"Heiskasen sinänsä nokkelaa kokelmaa lukiessa kaipaa taas T.S. Eliotin lanseeraamaa "objektiivista korrelaattia", runouden olemisen kiinteää perustaa."
Kaipaa... mitä? Miksi ihmeessä arvostelija mainitsee Eliotin objektiivisen korrelaatin käsitteen? Ja vielä "kaipaa", passiivimuodossa! Suurin osa arvostelun potentiaalisista lukijoista ei varmasti tiedä mitä objektiivinen korrelaatti merkitsee, siksi onkin tyylikkään elitististä mainita se "runouden olemisen kiinteänä perustana". Ja passiivihan korostaa kirjoittajan objektiivisuutta ja asiantuntevuutta.
Sacred Woodissa (1922) ilmestyneessä tekstissä "Hamlet and his Problems" Eliot määrittelee objektiivisen korrelaatin seuraavasti:
The only way of expressing emotion in the form of art is by finding an "objective correlative"; in other words, a set of objects, a situation, a chain of events which shall be the formula of that particular emotion; such that when the external facts, which must terminate in sensory experience, are given, the emotion is immediately evoked.
Oikeastaan on samantekevää mitä objektiivinen korrelaatti merkitsee. Eliotin ylläoleva määritelmä on varsin väljä ja epämääräinen: viime kädessä objektiivinen korrelaatti merkitsee taideteoksen kykyä herättää joku tietty, hallittu tunne-elämys, joka vaikkapa osallistaa yleisön henkilöhahmon tunnetilaan. T.S. Eliotille se merkitsi näppärää tapaa todistaa miksi Shakespearen Hamlet epäonnistuu yhdellä keskeisellä kirjallisen taideteoksen osa-alueella: se ei pysty konkretisoimaan henkilöhahmon tunnetilaa lukijalle aistivoimaisesti. Eliot luonnollisesti jättää huomiotta Hamletin luonteen näytelmänä ja lukee sitä kuin tekstiin vangittua runoa. Lisäksi Eliotin keskeinen argumentti on se, että Hamletin tunteet ylittävät näytelmätekstin niille luomat puitteet, eivätkä siksi löydä objektiivista korrelaattia. Tuntuu, että teoria on jopa psykologisesti heikko, koska tunneilmaisun, empatian ja liikuttumisen lait eivät ole kovinkaan yksinkertaisia. Miten kuvata koteloitumista, juuttumista ja sulkeutuneisuutta katharttisella tavalla? Objektiivinen korrelaatti ei Eliotin tekstissä vaikuta suinkaan miltään runouden olemuksellisuudelta, vaan nuijalta, jolla voidaan lyödä päähän teosta, joka epäonnistuu sykähdyttämään runoilija-teoreetikon sydäntä.
Marjo Heiskasenkin kohdalla objektiivinen korrelaatti päätyy tähdentämään tekijän epäonnistumista. Waarala ei edes vaivaudu kertomaan mistä Heiskasen kirjassa on kyse, vaan asettaa sen edustamaan jotain internetin tuottamaa kielellis-kulttuurista rappiotilaa. Sen lisäksi epämääräisen ja selittämättömän käsitteen negatiivisella käytöllä pystyy (uus)kriitikko hahmottelemaan runouden ikiaikaiselta kuulostavan olemuksellisen pohjan. Odottelenkin jo seuraavan eliotilaisen käsitteen esiinmarssia suomalaisessa kirjallisuuskritiikissä - hei Traditio, missä sä oo-oot?
Ainakin kritiikki kertoo murroksesta. Uuden esikoiskokoelman lähtökohtaisesti oletetaan olevan googlauksen avulla tuotettua runoutta.
VastaaPoista- mikä tietysti on tolkutonta. Haukkua saa, mutta hölmö ei kriitikon ole hyvä olla.
VastaaPoistaNiipä.
VastaaPoistaTunsin aikamoista myötähäpeää tuttavani tekemästä kritiikistä, jolle verkko on kauhistus. Arvio oli tänään Keskarissa.
Waarala: "Nettirunoudessa sanat voivat leijua helponnäköisellä tavalla siellä sun täällä."
Tuntui,että Waarala kaipasi keskeislyriikkaa ja siksi tarvittaisiin "objektiivinen korrelaatti" tarvittaisiin sitomaan kaikki netissä leijuva hallittavaksi.
RistoNp
reijo - siitä juuri mahtaa olla kysymys. kritiikin oletukset eivät aina ole kovinkaan yhtämittaisia runouden kanssa.
VastaaPoistamarjo, tässähän ei ole kyse edes varsinaisesti siitä, että waarala olisi haukkunut kirjasi, hän vain taisi puhua ihan jostain muusta...
risto, huomasin, että samainen objektiivinen korrelaatti kummittelee myös waaralan kirjoittamassa teemu hirvilammin runokirjaa koskevassa arvioissa vna 2007 ( http://www.savonsanomat.fi/viihde/kirjat/teemu-hirvilammi-k%C3%A4pyl%C3%A4n-konditoria/37501 )
mulle on tosin täysi mysteeri, että mitä se korrelaatti tässä tarkoittaa.
mutta jos kerran internet on kauhea paikka, niin onko se pakko ottaa huomioon kun kirjoittaa runokritiikkiä - hakukonerunoa ilmestyy kuitenkin niin vähän, ettei niitä ole mikään pakko edes arvostella, joku muuhan voi tehdä ne. tosin tämäkin ehdotus menee ohi, koska marjon äänes taitaa olla juuri sellainen vanhanaikainen romanttinen luovan "neron" päästään kalastama teos.
Minä puolestani jäin, Maaria, miettimään että mikä tuossa Hamletissa nyt sitten oli niin kaukana draaman laeista että pani Eliotin keksimään tuon korrelaatin.
VastaaPoistaHamlet on mielestäni hemmetin hyvin perusteltu näytelmä, miltei joka henkilön kohdalta. Psykologiasta en tiedä, mutta kyllä sielläkin saattaa olla löytöjä.
Menen maanantaina kirjastoon ja vaadin että Marjon kirja ostetaan sinne.
ripsa, minäkään en ihan sitä käsitä - ilmeisesti näytelmän lukeminen ei herättänyt eliotissa samanlaisia tunteita kuin vaikkapa lady macbethin maaninen kättenpesu. se on tietysti hyvin vaikuttava myös kirjallisena kuvauksena. mutta eliot ei itse asiassa keksinyt objektiivisen korrelaatin käsitettä, vaan se on vuosikymmeniä häntä vanhempi. ei varmaankaan sattumaa, että käsitettä käytti juuri etelävaltiolainen kirjoittava taidemaalari washington allston (eräässä esseessä 1840). koko teksti löytyy tästä: http://www.gutenberg.org/files/11391/11391.txt
VastaaPoistaallston kirjoittaa suurinpiirtein, että samaan tapaan kuin kuva kaalesta vastaa kaalta, eikä suinkaan kukkakaalta (tai sitten se on kuva kukkakaalesta), täytyy mielen kuvajaisilla olla konkreettinen vastine, eli objektiivinen korrelaatti. vau mikä platoninen loikka! eliotille konkretia oli tärkeää, ja hän modasi käsitteen tarkoittamaan niitä piirteitä taideteoksessa, jotka aiheuttavat yleisössä halutunlaisen tunteen. mikä on outoa, koska eliot ei olisi voinut vähempää välittää tekijöistä tai lukijoista, koska kirjallisuuden olennainen vaikutuskenttä on traditio. voi olla, että olen tässä kuin piru raamatun äärellä, mutta kai joku oikaisee, jos olen liian häijy hyttynen tuon suurmiehen korvalehdellä.
mutta sitä minä en kyllä käsitä, miksi eliotin onnettomista teorioista kukaan mitään piittaa sellaisinaan, hän kirjoitti kuitenkin ihan kelvollisia runoja...
minäkin ajattelin, että marjon kirja pitäisi lukaista. sen verran ristiriitaisia ovat muutkin arvostelut olleet. kannattaa muuten huomata vielä tämä karri kokon parnassoon kirjoittama kritiikki: http://www.parnasso.fi/kritiikit/2010-08/suun-ja-kielen-nautintoja/
Kriitikkojen tarjoama ristivalotus tuntuu parhaimmillaan hyvältä aivan riippumatta siitä, tarjotaanko kehuvaa vai varauksellista näkökantaa. Esimerkiksi se, että Hesari nosti novelliksi tituleeratun tekstin kokoelman parhaaksi ja Parnasso taas piti sitä tarpeettomana, tuotti minulle suurta iloa ja uskoakseni myös lisäsi ymmärrystä. Kun kritiikit toimivat noin, niistä on helppo olla ihan vanhanaikaisen kiitollinen.
VastaaPoista