Tuore street-runousmanifesti julistaa:
"Ilmeisin stop-sanan muunnelma "spot" loistaa poissaolollaan ja siten ilmentää street-runouden mielenkiinnottomuutta tavanomaista semantiikkaleikittelyä kohtaan. Se elää enemmin äkillisestä havainnosta, siihen on törmättävä, se on tilallista."
Manifesti siis väittää, että street-runous on ekslusiivista, se sulkee semanttisia yksiköitä pois, toisin kuin perinteinen kokeellinen runous, joka manifestin kirjoittajan mukaan sulkee niitä sisäänsä. Manifestit eivät tietenkään sulata itseensä vuosisatojen hermeettistä perinnettä, nehän lähtökohtaisesti pyrkivät luomaan vaikutelman murtumakohdista. Manifesti kuitenkin unohtaa negaation hämmentävän voiman: neljän kirjaimen yhdistelmien määrä on sikäli rajallinen, että jokainen puuttuva yksikkö - etenkin semanttisesti mielekäs ja "ilmeisin" spot - kiinnittää huomiota sinänsä. Vaikka street-runous olemuksellisesti hyljeksiikin kaanoniin kiinnittymistä on kuitenkin tarpeellista etsiä sille paikkaa (spot) kirjallisuushistoriassa.
Manifesti mainitsee kuvataiteen puolelta Banksyn eräänä ilmeisenä viitekohtana. Kirjallisuuden puolelta streetrunouden ilmeinen lähtökohta on beat-kirjallisuudessa. Sekä streetrunouden tekeminen että vastaanottaminen edellyttävät tieromantiikkaa ja sijoittuvat ensisijassa motoroitujen väylien varsille. Ajopeli on klassisessa beatissa merkinnyt vapautta, valtateiden anonyymia aaltoilua sijainnista (spot) toiseen ja vaaran läsnäoloa. Nykyisessä kontekstissa voidaan ajatella myös öljyn loppumista ja länsimaisen elämäntavan aiheuttamaa tuhoa ympäristölle ja myös inhimilliselle kulttuurille olemattomuuden erämaissa, joita loputtomasti luuppiutuvat kehätiet tarjoavat kulkijalleen. Beatiin street-runouden liittää myös huonosti peitetty huumeviittaus - pot (pots) merkitsee tietysti kannabista, ja merkityshän selviää kun lukee street-runouden pysähdyskehotuksen toisin päin. Irrallinen s-kirjain jää vain merkitsemään sanan monikkoa. Smoke pot -sanonta kuitenkin street-runouden yhteydessä joustaa muotoon "smoke pots", jolloin päästään jo armeijakieleen ja savuverhon käyttöön taisteluissa. Joka tapauksessa yhteys erityisesti amerikkalaiseen elämäntapaan on väistämätön purkukohta street-runouden rajalliselle mutta rikkaalle merkityspotentiaalille.
Street-runous on myös läsnä tavallisen autoilevan länsimaisen ihmisen elämässä - aivan kuten terrorin pelko. Sen keskeisiä keinoja on tehdä läpinäkyväksi jokapäiväinen sääntöihin ja rajoituksiin alistuminen, mutta myös ihmisen kyky tulkita niinsanotusti väärin kirjoitettuja viestejä (vaikka street-runo onkin harkittu ja jokaista merkkiä myöten sommiteltu teos). Liikenteessä katuun maalattu pysähtymiskäsky toimii, vaikka kirjaimet eivät olisikaan juuri oikeassa järjestyksessä. Viestin täsmällisen kirjoitusasun häirintä pureutuu juuri liikennekulttuurin ytimiin: kyse on turvallisuudesta, toimivuudesta, viestin intentionaalisuudesta. Aktiivinen street-runous sumentaa anarkistisesti nämä kaikki aspektit.
Kuten manifesti huomauttaakin, on street-runous kulunut myös internetin suurkuluttajien käsissä. Tämä vain korostaa sen suunnatonta tehoa. Kuten monet muutkin postpostmodernin elämämme ilmiöt, se voidaan elää myös internetitse, sen tenhovoima kutkuttaa linkinlevittäjien lol-hermoa. Sen hypermediaalisuus takaa sille paikan myös sen kansanosan parissa, joka ei poistu näyttöpäätteen ääreltä edes autotielle, mutta tietää vielä mikä moottoritie on mutta on itse valinnut toisin: rajoitusten ja sääntöjen kahlitseman liikenneväylän sijaan on valittu rajoittamaton ja vapaa internetin laaja kaista.
Street-runouden merkitys ei tietenkään tyhjene tähän, mutta ainakin sen universaali tulkinta saa kritiikkiä näiden havaintojen kautta: kun kirjainten o, p, s ja t kautta toimiva runokieli lähtee rullaamaan, sen konteksti löytyy auttamatta englannin kielestä. Tietenkään tässä ei ole mitään ihmeellistä, koska sana stop on alkuaan englantia ja englanti on vallitseva maailmankieli. Näkyyhän englannin kielellinen dominanssi myös uuden runoussuunnan nimessä, street on englantia ja merkitsee katua.
Nämä pienet huomiot toivottavasti vain kirkastavat street-runouden lukijakunnalle sen kirjoittautumista elämyksellisyyden ja vastavirtaisuuden perinteisiin, ja samaan aikaan sen yksinkertaista vilpittömyyttä sen ihmetellessä: mihin kaikkeen kieltä käytämmekään. Tietysti vasta ajan kuluminen kirkastaa street-runouden lopullisen merkityksen kirjallisuuden historiassa, mutta sen päivänpolttavuutta ei viilennä mikään.
(kiitos Laadunvalvontayksikölle ja anteeksi anarkistinen, lupiapyytelemätön reagointi!)
Luin kirjoituksesi kahteen kertaan, ja tuntuu että se ei lukemalla tyhjene. Kirjallisuushistorialliset kytkökset ovat mitä ilmeisimmin paikkansa pitäviä. Beat-kirjallisuuden kulkijaromantiikka ja siihen liittyvä hanttihommien teko henkensä pitimiksi jatkuu vahvasti street-runouden konkretiassa.
VastaaPoistaSamettitakissa kyynärpääpaikkojaan vilauttelevat itärannikon älyköt sulkeutuvat streetistä ulos automaattisesti. On tunnettava järeimmät katutyökalut ja hikoiltava paahteessa päästäkseen street-runouden tekemisen äärelle. Palkkaakin maksetaan, vaikka olennaisin eli itse runot ovat urakoitsijalle sivutuote.
Odotan Tuli&Savu -lehden yhteydenottoa artikkelin tilaamiseksi tästä aiheesta, jonka laatimiseen toivon saavani apuasi. Kenties saamme kokonaisen teemanumeron käyttöömme. Pyydän sinua myös valmistautumaan street-seminaarin, joka voitaisiin pitää esimerkiksi Lahden tien liittymässä.
Ilmiön näennäisen kirkkaasta ajatuksellisesta selkeydestä huolimatta haluaisin vielä painottaa varautuneisuuttaa esimerkiksi street-runoilijoiden motiivien aukikirjoittamista kohtaan. Meidän on yksinkertaisesti odotettava niin pitkään, että yhytämme liikkeen sisältä muutamia tai edes yhden runoilijan.
Itse asiassa vastauksesi vaatimattomaan esseeseeni, jota olen tietysti pitkään hionut ja punninnut, toi esiin erään uuden aspektin, jonka jätin huomiotta tyystin. "Hanttihommien teko" - aivan ilmeisesti kyse on myös työväenrunouden uudesta runoudesta, tuotantovälineiden semantiikan haltuunotosta "on the spot" eli jopa työpaikalla.
VastaaPoistaOikeastaan on kummallista, että Tuli & Savu ei ole vielä ottanut yhteyttä street-runoutta koskien. Onhan jo tällä lukemisella selvää, että vaikka yhtään tekijää ei ole vielä yhytetty, aineistoa riittäisi hyvinkin yhteen lehteen.
Ehdotan taidetieteellistä seminaaria, jossa street-runoteoksia voitaisiin myös esitellä. Niitä voisi kosketella ja myös lausuminen olisi tarpeellista. Juuri kirjainyhdistelmien mahdollisuus muuttua äänteiksi on tärkeä osa kaikkea runoutta.
Niin kauan kuin tekijät uupuvat teoreetikkojen tietoisuudesta, tätä tutkimusta on tyydyttävä tekemään vanhalla kunnon "tekijän kuolema" -mentaliteetilla ja suhtauduttava intentioiden mahdollisuuksiin ainoastaan harhana. Eli tämähän menee ihan kirjallisuustieteen klassikoiden tahtiin!
Seminaaripaikkaa on ryhdyttävä pohtimaan välittömästi. Kansainvälisyys, avoimuus ja muut tieteentekemisen etiikkaan liittyvät asiat vaativat huomiota.Olisi myös hyvä löytää kustantaja street-runoantologialle, jossa voisi toimituksellisesti yhdistää teoksia, manifestin ja ilmiötä tutkivia artikkeleita.
en ymmärrä tätä kirjoitusta. enkä tuota toista johon viitataan. Molemmat tuntuvat minusta yhdentekeviltä.
VastaaPoistaPaukkuja tuhlataan johonkin sellaiseen, en tosin tiedä mitä se tarkalleen on, jonka alasampuminen on samantekevää.
Ulkopuolisen silmin nämä (yllä) runokeskustelut vaikuttavat kummallisilta.
Lisäesimerkkinä V-S Luoma-Ahon blogissa kirjoittamat hyvin epämääräiset "yhteiskunnalliset" perustelut kirjoittamiselleen taikka sitten Ville-Juhani Sutisen edesmenneessä (?) blogissaan kirjoittamat postaukset.
Epäonnistuneista kirjallisuuden opinnoistani muistan, että vaatimus "yhteiskunnallisesta" kirjallisuudesta ei taida olla kovin uusi...
Entä mihin tarvitaan "Ymmärrettävän runouden liittoa", kun on Charles Bernsteinin runo "Kiitos että sanoit kiitos"? Suopeampi lukutapa "Ymmärrettävän runouden liitolle" saattaisi tietysti olla, että kyseessä on yksi ainoa kiitollisuudenosoitus ja homage tuolle runolle.
Ajattelisin, että avoimuus on kaiken taiteen kokemisen viimeinen ehto - sellainen avoimuus, joka ei voi käyttää ennalta-annettua kriteeriä kritiikille - tämä on niin itsestään selvää, että sen kirjoittaminen tuntuu typerältä.
Miksi minulle silti tulee olo lukiessani blogikeskustelua, että avoimuutta ja keskustelunhalua monilta "runokeskustelijoilta" juuri puuttuu. Sen sijaan on esittää nurkkakuntaisuutta, vihamielisyyttä, ironian käyttöä, ikään kuin se vapauttaisi kirjoittamasta tarkasti tai ikään kuin ironia "nykymaailmassa" kävisi kritiikin välineestä.
Miksi minusta tuntuu, että tarkoitus ei aina olekaan keskustella runoudesta, vaan esittää mielipide runoudesta.
"Itsekritiikki on tietenkin vain toisen kritiikin kieltämistä, itseriittoinen tapa varata itselle oikeus riittämättömyyteen ja korottautua itsensä edessä alentumalla."
No, lopulta saattaa olla, että minua ei kiinnosta runopuhe itsessään, vaan sangen "intuitiivisesti" kokemani eettinen ongelma, joka liittyy kaikkeen tuomitsemiseen, ironiaan ja moraaliseen närkästykseen: tuomitsemalla muut tiedän, että olen itse syyllinen. Tämän jälkimmäisen lauseen voi lukea ironiana, mikäli tahtoo . . .
Mielessäni on Rene Girardin Camuksen Sivullista koskeva essee, jonka teemana on tuomitseminen.
Häpeän kommenttiani jo nyt ja siitä syystä haluan jatkaa vielä vähän..
VastaaPoista(Mikäli kirjoittamani asiat ovat kaikille itsestäänselviä, pyydän anteeksi, minulle ne eivät ole)
Rene Girardin Camus-esseen saatesanoissa Olli Sinivaara kirjoittaa:
"Sivullisen kaltainen moderni klassikko ei ole autonomista taidetta eikä liioin 'sitoutunutta' poliittista toimintaa, vaan romanttisen individualismin ja mimeettisen erottautumispyrkimyksen oire ja tuotos. Se ei ole juhlittava taideteos, vaan pikemminkin kulttuurin syvimpien ongelmien ilmaus."
Camuksen romaani siis "taideteoksena" tai "kirjallisuutena" tuo julki jonkin "[modernin] kulttuurin ongelman". Tämä on eri asia kuin sanoa "Camuksen romaani on seurausta ja tulosta jostakin modernin kulttuurin ongelmasta".
Minusta tuntuu että tätä eroa ei oteta läheskään aina huomioon taidepuheessa.
Esimerkiksi:
Erilaisissa feministisissä kirjallisuuden "luennoissa", ainakin siinä muodossa kuin ne tulivat julki joissakin käymissäni kirjallisuuden seminaareissa, oli mielestäni ongelmana se, että näissä feministisissä tai postkoloniaalisissa tms. tulkintayrityksissä ei lopulta, sellainen vaikutelma minulle tuli, oltu kiinnostuttu kyseessä olevasta teoksesta, siitä mitä se itse "immanentisti" (en tiedä onko edellinen hyvä sana) sanoo tai tuo julki. Sen sijaan analyysin tavoite oli käyttää ko. teosta tukemaan omaa kriittistä positiota mitä tulee esimerkiksi erilaisiin sortojärjestelmiin ja niin edelleen. En halua saarnata minkään autenttisen taidekokemuksen puolesta. Tarkoitan vain, että sellainen tutkimuspyrkimys, tässä tapauksessa kirjallisuudentutkimus, joka ei ota lainkaan huomioon omaa tutkimuskohdettaan, vaan käyttää sitä ainoastaan puolivillaisen yhteiskuntakritiikin välineenä on epäilyttävää ja eettiseltä kannalta katsoen "tuomittavaa".
"Tietysti vasta ajan kuluminen kirkastaa street-runouden lopullisen merkityksen kirjallisuuden historiassa, mutta sen päivänpolttavuutta ei viilennä mikään."
Tosiaan. Olen lukevinani joistakin runopuheen puhunnoista, että jotkin runot tai jotkin poetiikat olisivat päivänpolttavimpia kuin jotkin muut. Mikäköhän lienee kriteeri tälle päivänpolttavuudelle, mikään puolivillainen "yhteiskunnallisuus" se tuskin voi olla, ehkei kukaan ole näin väittänytkään...
Pahoittelen kommenttini julistuksellista ja naiivia sävyä.
Samperi Juri v, sä olet ihan oikeassa. Toisaalta taidat suhtautua vähän tahallisen vakavasti street-runouteen. Moraalinen huomiosi ja ironiakritiikki puolustavat yhtä kaikki paikkaansa.
VastaaPoistaTove Janson kirjoittaa Näkymättömässä lapsessa päähenkilön ongelman johtuvan tädistä, joka oli ironinen. Mä olen miettinyt aika paljon ironiaa vahingoittavana juttuna ja tekstisi perusteella tällaiseen taitaa olla olemassa vaara.
Suhteessa street-runouteen kyseessä on mun puolelta paitsi itseironiaa myös ilahtuminen satunnaiseen netissä törmäämääni ilmiöön, jota rupesin systemaattisesti kartoittamaan ja jonka konteksti apparoitui poeettiseksi. Taustalla on monta seikkaa, eikä vähiten runouden käsitteellisten sisältöjen nykyinen ryöppyäminen.
Kielteistä kritiikkiä on ehkä sen suhteen, etten usko minkään runouden voivan elää vain (spekulatiivisilla) käsitteellisillä sisällöillä, joka on analoginen juttu mainitsemiisi esimerkkeihin tarkoitushakuisista luennoista. Kyllä vaan, muakin ne on sapettanut.
Toisaalta löydetyssä runoudessa on monasti ihan todellinen mahdollisuus vapautua luku-urista tai ohjatuista positioista. Toinen juttu on taiteiden pyrkimys ylipäätään tilallistua, mihin olen kiinnittänyt huomiota viimeisten muutamien vuosien aikana.
Eli ei tässä mitään paukkuja tuhlata. Meidän pitää pikkusen kaventaa sun sektoria, niin saadaan ensimmäinen kriittinen essee sisällytettyä street-runoantologialle.
kyllä, juri v. on ehdottomasti oikeassa. lisäksi minä muodostin sisäpiirin aksun kanssa, kun se manifesti alkoi niin kovasti naurattaa, ja ensin ajattelin, että mitä lie sisäpiireilyä ja sitten ajattelin, että if you can't beat them, join them ja sitten minustakin tuli sisäpiiriä. näinkö helppoa se on?
VastaaPoistakaikki mitä te molemmat sanotte ironiasta, on harvinaisen totta. samoin kaikki, mitä tässä on sanottu runouspuheen kielestä. ja tarkoitushakuisista luennoista, jotka eivät useinkaan ole edes antoisia.
mutta tuohon ekaan kommenttiin vielä huomauttaisin, että minusta sekä sutinen että luoma-aho ovat hekin tavallaan varsin vanhanaikaisia kirjoittajia. blogauksen eräs aspekti on päällekkäinen esseekirjallisuuden kanssa, eli entryilemällä rakennetaan jotakin minää, minuutta, joka on tietysti poissulkeva, ja joka saattaa puhua lukijakunnalleen sisäänpäinlämpiävästi. sellainen tyyli vakiintuu helposti, etenkin jos on vaikkapa niin pitkän linjan bloginkirjoittaja kuin luoma-aho. lisäksi blogitekstit ovat usein muutenkin aika ruokkoamattomia, toiset haluavat tehdä rautalankaa, toiset eivät vaivaudu. mutta ovathan keskusteleminen ja _minun_ _oma_ _mielipide_ Kaikesta kuitenkin päällekkäisiä. ja mä näen oman näkemyksen voimakkuuden myös analogisena omalle tekemiselle, siis runoilijoilla, taiteilijoilla. lukijoilta voidaan odottaa avoimuutta, mutta toisaalta myös linjanvetoja, niiden vaan pitää olla rehellisiä ja näkyviä. mutta sori, mustakin tuntuu, että läpätän tässä nyt julistuksellisesti ja naiivisti - vaikka se on oikeastaan aivan hyvä tapa puhua.