Mutta huvikseni olen miettinyt nykyrunouden tyylejä. Kädessä on tietysti kovin vähän, mutta olen löytänyt ainakin perusrunollisen kevytmodernismin.
Kevyt ei tässä tarkoita minkään painon puutetta sinänsä, vaan pikemminkin suhdetta arvostettuun suomalaiseen modernismin perinteeseen. Siinä mielessä kyseessä on sekä modernismin tulkinta että sen tradition jatkaminen. Runoilijoiden keskuudessa se on avointakin - monenkohan nuoren runoilijan huulilta putoaa Eeva-Liisa Manner kysyttäessä esikuvia? Historiallinen kaari ei tietenkään kulje lähtöruuduista nykytilanteeseen, eikä nykyinen ilmasto piirry tuosta vaan klassista modernismia vasten. 1990-luvun elitistinen, hermeettinen ja kielifilosofinen runous on ymmärrettävästi herättänyt vastareaktion.
Kevyt antaa ymmärtää, että modernismin traditio olisi jotenkin kevyemmässä käytössä kuin ennen, mitä se onkin - kuvitelkaapa joku Paavo Haavikko tai Tuomas Anhava ilmoittamaan, että runoutta pitäisi olla helppo lähestyä, sen tulisi olla konkreettista eikä missään nimessä liian vaikeaa. Näin tekevät useat nykyrunoilijat, joiden tavoitteena on ollut kirjoittaa luettavaa runoutta (esim. Olli Heikkonen, Sanna Karlström, Joni Pyysalo). Modernistisen perinteen pitkä häntä on kuitenkin kiinni suomalaisen runotyylin suurimmassa basiliskissä, vaikka pedon pää ei välttämättä enää tiedä mitä sen häntä tekee.
Runous ei koskaan ole pelkkää kirjoittamista. Se on myös lukemista, luetun tulkitsemista, olosuhteisiin sopeutumista - tavalla tai toisella - ja toimintaa. Runous ja kritiikki, tulkinnan välittömin ja näkyvin laji, eivät ole koskaan toisistaan irrallisia. Kevytmodernistinen runous on runouden trimmattu urheilija. Se hakee mitalisuorituksia ja pääsee kukitettavaksi niissä harvoissa tilaisuuksissa, joissa runoilijoita kukitetaan. Yleisö koostuu kriitikoista ja palkintoraadeista, joiden lukutapaa, tulkinnallista älyä, tietynlainen runous kutkuttelee. Koska runokokoelmien rakenteet kytkeytyvät niin mutkattomasti tavalliseen lukutapaan, esitän asiani kritiikin kritiikillä.
Kuvittele -runo 2000-luvun kritiikistä
Kuvittele kiittävä kritiikki. Se sanoo jotain suomalaisen runon hyvästä ajasta.
Kuvittele: se toteaa aihepiirin.
Kuvittele, että se tekee havaintoja teoksen tyylistä.
On helppoa kuvitella, että se kiittää tiiviyttä ja monitulkintaisuutta.
Kuvittele vielä yksi tyylipiste: kielen eheään maailmaan on helppo asettua.
Kuvittele kriitikko mehustelemassa metalyyristen juonteiden parissa.
Kuvittele kritiikki palaamassa aihepiiriin, kuvittele
se sanomassa, että teema on tärkeä.
Kuvittele kirkkain kruunu: kuusiosainen kokoelma on ehjä kokonaisuus.
Kuvittele se hymyilemässä maireasti asialle, jonka vain viisaimmat käsittävät:
tämä kirja on niin monitulkintainen, että sen voi lukea monta kertaa.
Kuvittele laadukas runoteos: se on tässä.
Vastaavalla tavalla voisi rakentaa moittivan kritiikin:
suomalaisen runon huippukaudella julkaistaan paljon heikkoja teoksia, joita kustantamon olematon kustannustoimittaja ei ole edes pöyhäissyt, ja joista olisi ehkä saanut kelpo kirjoja toimittamalla. Nyt ne ovat hajanaisia. Niiden keskeneräisyys on muodikasta, ne kikkailevat, ne ovat liian runsaita monessakin mielessä, ei tajuu, ois karsimisen varaa, tähän kirjaan ei tartte palata - se on siis kertakäyttöinen.
[Antaisin kriitikoille vapaat oikeudet lainata näitä pohjia arvostelujen laatimisessa, mutta tajusinkin varastaneeni ne itse kritiikistä. Ovat jo hyvässä käytössä.]
Kiittävän kritiikin mainitsemat piirteet ovat kaikki kevytmodernismin peruskauraa. Kiittävä kritiikki ei ole tavallisesti mitään muuta kuin oire siitä, että hyvinoppinut kriitikko on löytänyt koulitun kirjan, joka kiinnittyy hänen lukutapaansa helposti. Kuin vetoketjun vasen puoli löytäisi oikean. Kerrataan - kevytmodernistinen huipputeos on yhtä aikaa tiivis ja monitulkintainen. Teos askartelee aihepiirinsä parissa niin tarmokkaasti, että kirja on yhtenäinen. Kriitikko ei tietenkään ole saanut teosta ammennettua tyhjiin lukemisellaan, mutta kriitikko tietää, että se kätkee sisäänsä vielä suuria salaisuuksia. Harvoin kriitikko selittää, mitä se olennainen sisällökkyys sitten olisi. Teoksen pitää vielä olla helppo ja mukava lukea, siinä on sivistystä, mutta ei-elitistiseen muotoon puettuna. Sydämen sivistyksestä saa myös aina plussaa.
Kritiikki poimii nämä piirteet modernistiseen poetiikkaan sopeutetun tulkinnallisen perinteen kautta. Runous ja tulkinta kohtaavat toisensa itsestään selvästi ja hirvittävän hybriksen merkeissä. No, runoudelle suotakoon yleispätevyyden harha, mutta sitä ei koskaan pidä suoda tulkinnalle. Kriitikoiden on turha koristautua millään "teos ei tietenkään tyhjene tähän" -fraaseilla, koska niitä käytetään ennen muuta kriitikkoa miellyttäneiden teosten kohdalla. On myönteistä ja kielteistä vaikeaselkoisuutta: jos teos ei ole käyttänyt kriitikon pääkoppaa yöastianaan, ei kriitikko koskaan kiitä sitä "teos ei tyhjene" -fraasilla, vaikka tuollaisessa tapauksessa se olisikin rehellisin mahdollinen arvostelma.
Tämä tulkinnallinen lukutapa pitää automaattisesti tiiviistä tekstistä enemmän kuin runsaasta tekstistä. Se olettaa mielellään runoihin viisautta. Runous on sille hillittyä, kohtuullista taidetta, joka paljastaa itsensä seitsemän hunnun takaa hitaasti ja kiusoitellen. Silti pelin täytyy olla harvinaisen selvä, kriitikon pitää oitis huomata, että runous tanssii tiettyä tanssia.
Hermeettisyydessä ei sinänsä ole mitään vikaa. Ihan mukaviahan sellaiset kutkuttavat tulkintapelit ovat, ja ainahan kaikki lukeminen on tulkitsemista, teoslähtöistä merkityksenantoa. Merkityksenannossa ei vaan liiku mitään, jos kiitokset ja moitteet ovat aina yhtä ja samaa. Kriitikko ei pane mitään likoon, ei teosta eikä itseään. Pahimmillaan käy niin, ettei runoilijakaan pane mitään likoon, kunhan tehdään jotain toimivaa, kunhan se on tiivistä, helppoa, runollista, monitulkintaista, kaunista, sointuvaa ja tärkeää, kunhan se asettuu paistattelemaan modernistisen puoliakateemisen lyriikka-analyysitradition valokiilaan.
Tätä lukiessa tuli mieleen Luoma-ahon luenta Pekka Jäntin Houdinin unesta, jossa ilmenee luonnehtimasi runouden tyyli hauskasti:
VastaaPoista"Palkintolautakunnat muuten kärsivät aina tästä neuroosista: jos on jokin rakenne (vaikkapa sikermä, joka eri teksteissään kelaa ja kierrättää tiettyä teemaa) ja siten jokin toistuva kuvasto ja vertauskuvallinen suhde (kuten että ensimmäinen runo on kevät/nuoruus, viimeinen syksy/kuolema), on oikeastaan enää mahdoton olla pitämättä sikermää/tekstiä hyvänä ja taidokkaana"
Määritelmäsi on monin tavoin tarkka, paljastava. Kuvitteellisen kritiikin määreetkin, täyttyessään, ajautuvat helposti kokolailla ansiokkaaksi tekstiksi.
Ja tosiaan, näin on mahdollista opetella kirjoittamaan, tällaista tekstiä voi tuottaa perseellä, ilman että takana olisi mitään. Se on kammottavaa.
Kustannustoimittajat syyttävät tästä kirjoittajakoulutusta, että sen mekanismeilla tuotetaan näennäistä hyvää runoutta, joka
vaatii tarkastelua paljastuakseen tyhjäksi. Ja jos totta puhutaan, tällä tavalla on (ainakin huhujen mukaan) myös suollettu jokunen teos viime aikoina ansioituneiden runonloitsijoiden kyynisistä sormista.
Luulen, että suurin syyllinen on siinä, että kriitikoiden ohjelmallisuus peittää heidät vilpittöminä lukijoina, laskee suomut autenttiselle lukukokemukselle, joka kannustaisi pohtimaan teoksen poetiikkaa. Onhan täydellisen paljastavaa, että niin moni yhdentekevä runoteos tulee kritiikeissä juhlituksi yhdentekevillä huomioilla.
-aksu
Erittäin kiinnostavaa. Varsinkin nuo ajatukset kritiikistä. Tietyt poeettiset eleet helkäyttelevät kritiikistä esiin standardiarvioita. Tai ainakin nuo eleet ilmoittavat että runoilija osaa tanssin askeleet.
VastaaPoistaErityisesti minusta on kummallista miten usein karsiminen ja lyhentäminen on se mitä suositellaan kaikkiin vaivoihin.
heh, tässä asiassa omien vanhojen kritiikkien lukeminen on ihan kamalaa. tai pelkään, että se olisi kamalaa enkä siis uskalla lukea niitä. kun ajattelen, että olla nyt mukana siinä tiivistämiskuorossa. mutta tämä nyt oli oikeastaan vain aasinsilta: mitä sitten? miten muuten voisi lukea?
VastaaPoistatietysti minusta kaunista olisi kriteerien joustavuus, joka edellyttää tietysti kriitikolta valtavaa joustoa, älliä ja nöyryyttä. sitten tietysti on kriitikon oma, avoin esteettinen julistavuus, joka pitäisi masinoida joka tekstiin selvästi ja kirkkaasti. mutta siinä taas olisi toivottavaa, että olisi sitten useita tällaisia kriitikoita, jotka edustaisivat useita eri näkemyksiä.
nythän kaikki ovat ymmärtävinään kaiken, paitsi sen, mistä eivät tykkää. sitten taas ollaan niinkuin ei ymmärrettäisi mitään. ja kun jonkun estetiikan piiriin lukeutuvista teoksista tykätään periaatteellisesti, kriitikosta tulee tosi hampaaton: ei voi edes suhtautua tiukasti "omanpuolulaisiin", vaan kirjoitetaan neutraalinpositiivista kritiikkiä, kiittävää kritiikkiä, ylistävää kritiikkiä ja kiitos-ja-ylistys -kritiikkiä.
ei tietenkään kaikki arvostelijat tee noin, mä jauhan nyt vaan jostain hämärästä yleiskuvasta, joka taitaa olla yhtä selkeää mössöä kuin paperimassapallot.
Tällein runoilijan (olen vähän kypsynyt tuohon titteliin, mutta tässä kohtaa se sopii hyvin) näkökulmasta; olen joskus tainnut, useampaankin otteeseen sanoa, kuinka "helppoa" olisi kirjoittaa ns. standardirunoutta, tässä tarkoitan nimenomaan sitä runoutta, jota perinteikkäät kustantamot julkaisevat. Ehkä vaikeinta tuossa tapauksessa kirjoittamisessa olisi saada tekstistä omanlaistaan. En kylläkään pidä mitenkään ihmeenä kokoelmien samankaltaisuutta, sillä kulkeehan ne usein toimitusvaiheessa sellaisten käsien kautta, jotka ovat kaikki nojailleet saman pulpetin äärellä, niitä ohjaa pitkälle samanlainen traditio.
VastaaPoistaEhkä typerintä tässä taas on se, että yleisesti ottaen juuri nuo samankaltaiset saavat eniten näkyvyyttä ja tavoittanevat näin ollen myös eniten lukijoita. Samalla siinä häviää itseasiassa ihan jokainen sektori: kritiikki on "samanlaista", runouskentän julkisivu näyttäytyy "samanlaisena", uudet (ja vanhemmatkin) uskaltavat kirjoittaa vain "samanlaista" (miksi kirjoittaa sellaista, mitä ei uskalleta julkaista).
joo, monet sanoo, että sitä nättiä peruskamaa on suht helppo kirjoittaa. tietysti valmiin kokoelman tekeminen vaatii perslihaksia ja jotain kirjallista kykyä, mutta niin vaatii dekkarinkin naputtelu. ei oo liian vaikeeta 60 sivua nättirunoutta aiheesta huone-kaupunki-kartta-matka-kasvu, joka tuntuu olevan tyypillisimpiä aihepiirejä nykyään. haastavinta kai siinä on sen oman pikku juonteen ymppääminen mukaan, mutta sekin hoituu, koska juuri tuollaista runoutta osataan lukea niin tarkasti, että pienetkin yksilölliset eleet erottuvat. ja toisaalta tarkka lukeminen tuntuu tollasten tekstien kohdalla olevan täysin tarpeetonta. antaa niiden lukea itsensä, kuolleiden haudata kuolleensa tai miten se menikään raamatullisesti.
VastaaPoistaja joo, en ollenkaan aio peittää omaa nirppanokkaisuuttani tässä suhteessa - alan heti paljon suopeammaksi tollasta runoutta kohtaan, kun kirjallinen julkisuus alkaa ymmärtää laajemmin muunkinlaisia estetiikkoja. voi olla että se on vaikeaa, mutta kyllä sitä pitäs pystyä edellyttämään ihmisiltä, jotka tekevät työtään kaunokirjallisten tekstien parissa.
Heitän tässä ilmaan vielä yhden huomion asiasta, jota olen miettinyt mutta en ole saanut laiskuuttani kirjoitetuksi siitä mitään. Yksi piirre tietyssä runouskritiikissä on että verrataan sitä uutta kokoelmaa johonkin vanhaan ältsin hyvään klassikkoon joka edustaa alansa ylittämätöntä huippua. Ja todetaan että tässäkään uudessa ei ollut sitä "jotakin". Se on jotenkin historiatonta ja pysähtynyttä ja masentavaa. Eräänlaista uusklassisismia. Tätä ehkä edustaa tämä kevytmodermnismikin. Muotoihanteiden dogmaattista seuraamista. Ja näiden muotoihanteiden oireet näkyvät kielessä jolla runoudesta puhutaan: tiiviys, kuulaus, selkeät teemat, helposti avautuvat metaforat etc.
VastaaPoistaAksun yllä mainitsema Luoma-ahon luenta on minusta parhaita runoudesta kirjoitettuja juttuja mitä viime aikoina olen lukenut. Se ainakin latoo tiskiin heti kirjoittajan omat mieltymykset ja peilaa luettavaa tekstiä niitä vasten, eikä piiloudu jonkin jargonin taakse.
joo, saarikosket kiiltää arvostelijalla monta kertaa silmissä, oon useammassakin runoarvostelussa nähnyt kriitikon spekuloivan sillä, että tulisko TÄSTÄ nuoresta lupauksesta nyt uusi saarikoski - tarkoittaako se sitten jotain avointa saarikoski-funktiota runouden kentällä vai saarikosken parhautta, joka jonkun ilmeisesti pitää ylittää, ja saarikosken tyylillä vieläpä. pitää löytää joku samantapainen poeettis-sivistynyt esteettis-mytologinen semanttinen taso, ja saada homma näyttämään siltä, että tällä vielä nykypäivänäkin voi tehdä jotain uurtavaa.
VastaaPoistauusklassismi on muuten loistava termi kuvaamaan tätä esteettistä muotovalioutta, olennaisena vielä harmonian käsite, joka usein esiintyy muodossa "ehjä kokonaisuus".
se luoma-ahon luenta tosiaan oli hyvä, muutenkin hänen lukupäiväkirjansa ovat mahtavia. voi seurata miten joku etenee sivu kerrallaan, ja varsinkin tuollaisen runokirjan kohdalla se on hyvin avaava teko.
Tästä tekstistä ja keskustelusta jäi vähän hämmentynyt olo. Jos alunperin tarkoituksena oli esittää kritiikkipointti ja huomio runouden arvostamisperusteiden jumittumisesta, miksi heti alussa mainitut kolme runoilijaa piti uhrata sille? Heidän teoksistaan ei sanota mitään sen enempää eikä perustella, miksi tai miltä osin he kuuluvat "kevytmodernismiin". Kevytmodernismista ei myöskään kerrota oikeastaan itsessään mitään, ainoastaan sen arvokkaana pitämisen perusteista. Mutta kaikki, mitä kerrotaan näistä, kaatuu oletettujen kevytmodernistejen ja erityisesti kolmen mainitun niskaan.
VastaaPoistaVaikka jokin osa kritiikistä näyttäisikin tahtovan, että runoilijat kirjoittavan heille kuin tilaustyönä mukavasti arvioitavia tekstejä, ei kai tästä vielä seuraa, että jotkut runoilijat tekisivät niin?
Sanot Maaria itsekin että suhtautumisesi on nirppanokkainen ja että tietynlainen runous saa kiukkusi sen vuoksi, ettei jokin valtaapitävä osa kritiikistä arvosta jotakin muuta kuin sitä. Kuulostaa sijaiskärsijän etsimiseltä. Ymmärrän pointtisi, mutta en aivan niitä retorisia keinoja joilla sen toteutat.
Enkä peittele omaa lehmäänikään. Saatan olla kevytmodernisti itsekin mutta toisaalta eipä se minua Hesarin käsittelyssä pelastanut.
hei pauliina, minun olisi varmaan pitänyt lisätä viitteet noihin runoilijoihin, he ovat siis itse sanoneet esim. haastattelussa, että ovat pyrkineet kirjoittamaan helposti luettavaa tekstiä. en ota kantaa heidän runoihinsa, tämä on lähinnä kolumni runousjulkisuuden piirteistä, ja myös runoilijat muovaavat sitä omalta osaltaan. siis tyylilajini on kärjekäs, tiedän, että tällaista kirjoitetaan aika vähän kirjallisuudesta, enkä ole itsekään varma ratkaisuni onnistumisesta. en tarkoittanut huomiota arvottavaksi, mutta en kirjoittanut sitä tarpeeksi selkeästi. voin etsiä viitteet ja lisätä ne tekstiin myöhemmin. siis minulla ei ole mielipidettä ko. runoilijoiden teksteistä, ja nämä mainitutkin ovat alkaneet kirjoittamaan sellaiseen historialliseen tilanteeseen, jossa pinnalla ollut runous on ollut varsin kielitietoisen hermeettistä ja hankalaa. keventämisen, helpottamisen tai laajemman yleisön tavoittelun periaatteet ovat täysin ymmärrettäviä ja kannatettavia.
VastaaPoistajos tekstini herättää halun puolustaa tai jopa lukea jollain Toisella tavalla sellaistakin runoutta, jonka tulkinnan säännöt on hyvin pitkälle sovitut, olen kai onnistunut jossain mielessä. siinä missä runous on moniarvoista, pitäisi runousjulkisuudenkin olla. sen käsitän, että kukin runoilija voi puhua vain omasta puolestaan, ja kirjoittaa omat runonsa. ja minä voin päättää suhtautua kiitettyyn modernistiseen perinteeseen periaatteellisen ankarasti, vaikka joukossa olisikin paljon tekijöitä, jotka ovat hyviä - mutta samaa piirrettä, esim. tiiviyttä tai eheyttä ei voi oikeasti juhlia joka tekstissä.
kritiikki tai kriitikot tuskin haluavat avoimesti, että runoilijat kirjoittavat juuri sellaista tekstiä kuin he haluavat. silloinhan kriitikko itse tietäisi millaista taideteosta jahtaa, ja tuskin on sellaista kriitikkoa, joka sen tietää. väitän ainoastaan, että kriitikot ovat sopeutuneet lukemaan tietynlaista runoutta, ja ovat tottuneet antamaan kiitosta tietynlaisista piirteistä. entäpä jos kriitikot moniarvoistaisivat lukemistaan ja tulokulmiaan, runoushan on jo riittävän monikasvoista sinänsä? tässä tilanteessahan voi olla myös epäkiitollista kirjoittaa sellaista tekstiä, jota kriitiikki osaa lukea hyvin, mutta en usko niin lujasti salaliittoihin, että väittäisin sen olevan runoilijoiden vika. ja jos runoilijat toivovatkin kustannussopimuksia, apurahoja ja palkintoja, heitä ei voi siitäkään syyttää - ne ovat nykyisellään runouden alueen reunaehtoja, siitäkin huolimatta että alue on muuttumassa.
kaikki modernistiseen perinteeseen kirjoitettu runous ei ole kevytmodernismia, eikä yhden tekijän kaikki runous ole välttämättä ollenkaan samaa tyylilajia. jokainen teksti pitää lukea erikseen. mutta runous muodostuu myös lukemisen ja tulkitsemisen traditioista, kritiikki muodostuu kiitoksen ja moitteen tavoista. runoilijat tekevät työnsä siten kuin tekevät, oletan että he seisovat tekemiensä ratkaisuiden takana. kriitikotkin voisivat tehdä niin, ja ymmärtää kaikissa tapauksissa runoilijoiden ratkaisuja paremmin.
pahoittelen tekstini aiheuttamaan mielipahaa!