Eräs modernismin keskeisistä kätilöistä oli Suomessa Kai Laitinen, jonka 1980-luvulla kirjoittama kirjallisuushistoria on vuosia kulunut kirjallisuuden perusaineopiskelijoiden käsissä. Laitinen oli itse aikoinaan 1950-luvulla muokkaamassa historiaa ja vaikuttamassa modernismin syntyyn, hyväksyttävyyteen ja lopulta sen institutionalisoitumiseen, ja voiko muuta odottaakaan Laitisen laatimalta kirjallisuuden yleisesitykseltä kuin sidonnaisuutta modernismifaabeliin?
En sano tätä pahalla, pidän Laitisen kirjallisuushistoriankirjasta ja ihailen kirjoittajan tapaa puhua selkeästi ja ymmärtää erilaisia estetiikkoja suhteellisen pitkälle. Yhden miehen kirjallisuushistorioita on kritikoitu kovasti ihan ilmeisestä seikasta: kukin on väistämättä katsomuksensa vanki, jokaisella on joku kulma, josta tarina nähdään ja esitetään - muutoinhan tarina lakkaisi olemasta tarina. En pidä tällaista katsomuksellisuutta tai sitoutuneisuutta haitallisena. Objektiivisuuskin katoaa tällaisessa käytössä ja muuttuu yksinkertaisesti laaja-alaisuudeksi tai sivistykseksi, joka on vanha, hyvä sana kuvaamaan tietynlaista kaukonäköistä pyrkimystä.
Laitisen oman sidonnaisuuden ja vaikutuksen takia erityisen akuutteina ja kertovina voidaan pitää katkelmia, jotka hän on laatinut suomalaisen (lyriikan) modernismin murroksesta. Tavallaan viimeiseksi metrisen runouden lyyrikoksi Laitinen nimeää Kaarlo Sarkian, jonka hän väittää vieneen lajin eräät piirteet kotimaisessa lyriikassa huipulle, ja sitä myöten loppuunsa. Sarkian aikana ja jälkeen (kuoli 1945) alkoi metrisen runouden (väistämätön?) degeneraatio, jonka jälkeen modernismin vyöry vallitsevaksi lyyriseksi tyylilajiksi oli tavallaan ilmeistä. Pienimuotoisesti tässä toteutuu ajatus historiankirjoituksesta "voittajien historiana". Eihän mikään metrisen runouden ominaisuus tee siitä jälkijättöistä tai vanhahtavaa sinänsä, jossain kontekstissa se vain alkoi näyttää vanhalta. Periaatteessa mikään ei estä sen muotoja tulemasta uudelleen käyttöön vaikka suomalaisen kirjallisuudenhistorian kirjoituksessa metriselle runoudelle on sanottu perusteelliset jäähyväiset.
Eräs keskeinen ero vanhan metrisen runouden ja modernismin välillä on suhde paperiin ja kirjaimeen. Modernismi on korostuneen kirjallista runoutta, joka ei kuitenkaan postmodernismin tavoin mehustele omalla paperisuudellaan. Se myös hakee kaikupohjaa visuaalisuudesta, jota on sen traditiossa totuttu nimittämään kuvallisuudeksi. Laitinen kirjoittaa Sarkiasta: "Hän kehitti huippuunsa suomalaisessa lyriikassa erään linjan, sidonnaisen mitan melodisen soinnuttelun [...] suomenkielen tarjoamilla rikkailla akustisilla mahdollisuuksilla [...] Sarkilla melodisuus vielä entisestään herkistyy ja hienostuu, saa suoranaisia laulumusiikin piirteitä [...] Rytmitaiturina hän on sidonnaismittaisen suomalaisen lyriikan ylivertainen virtuoosi, samoin riimittäjänä [...] Hänen lyriikkansa vaikuttaa monesti ylikypsältä, siinä on samantapaista kiikeää syksyistä loistoa, "hehkua kuoleman kynnyksellä", kuten hänen erään runonsa myöhäisessä georgiinissa" (Laitinen 1981, 405-406). Vielä Laitinen toteaa Sarkian jäljittelijöiden osoittaneen, ettei tällä tiellä voitu enää edetä. Toisaalta ymmärryksensä Sarkian esteetiikkaa kohtaan Laitinen ilmaisee myös: ensinnäkin kuvalliset kvaliteetit ovat Sarkian lyriikassa voimakkaita ja toiseksi Sarkia ei ollut pelkkä sisäänpäinkääntynyt esteetti, vaan toisen maailmansodan aiheuttama henkilökohtainen tuska ja kauhu kuvastuvat jäntevällä tavalla hänen viimeiseksi jääneessä teoksessaan Kohtalon vaaka (1943).
En ollenkaan ihmettele Laitisen näkemyksiä ja ratkaisuja. Lyyrisen ilmaisun radikaali muutos tuntuu esimerkiksi tällaista tietoa vasten väistämättömältä, tosin näkemys jättää ottamatta huomioon sen mahdollisuuden, että metrisen runouden toteuttamistapa voi olla myös aivan toinen kuin sarkialainen estetiikka, joka todellakin omalla alallaan hipoo täydellisyyttä, ja on varmastikin aiheuttanut jonkinlaisen ylimenovaiheen. Tuskin modernismin voitonlippua mitenkään yksioikoisesti pystytettiin suoraan Kaarlo Sarkian raunioille, vaikka Kai Laitisen kertomus suomalaisesta kirjallisuudenhistoriasta ja omaelämäkerrallinen anekdootti runouden tilasta näin antavatkin ymmärtää. Modernismin ja vanhan riimirunouden erot ovat paljon laajempia kuin vain radikaali mutta silti formaali ero, jonka huomaa kyllä kuka tahansa auttavastikin lukutaitoinen verratessaan jonkun Kaarlo Sarkian teoksen aukeamaa jonkun Pentti Saarikosken teoksen lehtiin.
Esitelmässään Sarkiasta Panu Rajala avaa erään kiinnostavan ulottuvuuden (esitelmä "Kaarlo sarkian arvoitus", 2002, sivulla alempana). Karrikoiden: eipä tainnut Kaarlo eläessään aavistaa, että hyvin pian mitallinen runous lakkaa olemasta JA että hänen kootuista runoistaan otetaan vimmattu määrä painoksia. Nämä kaksi huomiota ovat sinänsä ristikkäisiä keskenään, mutta kuvaavat hyvin modernismivetoisen kirjallisuushistorian näköharhaa, joka oikeastaan huipentuu siihen, että painosten kuningas (koottujen runojen 14. painos ilmestyi vuonna 2008) Sarkia on jätetty uusimmassa kirjallisuushistorian suurteoksessa (SKS 1999) kuvatekstimaininnalle. Modernismin voittokulku sulkeisti mitallisen runouden historialliseksi erityistapaukseksi ja oli samalla valmis hylkäämään kansallisen runomaun.
Modernismin myötä tapahtui runouden kirjallistuminen ja elitisoituminen. Kenties jollekin eliitille modernistinen kieli on tänäkin päivänä ilmeisen runollista ja avointa, mitä se ei syntyaikanaan ollut. Eikä se ole sitä edelleenkään isolle osalle yleisöstä. Modernismin kansantajuistuminen johtaa (on johtanut) väistämättä väljään ja ilmaisuköyhään runouteen, jolla ei ole oikeastaan mitään merkittävää eroa proosaan, kenties vain muodon lyhyys ja tekstityypin nimittäminen runoudeksi. Nykyisessä tilanteessa modernismi on käytännössä etabloitunut ainoaksi runoudeksi (ei yksi Ilpo Tiihonen kesää tee). Onko se kuitenkaan koskaan ollut mitään muuta kuin eliitin runoutta? Jos tämä mahdollisuus otetaan vakavasti, voi uuteen, modernistista estetiikkaa puolustavaan runousnäkemykseen, keskittyä uudella tavalla - miten eliitin runouskäsitys voi lähtökohtaisesti kritikoida toisia käsityksiä elitistisiksi? Ehkäpä on aika kääntää tarina "Kivisestä jumalasta" (Aila Meriluoto, 1946) nurin: jos sodan raunioilta nousee uuden polven desillusorinen modernismi, voi sen raunioilta puolestaan nousta ei kauha, ei kiulu vaan...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Hieno yleiskuvaa, mutta mietin metrisen runouden asemaa myös jonain, jota luettiin ja muisteltiin ulkoa. Poljento helpottaa muistamista ja luo säkeille paikan, mikä on luonut pitkän perinteen myös kollektiiviselle kokemukselle, kuten vaikka Yrjö Jylhän vaikuttavassa runossa Kaivo, joka tusahti esiin hetki Sarkian jälkeen.
VastaaPoistaTästä jatkuu taas lyriikan polku, jota astuivat sellaiset tyypit, kuten Tapio Rautavaara ja Reino Helismaa. Ne jatkavat metristä mittaa tähän hetkeen jonakin, jota modernismi ehkä koskettaa, mutta jota se ei kuitenkaan voi liikuttaa sanana syvässä mielessä.
Tässä suhteessa esim. Saarikoski on yksiselitteisesti jotain muuta, jotakin joka ei vertaudu aiempaan, vaan jota luetaan siitä irrallaan.
juuri samat ajatukset mullakin, mutta arvelin, että metrisen runouden jatkumon pohdiskeleminen musiikissa on jo aivan liikaa tähän entryyn, joten halusin puhua vain kapeasti ja kärjistäen runousinstituutiosta. jostain syystä kollektiivinen kokemus vielä kertautuu metrisessä lyriikassa, etenkin niissä, joita on sävelletty ja esitetty myöhemminkin. kyllä se lapin kesä tiedetään, kun halutaan kuvailla melankolisia tuntoja.
VastaaPoistakielen metriseen käyttöön liittyy tottakai muistaminen ja runojen elämä suullisessa kulttuurissa. eritoten vanhemmat ihmiset muistavat ulkoa vanhaa metristä runoutta, mm. juuri sarkiaa, jylhää, pohjanpäätä. eivät tietenkään kaikki.