Luutii

Ohos, runoraatia

2010-10-18T03:55:00.001-07:00

Katsoin eilen runoraadin Yle Areenasta. Muutama kysymys:

- miks kolme viidestä runoilijasta oli jotain ihme professoreita & museonjohtajia?
- jos joku random tyyppi puskametsästä tarjoais jonnekin samanlaista runoa kuin Teemu Mäki luki, pääsiskö kässäri läpi?
- mistä Saska Saarikoski tykkää?

Voi vaikeutta

2010-10-15T14:04:00.000-07:00

Aloin ajatella kirjallista vaikeutta seurattuani Tommi Melenderin blogissa käytyä keskustelua Markku Eskelisen vaikutuksesta. Kertomusten perusteella on ilmiselvää, että Eskelinen antoi aikanaan kasvot postmodernille. Lisäksi keskustelun sivutuotteena selviää, että postmoderni on akateemista, eli pikemminkin kirjallisuudentutkimuksen kuin kansallisen kirjallisuutemme heiniä. Eskelinen ja mm. Leevi Lehto, postmoderni taiteilija hänkin, ovat saaneet töillensä huomiota akateemisissa opinnäytteissä. Kenties tämän pohjalta voitaisiin puhua jostain akateemisesta mausta tai ymmärryksestä, jopa katsomuksesta.

Akateemisuuden tuominen suomalaiseen kirjallisuuskeskusteluun toimii aina samalla tavalla: kirjailijan on elettävä kirjailijan elämä ja kaikkihan tietävät, etteivät kalvakkaanverettömät akateemikot ole elossakaan. Jopa akateemisesti koulutetut kriitikot teeskentelevät mahdollisimman kansanomaista, leikkivät Pihtiputaan mummon aikamiespoikaa.

Asetelma on huvittava, etenkin kun merkittävä osa kirjallisuuden ja kirjallisuuskritiikin yleisöstä on Suomessa korkeakoulutettua. Nämä akateemiset tai muuten vaan avoimesti asennoituneet lukijat ovat usein kiinnostuneita siitä, mitä maan taiteilijat ovat heidän huvituksekseen tai opetuksekseen keksineet. Heitä ei välttämättä edes pieni vaikeus haittaa, useinhan sitä joutuu vaivaamaan päätään kun törmää johonkin itselle uuteen asiaan. Hyvinkoulutetut kriitikot puolestaan ovat juuttuneet voivotteluunsa ja päivittelyynsä. Ja näin eritoten niiden kohdalla, jotka avoimestikin ilmaisevat mieltyneensä moderniin postmodernin asemesta - tai kunhan vaan vihaavat postmodernia.

Olen itse vierastanut sanaa "postmoderni", jo siksi, että sana ei tarkoita mitään tai sitten se tarkoittaa liikaa. Ei ole mitään sellaista seikkaa, jonka voisi erikseen leimata postmoderniksi, koska se läpäisee koko kulttuurin. Taidan julistaa, että puhuessamme postmodernista puhumme mistä tahansa nykyrunoudesta tai nykykirjallisuudesta.

Toinen syy on se, että modernin ja postmodernin käsitteet ovat keskustelussa aina niin epämääräisiä, että puheesta tulee teennäistä. Puhutaan pelkistä makrotason rakennelmista, siis yläkäsitteistä, jotka ovat valmiiksi liian laajoja koskeakseen mitään erityistä tilannetta tai teosta. Lisäksi niihin heijastetaan kaikenlaisia tunteita, eikä vähiten katkeruutta. Ilmankos nykyrunouskin tuntuu vaikealta, kun aina pitää ajatella sitä postmodernia tai modernia. Hirvittävän raskas arsenaali, joka ei välittömästi pysty koskettamaan ainoatakaan kirjallista yksittäistapausta, mutta joka kylläkin miellyttää akateemista ennakkoluuloa ja leimakirvestelyä.

Jos nyt muistelen Jukka Petäjän nippukritiikkiä, tai tartun hetkeksi tuoreempaan, Sami Liuhdon kirjoittamaan arvosteluun Mikael Bryggerin konseptuaalis-minimalistisesta Valikoimasta asteroideja. Liuhto ottaa itse esille taustansa humanistiopiskelijana, hän siis on nauttinut akateemista sivistystä. Jukka Petäjä puolestaan käyttää vaikeaa, käsitteellistä akateemista sanastoa. Ja molemmat julistavat ylväästi ymmärtämättömyyttään nykyrunoutta kohtaan. Liuhto menee niinkin pitkälle kansan ja nykyrunouden vastakkainasettelussa, että ilmoittaa kysyneensä kansalta - ja saa vastaukseksi, että Bryggerin kirja antaa yhtä vähän kuin nykytaide, siis ei mitään. Koomisimmillaan Liuhto ehti jo vaatia "normaalia" runoutta - mikä on tietysti täysin vastakohtaista runoudelle ilmiönä, kun kerran runous on rakenteellisesti ja semanttisesti normaalista poikkeavaa kieltä.

Kysymys vaikeudesta on kiinnostanut minua pitkään. Tein graduni Dylan Thomasin (1914-1953) runoista, ja oikeastaan ensimmäinen asia minkä niiden Thomasin kanssa vietettyjen vuosien aikana jouduin selvittämään itselleni oli kysymys vaikeudesta. Jos Thomasin runot ovat itsestään selvästi vaikeita, millä tavalla ne ovat vaikeita? Tietysti tulkinnallisesti. Polysemia, kielellinen joustavuus ja useat rinnakkaiset merkitysketjut tekevät Thomasin runojen selittämisestä vaikeaa. Thomasin runot siis ovat vaikeita, koska pitävän tulkinnallisen tutkimustekstin tuottaminen niistä on vaikeaa, ja tutkimusprosessi pakottaa sellaisiin rajauksiin, jotka jättävät tekstin merkittäviä piirteitä kokonaan huomiotta.

Thomasin kohdalla on myös keskusteltu siitä onko hän modernisti vai postmodernisti. Kysymys on jokseenkin mieletön, koska se osoittaa lähinnä käsitteiden rajallisuutta. Jos jonkun lyriikka on liian vaikeaa tai tempoilevaa tai kohtuutonta, niin se on sitten postmodernia. Tällä metodilla löydämme nopeasti postmodernismimme miltä aikakaudelta tahansa, ja koko kysymyksenasettelu muuttuu lähinnä anakronismiksi.

Sen sijaan Thomasin lyriikka ei ole vaikeaa hengitettävää, syötävää tai luettavaa. Tulkitsijan omaa lukemisen tai ymmärtämisen tapaa ei kovin pitkälle voi sekoittaa sen kohteeseen - vai voiko? Vaikeus on laatusana, joka suuntautuu pääasiassa tietoon: jos teksti ei vaikuta ymmärrettävälle, tiedon piiriin otettavalle, se on vaikea. Lisäksi vaikutelma vaikeudesta voi nousta myös tekstin funktion määritelmästä: jos kirjallinen teos käsitetään ensisijaisesti kommunikaationa, siis samassa mielessä kuin suuri osa ihmistenvälisestä viestinnästä, tottahan se alkaa vaikuttaa vaikealta - siitä ei voi helposti purkaa viestiä. Mutta voidaan aivan hyvin ajatella myös mitä tahansa tunnustettua modernistista klassikkoa. Paavo Haavikko, Ezra Pound, Getrude Stein, Eeva-Liisa Manner, T.S.Eliot, Pentti Saarikoski, Mirkka Rekola. Vaikeita runoilijoita, eikös? Mitä erityisen vaikeaa on nykyrunoudessamme näihin verrattuna?

Adjektiivin "vaikea" vastakohtana mielletään tavallisesti "helppo". Tästä voidaankin päätellä, että postmodernistikriittisten kirjoittajien on helppo lukea runoutta, jonka he määrittelevät ei-postmodernistiseksi. Kun joku runoilija ei ole vaikea, hän olkoon sitten helppo! Ei varmaankaan mikään kunniamaininta runoilijalle.

Vai olisiko kysymys jostain muusta? Kenties akateemisesti koulutettujen kriitikoiden opinkehästä. Korkeakirjallisen modernismin hermetiikan alkeet opittuaan ei kriitikon tarvitse enää vaivautua kuin tunnistamaan ne, pinnallinen havainto riittää. Sen jälkeen kaikki muu alkaa tuntua vaikealta. Mutta en oikeastaan ymmärrä missä kohtaa kansan miellyttämisen voi sotkea tähän. Jos ajatellaan runouden marginalisoitumisen historiaa, eikö se alkanut modernismin valta-ajasta? Se oli runouden kirjallistumisen hetki, ja sillä hetkellä lukijakunnat alkoivat kaventua (jos ne eivät nyt niin ideaalisen jättimäisiä olleet aiemminkaan). Verrattuna johonkin Eino Leinoon, Lauri Viitaan tai Kaarlo Sarkiaan ovat monet korkeamodernistimme edelleen vain harvojen lukemistoa, hermeettisiä herkkupaloja. Siksi tuntuukin keinotekoiselta asettaa modernistinen ja postmodernistinen elitismi toistensa vastakohdiksi, ja ryhtyä rakentamaan laajoille yleisöille tarkoitettuja runoarvosteluja tämäntapaisten makujen päälle. Kriitikon voima on kyky lukea ja kyky selittää, parhaimmillaan kyky murtaa hermeettisiä kehiä.

2010-10-06T11:04:00.000-07:00

oi sin pa jää vim pi !

muodokas

2010-09-12T07:46:00.001-07:00

- mikä on muoto

- mikä on sisältö

- onko erikseen muodontuottajia ja sisällöntuottajia

- vastaako muoto ruumista

- ja sisältö vastaavasti sielua

- miten tämä liittyy (kirjallisiin) teoksiin

...ja kiitos lukuisista muodollisista kannanotoista kommenttilootassa jo etukäteen.

[ja eihän tartte perustaa formalismia tän merkinnän jälkeen]

Luettelo

2010-09-05T04:22:00.001-07:00

mullon pieni kysymys: jos kirjassa on luetteloita, miks sitä sanotaan luettelomaiseksi?

Tyly objektiivinen korrelaatti

2010-09-03T01:43:00.000-07:00

Tänään [edit: ei ollut tänään, vaan 4.8., en vaan näe päivää tuossa ksml-nettisivulla, se näkyy Savon Sanomissa -- Heiskanen itse kirjoittaa arvostelusta tässä] ilmestyi Keskisuomalaisessa Hannu Waaralan arvostelu Marjo Heiskasen runokirjasta Äänes (Siltala, 2010). En jälleenkään ota mitään kantaa kirjaan, jota en ole lukenut, mutta arvostelussa on eräs mielenkiintoinen yksityiskohta:

"Heiskasen sinänsä nokkelaa kokelmaa lukiessa kaipaa taas T.S. Eliotin lanseeraamaa "objektiivista korrelaattia", runouden olemisen kiinteää perustaa."

Kaipaa... mitä? Miksi ihmeessä arvostelija mainitsee Eliotin objektiivisen korrelaatin käsitteen? Ja vielä "kaipaa", passiivimuodossa! Suurin osa arvostelun potentiaalisista lukijoista ei varmasti tiedä mitä objektiivinen korrelaatti merkitsee, siksi onkin tyylikkään elitististä mainita se "runouden olemisen kiinteänä perustana". Ja passiivihan korostaa kirjoittajan objektiivisuutta ja asiantuntevuutta.

Sacred Woodissa (1922) ilmestyneessä tekstissä "Hamlet and his Problems" Eliot määrittelee objektiivisen korrelaatin seuraavasti:

The only way of expressing emotion in the form of art is by finding an "objective correlative"; in other words, a set of objects, a situation, a chain of events which shall be the formula of that particular emotion; such that when the external facts, which must terminate in sensory experience, are given, the emotion is immediately evoked.

Oikeastaan on samantekevää mitä objektiivinen korrelaatti merkitsee. Eliotin ylläoleva määritelmä on varsin väljä ja epämääräinen: viime kädessä objektiivinen korrelaatti merkitsee taideteoksen kykyä herättää joku tietty, hallittu tunne-elämys, joka vaikkapa osallistaa yleisön henkilöhahmon tunnetilaan. T.S. Eliotille se merkitsi näppärää tapaa todistaa miksi Shakespearen Hamlet epäonnistuu yhdellä keskeisellä kirjallisen taideteoksen osa-alueella: se ei pysty konkretisoimaan henkilöhahmon tunnetilaa lukijalle aistivoimaisesti. Eliot luonnollisesti jättää huomiotta Hamletin luonteen näytelmänä ja lukee sitä kuin tekstiin vangittua runoa. Lisäksi Eliotin keskeinen argumentti on se, että Hamletin tunteet ylittävät näytelmätekstin niille luomat puitteet, eivätkä siksi löydä objektiivista korrelaattia. Tuntuu, että teoria on jopa psykologisesti heikko, koska tunneilmaisun, empatian ja liikuttumisen lait eivät ole kovinkaan yksinkertaisia. Miten kuvata koteloitumista, juuttumista ja sulkeutuneisuutta katharttisella tavalla? Objektiivinen korrelaatti ei Eliotin tekstissä vaikuta suinkaan miltään runouden olemuksellisuudelta, vaan nuijalta, jolla voidaan lyödä päähän teosta, joka epäonnistuu sykähdyttämään runoilija-teoreetikon sydäntä.

Marjo Heiskasenkin kohdalla objektiivinen korrelaatti päätyy tähdentämään tekijän epäonnistumista. Waarala ei edes vaivaudu kertomaan mistä Heiskasen kirjassa on kyse, vaan asettaa sen edustamaan jotain internetin tuottamaa kielellis-kulttuurista rappiotilaa. Sen lisäksi epämääräisen ja selittämättömän käsitteen negatiivisella käytöllä pystyy (uus)kriitikko hahmottelemaan runouden ikiaikaiselta kuulostavan olemuksellisen pohjan. Odottelenkin jo seuraavan eliotilaisen käsitteen esiinmarssia suomalaisessa kirjallisuuskritiikissä - hei Traditio, missä sä oo-oot?

Hedelmistään puu tunnetaan - omppuja vuosituhantisen filosofian oksilta

2010-08-31T02:28:00.000-07:00

Sain pari päivää sitten sähköpostiviestin, jossa Helsingin yliopiston Tutkimus- ja innovaatiopalvelut mainosti alkavan syksyn koulutusta.

Yhteistyössä Filosofian Akatemia -nimisen yrityksen kanssa järjestetään suurmiesten mukaan nimettyjä aivomyrskyhautomotyöpajoja, joissa oppii mm. "eliminoimaan informaatiokohinaa" ja "synnyttämään loppumattoman ideoiden runsaudensarven". KOLUMBUS -suunnanottoseminaarissa pyritään "tavoittamaan kutsumuksellinen opiskelu ja työnteko". Kolumbus Länsi-Intian löytäjänä on tietysti luonteva suojelija kurssille, etenkin kun löydöstä seurasi kaikkea hienoa, kuten Amerikan alkuperäisväestön eiku informaatiokohinan eliminointi. Mutta mitäpä suuntia sitä ei edistyksen eteen ottaisi. DA VINCI, l'uomo universalen ruumiillistuma, on taas oikea henkilö antamaan kasvot työpajalle, jossa oppii "hiomaan työstään mestariteoksen". Voi Mona Lisan hymy. Yrityksen verkkosivuilta löytyy vielä mm. pikajuoksija Usain Boltin mukaan nimetty "ajattelunhallinta" -kokonaisuus, jonka tuloksena työteho "moninkertaistuu".

Omien verkkosivujensa mukaan Filosofian Akatemia yhdistää toiminnassaan filosofian tuhatvuotisen perinteen ja ajankohtaisen tieteen aallonharjalla kulkevan huippututkimuksen. Hiovat vissiin työstään mestariteosta. Mitä olennaisimmalla tavalla vuosituhantinen viisaudenrakkaus auttaa lisäämään ihmisten... "tuottavuutta", sic. Rakas Augustinuksemme lausui: "si enim fallor, sum" - siinäpä vasta tuottavuutta ja hyvinvointia lisäävä periaate. Aina iloinen Berkeleymme totesi: "esse est percipi" - näkyvyyden opin vakaan filosofisen pohjan. Näkyvyydestä on kuitenkin vielä pitkä matka tuottavuuteen, vaikka nykyinen pääomaa ja mielikuvateollisuutta palveleva filosofian nimeä käyttävä purple haze toisinaan sekoittaakin ne toisiinsa - ja mistä muusta kuin jämäkän Marximme "oopiumista kansalle" voi olla kyse, kun opiskelijoita kutsutaan mukaan "Laajennettu mieli" -kurssille, jossa laajennetaan muistia "verkkopilveä" hyödyntämällä.

Ja tähän käytetään yhteiskunnan varoja, tähän.

Aktiivinen kansalainen voi ladata Filosofian Akatemian sivuilta luettavaa, vaikkapa Ajattelunhallinnan oppaan 2.0. Siinä määritellään: "Visiointi tarkoittaa mahdollisimman positiivisen mielikuvan muodostamista tulevaisuudesta". Edustavatko nykyfilosofian operatiiviset mallit nyt sitten idealismia vai materialismia... Väliiks, kun suunnanottoseminaarit on käyty. Kun kävin filosofian kursseja 2000-luvun alussa HY:ssa, opetusta tuntui kovasti vaivaavan skeptisismin pelko. Mind the gap. Ja tähän se sitten vei.

Kiitos tästä, uusi uljas yliopisto. Mutta minä viihdyn tragediamoodissa, menkööt himaslaiset farssimoodissa.

Kenen leipää syöt

2010-08-23T02:32:00.000-07:00

Kiiltomadossa ilmestyi sinänsä hyvä arvostelu Henriikka Tavin Sanakirjasta. Erikoiseksi jutun tekee se, että Sanakirjan saa ladata ilmaiseksi netistä ja lukea vaikka tässä ja nyt - mutta Kiiltomato ei sitä välitä kertoa lukijalle. Ainoa linkki kirjan saamiseksi on tämä: "Etsi kirjailijan teoksia Adlibriksen verkkokirjakaupasta", ja etsivä löytää sen sieltä varsin tyyriiseen hintaan.

Toivottavasti Kiiltomatokin saa osansa, sen verran hyvin kuluttajaa osaavat ohjata!

neste, vesi, mehu

2010-08-19T04:18:00.000-07:00

kaivon korokkeen piirtokirjoitusta, campo Zanipolo

Postikortti / Picassolta Tiepololle

2010-08-13T06:38:00.000-07:00

Contre Venise -esseen kirjoittaneelta ranskalaisfilosofi ja -aktivisti Régis Debraylta kyllä riitti piiskaa Tiepololle ja kattofreskojen taivastelijoille, mutta missä on modernismi? Missä on Guggenheim, jossa majailevat oksettavimmat Picassot, ryöpsähtelevimmät Pollockit ja loputtomat naivistis-kubistis-futuristiset suurteokset? Tietysti modernismin suurta kertomusta vastaan on paljon vaikeampi taistella kuin aiemman esittävän taiteen, koska modernismi lähti vallankumousasemasta. Akateeminen taide oli tavallaan tullut tiensä päähän, ja sen mesenaattiketjut totalisoituneet täydellisesti. Modernismin keräily- ja museointiketju ei sen sijaan ole vielä saavuttanut loppusuoraa, sen verran tuoreena modernismi edelleen nähdään, ja sen verran kovasti museokauppojen tuotteissa kannustetaan ihmisiä ymmärtämään sitä, vaikka realistinen esittävyys sinänsä ei taida tehdä taulusta sen ymmärrettävämpää.

Tulin hetki sitten palazzo Venier dei Leonista, jossa sijaitsee Guggenheim-museo. Se on perustettu mesenaatti Peggy Guggenheimin kokoelman varaan, ja se käsittää maineikkaita modernin taiteen teoksia, mm. Calderin mobileita, Picasson ja Braquen kubismia, Duchampin Mona Lisa -postikortin, Magrittea, Pollockia, Rothkoa, Brancusia... Tarvitseeko jatkaa? Istun nyt Ca' Rezzonicossa, 1700-luvun venetsialaiselle taiteelle ja elämäntavalle omistetussa palatsissa. Täällä on Tiepolo poikineen, sisustusesineitä ja infotauluja. Väistämättä rinnastuu kaksi tapaa mesenoida taidetta: historiallinen, taloon ja perheeseen sidottu tapa, jossa jättimäisen talon (ca' eli casa) hallien kattoihin ja seinäpaneeleihin tilataan allegoriset freskot taiteilijalta ja sitten Peggy Guggenheimin tapa, jossa hän ikäänkuin "löysi" uusia kykyjä, ja käytti omaa perittyä omaisuuttaan nälkäänäkevien taiteilijoiden tukemiseen. Joten lähtökohdat ovat erilaiset: Tiepolo tuskin näki nälkää, hänen teoksensa tiukkuvat hyvinvointia jo valmiiksi, kun taas joukko taiteilijoita, joihin modernismit (eritoten jälkikäteen) kiinnittyvät, toimivat käytännössä aika niukoissa aineellisissa puitteissa.

Se ei kuitenkaan ole mikään este reseption todellisuudelle. Siinä missä Tiziano Scarpa ihmetteli, miten venetsialaiset ylipäänsä pysyvät järjissään kaiken tämän kauneuden keskellä, ihmettelee Régis Debray miten kukaan ylipäänsä kykenee näkemään mitään kauneutta Venetsiassa. Tämä kannattaa muistaa, kun näkee selvästi hyvinvoivan amerikkalaispariskunnan (tällä en tarkoita, että he olisivat ylipainoisia) ihmettelemässä Picasson maalausta Le Poet: "Aren't those his eyes, up there?" "They must be!" (Picasson teos on muuten varsin kiinnostava, jota on vaikea banalisoida itseltään edes sillä, että näkee ihmisiä etsimässä sen silmiä, jotka ovat tietysti varsin arvattavassa paikassa, joskin vähän nyrjähtäneinä). Inhimillisten piirteiden etsiminen kubistisista suikaleista tuskin todistaa varsinaisesta kauneudenetsinnästä.

Ja tiedän jo etukäteen, että kun menen Ca' Rezzonicon museoon, kuulen suurissa saleissa OOOH -huudahduksia, kun ihmiset katsovat niska kenossa ylöspäin. Eikä ihme - jumalainen liha taivaasta tuntuu putoavan niskaan, kun katsoo ylöspäin. Trompe l'oeil -efekteillä sokeroidut maalauskset, joiden tuulissa hulmuavat kankaat, täydellisen hyvinvoinnin muokkaamat alastomat, herkän vaaleanpunaihoiset naiset ojentelevat samaan aikaan siroja ja pehmoisia jäseniään sinisellä taivaalla! Ote materiaalista, sen painosta ja keveydestä on aivan toisenlainen kuin Guggenheimin esittelemässä modernissa taiteessa. Tämä nyt on pelkkä esseistinen ajatusleikki, mutta modernismin älyllisyydessä heijastuu pikemminkin materiaalinen niukkuus kuin runsaus. Teosten koko on pienempi, oikeastaan olin yllättynyt siitä, miten pieniä merkittävä osa modernismin suurteoksista on - tai miten vaatimattomista materiaaleista ne on tehty, kollaasi pahvista, vahaliidusta ja jostakin sanomalehtimainoksesta. Analyyttinen kubismi on puolestaan toteutettu kauttaaltaan muutamalla värituubilla, kuten se Picasson runoilijakin - särkyvä fyysinen hahmo tuntuu heijastavan loputtomia sisäisyyksiä, abstrahoivan ihmishahmon piirroksellisiksi viivoiksi ja jopa alkaviksi kirjainhahmoiksi, kenties siihen pisteeseen, jossa abstraktit suunnat lähtevät hakemaan esittävyyttä (hah, käänsin paradigman!) tai siihen, jossa runoilijan mielen voi kuvitella löytävän puitteista kirjainhahmoja, sanahahmoja.

Lähden nyt lämmittelemään Tiepolon kesäiseen valoon, koska modernismin reumaattinen muisto jäätää luita - ainakin jos on aivan märkä ja hyinen veto käy läpi vanhan rakennuksen alakerroksen.

Sanapoetiikasta & mittakaavakangastuksesta

2010-08-06T04:20:00.000-07:00

Keskustelua on tullut sanarunoudesta niin hirveästi, että en oikein pysty sitä enää seuraamaankaan, siksi tämmöinen hajatelmapostaus.

Minua ovat ilahduttaneet hirveän paljon Karri Kokon ja Henriikka Tavin kirjoitukset omasta sanarunoilustaan - molemmat ovat herättäneet keskustelua ja vastaavat ilmiöön oikeastaan täysin eri puolilta. KK:n kirjoituksessa sanarunous kytkeytyy taidemaailmaan ja sen konseptuaaliseen perinteeseen laajemminkin, eräänlaisena runouden konkretistisena (& minimalistisena) peruslajina, jonka parissa runoilijan on mielekästä työskennellä ja mielekästä myös julkaista prosessuaalista tavaraa. HT:n postauksessa taas välittyy subjektiivinen ote runoilijan rooliin ja sen purkamisen keinoihin sanarunon kautta, ja eritoten kommenteissa on kiinnostavaa pohdintaa blogien statuksesta julkaisualustoina ja yksityisenä, julkisena tai vakavasti otettavana tilana.

nanonen on eri teos kuin se oli toissapäivänä, sillä on enemmän tekijöitäkin ja valtavasti kommentteja. Yhdentoista runoilijan massa on sinällään vakuuttava. Yhteistyössä tuotetuista taideteoksista on joitakin huomioita ilmassa - minusta keskeisin (en muista sen alkuperää, mutta se on sen verran yleinen, ettei asialla varmaankaan ole suurta merkitystä?) on se, että yhteistyöprojekteissa on ihan aito institutionaalinen paino. Kun julkaistaan yhdessä toisten kanssa, näkyy esimerkiksi nanosen kokoisessa yhteistyöblogissa sen merkittävyys ihan yksinkertaisesti osallistuvan massan kautta. Kysymys on perinteisestä, aidosta tekijyydestä - ja jos blogi on julkinen, kyse on myös taideteoksesta. Jos taideteos on luonteeltaan kehkeytyvä, ovat kaikki ajankohdat yhtä sopivia tai sopimattomia sen kommentointiin. Tällaisessa yhteydessä ja useiden ihmisten keskittymisen kohteena sanaruno ei millään voi olla pieni tai vähäinen - turha kursailu siis pois. Samaten eräissä varsin hienoissa teoksissa, kuten Karri Kokon tuotannossa tai hänen mainitsemissaan Cia Rinteen zaroumissa ja Henriikka Tavin Sanakirjassa (ja lisäisin tähän vielä varauksella & tulkinnallisesti Mikael Bryggerin Emilyn, koska koen teoksen erittäin sanasensitiivinä minimalismin tapaan, vaikuttaakohan tähän englanninkielisyys) sanarunous on kyllä todistanut mahdollisuutensa ja vaikutusvoimansa runoudessa. Tämä ei kuitenkaan nähdäkseni poista edellisessä entryssä esille ottamiani kysymyksiä.

Nyt seuraa pelkkiä todella hajanaisia huomioita:

Karri Kokolle, a) "Sanojen runoudesta" -entryyn. Kiitos omakohtaisesta näkökulmasta, ja oman tekemisen taustoittamiseksi; taustoitusta tuli myös kirjallisuuden historiasta, ja se on varmasti monelle lukijalle tarpeellista. Juuri tällaisia tekstejä tarvitaan. Minulla on tähän pari ilmiön kannalta triviaalia kysymystä, jotka minusta kuitenkin toisessa, suuremassa kontekstissa näyttävät olennaisilta: Mikä on sanojen materiaali, ovatko sanat samaa materiaalia keskenään? Mikä on sanan asema perustavana kielellisenä olentona ja onko se asema sanalla? Ja missä kielessä, luetussa, nähdyssä vai lausutussa; ymmärretyssä vai käsittämättömässä?

JA b) "Sanarunojen taksonomiaa (tosikoille)" -entryyn, johon aion vastata kuten tosikon kuuluukin. Nähdäkseni mahdollisuus ja käytetty mahdollisuus luokitella joku ilmiö ja antaa sen muodoille nimiä ei välttämättä vielä tee ilmiöstä merkittävää. Oma positioni on yleisössä, ja olen kyllä pannut merkille, että sanarunojen tekotapoja on erilaisia ja niille voi olla omia nimityksiä tai olla olematta. En kuitenkaan pääse ollenkaan lähemmäksi sanarunoa ilmiönä, vaikka minulle esitettäisiin minkälaisia kaavioita sen rakentumisesta (sanoo nyt ihminen, joka rakastaa retoriikan sanastoja troopeista ja figuureista, joihin sanarunojen typologiakin näyttää osin perustavan). Taksonominen, kuvaileva luokittelu on eri asia kuin ilmiön perustelu ja sen laajemman vaikutuksen arvelu tai luominen.

Karri Kokko puhuu kommentissaan "sosiaalisesta veistoksesta", joka on Joseph Beuysin käsite:

"Tämä kaikki oli hänen 1982 esittelemänsä sosiaalisen veistoksen käsitteen taustalla. ”Väitän, että käsite ’sosiaalinen veistos’, on aivan uudenlainen taideluokitus...voin jopa huutaa: tulevaisuudessa ei maan päällä ole jäljellä minkäänlaista elinvoimasta veistotaidetta, jollei se huomioi elävää sosiaalista organismia elollisena olentona. Tämä on ajatus kokonaistaideteoksesta, jossa kaikki ihmiset ovat taiteilijoita”, hän julisti."
(lainaus Taide-lehdestä)

Tällaisen idealismin minäkin mieltäisin mielelläni osaksi sanarunoa, joka on niin lähellä erilaisia verbaalisia perinteitä ja periaatteessa sen ei edes tarvitsisi olla mitään "runoa". Se on lähellä sitä rajaa, jossa instituutio häviää ja tilalla on "vain" kieli. Kuitenkin sen nimi on "sanaruno". Kuitenkin sanarunous on minulle, lukijana, institutionaalinen laji, jota tuottaa ja puoltaa runoilijoiden keskinäinen sosiaalinen yhteisö, ei siis tämä meidän kokonainen kieliyhteisömme. Tämä on siis, korostan, kokemukseni lukijana.

Jos koen, etten voi luottaa runoilijoiden avoimuuteen periaatteidensa suhteen, minun on myöskin vaikeaa säästyä sanarunoblogin lukijuuteen liittyvästä vahvasta ulkopuolisuuden ja typerryksen tunteesta, mikä viittaa pikemminkin sosiaaliseen kuin esteettiseen kokemukseen - miten siis sivullisen lukijan kokemus voidaan siirtää sosiaalisesta (ulkopuolisuudesta, jopa ironian kohteeksi joutumisesta) esteettiseen (luottamuksen ja rohkeuden tila). Olen siis lukenut sanarunoja irrallisina teksteinä, mutta lukutapa ei toimi, koska sanarunolaji kokonaisuudessaan liittyy tekijöiden (suhteellisen laajaan) piiriin, jonka lukutapaa minulla ei ole.

Sanotaan usein, että kun kriitikko ymmärtää teosta, hän myös useammin kiittää sitä. En yhdy tähän varauksetta, koska on asioita, jotka voi mainiosti ymmärtää mutta olla silti eri mieltä, mutta omasta puolestani väitän, että sanarunon tuottama lukijakokemus voisi poetiikan esille kirjoittamisen kautta siirtyä useammassa tapauksessa kuitenkin hyväksyvälle puolelle. Puhumattakaan niistä hyödyistä, joita avoin ajatustyö voisi tuottaa tälle lajille, runoblogaukselle ylipäätänsä ja sille instituutiokriittisyydelle, jota tässä on peräänkuulutettu.

Syntyy paradoksinen tilanne: sanarunon pitää luottaa sanan auraattisuuteen ja ilmaisuvoimaan, mutta sitä ei sitten kuitenkaan voi tehdä selittelemättä - vähän samaan tapaan kuin abstrakti modernismi luottaa kuvataideteoksen nonverbaalisuuteen ja teoksen lähes uskonnolliseen säteilyyn, mutta ei ole pystynyt ajamaan sitä läpi taidemaailmaan ilman runsasta puhetta kokemuksellisuuden sanattomuudesta (tästä on kirjoittanut suomeksi vaikkapa Altti Kuusamo).

Vitsi(l)kiö eli sanarunoutta tunteville

2010-08-04T07:44:00.000-07:00

Siinä vaiheessa, kun tunnetut ja näkyvät suomalaiset runoilijat tempaisevat ja perustavat sanarunoblogin (nanonen), on pieni virittelylaji jollain tasolla etabloitunut ja näin ollen varmasti valmis ottamaan vastaan kritiikkiä. Yksittäinen sanaruno sellaisenaan on hankala kritiikin kohde, on siis helpompi puhua ilmiöstä. Asia on sikälikin tuore, että tuoreimmassa Tuli & Savu -lehdessä ilmestyi sanarunoja käsittelevä juttu otsikolla "Suominimalismi". Pidän tässä nyt perinteiset kirjamuotoiset teokset juttuni ulkopuolella, vaikka minimalismi elää myös runokirjoissa.

Sanaruno on herättänyt puolijulkista keskustelua yhteisöpalvelussa (3.8.2010), olen käyttänyt keskustelua pohjana tähän juttuun. Sanaruno puolustautuu vetoamalla vapaaseen, luovaan tilaan ja puhumalla (sa)nasevuuksien hyväätekevyydestä: suhde kieleen muuttuu herkemmäksi, kielen potentiaalit tulevat näkyviksi. Näiden perustelujen myötä on edelleen vaikea ymmärtää minkä takia sanarunoja tuodaan voimakkaasti ja runsaasti esille - tällä hetkellä ne ovat ainakin blogistanin päällekäyvin runotendenssi. Varmasti osasyy on muodon helppous ja nopeus, kunhan keksaisee ja painaa muutamaa nappia, niin tadam, kas runo. En sinänsä puolla romanttista käsitystä runoilijasta säkeiden mehustelijana, joka vatvoo tekstinsä parissa vuosikausia ennenkuin päästää sen käsistään, vaikka siinä onkin jotain hienoa. Hyvää voi olla myös nopeus. Helppouden ja nokkeluuksien viljelemisen puolesta onkin jo vaikeampi puhua.

Runonnistumiset ja sanapeliikkeet

On minulla suosikkejakin sanarunojen joukossa. Mikael Bryggerin

kuumaailmapallo

Runo on nimetty "Objekti 1". Nimeäminen liittää sen taiteen laajempaan minimalismiin ja sen olemus tuo siihen lisäksi valtavat avaruudelliset ulottuvuudet pieneen tilaan.

Myös tämä Kristian Blombergin

a
r
v
o s t e l u

tai esimerkiksi Henriikka Tavin päättäväinen miniruno:

pää
määrä
tie
toinen
.

Yksittäiset sanarunot voivat siis olla mieleenpainuvia ja hyviä, merkityksellisiä tekstejä. Mutta ne tarvitsevat monesti muutakin - Blombergin teksti vaikuttaa varteenotettavalta osittain siksi, että se liittyy akuutin poliittisesti yliopistomaailmaan (tagi yliopistouudistus ja L-runon alle syntynyt keskustelu puhuvat puolestaan). Tämä L-runo on hyvä esimerkki mielekkäästä kontekstualisoinnista ja oivalluksesta - pienessä tilassa se pystyy mielestäni täyttämään vähintään sen minimin, mitä tekstin pitäminen varteenotettavana runoutena ja runollisena eleenä edellyttää. Oivallus ei rajoitu vain löysään puheeseen kielen luontaisesta taskuuntuvuudesta, taivuteltavuudesta tai leikillisyydestä, vaan se liikuttaa myös yliopistomaailman, markkinatalouden, mielikuvateollisuuden ja menestyksen alueita, on siis ulottuvainen omassa rajallisuudessaan.

Yksittäisistä sanarunoista on yleensä paha sanoa mitään, koska suurin osa niistä on helposti ohitettavaa hälyä, joka tuo esiin lähinnä mahdollisuuden monistaa oivallusta loputtomiin. Jos kielen herkkyysalueita etsitään, osaavathan myös mainosnikkarit ja Matti helppoine ristikkoineen leikitellä. Samanlaista kielellistä herkkyyttä löytää esimerkiksi vitsikirjoista, kuten siitäkin anekdootista, jossa lehmä kysyi poliisilta saako ammua, ja poliisi totesi että ilman muuta. Lehmä siihen että am, am, am. Tämä on tietysti hieman laaja sanarunoksi, mutta peli kielen logiikalla on täysin rinnasteinen. Kielen leikillinen, uppoava ja erkaneva potentiaali on selvä asia. Mutta mihin se tarvitsee runousinstituution suojelusta?

(SUO)Minimalismi taiteen ilmiönä

"Suominimalismi" -artikkeli Tuli & Savussa nojaa ennen kaikkea sanarunouden formaaleihin piirteisiin. Sanarunous on siinä otettu annettuna osana runouden instituutiota, vaikkakin sen status blogisormiharjoitelmina tulee myös esille. Kuitenkin: jos runoilijat roolinsa takaa tuottavat tekstejä julkisuuteen, ne on silloin otettava runoutena. Puolijulkisuudessa voidaan oikeuttaa omaa toimintaa harrasteluna tai kivana juttuna, mutta kasaantuvissa blogiteoksissa ei harrastelijamaisuus mitenkään välity, vaan runoilijat käyttävät julkista tilaa sanarunojen tekemiseen. Kyse on osittain sosiaalisesta tilauksesta, kuitenkaan lukijoilla ei ole juurikaan välineitä panna tätä sanailoa paikalleen, kun keskustelutkin käydään salamyhkäisesti omissa piireissä (kun niitä käydään). Julkisuuteen tuotetaan niukkoja tekstejä, joiden pitäisi itsessään riittää runoudeksi. Että näinkö ne Hesarin sedät ovat olleet aivan oikeassa, kun ovat puhuneet uuden runon sisäänpäinlämpiävyydestä, mukakriittisyydestä ja hekottelevuudesta!

Minimalistiset taideteokset ovat sananmukaisesti vähäeleisiä. Etenkin kuvataiteen ja arkkitehtuurin puolella teoksen mittakaava tuppaa olemaan pikemminkin suuri kuin pieni - minimalistinen ei siis tarkoita pienikokoista. Eritoten kuvataiteessa siihen kuuluu erottamattomasti tietynlainen monumentaalisuus, jossa yksittäinen teos hallitsee tilaa - oli kyseessä sitten plastinen teos tai taulumaalaus. Osa teoksen monumentaalista luonnetta on usein sen niukka ilmaisukieli, yksinkertainen muoto tai materiaalivalinta, pyrkimys ilmaista kantava idea mahdollisimman karuilla puitteilla ja luomatta merkitysverkostoa teoksen ulkopuolelle. Minimalismin esillepanoperinne on niin ikään totunnaisesti korostanut teosten partikulaarisuutta, ja siksi minimalistiset teokset ovat usein saaneet runsaasti näyttelytilaa ympärilleen, tai tila on järjestetty niiden ehdoilla. Ehkä minimalistisen idean on katsottu kääntyvän itseään vastaan, jos tilaa alkaa hallita piskuisten teosten joukko. Niukkuudesta tulee runsautta, ja vielä varsin monomaanista runsautta, jos useita teoksia ikäänkuin monistetaan samalla idealla tai ideanipulla. Tämä on oikeastaan se keskeinen asia, joka nähdäkseni luonnehtii suominimalismia edustavia blogeja. Kuitenkin "minimalismin" käyttäminen kattokäsitteenä antaa runojen vihkiytymättömälle yleisölle merkin perinteestä, johon kirjoittaudutaan ja josta näiden runotekojen ymmärtäminen voi lähteä.

Sanarunous on pikemminkin tekoja kuin tekstejä, tai tekosia kuin teoksia, ja se on jotakuinkin täysin sivussa varsinaisesta, vakavastiotettavasta runoudesta, jota sen tekijät kuitenkin tekevät. Kenties voidaan puhua jopa teoskriittisestä lajista, mutta se nyt ei aivan pidä paikkaansa, koska sanarunopohjaisia teoksia on olemassa. Sanarunon tekijät vetoavat harrasteluargumenttiin. Eli sikäli sanarunotulvaa ei saisi ottaa vakavasti millään tasolla, koska runoilijat kuitenkin haluavat edelleen rajata hienot ja oikeat teoksensa kansien sisälle mutta samalla he haluavat varata itselleen alueen julkiseen runoustoimintaan, jota ei pitäisi ottaa liian vakavasti runoutena.

Sanarunon tavallisesti antielegantin tiiviyden voi myös käsittää parodioivan esimerkiksi modernismiin vakiintunutta tiivistämisen ihannetta - tämä olisi mielestäni kuitenkin vahva ylitulkinta, koska sanarunouden ympäristöstä ei löydy jälkeäkään tällaisesta ohjelmallisuudesta. On myös kuulunut puhetta sanarunotteista pikku kiusana, joka kohdistuu institutionaalisuuteen ja ryppyotsaisuuteen - ja tietysti myös onnistuu siinä, koska sanarunoutta kritisoiva on automaattisesti turhantärkeä tosikko, joka samastuu "instituutioon". Sanarunoutta on vaikea ottaa vakavasti myöskään instituutiokritiikkinä, koska sen tekijät eivät kuitenkaan kiistä instituution perinteisiä laadullisia rajoja - muutoin kuin puskemalla vasemman käden pikkusormiharjoituksia ilmoille ja antamalla niille runouden nimen. Kiitokset otetaan instituutiolta vastaan kuitenkin pystyrinnoin.

Vastarintaproteesi

Tietysti voidaan kysyä mikä vastarinta on niin merkittävää, että se aidosti huojuttaa instituutiota, tai pitääkö taiteena (runous) julkaistun vastarinnan olla myös esteettisesti merkittävää. Tokihan ymmärrän, että sanarunot rakentuvat ja arkistoituvat massoiksi ja laumoiksi - mikä taas ainakin kyseenalaistaa niiden statuksen klassisesti ymmärrettynä minimalismina. Suhtaudun vastarinta-argumenttiinkin varauksella, koska nämä samat runoilijat ja uudet riippumattomat julkaisumuodot (kuten blogit) ovat jo huojuttaneet runouden instituutiota, monellakin tavalla. Kustannusmaailma on muuttumassa, ja runous on ollut prosessissa vaa'ankieliasemassa, se on pienenä ja tuottamattomana lajina ollut herkkä hakemaan uusia julkaisuväyliä. Tavallaan perinteinen kustannusmaailma ja kritiikki on jo hävinnyt taistelun tästä pienestä mutta perinteisesti arvovaltaisesta alueesta. Vai puhutaanko tässä nyt vielä pienemmästä instituution osa-alueesta? Siitä, että osa runoilijoista ja etenkin merkittävä osa lukijoista haluaa vielä ottaa runonsa jotenkin vakavasti? Siitäkö, että merkittävä osa nykyrunoilijoista ei millään usko itse olevansa ns. oikeita runoilijoita, joiden teoksilla, teoksennuksilla ja sanomisilla voisi olla laajempaakin merkitystä muutoin kuin Hesarin setien kyynisyyden oikeuttajina?

Eräs väistämätön seikka sisältyy lukijalähtöiseen näkökulmaan. Kenties runoilijat haluavat viestittää meille rajoittuneemmille, että mekin osaamme tekaista runoja. Sanarunon idea on simppeli, sen tekemiseen ei tarvita runoilijan asemaa, saati sitten taitoja. Minustakin sanaleikit ovat lystikkäitä ja rentouttavia, mutta jostain syystä minua ahdistaisi ajatus astua sisään johonkin tuottavaan runoilijuuteen tai runouden instituutioon siksi, että pystyn leikkimään kielellisiä leikkejä tai haluan leikkiä niitä. Toivottavasti kaikesta kielellisestä leikittelystä ei sentään tarvitse tulla runoutta, joka todellakin edelleen on osa länsimaista taideinstituutiota, johon sisältyy paljon näkymättömiä ja näkyviä statuksia.

Runoilijat itsekin "leikkivät" amatööriä sanarunojen varjolla, ja ovat sitä mieltä, että huolimattoman ja hupaisan tekemisen voi kuitenkin julkaista runoutena. Puolivillaisuus vastarinnan ja leväperäisyys kapinan muotona ovat tietysti varsin viehättäviä keksintöjä, joskin näen tämänmuotoisen runoudeksi nimetyn vastarinnan lähinnä ruokkivan niitä ennakkoluuloja, joista nykyrunous (tai kapeammin kokeellinen runous, HS:n nimeämänä "uusi runous") on yrittänyt päästä eroon.

Internetsiminen

Blogipohjilta runous on tietysti avoin käsite. Se ruokkii muotoja ja kasvustoja, jotka voidaan lukea tai olla lukematta runoudeksi verekseltään tai myöhemmin. Kuitenkin runoilijoiden yhdessä, siis kollektiivisesti, julkaisema "runoudeksi" nimetty blogi asettaa välittömästi suunnan ja jopa velvoitteen tarkastella sen sisältämiä tekstejä ja elehdintää runoutena. Kaikki runoutta seuraavat tietävät myös, että runoutta on internetissä. En suoraan sanottuna haluaisi olla se internetrunouden etsijä, joka ajattelee löytävänsä netistä jotain tyylikästä avantgardea, jota mikään iso talo ei suostu julkaisemaan. Saattaapa olla edessä melkomoinen antikliimaksi.

Tietysti avantgarden historiassa on useitakin tapauksia, joissa katsoja/kriitikko on voinut ykskantaan todeta, että lapsen raapustelua / kesy gorillakin kykenee tähän / minäkin kykenen tähän. Sellaiset tilanteet eivät ole aina hedelmättömiä, pikemminkin päin vastoin: niillä on tapana johtaa kysymykseen siitä, mitä taiteella kulloinkin tarkoitetaan. Tässä sanarunotilanteessa erona esim. taidegalleriaan on kuitenkin se, että ilmaisen blogialustan status taiteen esittämisen paikkana ei ole vakiintunut. Kuitenkin esim. nanonen -blogin tapauksessa taiteellisuuden takaa kirjoittajien nimilista, siitäkin huolimatta, että useat tekijät esiintyvät etunimillään. Siksi tämänkaltaiset yritykset saa arvioida taiteena, suorastaan tulee, koska ne kuuluvat silloin taidemaailman kollektiivisen puheen JA vastuun piiriin; etenkin kun "Suominimalismi" on nostettu esille myös alan johtavassa lehdessä - kylläkin alakulttuurina, mutta selvästi runouden piiriin kuuluvana alakulttuurina. Väistöliike runoilijuudesta harrastajuuteen käy siksi varsin vaikeaksi ja todellakin vaikuttaa vain väistöliikkeeltä, eikä suinkaan miltään vapaan tilan lunastamiselta omille joukoille.

Tietysti nanonen on toistaiseksi aika pieni runokokonaisuus, juurihan se avattiin. Samat tekijät ovat kuitenkin tehneet vastaavaa runoutta omissa blogeissaan ja yhteisöpalveluissa. Sanarunouteen kuuluu myös kommentointi, usein toisella sanarunolla, tai sitten toteamalla, että joku teksti on hyvä - kuten tässä (lainaan koko merkinnän, kehyksineen):

3. elokuuta 2010

kyyn eleet

Lähettänyt marko klo 14.53

1 kommenttia:

Harry Salmenniemi kirjoitti...

oho onpa hieno!
3. elokuuta 2010 19.32

Itse runo on "kyyn eleet", joka sinänsä on klassinen runollisen kielen purkumuoto, eikä niinkään tekijänsä tuottama taideruno. Kommentti "oho onpa hieno" kirjoittautuu osaksi samaa runoa, ja kirjaimellisella tasolla se väittää, että Harry Salmenniemi on peräti häikäistynyt ja yllättynyt ("oho") "kyyn eleet" -runon upeudesta. Niin, eihän se turhaan ole klassikko, tai kansanruno, tai mitä lie. Kuitenkin runoilijoiden muodostama sosiaalinen alue, jossa runoutena ensinnäkin esitetään kamaa, joka saa lukijan tuntemaan itsensä hiukkasen typeräksi (kun minä en nyt tajua mikä tässä on niin hienoa) ja sitten vielä runoilija taputtaa toista selkään tällaisesta upeudesta. Onko kommentoija vilpitön? Voinko minä tietää sen? Väittääkö tekijä nyt omakseen tekstiä, joka on kuitenkin varsin tunnettu suullisessa perinteessä?

Kysymykset ovat tietysti typeriä, mutta niihin ei oikeastaan voi suhtautua typerinä kysymyksinä niin kauan, kun runoilijat edelleen ovat itse tarkkoja "oikeista" oivalluksistaan, jotka todellakin ovat heidän työtään. Ja runoilijat myös odottavat (meiltä) kriitikoilta rehellisyyttä, tarkkuutta, oikeutettuja luentoja ja mielellään ymmärrystäkin. Se kuuluu tavallaan alan sosiaaliseen sopimukseen. Minä oletan, että runoilijoina toimivat henkilöt tekevät runoina julkaisemansa tavaran tosissaan ja minulla on täysin jakamaton oikeus ottaa ne juuri niin tosikkomaisesti taiteena kuin sopivaksi katson, etenkin kun taideinstituutio on täysin vakavissaan käynyt keskustelua näistä aikaisemminkin.

Kun alan pohtia näitä kysymyksiä tykönäni, minulle tulee hitusen nenästä vedetty olo. Miksi ylipäänsä suhtaudun mihinkään vakavasti, tämähän vaatisi minulta nyt sitä leikkimielisen itseironista otetta, että nyt vaikka vähän pohtisin että kannattaako minun nyt ottaa tätä runostelua niin vakavasti, haluanko todella olla jonkun tosikkoinstituution portinvartija. Tietenkään tosikkoa ei kukaan ota vakavasti, koska kaikki kuitenkin tietävät hänet tosikoksi. Miksi minunkaan pitäisi ottaa vakavasti mitään, mitä runoilijat tekevät? Heille tärkeitä runouksia ovat myös nämä versovat yhdessäolomuodot, jotka meidän ulkopuolisten silmään sattuvat enemmänkin sulkevana sisäpiiritouhuna kuin minään kieltä ja runoa demokratisoivana kapinana. Parhaimmillaan kriittiset liikkeet ovat avoimia ja läpinäkyviä, niiden diskurssia pystyy riittävällä tasolla seuraamaan, ymmärtämään ja siihen voi jopa osallistua. Sanarunous ei ainakaan tällaisena instituutiovastaisena liikkeenä toimi, se tapahtuu siinä instituutiossa, jonka kritiikkiä se muka nyt on viljelemässä.

Sanarunot eleinä ja selkääntaputteluina ovat näkyviä ja julkisia, keskustelu niistä runoutena ei ole. Runous ei ole vain sitä, mitä tekijät tekevät vaan myös sitä, mitä yleisö lukee. Positiivinen ja avartava lukukokemus voi jäädä välistä, jos lukija kokee olevansa vanhan instituution vartija, ja ulkopuolinen tästä kivasta vitsistä ja vieläpä ilonpilaaja. Runoilijat haluavat instituution edut: kirjoja julki, arvosteluja lehtiin, teoksia myyntiin kirjakauppoihin, julkisiin tiloihin esiintymään runoilijoina, apurahoja, mainetta. Instituutiolla on kuitenkin muitakin tehtäviä kuin runoilijuuden ylläpitäminen, ja tämmöinen kitkerä tosikkoilu on tietysti niistä ikävimpiä. Instituutio ei kuitenkaan ole mikään kasvoton tukahdutuslaitos, vaan suojaava, keskusteleva ja elävä mekanismi, jonka toimintaa muovaa ja määrittää jokainen siihen osallistuva.

Pieni kertomus siitä, miten modernismi syntyi Kaarlo Sarkian raunioille

2010-08-01T09:04:00.000-07:00

Eräs modernismin keskeisistä kätilöistä oli Suomessa Kai Laitinen, jonka 1980-luvulla kirjoittama kirjallisuushistoria on vuosia kulunut kirjallisuuden perusaineopiskelijoiden käsissä. Laitinen oli itse aikoinaan 1950-luvulla muokkaamassa historiaa ja vaikuttamassa modernismin syntyyn, hyväksyttävyyteen ja lopulta sen institutionalisoitumiseen, ja voiko muuta odottaakaan Laitisen laatimalta kirjallisuuden yleisesitykseltä kuin sidonnaisuutta modernismifaabeliin?

En sano tätä pahalla, pidän Laitisen kirjallisuushistoriankirjasta ja ihailen kirjoittajan tapaa puhua selkeästi ja ymmärtää erilaisia estetiikkoja suhteellisen pitkälle. Yhden miehen kirjallisuushistorioita on kritikoitu kovasti ihan ilmeisestä seikasta: kukin on väistämättä katsomuksensa vanki, jokaisella on joku kulma, josta tarina nähdään ja esitetään - muutoinhan tarina lakkaisi olemasta tarina. En pidä tällaista katsomuksellisuutta tai sitoutuneisuutta haitallisena. Objektiivisuuskin katoaa tällaisessa käytössä ja muuttuu yksinkertaisesti laaja-alaisuudeksi tai sivistykseksi, joka on vanha, hyvä sana kuvaamaan tietynlaista kaukonäköistä pyrkimystä.

Laitisen oman sidonnaisuuden ja vaikutuksen takia erityisen akuutteina ja kertovina voidaan pitää katkelmia, jotka hän on laatinut suomalaisen (lyriikan) modernismin murroksesta. Tavallaan viimeiseksi metrisen runouden lyyrikoksi Laitinen nimeää Kaarlo Sarkian, jonka hän väittää vieneen lajin eräät piirteet kotimaisessa lyriikassa huipulle, ja sitä myöten loppuunsa. Sarkian aikana ja jälkeen (kuoli 1945) alkoi metrisen runouden (väistämätön?) degeneraatio, jonka jälkeen modernismin vyöry vallitsevaksi lyyriseksi tyylilajiksi oli tavallaan ilmeistä. Pienimuotoisesti tässä toteutuu ajatus historiankirjoituksesta "voittajien historiana". Eihän mikään metrisen runouden ominaisuus tee siitä jälkijättöistä tai vanhahtavaa sinänsä, jossain kontekstissa se vain alkoi näyttää vanhalta. Periaatteessa mikään ei estä sen muotoja tulemasta uudelleen käyttöön vaikka suomalaisen kirjallisuudenhistorian kirjoituksessa metriselle runoudelle on sanottu perusteelliset jäähyväiset.

Eräs keskeinen ero vanhan metrisen runouden ja modernismin välillä on suhde paperiin ja kirjaimeen. Modernismi on korostuneen kirjallista runoutta, joka ei kuitenkaan postmodernismin tavoin mehustele omalla paperisuudellaan. Se myös hakee kaikupohjaa visuaalisuudesta, jota on sen traditiossa totuttu nimittämään kuvallisuudeksi. Laitinen kirjoittaa Sarkiasta: "Hän kehitti huippuunsa suomalaisessa lyriikassa erään linjan, sidonnaisen mitan melodisen soinnuttelun [...] suomenkielen tarjoamilla rikkailla akustisilla mahdollisuuksilla [...] Sarkilla melodisuus vielä entisestään herkistyy ja hienostuu, saa suoranaisia laulumusiikin piirteitä [...] Rytmitaiturina hän on sidonnaismittaisen suomalaisen lyriikan ylivertainen virtuoosi, samoin riimittäjänä [...] Hänen lyriikkansa vaikuttaa monesti ylikypsältä, siinä on samantapaista kiikeää syksyistä loistoa, "hehkua kuoleman kynnyksellä", kuten hänen erään runonsa myöhäisessä georgiinissa" (Laitinen 1981, 405-406). Vielä Laitinen toteaa Sarkian jäljittelijöiden osoittaneen, ettei tällä tiellä voitu enää edetä. Toisaalta ymmärryksensä Sarkian esteetiikkaa kohtaan Laitinen ilmaisee myös: ensinnäkin kuvalliset kvaliteetit ovat Sarkian lyriikassa voimakkaita ja toiseksi Sarkia ei ollut pelkkä sisäänpäinkääntynyt esteetti, vaan toisen maailmansodan aiheuttama henkilökohtainen tuska ja kauhu kuvastuvat jäntevällä tavalla hänen viimeiseksi jääneessä teoksessaan Kohtalon vaaka (1943).

En ollenkaan ihmettele Laitisen näkemyksiä ja ratkaisuja. Lyyrisen ilmaisun radikaali muutos tuntuu esimerkiksi tällaista tietoa vasten väistämättömältä, tosin näkemys jättää ottamatta huomioon sen mahdollisuuden, että metrisen runouden toteuttamistapa voi olla myös aivan toinen kuin sarkialainen estetiikka, joka todellakin omalla alallaan hipoo täydellisyyttä, ja on varmastikin aiheuttanut jonkinlaisen ylimenovaiheen. Tuskin modernismin voitonlippua mitenkään yksioikoisesti pystytettiin suoraan Kaarlo Sarkian raunioille, vaikka Kai Laitisen kertomus suomalaisesta kirjallisuudenhistoriasta ja omaelämäkerrallinen anekdootti runouden tilasta näin antavatkin ymmärtää. Modernismin ja vanhan riimirunouden erot ovat paljon laajempia kuin vain radikaali mutta silti formaali ero, jonka huomaa kyllä kuka tahansa auttavastikin lukutaitoinen verratessaan jonkun Kaarlo Sarkian teoksen aukeamaa jonkun Pentti Saarikosken teoksen lehtiin.

Esitelmässään Sarkiasta Panu Rajala avaa erään kiinnostavan ulottuvuuden (esitelmä "Kaarlo sarkian arvoitus", 2002, sivulla alempana). Karrikoiden: eipä tainnut Kaarlo eläessään aavistaa, että hyvin pian mitallinen runous lakkaa olemasta JA että hänen kootuista runoistaan otetaan vimmattu määrä painoksia. Nämä kaksi huomiota ovat sinänsä ristikkäisiä keskenään, mutta kuvaavat hyvin modernismivetoisen kirjallisuushistorian näköharhaa, joka oikeastaan huipentuu siihen, että painosten kuningas (koottujen runojen 14. painos ilmestyi vuonna 2008) Sarkia on jätetty uusimmassa kirjallisuushistorian suurteoksessa (SKS 1999) kuvatekstimaininnalle. Modernismin voittokulku sulkeisti mitallisen runouden historialliseksi erityistapaukseksi ja oli samalla valmis hylkäämään kansallisen runomaun.

Modernismin myötä tapahtui runouden kirjallistuminen ja elitisoituminen. Kenties jollekin eliitille modernistinen kieli on tänäkin päivänä ilmeisen runollista ja avointa, mitä se ei syntyaikanaan ollut. Eikä se ole sitä edelleenkään isolle osalle yleisöstä. Modernismin kansantajuistuminen johtaa (on johtanut) väistämättä väljään ja ilmaisuköyhään runouteen, jolla ei ole oikeastaan mitään merkittävää eroa proosaan, kenties vain muodon lyhyys ja tekstityypin nimittäminen runoudeksi. Nykyisessä tilanteessa modernismi on käytännössä etabloitunut ainoaksi runoudeksi (ei yksi Ilpo Tiihonen kesää tee). Onko se kuitenkaan koskaan ollut mitään muuta kuin eliitin runoutta? Jos tämä mahdollisuus otetaan vakavasti, voi uuteen, modernistista estetiikkaa puolustavaan runousnäkemykseen, keskittyä uudella tavalla - miten eliitin runouskäsitys voi lähtökohtaisesti kritikoida toisia käsityksiä elitistisiksi? Ehkäpä on aika kääntää tarina "Kivisestä jumalasta" (Aila Meriluoto, 1946) nurin: jos sodan raunioilta nousee uuden polven desillusorinen modernismi, voi sen raunioilta puolestaan nousta ei kauha, ei kiulu vaan...

LESPO eli itäsuomalaista street-runoutta

2010-07-22T07:43:00.000-07:00

Street-runous on aina paikallista mutta muotokieleltään universaalia, ja sitä voi tavata periaatteessa missä vaan. Eräs tuore mutta luultavasti jo hävinnyt havainto on Vuorilammelta Kuopiosta. Vakiintuneet kirjaimet O, P ja S esiintyvät runossa, mutta T-konsonantti puuttuu, mutta poetiikkaan on liitetty kirjaimet L ja E. Kirjainyhdistelmä LESPO, joka saattaa merkitä naispuolista homoseksuaalia (siis lesboa), mutta street-runouden poetiikassa on pidettävä mielessä mahdollisuus siihen, että sanasta puuttuu T-kirjain. Hiljan myös Reijo Valta havaitsi street-runouden ilmaisukeinojen todellisen laajuuden – eivät vain O, P, S ja T -kirjainten erilaiset muunnelmat ole street-runoutta, vaan sen rikkauteen on luettava myös tiemaalaus “80”. LESPO -runon tapauksessa myös street-runouden ilmaisuvälineistö on selvästi laajentunut, kyseessä on uniikki kepillä tehty kaiverrus hiekkatiehen.

Koska korostetun lyhyissä runomuodoissa potentiaaliset kirjoitusasut korostuvat väistämättä, on pohdittava millä tavalla street-runouden koko niukan aakkoston käyttely olisi mukana LESPO-runossa. Mahdollisesti se olisi LESPOT, joka on suomenkielen monikkomuoto sanasta lespo (lesbo), mutta street-runouden kontekstissa oleellinen SPOT, paikkaa tai kohtaa merkitsevä englanninkielinen sana luo tälle runolle selvän pohjavireen. Se on saanut eteensä vielä ranskankielen maskuliinin määräisen artikkelin LE, joka kiistää suomenkielisen merkityksen täysin – ensinnäkin asettamalla LESPO:n feminiinisyyden vastakohdaksi maskuliinisuuden, ja toisaalta kiistämällä sanan potentiaalisen monikollisuuden mahdollisessa LESPO(T) -muodossa. Piilevä, toteutuva tai toteutumaton konsonantti T siis pystyy herättelemään kokonaisen merkityksen maailman.

Toisaalta Vuorilammen ja sitä kautta Kuopion Neulamäen lähiön erityiskontekstissa LESPO-sanalla on erityinen intertekstuaalinen yhteys vanhempaan, nyt jo pahoin haalistuneeseen esiintymään. Neulamäen torin välittömässä läheisyydessä sijaitsevassa leikkipuistossa liukumäkeen tekstattuna on runo: “LESPOLÄÄKÄRI / HOMOLUOLA”. Tässä yhteydessä teksti liittyy kasvun maailmaan, se esiintyy lasten ja nuorten käyttämällä alueella, ja liittyy selvästi lapsuuden lääkärileikkien pervojen aspektien esiinnostamiseen. Tuoreemman LESPO-kaiverruksen tekijä on myös nuori, arviolta 10-12-vuotias poika – sikälikin LESPO muodostaa historiallisen virstanpylvään street-runouden taipaleella. Ensimmäistä kertaa alan tutkija on nähnyt tekijän luomistyössään! Ikävä kyllä tekijän kiire, runontekemisen herkkyys ja tarve tallentaa muutoksille altis teksti nopeasti estivät tutkijaa pyytämästä tekijältä haastattelua. Runon olemassaoloa olisi myös uhannut tekijän paljastuminen huoltajalleen. Mikäli street-runouden tekeminen on tyypillistä näinkin nuorissa ikäluokissa, on ymmärrettävää, että tekijät haluavat paeta akateemikoiden, journalistien ja vanhempiensa kynsistä.

Tekijän nuoresta iästä ja mahdollisesta edesvastuuttomuudesta huolimatta LESPO-teksti saattaa nousta vielä tärkeään asemaan runouden dynaamisella kentällä. Aleksis Salusjärvi on jo aiemmin liittänyt street-runouden olennaisilta piirteiltään löydettyyn runouteen (found poetry), aiemmassa artikkelissani minä arvelin sillä olevan suoria yhteyksiä beat-kirjallisuuteen, tuoreessa tekstissään Reijo Valta vihjaa street-runouden liukuvan visuaalisen runouden suuntaan. LESPO-teksti antaa ymmärtää siirtymän tapahtuneen jo, muistuttaahan se selvästi visuaalisen runouden VISPO-lempinimeä. Lisäksi paikallinen interteksti “LESPOLÄÄKÄRI / HOMOLUOLA” tuo street-runouden piiriin hieman flarffahtavan ulottuvuuden.

Jos ajatellaan sana LESPO tahallisesti väärinkirjoitetuksi sanaksi “lesbo”, viestii kirjoitus myös heteronormatiivisen mentaliteetin esilletuomisesta ja yleistyvästä kantasuomalaisuus-ajattelusta, sellaisen etnisen enemmistön olemassaolosta, jota uhkaa esimerkiksi juuri homoseksuaalisuuden olemassaolo. Kuitenkin juuri voimakas poeettinen konteksti kohostaa heteronormatiivisen teon ambivalenssia, ja kääntää vierauden ja toiseuden pelon suorastaan lesPolaiseksi karnevaaliksi, samalla korostaen runon yhteiskunnallista kantaaottavuutta ja päivänpoliittisuutta.

Kuten Salusjärvi maineikkaassa manifestissaan kirjoitti, street-runous “on poetiikaltaan suorempi ja ytimekkäämpi - se astuu yli rajojen, joita runouden äärelle on ymmärtämättömyydestä pystytetty.” Tämä pitää paikkansa myös rajoja rikkovan, transgressiivisen ja rohkean LESPO-runon kohdalla.

--- [Blogi tekee jälleen siirtymistä, palataan toisaalla.]

Linkkiliuta

2010-06-23T11:01:00.000-07:00

Karri Kokon postaus Suomen Kuvalehden blogissa
"Ajaisin myös asiantuntijapiirien vaihtamista ja julkaisukynnyksen madaltamista yhä enemmän ja enemmän; päinvastoin kuin ajatellaan, mitä enemmän kirjoja on tarjolla, sitä varmemmin laadukkaat kirjailijat pääsevät esille," sanoo Teemu Manninen. Tässä on seikka, joka tavallaan muuttaa kirjallista julkisuutta. Suomalaisen kulttuuriajattelun pitäisi jo päästä irti designillekin keskeisestä "less is more"-ideologiasta, koska enemmän nyt vaan yksinkertaisesti on enemmän. Enkä ole koskaan tajunnut mitä vahinkoa surkeat kirjalliset teokset varsinaisesti tuottaisivat kenellekään, saattaisiko niiden tekijä vaikkapa olla suurissa luuloissa itsestään?

Risto Niemi-Pynttärin "amerikanserkku" eli kirjallinen agentti, jonka rooli on samantapainen kuin managerin musiikkiteollisuudessa, jos nyt oikein ymmärsin. Ajatus, ja rooli, joka saattaa hyvinkin syntyä, kun kustannuskenttä hajautuu ja samoja (kustannus)taloja ei enää asuta hautaan asti.

Ylen juttu kustannusalan muutoksesta. Ihan hyvä, että siitä joku juttukin tehdään, kun näyttävät joissakin muissa medioissa pitävän muutospuhetta jonkinlaisena mantrana.

Mutta. Heti ingressiä seuraa ensimmäinen hupaisa lause: "Ykkösen Aamu-tv:ssä vierailleet Laiho ja Tapaninen korostavat, että suomalainen kirjallisuus ei ole kriisissä" (niin, eihän maailmantalouskaan ole). Jotenkin puuttuu taju siitä, että kirjallisuuden kustantamisen ja markkinoinnin muutos on _jo_ aiheuttanut ns. kriisin kirjallisuuteen. Se on kriisissä, ja on ollut. Se lienee aina kriisissä, onko kriisi oikeastaan sen luonne? Tämä nyt on vain typonsyömä Wikipedia, mutta kuitenkin: "Kriisi on ihmiselle tai organisaatiolle tapahtuvaa uusi tilanne, jossa aiemmin oppimamme ongelmien ratkaisukeinot eivät toimi. [...] Kriisi yleisesti tarkoittaa kreikkalaisen sanan krisis (suom. "päätös") mukaisesti käännekohtaa jossa yksilön tai ordanisaation tulevaisuuden suunta määräytyy, paremmaksi tai huonommaksi toimiemme mukaan." Itse asiassa kriisi ei kuulosta ollenkaan pahalta, vaan ideaaliselta tilanteelta: tulevaisuuteen voidaan vaikuttaa toimimalla, ja pitää löytää uusia ratkaisumuotoja vanhojen sijaan. No, joka tapauksessa herrat Laiho & Tapaninen pitävät kriisiä kustantamojen, ei kirjallisuuden ongelmana - täytyy vaan hämmästellä sen jätkän sinisilmäisyyttä tai juksaushermoa, joka väittää ettei kirjallisuutta markkinatalouden verkostoissa kannattelevan rakenteen kriisi vaikuttaisi mitenkään kirjallisuuteen. HÖPÖ HÖPÖ.

JA kun WSOY on kyseessä, täytyisi varmaan muistaa ja tajuta, että Sanoma-konserni hallitsee suomalaista mediaa todella laaja-alaisesti. Tietysti WSOY on vain pieni osa suuressa kokonaisuudessa, mutta ainakin kaunokirjallisuuden vähäisen kentän muutokset vertautuvat nyt media-alan muutoksiin, joista ei kai sanomalehdissä hirveästi kirjoitella. Jos kustannusala tuntuukin hajaantuvan useampien toimijoiden ja yrittäjien käsiin, media senkun keskittyy.

Vielä kaunokirjallisuutta:

Teemu Mannisen Futurama ilmestyi. Siitä kaiketi myöhemmin lisää.

Kaihtaminen, hylkääminen

2010-06-20T05:02:00.000-07:00

1. Schlegel argumentoi runouden kaikenkattavuuden, sen luontaisen hybridisyyden ja moniaineksisuuden saattelevan sitä kohti klassisuuden horisonttia. Tämä on nimenomaan romanttisen runouden piirre, ja romanttisen runouden luonne on itse progressio, se on jatkuva kehkeytymisen tila, johon jokainen runoteos voi "tietyssä mielessä" liittyä, lähinnä oman runollisuutensa kautta - siksi että kuuluu runotaiteen piiriin. Schlegelin oma kirjoitusmuoto tässä pohdinnassa on fragmentti, muoto, joka sekin merkitsee keskeneräisyyttä sinänsä, sen sijaan että ajatus suljettaisiin, se avataan. [1]

2. Tätä voi verrata joihinkin näkemyksiin proosan eduista lyyriseen runouteen nähden, esim. Mihail Bahtin piti runoudelle tyypillisenä yksiäänisyyttä, so. yhden puhujanäänen vallitsevuutta proosan näkökulmavaihteluihin verrattuna. Eli syntyy vastakkainen tilanne kuin Schlegelin idealisoimassa romanttisessa runoudessa - proosan potentiaali sulkea itseensä maailmoja, pluraliteetteJA ja ensyklopedioita on mahtava, kun taas runous voi sisältää vain yhden linjan. Ja samalla kun nimitän tilannetta vastakkaiseksi, asetelma näyttääkin typerältä: mitä ihmeen vastakkaisuutta on proosassa ja runoudessa, mitä on kirjoitettujen muotojen vastakkaisuus.

3. Minä en oikeastaan tiedä mitä tarkoitan puhuessani runoudesta. Ehkä se on jokin vakiintunut julkisen toiminnan ala, ehkä viittaan johonkin yhtä täsmälliseen kuin media puhuessaan "peliriippuvuudesta" - toimiiko se samalla tavalla kuin Wittgensteinin pelimetafora perheyhtäläisyysteorian yhteydessä? Peliriippuvainen voi siis olla koukussa shakkiin ja jalkapalloon, WoWiin ja monopoliin, pajatsoon ja ässäarpaan, pirunnyrkkiin ja faroon. Runous -> teko, teksti, metaforarakenne, tarina, elämäntapa, julkisen esittämisen ja sanankäytön traditio, kuvaus, laulu, arvoitus, rakastettu, tiivis tai lyhyt sanamuoto, laaja kertova säemuoto, kirjallisuushistorian määrittelemä kulttuurin perusteksti (Kalevala, Beowulf). Tarkoittaa paljon ja ei-mitään.

4. Miltä näyttää tätä vasten lause: "2000-luku" "on" "suomalaisen" "runouden" "juhlaa". Mitä siis merkitsee "runouden" "monimuotoisuus"? Mitä tarkoittaa se, että joku "kustantaa" "runoja"? Miksi kukaan haluaisi "kuulla" "tämän" "runon". Ja miten kummassa kukaan pystyy "lopettamaan" "runouden" "kirjoittamisen"? Miksi kriitikko sanoo että jokin "on" "runollista"? [2]

5. Runo & toisto [3]:

a) Tietysti jonkun sanan hokeminen aiheuttaa kyseisen sanan merkityksen väljymisen. RUNORUNORUNO US, runOUsrunousRUNOUSRUNous, runollINENRUNOllinenRunOLLInen. runorunorunorunorunorunoruno.

b) MUNAMUNAMUNAMUNAMU

Osasin rakentaa äänteellisen ketjun, jossa sana muna muuttuu sanaksi namu. Eli esittelin ihmeellisen mutta pienen verbaalisen oivalluksen, joka paljastaa meille hirveän olennaisia seikkoja kielen toiminnasta.

Kuten että hokemalla

KOVAKOVAKOVAKO

VAKOVAKOVAKOVA

kovasta tulee ennenpitkää vako ja vaosta kova. Sehän merkitsee maskuliinisen ja feminiinisen elementin yhtymistä, absoluuttista ja loppumatonta hedelmällistä aktia, universumin jatkuvaa syntymää - ja tämä kaikki vain kahden tavun ja kahden sanan voimalla. Tässä on sitä universumia sokean kanan nokkaamassa hiekanjyvässä, romanttinen runous toiminnassa.

6. "Pitäisi olla puhumatta runoudesta" (Teemu Manninen, kommentti aiempaan entryyn, ihan sivun alapäässä) / Olisi vaiettava runoudesta. Viittaako runous ilmiöön vai ilmiön nimeen, tarvitseeko ilmiö nimetä?

7. Jos ilmiön nimeää uudelleen, merkitseekö se ennen kaikkea riisuutumista nimistä? Ennen: "kirjoitan runoja"; Nyt: "kirjoitan". Poistaa kaikessa hiljaisuudessa tunnisteet runo, runous. Kirjoittaa tästälähtien suoria kritiikkejä autuaan tietämättömänä tekstin julkaisugenrestä: x:n tekstit, kirjoitukset, kirja, teos, tarinat, lauseet, virkkeet, väitteet, lemma, teoreema, kuvaus, sanat.

8. Pentti Saarikoski.

9. Äskeinen vain osoituksena tapahtumisesta, liittämisestä ja kylkiäisistä.

10. Halusin vain kysyä olematta kysyvä.

11. Tämä johtaa siihen, että runoutta ei voi olla olemassa, eikä sitä ole koskaan ollutkaan olemassa. Sikäli kun sitä on ollut olemassa, se ei ole koskaan ollut leikin tai taiteen muoto, ainakaan missään absoluuttisessa, jakamattomassa, kevyessä mielessä, vaan se on ollut kaupallisen toiminnan muoto ja sikäli osa aikuisten maailmaa. Nyt kaikki tämä vaikuttaa vähemmän välttämättömältä, joskaan ei täysin.

12. Tietysti juontuu reductio ad absurdum.

[1] Friedrich Schlegel, "Fragmentteja". suom.Vesa Oittinen. Teoksessa Oi runous. Romantiikan ja modernismin runouskäsityksiä. Toim. Tuula Hökkä. SKS 2000. Englanniksi täällä. Kiitos Schelgelistä, T.
[2] "lainausmerkkimeemi" "anastettu" "ihmisten" "eleistä"; "kiitos" "P" & "V" "," .
[3] toiston vieraannuttavuudesta.

reppanat raukat ja

2010-06-18T14:55:00.000-07:00

parat

kesän harrastuksena kirjojen ensimmäisten lehtien lukeminen

2010-06-17T11:33:00.000-07:00

ne jokka ei tänä iltana - tai jonaki toisena - välitä jalakapallosta - tai jostaki muusta urheilujalista - voi lukia - tai kahtua - runoja - eiväkkä tosiaankaan mittään muuta - , vaikkapa

Henriikka Tavin Sanakirjaa (poEsia, 2010) täältä.

Runouksien kritiikistä

2010-06-16T07:15:00.000-07:00

Huitaisin keskustelupalstojen innoittamana entryn, joka kommenttiosiossa heräsi... keskustelua. Tuntuu, että siihen pitää vastata kokonaisella entryllä, koska kyse on perusasioista.

Huomaan, että tässä touhussa on jatkuva riski ajautua ns. kokeellisen runouden ystäväksi. Jos nyt otetaan ihan perustava seikka esille: jokainen teos pitää lukea erikseen. Yksittäisten tekstien hyvyys ja merkittävyys ei riipu suoraan siitä, mikä on niiden paikka kentällä. Minusta tämä on täysin selvä lähtökohta. Mutta nykytilanteessa suurin osa poetiikkaan, kritiikkiin, runouden ehtoihin ja muotoihin liittyvästä keskustelusta käydään siinä lohkossa kenttää, jota nimitetään kokeelliseksi. Muualla saatetaan pitää kaikkea tällaista keskustelua selittelynä, ja ajatella, että hyvän runouden on puhuttava puolestaan. Minä taas ajattelen, että runous, joka kykenee tässä historiallisessa tilanteessa puhumaan puolestaan, on runoutta, jonka puolesta on puhuttu jo aikaisemmin. Sehän on silloin tuttua.

Lyriikan kolme lajia

Karkeasti ottaen suomalainen runouskeskustelu koskettelee kolmenlaista runoutta - tämä on siis tulkintani ja yleistykseni keskustelusta, ei keksintöni, saati sitten sellainen jakolinja, jota olisi syytä jotenkin puolustaa.

1) Kokeellinen Runous. Mainitsen tämän ensimmäisenä, koska kyseessä on kaikkein selvimmin hahmotettu ilmiö, ja jonka piirteistä ja motivaatioista on olemassa ehkä selkeimpiä mielikuvia. Kokeellisen runouden julkaisuympäristöjäkin osataan nimetä, se liitetään esimerkiksi Tuli&Savu -lehteen, joka on kuitenkin koko ajan julkaissut kaikenlaista runoutta ja kirjoittanut esim. kritiikkiä kaikenlaisesta runoudesta, mutta esimerkiksi kokeellisuuspuheen laajentaminen kritiikkiin löi varmasti leimaa lehdelle kokeellisen kirjoittelun suojapaikkana. Samaten lehti on ollut ainoita paikkoja, jossa poetiikkaan liittyviä esseitä julkaistaan, ja poetiikkaahan aletaan yleensä kirjoittaa (ja vaatia) silloin, kun joku näyttää poikkeavan valtavirrasta. Kokeellisen runouden voi ymmärtää tarkoittavan runoutta, jonka poetiikka (metodi, motivaatio, intentio) vaatii jotain selityksiä.

2) Runous. Siis se, mitä oikeat runoilijat kirjoittaa. Se, mikä saa kirjallisuuspalkintoja. Se, mikä ei vaadi selittelyä, apologioita tai perehtymistä. Tämä on tietysti pelkkää harhaa, koska tämänhetkinen valtavirtarunous on käynyt läpi selittelyvaiheen jo aikaa sitten. Sen ei tarvitse edes hahmotella estetiikkaansa, tekijöiden ei tarvitse selittää ratkaisujaan.

3) Historiallinen Runous. Vanha runous, riimirunous, mitallinen runous, klassinen, kansallinen. Tällä alueella on yhtymäkohta sekä runouteen 1) että runouteen 2). Tosin metriikka ymmärretään usein meneisyyden ilmiöksi, ja mitta käsitetään riimiksi, mitä se ei tietenkään ole. Liittyy ryhmään 2) kyseenalaistamattoman runollisuusasemansa vuoksi mutta ryhmään 1) metodin (metristen rakenteiden käyttö) hallitsevan aseman vuoksi.

Kommenttiosiossa nousi esille erityisesti se, että modernistiseen perinteeseen kirjoitettu runous on saanut jo runsaasti kritiikkiä osakseen. Voi ollakin, esimerkiksi Poetiikkaa-kirjasessa Jarkko Tontti kirjoittaa kriittisesti modernistisen tyylin kirjoitustavasta, mutta Tontinkin terä kohdistuu ennen kaikkea historialliseen modernismiin, nykyrunoutta hän ei mainitse; ja Tontin kirjoitus liittyy hänen omiin poeettisiin ratkaisuihinsa. Toisessa Poetiikkaa -kirjassa on Ville-Juhani Sutisen kasvishampurilaisessee, mutta sekin puhuu yleisluontoisella tasolla, ja vieläpä runoudesta ylipäänsä, ei mistään tietystä estetiikasta. Olisiko ihan konkreettisia esimerkkejä siitä, missä ja millaista kritiikkiä modernistiseen perinteeseen kirjoitettu nykyrunous on saanut? Eihän minun aivojeni arkisto mikään kattava ole, varsinkaan useamman vuoden taakse, ja jotain on saattanut mennä ohi.

Runouksien nimeämisestä

Jonkun teoksen liittäminen modernistiseen perinteeseen taas tulkitaan monesti jo itsessään loukkaavana, ikäänkuin olisi syntiä kirjoittaa modernistiseen valtatyyliin. Ikäänkuin perinteen tunnistaminen ja teoksen arviointi perinnettä vasten olisi kriittinen hyökkäys runotyyliä itseään vastaan. En ole kuitenkaan vielä nähnyt sellaista ihmettä, että modernistista tyyliä vastaan olisi argumentoitu kriittisesti jossain spesifissä yhteydessä, konkreettisia runotekstejä lainaten. Joten tämä kuuluisa modernismin kritiikkikin tuntuu latistuvan kahteen asiaan: A) on isohko joukko kirjoittajia, jotka eivät halua kirjoittaa modernistiseen tyyliin, ja joutuu perustelemaan esteettisiä ratkaisujaan jatkuvasti. Peruskysymys tuntuu koskevan runotyyliä - miksi tämä tekijä ei kirjoita tavallista runoutta (ja tavallinen runous taas on... mitä?); B) on olemassa itsepintainen juoru, jonka mukaan modernistinen lyriikka on jossain vaiheessa haukuttu.

Tietysti jo vanhemmilta ajoilta voidaan muistaa modernismin ja postmodernismin välinen kiista. Mahtaako sillä olla jotain merkittävämpiä kotimaisia heijastumia? On olemassa eritoten poetiikkoja miettineiden kirjoituksia, ja jostain syystä nämä ovat nimenomaan kokeelliseen leiriin luettujen henkilöiden kirjoittamia. Mutta näissäkin kritiikki on yleensä yleisluontoista ja solmiutuu oman tekemisen perusteluun - jota vaaditaan "kokeellisiksi" leimatuilta runoilijoilta kärkkäästi, ja muut taas jätetään rauhaan. Vaikenemista pidetään jopa arvona sinänsä, ja kaikkea tunnistamista ja nimeämistä pidetään pahanlaisena leimakirveilynä ja ivana tai kriittisyytenä. Miten tämä on mahdollista?

Modernistisen perinteen jatkumoa ei edes mielellään tunnusteta suomalaisessa runopuheessa. Joten jos modernistinen perinne on yksinkertaisesti Runoutta, modernismia edeltävä mitallinen runous on Historiallista Runoutta, jää kaikki selittämisen, puheen, kritiikin ja puolustuksen taakka Kokeelliselle Runoudelle, jota on siis ilmeisesti kaikki muu paitsi modernistista estetiikkaa mukaileva JA historiallinen runous, tai sitten riimittely, joka yleensä mainitaan kuriositeettina. Mutta kaikkea nykyrunoutta, kuului se sitten ryhmään 1) tai 2), tunnistaminen ja nimeäminen sinänsä häiritsee. Kokeellisen, poikkeavan, runouden mekaniikka on varautunut siihen, mutta Runouden, sen tavallisen runouden, mekaniikka taas ei. Sille tunnistamisesta on enemmän haittaa - siksikö, että kokeellinen runous on joutunut teoretisoimaan itseään, ja on siis saanut sananvaltaa panemalla itsensä alttiiksi; siksikö että tavallinen runous ei koe mitään tarvetta selittää, tunnistautua, antautua nimettäväksi? Pahentaako nimi sitä?

Minusta tuntuu, että kokeellinen runous on periaatteellisesti varautunut nimeämiseen ja hyökkäävyyteenkin, myös pilkkaan. Kritiikissä ja arkisessa puheessa kokeellinen runous saa jatkuvasti osakseen kritiikkiä esimerkiksi tunteen puutteesta, runoutta verrataan ristisanatehtäviin tai pidetään tekijöitä älyllisinä keikareina, joilla ei ole mitään oikeaa sanottavaa. Runoja pidetään triviaaleina ja muodon itsensä takia tehtyinä. Nämä kaikki argumentit on käytetty jo moneen kertaan avantgardeaaltojen yhteydessä. Joten ne eivät oikeastaan yllätä, koska ne on esitetty niin moneen kertaan. Ne eivät kuitenkaan ole saaneet aikaan muutoksia kokeellisen lyriikan piirissä, koska ollakseen dynaamista ja muutosvoimaista kritiikin täytyy ymmärtää kohdettaan ja tuntea se. Tällaisten argumenttien esittäjät eivät yleensä haluakaan tietää runoudesta, sen historiasta ja nykytilanteesta yhtään mitään, eikä heitä myöskään kiinnosta se, mitä kokeelliseksi nimetty lyriikka tekee tai sanoo.

Puhun mieluiten nykyrunoudesta, joka tarkoittaa kaikkea aikalaisrunoutta, siis nyt, näinä aikoina, vuosina, julkaistavaa runoutta. Nähdäkseni ryhmät 1) ja 2) eivät ole mitenkään kattavia. Esimerkiksi proosarunous jää siitä ulkopuolelle, toisinaan proosarunon kirjoittajia pidetään kokeellisina, toisinaan ei. Koko lajittelutapa on mieletön, ja oikeastaan keskustelumekaniikan tuottama. Kun monimuotoisuuspuhehan edellyttäisi sitä, että kaikki runous olisi Runoutta (ryhmä 2). Toisaalta se voi edellyttää myös sitä, että kaikki runous kuuluisi ryhmään 1), jolloin kaiken runouden pitäisi olla valmistusperiaatteiltaan ja ideoiltaan avointa, mikä yleensä taas edellyttää poetiikkaa. Kirjailijan itsensä ei tarvitse runoutta selittää, riittäähän tähän esimerkiksi kriitikon tai jonkun muun julkisen lukijan tunnistaminen ja selittäminen.

Jos sinun, hyvä lukija, pitäisi kirjoittaa essee aiheesta "Vuoden 2010 runouden ilmiöt", miten hahmottelisit aihealueen?

...ja vastaukset Usein Kysyttyihin Kysymyksiin

2010-06-08T09:36:00.000-07:00

1 [Mikä siinä on kun mitään ei jää mieleen?]

vähän itsekuria! otapa esim. esa ja mene nurkkaan seisomaan, ja pänttää värssyä niin kauan, että osaat etu- ja takaperin, sisä- ja ulkolukuna, kuten ennen sanottiin. täytyy olla tyhmä, jos ei päivä nurkassa opeta nykyrunoa ulkoa. tämän tästä voi vaikka opetella, poljentokin on ihan mukava:

AALLOKKO

syvällinen lapanen aaltoilee, perhonen
aallosta irtoaa sormi, kas pohjaan putoaa pelastunut
säde moni ja, perhosia aaltoja ja jalkoja, ja nuorempi häntiä olkia

2 [Mikä siinä on kun nykyrunous on niin vaikeaa?]

pitää pelata trivial pursuitia. jos peliä ei löydy kotoa, se on monessa kapakassa, ja sieltä saa pelikavereitakin. tai matin helppojen ristikoiden kanssa kun harjoittelee, niin voi siirtyä nykyrunoon aika näppärästi. mutta sitäkään ei tarvita, kun tässäkin runossa kerrotaan kuka tuo anselmi on, niin ei jää vaivaamaan yöunia:

Historian puhdistaminen IV

“...silloin isäni sanoi: ei, sinun ei pitäisi tehdä tätä, tulet vielä
katumaan, historia ei ole noin yksinkertaista, se voi muuttua, ja
toisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa tämäkin runo on luettavissa
toisin, kävisi vähän kuin Anselm Kieferillä, tiedättekö,
saksalaistaiteilijalla joka on toistanut tiettyjä natsieleitä,
tavoitteenaan historian puhdistamien...”

3 [Mikä siinä on kun sellainen television ja Nintendon räiske ja väkivalta on levinnyt nykyrunouteenkin?]

pitää lukea Helkavirsiä:

"Oi Taatto opeta meille
huurut hurmehen jumalan"

ja totta, tällaista sukupolvien katkeamatonta perinnettä juhlivaa säeparia on vaikea löytää nykyrunoudesta.

4 [Mikä siinä on kun nykyrunous on sellaista sisäpiirien hommaa?]

politiikka ja talous on sisäpiirien hommaa. tarkkailkaa vaikka noita huippujohtajia ja -poliitikkoja. ne tuntee kaikki toisensa, ja kierrättävät keskenään kaikki rahakkaat duunit. toista oli ennen, kun metsäläiset pystytti myllyn joen rannalle hartiavoimin ja kuoli rikkaina miehinä, siinä ei sisäpiirejä tunnettu vaan töitä tehtiin.

5 [Mikä siinä on kun nämä nykyrunoilijat on niin nokkavia? Sellaisia nuoria arrogantteja kolleja ja mirrejä, jotka kirjoittavat lähinnä itsestään]

"Häikäisevän sanamusiikin ja täydellisyyttä hipovien rytmien takaa paljastuu rehellinen itsetilityksen tarve" (Aune Hiisku: Kaarlo Sarkia. takakansitekstistä).

"Poetry was for him a serious instrument of introspection." Books and Writers, Juhani Siljo.

"Runot koettiin yleisesti ottaen vaikeatajuisina ja runoilijan itsevarmuus provosoivana ylimielisyytenä." Kansallisbiografia, Södergran, Edith.

MOT.

----
lainaukset: 1) Henriikka Tavin Esim. Esasta; 2) Anna Halmkronan Kolmannesta sotaleikistä ; 3) Eino Leinon Helkavirsistä.

Nykyrunouden ukk

2010-06-07T06:59:00.000-07:00

1 Mikä siinä on kun mitään ei jää mieleen? Vaikken koskaan luekaan runoja, niin en osaa siteerata ulkomuistista ainuttakaan nykyrunoteosta. Toista on vanha suomalainen runous, josta muistan vaikka mitä, kun koulussa aikoinaan päntättiin, ja seistiin nurkassa ja taas päntättiin. Nämä nykynuoretkaan eivät opi enää mitään ulkoa, kun ei ole kunnon kuria. Mutta joka tapauksessa nykyrunous on turhanpäiväistä ja mitään siitä ei jää mieleen.

2 Mikä siinä on kun nykyrunous on niin vaikeaa? En kyllä ole sitä paljoa lukenut, ja syy siihen on, että se on niin vaikeaa. Kun siitä ei ymmärrä mitään ilman akateemista sivistystä, ja sitten kun pitäisi kuulua runopiireihin, että ymmärtäisi ne sisäpiirin vitsit, joita nykyrunoilijat julkaisevat. Toista oli ennen, kun runous oli kansallista ja kaikki ymmärsivät sitä. Silloin minäkin luin runoutta kun ymmärsin sitä. Mutta nyt on tällaista: "Mä olen mies. En mä enää aja virvatulta / mua puri baarikärpänen joka päivä / ja joka ikinen yö". Mitä tästäkin voi käsittää, akateemista postmodernia sotkua. Kuuntelen mieluummin radiosuomipoppia.

3 Mikä siinä on kun sellainen television ja Nintendon räiske ja väkivalta on levinnyt nykyrunouteenkin? On niin verta ja suolenpätkiä, ja oksennusta ja syömishäiriötä ja vaikka mitä raiskausta. Siksi en koskaan lue nykyrunoutta. Toista se oli ennen, kun runoilijat tekivät esimerkiksi kansalliseepoksemme aiheistosta tunnelmallisia runoja, semmoisia rauhoittavia ja koskettavia, ilman mitään mässäilyä.

4 Mikä siinä on kun nykyrunous on sellaista sisäpiirien hommaa? En viitsi lukea sitä, koska en tunne ketään runoilijaa, ja kun tiedän, että runoilijat kirjoittavat kuitenkin toisilleen. Toista oli ennen, Koskenniemen aikoina, silloin ei ollut mitään ahdasta runouseliittiä, jonne noustiin vain jos päästiin jonkun kaveriksi. Silloin luonnonlahjakkuudet nousivat korvesta, siihen ei salonkeja tarvittu. Silloin osattiin, eikä tunnettu oikeita tyyppejä.

5 Mikä siinä on kun nämä nykyrunoilijat on niin nokkavia? Sellaisia nuoria arrogantteja kolleja ja mirrejä, jotka kirjoittavat lähinnä itsestään, luulevat varmaan olevansa kiinnostavia. Minä en ole kiinnostunut heistä, siksi en lue nykyrunoutta. Toista se oli kun Eino Leino kirjoitti Lapin kesästä, siitä oli runkkaus kaukana.

(kiitokset erityisesti internetin anonyymeille; runolainaus Teemu Mannisen Lohikäärmeen pojasta)

Stop, pots - street-runouden yhteyksistä beat-runouteen

2010-06-01T05:24:00.000-07:00

Vastikään manifestoitu street-runous on postmodernin semanttisen lyriikan aktiivinen, situationistinen ilmentymä, joka leikittelee oulipolaiseen tyyliin tiettyjä kirjaimia yhdistelemällä. Sen keinovaroihin kuuluuvat ainoastaan vokaali o ja konsonantit p, s ja t. Street-runoutta esittävät visuaaliset tallenteet kuvaavat lähes poikkeuksetta ajotietä, ja siten street-runous kirjoittautuu vaivatta sekä urbaaniin että suburbaaniin ja vieläpä ruraaliin on the road -kirjallisuuden perinteeseen. Asfalttimaalaukset näyttävät osapuilleen samoilta kaikkialla. Street-runouden yksinkertainen stop-yksikkö on suorastaan universaali. Samaan aikaan se sisällyttää itseensä perinteisen lyriikan seisauttavan voiman, sen ääreen on konkreettisesti pysähdyttävä (imperatiivi stop).

Tuore street-runousmanifesti julistaa:

"Ilmeisin stop-sanan muunnelma "spot" loistaa poissaolollaan ja siten ilmentää street-runouden mielenkiinnottomuutta tavanomaista semantiikkaleikittelyä kohtaan. Se elää enemmin äkillisestä havainnosta, siihen on törmättävä, se on tilallista."

Manifesti siis väittää, että street-runous on ekslusiivista, se sulkee semanttisia yksiköitä pois, toisin kuin perinteinen kokeellinen runous, joka manifestin kirjoittajan mukaan sulkee niitä sisäänsä. Manifestit eivät tietenkään sulata itseensä vuosisatojen hermeettistä perinnettä, nehän lähtökohtaisesti pyrkivät luomaan vaikutelman murtumakohdista. Manifesti kuitenkin unohtaa negaation hämmentävän voiman: neljän kirjaimen yhdistelmien määrä on sikäli rajallinen, että jokainen puuttuva yksikkö - etenkin semanttisesti mielekäs ja "ilmeisin" spot - kiinnittää huomiota sinänsä. Vaikka street-runous olemuksellisesti hyljeksiikin kaanoniin kiinnittymistä on kuitenkin tarpeellista etsiä sille paikkaa (spot) kirjallisuushistoriassa.

Manifesti mainitsee kuvataiteen puolelta Banksyn eräänä ilmeisenä viitekohtana. Kirjallisuuden puolelta streetrunouden ilmeinen lähtökohta on beat-kirjallisuudessa. Sekä streetrunouden tekeminen että vastaanottaminen edellyttävät tieromantiikkaa ja sijoittuvat ensisijassa motoroitujen väylien varsille. Ajopeli on klassisessa beatissa merkinnyt vapautta, valtateiden anonyymia aaltoilua sijainnista (spot) toiseen ja vaaran läsnäoloa. Nykyisessä kontekstissa voidaan ajatella myös öljyn loppumista ja länsimaisen elämäntavan aiheuttamaa tuhoa ympäristölle ja myös inhimilliselle kulttuurille olemattomuuden erämaissa, joita loputtomasti luuppiutuvat kehätiet tarjoavat kulkijalleen. Beatiin street-runouden liittää myös huonosti peitetty huumeviittaus - pot (pots) merkitsee tietysti kannabista, ja merkityshän selviää kun lukee street-runouden pysähdyskehotuksen toisin päin. Irrallinen s-kirjain jää vain merkitsemään sanan monikkoa. Smoke pot -sanonta kuitenkin street-runouden yhteydessä joustaa muotoon "smoke pots", jolloin päästään jo armeijakieleen ja savuverhon käyttöön taisteluissa. Joka tapauksessa yhteys erityisesti amerikkalaiseen elämäntapaan on väistämätön purkukohta street-runouden rajalliselle mutta rikkaalle merkityspotentiaalille.

Street-runous on myös läsnä tavallisen autoilevan länsimaisen ihmisen elämässä - aivan kuten terrorin pelko. Sen keskeisiä keinoja on tehdä läpinäkyväksi jokapäiväinen sääntöihin ja rajoituksiin alistuminen, mutta myös ihmisen kyky tulkita niinsanotusti väärin kirjoitettuja viestejä (vaikka street-runo onkin harkittu ja jokaista merkkiä myöten sommiteltu teos). Liikenteessä katuun maalattu pysähtymiskäsky toimii, vaikka kirjaimet eivät olisikaan juuri oikeassa järjestyksessä. Viestin täsmällisen kirjoitusasun häirintä pureutuu juuri liikennekulttuurin ytimiin: kyse on turvallisuudesta, toimivuudesta, viestin intentionaalisuudesta. Aktiivinen street-runous sumentaa anarkistisesti nämä kaikki aspektit.

Kuten manifesti huomauttaakin, on street-runous kulunut myös internetin suurkuluttajien käsissä. Tämä vain korostaa sen suunnatonta tehoa. Kuten monet muutkin postpostmodernin elämämme ilmiöt, se voidaan elää myös internetitse, sen tenhovoima kutkuttaa linkinlevittäjien lol-hermoa. Sen hypermediaalisuus takaa sille paikan myös sen kansanosan parissa, joka ei poistu näyttöpäätteen ääreltä edes autotielle, mutta tietää vielä mikä moottoritie on mutta on itse valinnut toisin: rajoitusten ja sääntöjen kahlitseman liikenneväylän sijaan on valittu rajoittamaton ja vapaa internetin laaja kaista.

Street-runouden merkitys ei tietenkään tyhjene tähän, mutta ainakin sen universaali tulkinta saa kritiikkiä näiden havaintojen kautta: kun kirjainten o, p, s ja t kautta toimiva runokieli lähtee rullaamaan, sen konteksti löytyy auttamatta englannin kielestä. Tietenkään tässä ei ole mitään ihmeellistä, koska sana stop on alkuaan englantia ja englanti on vallitseva maailmankieli. Näkyyhän englannin kielellinen dominanssi myös uuden runoussuunnan nimessä, street on englantia ja merkitsee katua.

Nämä pienet huomiot toivottavasti vain kirkastavat street-runouden lukijakunnalle sen kirjoittautumista elämyksellisyyden ja vastavirtaisuuden perinteisiin, ja samaan aikaan sen yksinkertaista vilpittömyyttä sen ihmetellessä: mihin kaikkeen kieltä käytämmekään. Tietysti vasta ajan kuluminen kirkastaa street-runouden lopullisen merkityksen kirjallisuuden historiassa, mutta sen päivänpolttavuutta ei viilennä mikään.

(kiitos Laadunvalvontayksikölle ja anteeksi anarkistinen, lupiapyytelemätön reagointi!)

Gaston Bachelard, suomalaisen lyriikan harmaa eminenssi?

2010-05-19T03:48:00.000-07:00

Villen taannoinen entryily sai minuunkin vähän liikettä. Nimittäin Putte Wilhelmssonin runousesseestä minun piti jotakin kirjoittaa. Hän kirjoittaa huitovassa esseekokoelmassaan Turmio ja perikato (Savukeidas 2009) suomalaisesta runopuheesta. Selvimmin tekstistä nousee esille ranskalaisfilosofi Gaston Bachelardin vaikutus suomalaiseen runouteen esseessä "Miten runoudesta puhutaan". Tosin Wilhelmsson ei puhu mistään vaikutuksesta mitään, lähinnä se kuvaa sitä, mitä toivoin löytäväni esseestä. Se nimittäin olisi valtavan mielenkiintoinen asia. En itse asiassa tiedä, mihin Wilhelmssonin esseen nimi viittaa - pyrkiikö hän kuvailemaan runopuhetta vai opettamaan lukijaa runopuheen alalla.

Kuinkahan vakavasti kannattaa ylipäänsä ottaa kulttuurikriittistä puheenvuoroa, joka moukaroi Bachelardia sillä, että tämä ei ollut kirjallisuuden ekspertti vaan fyysikko, joka eläkepäivillään hurahti kirjoittamaan runoudesta? Tähän moitteeseen saattaa sisältyä kuitenkin aika paljon Wilhelmssonin asenteesta. Ensinnäkin Wilhelmsson ei koko esseensä aikana sano ainoatakaan (positiivista) sanaa runoudesta itsestään. Jos runopuhetta ruoskitaan, olisi kai hyvä samalla edes sivuta runoutta. Runoudesta puhuminen vaan tuppaa tuottamaan typerää runopuhetta, johon Wilhelmsson ei ehkä halua sortua. Joten hän puhuu vain metatason metatasolla, eli puhuu runopuheesta, joka on tietysti puhetta runoista, jotka puolestaan ovat puhetta... tai miten lie. Ja toiseksi Wilhelmsson pitää Bachelardin diletantismia jotenkin haitallisena - jos jollekin, poetiikan teorialle nimenomaan tämä ei ole rasite. Muusa pelastakoon meidät runouden ammattilaisilta.

Rasite ei myöskään ole "huikea itsevarmuus", jota Wilhelmsson itsekin harrastaa. Luulisin jopa, etteivät haltuunotot ja niiden yritykset ole mitään rasitteita. Lisää yhden ukon kirjoittamia totaalisia esityksiä kirjallisuudesta! Lisää yhden miehen fenomenologianteorioita! Lisää niitä, jotka unohtavat mainita itseään tärkeämmät herrat, kuten Husserlin ja Heideggerin!

Wilhelmssonin Bachelard on psykologisoiva höppänä, jonka esseetyyli sopii parhaiten itsestään suuria kuvitteleville runoilijoille:

"Runoilijat lukevat Tilan poetiikkaa samasta syystä kuin lapset Harry Potteria. Heistäkin on hauska kuvitella, että heillä on salattuja kykyjä arkisen mitättömyyden tunteen vastapainoksi, että jossakin toisessa maailmassa he ovat merkittäviä sankareita, ja että he kuuluvat johonkin merkittävämpään sukuun kuin tavalliset jästit."

Samasta syystä kaupan alan ihmiset kai haluavat mennä Jari Sarasvuon psyykkauskursseille. Samasta syystä minun ja Wilhelmssonin kaltaiset suunsoittajat kirjoittelevat esseitä marginaalisista aiheista, jotka eivät vähääkään liikuta tavallisia jästejä. Wilhelmssonin psykologisoima runoilija siis kärsii arkisesta mitättömyydentunteesta, ja Bachelardin teoksella on salattu kyky saada alavireinen runoilija kuvittelemaan olevansa jotakin? Sehän pitäisi lukea Bachelardille ansioksi. Miksi runoutta ylipäänsä kirjoitetaan? Entisaikojen kulttuureissa saatettiin jopa puhua runoilijasta henkilönä, jolla on erityinen yhteys todellisuuteen tai jopa toiseen todellisuuteen. Meidän kulttuurissamme täytyy tietysti olla rationaalinen, ja ajatella, että mitä harhaisempi kaveri, sen kamalampaa shittiä se kirjoittaa. Mutta ehkä runoudelle kuitenkin voidaan antaa mahdollisuus harhaisuuteen, edes ihan pieneen?

Bachelardin filosofia/poetiikka itsessään saa Wilhelmssonilta osakseen vain pintapuolista kritiikkiä. Enemmänkin Wilhelmssonin kohteena on jokin - kenties oletettu - fanikulttuuri, tai ainakin mannermaiseen höpötykseen perustuva runousretoriikka. Tämä kohde on niin löysästi yksilöity, ettei Wilhelmsson onnistu puhaltamaan siitä ilmoja pihalle. Vaikka kohde olisi täyttä höpöä, sen kritiikiltä voisi kuitenkin hyvällä syyllä odottaa vähän enemmän - näennäismystillisyydestä näennäisrationalistisuuteen ei kuitenkaan ole kovin pitkä matka, käteen jää kuitenkin pelkkiä mielikuvia.

Kyllähän Bachelardia epäilemättä luetaan, ja Tilan poetiikalla on varmastikin joku vaikutus runoestetiikkaan, ja minusta olisi hirveän lystikästä tietää lisää Bachelardin uneksunta-ajattelun vaikutuksesta suomalaisessa runoudessa - vai onko tämä Wilhelmssonin lainaama Jyrki Kiiskisen essee vain yksittäistapaus? Näyttää pikemminkin siltä, että Bachelard-ressukan rooli on havainnollistaa jotakin suomalaisen runopuheen typerää piirrettä.

Bachelardin esseetyyli ja siitä viehättyneet runoilijat eivät miellytä Wilhelmssonia. Miksi? Wilhelmsson ei siihen vastaa, minä voin tietysti vastata omasta puolestani, että staattiseen, hierarkkiseen ja kauniiseen kielellisen tilan ja ilmaisun teoriaan sisältyy vaara sisäänpäinkääntyneestä ja ihan suunnattoman tylsästä runoudesta, josta puuttuu kaikki muu paitsi ollaöllöttämisen ihanuus. Epäilemättä tällaistakin runoutta löytyisi kuritettavaksi, mutta Wilhelmsson ei vaivaudu edes vihjaamaan siihen suuntaan.

Minusta poetiikka on käytännöllinen filosofoinnin laji, joka punnitaan viime kädessä runouden käytännöissä. Jos joku poetiikka tuottaa surkeaa runoutta, sen voi tuomita. Wilhelmssonilla ei tunnu olevan runoudesta mitään sanottavaa. Esseen keskeiseksi sanomaksi jää, että runoilijat ovat taivaanrannanmaalareita, joilla ei ole ollut mitään uutta poetiikkaa sitten Schellingin tai viimeistään Björlingin päivien. Varsin haettu on Wilhelmssonin esseen lopun todistelu, jonka mukaan Bo Carpelan onnistuu romaanissaan Kesän varjot kirjoittamaan paljon osuvamman huomion lapsen ja kielen suhteesta kuin Jyrki Kiiskinen poetiikkakirjoitelmassaan. Esseestä proosaan, varhaisesta romantiikasta modernismitse postmoderniin - hyvä on, mutta lapsi meni tämän pesuveden mukana.

Tämä on harmillista. Wilhelmssonilla on käsissään hyvät elementit. Hän käyttää Jyrki Kiiskisen, Olli Sinivaaran ja Fredrick Herzbergin kirjoituksia, jotka ovat kuitenkin vielä suhteellisen tuoreita (2005 ->). Kiiskinen ilmeisesti kirjoittaa vielä kuvan käsitteestä, joka olisi jo sinänsä kiinnostava kriittisen luennan kohde. Wilhelmsson osaa lainata runouskritiikin ja runollisen esseetyylin hupaisia ja tyypillisiä latteuksia esseensä alussa. Näistä lähtökohdista voisi laatia relevantin puheenvuoron, etenkin jos sen Bachelardinkin pystyisi lukemaan seulaksi, ja jos oletetaan että Bachelardin uneksunnoilla on jotain merkitystä suomalaisessa poetiikassa. Onko - sen haluaisin tietää.

Bachelard on lähtökohtaisesti nostalgisoiva, konservatiivinen ja sisäänpäinkääntynyt kirjoittaja, hänen aiheistonsa ja tyylinsä sopivat yhteen mainiosti. Niinkin mainiosti, että Bachelardia voisi jopa epäillä kaunokirjailijaksi. Luen häntä aina enemmän lukemisen ja tulkinnan teoreetikkona kuin systeeminrakentajana, enemmän rustiikkisten nurkkien sisustajana kuin modernin kerrostalokorttelin pääarkkitehtina. Kotoisuudesta, mukavuudenhalusta ja sisustuspuuhastelusta luulisi saavan myös aineksia runouden ja nykypoetiikkojen kritiikkiin, mutta niitä ei Wilhelmssonin esseessä näy. Moittiessaan Kiiskisen näkemyksiä Wilhelmsson ryhtyy kritikoimaan häntä minäkokemuksen korostamisesta - mutta ei ota huomioon Bachelardin näkemystä subjektiivisen kokemuksen yleistettävyydestä, joka esiintyy Tilan poetiikassa eräänlaisena jungilaisen arkkityyppiteorian toisintona, voitaisiin puhua minän, tunteiden ja kokemusten yleiskäsitteistä. Bachelard itse käyttää termiä topos, joka oikeastaan aina tarkoittaa yksilöllisen kielenkäytön ja kokemuksen ylittävää kielellistä ainesta. Bachelardin niputtaminen yhteen yksilökeskeisen modernismin kanssa on siis sekin hataraa.

Wilhelmssonia ottaa pattiin lööperi, jota runopuhe, esimerkiksi kritiikki, on täynnä - esseen alussa on varsin kuvaavia lainauksia runokritiikin tyypillisistä epämääräisyyksistä. Täsmällisyyden puute vaivaa kritiikkiä ja runopuhe on todellakin usein kiemurtelevaa ja epäolennaista. Wilhelmsson voisi itsekin tavoitella täsmällistä tyyliä, joka tarttuu oleellisiin seikkoihin, mutta sen sijaan hänen kriittinen säilänsä laulaa, ettei auringon alla ole mitään uutta. Vuosituhantisella argumentilla luulisi olevan hankala lyödä runopuhetta, jonka argumentit ovat kuitenkin vanhenneet vasta vuosisatoja.

Tahdomme tutkia lapsenne

2010-03-25T03:03:00.000-07:00

Saimme koulusta kirjeen, jossa kerrottiin, että Nokia Oyj on aloittamassa yhteistyön lasten koulun ja luokan kanssa. Sinänsä tällainen ei ole uutta - viime vuonna pojan luokka osallistui suuren kansainvälisen autonrengasfirman (Bridgestone) viherpesupiirustuskilpailuun. Siinä skabassa kaikki lasten piirrokset jäävät firman käyttöön, joka voi käyttää niitä myöhemmin mainonnassa jne. ilman lupaa tai korvausta tekijälle. Kilpailun teema oli ympäristö ja kilpailuilmoitus harhaanjohtava, siinä annettiin selkeä viesti siitä, että autoilu on ympäristöystävällistä (opettaja puolustautui: kukaan lapsista ei piirtänyt autoa!). Lisäksi koulujen yritysyhteistyösäännöissä todetaan, että yhteistyön pitää olla perusteltua, siis vastavuoroista. Koululle pitää koitua siitä selkeää hyötyä ja oppimisen kannalta tulee tapahtua jotain olennaista. Lasten piirrosten lähettäminen kv-luokan yritykselle ei minusta ole sellaista. Otin yhteyttä kouluun, useisiin ihmisiin, ja lopulta ne vierittivät syyn luokassa toimivien harjoittelijoiden niskoille. Tyylikästä. Nyt olen jo niin kyllästynyt kyselemään opettajilta ja rehtoreilta tämän kaupallisen yhteistyön motiiveja ja pelisääntöjä, että kirjoitankin tänne saman tien.

No, mutta Nokiaan. Firma aikoo tehdä lapseni koulussa ja luokassa tutkimusta, johon se tarvitsee huoltajan luvan. Keräävät ilmoituksensa mukaan kuva-, ääni- ja haastattelumateriaalia lapsista, jotta saavat tietoa siitä, "miten ihmiset toimivat ja käyttäytyvät arkipäiväisissä tilanteissa". Tarkoitus on "kerätä huomioita" lasten "käyttäytymisestä". Tämä saamamme kaavake pitäisi palauttaa täytettynä siitä huolimatta, että lapsi ei osallistu tutkimukseen. Minä en aio palauttaa sitä, koska ensinnäkin tuo koko lappunen on aivan liian mainio poisannettavaksi ja toiseksi erikseen ei tarvitse ilmoittaa sitä, että lapsi ei osallistu tutkimukseen.

Poisleikattavassa osassa selkenee paremmin, mihin suostuu vanhempi laittaessaan nimensä alle:

"Tutkimuksen kuluessa saattaa olla tarpeen kerätä tietoja, jotka ovat yhdistettävissä lapseen. Tälläisiä henkilötietoja voivat olla mm. videokameran, digikameran, äänitteiden, haastattelujen, kyselyiden ja muistiinpanojen avulla kerätty tieto. Pyrimme poistamaan kaikesta kerätystä materiaalista sellaiset henkilötiedot, joitka eivät ole tarpeellisia tutkimuksen kannalta. Kaikki henkilötietojen käsittely tapahtuu soveltuvien lakien ja [firman] asiaa koskevien ohjeistusten mukaisesti.

Kerätty tieto pysyy [firman] omaisuutena, eikä [firma] ole velvollinen suorittamaan mitään rahallista korvausta tai muuta korvausta kerätyn tiedon käytöstä.

Allekirjoituksellani vahvistan, että minulle on selvitetty tämän tutkimuksen tarkoitus ja toimintatavat ja että annan suostumukseni lapseni henkilötietojen käsittelyyn tutkimuksen edellyttämässä laajuudessa."

Kirjeestä käy esille, että koulu saa yritysvierailuja ja Nokian "henkilöitä" järjestämään oppituntia tarjotessaan Nokialle ilmaista tutkimusmateriaalia. Nokia esittelee tietotekniikka-alaa oppilaille, mahtaa olla jo rekrytointipuuhissa alakoulun oppilaiden parissa. Vanhemmat taas osoittavat allekirjoituksellaan ymmärtävänsä mikä on tutkimuksen tarkoitus ja mitkä ovat sen toimintatavat. Jälkimmäiset tulivatkin selviksi suhteessa oppilaaseen, mutta tietenkään yritys ei kerro millä tavalla se käyttää keräämäänsä materiaalia. Tutkimuksen tarkoituksesta en kyllä ymmärtänyt tuon taivaallista - sanotaanhan tuossa kyllä, että tarkoitus on saada tietoa lapsen käyttäytymisestä arjessa, erityisesti matkapuhelimen ja palveluiden käytöstä. Sellaista tietoa en ole ajatellut antaa matkapuhelinfirmalle, varsinkaan kun en ymmärrä tutkimuksen tarkoitusta, siis päämäärää. MIKSI ja MIHIN Nokia kerää näitä tietoja? Lisäksi edellytetään, että vanhempi suostuu lapsen henkilötietojen käsittelyyn tutkimuksen edellyttämässä laajuudessa. Miten siihen voi suostua, kun ei tiedä, mitä on tutkimuksen edellyttämä laajuus? En myöskään tiedä mikä on firman "oma ohjeistus" lapseni henkilötietojen käsittelyssä.

Tarkoittaakohan tämä sitä, että kymmenvuotias lapseni alkaa myöhemmin saada personoitua mainontaa? Tai että yksivuotias lapseni alkaa kolmasluokkalaisena saada ronskia kohderyhmämainontaa omaan arkeensa? Kenties koulun kautta.

Huomioni kiinnittyi myös tuohon kohtaan, jossa kerrottiin, että tieto pysyy Nokian omaisuutena. Omaisuutena! Siis Nokia kartuttaa pääomaansa keräämällä ilmaista tietoa suomalaisen julkisen koululaitoksen avustuksella! Paljollakos tutkimustoiminta nostaa firman arvoa?

Minusta tämä on hävytöntä. Koulun, jos jonkun, pitäisi tajuta, että lapset eivät ole kaupallisen toiminnan resurssi, joiden henkilötietoja tuosta vaan lahjoitellaan. Nokia ei tietääkseni tee yleishyödyllistä perustutkimusta, vaan soveltavaa tutkimusta, jota se pystyy suoraan hyödyntämään tuotekehityksessä ja markkinoinnissa. Nokia tarjoaa todella huonoa sopimusta, ja koulu antaa sen tehdä niin - mitähän koulu kostuu tästä? Härpäkkeitä, sovelluksia, oppimateriaaleja?

Vanhemmilta tai oppilailta ei myöskään kysytä haittaako heitä Nokian läsnäolo koulumaailmassa, nehän tulevat sinne muitta mutkitta tutkimaan.

Sponsoritoiminnasta ja yritysyhteistyöstä kouluissa on olemassa pelisäännöt. Minusta näyttää nyt siltä, että tässä Nokian projektissa menevät tutkimus ja firman toiminta-alan ja tuotteiden mainostaminen sekaisin. Minkähän ihmeen takia koulu ei tiedota pelisäännöistä vanhemmille, vaan tyrkkää vaan noita kirjelippusia hyväksyttäväksi tai hylättäväksi?

Vieraasta kirjasta

2010-03-24T06:07:00.000-07:00

Teemu Helle: Kiss ash (ntamo 2009), luettavissa nokturnossa

Kiss Ash esittelee teemansa: monimutkainen tilallinen ja ajallinen rakenne, joka hahmottuu ensin äänenä: "Horisontin seinään on syntynyt pieni Rasahdus, siitä intiaanit / tulevat kuin kosteus pilviin". Tilanne on niin tuttu, että sen voi kuvata rakentelevalla kielellä, erilaisina pintarakenteina. Miten uuteen maailmaan tultiin vuosisatoja. Tullaan, tullaan ja koko ajan tullaan mutta jostain syystä juuri intiaanit tulevat. Eivät ne toiset.

Ärsyttävät, toistuvat rumakieliset muodot

Kiss ashin kieltä leimaa paikoin lauseopin takelteisuus. Sen kieli ei ole kovin runollista, välillä se on jopa banaalia. Tämä ei päde koko kirjaan, se sisältää myös hengittävää ja iskevää lyyristä materiaalia. Tällainen kielen erittely ei varmastikaan olisi tarpeen, ellei erilaisiin "runollisuuksiin" olisi syytä kiinnittää huomiota. Oleellista Kiss ashissa - kuten monessa muussakin nykyrunokirjassa - on se, että kielen rekisterit tapahtuvat samassa tekstissä. Niiden nopea vaihtelu on kuitenkin syytä panna merkille. Samaten on pelkästään virkistävää nähdä sellainen kielellinen arsenaali, joka ei palvele sisäsiistiä ilmaisua.

Helteen sorta valassa (ntamo 2009) yhdyssanat esiintyvät tavan takaa erikseen kirjoitettuina, sen kyllä kertoo jo kirjan nimikin. Myös Kiss ashissa sanan halkaiseminen on halvatun ärsyttävä tehokeino, mutta jos siihen kiinnittää huomiota, sanaan syntyy vaihtelua: se on sekä kaksi erillistä sanaa että vakiintunut yhdys sana jonka lukija automaattisesti tahtoo korjata oikeakieliseksi.

Toinen jatkuva ärsyttävä kielimuoto on lauseenvastike, jota useinkin vältetään kaikessa muussa paitsi käännösproosassa. Se vaikeuttaa lukemista, kiinnittää huomiota jotenkin perusteettomana muotona, mutta se sitoo samanaikaiset elementit yhteen ja pitää kielen tavattomassa toiminnassa, ikäänkuin huitomassa. Kiss Ashissa lauseenvastikkeen viitekohta on toisinaan vaikea löytää, se jää leijumaan. Staattinen olla-verbiin nojaava poetiikka on tästä kaukana.

Kolmas nenille hyppivä kielitapa on kikkailevan englannin käyttö. Ärsyttävää siinä on se, että se on niin lähellä nykyistä kielellisyyttämme, se osoittaa ikävästi kielellistä epäpuhtautta. Sille ei haluaisi antaa mitään positiivista merkitysfunktiota, mutta Kiss ashissa nokkeluusenglanti on perustellusti käytössä. Neljäs ärsyttävä piirre on pilkun semanttinen käyttö, välillä paikassa, jossa se, ärsyttää, ja on taas pakko, valita, keksiikö siihen syyn, vai, pitäisikö vaan vääräkielisenä.

Viides hätkäyttävä tekijä on ylätyylin ja alatyylin pikainen vaihtelu. Siitä esimerkki tässä runossa:

turisti henki riipi lampun
kyljestään tulet,
kun saapuisi puheen

kupla, minä olen tuhat
ja yksi sanaa yötä vasten

tuulipukujen haltioima lavatähtitipu mahtavat kultatikit
ranteissaan makasi
allaan haavainen ruohotupsu. pus

Kieli on jotenkin tupaten täyttä, siinä mainitaan esimerkiksi turisti, joka on jo vakiintunut tuhahduskohta suomalaisessa lyriikassa, joukkoon livahtaa niin ikään ajatus tuhannesta ja yhdestä yöstä, jossa Sheherazade kertoo säilyäkseen hengissä. Niin onnekkaasti ei käy "tuulipukujen haltioimalle lavatähtitipulle". Huomattavaa on muuten, että runon kertoja ja haavoitettu viihdyttäjä ovat naisia.

Kuudes, minua henkilökohtaisesti eniten ärsyttävä seikka on ontuva puujalkavitsi yhdistyneenä kampurajalkaenglantiin. Kuten: "facelift / hissi korkeuksiin" ja onelinerit, jotka Tarantino vetää silmiensä alle. Väsynyttä läppää. Mutta mitä muuta tehoa on tyhjässä mielessä, kulttuurin iltavalossa, johon Kiss ash ei suhtaudu auringonlaskukuvana. Mutta tämäkin kertoo enemmän minusta kuin Kiss ashista. Olen niin vanhakantainen runouden ystävä, että korvaani särähtää runous joka purkaa itseään banalisoimalla itsensä jatkuvasti. Muusat suokoot minulle kärsivällisyyttä sen suhteen, koska tämä on minulle lähinnä häpeäksi.

Seitsemäs asia, joka on kuitenkin pieni: sanojen satunnaiselta vaikuttava paksuntaminen. Kuin oppikirjoissa. Oleelliset, täkyt, tärpit. Opi nämä. Toisaalta ne saattavat muistuttaa hakukoneen tuloslistasta (hakukonemetodi on niin vakiintunut, että en pidä kovin tärkeänä nyt onko sitä käytetty ja missä määrin), jossa hakusanan osumat on paksunnettu valmiiksi.

Jännittävää tässä koko listassa on se, että kirja tematisoi näitä huonouselementtejä. Se ei ole salonkikelpoinen eikä se aio sellaiseksi tulla. Sen tarkoitukselliseen huonouteen on helppo tarttua, ja ivata. Mutta entä jos ottaakin nämä haavat tosissaan? Kuin ihmisen ruumiinvammat, jotka epäilemättä vaikuttavat hänen koko olemukseensa niin hänen omissa kuin muidenkin silmissä? Entä jos mennään niin pitkälle, että vammat eivät ole vammoja, vaan ominaisuuksia?

Tunkemisen poetiikkaa

Päällimmäisenä tuntuisi olevan vettä, aina helvetisti vettä. Vesi on kaikkialla maan asukkaiden välissä, se kantaa ja upottaa. Se likaantuu, sen hallitsematon nouseminen uhkaa elämää. Arkkityyppisesti mielettynä vesi on uuden elämän alku, feminiininen kohtu, joka kuitenkin uhkaa nielaista lapsensa rannikoilla. Samaan aikaan uhanalaisena on Kiss ashissa juuri feminiininen - ajatus äänihuulten ympärileikkauksesta, humalluttava korkea uni katedraalin kohdussa (tornin määrittäminen feminiiniseksi). Kuin tuhannen ja yhden yön Sheherazade, feminiininen tuottaa jatkuvasti uutta, ja väistämättä haavoittuu.

Kiss ashin ala on laaja, intiaanit, minareetit, Mekong, iglu, Niili. Paikkojen nopea vaihtelu pakottaa mieltämään mittakaavan jatkuvasti laajaksi, niin laajaksi, etteivät siihen enää auta kuin mielikuvat. Koko maailma tuntuu olevan menossa johonkin suuntaan ja jostain syystä se suunta ei tunnu hyvältä. Tässä emme voi puhua enää vain runon maailmasta, täytyy puhua omastamme, siitähän meidän pitäisi muutenkin puhua jatkuvasti.

Tapahtumat rinnastuvat jatkuvasti sekä aikojen että paikkojen vaihtuessa. Moderni ja muinainen rakennusteknologia pystyttävät monumentteja yhtä aikaa. Laminaatilta luetaan puunsyitä, perheväkivallan jäljistä avaruutta. Miksi lapsen iholla on pieniä, lähes huomaamattomia jälkiä, miksi isä tutkii käsiään kun äiti makaa maassa?

Äiti maa (s.39) nousee toistuvasti esille. Häntä on satutettu. Kiss ash tuntuu loputtomalta rakenteellisen väkivallan kuvaukselta. Inhimilliset pyrinnöt ovat raivokkaita ja haavoittavia maailma-äidin kannalta. Runoelma sisältää runsaasti kivun kuvia, kuten lasikuutioiden nousun maasta lapsen polvien korkeudelle ja siitä ylöspäin. Runo ei sano, että lasta sattuisi, mutta mielikuva nopeasti nousevista lasikuutioista tuntuu, hänhän saa lasia polviinsa. Mutta lapsi ei huuda, lasi kirkuu.

Maailman muuttuminen asutetuksi, nykyisenkaltaiseksi, tapahtuu pikakelauksella. Sitä kai se onkin, avaruuden ajanlaskulla (se ei pidä lukua pienistä). Planeetan muutos kirvelee:

Ihon syöpyminen on vain maailman
tuskaa. Niin sanotaan, pallo
harteilla, joka polttelee vatsassa.

Runoelman toisessa osassa (II) on meneillään keskitysleirimäinen kärsimysnäytelmä. Ihmisten on järjestäydyttävä, on kaivettava orjia, ovia. Ojia ei mainita. Tässä osassa kieli saa runsaasti väljyyttä, ikäänkuin tahtoisi välittää viestejä, käskyjä ja ohjeita. Nehän ovat typeriä ja virheellisiä, kuten runous yleensä. Kuten ihmisjoukkojen käskeminen yleensä. Kuten kollektiivinen rakennustoiminta yleensä.

"Homous on okei"

Dystooppista historiaa ja nykyisyyttä luotaavilta kirjoilta pyritään yleensä kyselemään rauhoittavaa viestiä kaiken epätoivon rinnalle. Kiss ash ei varsinaisesti ole synkkä tai toivoton. Sen sävy on vain kivuliaan kasvun, muutoksen ja dynamiikan; minä en tiedä tahtooko se pysäyttää tämän, vai voiko sellaista tahtoakaan. Inhimillinen toiminta on inhimillisen hallinnan ulkopuolella.

Ehkä Kiss ash ei tahdo antaa anteeksi ihmiselle niin paljoa, että se voisi rauhoitella, tai ehkä minä en tahdo antaa anteeksi näille meille, jotka ovat kaiken rikkoneet. Osallisuuden tuntu painaa. Mutta lopulta kirjan rauhoittavin lause kuuluu: "homous on okei" (64). Se on joku paikallinen camp-paise, joka ei kuitenkaan taivu ironiaksi, nykykulttuurin "se oli vain vitsi" -kuittaukseksi. Ehkä se on kaiken inhimillisen yhteismitattomuuden kulminaatiopiste, antaa nyt (Pentti) Holapalle lupa olla homo (s.64). Mutta niinhän ihmiset sanovat - se on ihan okei vaikka se on homo, ei mulla mitään homoja vastaan ole. Niinhän ihmiset sanovat. Tuon tuostakin.

Kiss ashin sävy on salonkikelvoton, tyylitajuton, kursailematon, nolostelematon. Minun täytyy hieroa silmiäni - lukeeko tässä näin, ei hitto mikä... ja toisaalta, loputonta valotusta, hyvänlaista vakavuutta. Kiss ashille mikään inhimillinen ei ole yhdentekevää.

Ainiin, intiaanit. Ne tulevat, pilvien kosteus ja sellaiset. Ehkä se on näkökulmaharha: kun luulet olevasi jossain, olet vaikkapa tunkeutunut jonnekin, kuten uudelle mantereelle. ja tiedät ihan hyvin, että siellä on joitakuita, jotka ovat olleet siellä vakituisemmin ja pidempään. Mutta se ei oikeastaan liikuta sinua, koska sinun tulevaisuutesi on siellä ja paikallinen kasvusto on tehty raivattavaksi, se tulee liikkeen eteen. Intiaanien tulemisessa on uhkaa, nimenomaan valloittajan kannalta.

Onkohan Amerikan löytäminen ja valloittaminen ainoita hetkiä maailmanhistoriassa, jolloin laaja julkisuus ja useat ihmiset kiinnittivät huomionsa tulevaisuuteen niin tiiviisti? Intiaanit tulivat horisonttiin. Tulivat tielle kuin hyönteiset kakkostien kesäyössä. Kosteutta tuulilasissa. Veritahroja ajovaloissa. Kun vauhtia on tarpeeksi, ei näe itse olevansa tulokas toisten maailmassa.

Pyhän Markuksen ja pyhän Theodorus Amasealaisen pylväät

2010-03-14T01:38:00.000-08:00

Täkäläiset ovat niin taikauskoisia. Tämä on se paikka, johon pyhän luut päättivät jäädä, ja toukokuun sade. Kukaan ei saanut niitä liikahtamaan. Katsohan, noiden välistä ei saa kulkea. Toinen on Markuksen ja toinen Theodorus Amasealaisen, Kybelen temppelin tuhoajan. Tämä on teloituspaikka, se on valaistu. Siksi täällä ei sada enää.

Runouden kevyttä valtavirtaa

2010-03-09T03:34:00.001-08:00

Täällä on ollut kovasti hiljaista, olen tehnyt kaikkea kaikkea, joka ei sovi tänne [vai tekisinkö tästä neuleblogin, runollisia vanttuja huonoina kuvina?].

Mutta huvikseni olen miettinyt nykyrunouden tyylejä. Kädessä on tietysti kovin vähän, mutta olen löytänyt ainakin perusrunollisen kevytmodernismin.

Kevyt ei tässä tarkoita minkään painon puutetta sinänsä, vaan pikemminkin suhdetta arvostettuun suomalaiseen modernismin perinteeseen. Siinä mielessä kyseessä on sekä modernismin tulkinta että sen tradition jatkaminen. Runoilijoiden keskuudessa se on avointakin - monenkohan nuoren runoilijan huulilta putoaa Eeva-Liisa Manner kysyttäessä esikuvia? Historiallinen kaari ei tietenkään kulje lähtöruuduista nykytilanteeseen, eikä nykyinen ilmasto piirry tuosta vaan klassista modernismia vasten. 1990-luvun elitistinen, hermeettinen ja kielifilosofinen runous on ymmärrettävästi herättänyt vastareaktion.

Kevyt antaa ymmärtää, että modernismin traditio olisi jotenkin kevyemmässä käytössä kuin ennen, mitä se onkin - kuvitelkaapa joku Paavo Haavikko tai Tuomas Anhava ilmoittamaan, että runoutta pitäisi olla helppo lähestyä, sen tulisi olla konkreettista eikä missään nimessä liian vaikeaa. Näin tekevät useat nykyrunoilijat, joiden tavoitteena on ollut kirjoittaa luettavaa runoutta (esim. Olli Heikkonen, Sanna Karlström, Joni Pyysalo). Modernistisen perinteen pitkä häntä on kuitenkin kiinni suomalaisen runotyylin suurimmassa basiliskissä, vaikka pedon pää ei välttämättä enää tiedä mitä sen häntä tekee.

Runous ei koskaan ole pelkkää kirjoittamista. Se on myös lukemista, luetun tulkitsemista, olosuhteisiin sopeutumista - tavalla tai toisella - ja toimintaa. Runous ja kritiikki, tulkinnan välittömin ja näkyvin laji, eivät ole koskaan toisistaan irrallisia. Kevytmodernistinen runous on runouden trimmattu urheilija. Se hakee mitalisuorituksia ja pääsee kukitettavaksi niissä harvoissa tilaisuuksissa, joissa runoilijoita kukitetaan. Yleisö koostuu kriitikoista ja palkintoraadeista, joiden lukutapaa, tulkinnallista älyä, tietynlainen runous kutkuttelee. Koska runokokoelmien rakenteet kytkeytyvät niin mutkattomasti tavalliseen lukutapaan, esitän asiani kritiikin kritiikillä.

Kuvittele -runo 2000-luvun kritiikistä

Kuvittele kiittävä kritiikki. Se sanoo jotain suomalaisen runon hyvästä ajasta.
Kuvittele: se toteaa aihepiirin.
Kuvittele, että se tekee havaintoja teoksen tyylistä.
On helppoa kuvitella, että se kiittää tiiviyttä ja monitulkintaisuutta.
Kuvittele vielä yksi tyylipiste: kielen eheään maailmaan on helppo asettua.
Kuvittele kriitikko mehustelemassa metalyyristen juonteiden parissa.
Kuvittele kritiikki palaamassa aihepiiriin, kuvittele
se sanomassa, että teema on tärkeä.
Kuvittele kirkkain kruunu: kuusiosainen kokoelma on ehjä kokonaisuus.
Kuvittele se hymyilemässä maireasti asialle, jonka vain viisaimmat käsittävät:
tämä kirja on niin monitulkintainen, että sen voi lukea monta kertaa.
Kuvittele laadukas runoteos: se on tässä.

Vastaavalla tavalla voisi rakentaa moittivan kritiikin:

suomalaisen runon huippukaudella julkaistaan paljon heikkoja teoksia, joita kustantamon olematon kustannustoimittaja ei ole edes pöyhäissyt, ja joista olisi ehkä saanut kelpo kirjoja toimittamalla. Nyt ne ovat hajanaisia. Niiden keskeneräisyys on muodikasta, ne kikkailevat, ne ovat liian runsaita monessakin mielessä, ei tajuu, ois karsimisen varaa, tähän kirjaan ei tartte palata - se on siis kertakäyttöinen.

[Antaisin kriitikoille vapaat oikeudet lainata näitä pohjia arvostelujen laatimisessa, mutta tajusinkin varastaneeni ne itse kritiikistä. Ovat jo hyvässä käytössä.]

Kiittävän kritiikin mainitsemat piirteet ovat kaikki kevytmodernismin peruskauraa. Kiittävä kritiikki ei ole tavallisesti mitään muuta kuin oire siitä, että hyvinoppinut kriitikko on löytänyt koulitun kirjan, joka kiinnittyy hänen lukutapaansa helposti. Kuin vetoketjun vasen puoli löytäisi oikean. Kerrataan - kevytmodernistinen huipputeos on yhtä aikaa tiivis ja monitulkintainen. Teos askartelee aihepiirinsä parissa niin tarmokkaasti, että kirja on yhtenäinen. Kriitikko ei tietenkään ole saanut teosta ammennettua tyhjiin lukemisellaan, mutta kriitikko tietää, että se kätkee sisäänsä vielä suuria salaisuuksia. Harvoin kriitikko selittää, mitä se olennainen sisällökkyys sitten olisi. Teoksen pitää vielä olla helppo ja mukava lukea, siinä on sivistystä, mutta ei-elitistiseen muotoon puettuna. Sydämen sivistyksestä saa myös aina plussaa.

Kritiikki poimii nämä piirteet modernistiseen poetiikkaan sopeutetun tulkinnallisen perinteen kautta. Runous ja tulkinta kohtaavat toisensa itsestään selvästi ja hirvittävän hybriksen merkeissä. No, runoudelle suotakoon yleispätevyyden harha, mutta sitä ei koskaan pidä suoda tulkinnalle. Kriitikoiden on turha koristautua millään "teos ei tietenkään tyhjene tähän" -fraaseilla, koska niitä käytetään ennen muuta kriitikkoa miellyttäneiden teosten kohdalla. On myönteistä ja kielteistä vaikeaselkoisuutta: jos teos ei ole käyttänyt kriitikon pääkoppaa yöastianaan, ei kriitikko koskaan kiitä sitä "teos ei tyhjene" -fraasilla, vaikka tuollaisessa tapauksessa se olisikin rehellisin mahdollinen arvostelma.

Tämä tulkinnallinen lukutapa pitää automaattisesti tiiviistä tekstistä enemmän kuin runsaasta tekstistä. Se olettaa mielellään runoihin viisautta. Runous on sille hillittyä, kohtuullista taidetta, joka paljastaa itsensä seitsemän hunnun takaa hitaasti ja kiusoitellen. Silti pelin täytyy olla harvinaisen selvä, kriitikon pitää oitis huomata, että runous tanssii tiettyä tanssia.

Hermeettisyydessä ei sinänsä ole mitään vikaa. Ihan mukaviahan sellaiset kutkuttavat tulkintapelit ovat, ja ainahan kaikki lukeminen on tulkitsemista, teoslähtöistä merkityksenantoa. Merkityksenannossa ei vaan liiku mitään, jos kiitokset ja moitteet ovat aina yhtä ja samaa. Kriitikko ei pane mitään likoon, ei teosta eikä itseään. Pahimmillaan käy niin, ettei runoilijakaan pane mitään likoon, kunhan tehdään jotain toimivaa, kunhan se on tiivistä, helppoa, runollista, monitulkintaista, kaunista, sointuvaa ja tärkeää, kunhan se asettuu paistattelemaan modernistisen puoliakateemisen lyriikka-analyysitradition valokiilaan.

"sen nimi on Tellus tai Maa", tai jouluvalosarja, luukku 24

2009-12-24T14:39:00.000-08:00

[tämä on joululahja isälle. siksi valosarja katkeaa hetkeksi, mutta jatkuu vielä. hyvää joulua!]

"Tää tekniikan aikakausi tarvitsee romantiikkaa", väitetään Hectorin sanoneen

On hyvin latautunut päivä, jouluaatto. Ehkä sen merkitys syntyy menneiden jouluaattojen summana, pimeästä johon lapsi herää, hiljaisuudesta, jossa ei ole ketään, päivästä, joka ei tunnu koskaan loppuvan. Pimeästä, johon päivä lopulta laskeutuu, ja johon päivän juhla lopulta hiljenee. Ehkä joulutähteä, kuusenlamppuja voi polttaa koko yön syömässä pimeyttä (jos se kerran on syötävä, kuten muutkin joulun antimet) -

NOSTALGIA I & II ovat Hectorin lauluja (Nostalgia, 1972). Laulujen sanoitukset ovat erilaiset, osin samat, melodia sama, sovituksessa jonkin verran eroja. Kuuluu uskoa, että noina aikoina laulettiin naiivin vakavasti. Se ei ole huono asia, miksi laulaa mitään, jos ei ole vakavissaan.

Nostalgian ja ironian käsitteet kulkevat nykyisin käsi kädessä, aasinsillan tehtävän täyttää retroilu. "Nostalgia I" ja "Nostalgia II" ovat totisia lauluja - sillä tapaa kuin lapsi on totinen, sen posket ovat pyöreät ja katse vakava, hakee molemminpuolista luottamusta. Kuitenkin laulut myös availevat nostalgiaa, vieläpä postmodernilla tavalla; jos keskeinen postmodernin temperamentin piirre on ironia (moninkertainen varautuneisuuden kerros, epävarmuus siitä onko joku vakavissaan tai puhuuko hän siitä mistä puhuu), "Nostalgiat" eivät tietenkään väistä sitä. Jo nostalgian valitseminen peräti kahden laulun aiheeksi tekee aiheesta väistämättä epänostalgisen ja moneen suuntaan riivityn. Nostalgia riittää osoittamaan laulujen minän häilähtelyä, epävarmuutta ja pienuutta.

"Nostalgia I" lähtee liikkeelle tajunnan tilasta: unta vai ei? Tulee tarkka kerronnallinen kaari: minäpuhuja lähtee äidin sylistä, ja maalta, kuten sukupolvikertomus tuohon aikaan vaati. Maalta kaupunkiin, aina uudestaan. Rakenne toistuu suomalaisessa sanataiteessa toistumistaan, jo satakunta vuotta. Tarvitsee vain ajatella naturalismin kertomuksia kaupungissa langenneista maalaistytöstä tai Kaarlo Sarkian lapsuusnäkyjä, jotka on pudotettu kaupungin katujen tunnelmaa ja rytmiä hakevien runojen viereen. "Nostalgia I:n" kaari on täsmällinen, tai sitten se on satunnainen ja huolimaton.

Laulu kuvaa lapsen leikkiä, koko ajan preesensissä: "Mä sammaliin sirkuksen laitan / ja kaarnasta teen mitä vaan" ja, kuin tuttuna huutona meidän kaikkien kokemuksessa: "Mä teen lumilinnan ja aamulla nään: / joku maahan sen kaatanut on / nyt ennalta aavistaa voin joka sään, / talvet syksyiksi muuttuneet on". Nythän minäkin näen hangen ikkunasta, taivastelen oranssia kaupungin valoa, joka saa kaikupohjan valkoisesta maasta, mutta kuinka monta edeltävää talvea ja joulua ovat tuntuneet syksyiltä (niin, silloin on pimeämpää, hyvä niinkin). Kyllähän lumilinna rikotaan, kun sen jättää yöksi ulos. Säätkin sen turmelevat.

"Nostalgia I" rakentaa pienen ihmisen kokemukselle, joka on yhteistä. Äidin lempeys, tähtitaivas ja leikit kuuluvat tähän pieneen piiriin. Nostalgia on välttämätöntä ja sietämätöntä - ollapa edes muistojensa herra, kun lapsena määräsi sammalta, kaarnaa, nosti leijan taivaisiin.

"Nostalgia I" koostuu hajonneista ja hävinneistä yksityiskohdista, joista toiset liittyvät rakentamiseen, eheyttämiseen - sirkus sammalissa, lumilinna, mustikoiden kerääminen ja piirakan tekeminen, toiset hajottamiseen. Rikkoutumisen kaari lähtee lumilinnasta, minä rakentaa, joku kaataa sen maahan. Kaipuu alkaa piiskata, löydä kasvoille, itse kasvotkin hajoavat moneksi, ja ne nähdään enää peilistä. Minäkin uhkaa muuttua tuhoajaksi: "voin puristaa sormeni nyrkkiin / myös lyödä ja murskata voin"; häntä ympäröivät niin tiukat säännöt, että hän kokee törmäilevänsä niihin. Luulen kuitenkin, ettei puhuja riko mitään, hän pelkästään huomaa mahdollisuutensa rikkoa, myös hän voi antautua tuhovoimaksi.

Onko ratkaisu tässä, ihan laulun alussa: "varjoni tunne mua ei"? Onko laulun minä kuten Peter Pan, jolta varjo livahtaa? Peter Panin varjokin on elävä, ja kun varjo ei tunne, mitä se silloin jättää tekemättä? Eikö se enää tervehdi? Peterin varjon muuttuminen on ymmärretty kasvun merkiksi, varjoleikin loppuminen tekee aikuiseksi, joka näkee valossa vain tumman alueen liepeillään. Koska eihän varjo ole muuta.

Nostalgian määritelmä on ensimmäisen osan viidennessä säkeistössä: "kaipuuni menneeseen aikaan". Nostalgiaa ei sekoiteta retroon, vaan sen luonne kaipuuna menetettyyn tai siihen, mitä ei ehkä ollutkaan, säilyy. Sana on uuslatinan yhdistelmä kreikan sanasta nostos ja päätteestä -algia. Edellinen merkitsee kotiinpaluuta ja jälkimmäinen tuskaa. Nostalgialla on tarkoitettu masennusta, joka valtaa mielen kun on kaukana kotoa. Hectorin laulussa on voimattoman raivon ja turhautumisen sävy - ei ole sitä, minne palata. Nostalgia kuvataan perimmältään traagisena tunteena, kuten "Nostalgia II:n" viimeinen säepari kuuluu: "kautta helvettien tiedän kulkevan sen / joka eilistä jää etsimään".

Laulu hakee nostalgian merkitystä sekä henkilökohtaisesta että yleisestä. Ajan kuluminen on tietysti lisännyt kerroksensa "Nostalgiankin" ylle - kukapa ei puhuisi 1970-luvusta nostalgisena aikana, se on tiettyjen ikäpolvien nuoruutta. On jo kaksinkertaista nostalgiaa käydä nyt tämän kimppuun. Mutta uskon vilpittömästi, että nostalgia pantiin osasiinsa jo tässä. Palasiksi, muttereiksi. Uskon vilpittömyys on jälleen yksi kaksoisvalaistus (kuinka sinä voit olla niin naiivi) ja jälkikäteisyys - uskon NYT, että Hectorin "Nostalgia" olisi voinut tehdä itsensä tarpeettomaksi jo aikanaan (kenties tekikin; miten voit sanoa, et elänyt silloin). Mutta koko teksti, sekä yksi että kaksi, todistavat, että nostalgiaan ei tarvitse suhtautua pilkallisesti. Ehkä nostalgia tiivistyy tähän: se ei ollut myyntiartikkeli, sillä ei myyty ainoatakaan retrokuosia.

Henkilökohtainen: mustikkapiirakka. Maxi-Market - joka on taas meille jo halpaa nostalgiaa, Maxit ovat Prismoja nyt - muutti erään lapsuuden maiseman. Tästä kulkee kuitenkin tie yleiseenkin: eikö monenkin suomalaisen kotiseutu, leikkipaikka ole revitty piloille ja päällystetty asfaltilla?

"Nostalgia II" kohottaa perspektiivin Maxi-Marketin alle jääneiltä mailta roimasti ylöspäin. "Nään kartalla pikkuisen pallon / sen nimi on Tellus tai Maa" - kartan täytyy olla varsinainen makroperspektiivin projektio, jos Maa esiintyy siinä vain pikkuisena pallona. "Nostalgian" toinen osa korostaa katsomistapaa - ja näyttää myös ensimmäisen osan siinä valossa. Ensimmäisen "Nostalgian" lapsuutta haikaileva minä hallitsee sammaleitten maailman, mustikoiden mättäät mutta toisen "Nostalgian" puhuja piirtää suuremmat ympyrät. Sirkus ei ole enää metsänpohjan freakshow, vaan se jatkuu taivaalla, "kuussa sirkusta laajennetaan". Nyt puhuja ei kuitenkaan ole tekijä, vaan seuraa tapahtumia sivusta, ja ilmeisesti antaisi mieluummin velliä nälkäisille suille. "Nostalgiassa" on tietysti läsnä 1970-luvun poliittisessa laulussa tavallinen sosiaalinen omatunto, ja poliittiseen laululiikkeeseen on myös konkreettinen viittaus (tosin en ymmärrä mitä poliittista ko. laulussa on): "on helppoa hiljainen olla / ja tyytyä puolikkaisiin" vertautuu Kristiina Halkolan esittämään "Ei puolikasta" -lauluun (Kaj Chydeniuksen säveltämä Jevgeni Jevtushenkon runo, levyllä Täytyy uskaltaa, 1971). Liekö viittaus ironinen vai ei.

"Nostalgia II:ssa" rajallisuus ei tule ulkoa laadittujen sääntöjen myötä, kuten se ensimmäisessä osassa näyttää tulevan, ja herättää myös transgressiivista raivoa. Toisen "Nostalgian" puhuja ei ole yhtä aktiivinen kuin ensimmäisen, eikä hänen myöskään tarvitse varsinaisesti törmätä ulkomaailman kanssa. Pikemminkin hän asettuu syrjään, ja kuvattuaan pallon pieneksi, nimettyään sen joko-taiksi (no, onko se Tellus vai onko se Maa, sano sinä), todettuaan, että ihminen käy taistelunsa kallonsa sisällä, hän pohtii:

En ymmärrä mikä on oikein
tai väärin tai tuomittavaa...
Mikä munista oiskaan se soikein,
jos miljoonaa tutkia saan?

Tämä on kuitenkin aivan liian vaikeaa, ajatuskin miljoonan munan soikeuden vertailemisesta on pyörryttävän koominen. Samalla tavalla tekojen vertailu on harmaan sävyjen punnitsemista. Lumilinnan hajottaminen ja Maxi-Marketin rakentaminen ovat "Nostalgian" ensimmäisessä osassa tuhotöitä, ne ovat pahoja tekoja. Ne rikkovat jonkun maailman peruuttamattomasti, ja sulkevat hänet nostalgiansa helvettiin.

"Nostalgia II:n" puhuja vaihtaa äkisti perspektiiviä. Ensin Maa nähdään avaruudesta, kartalla on se pikkuinen pallo. Sitten katsotaankin pellejä kuussa. Laulussa on moraalinen vire. On epäoikeudenmukaista, että avaruutta valloitetaan, kun kaikki Maan ihmiset eivät edes saa syödäkseen. Sirkus ja pellet vertautuvat saman levyn kappaleeseen "Karnevaalit", jossa hulluus on nimenomaan tuhoavaa - ihminen häkissä tekee mitä vain, lampaat syödään elävältä, härkä lyödään elävältä, viisi naista sahataan ja "me innoissamme lyömme tahtia". "Karnevaalit" muistuttaa ajasta, ja tilasta, jossa hurme ja hurmio ovat hyvin lähellä toisiaan, ja osoittaa, että silpomalla viihdyttävä maailma yhtä kaikki pyritään sulkemaan omamme ulkopuolelle, ja unohtamaan: "on karnevaalit aika lopettaa". "Nostalgia II" ei sulje esirippua turvallisesti, vaan yksilö jää kiinni ristiriitaan: "kohta halkeaa maa, mitä nähdä hän saa, / joka taivaalle tuijottelee".

"Nostalgia I" ja "Nostalgia II" käsittelevät aihettaan perinpohjaisesti. Avaruus on tulevaisuudessa, sinne ollaan matkalla, sinne laajennetaan. Menneisyydessä on joku tuhottu maisema, jonka etsiminen johtaa kestämättömään tilanteeseen. Puhuja näyttää hylkäävän helvettinsä, "Nostalgia II:ssa" on suorastaan opettavainen sävy - eilistä ei kannata etsiä, koska se johtaa sietämättömään tilanteeseen. Siksi on itse muututtava. Aktiivisesta passiiviseksi, maailman muokkaajasta tarkkailijaksi. Tunnetilat jäävät silti toivottoman rispaantuneiksi, harmaansävyisiksi. Tähtien vyöttämästä, juhannuksen yöttämästä äidillisestä alkukodista puhuja päätyy laukomaan abstrakteja väitteitä, maalaamaan menneisyyden yhtä aikaa banaalisti ja kauniisti, kun taas nykyisyys ja tulevaisuus näyttäytyvät ristiriitaisina ja hahmottomina.

"Nostalgioiden" sävelkulku ja sovitukset ovat läpeensä kauniita, vailla sitä repivyyttä tai junttaavuutta, jota Hectorilta on myöhemmin löytynyt. Ehkä musiikillinen herkkyys taivuttaa lyriikan lukemisen akselia vakavaan suuntaan, ironian kysymys jää väistämättä taka-alalle, samoin retroilu - en ehkä tunnistaisikaan sitä. Toisaalta ironiasta tulee tätä myöten purevampaa ja kavalampaa kuin voisi ajatellakaan. Kun kuvittelen, että hampaat irtosivat kädestäni, ne kävivätkin lapaluuhun.

Sanotaan, että Hector olisi tahtonut laulaa Cat Stevensin tapaan, mutta en oikeastaan pysty kuulemaan tätäkään kovin täsmällisesti, minusta kyseessä on yleisempi ajan folkmusiikille ominainen tyyli. Kiinnostavan vaikutelman luo myös aiheen kärsivällinen käsittely kahteen kertaan, ja laulujen vähäiset musiikilliset erot, kuten "Nostalgia II:n" lievät avaruusäänet (joiden luulisi viittaavan ennemmin David Bowieen kuin Cat Stevensiin). Oikeastaan "Nostalgia II:n" ratkaisu tuijottaa taivaalle, kuun pelleihin ja avaruuteen vaikuttaa nykyisin nostalgisemmalta kuin mustikkapiirakkaan katsominen. Avaruus osoittautui hitaaksi pakotieksi kaadettujen metsien ja rumien markettien maasta.

Onkohan tästä päästy mihinkään? Joka joulu tarjolla on nostalgiaa, jokaisella joululla jokainen voi kivetä helvettinsä - jos tuodaan Hectorin "Nostalgioiden" ajattelu raakana tähän. Tänään, juuri ennen lahjojen jakamista lapset katsoivat joulua toisten ikkunoissa: - Nuo koristelee kuusta! - Nuo avaa jo lahjoja! Pienen hetken he tarkkailivat, miten sirkus lähtee käyntiin toisten kodeissa. Tänä yönä lastenhuoneissa palavat jouluvalot - kunnes minä menen nukkumaan ja sammutan ne.

- - - -
kappaleiden sanoitukset, tosin paikoin hieman eri tavalla kuin levyllä laulettuna, ovat täällä: Nostalgia I & Nostalgia II löytyvät sivun alaosasta

jouluvalosarja, luukku 23

2009-12-23T06:44:00.000-08:00

kiintotähtien valoa voi tutkia optiikan avulla - liitotähtien valoakin, ja kiintokaupunkien valoa voi katsoa mereltäpäin satamiin ja ohi eikä antaa taivaan häiritä * näkyykö, merenkulkija, näkyykö punainen sydän, risti ja ankkuri ikkunassa, näkyykö kun joku katsoo niiden takaa, ne ovat punaisia lyhtyjä, sataman takana, lyhtyjen valoja voi tutkia optiikan avulla, ja joulutähtien hidasta kiertoa, johtoja lyhtyjen häntiä

jouluvalosarja, luukku 22

2009-12-23T06:35:00.000-08:00

suunnitelmissa on palapeli: kerrostalo. ikkunat. lasitetut parvekkeet. valot, valojen muodot, terävät pikkukynttilät, värit ja tausta tumma, punatiiltä. kapunkisiluettipalapeli, jossa talon viivat valaisee lumisateinen taivas, josta kaupungin valo hohtaa takaisin, joka näyttää pimeän pimeässä valossa - ei terävänä kuten kuu, vaan sellaisena, että pitää pyyhkiä silmälasit, ei auta, hieraista silmiä, ei auta, katsoa vain hankeen kengänkärjissä eikä lainkaan metsänrajaan, jonka valoisuus tuo lähemmäs. ja talossa leviävinä reikinä valoletkua, pistettä, lyhtyä, sekin valuu taivaalta takaisin maahan, valon moninkertainen heijastus, kaupungin ruumiittomat enkelivyöryt

Missä on poikain omenat?

2009-12-22T06:07:00.000-08:00

"Mitä lie miesasiaproosa? Jos vaimolta kysyy, niin varmaan uhoa, runkkausta, urheilua ja tunnejäykkyyttä. - Vaikea suhtautua vakavasti noihin promale-liikkeisiin."
nimimerkki Pete

"Ei siis miesasian, vaan asiaproosan. Huumori tästä on yhtä kaukana kuin siitä proosastakin."
"Tunnustus: en ole mikään ytimekkään asiallisen miesproosan ystävä. Minusta se on kuivan kälpäkkää turhanpäiväistä pölinää. "
nimimerkki Tapsa P.

"Raija Siekkinen on tunneilmaisultaan mies ja lauserakenteeltaan nainen"
nimimerkki Mummo

"Lähtipäs "miesproosa" liikkeelle kun heitettiin vain aihekassista kahvat ilmaan. Pommi taitaa tikittää?"
nimimerkki Kivaniemi

Papinniemen blogin kommentteja, Parnasso

Ruvettiin aamumme ratoksi vääntämään käsitteestä äijäproosa. Keskustelu lähti liikkeelle Neliapinan entrystä, jossa tämä luki Arto Salmista, ja kirjoitti mm. tämän lauseen: "Periaatteessa Salmisen kirjat ovat sitä, mitä äijäproosa voi enimmilään toivoa olevansa". Tästä heräsi kysymys - onko Salminen muka äijäkirjallisuutta?

Minun mielestäni Salminen on aivan ilmeisesti äijäkirjallisuutta, koska hän käsittelee maskuliinisuutta. Miehen mielestä asia ei ollut ollenkaan niin, koska Salmisen ote on analyyttinen. Menin jopa väittämään, että valtaosa kotimaisesta proosasta on 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ollut äijäkirjallisuutta ja ämmäkirjallisuutta. Kuten Anja Snellman tai Kauranen - onko sen tuotannossa ainuttakaan kirjaa, joka ei käsittelisi naissukupuolta ja sen representaatioita?

Aikamme jahnattuamme kirjojen piirteistä, sukupuolisuudesta kirjallisuudessa yleensä ja erikseen ja vertailtuamme lukemiamme Hotakaisia joku fiksu keksi, että käsite pitää googlata. Johan alkoi selvitä. Miehellä oli kauppalehtikäsitys äijäproosasta, ja minulla taas käsitys, jota vastaa aika hyvin tämä Mervi Kantokorven Books from Finlandiin kirjoittama juttu.

Äijäkirjallisuus:

1. bestsellerlistojen miehekkäät genret - trilleri, dekkari, erä ja kala, iso osa huumorikirjallisuutta. natsit. talvisota. ensimmäisen maailmansodan lentokoneet. Kalle Päätalo. Ilkka Remes. Harjunpäät. Arto Paasilinna. Se, mitä äijä lukee ja mitä häntä varten myydään.

2. ns. taideproosagenreen kuuluvat yleensä miesten kirjoittamat miesnäkökulmaa tai miessukupuolta valottavat ja erittelevät kirjat, jokseenkin realistisia, ote toisinaan satiirinen, kuitenkin kuivakka, tavallisena tyylipiirteenä naseva, jäyhä, lyhyehkö lause. Raittila, Hotakainen, Salminen, Tervo, Tamminen, Kyrö, Tuuri. Se, mitä äijän pitäisi lukea?

Ensimmäiseen määritelmään kuuluvat kirjat, joita äijät lukevat, silloin kun äijät ylipäänsä lukevat. Ainakin nämä ovat äijäkelpoisia lahjoja, Kauppalehdenkin artikkeli käsittelee isänpäivän tienoon kirjamyyntilistoja: "[j]o lokakuun listaa dominoivat isukeille ja vaareille hankitut alan miesten teokset." Kun puhutaan miesten kuluttamasta kirjallisuudesta, alkaa toimittajakin vetää kurkkuörinäläppää... "Alan miehet"?

Toiseen määritelmään löytyy osumia lähinnä kirjallisuusihmisten kirjoittamista teksteistä. Erään Austeninsa lukeneen toimittajamiehen mielestä Tuntematon sotilas on äijäkirjallisuutta, Jarkko Tontti taas sanoo Pussikaljaromaania kuvaillessaan näin: "Ollaan siis mahdollisimman kaukana siitä lyhyen lauseen yksioikoisesta kuulaudesta, mikä on tuskastuttavalla mahdillaan dominoinut kotimaista äijäkirjallisuutta toisen maailmansodan jälkeen." Suorastaan kyllästyneen huomautuksen tekee esimerkiksi Raija Oranen haastattelussaan: "Äijäkirjallisuus on kyllä edelleen Suomessa yliarvostettua. Etenkin vähäosaisista nostalgisoivasti kertova miesproosa on kovassa suosiossa."

Maalainen kirjoittaa blogissaan Antti Hyryn Uunista: "Äijäkirjallisuutta, sanoi joku toinen. Tuskin tavallinen äijä sitä kuitenkaan lukee, vaikka voi se rakentamisen kuvaus kiinnostaakin." Tämä lause osuu täsmälleen siihen ongelmakenttään, johon mekin keskustelussamme jouduimme. Paljon lukevat, kirjallisuusväki jne. käyttää sanaa äijäkirjallisuus tai -proosa jopa kyllästyneesti. Yleensä kaikilla on joku mutu siitä mitä kirjoja äijäproosalla tarkoitetaan. Maalaisen käyttämä luonnehdinta "tavallinen äijä", joka tuskin lukee esimerkiksi Hyryn Uunia, on kiinnostunut juuri noista aihepiireistä, joita äijäkirjallisuuden 1. määritelmä sulkee sisäänsä - jos on ollenkaan kiinnostunut lukemisesta. Äijälle se isänpäiväremes saattaa olla ainoa kirja, joka tulee koko vuonna luettua.

Hyryn, Raittilan, Hotakaisen, Salmisen, Tammisen tai vaikka Heikki Turusen kaltaiset tekijät sen sijaan houkuttavat sensitiivisempää lukijakuntaa. Maskuliiniseen identiteettiin pureutuvia kirjoja lukevat enimmäkseen ne, joille aihepiiri on jollain tavalla tuttu, ja jotka ovat jo ehkä "purkaneet" omaa äijyyttään - sikäli kun kenenkään on mikään pakko purkaa sukupuolisuuttaan. Silti miessukupuolisista kahleista kuulee tuon tuostakin valitusta, ja tarve sen pohtimiseen on selvästi olemassa. Ongelmia syntyy kun äijä ja äijää purkava teos eivät kohtaa. Lopputulos on se, että kaikki muut paitsi äijät tietävät mitä heistä puhutaan selän takana.

Olisiko äijä enää äijä, jos hän ryhtyisi esimerkiksi kirjallisuuden avulla harrastamaan maskuliinisuuden kulttuurista ja henkilökohtaista pohdiskelua ja siten muokkaamaan sukupuolisuuttaan? Äijyyteen kai liittyy jonkinmoinen mutkattomuus ja suoruus, ja ehkä tähän sukupuolistuu myös koivuklapilause. Kirjallisuudelle kelpaa suora ja yksinkertainen kieli kunhan se on samalla täsmällisesti aseteltua. Sillä on jokin maskuliininen tyyli, siitä huolimatta, että kyky kirjoittaa lyhyttä lausetta ei ole sukupuolisidonnainen ominaisuus. Samalla lyhytkielinen ilmaisu pyrkii säilyttämään puheen ytimekkään ja jäyhän lauserytmin.

Voisin jopa mennä niin pitkälle, että väitän lyhyen lauseen lisäävän kertojan jämäkkyyttä ja luotettavuutta. Kun kirjallisuudentutkimus keksi epäluotettavan kertojan käsitteen, syntyi luonnollisesti erilaisia hahmotelmia kertojan epäluotettavuudesta. Jos näitä piirrelistoja haluaa lukea ilkeästi, luotettavimmaksi kertojaksi hahmottuu äkkiä tavallinen, keskituloinen, keski-ikäinen valkoinen mies. En yhtään yllättyisi jos jostain varhaisesta epäluotettavaa kertojaa kuvailevasta älyttömästä piirrelistauksesta löytyisi väite siitä, että pitkä, polveileva virke on epäluotettavuuden merkki. Sukupuolisuuden tai minkä tahansa avoin analysoiminen taas vaatisi lauseen pidentämistä - kolmen soinnun rokin voi taivuttaa sinfonisiin ulottuvuuksiin vain hyvin harva, ja subjekti-objekti-predikaatti -lauseella on hankala tehdä pikkutarkkaa, osuvaa ja kaunista metasukupuolista tekstiä. Eikä kukaan sitä kyllä vaadikaan.

Alussa siteerasin kommentteja Parnasson päätoimittajan Jarmo Papinniemen blogista. Papinniemi ilmoitti merkinnässään lehden miesnumeron valmistumisesta. Pelkkä tieto maskuliiniseen sukupuolisuuteen keskittyvän teemanumeron ilmestymisestä herätti heti tarpeen laukoa mielipiteitä. Heti oltiin tuomitsemassa miesasiamiehet, promale-liike, ja osoiteltiin Raija Siekkisen kerronnan sukupuolisuutta - liian jäyhääkö feminiiniseksi kirjoitukseksi? (Maria Jotunikin taitaa joutua tässä ukkojen sarjaan, kun taas Charles Dickens on selvä muija... tässä näkee vertailun mielekkyydenkin aika hyvin.)

Tottahan se, kyllä äijyyttä eritellään suomalaisessa miesproosassa hartaasti. Mutta se ei kai sitten lopultakaan tavoita äijää itseään ja siihen kai tarvittaisiin promale-toimintaa. Se voisi alkaa jo lapsesta.

Kun tytär kuuli keskustelumme miesten lukuharrastuksesta, hän nosti naamansa irti Feeniksin killasta, ja kertoi, että luokassa on lukupuu, johon saa kiinnittää omenan aina kun on lukenut kirjan. Kahdenkymmenenviiden oppilaan luokan pojat olivat kiinnittäneet puuhun kokonaista kahdeksan omenaa syksyn aikana. Se on alle yksi kirja per poika - ja jos uskotaan kirjallisuuden kykyyn vaikuttaa ihmisen ajatteluun, mielikuvitukseen, empatiakykyyn ja itseanalyysin mahdollisuuksiin, poikien pitäisi syödä omppuja enemmän kuin puolikas lukukaudessa.

jouluvalosarja, luukku 21

2009-12-21T13:19:00.000-08:00

valkeiden eläinten päivä * valonaika alkaa kun eläinten huudahdukset on kuultu. ne saapuvat kuin tuomiolle lumeen valona valoon jälkinä jälkiin peura vuorollaan, ja jänis, naalikin kettuna teurastettuna, - valosaasteiden aikana ei tehdä talvitaivaan karttoja, stella polaris on parvekkeellas! valotaivas on tyystin oranssi, se peittää linnunradan valkeat eläimet; joutsenet, kukkuvat käet, kyyhkyslakat, pellavapäät. - läpinäkyvä taivaankettu anna pimeää, pilvistä saasta heijastaa takaisin maahan, valkeiden, vaaleanpunaisten eläinten nimeen ei meillä ole tänäänkään pimeää, ei tule valosta päivä

jouluvalosarja, luukku 20

2009-12-20T02:29:00.002-08:00

olen täysin objektiivinen jouluvalojen suhteen. tietysti pidän toisista enemmän kuin toisista. en pidä esimerkiksi räikeästi välkkyvästä lediletkusta, josta on muotoiltu joulupukki tai reki. toisaalta pidän sellaista, jotka on laitettu leikattujen kaupunkipuiden oksiin vertikaalisesti, ne näyttävät vähän kultaisilta sipuleilta. olen silti täysin toteava jouluvalojen suhteen, haluan ainoastaan keksiä keinon niiden korvaamiseksi. tähän mennessä en ole keksinyt pimeää parempaa.

jouluvalosarja, luukku 19

2009-12-20T02:29:00.001-08:00

kuusi on valaistu puu, piikikäs puu, katkaistu puu, puu metsättä. kynttilät kiinnitetään kuuseen samalla tavalla kuin pyykit narulle, ja johto pannaan jotenkin huomaamattomasti. kaikki kuitenkin näkevät sen, ja antavat sen olemassaolon anteeksi. musta johto, valkea taas niissä ikkunaan pantavissa valoissa, eikö se häiritse, en ymmärrä miten ihmiset voivat olla näkemättä sitä maadoitettua käärmettä, kiiltäväkylkistä, sen läpi valuu jatkuva virta, keinovalon mahla, se hallitsee näkymää kun valo sammuu, on pelkkä kuollut kylmä käärme, musta kyy, valkea kyy, joulupuun kyy, pimeä puu.

jouluvalosarja, luukku 18

2009-12-20T02:28:00.000-08:00

kun jouluvalot tuikkivat, tuulee. kun ne valaisevat, on pimeää. kun niistä kuuluu hurinaa, muuntaja on kovilla. kun ne lämmittävät, lumi sulaa hiilivoimalla.

jouluvalosarja, luukku 17

2009-12-17T00:20:00.000-08:00

mummut ja vaarit heräävät varhain. he eivät polta jouluvalojaan koko yön. vaarit käyvät tupakalla terassilla ja samalla laittavat pensaan valosarjan johdon paikalleen. pihalla tuikkii, tuuli liikuttelee pensasta. vaarien käärimät sätkät maistuvat savuisille aamupakkasessa, lumiaura möyryää hämärissä. mummut keittävät kahvia keittiössä, laittavat puukynttelikön piuhan paikoilleen. ovat hetken pelkän kynttelikön valossa, huokaavat. painavat kahvinkeittimen nappia, sytyttävät keittiön lampun kun vaarit tulevat sisään lehti kädessään pakkastupakan hajuisina. vaarit vääntävät lattialämmitystä kovemmalle. mummut laittavat hellan päälle, veden kiehumaan. vaarit laittavat olohuoneen television ja joulutähden päälle, sytyttävät jalkalampun nojatuolin vieressä. ryhtyvät lukemaan lehteä. mummut käynnistävät pyykinpesukoneen. lisäävät ilmastointia, ja pesuhuoneen lattialämmitystä. mummut käynnistävät liesituulettimen, ja radion, ja jouluaaton kinkunpaisto, saunotus, ruuanlaitto, kuusenkynttilät, ne vievät paljon virtaa -

koskinen: reikä maailmassa, I

2009-12-16T05:54:00.000-08:00

Luin vasta Pekka Tarkan kirjaa Sanat sanoista. Arvosteluja ja kirjoituksia 1957-1984. Ihan sivumainintana toisessa arvostelussa Tarkka otti esille Ari Koskisen, Sörkan Volter Kilven. Kenet?

Hakukone pystyi kertomaan vain sen, että Tommi Melender on aikaisemmin tehnyt saman havainnon. No, hankin sitten Koskisen kirjan. Sen nimi on Reikä maailmassa, ulkoasu muistuttaa WSOY:n a-sarjan romaanien kansitaidetta. Julkaisija on Kansankulttuuri, vuosi 1967. En ole ehtinyt lukea Reikää maailmassa kokonaan, mutta haluan ihan välttämättä intoilla siitä jo nyt.

Tämä on kotimaista kokeellista kirjallisuutta. Kevyesti kokeellisempaa kuin Timo K. Mukka, vaikka hänkin sekoitti erääseen balladiinsa lyyrisiä kohtia. Koskisen kirjassa on nimittäin runon tapaan veistettyä typografiaa, joka saavuttaa aivan hillittömät ulottuvuudet, kun päähenkilö Valdemar kirjan loppupuolella kaivaa lompsastaan esille kultaisen lyyran, ja isomman lakistaan, ja sitten usean sivun ajan teksti valuu lehdillä kuin ylioppilaan lyyran kaaret. Lyyrillistä, vai? Ja samaten runolliset, herkät kuvaukset Aleksis Kiven kadusta voi kertoja listiä juuri päästettyään ne suustaan:

Se on työläisten kaupunginosan bulevardi, sen lehmukset kärsivät, ruoho tukehtuu, sen hiekkakäytävät täyttää roska ja kuona ja irtolaisten tippa- ja pulipullojen sirpaleet,
ratapihoilta ja tehtaista lankeaa sille nokea ja savua, vuokrayksiöiden ikkunoista ja venttiileistä köyhän ruuan ja laiminlyötyjen asuntojen lemua;
kun aurinko kesäisin laskee näkee länsipäästä itään katsoen miten katu imee kellervän hiipuvan autereen ja rakennukset hohtavat ja valo pakenee katua alas itää kohti ja köyhyys himertyy,
ja on niin runollista että oksettaa.

Palaan tähän kirjaan vielä, kunhan olen lukenut sen. Mutta oikeastaan sen voin jo sanoa, että harvan romaanin selailuvaihe vie kahta päivää - tässä on katsottavaksi pieniä ikonisia kuvia, luettavaksi eri tavoin präntättyjä kohtia ja loistavaa, nasevaa dialogia. Suhde kulmakuntaan on vähän samantapainen kuin Döblinin Berlin Alexanderplatzissa.

Mitähän jos kirjallisuushistoria muistaisi Koskisen kaltaiset tekijät paremmin? Vapaaehtoiset, eikös toimitettaisi nyrkkipajaesseekokoelma unohtuneista kotimaisista kirjoista? Ja jos tästä Koskisesta on joku kirjoittanut jossain, antakaa vinkkiä.

Onkohan Ari Koskinen vielä elossa?

jouluvalosarja, luukku 16

2009-12-16T02:13:00.000-08:00

tämä ei ole kenellekään uutta : lumi ei ole valkoista : eilen se ei sataessaan ollut, vaan maantievalojen väristä maantievalojen lähellä, kirkasta kirkkaiden katulyhtyjen lähellä . valkoinen ei ole valkoista, vaan lankakerän alapinta on keltainen, koska se on keltaisen pöydän pinnalla;

jotkut ovat onnistuneet löytämään oranssinväriset jouluvalot, samaa sävyä kuin katuvalot ja heidän pihansa tuore lumi näyttää nuhjuiselta siinä valossa,

mutta en ole vielä nähnyt yksiäkään roosanvärisiä jouluvaloja . ajattelin sitä tänään kun lumi oli nousevan talviauringon väristä

jouluvalosarja, luukku 15

2009-12-15T07:11:00.000-08:00

ihan yöllä, puolenyön jälkeen, kun ihmiset ovat enimmäkseen menneet nukkumaan, sammuu joitakin valoja. ei yleensä parvekkeilta vaan ikkunoista - mutta ei keittiöistä, ihmisistä on varmaan mukavaa käydä vessassa, juomassa ja jääkaapilla yöllä kun keittiössä on mukava himmeä valo joka ei ota unisiin silmiin. he eivät nähneet yötaivasta viime yönä, koska heidän ikkunoidensa edessä on valoverho - pakkanen sai urheilukentän voimakkaat lamput muuttumaan valopylväiksi, jotka himmenivät taivasta kohti, oranssi sulautui mustaan; kylmyys suodattuu valona ilmaan; en tiedä mitä siinä tapahtui; valon inversio - maan asemesta se valaisikin taivasta

jouluvalosarja, luukku 14

2009-12-14T04:19:00.001-08:00

auringonvalo parvekelaseissa peittää kaikki heikommat valot, aurinko on jatkuvasti laskevan värinen - ja suurempi kuin kaikki maailman valot, jumalallinen, kolmeen jakautuva: aamutaivaalla kolme haloa, keskellä suurin ja sivuilla kaksi pienempää sylinteriä; aurinko kätkee kaikkien talojen jouluvalot, kaikki pienet valotäplät ovat vain auringon kuvajaisia hangessa, seinissä, ikkunoissa, katulamppujen lakeissa

jouluvalosarja, luukku 13

2009-12-13T07:42:00.001-08:00

kaikkein ärsyttävimpiä ovat siniset valosarjat. kaikensävyiset siniset saavat uskomaan, että näkö on huonontunut. erillisiä lamppuja on vaikea erottaa, on vain sininen hehku. sitäpaitsi, sininen on sähkön väri. sähkönsininen. ei ole sähkönpunaista, sähkönkeltaista, sähkönharmaata vaan sähkönsinistä. sähkö. jouluvalojen yhteydessä ei ole hyvä ajatella sähköä, koska se muistuttaa siitä, että maailman ainaisen joulun pitäisi muuttua joulurauhaksi, valot pois. nyt.

2009-12-13T07:40:00.000-08:00

Täällä on Henriikka Tavin vasta-arvostelu Pauliina Haasjoen Pääskysestä ja lepakosta.

jouluvalosarja, luukku 12

2009-12-12T13:30:00.000-08:00

[viikin prisman liittymässä]

kävelet pitkin mustaa kosteaa oksaa. on joulukuu. syöpäläiset ovat kuolleet, toiset koteloituneet. monet liikkuvat vielä, on kuin syksyä vielä, terälehdet uhkaavat puhjeta mutta eivät uskalla pimeässä. oksaa kiertää oranssien valojen sarja, tasaväli, tasaväli. sinua katsotaan ylhäältä, järjestetään mustaa johtoa pensaan juuresta kohmeista nurmea pitkin terassin pistokkeeseen. kasvot ilmentyvät vihreiden aaltojen rytmeinä, autojen valokasvot himmeinä oranssin paksun valon alla, pakastaa hitaasti, kosteus muuttuu jääksi kävelet pitkin kosteaa pitkää oksaa, syöpäläiset oranssin joulusoikean valon alla, terälehdet paksuina mustaan oksaan. ilma on hirvittävän kostea kun kasvot ilmentyvät mustan johdon tasaväleinä, syttyvät, palavat oransiss

jouluvalosarja, luukku 11

2009-12-11T02:59:00.001-08:00

päivänvalo vie ne mennessään. kun tarkkaan katsoo, näkee että valoja ei ole sammutettu. pensaiden pienet täplät ja parvekkeiden tulikärpäset arkailevat kosteaa viimaa. harmaakin valo, lähellä valkeaa, mutta vain jotenkuten valoksi myönnettävä, painaa hailakat keinovalot unohduksiin. kun tarkkaan katsoo, näkee seitsenhaaraisen kynttelikön vastapäisen rivitalon ikkunassa, se on sen eläkeläispariskunnan. eräässä ruusuportissa erottuu muutama pieni lamppu. päivä hävittää ne, ne ovat vähemmän konkreettisia, päivä siirtää adventtia iltaan ja yöhön,

jouluvalosarja, luukku 10

2009-12-10T10:36:00.000-08:00

nosturiin on laitettu kolme mahtavaa oranssia lamppua, se hallitsee kompositiota voimakkaalla diagonaalillaan . nosturin valosarja johdattaa katseen kuva-alan vasempaan laitaan, jossa on talo. tavallaan nosturi on kertova elementti, koska talo, jossa on nyt runsaasti jouluvaloja, on sekin nostureiden pystyttämä; talosta huomaa ensin punaisen valon, se on yksittäinen valo mutta kaikkein voimakkain. seuraavaksi huomio kiintyy useisiin pikkulamppujen muodostamiin valosarjoihin, joita on kiedottu parvekkeiden kaiteisiin tai pylväisiin, kaikki vähemmän voimakas valo kuten ihmisen tai eläimen henki tai kynttilät peittyvät. vain räikeimmät kuultavat valosarjojen läpi.

jouluvalosarja, luukku 9

2009-12-10T10:34:00.000-08:00

kuin kääntäisivät valoa lujemmalle, napista, josta valoa käännetään. joku parveke hehkuu kuin sadan keijun parvi disney-elokuvassa, tekisi mieli listiä pienet valopäät kärpäslätkällä; antakaa meidän pitää joulukuun syvä pimeys, vielä, kuin kääntäisivät valon nielun tännepäin

jouluvalosarja, luukku 8

2009-12-08T13:16:00.000-08:00

kun olin lapsi, tuli taloon kaksi oranssinväristä paperista joulutähteä, joiden sisällä on pienikantainen hehkulamppu. niitä poltettiin aluksi tarkasti - ihan joulun alla, vain iltaisin. myöhempinä vuosina niitä tuli paljon lisää, ne alkoivat palaa yötä päivää. ehkä koko joulukuun, mistä minä tiedän, en ole viettänyt koko joulukuuta lapsuudenkodissani vuosikausiin. ehkä joku on unohtanut kaikkialle valot päälle, himmeiden valojen piiri laajenee vuosi vuodelta, huone huoneelta kunnes nurkkaakaan ei ole enää valaisematta. mitä enää asettuu valoisiin nurkkiin?

Nykyrunon nylkijät

2009-12-08T04:05:00.000-08:00

Tämä teksti on pieni lähilukuanalyysi Jukka Koskelaisen kirjoittamasta arvostelusta (HS 8.12.2009), jonka kohteena on Pauliina Haasjoen Pääskynen ja lepakko (2009, Otava). Koskelaisen teksti on sinänsä Hesarin normaalia tasoa, mutta samalla merkki siitä, miten alas voi normaali taso valua, kun kriitikot lopettavat kokoelmien lukemisen ja keskittyvät pönkittämään keksimiään asemia. Petäjältä taisi päästä ilmoille nykyrunouden peikko, jonka olemassaoloon näemmä muutkin Hesarin kriitikot uskovat.

Koskelainen kirjoittaa: "Välillä tuntuu, että nykyään runoilijan pitää kirjoittaa mahdollisimman paljon arvoituksia, ottaa etäisyyttä välittömään kokemukseen. Ettei vain kukaan erehtyisi arvelemaan, että ollaan tosissaan ja ettei ymmärretä leikkiä kielellä." Puhuuko hän nyt todellakin Pauliina Haasjoesta? Minä olen ainakin oppinut tuntemaan Haasjoen tähän saakka suhteellisen suorasanaisena ja tietyssä mielessä perinteisenäkin tekijänä - ei sillä, että hänen teemansa olisivat mitenkään helppoja tai että hänellä olisi jotenkin simppeli ote kieleen, vaan Haasjoki on juuri niitä runontekijöitä, jotka hyödyntävät hyvin "runollisia" keinoja. Ja runous ei tapaa käyttää kieltä suoralla tavalla. Haasjoen runojen kielellisyys on vanhastaan muistuttanut esimerkiksi Mirkka Rekolan tapaa "leikkiä kielellä", joka on käsittääkseni vielä lyyrisen sopivaisuuden rajoissa.

Ainoakaan Koskelaisen tekstilainaus Pääskysestä ja lepakosta ei osoita, että Haasjoen ote olisi jotenkin nykyrunollisen arvoituksellinen tai kielikeskeinen. Jostain syystä hän kuitenkin lähtee tuomaan esille näitä yleisiä huoliaan Haasjoen kohdalla.

Ingressissä Koskelainen väittää, että Pääskysen ja lepakon "runot haparoivat ja lopulta avartuvat". Selvä. Arvostelun ensimmäisessä lauseessa "[a]lku jättää kylmäksi, jatko taasen innostaa" - joo, niinhän se ingressikin sanoo. Seuraavan lauseen mukaan Haasjoen kirja "tuntuu aluksi haparoivan". Ihanko? Sitten Koskelainen käyttää joitakin lauseita kuvaillakseen Haasjoen haparointia. Kunnes taas: "mutta puolivälin paikkeilla runot yhtäkkiä avartuvat". Muutaman lauseen päässä jälleen: "kirja on epätasainen, mutta se kääntyy voitoksi". Koskelaisen teksti on sikäli epäselvää, etten ymmärrä viittaako "voitoksi kääntyminen" jälleen kirjan heikkoon alkuun ja parempaan loppuun vai siihen, että kokonaisuus kuitenkin kääntyy voitoksi. Luultavasti Koskelainen ei tarkoita jälkimmäistä, koska tottahan hän silloin kuvailisi perusteellisemmin Haasjoen kirjasta löytämiään hyviä tekstejä. Esimerkiksi Koskelaisen poiminta palloa pyörittävästä kovakuoriaisesta on loistava, mutta en pysty Koskelaisen tekstistä päättelemään ollenkaan pitääkö kriitikko runoa huonona, "parempana" vai jopa hyvänä.

En tässä nyt vaadi Koskelaista kiittämään Haasjoen kirjaa, en ole edes lukenut Pääskystä ja lepakkoa. Mutta minusta olisi oikein hienoa, jos kriitikko edes onnistuisi perustelemaan miksi kirja on alusta haparoiva ja lopulta hyvä. Hän ei onnistu valaisemaan sen heikkouksia tai vahvuuksia millään tavalla, lähinnä sumentamaan lukijan käsityksen koko kirjasta. Kenen tarkoitusperiin tällainen pseudokritiikki sitten sopii? Kritiikin pitäisi - oli se sitten teilaus tai neutraali tai ylistys - ainakin pystyä kertomaan jotain kohteestaan.

Koskelaisen arvostelu sisältää yksittäisiä sumeuden helmiä: "ote maailmaan on vieraannutettu kovin etäiseksi". Kovin etäiseksi vieraannuttaminen mahtaa olla jo planeettojen välinen matka. Ja miten voi vieraannuttaa kovin etäiseksi otteen maailmasta? Samaten Koskelainen ryhtyy yhtäkkiä puhumaan "runouden lähtökohdista", jotka osa runoista sentään pystyy "pyyhkimään pois".

Eikö Koskelainen voisi yksilöidä näitä "lähtökohtia" jotenkin, vai riittävätkö vihjaukset nykyrunoudesta, kielellisestä leikistä ja tosissaanolemisen kainostelusta tosiaan kuvaamaan Haasjoen lähtökohtia? Kenties Koskelainen jahtaa kielen ja todellisuuden välistä suhdetta, joka ei hänen mielestään ole riittävän kiinteä nykyrunoudessa yleensä ja Pauliina Haasjoen runoudessa erityisesti. Mutta tämä seikka täytyy pusertaa ulos Koskelaisen tekstistä, koska hän lähinnä vihjailee sapienti sat -tyylisesti. Jos Koskelainen väittääkin, että Haasjoen "lauseet jäävät usein irralleen, viitataan moneen suuntaan [...]", niin kriitikko ei jää tässä lajissa runoilijasta jälkeen. Lisäksi Koskelainen mainitsee Haasjoen käyttävän konditionaalia taajaan, mutta onnistuu kirjoittamaan arvostelun pitkälti passiivimuodossa.

Koskelaisen arvostelu on otsikoitu "Eläimet kantavat allegorian taakkoja". Arvostelu ei vastaa otsikkoon paitsi lainaamalla Haasjoen tekstiä, jossa sanotaan näin: "anoin sinulle että eläimet kokevat täydellisen muodonvaihdoksen / saavat suotta kantaa allegorian taakkoja." Onkohan kyseessä varmasti sana "anoin", vai onko se kenties "sanoin"? Palaan asiaan tarkistettuani sen.

Tahtoisin tietää, millaista kulttuurisivujen tai runouden lukijaa tällainen kritiikki palvelee. Turha tässä on valitella tilan suppeutta sanomalehdissä, kun kokenutkin kriitikko haaskaa vähät merkkinsä saman asian toisteluun. Parituhatta merkkiä on vähän, mutta ainakin siinä olisi voinut esimerkiksi vastata omaan otsikointiinsa tai puhua Haasjoen kirjan teemoista tai tyylistä. Nyt Koskelainen onnistuu tekemään samat virheet kuin Haasjoki on hänen mielestään tehnyt: arvostelu on hämärä, abstrakti, sen lauseet eivät oikein liity toisiinsa ja sitä leimaa jokin "näytöntarve".

Harmillista Haasjoen kirjan kannalta on se, että muita arvosteluja verkosta ei löydy - vain yksi Kirjavinkit-sivuston juttu, joka on sekin jo huomattavasti Koskelaisen hämärää huiskentelua informatiivisempi. Surullista onkin, että Koskelainen ei ole ainoa, joka Hesarissa kirjoittaa tähän tapaan, lehden kritiikkeihin on vakiintunut selkeämmän ja helppolukuisemman runouden perään itkeskely. Vaatimus ei useinkaan saa edes positiivista ilmiasua, vaan vain negatiivisen: moititaan jatkuvasti kielikeskeisyyttä tai arvoituksellisuutta sekä asiallisissa että asiattomissa yhteyksissä. Mutta nämä Hesarin toistuvat kummalliset kritiikit saavat minut jo itkeskelemään selkeämmän ja helppolukuisemman kulttuurisivuston perään.

Ai niin, eikös se ollut Pauliina Haasjoki, joka kirjoitti ensimmäisen viestin Jukka Petäjän arvostelua seuranneeseen keskusteluketjuun?

[Edit: kyllä verkosta löytyy vielä! Arvostelu "Taivaallinen tutka", Skenet.fi ]

jouluvalosarja, luukku 7

2009-12-07T13:19:00.000-08:00

valosumu. urbaani tapa ajatella tähtiä. rakentaa niitä. jospa ihmiset vaikka kulkisivat pimeillä kaduilla viisisakaraisesti kultasaappaissa ja -hansikkaissa, lameepipossa tai foliohatussa.

Itsetarkoituksellista huolimattomuutta Luoma-ahon Ruumiista

2009-12-07T05:32:00.000-08:00

Luoma-ahon Ruumiita on törkeä kuin Baudelairen raato ("Haaska"), jonka edessä pariskunta ei viivähdä riittävän pitkään nähdäkseen perhosen laskeutuvan ja lihan sulavan pieneliöiden syljessä. Kehollisuus on Luoma-ahon siinä viety erääseen pisteeseen, ja katsottu raatoa niin kauan että ruumiiden niljakas elämä on piirtänyt karttoja ja elottomasta tullut niin ikään kosminen vertaus. jos nyt tiedätte, että da Vincin vitruviaaninen mies täyttää kehän (elonkehä?) ja sen, että kallon sisässä kiertää kuu ja että kohtuun ei aurinko paista ja siksi se on kuin manala, synnin musta ja märkä pesä (malaria, huono ilma), tiedätte sen, että jokainen ruumiin osa voi saada vastaavuutensa luonnosta:

Jos ruumiin avaa kultaisella leikkauksella kuin maankuoren, kääntyvät etanat
kotiloineen esiin. Märän kannon alla sisälmykset liikkuvat sivuun ja rapisevat pitkin
ulkopintaa [...]

Miten hahmotelma eroaa kartasta?

Kartta syntyy laminoimalla ruumiit lituskoiksi, joiden pinnanmuotoja ja uurteita myöten voi edetä nähtävyydeltä toiselle, kuin jättimäiset punaiset täplät kolmen terveeksitulon, kolmen ruton väistymisen kirkolle Venetsiassa, kaupungissa, joka on laminaattiin litistetty sardellinraato. Tai käy mikä tahansa kaupunki, hermoratojen puut ja katkoviivat, vähäiset ja suuret haarautuvat nesteet siinä missä joki suistuu mereen.

Luoma-ahon lause – miten sen voisi sanoa, osasta “Kivikasvoinen ja muualla”:

Olen syönyt tertullisen rypäleitä ja nyt
minulla on kädessäni pieni puu, olen maalannut sirkusyleisön, jonka hiljaisuus on
pahaenteinen.

[...]

Voisi sanoa että minut on lavastettu. Että
hengitykseni varaan on rakennettu tämä temppeli, toteuttamaan jotain järjestyksen
periaatetta.

Sanotaan näin: Luoma-ahon lause on kartesiolaisen epäilyksen lause. Herra Karteesion nurkasta pelasti kuitenkin hyvä Jumala, mutta Ruumiiden subjekti(en) konstruktiota sieltä ei pelasta mikään. Kun ainoa suunta on nurkka, ainoa tunnetila on ylivirittynyt epäily, joka on samaan aikaan ylivirttynyttä. “Kivikasvoinen ja muualla” on hirvittävän väsynyt, sillä tavalla kuin on nuori ihminen, joka kokee jokaisen liikkeensä vanhuuden painamaksi (meillähän on tähän traditio, Eino Leinokin).

Skeptikon katse viiltää läpi Ruumiiden ja jotenkin se vaikuttaa intohimorikokselta. Siinä ei ole puhdasta riemua omasta erillisyydestä, eikä saman erillisyyden puhdasta kauhua (joka valtaa Herra Karteesion öisin, kun Jumalaa ei ole); siinä ei ole pariisilaiseksistentialistin pateettista inhoa, [olenko koskaan sanonut tai onko joku sanonut että modernismi on kuin huone Pariisissa, ainakin amerikkalaisille, ainakin voisin käyttää tätä havaintoa myöhemmin ellei se ole liian lattea, vaikka toisaalta juuri se käy] eikä vähääkään rikkiviisautta. Se on rysän päällä toteamassa kuin paraskin suomalainen proosa, toteamassa vaan, ja lausetasolla... Luoma-ahon lausetasolla, jokainen lause leikattuna omaksi tasokseen, voidaan nähdä yksinkertainen hyvä pieni maailma, jonka voi hallita puhumalla ylimalkaan täsmällisesti ja ytimekkäästi, mutta vieri vieressä Luoma-ahon lausetasot tuhoavat koko kartesiolaisen hurmioituneen täsmällisyyden ja jättävät skeptikon tajunnan ja maailman ristivirtaan, ja täsmällisyydestä tulee pahuutta, se leikkaa yhtä julmasti kuin tavallinen eurooppalaisen taide-elokuvan auteur-ohjaaja. Subjekti tyytyy ruumiiseen (kehoon? kalmoon?) järjestystä ylläpitävänä pyhättönä - ja minä en tunne ironian sävyjä tässä, tai en halua. Totaalinen ironia ei kuitenkaan ole enää ironiaa, ironian kysymys voidaan JO sivuuttaa ja se on jo siivutettu tässäkin, lause lauseelta tosilauseena, lause lauseelta sydämeen menevänä lauseena, sitähän tässä kuitenkin ollaan vailla, eikä torjunnan loputtomia menuetteja.

Matkustamme jonkin metaforan avulla ja pian olemme useassa paikassa
samanaikaisesti.

Ylin taidemuoto on elokuva. useat Luoma-ahon runot muistuttavat lavastettuja kohtauksia (suhteesta todellisuuteen: kerrotaan pienen Robert Redfordin kysyneen äidiltään mikä tuo on, ja saaneen vastauksen: se on taivasta esittävä lavaste. Pikku-Robert kysyi, että miksi sitä käytetään kun seinän takana on oikeakin - tässä on tosimaailmaan suuntautuneen miehen lapsuusmuisto). Verbaalinen lavaste ei taas itsessään ole joko aito tai epäaito, se ei ole koskaan näköinen, se voi korkeintaan herättää mielikuvan ku-val-li-suu-des-ta. Kyse on kuitenkin elokuvallisuudesta. Kuvien rytmit syntyvät staattisuuden ja kineettisyyden vaihtelusta, lauserytmi syntyy lyhyen ja tiiviin ja pitkän ja runollisen vaihtelusta. Ruumiita on sekamuotoinen kirja, ja runous pystyy olemaan sekamuotojen katedraali ainakin nyt, muistona rutolle, joka ei ole vielä väistynyt.

Filmi on kuin jostain tuhosta. Jos romantiikan rauniot ovat valmiina maisemassa, ruohottuneet, melankolisten mietteiden asuinsijat, on Ruumiiden melankolia lähellä lamaannusta. Liikaa kiikkeriä hetkiä, joina yksityiskohdat hypähtävät verkkokalvolle liian tarkasti eivätkä jää paikalleen, että ne ehtisi tajuta. Tämän takia välttelen Andalusialaista koiraa ja elokuvien trailereita.

Oikeastaan olen Ruumiille kiitollinen siitä, että se ei selitä poetiikkaansa yhdelläkään runolla. Poetiikkaa selittävät avainrunot ovat usein kokoelmien heikoimpia, niitä tekee mieli vetää hännästä, ihan silkkaa ilkeyttään (tämän takia ottaisin poeettisen teorian mieluiten runojen ulkopuolella enkä niihin ahdettuna, ei tunnu hyvältä lukea runoa, joka hokee sanaa runo). Tämä ei tarkoita sitä, etteikö Ruumiita pohtisi itseään ja näyttämisensä tapaa: "Voitte katsoa minusta kuvia. Kun niitä selaa tarpeeksi / nopeasti on kuin liikkuisin." Toisaalla Luoma-aho on kirjoittanut selailevasta lukemisesta, tämän voi käsittää osana vauhdin ylistystä. Ja nyt ei puhuta tulenkantajista, vaan siitä, että lukemalla kirjainjonot pannaan lentämään, sitä varten ei tarvitse kirjoittaa hopeansukkulaisista lentokoneista, satamien seitsemän meren enkeleistä tai autoista, jotka painavat kaasua ja katoavat hyvää yleistä tietä pitkin horisonttiin ajettuaan ensin jonkun hengiltä.

Osa "meren levä" puhuu sanoista ja muusta vastaavasta ehkä selkeiten ja eniten. Kuitenkaan metarunollisuuteen viittailu ei päihitä runon voimakasta rakentumista, vihreä laatta tai monoliitti asettuu toisensa päälle, ne lomittuvat, ovat liukkaita ja kylmiä ja teksti pakottaa mielikuvituksen etsimään sopivia hahmotelmia mereksi. En näe maisemakortteja merikohteista, vaan veden kylmiä detaljeja, poikkeuksia, rakkolevää auringossa ja vetisiä kiviä, joista ei näe ovatko ne lämpimiä vai kylmiä. Sitten tämä kaikki pitää yhdistää toisiaan muistuttaviin tai vääntyneisiin sanoihin, elektroniikkaan ja seksiin. Tällä tavalla vaivataan päätä: jos kaunis, perinteinen, tavallinen runollinen runo tyytyy ensimmäiseen hahmottelemaani kuvaukseen - se saa parhaimmillaan esille uuden mielikuvan meren vihreästä, liukkaasta kivestä, äänen, maun, hajun, lämpötilan, mutta se ei koskaan tuhoa sitä päällekkäisellä ja ristikkäisellä materiaalilla, joka tuntuu vaativan ihmisprosessorilta kovempia tehoja kuin se runollisuus. Nyt ollaan menemässä niiden tehojen yli.

Ja tässä on Ruumiiden runollisuus. Jos runo on vanhastaan ajateltu tiivistyneeksi kieleksi, ikuisuudeksi hiekanjyvässä, pakatuksi tiedoksi, niin Ruumiita pakkaa tiedon entistä vaativampaan tilaan. Jos onkin välineet dekoodata modernistista runoa, Luoma-ahon runot kyseenalaistavat koko ymmärtävän, kärsivällisen purkamisen menetelmät. Jos käsittäisitkin "meren levän" teemat, tasot ja kielelliset keinot, mitä tekisit niillä? Istuisit viisi virtajohtoa käsissäsi ja löytäisit vain kaksi pistoketta, johon ne sopivat? Mitkä johdot laittaisit reikiin? Pystyisitkö vielä käyttämään laitteistoasi sillä yhdistelmällä? Luovuta jo.

jouluvalosarja, luukku 6

2009-12-07T01:05:00.000-08:00

ledivalosarjasunnuntai: tähtiä, osa muuttunut kellanvärisiksi. en pidä niistä. jotkut meistä pitävät.

- äiti, nyt kun sä laitoit nuo, mä oon laskenut satakaksi jouluvaloa. - minäpäs sata kuusi! - etkä oo! - oonpas! - et sä osaa! - osaanpas! (jne.)

jouluvalosarja, luukku 5

2009-12-05T09:41:00.000-08:00

viime joulun alla ajattelin, että voisin jokaisena joulukuun päivänä ottaa kuvan ikkunanäkymästä. ajattelin, että jouluvalot lisääntyisivät vastapäisessä kerrostalossa tasaiseen tahtiin joulukuun aikana

erehdyin: ne aloittavat lokakuussa, kunhan pimeä on alkanut tuntumaan pimeältä. sitten ne alkavat lisääntyä ryöpsäyksittäin, lähinnä lauantaisin, koska se on kunnon ihmisten siivouspäivä. marraskuun loppupuolella ikkunat alkavat riehaantua.

joulun läheisyyden huomaa oikeastaan vasta siitä, että parvekkeille syttyy eläviä kynttilöitä -

ja olisiko se edes laillista, kuvata toisten talojen ikkunoita

jouluvalosarja, luukku 4

2009-12-04T10:24:00.000-08:00

maahan on satanut ihan ohut kerros nukkapintaisen muovihevosen tuntuista lunta, autot ajavat sen päältä, väläyttelevät valojaan sitä pitkin aina kääntyessään, koululainen kulkee reppu toisella hartialla ja laahaa jalkojaan niin, että perään piirtyvät puolikuun muotoiset jäljet,

joku palaa koulusta ja vetää puolikuujalat kadun reunaan, seisoo yhdellä jalalla ja raaputtaa toisen kantapäällä maahan J O U L V, horjahtaen, illemmalla, pimettyä, parkkiruutuunsa saapuvan auton valo näyttää kirjaimet ohikulkijalle

Metapuhetta suupielet vaahdoten

2009-12-03T12:35:00.000-08:00

"Muutamakin taho on huomauttanut, viimeisenä Ville Hytönen uudessa Parnassossa (7/2009), että runouskeskustelu liikkuu vain yleisellä (voisi sanoa: sekulaarilla) tasolla. Olen samaa mieltä. Harrastan tuota yleistä tasoa poskettoman paljon itsekin (tälläkin hetkellä) ja vieläpä hyvin tietoisena sen näennäisestä haitallisuudesta
[...]
kukaan ei puhu varsinaisesti syvätasolla yksittäisistä runoista ja kokoelmista, kielikäsityksistä ja siitä paljastuvasta maailmankatsomuksesta, koska se johtaa vain riitoihin, loukkaantumisiin ja pannoihin."

V.S. Luoma-aho, "Runokeskustelumerkintä, joka loppuu hämärään dualismiin"

(En ole lukenut Ville Hytösen kirjoitusta uudesta Parnassosta)(mutta olen lukenut saman Hytösen (ja Ville-Juhani Sutisen) toimittaman Poetiikkaa-kirjan, en kyllä kakkosta vielä)(enkä ole muuten kuunnellut vielä poEsia-paneelin äänitettä, mutta se on jo kuultavissa)

Niin, kuten Ville (Luoma-aho) sanoo. Itse runoista ei paljoa kirjoiteta - paitsi kritiikissä, mutta kritiikki on voimatonta. Kritiikkiin ei kukaan usko, joten on ihan sama miten sen kritiikki-luennan tekee, koska sen pääasiallinen tehtävä on kuitenkin antaa näkyvyyttä teokselle.

Sen jälkeen teos ei välttämättä näkyvyyttä saa, vain pieni osa kirjoista noteerataan sittemmin esseissä, tutkimuksissa ja kirjallisuushistorioissa. Ja mitään postuumia aikaa on turha jäädä odottelemaan, jo siksikin että ei ole satunnaisten jälkipolvien harrastuksen varassa vetää esteettisiä pelikortteja siitä mitä tämän maan kirjallisuudessa nyt tehdään, vaan se on tällä hetkellä kirjoittavien ihmisten asia.

Eli kritiikin jälkeistä tai sen ulkopuolista julkista lukemista ja tulkintaa ei ole. Onko syy siis se, että joku saattaa loukkaantua? Miten kirjallisuuskäsitykset ylipäänsä ovat mahdollisia, jos ihmiset toteuttavat niitä kirjoittaessaan (ehkä jopa salaa itseltäänkin) mutta eivät ainakaan tuo niitä näkyville?

Minä kirjoitan yleisiä metatekstejä mielelläni, koska tämä on niin helppoa ja nopeaa. Minulla on kriitikon välineet ja tutkijan välineet lukemisen ilmaisemiselle ja minusta niillä on molemmilla rajoitteensa. Aikaa apparaattien työstämiseen menee lopultakin hirveästi, koska en ole tyytyväinen niihin työvälineisiin, joita minulla on. Joko en pysty kirjoittamaan teoksista sillä tavoin kuin itse koen oikeaksi, tai sitten en pysty kirjoittamaan ymmärrettävästi. Ja minun pitäisi ratkaista molemmat ongelmat. Enkä minäkään halua suututtaa ketään.

Runous ei ole homogeeninen alue. Runoilijat yms. puolustavat tätä monimuotoisuuden tilkkua mielellään, mutta se monimuotoisuus ei oikeastaan näy missään, varsinkaan ulospäin. Tai sitten eri tilkut eivät kohtaa. Tai sitten vallalla on joku yleisajatus siitä, että runouden asiaa pitäisi tavalla tai toisella edistää ja siksi ei haluta torailla. Ensinnäkään runoilija ei ole katuevankelista ja toiseksi eri mieltä oleminen ja erilaisten näkökantojen vastakkainasettelu ei ole sama asia kuin riitely. Kolmanneksi tähän väitteeseen sisältyy epämiellyttävä vire: "kyllähän minä kestän erimielisyyksiä, mutta nuo muut suuttuvat".

Savukeitaan Poetiikkaa-kirjat olisivat olleet hyvä paikka tuoda poeettisia asetelmia ja ristivetoja esille, mutta ainakin minusta niiden anti on valitettavan laiha (kakkosta en ole vielä lukenut, mutta arvostelujen ja kuulopuheiden perusteella se ei ole ykköstä kummempi) - Johanna Venho reflektoi kevyesti suhdettaan akateemisuuteen keskustelemalla fiktiivisen opiskelijatyttösen kanssa, Joni Pyysalo syö niin kovasti maailmanrunouden juustoa, että tukehtuu siihen ja sanoo, että hän on aina pyrkinyt tekemään helposti syötävää juustoa, Tapani Kinnunen juttelee esikuvistaan ja toteaa lähinnä nyt vaan olevansa tämmönen, Jarkko Tontti maalailee ensin nerokkaan oloisesti runouden siirtymisen (modernista) tilasta (postmoderniin) aikaan - ja ratkaisee ongelman ilmeisellä tavalla: kirjoitetaan sitten kertovaa runoa. Tietysti minä voisin uuttaa poeettisia ohjelmallisuuksia näiden tekijöiden kirjoista, mutta olisi hyvä kuulla sitä puhetta myös tekijöiden suusta. Timo Hännikäinen kirjoitti poetiikasta siinä mielessä kuin ajattelisin siitä kirjoitettavan - eli kirjoitti miksi hän kirjoittaa tavallaan. Kiinnostavaa on, että kirjan tärkeimmät käsitteet ovat tila ja aika. Noin - yritin pikkasen mennä henkilökohtaisuuksiin.

Mutta nyt pitää vaihtaa henkilöä. Olen eri mieltä Villen kanssa tästä: "Kaikki edellinen liittyy runouteen tai taiteeseen hyvin heikosti. [...] Ryhmittyminen ei vaikuta taiteeseen. Metapuhe ei vaikuta taiteeseen. Asuinpaikkakunta ei vaikuta taiteeseen. On vain huonoa taidetta ja hyvää taidetta. Hyvällä taiteella on merkitystä. Ei muuta." Vaikuttaapas! Lisäksi taide voi vaikuttaa asuinpaikkakuntaan riippumatta siitä onko se hyvää vain huonoa - tämä olisi sivuseikka, ellen näkisi koko lainaamaani pätkää vain järjestettynä kaaoksena, joka eri osia voidaan mielivaltaisesti siirrellä ja katsoa tuottaako se vaikutussuhteita, ja jos tuottaa, millaisia ne ovat. Minun poetiikassani kaikki vaikuttaa kaikkeen, mistään ei ikinä tiedä mihin se vaikuttaa, ja silloin kun tietää, se on hetkellistä. Minulle taiteella ei ole kivikovaa, plastista olemuksellisuutta (kukas se siinä Poetiikkaa-kirjassa puhui runon substanssista, hillittömän huvittava ilmaisu). Jos se olisi patsas, se liikkuisi. Jos se olisi taulu, sen värit sekoittuisivat uudelleen kun käännät selkäsi. Saattaisit nähdä värit joko sekoittuineina tai entisenlaisina, sattuma on sokea ainakin sinun suhteesi. Jos se olisi laulu, pystyisit palauttamaan sen mieleesi vain väärin. Jos se olisi runo, et ymmärtäisi siitä mitään vain hetkeä sen jälkeen kun ymmärsit siitä kaiken.

Voidaan tietysti aina erottaa taide jäpätyksestä, koska se on kätevää. Meillä on teokset, ja sitten meillä on suunpieksentä ja meillä on ihmisiä, jotka tekevät teoksia sen kummemmitta puheitta (miksi juuri näille nostetaan aina hattua, onko se jotenkin erityisen miehekkäänluterilaista tekemistä?), sitten on ihmisiä jotka sekä tekevät että pieksävät suuta, ja sitten on niitä jotka lähinnä pieksävät. Minä kuulun tähän jälkimmäiseen ryhmään, jos se nyt jollekin on voinut jäädä epäselväksi. Rälläkkä.

Suunpieksäjien ryhmä on kuitenkin se, joka ennen kaikkea lukee. Jos julkinen keskustelu taiteesta on surkastunutta tekijöidenkin puolelta, lukijoiden puolella se vasta onnetonta onkin - jos pidetään esim. kritiikkiä julkisena lukemisena. En minä ainakaan voi väittää, että kritiikissä laajemmin tartuttaisiin täsmällisesti ja hyvin poetiikkoihin, runojen merkityksiin, luettaisiin kunnolla. Lähinnä koetetaan tehdä jotain kuvailevaa, liimataan päälle arvotustarra ja usein kaadutaan turhanpäiväisyyksiin siinä matkan varrella monta kertaa. En väitä, että olisin tässä itse yhtään parempi kuin kukaan muu, mutta ainakin yritän oppia.

Ville jatkaa lukemisen ja kirjoittamisen suhteesta, ja omasta tavastaan kirjoittaa. Varsin poikkeuksellinen on toteamus siitä, että Ruumiita voi hyvinkin olla vuoden 2009 paras kirja. Näettekö? Tämä on poetiikkaa. Tämä on seisomista oman teoksensa takana, siis poetiikkaa. Tietysti se on arroganttia - poetiikkaa. Tietysti se on vittumaista, poetiikkaa! Tietysti nousee halu väittää vastaan, koska tästä on todella helppo olla eri mieltä. Jos tämä metapuhe vaikuttaa taiteeseen, Ruumiista tuli juuri vuoden 2009 paras runokokoelma (mikä ei tosiaan tarkoita muuta kuin että kirja on hyvä). Mutta on mahdollista, että se olisi voinut olla paras ilman tekijänsä sanojakin. Kuka tietää.

Mutta jos keskustelu on sekulaaria, tehdään siitä sakraalia. Saadaanko sitten teesit, bulla, saadaanko filioque-kiista?

jouluvalosarja, luukku 3

2009-12-03T10:38:00.000-08:00

jos haluamme pitää valot päällä joulun aikaan, kuluttajien on voitava luottaa valojen turvallisuuteen: lähes kolmannes jouluvaloista voi aiheuttaa tulipalon tai sähköiskun, kuluttajien on pyrittävä minimoimaan turvallisuusriskit ja oltava valppaina ja varuillaan.

tällä tavoin kaikki voivat nauttia turvallisesti joulusta: johdot saattavat esimerkiksi olla liian ohuita: ylikuumenemisen ja tulipalon vaara; johtojen kiinnitykset saattavat olla puutteellisia: aiheuttaa sähköiskun.

puutteita saattaa olla eristeissä ja pistokkeissa! bongasin kynttelikön jossa lampun mukana
nousi lampunkanta ylöspäin. onneksi johto otti vastaan evätkä
jännitteelliset osat tulleet kosketeltaviksi. tämä raportti on varsin ravisteleva!

viranomaisten ja yritysten on lisättävä ponnistuksiaan, jotta vaarallisten tuotteiden pääsy markkinoille estetään. epäilyttävien tai heikkolaatuisten jouluvalojen käyttöä: jouluvalot tulisi ostaa tunnetuilta kauppiailta, jotka valvovat myymiensä tuotteiden laatua. (vakava vaatimustenvastaisuus)

se alko siitä, kun omat jouluvalot kärähti.. kuluttajat haluavat vastinetta rahalleen ja valinnanvaraa tehdessään ostoksia joulua varten mutteivät koskaan turvallisuuden kustannuksella.

jouluvaloja ei jätetä päälle nukkumaan mentäessä tai kodista poistuttaessa!

tutkittiin 196 erihintaista valosarjaa, löytämäni olikin todella vaarallinen. Johto oli murtunut niin, että eriste oli rikki ja
johdin paljaana REVONTULI JÄÄKRISTALLIVALAISIN jonka

verkkojohto
oli murtunut siitä kohdasta mistä se tulee ulos valaisimesta.
vaikuttaa siltä, että johto ei mahdollisesti kestä pakkasta
vaan haurastuu.

*

Älä käytä valosarjaa enää vaan vie se takaisin kauppaan ja valita.

jouluvalosarja, luukku 2

2009-12-02T05:13:00.000-08:00

kaksi viikkoa sitten näin paperitähden roskahuoneessa, kierrätystavaroille tarkoitetussa hyllyssä.

siihen pitäisi laittaa lamppu sisälle. se oli sinertävä ja siinä oli pitkä hapsullinen nyöri. mistä johto, mistä lamppu, mistä pidike, mistä sähkö, mistä nauloja ikkunanpielten ympärille sen virittämiseen, mistä pistoke. se pölyyntyisi, se pitäisi nostaa pois ikkunalta joulun jälkeen, irrottaa lamppu, taittaa siististi kaappiin, kieräyttää johto kerälle, unohtaa pimeään lähes vuodeksi;

kun kävin roskiksella taas illalla, tähti oli hävinnyt. tänään aamulla b-talon yläkerran ikkunassa paloi kaksi hehkulampputähteä, oranssi ja vaaleansininen, ikkunassa oli lapsi tähden alla

jouluvalosarja, luukku 1

2009-12-01T03:03:00.000-08:00

ihmiskunta taistelee sähköllä pimeyttä vastaan. pian se on syöty, koko musta kinkku, hyvästi jää, talvinen sää. nämä sadattuhannet valonsiemenet yhdessä lähiössä kuuluvat edistyksen mahtavaan hankkeeseen. yhden pienen maapallon ruumiintoiminnoista löytyy niin paljon sähköä, että avaruus vetäytyy kauemmas. mies ottaa henkoset parvekkeella, pimeää, kaiteessa räpsyttää valosarja sininen-vihreä vilkutus, sininen-vihreä aalto [tauko] punainen-keltainen vilkutus, punainen-keltainen [tauko] sininen-vihreä vilkutus jne. ei ole pimeää ilman valonsignaalia, jouluvalojen tasainen lisääntyminen johtaa singulariteettiin joka räväyttää avaruuden mustan pois ja syntyy uusi messias, joku talvi se tapahtuu: älykkäät ledivalot, muoviset tähdet, kumiset valkeat sydämet, joiden ytimessä tuikkuu, pienenpienet polttimot pensaissa, tupakoinnin ja koristelun yökerhorytmi, sininen.vihreä.sininen, punainen.keltainen.punainen

2009-11-27T02:20:00.000-08:00

Tänäänhän olisi kiinnostava tapahtuma - Poesia Juttutuvalla, paneelikeskustelu klo 14 ja illalla Karkkipäivä runoklubi. Ja mitä teen minä? Niistelen kotona.

Sofi Oksasen tualettilaukku

2009-11-25T07:07:00.000-08:00

"Kirjailija Sofi Oksanen tekee Tanskan televisiossa omalaatuista matkailunedistämistyötä." Iltalehti, 24.11.2009

" 'En näe, että on hygieenisesti kivaa kritisoida kutsuttuna vieraana pohjoismaisessa televisiossa kovasti omaa isänmaataan. Hän on paitsi omien tekstiensä lähettiläs myös edustaa suomalaista kulttuurielämää', sanoo professori Laura Kolbe, joka kuuluu Suomi-kuvaa kohentavaan työryhmään." HS.fi, 24.11.2009

"Sofi katsoo olevansa oikeutettu mustamaalaamaan ulkomailla Suomea."

"Julkisuudenkipeyden puolesta Sofilla olisi ainesta ryhtyä vaikka maailman parhaimmaksi jääkiekkoanalyytikoksi tai TV-runoilijaksi. En tiedä, ehkä jos Sofi osaa jotakin muutakin soittaa kuin poskeaan, hän voisi ryhtyä jonkin sortin kyykkyviulistiksi." nimimerkit Juselius ja Tomas, HS.fi keskustelut, 25.11.2009

1. Onko kirjailijan tehtävä tehdä kotimaansa matkailunedistämistyötä? Olemmeko me kaikki suomalaiset ulkomailla velvollisia tekemään matkailunedistämistyötä? ("Jojoo, kannattaa tulla Suomeen, Suomessa ei ikinä vihata teitä gigoloita, jotka viette meidän naiset ja työpaikat ja snägärillä ei tuu turpiin, sen lupaan. Upeet talousmetsätkin on, puupeltoa kuin preeriaa ja loppu raiskiota.")

2. Kiva hygienia, rotuhygienia, hygieniapassi. Oman pesän likaaja? Maabrändityöryhmä... Meneekö tämä kansakunta koko ajan hologrammimaisemmaksi - jos kansallisuus on aikaisemmin tuotettu sisällepäin ja sisältäpäin yhteisön lujittamiseksi (ja kaikkeen mahdolliseen), nyt se tuotetaan ulkoisen häpeän välttämiseksi. Ja ettei menis hyvä brändi pilalle. Nyt kun brändityöryhmä kertoisi vielä miten brändissä eletään...

3. Kaikki ovat oikeutettuja ulkomailla maalaamaan Suomea ihan millä värillä tahtovat. Perikokoomuslainen ratkaisu on kuitenkin tämä: "Kertoisinko köyhyyden / laudat eessä ovien" ... no ei kerro, vaan sininen on taivas, siniset on silmänsä sen.

4. Ensin sitä naristaan turhista BB-julkkisista ja sitten kun julkisuudessa harjoittaa suorapuheisuutta nainen, joka on kuitenkin kirjoittanut ihan kelpo kirjoja, aletaan vertaamaan häntä "kyykkyviulistiin", joka muuten myös on nainen, joka ei vain osaa soittaa viulua vaan osaa soittaa sitä kyykyssä pukeutuneena PVC-asuun. Tehkääpä perässä.

Suomi on jälleen todistanut olevansa kaiken mustamaalaamisen arvoinen. Sofi Oksanenhan veti vasta pandakajalit silmien ympärille, viimeistelyn hoitivat taas kerran häpeäjät, jotka eivät ruman naaman pelossa katso edes peiliin.

Runo on ruma sana

2009-11-24T05:56:00.000-08:00

...ainakin sen jälkeen kun on lukenut Poetiikkaa-kirjasta (Savukeidas, 2007) Joni Pyysalon runojuttua. Neljän ensimmäisen sivun aikana laskin runo-sanan tai sen johdannaisia mainitun 80 kertaa - pitemmälle ei humanistin laskupää jaksanut. Ja kannattaa ottaa huomioon, että pienen kirjan yksi sivu on noin kahden lyhyehkön tekstikappaleen pituinen.

"Vai lavennetaanko runousopeilla ylipäätään vain runouden aluetta runonharrastajien iloksi?"

Mieltälaventava lause.

salmenniemen virrata etästä

2009-11-21T05:51:00.001-08:00

I kuivaneula

näen ensiksi vedoksia, grafiikanlehtiä. Osa on mustavalkoisia, osa värillisiä. Ne esiintyvät kaikissa kevään sulaveden harmaissa, likaisen lumen väreissä. Sataa enkä minä tiedä mitä ja ilmaantuu syvää mustaa, punaista ja kultaa.

On vaikea katsoa viivoja, jotka eivät pysy paikallaan. Jos vaikutelman - orgaanisia pintoja, lehtiä, voimakkaita mutta pieniä värikenttiä (tarkoin rajattuja), viivanhaituvia - pyrkisi kuvittamaan, katoaisi yhteys virrata ettän kuivaneulan ja etsauksen yhdistelmään. Tämä on minulle perimmäisen ristiriidan kohta:

Tiedetään hyvin, että kuva ei kiellä. Se ei sano eitä, se ei sano ettää, siltä ei luonnu ainoakaan konjunktio, ja pronominitkin sujuvat heikosti. virrata että on läpeensä kielellinen, mutta kuvan kanssa se jakaa pronominiopin - ja se on syy siihen, miksi virrata että hahmottuu minulle etupäässä visuaalisesti ja konkreettisesti. Siksi se tekstuaalisena viittauskohtana on niin "etäinen / abstrakti" että sitä ei voi edes lainata (sanovat). Siis sitä ei voi lainata abstraktien kirjainmerkkien ja sanojen epäkonkreettiseen maailmaan, jossa käsitteet seuraavat toisiaan, indeksoivat, osoittavat, luettelevat, toistavat, kieltävät, rinnastavat, suhteutuvat vain toinen toisiinsa. SIIS: virrata etältäkö puuttuu tekstin konkretia? onko se paradoksi

mutta voisipa ymmärtää selittämistään tai selittää ymmärtämistään tai sanoa mitä joku haluaa kuulla tai sanoa mitä itse haluaa sanoa tai kuin voisi haluta sanoa, joskus voi näyttää tai rakentaa maailman toisesta tai kuvittaa maailmaa tai luovuttaa

[",]____ [\~()]____ [-0~()"\^%=....] _____ [ o[]|0x ]

1. Ensimmäisessä ruudussa sataa hymyillen, jotenkin - en tiedä mistä käy tuuli paperilla, joten viiston viivan suunta ei ole selvä. Sateen tapaa voi vain arvuutella. 2. Seuraavassa ruudussa lehtii, jokin puu, tai idea lehtipuusta tai idea köynnöksestä ilman puuta. Mustavalkoinen. 3. Kolmannessa ruudussa puu tekee jo punaista kuvakudosta alkaen - ja voimakkaimpana - kuva-alan oikeassa alakulmassa. 4. Neljännessä ruudussa on lehtikultaa, samaan tapaan kuin sitä löytää pyhistä kuvista, vaikkapa nyt jumalanäidin ikoneista, mutta mitään muuta myyttistä viittauskohtaa ei lehtikullalla ole (huom. ikoni -> ikoninen). Lehtikultaa ei koskaan käytetä paperille, siksi neljäs kuva on luonnos (tai luonnoksiltahan ne kaikki näyttävät). Tässä vaiheessa huokoinen, paksu paperi on vaihtunut puuksi, ja kuvanteon tekniikkakin on vaihtunut toiseksi. Siksi vallitsevina väreinä ovat lehtikulta ja punainen, mutta eivät hallitse koko kuva-alaa. Kuvan rajat odottavat mustaa vahvistusta. Eivät saa.

Kadotin tekijän nimen tästä tekstistä jossain vaiheessa. Mutta kyllä se tulee vielä vastaan. Lunttaa otsikosta, jos unohdat.

II Lainaaminen mustavalkea

liian valoisa, niin että on kuin kulissi. Kuin olisi taivaalle ripustettu, epätodellisesti, puiden ja metsien ylle [...] (xxv, virrata että)

lainaan sen kohdan, joka parhaiten kuvittaa kuvausta piirroksistani. ei vaan sen kohdan, jota piirrokseni parhaiten kuvittavat, tai sen kohdan jossa kuvitellaan samaan suuntaan kuin piirroksissani. satun nyt vaan pitämään puista

on kuin : ei __________mitä kuin... On; olla ____________on; kuin
(xvi)

lainaan myös sen kohdan, joka ON mielestäni antimodernistinen - siinä mielessä kuin suomalainen lyriikka ON myötämodernistista, sitä missä OLLA-verbistä tulee kielen absoluuttinen metaforisointimoottori, kaikki ON, se ON staattisen neliön sana "[]" (*tästedes ON merkitään [], vaikka se []kin suorakulmio). siksi sanon että h.s.[] antimodernistinen runoilija, koska hän käyttää []-verbiä paljaaltaan, tai lähes: sen mausteena []kaksi muutakin lyyristä suosikkia, ei ja kuin. vaikka [] typerää väittää toisista asioita, joita voi [] jossain []massa.

havainnollistaakseni jotakin lainaan vielä jotakin:

Yksinkertaista
Yhdentekevää

{kuin sade;
(ii)

kuten näette, todistus poetiikan muodosta on nimenomaan tässä.

III vain selittely, ÄLÄ LUE TÄTÄ!

[Aina kun luen runoutta, päädyn kritiikkiin. Toivon aina, että se ei olisi harmillista. Nyt se on, ja ei ole. Harmillista, koska ei ole mitään puhdasta silmää - vai näetkö sinä joskus Emma Bovaryn ilman Gustave Flaubertin viiksekästä naamaa ja sydämekästä kättä?][silti:

"Kokeellisen kritiikin kritiikissä asettautuu liian kerkeästi oletukseksi, että (perinteinen) kritiikki saa JO kiinni kaikenlaisista teoksista, ymmärtää niitä. Näin ei ole. Riittää kun katselee Harry Salmenniemen mahtavan ja kielikäsitykseltään mielestäni varsin ainutlaatuisen Virrata että -kokoelman kritiikkejä. Käytän sitä esimerkkinä, sillä pelkään sen merkityksen jäävän huomaamatta tai toteutumatta juuri kritiikin asiansa JO hallitsevan puhetavan vuoksi." nimim. K(ristian Blomberg), Tuli & Savun blogin keskustelussa ]

[Kuten sanottu, “perinteinen” kritiikki jää voivottelemaan virrata etän epäkonkreettisuutta. En olisi halunnut kirjoittaa näitä hakasulkeistettuja tekstejä, mutta tuntuisi väärältä jättää ne kirjoittamatta, vaikka tämä osa III, jota ET SIIS LUE, konkretisoikin]

]tämä oli nyt olevinaan[

\tai siis kokeellisen kritiikin kritiikin suppilo/

Pamfletti uuden vuosikymmenen uudelle kritiikille

2009-11-14T11:03:00.000-08:00

1. Kaikkihan jo tietävät, että runous on uutta. Samaan tapaan uutta kuin se oli jo ainakin 1920-luvulla ja 1960-luvulla. Kritiikki on vanhaa, kaavamaista, arvattavaa, kaupallista, tylsää, tyhmää, ymmärtämätöntä.

2. Uusi runous vaatii siis uuden kritiikin (en ole ajatuksen äiti, kyseessä on kansainvälinen huutolaislapsi). Ennenkuin voidaan aloittaa uusi kritiikki (new criticism, ei jestas), täytyy kysyä mikä uudessa runoudessamme on uutta – on vastattava, ettei mikään ole radikaalisti uutta. Täytyy kysyä lisää, kysymys on esitettävä kokonaiselle kirjallisuudelle: mikä uudessa kirjallisuudessamme, uudessa kustannustoiminnassamme, uusissa julkaisutavoissamme on uutta? (Meitittelen meitä, koska se on osallistavaa)

3. Uuteen kritiikkiin on suunnattu muotovaatimuksia, kuten Daniela Flomanin esittämät . Tällöin kritiikki muuttuisi huokoisemmaksi suhteessa kohteensa ja esimerkiksi rakentaisi kriittisyyttä siihen sen omalla kielellä. Jos lavastus on verbaalinen ja runollinen, kritiikki toimii parhaiten silloin kun lukija on lukenut myös kohdeteoksen. Kaukana tästä ei ehkä ole vanha, impressionistiseksi kutsuttu kritiikin muoto.

4. Eläytyvät, tekstin tilaan astuvat, runolliset ja esseistiset kritiikin muodot vaativat kriitikon aseman muuttumista. Kriitikon on muututtava lukijasta entistä syvemmin kirjoittajaksi, jonka on myös luettava totisemmin ja antaumuksellisemmin ja kirjoitettava täsmällisemmin ja rohkeammin. Mutta kriitikon on myös säilytettävä itsensä. Kohdetekstin kaiuttaminen ei ole välttämätöntä.

5. Kritiikki alkaa tarvita jälleen tilaa. Jos lehdet eivät mukaudu, ne putoavat kritiikistä ja saavat pitää kirjaesittelynsä. Takauma: Pekka Tarkka sanoo kirjoituskokoelmansa alussa, että on vaadittu kriitikkoja julkaisemaan tekstejään kirjakokoelmana vanhaan tapaan, jotta kriitikkokin asettuisi välillä arvioitavaksi (Sanat sanoista. Arvosteluja ja kirjoituksia 1957-1984). Tarkan kritiikit ovat suhteellisen pitkiä ja perusteellisia, yli neljä kirjan tekstisivua ei ole harvinaisuus. Nykyisistä sähkemäisistä lehtikritiikeistä vain hullu kokoaisi kirjan.

6. Kritiikin on löydettävä uudet julkaisukanavat samaan tapaan kuin osa kirjallisuudesta on ne jo löytänyt, ja vallattava se tila, minkä teksti vaatii.

TAI:

7. Kritiikin on opittava ilmaisemaan itseään myös hyvin typistetyssä muodossa, eli tihentyä runon tapaan. Modernistisen runoestetiikan pitäisi muuttaa majaansa runouden tontilta kritiikin tontille, koska sen kielikin on niin arkistunutta, että lyhyt täsmähavaintojen luettelo riittää siirtämään vaikutelman kohdeteoksesta lukijalle. Ajatelkaa Paavo Haavikon runoja kritiikkeinä. Toimisivat.

8. Kaikki ammattilaisuus on unohdettava. Pätevyys on unohdettava. Ne ovat pelkkiä itsetehostuksen ja kontrollin muotoja. Kritiikin on muistettava, että se on olemassa itsessään ja sen on reflektoitava itseään vain muita varten – kirjallisuutta itseään ja sen lukijoita varten. Kritiikki voi ajatella itseään vain silloin ja sellaisena aikana, kun sen on muututtava. Kuten nyt.

9. Kriitikolla saa olla kirjallisuuskäsitys. Se saa näkyä. Kriitikolla on oltava käsiala. Sekin saa näkyä.

10. Kritiikin suurimpia lahjoja on innostus. Eetos näkyy silloinkin, kun käsilläoleva teos ei miellytä kriitikkoa. Sen suurimpia vihollisia on tympääntyminen, kyllästyminen, eltaantuminen ja vakaa usko siihen, että on jo kaiken nähnyt (täytyy muistaa ettei koskaan kiiltomatoa!).

11. Kriitikko ei koskaan ole epäonnistunut kirjailija – tähän asemaan voi päätyä ainoastaan kritiikin väärien lähtöoletusten kautta.

12. Kritiikin on tehtävä eroja silloinkin, kun se ei voi tehdä eroja arvoasteikolla. Sen on voitava hylätä arvoasteikko, tai ainakin irrottaa sen vanhasta kunnon julkaisukynnys-ammattilaisuus -ajattelusta. Sen on otettava teokset teoksina, eikä vaikkapa esikoisina. Sen täytyy lakata alleviivaamasta instituutioita, jotka palvelevat kirjamyyntiä mutta eivät lukemista ja kirjallisuutta (saman ilmiön kääntöpuolina).

13. Kuten kaikki muutkin, kriitikot alkavat olla tilapäistöä. Ensin kirjallisessa julkisuudessa oli professoris- ja kirjailijakriitikkoja, jotka tekivät tekstejä varsinaisen työnsä ohessa ja toivat ne lehtien toimituksiin. Sitten tuli toimittajakriitikoiden aika. Heillä oli työpaikat, ja heitä on yhä ja heillä yhä on työpaikat. Nyt homma pyörii keikkalaisten, avustajien ja amatöörien avulla. Kritiikon ekonomis-sosiaalinen status on ymmärrettävä.

14. Rohkeus.

Lukeako kuten professori lukee?

2009-11-08T04:24:00.000-08:00

“Akuliina Saarikoski rikkoikin tätä kriittisen feministisen lukijan kuvaa ilmoittamalla, ettei hän lue kriittisesti ja analyyttisesti. Hän lukiessaan samaistuu henkilöihin ja heidän haluihinsa, haluaa henkilöitä. Näin lukeminen ei ole vain analyyttistä ja älyllistä, vaan se on olennaisesti ruumiillista. Tähän Lea Rojola puuttui sanomalla, ettei tutkija voi lukea niin, tutkijan täytyy etääntyä kohteestaan ja olla objektiivinen. Sehän on se vallitseva tutkijan ihanne: tullaan objektiivisiksi ja rationaalisiksi tutkijoiksi olemalla ruumiittomia ja sukupuolettomia, kieltämällä omat halut ja tunteet. Vaikka sukupuolentutkimus painottaa tiedon paikantumista ruumiiseen ja sukupuoleen, tutkimuksessa elää ajatus rationaalisesta tieteen subjektista, joka kykenee etääntymään omista haluistaan ja tunteistaan ja suhtautuu tutkimukseensa viileän analyyttisesti.” Harhautuksia (Vuokko Viljanen): "Feministinen lukija kirjamessuilla", 26.10.2009

“Minua jäi häiritsemään, että kirjan voi tulkita kuten haluaa. [...] Ja jollain lailla se tuntuu hassulta, että tulkitsee siinä jotain mitä siinä ei ole tarkoituksena olla. Tai että tulkitsisi jonkun kirjan sanoman aivan päinvastoin. Juuri tästä syystähän sanotaan, että Sokrates oli kova vastustamaan kirjoitettua sanaa, kirjoja. Hänestä ihminen tarvitsee opettajan vierelleen juuri siksi, ettei tulkitse tekstiä päin seiniä omien kokemustensa ja ajatustensa pohjalta. Onhan tästä pelottaviakin esimerkkejä kun väkivaltaa tehdään viitaten jonkun filosofin ajatusrakennelmiin.

On kuitenkin kiinnostavaa lukea kirjaa myös ”kirjallisuuden professorin” näkökulmasta. Kunhan se ei pilaa koko nautintoa ja lukemisesta tuleekin ilotonta kaiken analysointia, pilkkomista ja tarkastelua” Kirsi Piha, "Symboloiko se jotain?", 3.11.2009

Vuokko Viljanen kirjoittaa Harhautuksia-blogissaan Kirjamessujen keskustelutilaisuudesta, jossa puhuttiin feministisestä lukemisesta. Akuliina Saarikoski teki lukemisesta emootioiden pelikentän ja Lea Rojola muistutti tutkijan velvollisuudesta pitää yllä objektiivista lukutapaa.

Kirsi Piha puolestaan hapuilee tavallaan molempia näkökulmia kohti, tosin hän ei kirjoita sukupuolesta mitään. [1] On epämiellyttävää tulkita kirja “kuten haluaa”, eli omaa lukemista pitää viedä siihen suuntaan, mitä kirjassa on “tarkoituksena” olla. Toisin sanoen tämä lukemisasento ei usko siihen, että kirjoissa on valtavan paljon sellaista, mitä niissä ei ole tarkoituksena olla. Ehkä on turvallista ajatella, että joku, ainakin tekijä, hallitsee kommunikaation ja lukijan eetos on pyrkiä tarkoitettua viestiä kohti – suoraan sanottuna supistaa taiteesta sen taiteellisuus ja pyrkiä kohti viestin purkamista. Toisaalta Piha varoo lukemisensa tärvelemistä (ja syytäkin tietysti, eihän nautinnon vähentäminen voi koskaan olla oikein!). Analysointi, pilkkominen ja tarkastelu joutuvat jälleen kerran ilottomuuden laariin. Eikä siinä mitään, solunäytteen analysointi, possunruhon (linkin takaa löytyy eufemismien lätti, jonne on upotettu miljoonia euroja julkista rahaa) pilkkominen ja ysköksen tarkastelu saattavat olla varsin ilotonta touhua, mutta että kirjallisuuden... Näitä kaikkia toimintoja nimitetään kirjallisuuden yhteydessä myös lukemiseksi, ja jokainen lukija tekee kaikkia näistä. Varsinkin se, joka tahtoo päästä likimmäs tekijän aiottua viestiä.

Järjen ja tunteen vastakkainasettelu ei ole Pihan tekstissä avoin, mutta “kirjallisuuden professorin” näkökulmassa on järjen vaara, kun taas oma lukemistottumus sisältää nautinnon tunteen. Vuokko Viljasen seuraamassa keskustelussa on taas läsnä oikea kirjallisuuden professori, joka joutuu puoltamaan täysin arvattavaa näkökohtaa: tutkijan on luettava jotenkin hallitummin kuin muiden, jotka saavat antautua tunteidensa valtaan. Akuliina Saarikoski taas kertoo tunteellisesta ääriasennosta, joka ottaa henkilöhahmot lihoihinsa ja elää heidän mukanaan. Osa romaanitaiteesta on tietysti suorastaan tehty tätä tarkoitusta varten. Saarikoskenkin asema on jokseenkin objektiivinen: tuskin lukija voi ottaa sydämeensä syytä, jota romaanista ei löydy tai tuntea tunnetta, jota henkilöhahmo ei uskottavasti tunne jossakin psykososiaalisessa yhteydessä.

Tällainen vapaamuotoinen tunnestautuva lukeminen nähdään myös feministisessä kirjallisuusteoriassa marginaalisena tai vaihtoehtoisena. Eräs kokeilu oli Eva Maria Korsisaaren Tule rakkaani! -väitöskirja, joka haki tiedon ja tunteen synteesiä. Tällaiset ratkaisut ovat väistämättä tutkimuskohtaisia (kuten tietysti kaikkien ratkaisujen tulisi olla) ja ne synnyttävät väistämättä uusia ongelmia perinteisiin tutkimuskriteereihin nähden. Entä jos tunnettaan uhkuva tutkija-lukija ei onnistu edes lavastamaan tasapuolista “kohtelua” tutkimuskohteilleen? Jos hänen instituutionsa vaatii tätä lavastusta, hän on epäonnistunut.

Feministisessä lukemisessa objektiivisuus ja tasapuolisuus ovat erityisen heiluvia käsitteitä. Minä uskon, että kukaan ei oikeasti pysty lukemaan tasapuolisesti ja objektiivisesti, oli kyse sitten sukupuolesta, sukupolvesta, luokasta tai jostain muusta eroatekevästä asiasta. On muitakin täysin erilaisia ja keskustelukyvyttömiä näkemyksiä kuin sukupuolisuus. Tämä on täysin teoreettista, mutta lukeminen tapahtuu aina väistämättä lukevan subjektin omaksumassa keskustelutilassa ja sen tilan hallinnan tunteesta. Eräs tilaan liittyvä tunne on siis juuri hallinta ja objektiivisuus, jonka esimerkiksi tutkija tietää lähinnä munaskuissaan ennen yhdenkään tulkinnan julkaisemista. Objektiivisuuden kriteerit ja vaikutelmat siis syntyvät introspektion kautta (peruskysymys: keskustelenko minä nyt?). Valmis tulkinta, tai tutkimus, tulee sitten muidenkin silmäparien arvioitavaksi ja objektiivisuuden kriteerit syynätään uudestaan. Tutkija lukufiiliksissään ei voi koskaan asettua itsensä ulkopuolelle, vaikka hänen onkin akateemisen lukemisen nimissä alleviivattava etäännyttämisen taitoaan.

Etäännyttämisen voi ymmärtää naiivilla tavalla. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että lukiessaan Jane Austenin romaania Ylpeys ja ennakkoluulo tutkija ei vaikkapa eläydy henkilöhahmojen tunteisiin. Hän pitää hahmot tasapuolisesti kaukana. Ilmeisimmäksi lukijapositioksi romaani tarjoaa tuolia Elizabeth Bennetin viereltä, mutta tutkija ei istahda siihen tuoliin. Sen sijaan hän katselee tuolia, ja toteaa että tuohonhan minun olisi tarkoitus istua, mutta enpäs istukaan, koska se on tavallisen lukijan paikka. Metalukemiseksiko tätä voisi nimittää? Siis sellaista lukemista, joka tajuaa, että varsin useiden romantiikan tai realismin ajan “perusromaanien” tarkoitus on tarjota psykologisia kulmia ja tiloja, ja herättää henkilöhahmoihin kohdistuvia tunteita, mutta olla asettumatta näihin tunnetiloihin. Tunnistaa tunne, mutta ei elää sitä. Etäännyttäminen on tietyssä mielessä älyllisyyden ja tulkinnan sisältämä tunne.

Tämä voi vaikuttaa saivartelulta, mutta Kirsi Pihan kriittistä puuskahdus ja Lea Rojolan tervehenkistä muistutus tutkijalle ominaisesta – mutta sinänsä perin kummallisesta – lukutavasta asettavat vastakkain järjen ja tunteet. Sense and sensibility tarjoaa tässä jo toisen austenilaisen käännekohdan: lukemisen ehkä keskeisin dikotomia asettuu juuri tähän, yhtäältä analyyttisen järjen ja toisaalta mukaansatempaavan tunteen paaluun. Asetelman voi kääntää myös helposti ympäri kutsumalla tunnelukemista järjelliseksi lukemiseksi, koska lukija tekee silloin sitä mitä on tarkoitus tehdä (tarkoitus, tarkoitettu myös kirsipihalaisessa mielessä; ja myös sense – tolkku ja maalaisjärki), kun taas analyyttisesta lukemisesta tulee neuroottista sensibiliteettiä, herkkätunteisuutta, joka pyrkii tunnistamaan tunteet ja efektit alttiisti, mutta rimpuilemaan niistä irti, koska kuvittelee, ettei analyyttisyys kestä myötäelämistä.

Feministinen lukeminen on avoimesti temaattista lukemista ja se voi olla myös avoimesti myötäelävää lukemista. Vaikkapa nyt naisen aseman historiallisten vääryyksien tajuaminen ja tunnistaminen kirjallisuudesta vaatii tunnetta. Mutta sama koskee vanhaa marxilaista lukutapaa, postkolonialismia, erilaisia valtaan ja psykologiaan keskittyviä näkökulmia, ekokritiikkiä... Ja lisäksi kirjallisuudentutkimuksen tutkimuskohde on harvoin neutraali objekti, edes tutkijalle. On olemassa jokin alkusyy ja kipinä tiettyjen kohteiden ja näkökulmien valinnalle. Pilkkominen ja tarkastelu eivät kohdistu satunnaisiin objekteihin, joista voisi paljastaa toimintamekaniikan jollain yksinkertaisella tavalla, ja ehkä itsensä ja kohteensa suojelemiseksi tutkijat nykyisin laskettavat suustaan aina saman litanian: tämähän ei tähän minun luentaani tyhjene.

Feministiseen lukemiseen on jo valmiiksi kirjattu objektiivisuuden ankaruudelle vieras ohjelmallisuus. Tiukassa mielessähän objektiiivisuus menetetään jo tutkimuksen lähtöoletuksissa ja sen jälkeen objektiivinen on akateemisen katsomisen ja kirjoittamisen tekniikkaa, mutta ei enää kokonaisen näkemyksen peruskivi. Rehellisyyden nimissä se puuttuu kyllä useista muistakin rakennelmista.

Oikeastaan koko asian ydin on tässä: “[y]mmärrättehän, koko postmodernin humanistisen tieteen tarkoitus on olla satiirista suhteessa vakavaotsaiseen eksaktiin tieteilyyn” (Sven Laakso). Näin koko etäännyttävän objektivismin vaatimus, erittely ja pilkkominen alkavatkin näyttää ihan toisilta. Humanistinen tiede on pitkän aikaa sovittanut itseään vaihtelevilla taktiikoilla luonnontieteiden institutionaaliseen kehikkoon. Suomessa varsinkin nimitys “tiede” on omiaan likentämään näitä täysin erilaisia tietämisen tapoja, silläkin uhalla että luonnontieteen ulkopuoliset tieteet päätyvät helposti esittämään jopa tahatonta pilaelmaa luonnontieteen tiedosta. Yksinkertaistavat mallit näyttävät lähes poikkeuksetta vaikkapa taiteentutkimuksen yhteydessä naurettavilta, koska niiden toimivuus on joko puutteellista tai sitten liiankin loistavaa – eli ne ovat niin ilmeisiä, etteivät ne kerro enää mitään.

Siksi onkin aika harmillista, että jopa feminismi, siis näkemys, joka on jo tietoisesti leikannut itsensä irti totaalisen objektiivisuuden vaatimuksista, haluaa jossain suhteessa päteä objektiivisuudellaan. Toivottavasti se ei ole vakavissaan. Humanistisissa tieteissä kyse on mielestä ja ajattelusta, tunteista ja kulttuurista. Ehkä miltei kaikki ovat valmiita kyynisesti myöntämään, että mitään samanlaista tieteellisyyttä kuin luonnontieteissä ei voi ollakaan olemassa. Itse kuningas luonnontiedekään ei voi olla tyytyväinen narriin, joka tyytyy ainoastaan matkimaan hailakasti, koska se ei ole narri ensinkään. Vain narri tai lapsi voi osoittaa minkälaisella tuolilla kuningas istuu ja mitä kuningas väittää pukeneensa yllensä. Vain narri tajuaa että mikään tiede ei ole puhdasta. Akatemiassa jokaisen takapuolen alla on tuoli.

Kirsi Piha uskoo, että voi tulkita päin seiniä. Hän uskoo myös, että kirjallisuuden professorin lukutapaa voi itse kukin kokeilla, mutta että siinä on tylsän pilkkomismentaliteetin vaara (mitä tylsää muuten on pilkkomisessa?). Lea Rojola ajattelee, että feministisenkin tutkijan on kyettävä tuottamaan etäännytettyä ja objektiivista lukemista. Molemmissa lausunnoissa piilee ajatus kohtuullisuudesta – mutta miksi lukemisen, edes professoristasolla, olisi oltava kohtuullista suhteessa järkevinä pidettyihin tietämistapoihin?

--
[1] Kirsi Pihan blogi on todellinen runsaudensarvi, ainakin minä olen näkevinäni siinä ihan ainutkertaista lukemisen popularisointia, ja sellaisena siinä on valtavasti tarttumapintaa.

Ajateltavaa viikonlopuksi

2009-11-06T00:28:00.000-08:00

"Keskisuuret ja pienet yliopistot ovat erittäin huolissaan Vanhasen hallituksen toimista Aalto-yliopiston tukemisessa. Ylä-Kotolan mukaan on hämmästyttävää, että Aalto-yliopisto saa 57 miljoonaa erityismäärärahoja kun muille yliopistolle jää vain rippeet, 17 miljoonaa euroa. " YLE.fi

Uutinen on pitkä, mutta kannattaa lukea huolellisesti. Jo pohjoinen näkökulma tarjoaa helsinkiläisille ajateltavaa - arktisiin asioihin keskittynyt huippuyksikkö, kertokaa lisää! Toinen uutinen eilen kertoi, että Oulun yliopisto lakkauttaa musiikkikasvatuksen pääaineohjelman. Kiitos yliopistouudistus ja Aallon pohjaton nielu.

Ylioppilaskuntien vaalit on pidetty, ja vaaleissa jotkut aina häviävät. Tällaiselta näyttää jyväskyläläinen kokoomuskatkeruus:

"Ei heikkosydämisille:

Kiitos hienosta kampanjasta kaikille ehdokkaillemme. Normaalissa yliopistossa kokoomus olisi vienyt kamppiksen ja muun habituksen perusteella jopa vaalivoiton, mutta meillä täällä vihreiden vassaripaskojen hautausmaalla on turha työnsä tulosta korjata. Välillä rupeaa miettimään, että mitä järkeä koko paskassa on...

Mutta tsemppiä meidän viidelle uudelle edaattorille. Hyviä hermoja, sillä haastetta ei puutu." Kokoomusehdokas, kaupunginvaltuutettu ja kaupunginjohtajan tytär Hennariikka Andersson Facebookissa.

Kommentti, ymmärrettävää kyllä, on poistettu myöhemmin, mutta kuvankaappaus tässä. Minähän en heikkosydäminen ole, mutta kieltämättä sieppaa tissin alta kun miettii, mitenkä kamalaa mahtaa olla kun hyvä habitus ei purekaan äänestäjiin, ja kuinka surullista on olla ehdolla epänormaalissa yliopistossa. Kokoomuksen kannattaminen kun on normaalia. Toivotaan, että kokoomus ottaa äänestäjien vihjeestä vaarin ja lähtee etsimään normaaleja äänestäjiä muualta.

[edit: Iltasanomat terävänä, ja mitäänhän Andersson ei aikuistenoikeesti tarkoittanut... Hyvää yhteisöviestintää alan pääaineopiskelijalta!]

Lopuksi vielä kuulumisia Espoosta. Jukka Laajarinne kirjoittaa blogissaan:

"Jos Espoolla ei olekaan rahaa koulutukseen, on sitä konsulttibisnekselle jaettavaksi. Efeko Oy onkin auliisti antanut selvityksensä, jonka mukaan 20% leikkaukset peruskoulutukseen ja peräti 30% leikkaukset päiväkotitoimintaan ja esikoulutukseen eivät vähennä asiakastyytyväisyyttä.

[...]

Jos muka raha on niin tiukassa, niin miksei sitä yksinkertaisesti kerätä enemmän? Espoossa on hyvätuloista väkeä eikä kunnallisveroprosentti ole toistaiseksi suunnitellun korotuksen jälkeenkään vielä edes maan keskitasoa."

Ilmeisesti rikkaat eivät halua hyvää julkista palvelua, vaan kuvittelevat voivansa ostaa ihan itse paremman tarvittaessa kun istuvat rahojensa päällä. Näinköhän.

Lehdet lehtiä mutta runo

2009-11-05T02:10:00.000-08:00

Jouni Tossavaisen tämänpäiväisessä Savon Sanomien kolumnissa esiintyy taannoinen Hesarin runouskeskustelu. Tossavaisen teksti osoittaa ainakin sen, että runoudesta pystytään puhumaan niin selkeästi, että Tuusniemen mummukin voi tilata lehteä, jossa kirjoitetaan kolumneja nykyrunoudesta. Rautalankakeloista ei tunnu maakunnan kulttuuritoimituksissa olevan pulaa:

"Ilmiselvintä on, että uusi runo tulee vanhan vallan sivusta. Kun Otava, Tammi ja WSOY eivät julkaise yhtään runoesikoista, pitäisi seurata järjestelmällisemmin muita tekijöitä", kirjoittaa Tossavainen, varsin selvästi ja ymmärrettävästi.

Toinen kunnostautuja on Kaleva. Timo Harjusta julkaistiin haastattelu, ja sitä ryyditettiin lainauksilla hänen kokoelmastaan Kastelimme heitä runsaasti kahvilla (nykyrunoa pystyi kuin pystyikin lainaamaan!). Ja mitä vastakaikua hyvä lehtijuttu sai keskustelupalstalla?

"Siinäpä vasta tosimies. :) Vaatii valitettavasti vieläkin monelta mieheltä aikamoista rohkeutta olla sivari, kirjoittaa runoja ja hoitaa vanhuksia. Harju on hyvä roolimalli muille miehille. Ei miehyys ole "kovista" arvoista kiinni", arvioi nimimerkki "Lukija". Ei kai Kaleva kirjoita kulttuurijournalismia sen kummemmille silmäpareille kuin HS:kaan? Kansan palaute hyvästä, tärkeästä ja ymmärrettävästä jutusta näyttää olevan positiivista.

Ainakaan kaikki sanomalehdet eivät vielä ole haksahtaneet kirjoittamaan yleisölle, jonka olettavat typeräksi ja pahanilkiseksi. Kiitos niille siitä.

2009-10-31T04:58:00.001-07:00

V.S. Luoma-aho kirjoittaa loistavasti runoudesta, kirjallisuudesta, ajasta, ammattilaisuudesta, kustannustoiminnasta, kritiikistä ja harrastelusta. Aioin ensin lainata jonkun pätkän, mutta tämä nykyblogaamisen lainaaminen on vaikeaa kun koko juttu on niin oleellinen. Siis ihan sama ongelma kuin nykyrunoudessa.

"Nuorekkaita piirteitä kirjallisuudessa"

2009-10-29T01:29:00.000-07:00

...kuuluu V. Artin Runon kevät -teoksen alaotsikko. Kirja on ilmestynyt vuonna 1930. Näyttää siltä, että 2000-luvun ensimmäisestä vuosikymmenestä ei tarvitse kirjoittaa mitään välitilinpäätöksiä erikseen, voi vain lainata 1920-luvun jälkeen tehtyä tekstiä. Maailmantilannekin oli vähän samanlainen, suuri ja hirveä talouskriisi oli meneillään.

Nuorisotyylinen kaunokirjallisuus on päässyt Suomessa tällä vuosikymmenellä suureen vauhtiin. Kun se nyt on siirtymässä uusille, kypsemmille urille, niin on syytä luoda katsaus tämän merkillisen, myös muissa maissa esiintyvän murroskautisen ilmiön luonteeseen. [...]

Kokeilujensa ohella ovat nykyiset suomalaiset nuoret runoilijat ehtineet jo kirjoittaa kypsempääkin runoutta, osaksi vanhoihin, osaksi uusiin muotoihin, mutta näiden täysipainoisempien tuotteiden käsittely ei kuulu tämän teoksen puitteisiin. En luule heidän itsekään ottavan usein hutiloituja tahi enemmän tai vähemmän tietoisen parodisia tuotteitaan kovin vakavalta kannalta [...]

Kirjailijat, jotka toimittavat puolikypsiä, heitä itseäänkin huonosti tyydyttäviä teoksia julkisuuteen [...] heikontavat sillä lailla suotta vastaista asemaansa ja pitävät suomalaisen kirjallisuuden tasoa alempana kuin se voisi olla.

V. Artissa oli kuitenkin eräs merkittävä ero verrattuna nykyiseen isäilykritiikkiimme: hän halusi nuoren runon olevan vielä kokeilevampaa ("Päinvastoin, olen [...] edistyshaluisempi kuin "nuoren" kirjallisuuden harrastajat itse"). Huvittavaa on kuitenkin huomata, että samat argumentit - kypsymättömyys, keskeneräisyys - ovat säilyneet käytössä ainakin nämä 80 vuotta. Nuorisotyyli ja nuorekkaat piirteet ovat moite. Mutta onkohan V. Artin teos samalla perinpohjaisinta, mitä "nuorisotyylin" poetiikasta on suomalaisessa kirjallisuudessa kirjoitettu?

Tavallisesta runoudesta

2009-10-28T04:51:00.000-07:00

sanot yhtä, tarkoitat toista

merkitset kolmatta
etkä edes odota että pysyisin perässä

olet runoni
vaikea ymmärtää

J. Karjalainen, "Runo" (Kookospähkinäkitara, 1987)

“Mies ei voi koskaan tietää, mitä nainen haluaa. Se on oikein, mielenkiintoista ja takaa että mielenkiinto ja laji säilyvät.”
- nimimerkki Kosti, “Runoja, runoja”, Kirsi Pihan Lukupiiri -blogin kommenttiosio

J. Karjalaisen laulusta voisi päätellä, että rakastettu - olkoon nainen tai mies - on kuin runo. Nimimerkki Kosti puhuu asian auki suoraan: runous tarvitsee feminiinistä salaperäisyyden verhoa. Kirsi Pihan taannoisesta blogimerkinnästä voisi päätellä, että runo on kuin romanttinen kohtaaminen. Selitettynä se banalisoituu: "Runo on minusta poikkeuksellisen intiimi kerronnan muoto. Siitä puhuminen helposti – ainakin minulle – banalisoi hienon tunteen. Runo sallii herkkien asioiden ilmaisun ilman, että niistä tulee lässyttäviä, epätosia. Puhuminen siitä helposti tuhoaa kauniin hetken. Liiat sanat selittämässä runosta syntynyttä tunnetta pilaavat sen." Ehkä tässä yhteydessä on asiatonta miettiä sitä, että makkaran alkuperää ajatteleva menettää helposti ruokahalunsa.

Toisaalta Kirsi Pihan sanoista nousee yksi reipas ajatuksentaimi. Jukka Petäjän kritiikin myötä herännyt keskustelu on saanut monet jo pohtimaan kokeilevan ja ei-kokeilevan runon eroa. Onkohan se yksikertaisuudessaan juuri tässä: “liiat sanat selittämässä runosta syntynyttä tunnetta pilaavat sen”. Kokeileva runo tuntuu vaativan selityksiä, koska se ei kykene herättämään lukijassa sellaista tunnetta, jonka liika selittäminen tärvelisi. Tämä on tietysti epämääräisesti sanottu, mutta joka tapauksessa väite on toistuva.

Liikuttuminen on siis asia, jota runouteen perehtymätön mutta kylläkin runoudesta jollain tasolla pitävä lukija hakee. Ainakin tämä välittyy Kirsi Pihan tekstistä ja blogin valtavaksi paisuneesta kommenttiosiosta (yli 200), jossa erääksi keskustelun kantavista teemoista nouseekin juuri koskettavuus.

Onko tavallinen runo sitten juuri koskettava runo? Silloinhan kokeellinen runo olisi nimenomaan ei-koskettava. Kun kokeellisuutta erityisesti alleviivataan arvosteluissa, silloin ollaan tavallisesti joko hämmentyneitä tai suuttuneita. Silloin arvostelusta tulee myös helposti runon teknisten seikkojen listaamista (tosin tämä viimeaikainen surullinen Petäjä-esimerkki teki senkin väärin).

Kokeellisuuden ja ei-kokeellisuuden lähinnä mielikuviin vetoava erottelu on hämmentävä seikka sinänsä. En väitä, että mitään eroa ei olisi, vaan että ero olisi tehtävä selvästi, eikä laukomalla moittivia epämääräisyyksiä. Tunnen kuitenkin paljon ihan tavallisia runoista kiinnostuneita lukijoita, joiden runouskäsitystä voisi kutsua holistiseksi. Heidän ei tarvitse rakentaa lukemiselleen aitoja, vaan heillä on herkkyyttä tekstin keinoille. Jos luetaan vispoa tai flarfia, ei sitten odotetakaan että sielu ryhtyisi näyttämään eteerisiä maisemakuvia tai soittelemaan intohimoisia säveleitä ohikulkeneen naisen helmanheilahdukselle.

Teoreettisempia arvauksia tietysti voisi esittää. Suurin osa nyt toimivista suomalaisista kriitikoista on saanut kirjallisuuskoulutuksensa yliopistoissa, joiden runoanalyysiopetuksen vallitsevat välineet tulevat suoraan modernistisen runon estetiikasta. Toisin sanoen opit kuvallisuudesta, intertekstuaalisuudesta ja esimerkiksi puhujan (tai lyyrisen minän, runon minän) käsitteet joko muuttuvat tai jäävät kokonaan vaille pohjaa erilaisen poetiikan varaan rakennetuissa teksteissä. Nämä uuskriittisen perinteen opit saattoivat jäädä hampaattomiksi myös vanhemman avantgarden edessä, josta on kuitenkin muodostunut klassikoita, Suomessa esimerkiksi Kari Aronpuron Aperitiff - avoin kaupunki (1965) kuuluu näihin.

Alan silti uskoa yhä enemmän, että kustannustoiminnan muutos on nyt suurin tekijä, joka erottaa tavallisen runon... epätavallisesta. Kysymys ei ole vain formaalista estetiikasta vaan institutionaalisesta muutoksesta. Runous on kai kustantamoille jokseenkin tuottamatonta toimintaa, mutta välttämätöntä, koska laadukkaan runouden tuottaminen on tae itse kustantamon laadukkuudesta ja merkittävyydestä. Se, että runoutta tehtäisiin taitavasti ja jopa ammattimaisesti muualla, ei oikein tunnu mahtuvan kuvioon. Ammattimaisuudesta puhuminen nyt on muutenkin naurettavaa runouden yhteydessä, koska Suomessa ei taida pystyä elämään runoja kirjoittamalla. Minusta ammattilaisuus tarkoittaa sitä, että jotakin asiaa voi tehdä elääkseen, eikä se ole mikään hämärä työn laatumääre.

Kun HS uutisoi esikoispalkintoehdokkaista, alaotsikossa luki jotain tällaista: "kustantamot supistivat tarjontaa, mutta harrastustoiminta harppoo eteenpäin". Vihjauksesta käsittää helposti, että book-on-demand -kustantaminen on harrastustoimintaa. Alkuperäistä uutista en jostain syystä netistä löydä, mutta pari kommenttia on tässä.

Kuitenkin tämä alkaa nykytilanteessa olla jo todella paksu väite. Isot kustantamot eivät varmaankaan ole jättäneet esikoisrunoja julkaisematta tänä vuonna siksi, että tarjolle lähetetyt käsikirjoitukset olisivat olleet huonoja? Huonous ei ole syy siihen, että hyvin monen hyvän runoilijan kirjoja ovat julkaisseet pienkustantamot. Isojen kanssa käy väkisinkin niin, että kymmeniä loistavia käsikirjoituksia tulee torpatuksi milloin mistäkin syystä, jos vuodessa julkaisuohjelmaan ei pääse välttämättä edes yhtä kirjaa uudelta tekijältä.

Joten en oikeastaan usko, että tämä näennäinen kiista kokeilevuuden ja ei-kokeilevuuden estetiikasta olisi ollenkaan esteettinen kysymys. Kokeilevasta runoudesta kirjoittavat arvostelijat eivät koskaan hahmottele tavallisen tai normaalin runouden keskeisiä piirteitä - johtuneeko sitten siitä, että tietynlaisen "omaäänisyyden" löytäminen ja korostaminen taideteoksissa on nykyisen länsimaisen taideinstituution ja siksi myös kritiikin keskeisimpiä dogmeja.

Mutta on tässä maailmassa tapahtunut jotain erikoista, kun runoja aletaan siteerata ja analysoida blogien ja arvostelujen kommenttiosioissa, kuten nyt tuolla Kirsi Pihan blogissa tai Petäjä-keskustelussa. Se on riemukasta jos mikä.

Suosittelisitko kirjailijan uraa lapsellesi?

2009-10-23T01:03:00.000-07:00

...on kysytty HS-raadilta. Ottikohan raati nyt huomioon sitä, että kirjailijan työssä on se riski, että maan suurimmassa päivälehdessä joku antaa ymmärtää, että lapsesi runkkaa liikaa? Ottikohan se huomioon sitäkään, että samaisen konsernin kustantamo saattaa "sabotoida" kirjailijalapsen uraa ja aiheuttaa hänelle suoranaisia taloudellisia vahinkoja?

Otetaan uudestaan: suosittelisitko kirjailijan uraa lapsellesi?

Uuden runouden aallonmurros

2009-10-21T05:41:00.000-07:00

Timo Blomberg-Terho-Luoma-Aho-Helle-Harju: Sortavala: Runsaasti ruumiita, kastelimme puhekulpia huulilla nolo tuuli, heitä kahvilla. ntamoPoEsia, 2009. Teos on vapaasti ladattavissa internetistä.

Nyt astuu kirjallisuutemme valokeilaan runoilija, joka uskaltaa puhua vaietuista asioista lukukelpoisien runokuvien avulla. Pinta ei väreile, mutta peiton alla kuhisee.

Timo Bolmberg-Terho-Luoma-Aho-Helle-Harju ei kokoelmassaan Runsaasti ruumiita, kastelimme puhekulpia huulilla nolo tuuli, heitä kahvilla masturboi ollenkaan, vaan tyydyttää lukijan ruumiin runsaasti, huulillakin ja heittää vielä kahvilla. Se on kypsään ikään ehtineen miehen työ, antaa sekä elämälle että runoudelle laveat raamit. Uusi runous on kohonnut vuoksena aallonmurtajan yli ja luode on jättänyt meren aarteet ihmeteltäväksi.

Nyt ei tarvitse enää pelätä, että uusi suomalainen runous uhkaisi millään tavalla kirjallisuuttamme ja kustannuskenttämme yksimuotoisuutta. Bolmberg-Terho-Luoma-Aho-Helle-Harju kohtaa lukijan ja kriitikon odotukset täysin. Toivottavasti tämä lahjakkuus siirtyy oikean kustantamon talliin, jotta ei enää tarvitse jaella hyvää runoutta lukijoille internetissä ilmaiseksi. Runojen lyyrinen syvyys ilmenee vaikkapa tästä katkelmasta:

mea kulpa, että kaikki kävikin keltaiseen
kanarianlintuun joka häkissä lauloi niin
että albatrossin kaulaani ripustin
ja nousin purteen juopuneeseen

ntamoPoEsian toimituskunta ei ole tehnyt kovin huolellista työtä. Jopa nolompaa kuin kirjoittaa runoilijan nimi väärin sanomalehtitekstiin on painaa se väärin runokirjan kanteen. Kyseessähän ei ole "Blomberg-Terho-Luoma-Aho-Helle-Harju" vaan Bolmberg-Terho-Luoma-Aho-Helle-Harju. On sääli, että vuoden komeimman runokokoelman on kustantanut pahainen nyrkkipaja, ja näin riskeerannut nousevan tähden omaäänisyyden ja kokoelman huolellisen viimeistelyn, koska ntamoPoEsiahan tunnetaan lukuisista keskeneräisistä räkäisyistään.

Joka tapauksessa kustantaja on nyt sylkenyt myötätuuleen ja onnistunut päästämään ilmoille kokoelman, joka sietää huomata ihan omassa kritiikissään eikä kirjallisesti raportoituna yleisteilauksena, joka voisi päästä kun oltaisiin toimituksen isoimpien poikien kanssa kalijalla ja puhuttaisiin nykyrunouden tilasta.

- - -

Luutii julkistaa ehdokkaat esikoispalkinnon saajiksi Suomen isoimpien kirjamessujen yhteydessä keskeisimmällä lavalla ja täyttää koko kulttuuriosastonsa kirjamessutäpinällä neljän päivän ajaksi.

Lukijan tunnistaminen, erittely ja valloittaminen

2009-10-20T03:18:00.000-07:00

1. Proosarunon keinoin tunnistettuja runouden lukijatyyppejä muutettuna runon puhujatyypeiksi

Näen runotaiteen ongelmallisena. Minulla on ongelmalähtöinen lähestymistapa taiteeseen. Otan kirjan käteen, ja mietin mikä tässä nyt häiritsee. Jos ei muu, niin ainakin siinä kirjassa häiritsee se, että en ymmärrä. Minua häiritsee siis kirjassa oma ymmärtämättömyyteni. Mutta minä elänkin aikana, jona Mensaan kuuluminen on kunnia-asia.

Näen uuden runomme elävänä. Näen sen dynaamisena. Olen iloinen, että ihmisillä on selvästi kivaa. Homo ludens. Se on kiva tyyppi. Mutta tosiasiassa uusi runo ei pysty puhuttelemaan ihmistä. Siinä ei ole tunnetta, eikä siinä ole sellaista ihmiskosketusta, joka tekisi todeksi olemassaolomme tuskan ja riemun. Minä pidän enemmän Uuno Kailaasta.

Näen taiteen kuolleena kirjaimena. Runoilijat eivät puhu ihmisten kieltä. Mikään ei tunnu miltään.

Näen uuden runomme kiinnostavana. Se ei ole kuitenkaan pystynyt lunastamaan lupauksia. Se ei merkitse mitään suomalaisille.

Näen uuden runomme sisäpiiriläisten selkääntaputteluna. Minä ymmärrän taiteen sosiaalisesti. Ystävykset eivät pysty puhumaan minulle, koska heidän kielensä ja ideansa ovat sisäänpäinlämpeneviä.

Näen uuden runomme puuhakkaana, mutta en oikeastaan ymmärrä miksen löydä omaa absoluuttista yhtymistäni runoon, joka voisi kohottaa sieluni kuin leivinjauhe tai tiu munia niin että se hajoaisi orgastisena pilvenä taivaalle.

Minun ei koskaan tarvitse muuttua, runon pitää, ja mielellään sellaiseksi kuin se oli silloin kun ihmiset kokivat orgaanista yhteyttä kansansa runouteen.

2. Didaktinen tulkinta proosarunosta, jonka puhujat ovat väärässä

Analysoin runoni. Se koostuu mielipiteistä. Se on otettu ilmastosta, ja ohivirtaavista anonyymeista tai henkilöön yhdistettävistä argumenteista, joita olen ahtanut päähäni eilen, toissapäivänä ja monena päivänä sitä ennen. Se karrikoi argumentteja ja pyrkii selkiyttämään niitä sillä uhalla, että joko niiden puhuja tai selkiyttäjä muuttuu naurettavaksi. Puhuja on mielestäni hyvä käsite tällaisen argumentoivan runon analyysissa. Ja tietysti minulla on aikomus puhua puhujani kumoon. Runoni ei kirjoittaudu käsiterunouden koulukuntaan, vaan se kuvittaa asiatekstiä, joka analysoi sitä. Se on toissijainen tilapääruno. Sen lisäksi se on aika huono runo, mutta sen huonouden voi antaa anteeksi, jos jaksaa lukea analyysitekstin, joka kertoo mitä sillä on sanottavanaan.

Ensimmäinen puhuja, kutsuttakoon häntä ongelmakeskeiseksi lukijaksi, on aikamme tavallisimpia tyyppejä. Huolekas melankolikko, joka on vakuuttunut siitä, että kaikessa on ongelma. Yleensä hän löytää ongelman, tai ongelma hänet. Ongelma saattaa lopulta niellä hänet. Häntä ei nimittäin kiinnosta ratkaisu, hänestä on tärkeintä kertoa ihmisille ja asioille, että "sinulla on ongelma". Itse ongelma jää muiden ratkaistavaksi. Niin hän toimii runoudenkin suhteen, hän opastaa runoutta näkemään ongelmansa ja olettaa, että runous ratkaisisi hänen osoittamansa ongelman. Muutoin hänen on jatkettava tyytymätöntä lukemistaan. Mutta miksi hän jatkaa sitä? Hän vastaakin meille - hän on älykäs ihminen. En tiedä onko hän mensan jäsen, mutta ainakin hän saattaisi pitää sitä arvossa ellei haluaisi olla vielä älykkäämpi ja varata itselleen mahdollisuuden ironiaan. Joskus hänen osoittamansa ongelmat on syytä ottaa vakavasti ja ratkaista, joskus hänet on parasta jättää vaalimaan ongelmanlöytämiskykyään. Tosin hän usein pitää runoutta kasvojensa edessä kuin peiliä, ja näkee siinä ainoastaan oman kyvyttömyytensä etsiä ensin ytim1. Hiero hänen jalkojaan ennen kuin menet hänen jalkoväliinsä.en, sitten vasta ongelman. Hänen vaikeutensa on lukutapa.

Toinen puhuja, nimeltään myötäelävä, on iloinen siitä että jossain ollaan iloisia. Että on kaikkia kerhoja. Hän on vilpitön kaveri, joka toivoo kaikille ihan hirveän hyvää nyt ja jatkossa. Hänen tragediansa on se, että lopultakaan kaikella kivalla ja hauskalla ei ole juurikaan merkitystä, koska kaikki on vaan vähäsen mukavaa. Hän pystyy näkemään isot asiat vain jos ne ovat riittävän kaukana menneisyydessä, hänen oma elämänsä ja runoutensa askartelee pienten mukavien asioiden parissa, ja uskoisin että kuolema tapaa hänet kaalimaaltaan, vaikka hän ei ehkä ole tullut ajatelleeksi sitä. Hän odottaa, että runous pystyisi menemään hänestä tarpeeksi kauas, jotta hän pystyisi silaamaan sen tarvittavalla hopeariisalla. Hänen elämyshakuisuuteensa ei voi suositella kuin klassikoita.

Kolmas puhuja on täysiverinen nihilisti, sikäli kun nihilisti on mitenkään verevä. Kukaan ei voi puhua hänelle, mutta hän odottaa silti kommunikaatiota - on silti sokea toisten ponnistuksille saada häneen yhteys. Hänen olisi hyvä nähdä oma puheensa runoudessa. Puhua ihmisten kieltä niin että itsekin ymmärtäisi.

Neljäs puhuja uskoo runoilijoiden luvanneen jotakin tai sitoutuneen johonkin. Hän on velkoja, hänellä on saatavia. Toivoisin, että hän pystyisi yksilöimään lupauksen. Hän voisi antaa velan anteeksi, ja katsoa mitä hänelle annetaan, eikä vain sitä mitä hän on luvannut ottaa vastaan.

Viides puhuja ajattelee, että runoilijat runoilevat toisilleen. Hänen nimensä on ulkopuolinen. Osittain hän on oikeassa. Suomen runomaasto on kapea ja pieni, ja ulko- ja sisäpuolisuuden raja näyttää korkeammalta kuin se onkaan. Runoilijat ovat tietoisia toistensa olemassaolosta, he ottavat tukea ja vauhtia toisistaan. Ulkopuolinen voisi rakastaa runoutta jos häntä ei häiritsisi liikaa oma sosiaalinen ulkopuolisuutensa. Ehkä hän haluaa kirjoittaa. Hänen pitäisi, koska se on nyt helpompaa kuin koskaan.

Kuudes puhuja haluaa sulautua yhteen. Hän on rakastaja. Kitka tuntuu hänestä epämiellyttävältä, paitsi silloin kun kitka tuntuu selkeästi edesauttavan hänen laukeamistaan. Puhun nyt seksuaalisuuden iltapäivälehtiteoriasta lainatuin käsittein, koska kulttuurissamme ei ole muuta yhtä selvää ja yleistä tapaa puhua ekstaattisuudesta, yhtymisestä ja purkautumisesta kuin eroottinen metaforiikka. Rakastaja pystyy hyväksymään vain sen, mikä antautuu hänelle opittujen vippaskonstien kautta (1. muista naistasi pienillä lahjoilla; 2. jos haluat illalla seksiä, helli naistasi päivän mittaan; 3. sano hänelle kuinka kaunis hän on; 4. auta häntä kotitöissä etc.)

Seitsemäs puhuja. vaalii kansalliskirjallisuutta. Olkoon hän suomalainen, yksinkertaisesti. Hän ei koe nykymitään oikein minään, koska nykyajassa on joka tapauksessa kyse suomalaisuuden rappiosta. Suomalaisuus määrittyy aina menneisyyden kuvajaisista käsin, ja kaikki oli paremmin ennen. Myös runouden suhteen. Oikeastaan hän on kaikki edelliset puhujat yhdessä.

3. Runouden toimenpidelista vaikeiden lukijoiden valloittamista varten

1. Sano hänelle, että hän on kaunis, vaikka ajattelisitkin, ettei se maksa vaivaa. Lukija pitää imartelusta.
2. Sano hänelle, että hän on oikeassa, vaikkei hän olisikaan. Hän pitää varsinkin älyllisestä imartelusta.
3. Mausta hänen kahvinsa itämaiseen tapaan. Kardemummaa, kanelia, ropsaus inkivääriä - se lisää lemmenonnea.
4. Auta häntä silittämään kauluspaitasi, ja muista sanoa hänelle, että hän osaa sen kuitenkin paremmin.
5. Lupaa viedä hänet autolla kauppoihin katselemaan uusien kirjojen kansia.
6. Hiero hänen jalkojaan ennen kuin menet hänen jalkoväliinsä.
7. Muista, että hän etsii nautintoa. Kehu hänen hiustensa tuoksua.
8. Soita hänelle jotain miellyttävää musiikkia. Sytytä kynttilät. Avaa viini.
9. Valloita.
10. Silitä jälkeenpäin, niin hän puhuu sinusta vain hyvää ystävilleen.

Tämä on yksinkertainen tapa herättää nykylukijassa positiivisia tunteita. Vastaa hänen odotuksiinsa täsmälleen. Et voi hävitä.

- - - -
ilmastojen tuoksua:
- Neliapina "hesarigatesta" 1 & 2
- Kirsi Piha: Runoja, runoja

Runouden teiniviikset kutittavat kriitikkoa

2009-10-19T05:11:00.000-07:00

"Ranskalainen semiootikko Roland Barthes on todennut, että kriitikon tehtävä on avata teksti sen omalla kielellä eikä käyttää kirjaa oman maailmankatsomuksen pönkittämisen välinenä.”

- Jukka Petäjä, Helsingin Sanomien kriitikot esittäytyvät

Jukka Petäjä on on kirjoittanut poikki-ja-pinoon -tyyppisen kritiikin “uudesta runoudestamme”. Taustaksi kirjoitukselleen Petäjä ilmeisesti asettaa tämän niinkutsutun uuden runon elinkaaren, sillä hän otsikoi tekstinsä “Uuden runouden äänenmurros”. Äänenmurroshan on tietysti teini-ikäisellä, huomattavammin erityisesti teinipojalla, sillä kömpelöllä raukalla, jonka suu puskee huonoa läppää, ylähuuli koomista haituvaa ja alapää maahan valuvaa siemennestettä - vertaus on aiheellinen, jos isotkin pojat puhuvat runkkaamisesta niin puhun minäkin. Minulla on ollut jo pitkään vahva hytinä siitä, että mukavaan keski-ikään päässeet mieskriitikkomme eivät mitään niin paljon karsasta kuin teini-ikää, pissiksiä ja amismopoilijoita. Sitten tämä kuona pääsee joskus pintaan täysin asiattomissa yhteyksissä, kuten nyt tässä Petäjän teilauksessa (ja esimerkiksi Markku Soikkelin hutaisussa V.S. Luoma-ahon Ruumiista). Viisi sotamiestä tantereeseen kerralla, nyt on Petäjän kriitikonnatsat ansaittu.

Kiinnostavampaa kuin erään kriitikkopolven psykodynamiikka ovat tämänkaltaisen kritiikin taustaoletukset. On tietysti hyvä, jos peräti viiden kokoelman niputtaminen samaan arvioon on aineellinen kysymys. Että ei ollut tilaa tai tekijöitä kritiikeille ja nämä kaikki haluttiin huomata. Mutta jotenkin herää epäilys, että ntamon ja poEsian julkaisuihin ei edes tarvitse suhtautua mitenkään vakavasti. Saman epäilyn tuo ilmi Henriikka Tavi kommentillaan Petäjän arvosteluun. Arvostelu vaikuttaa täysin poliittiselta vedolta. Muistan esimerkiksi Jonimatti Joutsijärven ja Tiina Lehikoisen kirjojen arvostelut, jotka ilmestyivät Hesarissa viime vuonna. Tylyä kamaa, tarpeettoman tylyä.

Tietenkään jälki ei voi olla kuin kamalaa, jos kriitikko tekee lyhyehkön arvostelun viidestä kokoelmasta, joista ei edes aio pitää. Ja aloittaa vielä kamalimmasta – nimittäin Kristian Blombergista. Ja minä kun jo pidin Blombergin kokoelmaa monin paikoin jopa lyyrisimpänä näistä (en ole lukenut kaikkia arvostelussa käsiteltyjä kirjoja), siitä huolimatta että sen typografia on rikkonaisinta ja sen huonoilu on todella absoluuttisen huonoa päästessään syvimpiin kanjoneihinsa. Yhtä helposti Petäjä olisi voinut lainata Blombergilta vaikkapa tämän (pahoittelen, lainauksen asemointi ei alkuperäinen):

aamulla taas palaatte pieni ja kotoisa / on maailma teidän allanne / tulitte sitten ohuina kuin pakkasessa lausuttu rukous

ja voinut puhua tämäntapaisten katkelmien perusteella ummet ja lammet Blombergin arkilyyrisestä pakkasaamukielestä. Se olisi ollut täsmälleen yhtä rehellistä.

Ilkeyden ja ivan tyylilaji tietysti pakottaa lainaamaan tekijöiltä lauseita, jotka irrotettuina eivät näytä kovinkaan runollisilta. Ja sellaisten lauseiden löytäminen ei varmasti tuota vaikeuksia kriitikon tasoiselle lukijalle.

Miltei jokaisessa lauseessaan Jukka Petäjä näyttää pettävän kriitikkoesittelyssään lainaamansa Barthesin mietelmän eläytyvästä kritiikistä, joka ainakin yrittää lukea kutakin teosta sen omilla ehdoilla, ja jos siinä epäonnistuukin, myöntää sitten vajavaisuutensa eikä suinkaan käytä “kirjaa oman maailmankatsomuksen pönkittämisen välinenä”.

Tällaisten uuteen tai nuoreen tai kokeelliseen runoon puuttuvien kritiikkien nimenomainen ongelma tuntuu olevan juuri tämä. Kriitikko ei voi paeta omaa runouskäsitystään tai maailmankatsomustaan. Miksi sitten suunnata energiansa kauneusvirheiden etsimiseen epätasaisesta kirjoitusmassasta, joka on jo periaatteellisesti epätasaista kauneusvirhettä suhteessa rikkumattoman kauneuden poetiikkaan? Petäjä antaa ymmärtää, että hän on kyllä tajunnut tämän jujun: “Nämä käsiterunoilijat etsivät usein sellaista kirjallista, kulttuurista tai visuaalista rajapintaa, jossa seka-aineksinen materiaali risteilee myös typografisesti jäsenneltynä sisältönä.” Luulisi, että Petäjä lähtisi sitten esimerkiksi pohtimaan millä tavalla uusi runous onnistuu tavoitteessaan, jos kerran kykenee nimeämään tavoitteen. Tietysti uudelle runoudelle myötäsukainen kritiikki antautuu sisäpiireilyn ja selkääntaputtelun vaaroille, mutta mitä jos joskus jokin kritiikki vaikka onnistuisi avaamaan sen maailmaa populaarissa mielessä? Voisiko joku edes yrittää?

En oikeastaan edes ymmärrä mitä tekemistä näillä kirjoittajilla on toistensa kanssa. Kielikäsityskö? Tietysti on miellyttävämpää tulla teilatuksi ryhmänä kuin yksi kerrallaan, mutta nyt syntyy myös erikoinen käsitys siitä, että nämä “käsiterunoilijat” olisivat jotenkin samaan ryhmittymään kuuluvia.

Petäjän kritiikki vaikuttaa nykyisessä netti- ja keskustelukulttuurissa yleistyneeltä “kriittisyydeltä”, siis siltä, että nimetään vastustaja itse ja ammutaan se sellaisena, eikä liiemmin tarkistella onko tullut ammutuksi oikeaan maaliin. Siitä huolimatta Petäjän teksti herättää joitakin kysymyksiä, jotka uusien runoilijoiden on syytä ottaa vakavasti. Onko suomalainen runous nyt sillä tolalla, että institutionaaliset erot (Sanoma-WSOY versus print-on-demand -kustantajat) ja sukupolvierot (keski-ikäiset versus nuoremmat) merkitsevät myös esteettisiä eroja, ja sitä kautta maailmankatsomuksellisia eroja? Saammeko lisääkin näitä kuolleena syntyneitä mutta aggressiivisia kritiikkejä palkkioksi runoudesta, joka yrittää suorastaan vimmaisesti etsiä kaikenlaisia tulokulmia ja avanteita?

Petäjän kritiikki jää väkisinkin voimattomaksi erityisesti painavimmassa kohdassaan – koska se on juuri siinä väärässä. “Ongelmallista on, että runojen minä käy useissa näissä esikoiskokoelmissa lähes yksinomaan luuppiutuvaa monologia itsensä kanssa. Tällöin merkityksellinen kommunikaatio olisi ylipäänsä mahdollista vain siinä tapauksessa, että olisi olemassa joku samanlainen kuin puhuja, joka on kuitenkin samalla riittävän erilainen kuin puhuja“, hän kirjoittaa. Todellako? Jos ymmärsin, esimerkiksi Timo Harjulla saattaa olla jotain yhteiskunnallista agendaakin – outoa, että lehti, joka on muutoin hirveän kiinnostunut vanhustenhuollon epäkohdista ei olekaan kiinnostunut samasta teemasta runoudessa. En tunne Blombergin Puhekuplien syntyhistoriaa, mutta jotkut katkelmat siinä vaikuttavat hakukonetyöstetyiltä – enkä nyt välitä onko kyse vain vaikutelmasta, vai onko ollut näin – mutta useissa näissä esikoiskokoelmissa nykyisin käytetään hakukonetta (laajennan tässä, koska Petäjä antaa sellaisen vaikutelman että puhuu jatkuvasti uudesta runoudesta ylipäänsä). Tämä seikka tekee jo mahdottomaksi sen, että puhuja imisi omaa k*****sä – ja on hauskaa, huonosta kritiikistä huonoon slapstickiin tai autopoeettiseen ja autoeroottiseen ouroborossymboliikkaan. On myös selvää, että sekä Luoma-aho että Teemu Helle hyvinkin yltävät runoudellaan oman napansa ulkopuolelle, mutta lukijasta tietysti riippuu haluaako runoudessa nähdä muita teemoja kuin keskeislyyrisen subjektin höpötystä. Tuukka Terhon taidoista saa ylipäänsä paremman käsityksen tästä Virpi Alasen kirjoittamasta arvostelusta.

Petäjän yhden puhujan oletus ei tietenkään voi kuin epäonnistua. Kommunikaation ehtoja kai tässä oltiin hakemassa alunperinkin, miksi sitten olettaa että joku mukava puhuja istuisi nojatuoliin ja antaisi kriitikolle pussillisen toffeeta alkajaisiksi, sitten turisisi mukavia.

Oireellista on, että Teemu Helle on Timo Helle ja Kristian Blomberg on Bolmberg. Niinhän sitä sanotaan, että paras tapa loukata jotakuta on kirjoittaa tämän nimi väärin.

2009-10-19T04:51:00.000-07:00

Muutin täältä tänne, tervetuloa.