Keskustelua on tullut sanarunoudesta niin hirveästi, että en oikein pysty sitä enää seuraamaankaan, siksi tämmöinen hajatelmapostaus.
Minua ovat ilahduttaneet hirveän paljon Karri Kokon ja Henriikka Tavin kirjoitukset omasta sanarunoilustaan - molemmat ovat herättäneet keskustelua ja vastaavat ilmiöön oikeastaan täysin eri puolilta. KK:n kirjoituksessa sanarunous kytkeytyy taidemaailmaan ja sen konseptuaaliseen perinteeseen laajemminkin, eräänlaisena runouden konkretistisena (& minimalistisena) peruslajina, jonka parissa runoilijan on mielekästä työskennellä ja mielekästä myös julkaista prosessuaalista tavaraa. HT:n postauksessa taas välittyy subjektiivinen ote runoilijan rooliin ja sen purkamisen keinoihin sanarunon kautta, ja eritoten kommenteissa on kiinnostavaa pohdintaa blogien statuksesta julkaisualustoina ja yksityisenä, julkisena tai vakavasti otettavana tilana.
nanonen on eri teos kuin se oli toissapäivänä, sillä on enemmän tekijöitäkin ja valtavasti kommentteja. Yhdentoista runoilijan massa on sinällään vakuuttava. Yhteistyössä tuotetuista taideteoksista on joitakin huomioita ilmassa - minusta keskeisin (en muista sen alkuperää, mutta se on sen verran yleinen, ettei asialla varmaankaan ole suurta merkitystä?) on se, että yhteistyöprojekteissa on ihan aito institutionaalinen paino. Kun julkaistaan yhdessä toisten kanssa, näkyy esimerkiksi nanosen kokoisessa yhteistyöblogissa sen merkittävyys ihan yksinkertaisesti osallistuvan massan kautta. Kysymys on perinteisestä, aidosta tekijyydestä - ja jos blogi on julkinen, kyse on myös taideteoksesta. Jos taideteos on luonteeltaan kehkeytyvä, ovat kaikki ajankohdat yhtä sopivia tai sopimattomia sen kommentointiin. Tällaisessa yhteydessä ja useiden ihmisten keskittymisen kohteena sanaruno ei millään voi olla pieni tai vähäinen - turha kursailu siis pois. Samaten eräissä varsin hienoissa teoksissa, kuten Karri Kokon tuotannossa tai hänen mainitsemissaan Cia Rinteen zaroumissa ja Henriikka Tavin Sanakirjassa (ja lisäisin tähän vielä varauksella & tulkinnallisesti Mikael Bryggerin Emilyn, koska koen teoksen erittäin sanasensitiivinä minimalismin tapaan, vaikuttaakohan tähän englanninkielisyys) sanarunous on kyllä todistanut mahdollisuutensa ja vaikutusvoimansa runoudessa. Tämä ei kuitenkaan nähdäkseni poista edellisessä entryssä esille ottamiani kysymyksiä.
Nyt seuraa pelkkiä todella hajanaisia huomioita:
Karri Kokolle, a) "Sanojen runoudesta" -entryyn. Kiitos omakohtaisesta näkökulmasta, ja oman tekemisen taustoittamiseksi; taustoitusta tuli myös kirjallisuuden historiasta, ja se on varmasti monelle lukijalle tarpeellista. Juuri tällaisia tekstejä tarvitaan. Minulla on tähän pari ilmiön kannalta triviaalia kysymystä, jotka minusta kuitenkin toisessa, suuremassa kontekstissa näyttävät olennaisilta: Mikä on sanojen materiaali, ovatko sanat samaa materiaalia keskenään? Mikä on sanan asema perustavana kielellisenä olentona ja onko se asema sanalla? Ja missä kielessä, luetussa, nähdyssä vai lausutussa; ymmärretyssä vai käsittämättömässä?
JA b) "Sanarunojen taksonomiaa (tosikoille)" -entryyn, johon aion vastata kuten tosikon kuuluukin. Nähdäkseni mahdollisuus ja käytetty mahdollisuus luokitella joku ilmiö ja antaa sen muodoille nimiä ei välttämättä vielä tee ilmiöstä merkittävää. Oma positioni on yleisössä, ja olen kyllä pannut merkille, että sanarunojen tekotapoja on erilaisia ja niille voi olla omia nimityksiä tai olla olematta. En kuitenkaan pääse ollenkaan lähemmäksi sanarunoa ilmiönä, vaikka minulle esitettäisiin minkälaisia kaavioita sen rakentumisesta (sanoo nyt ihminen, joka rakastaa retoriikan sanastoja troopeista ja figuureista, joihin sanarunojen typologiakin näyttää osin perustavan). Taksonominen, kuvaileva luokittelu on eri asia kuin ilmiön perustelu ja sen laajemman vaikutuksen arvelu tai luominen.
Karri Kokko puhuu kommentissaan "sosiaalisesta veistoksesta", joka on Joseph Beuysin käsite:
"Tämä kaikki oli hänen 1982 esittelemänsä sosiaalisen veistoksen käsitteen taustalla. ”Väitän, että käsite ’sosiaalinen veistos’, on aivan uudenlainen taideluokitus...voin jopa huutaa: tulevaisuudessa ei maan päällä ole jäljellä minkäänlaista elinvoimasta veistotaidetta, jollei se huomioi elävää sosiaalista organismia elollisena olentona. Tämä on ajatus kokonaistaideteoksesta, jossa kaikki ihmiset ovat taiteilijoita”, hän julisti."
(lainaus Taide-lehdestä)
Tällaisen idealismin minäkin mieltäisin mielelläni osaksi sanarunoa, joka on niin lähellä erilaisia verbaalisia perinteitä ja periaatteessa sen ei edes tarvitsisi olla mitään "runoa". Se on lähellä sitä rajaa, jossa instituutio häviää ja tilalla on "vain" kieli. Kuitenkin sen nimi on "sanaruno". Kuitenkin sanarunous on minulle, lukijana, institutionaalinen laji, jota tuottaa ja puoltaa runoilijoiden keskinäinen sosiaalinen yhteisö, ei siis tämä meidän kokonainen kieliyhteisömme. Tämä on siis, korostan, kokemukseni lukijana.
Jos koen, etten voi luottaa runoilijoiden avoimuuteen periaatteidensa suhteen, minun on myöskin vaikeaa säästyä sanarunoblogin lukijuuteen liittyvästä vahvasta ulkopuolisuuden ja typerryksen tunteesta, mikä viittaa pikemminkin sosiaaliseen kuin esteettiseen kokemukseen - miten siis sivullisen lukijan kokemus voidaan siirtää sosiaalisesta (ulkopuolisuudesta, jopa ironian kohteeksi joutumisesta) esteettiseen (luottamuksen ja rohkeuden tila). Olen siis lukenut sanarunoja irrallisina teksteinä, mutta lukutapa ei toimi, koska sanarunolaji kokonaisuudessaan liittyy tekijöiden (suhteellisen laajaan) piiriin, jonka lukutapaa minulla ei ole.
Sanotaan usein, että kun kriitikko ymmärtää teosta, hän myös useammin kiittää sitä. En yhdy tähän varauksetta, koska on asioita, jotka voi mainiosti ymmärtää mutta olla silti eri mieltä, mutta omasta puolestani väitän, että sanarunon tuottama lukijakokemus voisi poetiikan esille kirjoittamisen kautta siirtyä useammassa tapauksessa kuitenkin hyväksyvälle puolelle. Puhumattakaan niistä hyödyistä, joita avoin ajatustyö voisi tuottaa tälle lajille, runoblogaukselle ylipäätänsä ja sille instituutiokriittisyydelle, jota tässä on peräänkuulutettu.
Syntyy paradoksinen tilanne: sanarunon pitää luottaa sanan auraattisuuteen ja ilmaisuvoimaan, mutta sitä ei sitten kuitenkaan voi tehdä selittelemättä - vähän samaan tapaan kuin abstrakti modernismi luottaa kuvataideteoksen nonverbaalisuuteen ja teoksen lähes uskonnolliseen säteilyyn, mutta ei ole pystynyt ajamaan sitä läpi taidemaailmaan ilman runsasta puhetta kokemuksellisuuden sanattomuudesta (tästä on kirjoittanut suomeksi vaikkapa Altti Kuusamo).
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Maaria: Kiitos jälleen innostavasta ja ajatuksia herättävästä, mutta myös keskustelua eteenpäin vievästä kirjoituksesta.
VastaaPoistaEi luokittelu sinänsä tietenkään tee kohteestaan hyvää tai arvokasta, mutta julkaisin nämä esimerkit näyttääkseni, että sanarunoilijoilla on kuitenkin syvällinen käsitys tekemisestään. Se ei ole vain huoletonta ja pinnallista leikkiä.
Merkillepantavaa luokittelussa on myös se, että ne ovat sanarunoilijoiden itse laatimia. Toisin sanoen, ja siihen viittaat sinäkin, luokittelu kertoo sanarunouden liittymisestä konseptualismiin ja minimalismiin: tehdään jotain jonkin ennalta valitun järjestelmän puitteissa - ja yritetään katsoa mihin se riittää.
Ja: näistä luokituksista tai "säännöistä" huolimatta se mikä itseäni eniten hämmästyttää on se, kuinka erilaista jälkeä nanosenkin porukan jäsenet ovat onnistuneet luomaan. Monilla heistä on ihan oma, tunnistettava tyyli. Ei vähiten Tero Hannulalla, joka ainakin minun mielestäni on muutamassa kuukaudessa kyennyt luomaan oman kädenjälkensä.
Tässä saattaakin olla sanarunouden lyhyen historian tähän asti merkittävin saavutus. Sanarunous tuo näkyvästi esiin - hyvinkin pienessä tilassa - runoilijan persoonallisen kielitajun. Se kiinnittää huomion siihen, kuinka sanat / tavut/ äänteet / foneemit / kirjaimet / välimerkit etc. puhuttelevat käyttäjäänsä, näyttävät hänelle mahdollisuutensa. Lopputulos, sanaruno, on tuon kielitajun merkki.
Ja totta kai, myös (unohtamani) Mikael kuuluu tähän sarjaan.
Ja lopuksi: Mikä ihmeessä, Maaria, muun hienon analyysisi jälkeen, saa sinut edelleen puhumaan "ulkopuolisuuden ja typerryksen tunteesta"? Mikä näissä riepoo? Sitä en käsitä. Toisaalta en voi myöskään olla ajattelematta, että jos vastaanotto on näin kärjekästä ja kuumaa, jotain me olemme ilmeisesti tehneet "oikein".
Noihin minulle kohdistamiisi kysymyksiin palaan vähän myöhemmin erillisessä kommentissa.
Sana sanarunouden yksikkönä on tietysti keinotekoinen, mutta harkittu. Paljon pienempi se ei ainakaan voisi olla, koska silloin sen mahdollisuudet olisi nopeasti käytetty. Sana (yksinkertaistaen merkityksessä "yhteen kirjoitettujen tai ladottujen kirjainten / kirjainmerkkien muodostama yksikkö") on yksinkertaisesti "sopivan" kokoinen. Yhtään laajempi "yksikkö" taas moninkertaistaisi em. mahdollisuudet tai permutaatiot.
VastaaPoistaSanarunojen "muoto" on siis ennalta, keinotekoisesti määrätty. Sen sijaan kysymys ”sanojen materiaalista” on paitsi hankala myös luullakseni asian vierestä (pahoittelen, jos olen vahingossa puhunut ”sanojen materiaalista”, kun olen tietenkin tarkoittanut ”sanarunojen materiaalia”). Ehkä kuitenkin tarkoitamme tässä ”sanojen materiaalisuutta” ja sanarunoja sen tutkimisena. Tässä korostan aiemmin Lyhyttavarassa toteamaani: Sanaruno ei etsi ilmaisua tai ”oikeata” sanaa jonkin ennalta keksityn ajatuksen / kuvan / tunteen etc. ilmaisemiseksi. Siinä mielessä se tulee, kuten itsekin uumoilit, lähelle modernismin ihanteita eli sanarunon ”auraattisuutta”, kuvaa joka säteilee omaa ”merkitystään” ilman viittaussuhteita. Tähän se ei tietenkään kokonaan pysty, koska merkitykset väijyvät ja puskevat esiin, jos sanarunossa on vähänkään jälkiä / fragmentteja tunnistettavista sanoista / kirjainyhdistelmistä. Poikkeuksena ehkä pelkkien välimerkkien muodostamat tai ”merkitystä vailla” oleviin kirjaimiin / äänteisiin / tavuihin etc. ja niiden yhdistelmiin perustuvat sanarunot. Sanarunojen ”suunta” on kuitenkin keskeinen. Parhaimmillaan ne tuottavat jotain kokonaan uutta, sellaista mitä ei ole ennen ollut, ei maailmassa eikä kielessä.
Sellaista asemaa ei tietenkään ole ainoastaan sanalla – kuten todettu, kyse on vain keinotekoisesta ja sopimuksenvaraisesta yksiköstä. Ja vaikka useimpien sanarunojen taustalla on yksi tai useampia sanoja, kaikki sanat eivät kuitenkaan lähtökohtaisesti kelpaa tai taivu sanarunojen materiaaliksi. Karahkasta ei saa katedraalia. Mutta sanarunouden tekijällä on aavistus, että sovitun sanayksikön rajoissa on kuitenkin mahdollista luoda jotain aivan ennennäkemätöntä, graafisia ym. tavallisen kirjoituksen käyttämiä ominaisuuksia hyödyntävä ainutlaatuinen sanaolio, joka kykenee ilmaisemaan jotain uutta, mitä ei ole ennen ollut kirjoitettuna näkyvissä. Useimmiten tuloksena on lässähdys, harmiton ja viaton epäonnistuminen, mutta aina joskus myös jotain ainutkertaista ja lukijan oivallusta lisäävää.
”Ja missä kielessä, luetussa, nähdyssä vai lausutussa; ymmärretyssä vai käsittämättömässä?”
Siinäpä se. Aika moni sanaruno on luettavissa, ainakin ponnistellen, myös ääneen luettuna. Mutta sanarunoilla on usein myös toisia ulottuvuuksia, sellaisia jotka koettelevat nimenomaan juuri lukemiseen liitettyjä tottumuksiamme. Sanaruno näyttää tutulta ja luettavalta, mutta koeajossa ei sitten olekaan sitä. Tarvitsemme muita lukutapoja. Joskus sanaruno on luotu katseelle, joskus pelkälle korvalle. Joskus se edellyttää ymmärrystämme ja lukeneisuuttamme. Joskus se on ”vain” käsittämätön - mutta kaunis tai koskettava.
Olisiko tuossa vastausta?
tunniste: urgahac
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaMoi Maaria,
VastaaPoistaKiitos hyvästä postauksesta, samoin aiemmasta. Viime päivinä on ollut paljon mielenkiintoista keskustelua monella suunnalla. Tää mun kommentti ei ole vastaus erityisesti tähän kirjoitukseen vaan yleisemmän tason kommentti viime päivien keskusteluihin.
Mun omat tekemiset on usein kallellaan minimalismin suuntaan, mutta sanarunouteen mä suhtaudun ehkä ensisijaisesti (ainakin tällä hetkellä) uteliaan lukijan ominaisuudessa. Mun mielestä sanarunoudessa ja minimalismissa yleensä on potentiaalia, jota ei ole vielä ammennettu tyhjiin, ja näkisin mieluusti, että se kehittyisi koko ajan parempaan ja kunnianhimoisempaan suuntaan ja samalla myös altistaisi itsensä kritiikille.
Toisaalta työ on vasta alussa, ja jos sun, Teemun ja muiden mielestä jotkut jutut ei avaudu tai tarjoa mitään, syynä on varmaankin lähes poikkeuksetta yksinkertaisesti kyseisen (sana)runon heikkous, ei mikään ansa, jonka tarkoitus olisi saada lukija tuntemaan itsensä tyhmäksi. Mutta se, että (valta)osa jutuista on melko huonoja, ei vielä tee koko lajista huonoa ja epäonnistunutta, ennemminkin se kertoo vain, että laji on hyvin vaikea. Ja on toki täysin mahdollista, ettei sieltä loppujen lopuksi löydy mitään erityisen ihmeellisiä jalokiviesiintymiä tai että mahdolliset löydöt ehtyvät nopeasti, mutta asia kannattaisi mielestäni kuitenkin tutkia kunnolla ja vasta sen jälkeen tehdä johtopäätöksiä.
Kiitos Karri & Marko.
VastaaPoistaEnsin Karrille: vastaan nyt vain lyhyesti - yritin ulkopuolisuuden tunteella kuvailla sitä lukijapositiota jonka sanarunoblogauksen seuraaminen aiheuttaa. Kommentit ovat usein hehkuttavia, vaikka teksti lukijan edessä olisi surkea. Ne, jotka sanarunoblogeja ylipäänsä lukevat, tunnistavat nimet. Tämän kun yhdistää vielä tavallisiin käsityksiin runopiirien sisäänpäinlämpiävyydestä, epäkiitollinen tilanne on valmis. Korostan siis - sanarunot näyttäytyvät netissä ennen kaikkea sosiaalisena lajina, eivät niinkään taiteen lajina. Keskeinen syy siihen, että halusin asemoitua nimenomaan taiteen katsojaksi, oli ensinnäkin T&S:n "Suominimalismi"-juttu, joka etabloi lajin. Se viimeistään toi minimalismin + sanarunon runokeskustelun piiriin. Ja sen perusteella arvelin, että ilmiön voisi myös ottaa taiteen piiriin. Ja tiedän, etten ole ainoa lukija, joka kokee sanarunot ja runoblogauksen kuten minä olen ne kokenut. Minusta se on ongelma, joka saattaa käydä vahvaakin taiteellista toimintaa vastaan, mutta tämä nyt on tietysti vain minun tulkintani. Mutta Karri, ihan oikeasti, sinä olet keskustellut aiemminkin avoimesti työskentelysi periaatteista ja arvostan työtäsi, ja sen lähtökohtia pikemminkin taiteellisina liikkeinä kuin yksittäisinä esteettisinä himoviilattuina timantteina. Sinä teet, hienoa & kiitos siitä.
Markon pointit ovat hyviä. Konkretisoit oikeastaan nyt sen argumentin, jonka Henriikka esitti aikaisemmin (muistaakseni oman bloginsa kommenteissa): milloin joku blogi(teos) on valmis kommentointiin? Ja jatkokysymyksenä - jos kerran me kaikki, niin lukeva yleisö kuin runoilijat, tiedämme, että valtaosa sanarunoista on surkeita runoja, suorastaan spämmiä, niin eikö se aiheuta erityisen tarpeen perustella sen kaiken loan julkaisemisen runoutena?
Tajuan sanarunouteen liittyvän syvän kokeellisuuden aspektin. Meillä on nyt hieno tilanne seurata tapahtumista, josta ei seuraa välttämättä mitään, tai josta saattaa seurata jotain. Ymmärrän, että runoilijoille se voi olla hyväksi. Mutta missä mielessä ja laajuudessa lukijoiden täytyisi ymmärtää mitä tapahtuu, millä tavalla tämmöinen julkinen, runojen nimellä julkaistava kokeileminen voi tulla mielekkääksi.
Koska yleisöä on, siitä ei oikein pääse mihinkään. Ja on myös eri käsityksiä, juuri luin sellaisenkin käsityksen, että sanaruno voi olla ansa.
En ole missään vaiheessa käsittänyt esittäväni johtopäätöksiä, vaan yritin hahmottaa perustavia ja aiheellisia kysymyksiä, samaistuen enemmän siihen tyhmään ja jopa häijyyn yleisöön kuin tekijöihin tai sellaisiin myötäsukaisiin runonlukijoihin, jotka ovat valmiita ymmärtämään kaiken.
Olisi kivaa, jos tämä keskustelu vielä jatkuisi, mutta pelkään että nyt toteutuu sama kuin aina ennenkin: heti kun "vastapuolet" ymmärtävät toistensa näkökulman, tai sen, mikä kritiikkiä ja vastakritiikkiä motivoi, tilanne oletetaan ratkaistuksi ja se laukeaa.
VastaaPoistaNyt vasta pitäisi alkaa keskustella.
"Milloin joku blogi(teos) on valmis kommentointiin?"
VastaaPoistaTämä on hyvä kysymys, johon ei varmastikaan ole yleispätevää vastausta, kun blogikirjoittamisen motiiveja ja tavoitteita on yhtä monta kuin on kirjoittajia, mutta enemmän ihmisten kuulee valittavan palautteen puutetta kuin palautetta.
"Jos kerran me kaikki, niin lukeva yleisö kuin runoilijat, tiedämme, että valtaosa sanarunoista on surkeita runoja, suorastaan spämmiä, niin eikö se aiheuta erityisen tarpeen perustella sen kaiken loan julkaisemisen runoutena?"
Meillä on mahdollisesti joku perustavaa laatua oleva näkemysero blogijulkaisemisen suhteen, koska mä en suoraan sanottuna ymmärrä tuota vaatimusta.
Ehkä mä voisin lähestyä asiaa vaikka siltä kantilta, että valtaosan ajasta mä en töiden vuoksi ehdi lukea kovin paljon runoutta ja vielä vähemmän kirjoittaa, mutta silmäilen esim. kahvitauon aikana mieluusti sanarunon tai pari, jos sellaisia on joku jonnekin postannut. Harvemmin ne mitään elämää suurempaa elämystä tuottavat, mutta en mä niiltä sellaista odotakaan, ja harmaassa duunarin arjessa havainto kanssaihmisen pyrkimyksestä jonkinlaiseen runolliseen nyrjäytykseen on jo sellaisenaan positiivinen asia.
Ja lukijana mä pitäisin kiinni oikeudestani saada luettavakseni myös keskeneräisiä, prosessin alla olevia, huonojakin juttuja sen sijaan, että ne karkotettaisiin jonnekin salasanan taakse piiloon, mihin mä mahdollisesti saisin kutsun tai mahdollisesti en.
Voisiko tässä sanarunoihin kohdistuvassa närkästyksessä olla kyse, kuten Teemu muistaakseni eilen jossain tuumaili, yleisemmin blogirunoudesta; sen virallisen aseman muuttumisesta ja reaktiosta siihen; tai pyrkimyksestä muuttaa sen virallista asemaa johonkin suuntaan. Miten te suhtaudutte asiaan?
Joo, Marko, juuri siitä on mun mielestä kysymys. Viisi vuotta sitten kukaan ei olisi sanonut, että blogi on teos. Nyt niin voi sanoa, eikä sitä pidetä mitenkään ihmeellisenä - mutta näiden uusien teosten arvioimiseen ei vain ole mitään keinoja, tai ainakin perinteiset keinot eivät oikein riitä tai osu. Pelkkä muotokielen analyysi tai sisällön arvottaminen ei toimi, pitää arvioida jotenkin blogin sosiaalista funktiota, sen lukijoiden ja tekijöiden sosiaalista dynamiikkaa, jonkinlaista etiikan ja estetiikan yhdistelmää; intentiot ja performaatiot on ihan täysin keskeisiä. Ehkä blogeja tosiaan pitäisi arvottaa jonkinlaisina sosiaalisina veistoksina, Karrin Beyus-ajatusta lainatakseni.
VastaaPoistaToinen, laajempi kysymys jonka tää keskustelu tuo ainakin mulle pintaan on tän "meidän" kokeellisen runouden piirin itsekritiikin puute. Aina välillä on todettu jotenkin ohimennen, että viimeistään Suomi-palkinnon myötä on saavutettu aika vahva institutionaalinen asema, eikä vanhoihin defensiivisiin asenteisiin ehkä ole paluuta (siis oletuksiin siitä, että kokeellisuus on aina marginaalissa ja establishmentin vallanhalun uhri). Miten meidän pitäisi alkaa miettiä omaa asemaamme kentällä? Minkälaista vastuuta me kannetaan? Onko meille kehittynyt uusia velvollisuuksia, joista emme ehkä vielä ole tietoisia?
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaMä oon blogien ja blogirunouden suhteen sikäli konservatiivi, että mun mielestä niille ei pitäisi antaa virallista statusta, ainakaan siinä mielessä että rinnastettaisiin runoblogi ja kirjamuodossa julkaistu runokokoelma toisiinsa, koska blogiympäristö on paljon arvokkaampi jonkinlaisena anarkistisena vapaavyöhykkeenä (virallisempia julkaisukanavia löytyy kuitenkin joka tapauksessa kaikelle blogeissa syntyvälle materiaalille, joka kaipaa virallisempaa statusta).
VastaaPoistaNyt tässä aletaan päästä todella isojen kysymysten äärelle. Kommentoin myöhemmin lisää.
Heittelen vaan ilmaan, kun tulee mieleen. Millainen status pitäisi antaa ekirjalle koodeksin rinnalla, jos ekirja on itse julkaistu eikä "kustannettu"? Entä Issuun tai Scribdin kaltaiset julkaisupalvelut, jotka tarjoavat selaimessa luettavaksi kirjaksi "animoitua" digitaalista tekstiä? Entä kirjana julkaistu blogi (Euli ja Parkka)? Entä runoilijan status? Voiko runoilijaksi tulla pelkällä nettipresenssillä ilman esiintymistä tai muuta yhteisöllistä kanssakäyntiä ja vuorovaikutusta reaalimaailmassa?
VastaaPoistaJoo, meinasin lisätä aiempaan viestiin, että poikkeus- ja rajatapauksia varmasti löytyy, jos lähtee etsimään, mutta jätin sen pois, kun halusin pitää viestin ytimekkäänä.
VastaaPoistavielä karrille: "Sen sijaan kysymys ”sanojen materiaalista” on paitsi hankala myös luullakseni asian vierestä (pahoittelen, jos olen vahingossa puhunut ”sanojen materiaalista”, kun olen tietenkin tarkoittanut ”sanarunojen materiaalia”). Ehkä kuitenkin tarkoitamme tässä ”sanojen materiaalisuutta” ja sanarunoja sen tutkimisena." johtaisin oman kysymykseni sanojen materiaalista ja siihen liittyen sanoista materiaalina minimalistisen taiteen perinteiseen ideaan yhden materiaalin (puu, betoni, kipsi, whatever) tutkimisena. jos kerran "karahka" ei ota tullakseen "katedraaliksi", ehkä se kuitenkin sopii" mansikkarahkaksi" - onko "mansikkarahkassa" samaa materiaalia kuin "karahkassa", ja missä määrin? tämä kysymys mieleköityy, jos ajatellaan sanarunoa (tai runosanaa, kuten henriikka tänään kirjoitti) objektina. ja anteeksi, tämä on todella hermeettistä, mutta ainakin suoraan sanarunon luonteesta juontuvaa pohdintaa. kenties tämä on kokeellista pohdintaa, josta en vielä tiedä, onko kysymys triviaali vai ei (mutta jos tekisin sanarunoja...!)
VastaaPoistayleisesti, teemu & marko. minä tietysti katson tätä teidän touhuanne sivusta, ja olen vilpittömän kiinnostunut siitä, mitä teette. blogipohjaisen julkaisemisen status on monessakin mielessä kyseenalainen, mutta niin kauan kuin blogi on julkinen, se on. ovatko blogit sitten rinnasteisia - onko minun blogini vastaava kuin runoilijoiden blogit? miksi se olisi sen institutionaalisempi, siitä huolimatta että kirjoittamani tekstilaji on eri kuin sanarunot, ja miksi minun pitäisi olla yhtään halukkaampi ottamaan vastaan mitään kommentteja, kiukkua tai asiakysymyksiä, jos kerran voin pitää internetin luonteesta johtuen blogiani kokeilualustana, jonka kanssa ei voi keskustella samaan tapaan kuin ei-internetissä sijaitsevien tekstien kanssa? en omalla kohdallani pidä tätä määrittelyä alkuunkaan hyvänä.
tuosta markon "oon blogien ja blogirunouden suhteen sikäli konservatiivi" voisi päätellä, että kun minä toin tähän nyt sellaisen institutionaalisuuden tuulahduksen, ja sitä kautta päädyin keskustelumekaniikassa edustamaan konservatiivisuutta, niin olenkin nettikontekstissa anarkisti. ei sillä, että kääntäisin mustan valkoiseksi!
Mun kommenttini tulee varmaan täysin sivusta, menee todennäköisesti huti ja niin korkealta ja kovaa, mutta haittanneeko tuo jos tätä puuroa sohii jollain muullakin kuin kauhalla.
VastaaPoistaJaan ajatuksen siitä, että blogi on julkinen (julkinenhan se on mikäli se on ulkopuolisten luettavissa, kai?), mutta toisaalta en mä jotain runoblogia osaa käsitellä saati ajatella teoksena; se on jotenkin niin lavea käsite sellaiseen ympäristöön. Ja toisaalta jos se olisi, niin ketä varten ja kuinka se palvelisi, ts. esim. toi Nanonen (vai onkos se pienellä) : vaikka se on musta toki sympaattinen ja hellyyttävä, ja oivaltavakin (oivaltavuutta suurimmaksi osaksi sanarunoista, vai mikä se nyt sitten onkaan nimeltään ja onko sillä välttämättä väliä, löydän) niin en mä siitä ihan hirveästi vaikutu (ja tässä kohtaa voi naurahtaa ja aatella, että v***u mikä tyyppi), eikä siitä ehkä tarvitsekaan vaikuttua; toisaalta olen sen verran outsideri että hyvin harva runoblogi edes avautuu.
Sikäli mustakin on merkityksellistä se, kuinka hienosti runokeskustelussakin pienet ymmärtämättömyydet ja erimielisyydet hienosti jauhautuvat jälleen harmoniaan, kun on ensin kirjoitettu läjä puuroa. Jos kohta jäljelle jää kuitenkin se hiljainen tuhina. Se on hienoa kun kaikki ymmärtävät toisiaan, ja kun katsoo sitä koko kuviota ei ymmärrä siitä yhtään.
Ehkä oireellisinta tällaisessa "ilmiössä" on minusta se, kuinka sanarunosta (vai mikä se nyt oli) "hetkessä" tulee (siltä se ulospäin näyttää, poikkeuksena Karri) niin suurikokoinen ja puoleensavetävä: yhtäkkiä kaikki kirjoittaa niitä - facebookissa ja blogimaailmassa, on oma blogi jossa pienehkö ryhmä kirjoittelee niitä ja kommentoi toisiaan (sekä itseään). Tulee sellaanen olo, kuin lastentarhan aitaukseen ois rusakko päässyt, ja nyt kaikki lapset sitten vilistää innosta piukeina sen perässä, ja samalla ite katselee sivusta, että "kohta ne väsyy tai niiden kiinnostus lopahtaa" (anteeksi hirvittävän surkea vertaus - en keksinyt parempaakaan).
Siis mun pointtini on (kaiken hölinän jälkeen), että sanarunot (vai mikä se nyt on) on "ihan kivoja", mutta mistä tää volyymi?
Mainittakoon vielä, että tähän volyymiin tarvittiin yks-kaks kriittisempää tekstiä. Mua kiinnostaa tää reaktio tässä (koska se kertoo jotain runo- ja runoilijakentästä, mutta mitä - sitä en osaa vielä sanoa, jos koskaan).
Maaria: "onko minun blogini vastaava kuin runoilijoiden blogit? miksi se olisi sen institutionaalisempi, siitä huolimatta että kirjoittamani tekstilaji on eri kuin sanarunot, ja miksi minun pitäisi olla yhtään halukkaampi ottamaan vastaan mitään kommentteja, kiukkua tai asiakysymyksiä, jos kerran voin pitää internetin luonteesta johtuen blogiani kokeilualustana, jonka kanssa ei voi keskustella samaan tapaan kuin ei-internetissä sijaitsevien tekstien kanssa? en omalla kohdallani pidä tätä määrittelyä alkuunkaan hyvänä."
VastaaPoistaTuossa on mielenkiintoisia kysymyksiä, joihin en osaa äkkiseltään lähteä esittämään kommentteja, paitsi ehkä sen, että en mä ainakaan pidä sun blogia sen institutionaalisempana kuin blogeja, joissa julkaistaan runoja. Samaa jengiähän sä olet.
En ole varma, tulkitsitko kommenttini blogien epävirallisesta asemasta niin, että niistä ei saisi keskustella, mutta varmuuden vuoksi sanon, että se ei ollut tarkoitukseni; keskusteluhan on nimenomaan yksi blogien parhaista puolista. Lähinnä mä tarkoitin vain sitä, että pidän runoblogeja ja -kirjoja eri asioina, ja varmaankin myös aika moni tavallinen lukija pitää niitä eri asioina eikä odota löytävänsä blogeista samanlaisia asioita kuin kirjoista.
Maaria: "tuosta markon "oon blogien ja blogirunouden suhteen sikäli konservatiivi" voisi päätellä, että kun minä toin tähän nyt sellaisen institutionaalisuuden tuulahduksen ja sitä kautta päädyin keskustelumekaniikassa edustamaan konservatiivisuutta, niin olenkin nettikontekstissa anarkisti. ei sillä, että kääntäisin mustan valkoiseksi!"
Senkin systeemiä halveksiva punkkari!
Insinööriluonteena minulla on tarve luokitella asioita.
VastaaPoistaAlla eri julkaisualustojen luokitteluni.
1. Kirja ja kustannettu ja/tai maksullinen e-kirja.
- Näitä ei kaiketi tarvitse selitellä.
2. Issuu, Scribd ja vastaavat "nettikirjat" ja muut ilmaiset e-kirjat.
- Periaatteessa käsitän näissä julkaistut teokset viimeistelyä vailla oleviksi kirjoiksi/lehdiksi (Poikkeuksena paikat joissa julkaisut käyvät jonkinlaisen seulan läpi, niissä julkaistut teokset katson valmiiksi taideteoksiksi). Siis ei aivan kirja, mutta 5-vailla.
3. Blogit
- Henriikka jo kuvasikin erittäin hyvin minunkin käsitykseni blogista julkaisualustana.
4. Some
- Baarin kulmapöytä promillen kännissä.
En sitten ota kantaa siihen tärkeimpään kysymykseen. Tämä siksi, etten ymmärrä miksi pitäisi luoda jotkin säännöt tai ohjeistus miten käsitellä missäkin julkaistua teosta.
Nykynetin (Ah, kaiholla muistelen parempia aikoja. Aikaa ennen ikuista syyskuuta!) luonteeseen kuuluu se, että kommentoija päättää kuinka hän suhtautuu teokseen.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoista(poistin kommentin joka meni sekavaksi kopipeistatessa tekstiä.)
VastaaPoista...ja kommentoinnin kohde päättää miten hän suhtautuu kommenttiin/kritiikkiin.
(Toki ymmärrän että keskustellaan aivan muusta, minä nyt vain olen niin tyhmä etten ymmärrä miksei kriitikko - or whoevö - itse voi päättää onko blogi tai sen osa teos vai ei ja miten hän siihen suhtautuu)
teemu (helle), kyllä mun mielestä nää mielipiteet kaikkineen on olennaisia. näkeehän sen tästä, että kun kaikki on vähän vaiheessa, periaatteessa kaikki voi vaikuttaa kaikkeen ja minen ainakaan meinaa tajuta enää mitään. ehkä on tiettyä kohtalon ironiaa siinä, että sanaruno ensinnäkin pääsi jotenkin meemiytymään ja sitten siitä auenneeseen keskusteluun liittyikin yhtäkkiä miljoona asiaa, joista minä en tajua kuin osan, eikä munkaan tartte niistä enempää tajuta - tässä on tekijäpuoli niin voimakkaasti käymässä julkista keskustelua keskenään, että on tavallaan hienoakin pystyä seuraamaan sitä. vaikka tähän sisältyykin tietty varaus: itse moitin sanarunoblogeja sisäänpäinlämpiävyydestä, ja nyt tavallaan ne sisäiset seikat tulevat näkyviin. olen todella vaikuttunut siitä miten rohkeasti ihmiset keskustelevat julkisesti. mutta en oikeastaan vielä usko, että näkökannat voivat hitsautua yhteen, koska ne ovat yksinkertaisesti niin erilaisia. nyt näkyy, että joka ikisellä sanarunon tekijällä on oma tapansa ymmärtää a) sanaruno, b) runoblogaus, c) sen selittäminen ulkopuolisille. mutta jonkinlainen suvantovaihe tässä tietysti on menossa.
VastaaPoistamarko, LOL @ punkkari. nimenomaan keskustelu. ja mun seuraavan blogin nimi on sitten KRITIIKKI-INSTITUUTIO. mutta siis mun kommentti ei noussut pelkästään sun kommentista, vaan siitä yleisestä tunteesta, joka on ny vaan tullut tätä keskustelua seuratessa: välillä on tuntunut, että minä oon se instituutio, joka tulee & tappaa. mutta siis mä miellän sanarunoblogien kommentit myös tavallaan runojen osiksi. ja sehän aiheuttaa automaattisesti sen, että yksittäisen runon paradigmat voi muuttua vaikka kuinka, ja se yksi partikulaari sanaruno (runosana?) voi latautua vaikka miten vielä jälkeenpäin. kuten joku jossain sanoikin, se tavara rihmoittuu - ja ymmärrän sen. mutta jos nyt vielä muistutan siitä helskutin ikävästä lukijasta, joka on hesaristaan lukenut, että netissä on kaikkee hienoo runoutta, joka ei kelpaisi kustantamoille, niin se lukija kyllä toteaa tosi äkkiä netissä, että eipäs kyllä kelpaisikaan. ongelma tuleekin oikeastaan siinä, että netissä _on_ myös runoutta, joka _on_ kelvannut kustantajille, kuten nyt poesian kirjat, ja mun mielestä myös nokturnon jutut lähestyy semmosta "institutionaalista" kamaa. mutta blogitkin tosiaan on julkisia ->
...josta suoraan jounin kommenttiin: mun mielestä blogin teoksellisuus on kiinnostava asia sinänsä. ja juuri koska ne on julkisia, jää (johtusko tää nyt netin anarkiasta?) kunkin harteille päättää mitenkä ottaa ne. niin julkaisija- kuin lukijapuolellakin. mutta mitä tulee sun luokitteluun, niin oikeastaan eri statuksilla kulkevat julkaisumuodot on aika uus juttu. ja mä näen myös mahdollisuuden siihen, että tuo luokka 1 lähenis noita muita luokkia - ainakin lukemisen kannalta. mutta toisaalta luokassa 1 merkittävä seikka on se, että “minä käytin oman 19,90 tänään” ( http://surskorpa.livejournal.com/42805.html ), eli puhutaan tuotteesta (omalla minällä eiku rahalla ostetusta), ainakin yleensä. ja sen ei taas tarvitse olla yhteneväinen teoksen kanssa.
Teemu M: "Toinen, laajempi kysymys jonka tää keskustelu tuo ainakin mulle pintaan on tän "meidän" kokeellisen runouden piirin itsekritiikin puute. Aina välillä on todettu jotenkin ohimennen, että viimeistään Suomi-palkinnon myötä on saavutettu aika vahva institutionaalinen asema, eikä vanhoihin defensiivisiin asenteisiin ehkä ole paluuta (siis oletuksiin siitä, että kokeellisuus on aina marginaalissa ja establishmentin vallanhalun uhri)."
VastaaPoistaMulla oli viime kesänä kompassiblogia perustaessa ehkä suurimpana sytykkeenä hämmennys siitä, että jutut, joita oli nysvännyt yksin ja myöhemmin pienen porukan kesken, olivat ajan myötä muuttuneet ihan oikeasti olemassa oleviksi asioiksi ja joiltain osin jopa vallitseviksi/hallitseviksi. Ja monet eleet, jotka vielä muutama vuosi sitten ilmensivät jotain (ehkä alun perinkin kuvitteellista) vastarintaa, merkitsevät enenevässä määrin omien asemien pönkittämistä, ja jonkinlainen kurssintarkistus voisi olla tosiaankin aiheellinen. Melkein kaikkein kammottavin skenaario olisi, että se mitä tehdään "kokeellisen runouden" kattotermin alla ottaisi ylimmän valta-aseman ja tuhoaisi alleen joitain muita osa-alueita 50-luvun modernismin tavoin.
Ulospäin yhtenäiseltä näyttävässä yhteisöllisessä maussa on vähän sekin ongelma, että se ei ole kaiketi koskaan ollut täysin yhteneväinen ihmisten yksityisten makujen kanssa, mutta jostain syystä tietyt jutut on vain koettu tärkeämmiksi kuin jotkut muut.
Maaria: mun mielestä blogin teoksellisuus on kiinnostava asia sinänsä. ja juuri koska ne on julkisia, jää (johtusko tää nyt netin anarkiasta?) kunkin harteille päättää mitenkä ottaa ne.
VastaaPoistaJuuri tämän aiheen mielenkiintoisuus on asia jota en ymmärrä.
Mutta ehkä kyse on siitä, että olen insinörtti ja DIY mies (Itse asiassa 80-luvun punkkareita ;-) ja mielummin haluan nähdä toimintaa kuin keskustelua. (Siis silloin kun on aihetta toimintaan, toki jonkin teoksen merkityksestä keskustelu on minunkin mielestäni aiheellista.)
Se toiminta tässä tapauksessa tarkoittaisi esim. blogijulkaisujen arvostelua. Tosin mikäli olen ymmärtänyt oikein niin tässä keskustellaankin siitä kuinka niitä tulisi arvostella, toivottavasti keskustelusta syntyy uusi blogien arvostelukulttuuri.
En malta odottaa sitä.
No jaa, loppuen lopuksi minun osallistumiseni tähän keskusteluun on hedelmätöntä, sillä olen aiheesta pihalla kuin lumiukko.
Maaria: mä näen myös mahdollisuuden siihen, että tuo luokka 1 lähenis noita muita luokkia - ainakin lukemisen kannalta.
On mielenkiintoista nähdä tippuuko kirja (Tai oikeastaan milloin se tippuu) siltä jalustalta jolle se on asetettu, varsinkin kun vähitellen e-kirjoja ja issuu/scribd julkaisuja voi tablettien ja slatejen yleistymisen myötä käyttää lähes täysin samalla tavalla kuin paperikirjaakin.
Esim. paperinen sanomalehti on jo poistunut keskuudestani, lueskelen metrossa lehden e-book readeristä (ja runokirjojakin lueskelen siitä).
TH: "Tulee sellaanen olo, kuin lastentarhan aitaukseen ois rusakko päässyt, ja nyt kaikki lapset sitten vilistää innosta piukeina sen perässä, ja samalla ite katselee sivusta, että "kohta ne väsyy tai niiden kiinnostus lopahtaa" (anteeksi hirvittävän surkea vertaus - en keksinyt parempaakaan)."
VastaaPoistaLOL
no mä ainakin toivon etteivät lapset väsy rusakkojahtiin, niin kiinnostava kanssapuhe sanarunosanasta näyttää tässä lyhyessä ajassa kehkeytyneen, ja siis moneen paikkaan.
VastaaPoistamaarialle: sä otat vaivakses ajatella ääneen näitä asioita blogissas, vaikka saattais olla muutakin tekemistä: kiitos.
Väsymättömyys olisikin suotavaa. En epäile lainkaan sanarunosanan mahdollisuuksia tai sen mahdollisia ulottuvuuksia.
VastaaPoistaMitä puheeseen ja keskusteluun tulee on tässä havaittavissa vähän samanlaista kehitystä kuin taannoisessa runokritiikkikeskustelussa, jota ruodittiin ja valeltiin vaikka missä ja kuinka, oli pitkiä kommenttirimpsuja siellä ja täällä useiden kirjoitusten perässä, mutta lopputulos oli täydellinen joo-joo-sekamelska, enkä ainakaan minä ole nähnyt tuon keskustelun kantaneen oikein minkäänlaista hedelmää. Tietenkin asetelmat oli tuolloin erilaiset kuin nyt tässä keskustelussa. Puhe näyttää olevan kuitenkin samanlaista puuroa. Perään siis keskustelua aloitettaessa myös jonkinlaista lopputulemaa sille.
"Blogien arvostelukulttuurin" ymmärrän tässä niin, että kokonaisia blogeja arvosteltaisiin, mikä tuntuu lähes käsittämättömän kunnianhimoiselta päämäärältä, kun ottaa huomioon sen, ettei nykyään runokritiikissä välttämättä arvostella edes yhtä kokoelmaa, vaikka se nimenomaan on kritikoitavana. Viittaan tässä, ehkä hiukan itsekkäästi ja yksisilmäisesti, omista kokoelmistani ilmestyneisiin kritiikkeihin (joita on tähän mennessä ilmestynyt tietääkseni neljä). Kahdessa noista kritiikeistä on samanaikaisesti ollut arvosteltavana koko trilogia, mutta kummassakaan siihen ei ole keskitytty, asiaa ei ole otettu esiin saati, että niiden keskinäisiä rihmastoja olisi milläänlailla punnittu. Vaikka on selkeästi tuotu nimenomaan esiin, että kyseessä on trilogia.
""Blogien arvostelukulttuurin" ymmärrän tässä niin, että kokonaisia blogeja arvosteltaisiin,"
VastaaPoistaMä tarkoitan lähinnä tuon Teemun kommentin tyyppistä toimintaa, en varsinaista krtiikkiä vaan ylipäätään virheistä huomauttamista ja mahdollisten korjausehdotusten tekemistä. Tai sen kertomista että paskan teit.
Otan mielummin vastaan perusteluta vittuilua kuin perusteetona hymistelyä.
En siis kokonaisten blogien arvostelua (Kuka jaksaisi moista tehdä?).
Aa okei, en ole huomannut blogiasi ja siinä olevaa runoa ja kommenttiketjua, joten Teemun kiinnostava kommentti on jäänyt multa huomaamatta.
VastaaPoistaTeemulla (M) on kompetenssia "huomauttaa virheistä". Mä en siihen uskaltaudu. Mielipiteeni saatan kyllä kertoa. Jonkinlainen tasovaade kommenttien suhteen on musta tervetullutta; se asettaa laatuvaatimuksia myös runon kirjoittajalle, mikä on hyvä runoutta yleisestikin ajatellen. Tää samalla vie runoblogeja kohti teosmaisuutta, mistä on ilmeisesti puhetta ollutkin: joillekin blogi on enemmän "muistivihko" kuin julkaisualusta. Mutta kuten todettua: blogin/runon kirjoittaja asettaa suurimmalta osin tason myös kommentoinnille.
Olet aivan oikeassa, ei kukaan jaksa kokonaisia blogeja arvostella. Enkä edes tiedä, kuinka sellainen onnistuisi tai luontuisi. Yksittäisiä runoja kylläkin. Tosin jos niiden laatu on hyvää, mitä myös siis kommentoinnin odotetaan olevan, laantuu kommentoinnin funktio lähinnä paradoksiksi - "korjausehdotukset", "virheistä huomauttamiset", "mielenpiteen ilmaukset siitä että on tehty paskaa" jäävät kai sitten tulematta. Mutta onneksi "järkevä kommentointi" on alava määre, ja hymistelemättömyyttä on mahdollista vaalia. Mäkään en siitä diggaa yhtään.
mervi, kiitos <3
VastaaPoistajounille & teemu h:lle : mun mielestä blogin teoksellisuus on kiinnostavaa, ja oikeastaan täysin välttämätön kysymys jos mistään blogista aikoo kirjoittaa - oli se sitten kritiikkiä tai esseetä.
nyt oon lyhytsanainen, mutta sen sanon, että pahoista puheista huolimatta kanaalit ei haise elokuussa.
täältä lisää sekavia lyhythuomoita:
VastaaPoistavielä pitää palata tähän teoksellisuuskysymykseen - oisko blogin ainoa tapa osallistaa lukijaa suoran kommentoinnin mahdollisuudella? teemu h pukee sanoiksi sen tunteen, mikä varmasti monilla on - että ei ole kompetenssia kommentoida esim. korjausehdotuksilla. tähän mä kyllä haluaisin sanoa, että ideat, ajatukset ja huoniot ei oo niinkään kiinni kompetenssista, koska on muitakin näkökuolmia kuin se.
ja toinen juttu siihen teoksellisuuteen: musta tuntuu tavallisesti, että yksi runokirjakin on aivan liian laaja kokonaisuus lyhyehköön kritiikkiin. mä tein yli 100-sivuisen graduni yhdestä runokirjasta! ja siitäkin olis voinu vielä jatkaa. joka tapauksessahan pitää valita jotain juonteita, mitä ikinä kirjoittikin mistä ikinä, en siis pysty näkemään blogia lähtökohtaisesti _laajempana_ kuin runokirjaa, varsin harvat blogit edes konkreettisesti ovat laajempia kuin runokirjat (kenties juhana vähäsen ja hannu helinin blogit?).
tähän pitäisi kai liittää jotain pohdintoja blogien lukemisesta ylipäänsä - vain jo valmiiksi tuttuja blogeja voi lukea entry kerrallaan. vierasta blogia ainakin minullla tulee luettua enemmän kerralla, jotta tajuan sen ympäristön paremmin.
ja sitten on vielä sekamuotoisia blogeja,joissa ilmestyy runoja ja muunlaisia entryjä sekaisin (karri kokon lyhyttavaraliike, v.s. luoma-ahon alussa oli sana).
Olen jäänyt sanarunosana-ansaan.
VastaaPoistaYritän ja yritän lukea Maarian viimeisintä kommenttia, mutten kykene näkemään kuin:
näkökuolmia
*poistuu mätien tomaattien pelossa takavasemmalle*
"Laajuus" on ehkä vähän huono, epätarkka sana kuvaamaan sitä, mitä halusin. "Sekava" voisi olla lähempänä. Mulle ainakin lähtökohtaisesti esim. runokokoelma, onko se sitten sähköinen vai paperinen, antaa jotenkin helpomman lähtökohdan: on kirjoitettu teos, siihen on panostettu ja se on tehty tosissaan ja niin mä siihen myös suhtaudun. Ts. se on selkeä julkaisualusta. Mutta (runo)blogien kanssa on sitten erilaista. Esim. Jouni Kempin blogi, jota olen tutkinut nyt jonkun verran antaa mulle aika sekaisen viestin: tässä on persoona joka kirjoittaa blogia, blogissa on erilaista, paikoitellen jopa viehättävää runoutta, alan kenties lukemaan sitä (luenko runoa samalla tavalla kuin lukisin sen vaikka jostakin kokoelmasta tms?) kunnes yhtäkkiä törmään informaatioon joka kertoo mulle, että blogin funktio on lähinnä toimia "muistikirjana, ei varsinaisena julkaisualustana". Lähtökohta lukemiseen, ja mahdolliseen kommentointiin, on juuri muuttunut. Onko sen tarkoitus sittenkin muodostua jonkinlaiseksi kollektiiviksi, runoblogiteokseksi johon olennaisena osana liittyy juuri kommentointi? Vai onko tarkoituksena vain ns. perinteinen kirjoittaja-lukija -kombinaatio, jossa periaatteelliset lähtökohdat ovat alusta alkaen hyvin selvät.
VastaaPoistaEli nykyisellään mun on hyvin vaikea identifioida yksittäistä blogia, enkä mä useinkaan pääse käsitykseen blogista edes sitä tarkemmin selailemalla. Mä veikkaan, että juuri tämän vuoksi loppujen lopuksi hyvin vähän (runo)blogeihin edes kommentoidaan.
Henriikka (Tavi) ottaa kantaa omaan blogiinsa omassa blogissaan; hän näkee, että hänen bloginsa on pikemminkin yksityinen kuin julkinen. Tää on sikäli mielenkiintoinen seikka, koska se muuttaa lähtökohtaisesti ainakin omaa suhtautumistani siihen, ja jos sovellan samaan näkökulmaan esimerkiksi nanonen-blogiin, niin lopputulos on ristiriitainen ja mun on vaikea siihen suhtautua: koetaanko blogi tekijöidensä keskuudessa samalla tavalla enemmän yksityiseksi ja näin ollen siitä muodostuisi tavalla tai toisella runokollektiivi, sisäinen ympyrä johon kommentoinnin kokisin äärimmäisen kiusalliseksi, sillä en siihen ympyrään kuulu. Vai onko se kaikille avoin (joskin melko rajoittunut) tilataideteos? Ja jos sen on tarkoitus olla jälkimmäisen lainen, onnistuuko se siinä järin hyvin? Jos sen on tarkoitus olla likempänä ensimmäistä vaihtoehtoa, miksei se olisi samalla todella "yksityinen" ja kommentointi olisi estetty "ulkopuolisilta"?
Hyviä pointteja, Teemu, ja etenkin tuo viimeinen Nanosta koskeva. Sama kysymys siitä, miksi blogi on julkinen, on ollut omassa mielessänikin - hieman eri syistä tietenkin. En osaa kuitenkaan vastata siihen. Välillä olen sitä mieltä, että blogin pitäisi olla suljettu, mutta olenko sitä mieltä vain siksi, että omat blogini ovat suljettuja, koska en itse pidä julkisesta luonnostelusta ja koska en muutenkaan koe, että pystyisin täysin rentoutuneesti keskustelemaan julkisesti (juu, on se totta) - ja johtaako tämä asenteeni jotenkin arvioimaan muiden julkisia blogeja? Lisäksi, runoilijat ja kriitikot hakevat ihan eri asioita toisten runoilijoiden ja kriitikoiden blogeista kuin muut lukijat, uskoisin. Siksi olisi mukava kuulla sellaisten lukijoiden mielipiteitä, jotka ovat täysin kaiken "ammatillisen" intressin tuolla puolen. Me tätä keskustelua käyvät olemme kuitenkin kaikki tavalla tai toisella kentällä, ja tarvettamme kommentoida ohjaavat aina jossain määrin omaan runoilijuuteemme tai kriitikkouteemme liittyvät moninaiset motivaatiot ja kelat.
VastaaPoista