Tahdomme tutkia lapsenne

Saimme koulusta kirjeen, jossa kerrottiin, että Nokia Oyj on aloittamassa yhteistyön lasten koulun ja luokan kanssa. Sinänsä tällainen ei ole uutta - viime vuonna pojan luokka osallistui suuren kansainvälisen autonrengasfirman (Bridgestone) viherpesupiirustuskilpailuun. Siinä skabassa kaikki lasten piirrokset jäävät firman käyttöön, joka voi käyttää niitä myöhemmin mainonnassa jne. ilman lupaa tai korvausta tekijälle. Kilpailun teema oli ympäristö ja kilpailuilmoitus harhaanjohtava, siinä annettiin selkeä viesti siitä, että autoilu on ympäristöystävällistä (opettaja puolustautui: kukaan lapsista ei piirtänyt autoa!). Lisäksi koulujen yritysyhteistyösäännöissä todetaan, että yhteistyön pitää olla perusteltua, siis vastavuoroista. Koululle pitää koitua siitä selkeää hyötyä ja oppimisen kannalta tulee tapahtua jotain olennaista. Lasten piirrosten lähettäminen kv-luokan yritykselle ei minusta ole sellaista. Otin yhteyttä kouluun, useisiin ihmisiin, ja lopulta ne vierittivät syyn luokassa toimivien harjoittelijoiden niskoille. Tyylikästä. Nyt olen jo niin kyllästynyt kyselemään opettajilta ja rehtoreilta tämän kaupallisen yhteistyön motiiveja ja pelisääntöjä, että kirjoitankin tänne saman tien.

No, mutta Nokiaan. Firma aikoo tehdä lapseni koulussa ja luokassa tutkimusta, johon se tarvitsee huoltajan luvan. Keräävät ilmoituksensa mukaan kuva-, ääni- ja haastattelumateriaalia lapsista, jotta saavat tietoa siitä, "miten ihmiset toimivat ja käyttäytyvät arkipäiväisissä tilanteissa". Tarkoitus on "kerätä huomioita" lasten "käyttäytymisestä". Tämä saamamme kaavake pitäisi palauttaa täytettynä siitä huolimatta, että lapsi ei osallistu tutkimukseen. Minä en aio palauttaa sitä, koska ensinnäkin tuo koko lappunen on aivan liian mainio poisannettavaksi ja toiseksi erikseen ei tarvitse ilmoittaa sitä, että lapsi ei osallistu tutkimukseen.

Poisleikattavassa osassa selkenee paremmin, mihin suostuu vanhempi laittaessaan nimensä alle:

"Tutkimuksen kuluessa saattaa olla tarpeen kerätä tietoja, jotka ovat yhdistettävissä lapseen. Tälläisiä henkilötietoja voivat olla mm. videokameran, digikameran, äänitteiden, haastattelujen, kyselyiden ja muistiinpanojen avulla kerätty tieto. Pyrimme poistamaan kaikesta kerätystä materiaalista sellaiset henkilötiedot, joitka eivät ole tarpeellisia tutkimuksen kannalta. Kaikki henkilötietojen käsittely tapahtuu soveltuvien lakien ja [firman] asiaa koskevien ohjeistusten mukaisesti.

Kerätty tieto pysyy [firman] omaisuutena, eikä [firma] ole velvollinen suorittamaan mitään rahallista korvausta tai muuta korvausta kerätyn tiedon käytöstä.

Allekirjoituksellani vahvistan, että minulle on selvitetty tämän tutkimuksen tarkoitus ja toimintatavat ja että annan suostumukseni lapseni henkilötietojen käsittelyyn tutkimuksen edellyttämässä laajuudessa."

Kirjeestä käy esille, että koulu saa yritysvierailuja ja Nokian "henkilöitä" järjestämään oppituntia tarjotessaan Nokialle ilmaista tutkimusmateriaalia. Nokia esittelee tietotekniikka-alaa oppilaille, mahtaa olla jo rekrytointipuuhissa alakoulun oppilaiden parissa. Vanhemmat taas osoittavat allekirjoituksellaan ymmärtävänsä mikä on tutkimuksen tarkoitus ja mitkä ovat sen toimintatavat. Jälkimmäiset tulivatkin selviksi suhteessa oppilaaseen, mutta tietenkään yritys ei kerro millä tavalla se käyttää keräämäänsä materiaalia. Tutkimuksen tarkoituksesta en kyllä ymmärtänyt tuon taivaallista - sanotaanhan tuossa kyllä, että tarkoitus on saada tietoa lapsen käyttäytymisestä arjessa, erityisesti matkapuhelimen ja palveluiden käytöstä. Sellaista tietoa en ole ajatellut antaa matkapuhelinfirmalle, varsinkaan kun en ymmärrä tutkimuksen tarkoitusta, siis päämäärää. MIKSI ja MIHIN Nokia kerää näitä tietoja? Lisäksi edellytetään, että vanhempi suostuu lapsen henkilötietojen käsittelyyn tutkimuksen edellyttämässä laajuudessa. Miten siihen voi suostua, kun ei tiedä, mitä on tutkimuksen edellyttämä laajuus? En myöskään tiedä mikä on firman "oma ohjeistus" lapseni henkilötietojen käsittelyssä.

Tarkoittaakohan tämä sitä, että kymmenvuotias lapseni alkaa myöhemmin saada personoitua mainontaa? Tai että yksivuotias lapseni alkaa kolmasluokkalaisena saada ronskia kohderyhmämainontaa omaan arkeensa? Kenties koulun kautta.

Huomioni kiinnittyi myös tuohon kohtaan, jossa kerrottiin, että tieto pysyy Nokian omaisuutena. Omaisuutena! Siis Nokia kartuttaa pääomaansa keräämällä ilmaista tietoa suomalaisen julkisen koululaitoksen avustuksella! Paljollakos tutkimustoiminta nostaa firman arvoa?

Minusta tämä on hävytöntä. Koulun, jos jonkun, pitäisi tajuta, että lapset eivät ole kaupallisen toiminnan resurssi, joiden henkilötietoja tuosta vaan lahjoitellaan. Nokia ei tietääkseni tee yleishyödyllistä perustutkimusta, vaan soveltavaa tutkimusta, jota se pystyy suoraan hyödyntämään tuotekehityksessä ja markkinoinnissa. Nokia tarjoaa todella huonoa sopimusta, ja koulu antaa sen tehdä niin - mitähän koulu kostuu tästä? Härpäkkeitä, sovelluksia, oppimateriaaleja?

Vanhemmilta tai oppilailta ei myöskään kysytä haittaako heitä Nokian läsnäolo koulumaailmassa, nehän tulevat sinne muitta mutkitta tutkimaan.

Sponsoritoiminnasta ja yritysyhteistyöstä kouluissa on olemassa pelisäännöt. Minusta näyttää nyt siltä, että tässä Nokian projektissa menevät tutkimus ja firman toiminta-alan ja tuotteiden mainostaminen sekaisin. Minkähän ihmeen takia koulu ei tiedota pelisäännöistä vanhemmille, vaan tyrkkää vaan noita kirjelippusia hyväksyttäväksi tai hylättäväksi?

Vieraasta kirjasta

Teemu Helle: Kiss ash (ntamo 2009), luettavissa nokturnossa

Kiss Ash esittelee teemansa: monimutkainen tilallinen ja ajallinen rakenne, joka hahmottuu ensin äänenä: "Horisontin seinään on syntynyt pieni Rasahdus, siitä intiaanit / tulevat kuin kosteus pilviin". Tilanne on niin tuttu, että sen voi kuvata rakentelevalla kielellä, erilaisina pintarakenteina. Miten uuteen maailmaan tultiin vuosisatoja. Tullaan, tullaan ja koko ajan tullaan mutta jostain syystä juuri intiaanit tulevat. Eivät ne toiset.


Ärsyttävät, toistuvat rumakieliset muodot

Kiss ashin kieltä leimaa paikoin lauseopin takelteisuus. Sen kieli ei ole kovin runollista, välillä se on jopa banaalia. Tämä ei päde koko kirjaan, se sisältää myös hengittävää ja iskevää lyyristä materiaalia. Tällainen kielen erittely ei varmastikaan olisi tarpeen, ellei erilaisiin "runollisuuksiin" olisi syytä kiinnittää huomiota. Oleellista Kiss ashissa - kuten monessa muussakin nykyrunokirjassa - on se, että kielen rekisterit tapahtuvat samassa tekstissä. Niiden nopea vaihtelu on kuitenkin syytä panna merkille. Samaten on pelkästään virkistävää nähdä sellainen kielellinen arsenaali, joka ei palvele sisäsiistiä ilmaisua.

Helteen sorta valassa (ntamo 2009) yhdyssanat esiintyvät tavan takaa erikseen kirjoitettuina, sen kyllä kertoo jo kirjan nimikin. Myös Kiss ashissa sanan halkaiseminen on halvatun ärsyttävä tehokeino, mutta jos siihen kiinnittää huomiota, sanaan syntyy vaihtelua: se on sekä kaksi erillistä sanaa että vakiintunut yhdys sana jonka lukija automaattisesti tahtoo korjata oikeakieliseksi.

Toinen jatkuva ärsyttävä kielimuoto on lauseenvastike, jota useinkin vältetään kaikessa muussa paitsi käännösproosassa. Se vaikeuttaa lukemista, kiinnittää huomiota jotenkin perusteettomana muotona, mutta se sitoo samanaikaiset elementit yhteen ja pitää kielen tavattomassa toiminnassa, ikäänkuin huitomassa. Kiss Ashissa lauseenvastikkeen viitekohta on toisinaan vaikea löytää, se jää leijumaan. Staattinen olla-verbiin nojaava poetiikka on tästä kaukana.

Kolmas nenille hyppivä kielitapa on kikkailevan englannin käyttö. Ärsyttävää siinä on se, että se on niin lähellä nykyistä kielellisyyttämme, se osoittaa ikävästi kielellistä epäpuhtautta. Sille ei haluaisi antaa mitään positiivista merkitysfunktiota, mutta Kiss ashissa nokkeluusenglanti on perustellusti käytössä. Neljäs ärsyttävä piirre on pilkun semanttinen käyttö, välillä paikassa, jossa se, ärsyttää, ja on taas pakko, valita, keksiikö siihen syyn, vai, pitäisikö vaan vääräkielisenä.

Viides hätkäyttävä tekijä on ylätyylin ja alatyylin pikainen vaihtelu. Siitä esimerkki tässä runossa:

turisti henki riipi lampun
kyljestään tulet,
kun saapuisi puheen

kupla, minä olen tuhat
ja yksi sanaa yötä vasten

tuulipukujen haltioima lavatähtitipu mahtavat kultatikit
ranteissaan makasi
allaan haavainen ruohotupsu. pus

Kieli on jotenkin tupaten täyttä, siinä mainitaan esimerkiksi turisti, joka on jo vakiintunut tuhahduskohta suomalaisessa lyriikassa, joukkoon livahtaa niin ikään ajatus tuhannesta ja yhdestä yöstä, jossa Sheherazade kertoo säilyäkseen hengissä. Niin onnekkaasti ei käy "tuulipukujen haltioimalle lavatähtitipulle". Huomattavaa on muuten, että runon kertoja ja haavoitettu viihdyttäjä ovat naisia.

Kuudes, minua henkilökohtaisesti eniten ärsyttävä seikka on ontuva puujalkavitsi yhdistyneenä kampurajalkaenglantiin. Kuten: "facelift / hissi korkeuksiin" ja onelinerit, jotka Tarantino vetää silmiensä alle. Väsynyttä läppää. Mutta mitä muuta tehoa on tyhjässä mielessä, kulttuurin iltavalossa, johon Kiss ash ei suhtaudu auringonlaskukuvana. Mutta tämäkin kertoo enemmän minusta kuin Kiss ashista. Olen niin vanhakantainen runouden ystävä, että korvaani särähtää runous joka purkaa itseään banalisoimalla itsensä jatkuvasti. Muusat suokoot minulle kärsivällisyyttä sen suhteen, koska tämä on minulle lähinnä häpeäksi.

Seitsemäs asia, joka on kuitenkin pieni: sanojen satunnaiselta vaikuttava paksuntaminen. Kuin oppikirjoissa. Oleelliset, täkyt, tärpit. Opi nämä. Toisaalta ne saattavat muistuttaa hakukoneen tuloslistasta (hakukonemetodi on niin vakiintunut, että en pidä kovin tärkeänä nyt onko sitä käytetty ja missä määrin), jossa hakusanan osumat on paksunnettu valmiiksi.

Jännittävää tässä koko listassa on se, että kirja tematisoi näitä huonouselementtejä. Se ei ole salonkikelpoinen eikä se aio sellaiseksi tulla. Sen tarkoitukselliseen huonouteen on helppo tarttua, ja ivata. Mutta entä jos ottaakin nämä haavat tosissaan? Kuin ihmisen ruumiinvammat, jotka epäilemättä vaikuttavat hänen koko olemukseensa niin hänen omissa kuin muidenkin silmissä? Entä jos mennään niin pitkälle, että vammat eivät ole vammoja, vaan ominaisuuksia?


Tunkemisen poetiikkaa

Päällimmäisenä tuntuisi olevan vettä, aina helvetisti vettä. Vesi on kaikkialla maan asukkaiden välissä, se kantaa ja upottaa. Se likaantuu, sen hallitsematon nouseminen uhkaa elämää. Arkkityyppisesti mielettynä vesi on uuden elämän alku, feminiininen kohtu, joka kuitenkin uhkaa nielaista lapsensa rannikoilla. Samaan aikaan uhanalaisena on Kiss ashissa juuri feminiininen - ajatus äänihuulten ympärileikkauksesta, humalluttava korkea uni katedraalin kohdussa (tornin määrittäminen feminiiniseksi). Kuin tuhannen ja yhden yön Sheherazade, feminiininen tuottaa jatkuvasti uutta, ja väistämättä haavoittuu.

Kiss ashin ala on laaja, intiaanit, minareetit, Mekong, iglu, Niili. Paikkojen nopea vaihtelu pakottaa mieltämään mittakaavan jatkuvasti laajaksi, niin laajaksi, etteivät siihen enää auta kuin mielikuvat. Koko maailma tuntuu olevan menossa johonkin suuntaan ja jostain syystä se suunta ei tunnu hyvältä. Tässä emme voi puhua enää vain runon maailmasta, täytyy puhua omastamme, siitähän meidän pitäisi muutenkin puhua jatkuvasti.

Tapahtumat rinnastuvat jatkuvasti sekä aikojen että paikkojen vaihtuessa. Moderni ja muinainen rakennusteknologia pystyttävät monumentteja yhtä aikaa. Laminaatilta luetaan puunsyitä, perheväkivallan jäljistä avaruutta. Miksi lapsen iholla on pieniä, lähes huomaamattomia jälkiä, miksi isä tutkii käsiään kun äiti makaa maassa?

Äiti maa (s.39) nousee toistuvasti esille. Häntä on satutettu. Kiss ash tuntuu loputtomalta rakenteellisen väkivallan kuvaukselta. Inhimilliset pyrinnöt ovat raivokkaita ja haavoittavia maailma-äidin kannalta. Runoelma sisältää runsaasti kivun kuvia, kuten lasikuutioiden nousun maasta lapsen polvien korkeudelle ja siitä ylöspäin. Runo ei sano, että lasta sattuisi, mutta mielikuva nopeasti nousevista lasikuutioista tuntuu, hänhän saa lasia polviinsa. Mutta lapsi ei huuda, lasi kirkuu.

Maailman muuttuminen asutetuksi, nykyisenkaltaiseksi, tapahtuu pikakelauksella. Sitä kai se onkin, avaruuden ajanlaskulla (se ei pidä lukua pienistä). Planeetan muutos kirvelee:

Ihon syöpyminen on vain maailman
tuskaa. Niin sanotaan, pallo
harteilla, joka polttelee vatsassa.

Runoelman toisessa osassa (II) on meneillään keskitysleirimäinen kärsimysnäytelmä. Ihmisten on järjestäydyttävä, on kaivettava orjia, ovia. Ojia ei mainita. Tässä osassa kieli saa runsaasti väljyyttä, ikäänkuin tahtoisi välittää viestejä, käskyjä ja ohjeita. Nehän ovat typeriä ja virheellisiä, kuten runous yleensä. Kuten ihmisjoukkojen käskeminen yleensä. Kuten kollektiivinen rakennustoiminta yleensä.



"Homous on okei"

Dystooppista historiaa ja nykyisyyttä luotaavilta kirjoilta pyritään yleensä kyselemään rauhoittavaa viestiä kaiken epätoivon rinnalle. Kiss ash ei varsinaisesti ole synkkä tai toivoton. Sen sävy on vain kivuliaan kasvun, muutoksen ja dynamiikan; minä en tiedä tahtooko se pysäyttää tämän, vai voiko sellaista tahtoakaan. Inhimillinen toiminta on inhimillisen hallinnan ulkopuolella.

Ehkä Kiss ash ei tahdo antaa anteeksi ihmiselle niin paljoa, että se voisi rauhoitella, tai ehkä minä en tahdo antaa anteeksi näille meille, jotka ovat kaiken rikkoneet. Osallisuuden tuntu painaa. Mutta lopulta kirjan rauhoittavin lause kuuluu: "homous on okei" (64). Se on joku paikallinen camp-paise, joka ei kuitenkaan taivu ironiaksi, nykykulttuurin "se oli vain vitsi" -kuittaukseksi. Ehkä se on kaiken inhimillisen yhteismitattomuuden kulminaatiopiste, antaa nyt (Pentti) Holapalle lupa olla homo (s.64). Mutta niinhän ihmiset sanovat - se on ihan okei vaikka se on homo, ei mulla mitään homoja vastaan ole. Niinhän ihmiset sanovat. Tuon tuostakin.

Kiss ashin sävy on salonkikelvoton, tyylitajuton, kursailematon, nolostelematon. Minun täytyy hieroa silmiäni - lukeeko tässä näin, ei hitto mikä... ja toisaalta, loputonta valotusta, hyvänlaista vakavuutta. Kiss ashille mikään inhimillinen ei ole yhdentekevää.

Ainiin, intiaanit. Ne tulevat, pilvien kosteus ja sellaiset. Ehkä se on näkökulmaharha: kun luulet olevasi jossain, olet vaikkapa tunkeutunut jonnekin, kuten uudelle mantereelle. ja tiedät ihan hyvin, että siellä on joitakuita, jotka ovat olleet siellä vakituisemmin ja pidempään. Mutta se ei oikeastaan liikuta sinua, koska sinun tulevaisuutesi on siellä ja paikallinen kasvusto on tehty raivattavaksi, se tulee liikkeen eteen. Intiaanien tulemisessa on uhkaa, nimenomaan valloittajan kannalta.

Onkohan Amerikan löytäminen ja valloittaminen ainoita hetkiä maailmanhistoriassa, jolloin laaja julkisuus ja useat ihmiset kiinnittivät huomionsa tulevaisuuteen niin tiiviisti? Intiaanit tulivat horisonttiin. Tulivat tielle kuin hyönteiset kakkostien kesäyössä. Kosteutta tuulilasissa. Veritahroja ajovaloissa. Kun vauhtia on tarpeeksi, ei näe itse olevansa tulokas toisten maailmassa.

Pyhän Markuksen ja pyhän Theodorus Amasealaisen pylväät

Täkäläiset ovat niin taikauskoisia. Tämä on se paikka, johon pyhän luut päättivät jäädä, ja toukokuun sade. Kukaan ei saanut niitä liikahtamaan. Katsohan, noiden välistä ei saa kulkea. Toinen on Markuksen ja toinen Theodorus Amasealaisen, Kybelen temppelin tuhoajan. Tämä on teloituspaikka, se on valaistu. Siksi täällä ei sada enää.

Runouden kevyttä valtavirtaa

Täällä on ollut kovasti hiljaista, olen tehnyt kaikkea kaikkea, joka ei sovi tänne [vai tekisinkö tästä neuleblogin, runollisia vanttuja huonoina kuvina?].

Mutta huvikseni olen miettinyt nykyrunouden tyylejä. Kädessä on tietysti kovin vähän, mutta olen löytänyt ainakin perusrunollisen kevytmodernismin.

Kevyt ei tässä tarkoita minkään painon puutetta sinänsä, vaan pikemminkin suhdetta arvostettuun suomalaiseen modernismin perinteeseen. Siinä mielessä kyseessä on sekä modernismin tulkinta että sen tradition jatkaminen. Runoilijoiden keskuudessa se on avointakin - monenkohan nuoren runoilijan huulilta putoaa Eeva-Liisa Manner kysyttäessä esikuvia? Historiallinen kaari ei tietenkään kulje lähtöruuduista nykytilanteeseen, eikä nykyinen ilmasto piirry tuosta vaan klassista modernismia vasten. 1990-luvun elitistinen, hermeettinen ja kielifilosofinen runous on ymmärrettävästi herättänyt vastareaktion.

Kevyt antaa ymmärtää, että modernismin traditio olisi jotenkin kevyemmässä käytössä kuin ennen, mitä se onkin - kuvitelkaapa joku Paavo Haavikko tai Tuomas Anhava ilmoittamaan, että runoutta pitäisi olla helppo lähestyä, sen tulisi olla konkreettista eikä missään nimessä liian vaikeaa. Näin tekevät useat nykyrunoilijat, joiden tavoitteena on ollut kirjoittaa luettavaa runoutta (esim. Olli Heikkonen, Sanna Karlström, Joni Pyysalo). Modernistisen perinteen pitkä häntä on kuitenkin kiinni suomalaisen runotyylin suurimmassa basiliskissä, vaikka pedon pää ei välttämättä enää tiedä mitä sen häntä tekee.

Runous ei koskaan ole pelkkää kirjoittamista. Se on myös lukemista, luetun tulkitsemista, olosuhteisiin sopeutumista - tavalla tai toisella - ja toimintaa. Runous ja kritiikki, tulkinnan välittömin ja näkyvin laji, eivät ole koskaan toisistaan irrallisia. Kevytmodernistinen runous on runouden trimmattu urheilija. Se hakee mitalisuorituksia ja pääsee kukitettavaksi niissä harvoissa tilaisuuksissa, joissa runoilijoita kukitetaan. Yleisö koostuu kriitikoista ja palkintoraadeista, joiden lukutapaa, tulkinnallista älyä, tietynlainen runous kutkuttelee. Koska runokokoelmien rakenteet kytkeytyvät niin mutkattomasti tavalliseen lukutapaan, esitän asiani kritiikin kritiikillä.

Kuvittele -runo 2000-luvun kritiikistä

Kuvittele kiittävä kritiikki. Se sanoo jotain suomalaisen runon hyvästä ajasta.
Kuvittele: se toteaa aihepiirin.
Kuvittele, että se tekee havaintoja teoksen tyylistä.
On helppoa kuvitella, että se kiittää tiiviyttä ja monitulkintaisuutta.
Kuvittele vielä yksi tyylipiste: kielen eheään maailmaan on helppo asettua.
Kuvittele kriitikko mehustelemassa metalyyristen juonteiden parissa.
Kuvittele kritiikki palaamassa aihepiiriin, kuvittele
se sanomassa, että teema on tärkeä.
Kuvittele kirkkain kruunu: kuusiosainen kokoelma on ehjä kokonaisuus.
Kuvittele se hymyilemässä maireasti asialle, jonka vain viisaimmat käsittävät:
tämä kirja on niin monitulkintainen, että sen voi lukea monta kertaa.
Kuvittele laadukas runoteos: se on tässä.

Vastaavalla tavalla voisi rakentaa moittivan kritiikin:

suomalaisen runon huippukaudella julkaistaan paljon heikkoja teoksia, joita kustantamon olematon kustannustoimittaja ei ole edes pöyhäissyt, ja joista olisi ehkä saanut kelpo kirjoja toimittamalla. Nyt ne ovat hajanaisia. Niiden keskeneräisyys on muodikasta, ne kikkailevat, ne ovat liian runsaita monessakin mielessä, ei tajuu, ois karsimisen varaa, tähän kirjaan ei tartte palata - se on siis kertakäyttöinen.

[Antaisin kriitikoille vapaat oikeudet lainata näitä pohjia arvostelujen laatimisessa, mutta tajusinkin varastaneeni ne itse kritiikistä. Ovat jo hyvässä käytössä.]


Kiittävän kritiikin mainitsemat piirteet ovat kaikki kevytmodernismin peruskauraa. Kiittävä kritiikki ei ole tavallisesti mitään muuta kuin oire siitä, että hyvinoppinut kriitikko on löytänyt koulitun kirjan, joka kiinnittyy hänen lukutapaansa helposti. Kuin vetoketjun vasen puoli löytäisi oikean. Kerrataan - kevytmodernistinen huipputeos on yhtä aikaa tiivis ja monitulkintainen. Teos askartelee aihepiirinsä parissa niin tarmokkaasti, että kirja on yhtenäinen. Kriitikko ei tietenkään ole saanut teosta ammennettua tyhjiin lukemisellaan, mutta kriitikko tietää, että se kätkee sisäänsä vielä suuria salaisuuksia. Harvoin kriitikko selittää, mitä se olennainen sisällökkyys sitten olisi. Teoksen pitää vielä olla helppo ja mukava lukea, siinä on sivistystä, mutta ei-elitistiseen muotoon puettuna. Sydämen sivistyksestä saa myös aina plussaa.

Kritiikki poimii nämä piirteet modernistiseen poetiikkaan sopeutetun tulkinnallisen perinteen kautta. Runous ja tulkinta kohtaavat toisensa itsestään selvästi ja hirvittävän hybriksen merkeissä. No, runoudelle suotakoon yleispätevyyden harha, mutta sitä ei koskaan pidä suoda tulkinnalle. Kriitikoiden on turha koristautua millään "teos ei tietenkään tyhjene tähän" -fraaseilla, koska niitä käytetään ennen muuta kriitikkoa miellyttäneiden teosten kohdalla. On myönteistä ja kielteistä vaikeaselkoisuutta: jos teos ei ole käyttänyt kriitikon pääkoppaa yöastianaan, ei kriitikko koskaan kiitä sitä "teos ei tyhjene" -fraasilla, vaikka tuollaisessa tapauksessa se olisikin rehellisin mahdollinen arvostelma.

Tämä tulkinnallinen lukutapa pitää automaattisesti tiiviistä tekstistä enemmän kuin runsaasta tekstistä. Se olettaa mielellään runoihin viisautta. Runous on sille hillittyä, kohtuullista taidetta, joka paljastaa itsensä seitsemän hunnun takaa hitaasti ja kiusoitellen. Silti pelin täytyy olla harvinaisen selvä, kriitikon pitää oitis huomata, että runous tanssii tiettyä tanssia.

Hermeettisyydessä ei sinänsä ole mitään vikaa. Ihan mukaviahan sellaiset kutkuttavat tulkintapelit ovat, ja ainahan kaikki lukeminen on tulkitsemista, teoslähtöistä merkityksenantoa. Merkityksenannossa ei vaan liiku mitään, jos kiitokset ja moitteet ovat aina yhtä ja samaa. Kriitikko ei pane mitään likoon, ei teosta eikä itseään. Pahimmillaan käy niin, ettei runoilijakaan pane mitään likoon, kunhan tehdään jotain toimivaa, kunhan se on tiivistä, helppoa, runollista, monitulkintaista, kaunista, sointuvaa ja tärkeää, kunhan se asettuu paistattelemaan modernistisen puoliakateemisen lyriikka-analyysitradition valokiilaan.