V.S. Luoma-aho kirjoittaa loistavasti runoudesta, kirjallisuudesta, ajasta, ammattilaisuudesta, kustannustoiminnasta, kritiikistä ja harrastelusta. Aioin ensin lainata jonkun pätkän, mutta tämä nykyblogaamisen lainaaminen on vaikeaa kun koko juttu on niin oleellinen. Siis ihan sama ongelma kuin nykyrunoudessa.

"Nuorekkaita piirteitä kirjallisuudessa"

...kuuluu V. Artin Runon kevät -teoksen alaotsikko. Kirja on ilmestynyt vuonna 1930. Näyttää siltä, että 2000-luvun ensimmäisestä vuosikymmenestä ei tarvitse kirjoittaa mitään välitilinpäätöksiä erikseen, voi vain lainata 1920-luvun jälkeen tehtyä tekstiä. Maailmantilannekin oli vähän samanlainen, suuri ja hirveä talouskriisi oli meneillään.

Nuorisotyylinen kaunokirjallisuus on päässyt Suomessa tällä vuosikymmenellä suureen vauhtiin. Kun se nyt on siirtymässä uusille, kypsemmille urille, niin on syytä luoda katsaus tämän merkillisen, myös muissa maissa esiintyvän murroskautisen ilmiön luonteeseen. [...]


Kokeilujensa ohella ovat nykyiset suomalaiset nuoret runoilijat ehtineet jo kirjoittaa kypsempääkin runoutta, osaksi vanhoihin, osaksi uusiin muotoihin, mutta näiden täysipainoisempien tuotteiden käsittely ei kuulu tämän teoksen puitteisiin. En luule heidän itsekään ottavan usein hutiloituja tahi enemmän tai vähemmän tietoisen parodisia tuotteitaan kovin vakavalta kannalta [...]

Kirjailijat, jotka toimittavat puolikypsiä, heitä itseäänkin huonosti tyydyttäviä teoksia julkisuuteen [...] heikontavat sillä lailla suotta vastaista asemaansa ja pitävät suomalaisen kirjallisuuden tasoa alempana kuin se voisi olla.

V. Artissa oli kuitenkin eräs merkittävä ero verrattuna nykyiseen isäilykritiikkiimme: hän halusi nuoren runon olevan vielä kokeilevampaa ("Päinvastoin, olen [...] edistyshaluisempi kuin "nuoren" kirjallisuuden harrastajat itse"). Huvittavaa on kuitenkin huomata, että samat argumentit - kypsymättömyys, keskeneräisyys - ovat säilyneet käytössä ainakin nämä 80 vuotta. Nuorisotyyli ja nuorekkaat piirteet ovat moite. Mutta onkohan V. Artin teos samalla perinpohjaisinta, mitä "nuorisotyylin" poetiikasta on suomalaisessa kirjallisuudessa kirjoitettu?

Tavallisesta runoudesta

sanot yhtä, tarkoitat toista

merkitset kolmatta
etkä edes odota että pysyisin perässä

olet runoni
vaikea ymmärtää

J. Karjalainen, "Runo" (Kookospähkinäkitara, 1987)

“Mies ei voi koskaan tietää, mitä nainen haluaa. Se on oikein, mielenkiintoista ja takaa että mielenkiinto ja laji säilyvät.”
- nimimerkki Kosti, “Runoja, runoja”, Kirsi Pihan Lukupiiri -blogin kommenttiosio

J. Karjalaisen laulusta voisi päätellä, että rakastettu - olkoon nainen tai mies - on kuin runo. Nimimerkki Kosti puhuu asian auki suoraan: runous tarvitsee feminiinistä salaperäisyyden verhoa. Kirsi Pihan taannoisesta blogimerkinnästä voisi päätellä, että runo on kuin romanttinen kohtaaminen. Selitettynä se banalisoituu: "Runo on minusta poikkeuksellisen intiimi kerronnan muoto. Siitä puhuminen helposti – ainakin minulle – banalisoi hienon tunteen. Runo sallii herkkien asioiden ilmaisun ilman, että niistä tulee lässyttäviä, epätosia. Puhuminen siitä helposti tuhoaa kauniin hetken. Liiat sanat selittämässä runosta syntynyttä tunnetta pilaavat sen." Ehkä tässä yhteydessä on asiatonta miettiä sitä, että makkaran alkuperää ajatteleva menettää helposti ruokahalunsa.

Toisaalta Kirsi Pihan sanoista nousee yksi reipas ajatuksentaimi. Jukka Petäjän kritiikin myötä herännyt keskustelu on saanut monet jo pohtimaan kokeilevan ja ei-kokeilevan runon eroa. Onkohan se yksikertaisuudessaan juuri tässä: “liiat sanat selittämässä runosta syntynyttä tunnetta pilaavat sen”. Kokeileva runo tuntuu vaativan selityksiä, koska se ei kykene herättämään lukijassa sellaista tunnetta, jonka liika selittäminen tärvelisi. Tämä on tietysti epämääräisesti sanottu, mutta joka tapauksessa väite on toistuva.

Liikuttuminen on siis asia, jota runouteen perehtymätön mutta kylläkin runoudesta jollain tasolla pitävä lukija hakee. Ainakin tämä välittyy Kirsi Pihan tekstistä ja blogin valtavaksi paisuneesta kommenttiosiosta (yli 200), jossa erääksi keskustelun kantavista teemoista nouseekin juuri koskettavuus.

Onko tavallinen runo sitten juuri koskettava runo? Silloinhan kokeellinen runo olisi nimenomaan ei-koskettava. Kun kokeellisuutta erityisesti alleviivataan arvosteluissa, silloin ollaan tavallisesti joko hämmentyneitä tai suuttuneita. Silloin arvostelusta tulee myös helposti runon teknisten seikkojen listaamista (tosin tämä viimeaikainen surullinen Petäjä-esimerkki teki senkin väärin).

Kokeellisuuden ja ei-kokeellisuuden lähinnä mielikuviin vetoava erottelu on hämmentävä seikka sinänsä. En väitä, että mitään eroa ei olisi, vaan että ero olisi tehtävä selvästi, eikä laukomalla moittivia epämääräisyyksiä. Tunnen kuitenkin paljon ihan tavallisia runoista kiinnostuneita lukijoita, joiden runouskäsitystä voisi kutsua holistiseksi. Heidän ei tarvitse rakentaa lukemiselleen aitoja, vaan heillä on herkkyyttä tekstin keinoille. Jos luetaan vispoa tai flarfia, ei sitten odotetakaan että sielu ryhtyisi näyttämään eteerisiä maisemakuvia tai soittelemaan intohimoisia säveleitä ohikulkeneen naisen helmanheilahdukselle.

Teoreettisempia arvauksia tietysti voisi esittää. Suurin osa nyt toimivista suomalaisista kriitikoista on saanut kirjallisuuskoulutuksensa yliopistoissa, joiden runoanalyysiopetuksen vallitsevat välineet tulevat suoraan modernistisen runon estetiikasta. Toisin sanoen opit kuvallisuudesta, intertekstuaalisuudesta ja esimerkiksi puhujan (tai lyyrisen minän, runon minän) käsitteet joko muuttuvat tai jäävät kokonaan vaille pohjaa erilaisen poetiikan varaan rakennetuissa teksteissä. Nämä uuskriittisen perinteen opit saattoivat jäädä hampaattomiksi myös vanhemman avantgarden edessä, josta on kuitenkin muodostunut klassikoita, Suomessa esimerkiksi Kari Aronpuron Aperitiff - avoin kaupunki (1965) kuuluu näihin.

Alan silti uskoa yhä enemmän, että kustannustoiminnan muutos on nyt suurin tekijä, joka erottaa tavallisen runon... epätavallisesta. Kysymys ei ole vain formaalista estetiikasta vaan institutionaalisesta muutoksesta. Runous on kai kustantamoille jokseenkin tuottamatonta toimintaa, mutta välttämätöntä, koska laadukkaan runouden tuottaminen on tae itse kustantamon laadukkuudesta ja merkittävyydestä. Se, että runoutta tehtäisiin taitavasti ja jopa ammattimaisesti muualla, ei oikein tunnu mahtuvan kuvioon. Ammattimaisuudesta puhuminen nyt on muutenkin naurettavaa runouden yhteydessä, koska Suomessa ei taida pystyä elämään runoja kirjoittamalla. Minusta ammattilaisuus tarkoittaa sitä, että jotakin asiaa voi tehdä elääkseen, eikä se ole mikään hämärä työn laatumääre.

Kun HS uutisoi esikoispalkintoehdokkaista, alaotsikossa luki jotain tällaista: "kustantamot supistivat tarjontaa, mutta harrastustoiminta harppoo eteenpäin". Vihjauksesta käsittää helposti, että book-on-demand -kustantaminen on harrastustoimintaa. Alkuperäistä uutista en jostain syystä netistä löydä, mutta pari kommenttia on tässä.

Kuitenkin tämä alkaa nykytilanteessa olla jo todella paksu väite. Isot kustantamot eivät varmaankaan ole jättäneet esikoisrunoja julkaisematta tänä vuonna siksi, että tarjolle lähetetyt käsikirjoitukset olisivat olleet huonoja? Huonous ei ole syy siihen, että hyvin monen hyvän runoilijan kirjoja ovat julkaisseet pienkustantamot. Isojen kanssa käy väkisinkin niin, että kymmeniä loistavia käsikirjoituksia tulee torpatuksi milloin mistäkin syystä, jos vuodessa julkaisuohjelmaan ei pääse välttämättä edes yhtä kirjaa uudelta tekijältä.

Joten en oikeastaan usko, että tämä näennäinen kiista kokeilevuuden ja ei-kokeilevuuden estetiikasta olisi ollenkaan esteettinen kysymys. Kokeilevasta runoudesta kirjoittavat arvostelijat eivät koskaan hahmottele tavallisen tai normaalin runouden keskeisiä piirteitä - johtuneeko sitten siitä, että tietynlaisen "omaäänisyyden" löytäminen ja korostaminen taideteoksissa on nykyisen länsimaisen taideinstituution ja siksi myös kritiikin keskeisimpiä dogmeja.

Mutta on tässä maailmassa tapahtunut jotain erikoista, kun runoja aletaan siteerata ja analysoida blogien ja arvostelujen kommenttiosioissa, kuten nyt tuolla Kirsi Pihan blogissa tai Petäjä-keskustelussa. Se on riemukasta jos mikä.

Suosittelisitko kirjailijan uraa lapsellesi?

...on kysytty HS-raadilta. Ottikohan raati nyt huomioon sitä, että kirjailijan työssä on se riski, että maan suurimmassa päivälehdessä joku antaa ymmärtää, että lapsesi runkkaa liikaa? Ottikohan se huomioon sitäkään, että samaisen konsernin kustantamo saattaa "sabotoida" kirjailijalapsen uraa ja aiheuttaa hänelle suoranaisia taloudellisia vahinkoja?

Otetaan uudestaan: suosittelisitko kirjailijan uraa lapsellesi?

Uuden runouden aallonmurros

Timo Blomberg-Terho-Luoma-Aho-Helle-Harju: Sortavala: Runsaasti ruumiita, kastelimme puhekulpia huulilla nolo tuuli, heitä kahvilla. ntamoPoEsia, 2009. Teos on vapaasti ladattavissa internetistä.

Nyt astuu kirjallisuutemme valokeilaan runoilija, joka uskaltaa puhua vaietuista asioista lukukelpoisien runokuvien avulla. Pinta ei väreile, mutta peiton alla kuhisee.

Timo Bolmberg-Terho-Luoma-Aho-Helle-Harju ei kokoelmassaan Runsaasti ruumiita, kastelimme puhekulpia huulilla nolo tuuli, heitä kahvilla masturboi ollenkaan, vaan tyydyttää lukijan ruumiin runsaasti, huulillakin ja heittää vielä kahvilla. Se on kypsään ikään ehtineen miehen työ, antaa sekä elämälle että runoudelle laveat raamit. Uusi runous on kohonnut vuoksena aallonmurtajan yli ja luode on jättänyt meren aarteet ihmeteltäväksi.

Nyt ei tarvitse enää pelätä, että uusi suomalainen runous uhkaisi millään tavalla kirjallisuuttamme ja kustannuskenttämme yksimuotoisuutta. Bolmberg-Terho-Luoma-Aho-Helle-Harju kohtaa lukijan ja kriitikon odotukset täysin. Toivottavasti tämä lahjakkuus siirtyy oikean kustantamon talliin, jotta ei enää tarvitse jaella hyvää runoutta lukijoille internetissä ilmaiseksi. Runojen lyyrinen syvyys ilmenee vaikkapa tästä katkelmasta:

mea kulpa, että kaikki kävikin keltaiseen
kanarianlintuun joka häkissä lauloi niin
että albatrossin kaulaani ripustin
ja nousin purteen juopuneeseen

ntamoPoEsian toimituskunta ei ole tehnyt kovin huolellista työtä. Jopa nolompaa kuin kirjoittaa runoilijan nimi väärin sanomalehtitekstiin on painaa se väärin runokirjan kanteen. Kyseessähän ei ole "Blomberg-Terho-Luoma-Aho-Helle-Harju" vaan Bolmberg-Terho-Luoma-Aho-Helle-Harju. On sääli, että vuoden komeimman runokokoelman on kustantanut pahainen nyrkkipaja, ja näin riskeerannut nousevan tähden omaäänisyyden ja kokoelman huolellisen viimeistelyn, koska ntamoPoEsiahan tunnetaan lukuisista keskeneräisistä räkäisyistään.

Joka tapauksessa kustantaja on nyt sylkenyt myötätuuleen ja onnistunut päästämään ilmoille kokoelman, joka sietää huomata ihan omassa kritiikissään eikä kirjallisesti raportoituna yleisteilauksena, joka voisi päästä kun oltaisiin toimituksen isoimpien poikien kanssa kalijalla ja puhuttaisiin nykyrunouden tilasta.

- - -

Luutii julkistaa ehdokkaat esikoispalkinnon saajiksi Suomen isoimpien kirjamessujen yhteydessä keskeisimmällä lavalla ja täyttää koko kulttuuriosastonsa kirjamessutäpinällä neljän päivän ajaksi.

Lukijan tunnistaminen, erittely ja valloittaminen

1. Proosarunon keinoin tunnistettuja runouden lukijatyyppejä muutettuna runon puhujatyypeiksi

Näen runotaiteen ongelmallisena. Minulla on ongelmalähtöinen lähestymistapa taiteeseen. Otan kirjan käteen, ja mietin mikä tässä nyt häiritsee. Jos ei muu, niin ainakin siinä kirjassa häiritsee se, että en ymmärrä. Minua häiritsee siis kirjassa oma ymmärtämättömyyteni. Mutta minä elänkin aikana, jona Mensaan kuuluminen on kunnia-asia.


Näen uuden runomme elävänä. Näen sen dynaamisena. Olen iloinen, että ihmisillä on selvästi kivaa. Homo ludens. Se on kiva tyyppi. Mutta tosiasiassa uusi runo ei pysty puhuttelemaan ihmistä. Siinä ei ole tunnetta, eikä siinä ole sellaista ihmiskosketusta, joka tekisi todeksi olemassaolomme tuskan ja riemun. Minä pidän enemmän Uuno Kailaasta.


Näen taiteen kuolleena kirjaimena. Runoilijat eivät puhu ihmisten kieltä. Mikään ei tunnu miltään.


Näen uuden runomme kiinnostavana. Se ei ole kuitenkaan pystynyt lunastamaan lupauksia. Se ei merkitse mitään suomalaisille.


Näen uuden runomme sisäpiiriläisten selkääntaputteluna. Minä ymmärrän taiteen sosiaalisesti. Ystävykset eivät pysty puhumaan minulle, koska heidän kielensä ja ideansa ovat sisäänpäinlämpeneviä.


Näen uuden runomme puuhakkaana, mutta en oikeastaan ymmärrä miksen löydä omaa absoluuttista yhtymistäni runoon, joka voisi kohottaa sieluni kuin leivinjauhe tai tiu munia niin että se hajoaisi orgastisena pilvenä taivaalle.


Minun ei koskaan tarvitse muuttua, runon pitää, ja mielellään sellaiseksi kuin se oli silloin kun ihmiset kokivat orgaanista yhteyttä kansansa runouteen.

*

2. Didaktinen tulkinta proosarunosta, jonka puhujat ovat väärässä

Analysoin runoni. Se koostuu mielipiteistä. Se on otettu ilmastosta, ja ohivirtaavista anonyymeista tai henkilöön yhdistettävistä argumenteista, joita olen ahtanut päähäni eilen, toissapäivänä ja monena päivänä sitä ennen. Se karrikoi argumentteja ja pyrkii selkiyttämään niitä sillä uhalla, että joko niiden puhuja tai selkiyttäjä muuttuu naurettavaksi. Puhuja on mielestäni hyvä käsite tällaisen argumentoivan runon analyysissa. Ja tietysti minulla on aikomus puhua puhujani kumoon. Runoni ei kirjoittaudu käsiterunouden koulukuntaan, vaan se kuvittaa asiatekstiä, joka analysoi sitä. Se on toissijainen tilapääruno. Sen lisäksi se on aika huono runo, mutta sen huonouden voi antaa anteeksi, jos jaksaa lukea analyysitekstin, joka kertoo mitä sillä on sanottavanaan.

Ensimmäinen puhuja, kutsuttakoon häntä ongelmakeskeiseksi lukijaksi, on aikamme tavallisimpia tyyppejä. Huolekas melankolikko, joka on vakuuttunut siitä, että kaikessa on ongelma. Yleensä hän löytää ongelman, tai ongelma hänet. Ongelma saattaa lopulta niellä hänet. Häntä ei nimittäin kiinnosta ratkaisu, hänestä on tärkeintä kertoa ihmisille ja asioille, että "sinulla on ongelma". Itse ongelma jää muiden ratkaistavaksi. Niin hän toimii runoudenkin suhteen, hän opastaa runoutta näkemään ongelmansa ja olettaa, että runous ratkaisisi hänen osoittamansa ongelman. Muutoin hänen on jatkettava tyytymätöntä lukemistaan. Mutta miksi hän jatkaa sitä? Hän vastaakin meille - hän on älykäs ihminen. En tiedä onko hän mensan jäsen, mutta ainakin hän saattaisi pitää sitä arvossa ellei haluaisi olla vielä älykkäämpi ja varata itselleen mahdollisuuden ironiaan. Joskus hänen osoittamansa ongelmat on syytä ottaa vakavasti ja ratkaista, joskus hänet on parasta jättää vaalimaan ongelmanlöytämiskykyään. Tosin hän usein pitää runoutta kasvojensa edessä kuin peiliä, ja näkee siinä ainoastaan oman kyvyttömyytensä etsiä ensin ytim1. Hiero hänen jalkojaan ennen kuin menet hänen jalkoväliinsä.en, sitten vasta ongelman. Hänen vaikeutensa on lukutapa.

Toinen puhuja, nimeltään myötäelävä, on iloinen siitä että jossain ollaan iloisia. Että on kaikkia kerhoja. Hän on vilpitön kaveri, joka toivoo kaikille ihan hirveän hyvää nyt ja jatkossa. Hänen tragediansa on se, että lopultakaan kaikella kivalla ja hauskalla ei ole juurikaan merkitystä, koska kaikki on vaan vähäsen mukavaa. Hän pystyy näkemään isot asiat vain jos ne ovat riittävän kaukana menneisyydessä, hänen oma elämänsä ja runoutensa askartelee pienten mukavien asioiden parissa, ja uskoisin että kuolema tapaa hänet kaalimaaltaan, vaikka hän ei ehkä ole tullut ajatelleeksi sitä. Hän odottaa, että runous pystyisi menemään hänestä tarpeeksi kauas, jotta hän pystyisi silaamaan sen tarvittavalla hopeariisalla. Hänen elämyshakuisuuteensa ei voi suositella kuin klassikoita.

Kolmas puhuja on täysiverinen nihilisti, sikäli kun nihilisti on mitenkään verevä. Kukaan ei voi puhua hänelle, mutta hän odottaa silti kommunikaatiota - on silti sokea toisten ponnistuksille saada häneen yhteys. Hänen olisi hyvä nähdä oma puheensa runoudessa. Puhua ihmisten kieltä niin että itsekin ymmärtäisi.

Neljäs puhuja uskoo runoilijoiden luvanneen jotakin tai sitoutuneen johonkin. Hän on velkoja, hänellä on saatavia. Toivoisin, että hän pystyisi yksilöimään lupauksen. Hän voisi antaa velan anteeksi, ja katsoa mitä hänelle annetaan, eikä vain sitä mitä hän on luvannut ottaa vastaan.

Viides puhuja ajattelee, että runoilijat runoilevat toisilleen. Hänen nimensä on ulkopuolinen. Osittain hän on oikeassa. Suomen runomaasto on kapea ja pieni, ja ulko- ja sisäpuolisuuden raja näyttää korkeammalta kuin se onkaan. Runoilijat ovat tietoisia toistensa olemassaolosta, he ottavat tukea ja vauhtia toisistaan. Ulkopuolinen voisi rakastaa runoutta jos häntä ei häiritsisi liikaa oma sosiaalinen ulkopuolisuutensa. Ehkä hän haluaa kirjoittaa. Hänen pitäisi, koska se on nyt helpompaa kuin koskaan.

Kuudes puhuja haluaa sulautua yhteen. Hän on rakastaja. Kitka tuntuu hänestä epämiellyttävältä, paitsi silloin kun kitka tuntuu selkeästi edesauttavan hänen laukeamistaan. Puhun nyt seksuaalisuuden iltapäivälehtiteoriasta lainatuin käsittein, koska kulttuurissamme ei ole muuta yhtä selvää ja yleistä tapaa puhua ekstaattisuudesta, yhtymisestä ja purkautumisesta kuin eroottinen metaforiikka. Rakastaja pystyy hyväksymään vain sen, mikä antautuu hänelle opittujen vippaskonstien kautta (1. muista naistasi pienillä lahjoilla; 2. jos haluat illalla seksiä, helli naistasi päivän mittaan; 3. sano hänelle kuinka kaunis hän on; 4. auta häntä kotitöissä etc.)

Seitsemäs puhuja. vaalii kansalliskirjallisuutta. Olkoon hän suomalainen, yksinkertaisesti. Hän ei koe nykymitään oikein minään, koska nykyajassa on joka tapauksessa kyse suomalaisuuden rappiosta. Suomalaisuus määrittyy aina menneisyyden kuvajaisista käsin, ja kaikki oli paremmin ennen. Myös runouden suhteen. Oikeastaan hän on kaikki edelliset puhujat yhdessä.

->

3. Runouden toimenpidelista vaikeiden lukijoiden valloittamista varten

1. Sano hänelle, että hän on kaunis, vaikka ajattelisitkin, ettei se maksa vaivaa. Lukija pitää imartelusta.
2. Sano hänelle, että hän on oikeassa, vaikkei hän olisikaan. Hän pitää varsinkin älyllisestä imartelusta.
3. Mausta hänen kahvinsa itämaiseen tapaan. Kardemummaa, kanelia, ropsaus inkivääriä - se lisää lemmenonnea.
4. Auta häntä silittämään kauluspaitasi, ja muista sanoa hänelle, että hän osaa sen kuitenkin paremmin.
5. Lupaa viedä hänet autolla kauppoihin katselemaan uusien kirjojen kansia.
6. Hiero hänen jalkojaan ennen kuin menet hänen jalkoväliinsä.
7. Muista, että hän etsii nautintoa. Kehu hänen hiustensa tuoksua.
8. Soita hänelle jotain miellyttävää musiikkia. Sytytä kynttilät. Avaa viini.
9. Valloita.
10. Silitä jälkeenpäin, niin hän puhuu sinusta vain hyvää ystävilleen.

Tämä on yksinkertainen tapa herättää nykylukijassa positiivisia tunteita. Vastaa hänen odotuksiinsa täsmälleen. Et voi hävitä.


- - - -
ilmastojen tuoksua:
- Neliapina "hesarigatesta" 1 & 2
- Kirsi Piha: Runoja, runoja

Runouden teiniviikset kutittavat kriitikkoa

"Ranskalainen semiootikko Roland Barthes on todennut, että kriitikon tehtävä on avata teksti sen omalla kielellä eikä käyttää kirjaa oman maailmankatsomuksen pönkittämisen välinenä.”

- Jukka Petäjä, Helsingin Sanomien kriitikot esittäytyvät

Jukka Petäjä on on kirjoittanut poikki-ja-pinoon -tyyppisen kritiikin “uudesta runoudestamme”. Taustaksi kirjoitukselleen Petäjä ilmeisesti asettaa tämän niinkutsutun uuden runon elinkaaren, sillä hän otsikoi tekstinsä “Uuden runouden äänenmurros”. Äänenmurroshan on tietysti teini-ikäisellä, huomattavammin erityisesti teinipojalla, sillä kömpelöllä raukalla, jonka suu puskee huonoa läppää, ylähuuli koomista haituvaa ja alapää maahan valuvaa siemennestettä - vertaus on aiheellinen, jos isotkin pojat puhuvat runkkaamisesta niin puhun minäkin. Minulla on ollut jo pitkään vahva hytinä siitä, että mukavaan keski-ikään päässeet mieskriitikkomme eivät mitään niin paljon karsasta kuin teini-ikää, pissiksiä ja amismopoilijoita. Sitten tämä kuona pääsee joskus pintaan täysin asiattomissa yhteyksissä, kuten nyt tässä Petäjän teilauksessa (ja esimerkiksi Markku Soikkelin hutaisussa V.S. Luoma-ahon Ruumiista). Viisi sotamiestä tantereeseen kerralla, nyt on Petäjän kriitikonnatsat ansaittu.

Kiinnostavampaa kuin erään kriitikkopolven psykodynamiikka ovat tämänkaltaisen kritiikin taustaoletukset. On tietysti hyvä, jos peräti viiden kokoelman niputtaminen samaan arvioon on aineellinen kysymys. Että ei ollut tilaa tai tekijöitä kritiikeille ja nämä kaikki haluttiin huomata. Mutta jotenkin herää epäilys, että ntamon ja poEsian julkaisuihin ei edes tarvitse suhtautua mitenkään vakavasti. Saman epäilyn tuo ilmi Henriikka Tavi kommentillaan Petäjän arvosteluun. Arvostelu vaikuttaa täysin poliittiselta vedolta. Muistan esimerkiksi Jonimatti Joutsijärven ja Tiina Lehikoisen kirjojen arvostelut, jotka ilmestyivät Hesarissa viime vuonna. Tylyä kamaa, tarpeettoman tylyä.

Tietenkään jälki ei voi olla kuin kamalaa, jos kriitikko tekee lyhyehkön arvostelun viidestä kokoelmasta, joista ei edes aio pitää. Ja aloittaa vielä kamalimmasta – nimittäin Kristian Blombergista. Ja minä kun jo pidin Blombergin kokoelmaa monin paikoin jopa lyyrisimpänä näistä (en ole lukenut kaikkia arvostelussa käsiteltyjä kirjoja), siitä huolimatta että sen typografia on rikkonaisinta ja sen huonoilu on todella absoluuttisen huonoa päästessään syvimpiin kanjoneihinsa. Yhtä helposti Petäjä olisi voinut lainata Blombergilta vaikkapa tämän (pahoittelen, lainauksen asemointi ei alkuperäinen):

aamulla taas palaatte pieni ja kotoisa / on maailma teidän allanne / tulitte sitten ohuina kuin pakkasessa lausuttu rukous

ja voinut puhua tämäntapaisten katkelmien perusteella ummet ja lammet Blombergin arkilyyrisestä pakkasaamukielestä. Se olisi ollut täsmälleen yhtä rehellistä.

Ilkeyden ja ivan tyylilaji tietysti pakottaa lainaamaan tekijöiltä lauseita, jotka irrotettuina eivät näytä kovinkaan runollisilta. Ja sellaisten lauseiden löytäminen ei varmasti tuota vaikeuksia kriitikon tasoiselle lukijalle.

Miltei jokaisessa lauseessaan Jukka Petäjä näyttää pettävän kriitikkoesittelyssään lainaamansa Barthesin mietelmän eläytyvästä kritiikistä, joka ainakin yrittää lukea kutakin teosta sen omilla ehdoilla, ja jos siinä epäonnistuukin, myöntää sitten vajavaisuutensa eikä suinkaan käytä “kirjaa oman maailmankatsomuksen pönkittämisen välinenä”.

Tällaisten uuteen tai nuoreen tai kokeelliseen runoon puuttuvien kritiikkien nimenomainen ongelma tuntuu olevan juuri tämä. Kriitikko ei voi paeta omaa runouskäsitystään tai maailmankatsomustaan. Miksi sitten suunnata energiansa kauneusvirheiden etsimiseen epätasaisesta kirjoitusmassasta, joka on jo periaatteellisesti epätasaista kauneusvirhettä suhteessa rikkumattoman kauneuden poetiikkaan? Petäjä antaa ymmärtää, että hän on kyllä tajunnut tämän jujun: “Nämä käsiterunoilijat etsivät usein sellaista kirjallista, kulttuurista tai visuaalista rajapintaa, jossa seka-aineksinen materiaali risteilee myös typografisesti jäsenneltynä sisältönä.” Luulisi, että Petäjä lähtisi sitten esimerkiksi pohtimaan millä tavalla uusi runous onnistuu tavoitteessaan, jos kerran kykenee nimeämään tavoitteen. Tietysti uudelle runoudelle myötäsukainen kritiikki antautuu sisäpiireilyn ja selkääntaputtelun vaaroille, mutta mitä jos joskus jokin kritiikki vaikka onnistuisi avaamaan sen maailmaa populaarissa mielessä? Voisiko joku edes yrittää?

En oikeastaan edes ymmärrä mitä tekemistä näillä kirjoittajilla on toistensa kanssa. Kielikäsityskö? Tietysti on miellyttävämpää tulla teilatuksi ryhmänä kuin yksi kerrallaan, mutta nyt syntyy myös erikoinen käsitys siitä, että nämä “käsiterunoilijat” olisivat jotenkin samaan ryhmittymään kuuluvia.

Petäjän kritiikki vaikuttaa nykyisessä netti- ja keskustelukulttuurissa yleistyneeltä “kriittisyydeltä”, siis siltä, että nimetään vastustaja itse ja ammutaan se sellaisena, eikä liiemmin tarkistella onko tullut ammutuksi oikeaan maaliin. Siitä huolimatta Petäjän teksti herättää joitakin kysymyksiä, jotka uusien runoilijoiden on syytä ottaa vakavasti. Onko suomalainen runous nyt sillä tolalla, että institutionaaliset erot (Sanoma-WSOY versus print-on-demand -kustantajat) ja sukupolvierot (keski-ikäiset versus nuoremmat) merkitsevät myös esteettisiä eroja, ja sitä kautta maailmankatsomuksellisia eroja? Saammeko lisääkin näitä kuolleena syntyneitä mutta aggressiivisia kritiikkejä palkkioksi runoudesta, joka yrittää suorastaan vimmaisesti etsiä kaikenlaisia tulokulmia ja avanteita?

Petäjän kritiikki jää väkisinkin voimattomaksi erityisesti painavimmassa kohdassaan – koska se on juuri siinä väärässä. “Ongelmallista on, että runojen minä käy useissa näissä esikoiskokoelmissa lähes yksinomaan luuppiutuvaa monologia itsensä kanssa. Tällöin merkityksellinen kommunikaatio olisi ylipäänsä mahdollista vain siinä tapauksessa, että olisi olemassa joku samanlainen kuin puhuja, joka on kuitenkin samalla riittävän erilainen kuin puhuja“, hän kirjoittaa. Todellako? Jos ymmärsin, esimerkiksi Timo Harjulla saattaa olla jotain yhteiskunnallista agendaakin – outoa, että lehti, joka on muutoin hirveän kiinnostunut vanhustenhuollon epäkohdista ei olekaan kiinnostunut samasta teemasta runoudessa. En tunne Blombergin Puhekuplien syntyhistoriaa, mutta jotkut katkelmat siinä vaikuttavat hakukonetyöstetyiltä – enkä nyt välitä onko kyse vain vaikutelmasta, vai onko ollut näin – mutta useissa näissä esikoiskokoelmissa nykyisin käytetään hakukonetta (laajennan tässä, koska Petäjä antaa sellaisen vaikutelman että puhuu jatkuvasti uudesta runoudesta ylipäänsä). Tämä seikka tekee jo mahdottomaksi sen, että puhuja imisi omaa k*****sä – ja on hauskaa, huonosta kritiikistä huonoon slapstickiin tai autopoeettiseen ja autoeroottiseen ouroborossymboliikkaan. On myös selvää, että sekä Luoma-aho että Teemu Helle hyvinkin yltävät runoudellaan oman napansa ulkopuolelle, mutta lukijasta tietysti riippuu haluaako runoudessa nähdä muita teemoja kuin keskeislyyrisen subjektin höpötystä. Tuukka Terhon taidoista saa ylipäänsä paremman käsityksen tästä Virpi Alasen kirjoittamasta arvostelusta.

Petäjän yhden puhujan oletus ei tietenkään voi kuin epäonnistua. Kommunikaation ehtoja kai tässä oltiin hakemassa alunperinkin, miksi sitten olettaa että joku mukava puhuja istuisi nojatuoliin ja antaisi kriitikolle pussillisen toffeeta alkajaisiksi, sitten turisisi mukavia.

Oireellista on, että Teemu Helle on Timo Helle ja Kristian Blomberg on Bolmberg. Niinhän sitä sanotaan, että paras tapa loukata jotakuta on kirjoittaa tämän nimi väärin.

Muutin täältä tänne, tervetuloa.