Kiss Ash esittelee teemansa: monimutkainen tilallinen ja ajallinen rakenne, joka hahmottuu ensin äänenä: "Horisontin seinään on syntynyt pieni Rasahdus, siitä intiaanit / tulevat kuin kosteus pilviin". Tilanne on niin tuttu, että sen voi kuvata rakentelevalla kielellä, erilaisina pintarakenteina. Miten uuteen maailmaan tultiin vuosisatoja. Tullaan, tullaan ja koko ajan tullaan mutta jostain syystä juuri intiaanit tulevat. Eivät ne toiset.
Ärsyttävät, toistuvat rumakieliset muodot
Kiss ashin kieltä leimaa paikoin lauseopin takelteisuus. Sen kieli ei ole kovin runollista, välillä se on jopa banaalia. Tämä ei päde koko kirjaan, se sisältää myös hengittävää ja iskevää lyyristä materiaalia. Tällainen kielen erittely ei varmastikaan olisi tarpeen, ellei erilaisiin "runollisuuksiin" olisi syytä kiinnittää huomiota. Oleellista Kiss ashissa - kuten monessa muussakin nykyrunokirjassa - on se, että kielen rekisterit tapahtuvat samassa tekstissä. Niiden nopea vaihtelu on kuitenkin syytä panna merkille. Samaten on pelkästään virkistävää nähdä sellainen kielellinen arsenaali, joka ei palvele sisäsiistiä ilmaisua.
Helteen sorta valassa (ntamo 2009) yhdyssanat esiintyvät tavan takaa erikseen kirjoitettuina, sen kyllä kertoo jo kirjan nimikin. Myös Kiss ashissa sanan halkaiseminen on halvatun ärsyttävä tehokeino, mutta jos siihen kiinnittää huomiota, sanaan syntyy vaihtelua: se on sekä kaksi erillistä sanaa että vakiintunut yhdys sana jonka lukija automaattisesti tahtoo korjata oikeakieliseksi.
Toinen jatkuva ärsyttävä kielimuoto on lauseenvastike, jota useinkin vältetään kaikessa muussa paitsi käännösproosassa. Se vaikeuttaa lukemista, kiinnittää huomiota jotenkin perusteettomana muotona, mutta se sitoo samanaikaiset elementit yhteen ja pitää kielen tavattomassa toiminnassa, ikäänkuin huitomassa. Kiss Ashissa lauseenvastikkeen viitekohta on toisinaan vaikea löytää, se jää leijumaan. Staattinen olla-verbiin nojaava poetiikka on tästä kaukana.
Kolmas nenille hyppivä kielitapa on kikkailevan englannin käyttö. Ärsyttävää siinä on se, että se on niin lähellä nykyistä kielellisyyttämme, se osoittaa ikävästi kielellistä epäpuhtautta. Sille ei haluaisi antaa mitään positiivista merkitysfunktiota, mutta Kiss ashissa nokkeluusenglanti on perustellusti käytössä. Neljäs ärsyttävä piirre on pilkun semanttinen käyttö, välillä paikassa, jossa se, ärsyttää, ja on taas pakko, valita, keksiikö siihen syyn, vai, pitäisikö vaan vääräkielisenä.
Viides hätkäyttävä tekijä on ylätyylin ja alatyylin pikainen vaihtelu. Siitä esimerkki tässä runossa:
turisti henki riipi lampun
kyljestään tulet,
kun saapuisi puheen
kupla, minä olen tuhat
ja yksi sanaa yötä vasten
tuulipukujen haltioima lavatähtitipu mahtavat kultatikit
ranteissaan makasi
allaan haavainen ruohotupsu. pus
Kieli on jotenkin tupaten täyttä, siinä mainitaan esimerkiksi turisti, joka on jo vakiintunut tuhahduskohta suomalaisessa lyriikassa, joukkoon livahtaa niin ikään ajatus tuhannesta ja yhdestä yöstä, jossa Sheherazade kertoo säilyäkseen hengissä. Niin onnekkaasti ei käy "tuulipukujen haltioimalle lavatähtitipulle". Huomattavaa on muuten, että runon kertoja ja haavoitettu viihdyttäjä ovat naisia.
Kuudes, minua henkilökohtaisesti eniten ärsyttävä seikka on ontuva puujalkavitsi yhdistyneenä kampurajalkaenglantiin. Kuten: "facelift / hissi korkeuksiin" ja onelinerit, jotka Tarantino vetää silmiensä alle. Väsynyttä läppää. Mutta mitä muuta tehoa on tyhjässä mielessä, kulttuurin iltavalossa, johon Kiss ash ei suhtaudu auringonlaskukuvana. Mutta tämäkin kertoo enemmän minusta kuin Kiss ashista. Olen niin vanhakantainen runouden ystävä, että korvaani särähtää runous joka purkaa itseään banalisoimalla itsensä jatkuvasti. Muusat suokoot minulle kärsivällisyyttä sen suhteen, koska tämä on minulle lähinnä häpeäksi.
Seitsemäs asia, joka on kuitenkin pieni: sanojen satunnaiselta vaikuttava paksuntaminen. Kuin oppikirjoissa. Oleelliset, täkyt, tärpit. Opi nämä. Toisaalta ne saattavat muistuttaa hakukoneen tuloslistasta (hakukonemetodi on niin vakiintunut, että en pidä kovin tärkeänä nyt onko sitä käytetty ja missä määrin), jossa hakusanan osumat on paksunnettu valmiiksi.
Jännittävää tässä koko listassa on se, että kirja tematisoi näitä huonouselementtejä. Se ei ole salonkikelpoinen eikä se aio sellaiseksi tulla. Sen tarkoitukselliseen huonouteen on helppo tarttua, ja ivata. Mutta entä jos ottaakin nämä haavat tosissaan? Kuin ihmisen ruumiinvammat, jotka epäilemättä vaikuttavat hänen koko olemukseensa niin hänen omissa kuin muidenkin silmissä? Entä jos mennään niin pitkälle, että vammat eivät ole vammoja, vaan ominaisuuksia?
Tunkemisen poetiikkaa
Päällimmäisenä tuntuisi olevan vettä, aina helvetisti vettä. Vesi on kaikkialla maan asukkaiden välissä, se kantaa ja upottaa. Se likaantuu, sen hallitsematon nouseminen uhkaa elämää. Arkkityyppisesti mielettynä vesi on uuden elämän alku, feminiininen kohtu, joka kuitenkin uhkaa nielaista lapsensa rannikoilla. Samaan aikaan uhanalaisena on Kiss ashissa juuri feminiininen - ajatus äänihuulten ympärileikkauksesta, humalluttava korkea uni katedraalin kohdussa (tornin määrittäminen feminiiniseksi). Kuin tuhannen ja yhden yön Sheherazade, feminiininen tuottaa jatkuvasti uutta, ja väistämättä haavoittuu.
Kiss ashin ala on laaja, intiaanit, minareetit, Mekong, iglu, Niili. Paikkojen nopea vaihtelu pakottaa mieltämään mittakaavan jatkuvasti laajaksi, niin laajaksi, etteivät siihen enää auta kuin mielikuvat. Koko maailma tuntuu olevan menossa johonkin suuntaan ja jostain syystä se suunta ei tunnu hyvältä. Tässä emme voi puhua enää vain runon maailmasta, täytyy puhua omastamme, siitähän meidän pitäisi muutenkin puhua jatkuvasti.
Tapahtumat rinnastuvat jatkuvasti sekä aikojen että paikkojen vaihtuessa. Moderni ja muinainen rakennusteknologia pystyttävät monumentteja yhtä aikaa. Laminaatilta luetaan puunsyitä, perheväkivallan jäljistä avaruutta. Miksi lapsen iholla on pieniä, lähes huomaamattomia jälkiä, miksi isä tutkii käsiään kun äiti makaa maassa?
Äiti maa (s.39) nousee toistuvasti esille. Häntä on satutettu. Kiss ash tuntuu loputtomalta rakenteellisen väkivallan kuvaukselta. Inhimilliset pyrinnöt ovat raivokkaita ja haavoittavia maailma-äidin kannalta. Runoelma sisältää runsaasti kivun kuvia, kuten lasikuutioiden nousun maasta lapsen polvien korkeudelle ja siitä ylöspäin. Runo ei sano, että lasta sattuisi, mutta mielikuva nopeasti nousevista lasikuutioista tuntuu, hänhän saa lasia polviinsa. Mutta lapsi ei huuda, lasi kirkuu.
Maailman muuttuminen asutetuksi, nykyisenkaltaiseksi, tapahtuu pikakelauksella. Sitä kai se onkin, avaruuden ajanlaskulla (se ei pidä lukua pienistä). Planeetan muutos kirvelee:
Ihon syöpyminen on vain maailman
tuskaa. Niin sanotaan, pallo
harteilla, joka polttelee vatsassa.
Runoelman toisessa osassa (II) on meneillään keskitysleirimäinen kärsimysnäytelmä. Ihmisten on järjestäydyttävä, on kaivettava orjia, ovia. Ojia ei mainita. Tässä osassa kieli saa runsaasti väljyyttä, ikäänkuin tahtoisi välittää viestejä, käskyjä ja ohjeita. Nehän ovat typeriä ja virheellisiä, kuten runous yleensä. Kuten ihmisjoukkojen käskeminen yleensä. Kuten kollektiivinen rakennustoiminta yleensä.
"Homous on okei"
Dystooppista historiaa ja nykyisyyttä luotaavilta kirjoilta pyritään yleensä kyselemään rauhoittavaa viestiä kaiken epätoivon rinnalle. Kiss ash ei varsinaisesti ole synkkä tai toivoton. Sen sävy on vain kivuliaan kasvun, muutoksen ja dynamiikan; minä en tiedä tahtooko se pysäyttää tämän, vai voiko sellaista tahtoakaan. Inhimillinen toiminta on inhimillisen hallinnan ulkopuolella.
Ehkä Kiss ash ei tahdo antaa anteeksi ihmiselle niin paljoa, että se voisi rauhoitella, tai ehkä minä en tahdo antaa anteeksi näille meille, jotka ovat kaiken rikkoneet. Osallisuuden tuntu painaa. Mutta lopulta kirjan rauhoittavin lause kuuluu: "homous on okei" (64). Se on joku paikallinen camp-paise, joka ei kuitenkaan taivu ironiaksi, nykykulttuurin "se oli vain vitsi" -kuittaukseksi. Ehkä se on kaiken inhimillisen yhteismitattomuuden kulminaatiopiste, antaa nyt (Pentti) Holapalle lupa olla homo (s.64). Mutta niinhän ihmiset sanovat - se on ihan okei vaikka se on homo, ei mulla mitään homoja vastaan ole. Niinhän ihmiset sanovat. Tuon tuostakin.
Kiss ashin sävy on salonkikelvoton, tyylitajuton, kursailematon, nolostelematon. Minun täytyy hieroa silmiäni - lukeeko tässä näin, ei hitto mikä... ja toisaalta, loputonta valotusta, hyvänlaista vakavuutta. Kiss ashille mikään inhimillinen ei ole yhdentekevää.
Ainiin, intiaanit. Ne tulevat, pilvien kosteus ja sellaiset. Ehkä se on näkökulmaharha: kun luulet olevasi jossain, olet vaikkapa tunkeutunut jonnekin, kuten uudelle mantereelle. ja tiedät ihan hyvin, että siellä on joitakuita, jotka ovat olleet siellä vakituisemmin ja pidempään. Mutta se ei oikeastaan liikuta sinua, koska sinun tulevaisuutesi on siellä ja paikallinen kasvusto on tehty raivattavaksi, se tulee liikkeen eteen. Intiaanien tulemisessa on uhkaa, nimenomaan valloittajan kannalta.
Onkohan Amerikan löytäminen ja valloittaminen ainoita hetkiä maailmanhistoriassa, jolloin laaja julkisuus ja useat ihmiset kiinnittivät huomionsa tulevaisuuteen niin tiiviisti? Intiaanit tulivat horisonttiin. Tulivat tielle kuin hyönteiset kakkostien kesäyössä. Kosteutta tuulilasissa. Veritahroja ajovaloissa. Kun vauhtia on tarpeeksi, ei näe itse olevansa tulokas toisten maailmassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti