Tänäänhän olisi kiinnostava tapahtuma - Poesia Juttutuvalla, paneelikeskustelu klo 14 ja illalla Karkkipäivä runoklubi. Ja mitä teen minä? Niistelen kotona.

Sofi Oksasen tualettilaukku

"Kirjailija Sofi Oksanen tekee Tanskan televisiossa omalaatuista matkailunedistämistyötä." Iltalehti, 24.11.2009

" 'En näe, että on hygieenisesti kivaa kritisoida kutsuttuna vieraana pohjoismaisessa televisiossa kovasti omaa isänmaataan. Hän on paitsi omien tekstiensä lähettiläs myös edustaa suomalaista kulttuurielämää', sanoo professori Laura Kolbe, joka kuuluu Suomi-kuvaa kohentavaan työryhmään." HS.fi, 24.11.2009


"Sofi katsoo olevansa oikeutettu mustamaalaamaan ulkomailla Suomea."

"Julkisuudenkipeyden puolesta Sofilla olisi ainesta ryhtyä vaikka maailman parhaimmaksi jääkiekkoanalyytikoksi tai TV-runoilijaksi. En tiedä, ehkä jos Sofi osaa jotakin muutakin soittaa kuin poskeaan, hän voisi ryhtyä jonkin sortin kyykkyviulistiksi." nimimerkit Juselius ja Tomas, HS.fi keskustelut, 25.11.2009

1. Onko kirjailijan tehtävä tehdä kotimaansa matkailunedistämistyötä? Olemmeko me kaikki suomalaiset ulkomailla velvollisia tekemään matkailunedistämistyötä? ("Jojoo, kannattaa tulla Suomeen, Suomessa ei ikinä vihata teitä gigoloita, jotka viette meidän naiset ja työpaikat ja snägärillä ei tuu turpiin, sen lupaan. Upeet talousmetsätkin on, puupeltoa kuin preeriaa ja loppu raiskiota.")

2. Kiva hygienia, rotuhygienia, hygieniapassi. Oman pesän likaaja? Maabrändityöryhmä... Meneekö tämä kansakunta koko ajan hologrammimaisemmaksi - jos kansallisuus on aikaisemmin tuotettu sisällepäin ja sisältäpäin yhteisön lujittamiseksi (ja kaikkeen mahdolliseen), nyt se tuotetaan ulkoisen häpeän välttämiseksi. Ja ettei menis hyvä brändi pilalle. Nyt kun brändityöryhmä kertoisi vielä miten brändissä eletään...

3. Kaikki ovat oikeutettuja ulkomailla maalaamaan Suomea ihan millä värillä tahtovat. Perikokoomuslainen ratkaisu on kuitenkin tämä: "Kertoisinko köyhyyden / laudat eessä ovien" ... no ei kerro, vaan sininen on taivas, siniset on silmänsä sen.

4. Ensin sitä naristaan turhista BB-julkkisista ja sitten kun julkisuudessa harjoittaa suorapuheisuutta nainen, joka on kuitenkin kirjoittanut ihan kelpo kirjoja, aletaan vertaamaan häntä "kyykkyviulistiin", joka muuten myös on nainen, joka ei vain osaa soittaa viulua vaan osaa soittaa sitä kyykyssä pukeutuneena PVC-asuun. Tehkääpä perässä.

Suomi on jälleen todistanut olevansa kaiken mustamaalaamisen arvoinen. Sofi Oksanenhan veti vasta pandakajalit silmien ympärille, viimeistelyn hoitivat taas kerran häpeäjät, jotka eivät ruman naaman pelossa katso edes peiliin.

Runo on ruma sana

...ainakin sen jälkeen kun on lukenut Poetiikkaa-kirjasta (Savukeidas, 2007) Joni Pyysalon runojuttua. Neljän ensimmäisen sivun aikana laskin runo-sanan tai sen johdannaisia mainitun 80 kertaa - pitemmälle ei humanistin laskupää jaksanut. Ja kannattaa ottaa huomioon, että pienen kirjan yksi sivu on noin kahden lyhyehkön tekstikappaleen pituinen.

"Vai lavennetaanko runousopeilla ylipäätään vain runouden aluetta runonharrastajien iloksi?"

Mieltälaventava lause.

salmenniemen virrata etästä

I kuivaneula

näen ensiksi vedoksia, grafiikanlehtiä. Osa on mustavalkoisia, osa värillisiä. Ne esiintyvät kaikissa kevään sulaveden harmaissa, likaisen lumen väreissä. Sataa enkä minä tiedä mitä ja ilmaantuu syvää mustaa, punaista ja kultaa.

On vaikea katsoa viivoja, jotka eivät pysy paikallaan. Jos vaikutelman - orgaanisia pintoja, lehtiä, voimakkaita mutta pieniä värikenttiä (tarkoin rajattuja), viivanhaituvia - pyrkisi kuvittamaan, katoaisi yhteys virrata ettän kuivaneulan ja etsauksen yhdistelmään. Tämä on minulle perimmäisen ristiriidan kohta:

Tiedetään hyvin, että kuva ei kiellä. Se ei sano eitä, se ei sano ettää, siltä ei luonnu ainoakaan konjunktio, ja pronominitkin sujuvat heikosti. virrata että on läpeensä kielellinen, mutta kuvan kanssa se jakaa pronominiopin - ja se on syy siihen, miksi virrata että hahmottuu minulle etupäässä visuaalisesti ja konkreettisesti. Siksi se tekstuaalisena viittauskohtana on niin "etäinen / abstrakti" että sitä ei voi edes lainata (sanovat). Siis sitä ei voi lainata abstraktien kirjainmerkkien ja sanojen epäkonkreettiseen maailmaan, jossa käsitteet seuraavat toisiaan, indeksoivat, osoittavat, luettelevat, toistavat, kieltävät, rinnastavat, suhteutuvat vain toinen toisiinsa. SIIS: virrata etältäkö puuttuu tekstin konkretia? onko se paradoksi

mutta voisipa ymmärtää selittämistään tai selittää ymmärtämistään tai sanoa mitä joku haluaa kuulla tai sanoa mitä itse haluaa sanoa tai kuin voisi haluta sanoa, joskus voi näyttää tai rakentaa maailman toisesta tai kuvittaa maailmaa tai luovuttaa

[",]____ [\~()]____ [-0~()"\^%=....] _____ [ o[]|0x ]

1. Ensimmäisessä ruudussa sataa hymyillen, jotenkin - en tiedä mistä käy tuuli paperilla, joten viiston viivan suunta ei ole selvä. Sateen tapaa voi vain arvuutella. 2. Seuraavassa ruudussa lehtii, jokin puu, tai idea lehtipuusta tai idea köynnöksestä ilman puuta. Mustavalkoinen. 3. Kolmannessa ruudussa puu tekee jo punaista kuvakudosta alkaen - ja voimakkaimpana - kuva-alan oikeassa alakulmassa. 4. Neljännessä ruudussa on lehtikultaa, samaan tapaan kuin sitä löytää pyhistä kuvista, vaikkapa nyt jumalanäidin ikoneista, mutta mitään muuta myyttistä viittauskohtaa ei lehtikullalla ole (huom. ikoni -> ikoninen). Lehtikultaa ei koskaan käytetä paperille, siksi neljäs kuva on luonnos (tai luonnoksiltahan ne kaikki näyttävät). Tässä vaiheessa huokoinen, paksu paperi on vaihtunut puuksi, ja kuvanteon tekniikkakin on vaihtunut toiseksi. Siksi vallitsevina väreinä ovat lehtikulta ja punainen, mutta eivät hallitse koko kuva-alaa. Kuvan rajat odottavat mustaa vahvistusta. Eivät saa.

Kadotin tekijän nimen tästä tekstistä jossain vaiheessa. Mutta kyllä se tulee vielä vastaan. Lunttaa otsikosta, jos unohdat.



II Lainaaminen mustavalkea

liian valoisa, niin että on kuin kulissi. Kuin olisi taivaalle ripustettu, epätodellisesti, puiden ja metsien ylle [...] (xxv, virrata että)


lainaan sen kohdan, joka parhaiten kuvittaa kuvausta piirroksistani. ei vaan sen kohdan, jota piirrokseni parhaiten kuvittavat, tai sen kohdan jossa kuvitellaan samaan suuntaan kuin piirroksissani. satun nyt vaan pitämään puista


on kuin : ei __________mitä kuin... On; olla ____________on; kuin
(xvi)

lainaan myös sen kohdan, joka ON mielestäni antimodernistinen - siinä mielessä kuin suomalainen lyriikka ON myötämodernistista, sitä missä OLLA-verbistä tulee kielen absoluuttinen metaforisointimoottori, kaikki ON, se ON staattisen neliön sana "[]" (*tästedes ON merkitään [], vaikka se []kin suorakulmio). siksi sanon että h.s.[] antimodernistinen runoilija, koska hän käyttää []-verbiä paljaaltaan, tai lähes: sen mausteena []kaksi muutakin lyyristä suosikkia, ei ja kuin. vaikka [] typerää väittää toisista asioita, joita voi [] jossain []massa.

havainnollistaakseni jotakin lainaan vielä jotakin:

Yksinkertaista
Yhdentekevää

{kuin sade;
(ii)


kuten näette, todistus poetiikan muodosta on nimenomaan tässä.



III vain selittely, ÄLÄ LUE TÄTÄ!


[Aina kun luen runoutta, päädyn kritiikkiin. Toivon aina, että se ei olisi harmillista. Nyt se on, ja ei ole. Harmillista, koska ei ole mitään puhdasta silmää - vai näetkö sinä joskus Emma Bovaryn ilman Gustave Flaubertin viiksekästä naamaa ja sydämekästä kättä?][silti:

"Kokeellisen kritiikin kritiikissä asettautuu liian kerkeästi oletukseksi, että (perinteinen) kritiikki saa JO kiinni kaikenlaisista teoksista, ymmärtää niitä. Näin ei ole. Riittää kun katselee Harry Salmenniemen mahtavan ja kielikäsitykseltään mielestäni varsin ainutlaatuisen Virrata että -kokoelman kritiikkejä. Käytän sitä esimerkkinä, sillä pelkään sen merkityksen jäävän huomaamatta tai toteutumatta juuri kritiikin asiansa JO hallitsevan puhetavan vuoksi." nimim. K(ristian Blomberg), Tuli & Savun blogin keskustelussa ]

[Kuten sanottu, “perinteinen” kritiikki jää voivottelemaan virrata etän epäkonkreettisuutta. En olisi halunnut kirjoittaa näitä hakasulkeistettuja tekstejä, mutta tuntuisi väärältä jättää ne kirjoittamatta, vaikka tämä osa III, jota ET SIIS LUE, konkretisoikin]

]tämä oli nyt olevinaan[

\tai siis kokeellisen kritiikin kritiikin suppilo/

Pamfletti uuden vuosikymmenen uudelle kritiikille

1. Kaikkihan jo tietävät, että runous on uutta. Samaan tapaan uutta kuin se oli jo ainakin 1920-luvulla ja 1960-luvulla. Kritiikki on vanhaa, kaavamaista, arvattavaa, kaupallista, tylsää, tyhmää, ymmärtämätöntä.

2. Uusi runous vaatii siis uuden kritiikin (en ole ajatuksen äiti, kyseessä on kansainvälinen huutolaislapsi). Ennenkuin voidaan aloittaa uusi kritiikki (new criticism, ei jestas), täytyy kysyä mikä uudessa runoudessamme on uutta – on vastattava, ettei mikään ole radikaalisti uutta. Täytyy kysyä lisää, kysymys on esitettävä kokonaiselle kirjallisuudelle: mikä uudessa kirjallisuudessamme, uudessa kustannustoiminnassamme, uusissa julkaisutavoissamme on uutta? (Meitittelen meitä, koska se on osallistavaa)

3. Uuteen kritiikkiin on suunnattu muotovaatimuksia, kuten Daniela Flomanin esittämät . Tällöin kritiikki muuttuisi huokoisemmaksi suhteessa kohteensa ja esimerkiksi rakentaisi kriittisyyttä siihen sen omalla kielellä. Jos lavastus on verbaalinen ja runollinen, kritiikki toimii parhaiten silloin kun lukija on lukenut myös kohdeteoksen. Kaukana tästä ei ehkä ole vanha, impressionistiseksi kutsuttu kritiikin muoto.


4. Eläytyvät, tekstin tilaan astuvat, runolliset ja esseistiset kritiikin muodot vaativat kriitikon aseman muuttumista. Kriitikon on muututtava lukijasta entistä syvemmin kirjoittajaksi, jonka on myös luettava totisemmin ja antaumuksellisemmin ja kirjoitettava täsmällisemmin ja rohkeammin. Mutta kriitikon on myös säilytettävä itsensä. Kohdetekstin kaiuttaminen ei ole välttämätöntä.

5. Kritiikki alkaa tarvita jälleen tilaa. Jos lehdet eivät mukaudu, ne putoavat kritiikistä ja saavat pitää kirjaesittelynsä. Takauma: Pekka Tarkka sanoo kirjoituskokoelmansa alussa, että on vaadittu kriitikkoja julkaisemaan tekstejään kirjakokoelmana vanhaan tapaan, jotta kriitikkokin asettuisi välillä arvioitavaksi (Sanat sanoista. Arvosteluja ja kirjoituksia 1957-1984). Tarkan kritiikit ovat suhteellisen pitkiä ja perusteellisia, yli neljä kirjan tekstisivua ei ole harvinaisuus. Nykyisistä sähkemäisistä lehtikritiikeistä vain hullu kokoaisi kirjan.

6. Kritiikin on löydettävä uudet julkaisukanavat samaan tapaan kuin osa kirjallisuudesta on ne jo löytänyt, ja vallattava se tila, minkä teksti vaatii.

TAI:

7. Kritiikin on opittava ilmaisemaan itseään myös hyvin typistetyssä muodossa, eli tihentyä runon tapaan. Modernistisen runoestetiikan pitäisi muuttaa majaansa runouden tontilta kritiikin tontille, koska sen kielikin on niin arkistunutta, että lyhyt täsmähavaintojen luettelo riittää siirtämään vaikutelman kohdeteoksesta lukijalle. Ajatelkaa Paavo Haavikon runoja kritiikkeinä. Toimisivat.

8. Kaikki ammattilaisuus on unohdettava. Pätevyys on unohdettava. Ne ovat pelkkiä itsetehostuksen ja kontrollin muotoja. Kritiikin on muistettava, että se on olemassa itsessään ja sen on reflektoitava itseään vain muita varten – kirjallisuutta itseään ja sen lukijoita varten. Kritiikki voi ajatella itseään vain silloin ja sellaisena aikana, kun sen on muututtava. Kuten nyt.

9. Kriitikolla saa olla kirjallisuuskäsitys. Se saa näkyä. Kriitikolla on oltava käsiala. Sekin saa näkyä.

10. Kritiikin suurimpia lahjoja on innostus. Eetos näkyy silloinkin, kun käsilläoleva teos ei miellytä kriitikkoa. Sen suurimpia vihollisia on tympääntyminen, kyllästyminen, eltaantuminen ja vakaa usko siihen, että on jo kaiken nähnyt (täytyy muistaa ettei koskaan kiiltomatoa!).

11. Kriitikko ei koskaan ole epäonnistunut kirjailija – tähän asemaan voi päätyä ainoastaan kritiikin väärien lähtöoletusten kautta.

12. Kritiikin on tehtävä eroja silloinkin, kun se ei voi tehdä eroja arvoasteikolla. Sen on voitava hylätä arvoasteikko, tai ainakin irrottaa sen vanhasta kunnon julkaisukynnys-ammattilaisuus -ajattelusta. Sen on otettava teokset teoksina, eikä vaikkapa esikoisina. Sen täytyy lakata alleviivaamasta instituutioita, jotka palvelevat kirjamyyntiä mutta eivät lukemista ja kirjallisuutta (saman ilmiön kääntöpuolina).

13. Kuten kaikki muutkin, kriitikot alkavat olla tilapäistöä. Ensin kirjallisessa julkisuudessa oli professoris- ja kirjailijakriitikkoja, jotka tekivät tekstejä varsinaisen työnsä ohessa ja toivat ne lehtien toimituksiin. Sitten tuli toimittajakriitikoiden aika. Heillä oli työpaikat, ja heitä on yhä ja heillä yhä on työpaikat. Nyt homma pyörii keikkalaisten, avustajien ja amatöörien avulla. Kritiikon ekonomis-sosiaalinen status on ymmärrettävä.

14. Rohkeus.

Lukeako kuten professori lukee?

“Akuliina Saarikoski rikkoikin tätä kriittisen feministisen lukijan kuvaa ilmoittamalla, ettei hän lue kriittisesti ja analyyttisesti. Hän lukiessaan samaistuu henkilöihin ja heidän haluihinsa, haluaa henkilöitä. Näin lukeminen ei ole vain analyyttistä ja älyllistä, vaan se on olennaisesti ruumiillista. Tähän Lea Rojola puuttui sanomalla, ettei tutkija voi lukea niin, tutkijan täytyy etääntyä kohteestaan ja olla objektiivinen. Sehän on se vallitseva tutkijan ihanne: tullaan objektiivisiksi ja rationaalisiksi tutkijoiksi olemalla ruumiittomia ja sukupuolettomia, kieltämällä omat halut ja tunteet. Vaikka sukupuolentutkimus painottaa tiedon paikantumista ruumiiseen ja sukupuoleen, tutkimuksessa elää ajatus rationaalisesta tieteen subjektista, joka kykenee etääntymään omista haluistaan ja tunteistaan ja suhtautuu tutkimukseensa viileän analyyttisesti.” Harhautuksia (Vuokko Viljanen): "Feministinen lukija kirjamessuilla", 26.10.2009

“Minua jäi häiritsemään, että kirjan voi tulkita kuten haluaa. [...] Ja jollain lailla se tuntuu hassulta, että tulkitsee siinä jotain mitä siinä ei ole tarkoituksena olla. Tai että tulkitsisi jonkun kirjan sanoman aivan päinvastoin. Juuri tästä syystähän sanotaan, että Sokrates oli kova vastustamaan kirjoitettua sanaa, kirjoja. Hänestä ihminen tarvitsee opettajan vierelleen juuri siksi, ettei tulkitse tekstiä päin seiniä omien kokemustensa ja ajatustensa pohjalta. Onhan tästä pelottaviakin esimerkkejä kun väkivaltaa tehdään viitaten jonkun filosofin ajatusrakennelmiin.

On kuitenkin kiinnostavaa lukea kirjaa myös ”kirjallisuuden professorin” näkökulmasta. Kunhan se ei pilaa koko nautintoa ja lukemisesta tuleekin ilotonta kaiken analysointia, pilkkomista ja tarkastelua” Kirsi Piha, "Symboloiko se jotain?", 3.11.2009

Vuokko Viljanen kirjoittaa Harhautuksia-blogissaan Kirjamessujen keskustelutilaisuudesta, jossa puhuttiin feministisestä lukemisesta. Akuliina Saarikoski teki lukemisesta emootioiden pelikentän ja Lea Rojola muistutti tutkijan velvollisuudesta pitää yllä objektiivista lukutapaa.

Kirsi Piha puolestaan hapuilee tavallaan molempia näkökulmia kohti, tosin hän ei kirjoita sukupuolesta mitään. [1] On epämiellyttävää tulkita kirja “kuten haluaa”, eli omaa lukemista pitää viedä siihen suuntaan, mitä kirjassa on “tarkoituksena” olla. Toisin sanoen tämä lukemisasento ei usko siihen, että kirjoissa on valtavan paljon sellaista, mitä niissä ei ole tarkoituksena olla. Ehkä on turvallista ajatella, että joku, ainakin tekijä, hallitsee kommunikaation ja lukijan eetos on pyrkiä tarkoitettua viestiä kohti – suoraan sanottuna supistaa taiteesta sen taiteellisuus ja pyrkiä kohti viestin purkamista. Toisaalta Piha varoo lukemisensa tärvelemistä (ja syytäkin tietysti, eihän nautinnon vähentäminen voi koskaan olla oikein!). Analysointi, pilkkominen ja tarkastelu joutuvat jälleen kerran ilottomuuden laariin. Eikä siinä mitään, solunäytteen analysointi, possunruhon (linkin takaa löytyy eufemismien lätti, jonne on upotettu miljoonia euroja julkista rahaa) pilkkominen ja ysköksen tarkastelu saattavat olla varsin ilotonta touhua, mutta että kirjallisuuden... Näitä kaikkia toimintoja nimitetään kirjallisuuden yhteydessä myös lukemiseksi, ja jokainen lukija tekee kaikkia näistä. Varsinkin se, joka tahtoo päästä likimmäs tekijän aiottua viestiä.

Järjen ja tunteen vastakkainasettelu ei ole Pihan tekstissä avoin, mutta “kirjallisuuden professorin” näkökulmassa on järjen vaara, kun taas oma lukemistottumus sisältää nautinnon tunteen. Vuokko Viljasen seuraamassa keskustelussa on taas läsnä oikea kirjallisuuden professori, joka joutuu puoltamaan täysin arvattavaa näkökohtaa: tutkijan on luettava jotenkin hallitummin kuin muiden, jotka saavat antautua tunteidensa valtaan. Akuliina Saarikoski taas kertoo tunteellisesta ääriasennosta, joka ottaa henkilöhahmot lihoihinsa ja elää heidän mukanaan. Osa romaanitaiteesta on tietysti suorastaan tehty tätä tarkoitusta varten. Saarikoskenkin asema on jokseenkin objektiivinen: tuskin lukija voi ottaa sydämeensä syytä, jota romaanista ei löydy tai tuntea tunnetta, jota henkilöhahmo ei uskottavasti tunne jossakin psykososiaalisessa yhteydessä.

Tällainen vapaamuotoinen tunnestautuva lukeminen nähdään myös feministisessä kirjallisuusteoriassa marginaalisena tai vaihtoehtoisena. Eräs kokeilu oli Eva Maria Korsisaaren Tule rakkaani! -väitöskirja, joka haki tiedon ja tunteen synteesiä. Tällaiset ratkaisut ovat väistämättä tutkimuskohtaisia (kuten tietysti kaikkien ratkaisujen tulisi olla) ja ne synnyttävät väistämättä uusia ongelmia perinteisiin tutkimuskriteereihin nähden. Entä jos tunnettaan uhkuva tutkija-lukija ei onnistu edes lavastamaan tasapuolista “kohtelua” tutkimuskohteilleen? Jos hänen instituutionsa vaatii tätä lavastusta, hän on epäonnistunut.

Feministisessä lukemisessa objektiivisuus ja tasapuolisuus ovat erityisen heiluvia käsitteitä. Minä uskon, että kukaan ei oikeasti pysty lukemaan tasapuolisesti ja objektiivisesti, oli kyse sitten sukupuolesta, sukupolvesta, luokasta tai jostain muusta eroatekevästä asiasta. On muitakin täysin erilaisia ja keskustelukyvyttömiä näkemyksiä kuin sukupuolisuus. Tämä on täysin teoreettista, mutta lukeminen tapahtuu aina väistämättä lukevan subjektin omaksumassa keskustelutilassa ja sen tilan hallinnan tunteesta. Eräs tilaan liittyvä tunne on siis juuri hallinta ja objektiivisuus, jonka esimerkiksi tutkija tietää lähinnä munaskuissaan ennen yhdenkään tulkinnan julkaisemista. Objektiivisuuden kriteerit ja vaikutelmat siis syntyvät introspektion kautta (peruskysymys: keskustelenko minä nyt?). Valmis tulkinta, tai tutkimus, tulee sitten muidenkin silmäparien arvioitavaksi ja objektiivisuuden kriteerit syynätään uudestaan. Tutkija lukufiiliksissään ei voi koskaan asettua itsensä ulkopuolelle, vaikka hänen onkin akateemisen lukemisen nimissä alleviivattava etäännyttämisen taitoaan.

Etäännyttämisen voi ymmärtää naiivilla tavalla. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että lukiessaan Jane Austenin romaania Ylpeys ja ennakkoluulo tutkija ei vaikkapa eläydy henkilöhahmojen tunteisiin. Hän pitää hahmot tasapuolisesti kaukana. Ilmeisimmäksi lukijapositioksi romaani tarjoaa tuolia Elizabeth Bennetin viereltä, mutta tutkija ei istahda siihen tuoliin. Sen sijaan hän katselee tuolia, ja toteaa että tuohonhan minun olisi tarkoitus istua, mutta enpäs istukaan, koska se on tavallisen lukijan paikka. Metalukemiseksiko tätä voisi nimittää? Siis sellaista lukemista, joka tajuaa, että varsin useiden romantiikan tai realismin ajan “perusromaanien” tarkoitus on tarjota psykologisia kulmia ja tiloja, ja herättää henkilöhahmoihin kohdistuvia tunteita, mutta olla asettumatta näihin tunnetiloihin. Tunnistaa tunne, mutta ei elää sitä. Etäännyttäminen on tietyssä mielessä älyllisyyden ja tulkinnan sisältämä tunne.

Tämä voi vaikuttaa saivartelulta, mutta Kirsi Pihan kriittistä puuskahdus ja Lea Rojolan tervehenkistä muistutus tutkijalle ominaisesta – mutta sinänsä perin kummallisesta – lukutavasta asettavat vastakkain järjen ja tunteet. Sense and sensibility tarjoaa tässä jo toisen austenilaisen käännekohdan: lukemisen ehkä keskeisin dikotomia asettuu juuri tähän, yhtäältä analyyttisen järjen ja toisaalta mukaansatempaavan tunteen paaluun. Asetelman voi kääntää myös helposti ympäri kutsumalla tunnelukemista järjelliseksi lukemiseksi, koska lukija tekee silloin sitä mitä on tarkoitus tehdä (tarkoitus, tarkoitettu myös kirsipihalaisessa mielessä; ja myös sense – tolkku ja maalaisjärki), kun taas analyyttisesta lukemisesta tulee neuroottista sensibiliteettiä, herkkätunteisuutta, joka pyrkii tunnistamaan tunteet ja efektit alttiisti, mutta rimpuilemaan niistä irti, koska kuvittelee, ettei analyyttisyys kestä myötäelämistä.

Feministinen lukeminen on avoimesti temaattista lukemista ja se voi olla myös avoimesti myötäelävää lukemista. Vaikkapa nyt naisen aseman historiallisten vääryyksien tajuaminen ja tunnistaminen kirjallisuudesta vaatii tunnetta. Mutta sama koskee vanhaa marxilaista lukutapaa, postkolonialismia, erilaisia valtaan ja psykologiaan keskittyviä näkökulmia, ekokritiikkiä... Ja lisäksi kirjallisuudentutkimuksen tutkimuskohde on harvoin neutraali objekti, edes tutkijalle. On olemassa jokin alkusyy ja kipinä tiettyjen kohteiden ja näkökulmien valinnalle. Pilkkominen ja tarkastelu eivät kohdistu satunnaisiin objekteihin, joista voisi paljastaa toimintamekaniikan jollain yksinkertaisella tavalla, ja ehkä itsensä ja kohteensa suojelemiseksi tutkijat nykyisin laskettavat suustaan aina saman litanian: tämähän ei tähän minun luentaani tyhjene.

Feministiseen lukemiseen on jo valmiiksi kirjattu objektiivisuuden ankaruudelle vieras ohjelmallisuus. Tiukassa mielessähän objektiiivisuus menetetään jo tutkimuksen lähtöoletuksissa ja sen jälkeen objektiivinen on akateemisen katsomisen ja kirjoittamisen tekniikkaa, mutta ei enää kokonaisen näkemyksen peruskivi. Rehellisyyden nimissä se puuttuu kyllä useista muistakin rakennelmista.

Oikeastaan koko asian ydin on tässä: “[y]mmärrättehän, koko postmodernin humanistisen tieteen tarkoitus on olla satiirista suhteessa vakavaotsaiseen eksaktiin tieteilyyn” (Sven Laakso). Näin koko etäännyttävän objektivismin vaatimus, erittely ja pilkkominen alkavatkin näyttää ihan toisilta. Humanistinen tiede on pitkän aikaa sovittanut itseään vaihtelevilla taktiikoilla luonnontieteiden institutionaaliseen kehikkoon. Suomessa varsinkin nimitys “tiede” on omiaan likentämään näitä täysin erilaisia tietämisen tapoja, silläkin uhalla että luonnontieteen ulkopuoliset tieteet päätyvät helposti esittämään jopa tahatonta pilaelmaa luonnontieteen tiedosta. Yksinkertaistavat mallit näyttävät lähes poikkeuksetta vaikkapa taiteentutkimuksen yhteydessä naurettavilta, koska niiden toimivuus on joko puutteellista tai sitten liiankin loistavaa – eli ne ovat niin ilmeisiä, etteivät ne kerro enää mitään.

Siksi onkin aika harmillista, että jopa feminismi, siis näkemys, joka on jo tietoisesti leikannut itsensä irti totaalisen objektiivisuuden vaatimuksista, haluaa jossain suhteessa päteä objektiivisuudellaan. Toivottavasti se ei ole vakavissaan. Humanistisissa tieteissä kyse on mielestä ja ajattelusta, tunteista ja kulttuurista. Ehkä miltei kaikki ovat valmiita kyynisesti myöntämään, että mitään samanlaista tieteellisyyttä kuin luonnontieteissä ei voi ollakaan olemassa. Itse kuningas luonnontiedekään ei voi olla tyytyväinen narriin, joka tyytyy ainoastaan matkimaan hailakasti, koska se ei ole narri ensinkään. Vain narri tai lapsi voi osoittaa minkälaisella tuolilla kuningas istuu ja mitä kuningas väittää pukeneensa yllensä. Vain narri tajuaa että mikään tiede ei ole puhdasta. Akatemiassa jokaisen takapuolen alla on tuoli.

Kirsi Piha uskoo, että voi tulkita päin seiniä. Hän uskoo myös, että kirjallisuuden professorin lukutapaa voi itse kukin kokeilla, mutta että siinä on tylsän pilkkomismentaliteetin vaara (mitä tylsää muuten on pilkkomisessa?). Lea Rojola ajattelee, että feministisenkin tutkijan on kyettävä tuottamaan etäännytettyä ja objektiivista lukemista. Molemmissa lausunnoissa piilee ajatus kohtuullisuudesta – mutta miksi lukemisen, edes professoristasolla, olisi oltava kohtuullista suhteessa järkevinä pidettyihin tietämistapoihin?

--
[1] Kirsi Pihan blogi on todellinen runsaudensarvi, ainakin minä olen näkevinäni siinä ihan ainutkertaista lukemisen popularisointia, ja sellaisena siinä on valtavasti tarttumapintaa.

Ajateltavaa viikonlopuksi

"Keskisuuret ja pienet yliopistot ovat erittäin huolissaan Vanhasen hallituksen toimista Aalto-yliopiston tukemisessa. Ylä-Kotolan mukaan on hämmästyttävää, että Aalto-yliopisto saa 57 miljoonaa erityismäärärahoja kun muille yliopistolle jää vain rippeet, 17 miljoonaa euroa. " YLE.fi

Uutinen on pitkä, mutta kannattaa lukea huolellisesti. Jo pohjoinen näkökulma tarjoaa helsinkiläisille ajateltavaa - arktisiin asioihin keskittynyt huippuyksikkö, kertokaa lisää! Toinen uutinen eilen kertoi, että Oulun yliopisto lakkauttaa musiikkikasvatuksen pääaineohjelman. Kiitos yliopistouudistus ja Aallon pohjaton nielu.

*

Ylioppilaskuntien vaalit on pidetty, ja vaaleissa jotkut aina häviävät. Tällaiselta näyttää jyväskyläläinen kokoomuskatkeruus:

"Ei heikkosydämisille:

Kiitos hienosta kampanjasta kaikille ehdokkaillemme. Normaalissa yliopistossa kokoomus olisi vienyt kamppiksen ja muun habituksen perusteella jopa vaalivoiton, mutta meillä täällä vihreiden vassaripaskojen hautausmaalla on turha työnsä tulosta korjata. Välillä rupeaa miettimään, että mitä järkeä koko paskassa on...

Mutta tsemppiä meidän viidelle uudelle edaattorille. Hyviä hermoja, sillä haastetta ei puutu." Kokoomusehdokas, kaupunginvaltuutettu ja kaupunginjohtajan tytär Hennariikka Andersson Facebookissa.

Kommentti, ymmärrettävää kyllä, on poistettu myöhemmin, mutta kuvankaappaus tässä. Minähän en heikkosydäminen ole, mutta kieltämättä sieppaa tissin alta kun miettii, mitenkä kamalaa mahtaa olla kun hyvä habitus ei purekaan äänestäjiin, ja kuinka surullista on olla ehdolla epänormaalissa yliopistossa. Kokoomuksen kannattaminen kun on normaalia. Toivotaan, että kokoomus ottaa äänestäjien vihjeestä vaarin ja lähtee etsimään normaaleja äänestäjiä muualta.

[edit: Iltasanomat terävänä, ja mitäänhän Andersson ei aikuistenoikeesti tarkoittanut... Hyvää yhteisöviestintää alan pääaineopiskelijalta!]

*

Lopuksi vielä kuulumisia Espoosta. Jukka Laajarinne kirjoittaa blogissaan:

"Jos Espoolla ei olekaan rahaa koulutukseen, on sitä konsulttibisnekselle jaettavaksi. Efeko Oy onkin auliisti antanut selvityksensä, jonka mukaan 20% leikkaukset peruskoulutukseen ja peräti 30% leikkaukset päiväkotitoimintaan ja esikoulutukseen eivät vähennä asiakastyytyväisyyttä.

[...]

Jos muka raha on niin tiukassa, niin miksei sitä yksinkertaisesti kerätä enemmän? Espoossa on hyvätuloista väkeä eikä kunnallisveroprosentti ole toistaiseksi suunnitellun korotuksen jälkeenkään vielä edes maan keskitasoa."

Ilmeisesti rikkaat eivät halua hyvää julkista palvelua, vaan kuvittelevat voivansa ostaa ihan itse paremman tarvittaessa kun istuvat rahojensa päällä. Näinköhän.

Lehdet lehtiä mutta runo

Jouni Tossavaisen tämänpäiväisessä Savon Sanomien kolumnissa esiintyy taannoinen Hesarin runouskeskustelu. Tossavaisen teksti osoittaa ainakin sen, että runoudesta pystytään puhumaan niin selkeästi, että Tuusniemen mummukin voi tilata lehteä, jossa kirjoitetaan kolumneja nykyrunoudesta. Rautalankakeloista ei tunnu maakunnan kulttuuritoimituksissa olevan pulaa:

"Ilmiselvintä on, että uusi runo tulee vanhan vallan sivusta. Kun Otava, Tammi ja WSOY eivät julkaise yhtään runoesikoista, pitäisi seurata järjestelmällisemmin muita tekijöitä", kirjoittaa Tossavainen, varsin selvästi ja ymmärrettävästi.

Toinen kunnostautuja on Kaleva. Timo Harjusta julkaistiin haastattelu, ja sitä ryyditettiin lainauksilla hänen kokoelmastaan Kastelimme heitä runsaasti kahvilla (nykyrunoa pystyi kuin pystyikin lainaamaan!). Ja mitä vastakaikua hyvä lehtijuttu sai keskustelupalstalla?

"Siinäpä vasta tosimies. :) Vaatii valitettavasti vieläkin monelta mieheltä aikamoista rohkeutta olla sivari, kirjoittaa runoja ja hoitaa vanhuksia. Harju on hyvä roolimalli muille miehille. Ei miehyys ole "kovista" arvoista kiinni", arvioi nimimerkki "Lukija". Ei kai Kaleva kirjoita kulttuurijournalismia sen kummemmille silmäpareille kuin HS:kaan? Kansan palaute hyvästä, tärkeästä ja ymmärrettävästä jutusta näyttää olevan positiivista.

Ainakaan kaikki sanomalehdet eivät vielä ole haksahtaneet kirjoittamaan yleisölle, jonka olettavat typeräksi ja pahanilkiseksi. Kiitos niille siitä.