Lukijan tunnistaminen, erittely ja valloittaminen

1. Proosarunon keinoin tunnistettuja runouden lukijatyyppejä muutettuna runon puhujatyypeiksi

Näen runotaiteen ongelmallisena. Minulla on ongelmalähtöinen lähestymistapa taiteeseen. Otan kirjan käteen, ja mietin mikä tässä nyt häiritsee. Jos ei muu, niin ainakin siinä kirjassa häiritsee se, että en ymmärrä. Minua häiritsee siis kirjassa oma ymmärtämättömyyteni. Mutta minä elänkin aikana, jona Mensaan kuuluminen on kunnia-asia.


Näen uuden runomme elävänä. Näen sen dynaamisena. Olen iloinen, että ihmisillä on selvästi kivaa. Homo ludens. Se on kiva tyyppi. Mutta tosiasiassa uusi runo ei pysty puhuttelemaan ihmistä. Siinä ei ole tunnetta, eikä siinä ole sellaista ihmiskosketusta, joka tekisi todeksi olemassaolomme tuskan ja riemun. Minä pidän enemmän Uuno Kailaasta.


Näen taiteen kuolleena kirjaimena. Runoilijat eivät puhu ihmisten kieltä. Mikään ei tunnu miltään.


Näen uuden runomme kiinnostavana. Se ei ole kuitenkaan pystynyt lunastamaan lupauksia. Se ei merkitse mitään suomalaisille.


Näen uuden runomme sisäpiiriläisten selkääntaputteluna. Minä ymmärrän taiteen sosiaalisesti. Ystävykset eivät pysty puhumaan minulle, koska heidän kielensä ja ideansa ovat sisäänpäinlämpeneviä.


Näen uuden runomme puuhakkaana, mutta en oikeastaan ymmärrä miksen löydä omaa absoluuttista yhtymistäni runoon, joka voisi kohottaa sieluni kuin leivinjauhe tai tiu munia niin että se hajoaisi orgastisena pilvenä taivaalle.


Minun ei koskaan tarvitse muuttua, runon pitää, ja mielellään sellaiseksi kuin se oli silloin kun ihmiset kokivat orgaanista yhteyttä kansansa runouteen.

*

2. Didaktinen tulkinta proosarunosta, jonka puhujat ovat väärässä

Analysoin runoni. Se koostuu mielipiteistä. Se on otettu ilmastosta, ja ohivirtaavista anonyymeista tai henkilöön yhdistettävistä argumenteista, joita olen ahtanut päähäni eilen, toissapäivänä ja monena päivänä sitä ennen. Se karrikoi argumentteja ja pyrkii selkiyttämään niitä sillä uhalla, että joko niiden puhuja tai selkiyttäjä muuttuu naurettavaksi. Puhuja on mielestäni hyvä käsite tällaisen argumentoivan runon analyysissa. Ja tietysti minulla on aikomus puhua puhujani kumoon. Runoni ei kirjoittaudu käsiterunouden koulukuntaan, vaan se kuvittaa asiatekstiä, joka analysoi sitä. Se on toissijainen tilapääruno. Sen lisäksi se on aika huono runo, mutta sen huonouden voi antaa anteeksi, jos jaksaa lukea analyysitekstin, joka kertoo mitä sillä on sanottavanaan.

Ensimmäinen puhuja, kutsuttakoon häntä ongelmakeskeiseksi lukijaksi, on aikamme tavallisimpia tyyppejä. Huolekas melankolikko, joka on vakuuttunut siitä, että kaikessa on ongelma. Yleensä hän löytää ongelman, tai ongelma hänet. Ongelma saattaa lopulta niellä hänet. Häntä ei nimittäin kiinnosta ratkaisu, hänestä on tärkeintä kertoa ihmisille ja asioille, että "sinulla on ongelma". Itse ongelma jää muiden ratkaistavaksi. Niin hän toimii runoudenkin suhteen, hän opastaa runoutta näkemään ongelmansa ja olettaa, että runous ratkaisisi hänen osoittamansa ongelman. Muutoin hänen on jatkettava tyytymätöntä lukemistaan. Mutta miksi hän jatkaa sitä? Hän vastaakin meille - hän on älykäs ihminen. En tiedä onko hän mensan jäsen, mutta ainakin hän saattaisi pitää sitä arvossa ellei haluaisi olla vielä älykkäämpi ja varata itselleen mahdollisuuden ironiaan. Joskus hänen osoittamansa ongelmat on syytä ottaa vakavasti ja ratkaista, joskus hänet on parasta jättää vaalimaan ongelmanlöytämiskykyään. Tosin hän usein pitää runoutta kasvojensa edessä kuin peiliä, ja näkee siinä ainoastaan oman kyvyttömyytensä etsiä ensin ytim1. Hiero hänen jalkojaan ennen kuin menet hänen jalkoväliinsä.en, sitten vasta ongelman. Hänen vaikeutensa on lukutapa.

Toinen puhuja, nimeltään myötäelävä, on iloinen siitä että jossain ollaan iloisia. Että on kaikkia kerhoja. Hän on vilpitön kaveri, joka toivoo kaikille ihan hirveän hyvää nyt ja jatkossa. Hänen tragediansa on se, että lopultakaan kaikella kivalla ja hauskalla ei ole juurikaan merkitystä, koska kaikki on vaan vähäsen mukavaa. Hän pystyy näkemään isot asiat vain jos ne ovat riittävän kaukana menneisyydessä, hänen oma elämänsä ja runoutensa askartelee pienten mukavien asioiden parissa, ja uskoisin että kuolema tapaa hänet kaalimaaltaan, vaikka hän ei ehkä ole tullut ajatelleeksi sitä. Hän odottaa, että runous pystyisi menemään hänestä tarpeeksi kauas, jotta hän pystyisi silaamaan sen tarvittavalla hopeariisalla. Hänen elämyshakuisuuteensa ei voi suositella kuin klassikoita.

Kolmas puhuja on täysiverinen nihilisti, sikäli kun nihilisti on mitenkään verevä. Kukaan ei voi puhua hänelle, mutta hän odottaa silti kommunikaatiota - on silti sokea toisten ponnistuksille saada häneen yhteys. Hänen olisi hyvä nähdä oma puheensa runoudessa. Puhua ihmisten kieltä niin että itsekin ymmärtäisi.

Neljäs puhuja uskoo runoilijoiden luvanneen jotakin tai sitoutuneen johonkin. Hän on velkoja, hänellä on saatavia. Toivoisin, että hän pystyisi yksilöimään lupauksen. Hän voisi antaa velan anteeksi, ja katsoa mitä hänelle annetaan, eikä vain sitä mitä hän on luvannut ottaa vastaan.

Viides puhuja ajattelee, että runoilijat runoilevat toisilleen. Hänen nimensä on ulkopuolinen. Osittain hän on oikeassa. Suomen runomaasto on kapea ja pieni, ja ulko- ja sisäpuolisuuden raja näyttää korkeammalta kuin se onkaan. Runoilijat ovat tietoisia toistensa olemassaolosta, he ottavat tukea ja vauhtia toisistaan. Ulkopuolinen voisi rakastaa runoutta jos häntä ei häiritsisi liikaa oma sosiaalinen ulkopuolisuutensa. Ehkä hän haluaa kirjoittaa. Hänen pitäisi, koska se on nyt helpompaa kuin koskaan.

Kuudes puhuja haluaa sulautua yhteen. Hän on rakastaja. Kitka tuntuu hänestä epämiellyttävältä, paitsi silloin kun kitka tuntuu selkeästi edesauttavan hänen laukeamistaan. Puhun nyt seksuaalisuuden iltapäivälehtiteoriasta lainatuin käsittein, koska kulttuurissamme ei ole muuta yhtä selvää ja yleistä tapaa puhua ekstaattisuudesta, yhtymisestä ja purkautumisesta kuin eroottinen metaforiikka. Rakastaja pystyy hyväksymään vain sen, mikä antautuu hänelle opittujen vippaskonstien kautta (1. muista naistasi pienillä lahjoilla; 2. jos haluat illalla seksiä, helli naistasi päivän mittaan; 3. sano hänelle kuinka kaunis hän on; 4. auta häntä kotitöissä etc.)

Seitsemäs puhuja. vaalii kansalliskirjallisuutta. Olkoon hän suomalainen, yksinkertaisesti. Hän ei koe nykymitään oikein minään, koska nykyajassa on joka tapauksessa kyse suomalaisuuden rappiosta. Suomalaisuus määrittyy aina menneisyyden kuvajaisista käsin, ja kaikki oli paremmin ennen. Myös runouden suhteen. Oikeastaan hän on kaikki edelliset puhujat yhdessä.

->

3. Runouden toimenpidelista vaikeiden lukijoiden valloittamista varten

1. Sano hänelle, että hän on kaunis, vaikka ajattelisitkin, ettei se maksa vaivaa. Lukija pitää imartelusta.
2. Sano hänelle, että hän on oikeassa, vaikkei hän olisikaan. Hän pitää varsinkin älyllisestä imartelusta.
3. Mausta hänen kahvinsa itämaiseen tapaan. Kardemummaa, kanelia, ropsaus inkivääriä - se lisää lemmenonnea.
4. Auta häntä silittämään kauluspaitasi, ja muista sanoa hänelle, että hän osaa sen kuitenkin paremmin.
5. Lupaa viedä hänet autolla kauppoihin katselemaan uusien kirjojen kansia.
6. Hiero hänen jalkojaan ennen kuin menet hänen jalkoväliinsä.
7. Muista, että hän etsii nautintoa. Kehu hänen hiustensa tuoksua.
8. Soita hänelle jotain miellyttävää musiikkia. Sytytä kynttilät. Avaa viini.
9. Valloita.
10. Silitä jälkeenpäin, niin hän puhuu sinusta vain hyvää ystävilleen.

Tämä on yksinkertainen tapa herättää nykylukijassa positiivisia tunteita. Vastaa hänen odotuksiinsa täsmälleen. Et voi hävitä.


- - - -
ilmastojen tuoksua:
- Neliapina "hesarigatesta" 1 & 2
- Kirsi Piha: Runoja, runoja