perjantai 15. lokakuuta 2010

Voi vaikeutta

Aloin ajatella kirjallista vaikeutta seurattuani Tommi Melenderin blogissa käytyä keskustelua Markku Eskelisen vaikutuksesta. Kertomusten perusteella on ilmiselvää, että Eskelinen antoi aikanaan kasvot postmodernille. Lisäksi keskustelun sivutuotteena selviää, että postmoderni on akateemista, eli pikemminkin kirjallisuudentutkimuksen kuin kansallisen kirjallisuutemme heiniä. Eskelinen ja mm. Leevi Lehto, postmoderni taiteilija hänkin, ovat saaneet töillensä huomiota akateemisissa opinnäytteissä. Kenties tämän pohjalta voitaisiin puhua jostain akateemisesta mausta tai ymmärryksestä, jopa katsomuksesta.

Akateemisuuden tuominen suomalaiseen kirjallisuuskeskusteluun toimii aina samalla tavalla: kirjailijan on elettävä kirjailijan elämä ja kaikkihan tietävät, etteivät kalvakkaanverettömät akateemikot ole elossakaan. Jopa akateemisesti koulutetut kriitikot teeskentelevät mahdollisimman kansanomaista, leikkivät Pihtiputaan mummon aikamiespoikaa.

Asetelma on huvittava, etenkin kun merkittävä osa kirjallisuuden ja kirjallisuuskritiikin yleisöstä on Suomessa korkeakoulutettua. Nämä akateemiset tai muuten vaan avoimesti asennoituneet lukijat ovat usein kiinnostuneita siitä, mitä maan taiteilijat ovat heidän huvituksekseen tai opetuksekseen keksineet. Heitä ei välttämättä edes pieni vaikeus haittaa, useinhan sitä joutuu vaivaamaan päätään kun törmää johonkin itselle uuteen asiaan. Hyvinkoulutetut kriitikot puolestaan ovat juuttuneet voivotteluunsa ja päivittelyynsä. Ja näin eritoten niiden kohdalla, jotka avoimestikin ilmaisevat mieltyneensä moderniin postmodernin asemesta - tai kunhan vaan vihaavat postmodernia.

Olen itse vierastanut sanaa "postmoderni", jo siksi, että sana ei tarkoita mitään tai sitten se tarkoittaa liikaa. Ei ole mitään sellaista seikkaa, jonka voisi erikseen leimata postmoderniksi, koska se läpäisee koko kulttuurin. Taidan julistaa, että puhuessamme postmodernista puhumme mistä tahansa nykyrunoudesta tai nykykirjallisuudesta.

Toinen syy on se, että modernin ja postmodernin käsitteet ovat keskustelussa aina niin epämääräisiä, että puheesta tulee teennäistä. Puhutaan pelkistä makrotason rakennelmista, siis yläkäsitteistä, jotka ovat valmiiksi liian laajoja koskeakseen mitään erityistä tilannetta tai teosta. Lisäksi niihin heijastetaan kaikenlaisia tunteita, eikä vähiten katkeruutta. Ilmankos nykyrunouskin tuntuu vaikealta, kun aina pitää ajatella sitä postmodernia tai modernia. Hirvittävän raskas arsenaali, joka ei välittömästi pysty koskettamaan ainoatakaan kirjallista yksittäistapausta, mutta joka kylläkin miellyttää akateemista ennakkoluuloa ja leimakirvestelyä.

Jos nyt muistelen Jukka Petäjän nippukritiikkiä, tai tartun hetkeksi tuoreempaan, Sami Liuhdon kirjoittamaan arvosteluun Mikael Bryggerin konseptuaalis-minimalistisesta Valikoimasta asteroideja. Liuhto ottaa itse esille taustansa humanistiopiskelijana, hän siis on nauttinut akateemista sivistystä. Jukka Petäjä puolestaan käyttää vaikeaa, käsitteellistä akateemista sanastoa. Ja molemmat julistavat ylväästi ymmärtämättömyyttään nykyrunoutta kohtaan. Liuhto menee niinkin pitkälle kansan ja nykyrunouden vastakkainasettelussa, että ilmoittaa kysyneensä kansalta - ja saa vastaukseksi, että Bryggerin kirja antaa yhtä vähän kuin nykytaide, siis ei mitään. Koomisimmillaan Liuhto ehti jo vaatia "normaalia" runoutta - mikä on tietysti täysin vastakohtaista runoudelle ilmiönä, kun kerran runous on rakenteellisesti ja semanttisesti normaalista poikkeavaa kieltä.

Kysymys vaikeudesta on kiinnostanut minua pitkään. Tein graduni Dylan Thomasin (1914-1953) runoista, ja oikeastaan ensimmäinen asia minkä niiden Thomasin kanssa vietettyjen vuosien aikana jouduin selvittämään itselleni oli kysymys vaikeudesta. Jos Thomasin runot ovat itsestään selvästi vaikeita, millä tavalla ne ovat vaikeita? Tietysti tulkinnallisesti. Polysemia, kielellinen joustavuus ja useat rinnakkaiset merkitysketjut tekevät Thomasin runojen selittämisestä vaikeaa. Thomasin runot siis ovat vaikeita, koska pitävän tulkinnallisen tutkimustekstin tuottaminen niistä on vaikeaa, ja tutkimusprosessi pakottaa sellaisiin rajauksiin, jotka jättävät tekstin merkittäviä piirteitä kokonaan huomiotta.

Thomasin kohdalla on myös keskusteltu siitä onko hän modernisti vai postmodernisti. Kysymys on jokseenkin mieletön, koska se osoittaa lähinnä käsitteiden rajallisuutta. Jos jonkun lyriikka on liian vaikeaa tai tempoilevaa tai kohtuutonta, niin se on sitten postmodernia. Tällä metodilla löydämme nopeasti postmodernismimme miltä aikakaudelta tahansa, ja koko kysymyksenasettelu muuttuu lähinnä anakronismiksi.

Sen sijaan Thomasin lyriikka ei ole vaikeaa hengitettävää, syötävää tai luettavaa. Tulkitsijan omaa lukemisen tai ymmärtämisen tapaa ei kovin pitkälle voi sekoittaa sen kohteeseen - vai voiko? Vaikeus on laatusana, joka suuntautuu pääasiassa tietoon: jos teksti ei vaikuta ymmärrettävälle, tiedon piiriin otettavalle, se on vaikea. Lisäksi vaikutelma vaikeudesta voi nousta myös tekstin funktion määritelmästä: jos kirjallinen teos käsitetään ensisijaisesti kommunikaationa, siis samassa mielessä kuin suuri osa ihmistenvälisestä viestinnästä, tottahan se alkaa vaikuttaa vaikealta - siitä ei voi helposti purkaa viestiä. Mutta voidaan aivan hyvin ajatella myös mitä tahansa tunnustettua modernistista klassikkoa. Paavo Haavikko, Ezra Pound, Getrude Stein, Eeva-Liisa Manner, T.S.Eliot, Pentti Saarikoski, Mirkka Rekola. Vaikeita runoilijoita, eikös? Mitä erityisen vaikeaa on nykyrunoudessamme näihin verrattuna?

Adjektiivin "vaikea" vastakohtana mielletään tavallisesti "helppo". Tästä voidaankin päätellä, että postmodernistikriittisten kirjoittajien on helppo lukea runoutta, jonka he määrittelevät ei-postmodernistiseksi. Kun joku runoilija ei ole vaikea, hän olkoon sitten helppo! Ei varmaankaan mikään kunniamaininta runoilijalle.

Vai olisiko kysymys jostain muusta? Kenties akateemisesti koulutettujen kriitikoiden opinkehästä. Korkeakirjallisen modernismin hermetiikan alkeet opittuaan ei kriitikon tarvitse enää vaivautua kuin tunnistamaan ne, pinnallinen havainto riittää. Sen jälkeen kaikki muu alkaa tuntua vaikealta. Mutta en oikeastaan ymmärrä missä kohtaa kansan miellyttämisen voi sotkea tähän. Jos ajatellaan runouden marginalisoitumisen historiaa, eikö se alkanut modernismin valta-ajasta? Se oli runouden kirjallistumisen hetki, ja sillä hetkellä lukijakunnat alkoivat kaventua (jos ne eivät nyt niin ideaalisen jättimäisiä olleet aiemminkaan). Verrattuna johonkin Eino Leinoon, Lauri Viitaan tai Kaarlo Sarkiaan ovat monet korkeamodernistimme edelleen vain harvojen lukemistoa, hermeettisiä herkkupaloja. Siksi tuntuukin keinotekoiselta asettaa modernistinen ja postmodernistinen elitismi toistensa vastakohdiksi, ja ryhtyä rakentamaan laajoille yleisöille tarkoitettuja runoarvosteluja tämäntapaisten makujen päälle. Kriitikon voima on kyky lukea ja kyky selittää, parhaimmillaan kyky murtaa hermeettisiä kehiä.

11 kommenttia:

  1. Jämäkkä entry :). Hyvä.

    Runoudessa "postmodernismin" ja "modernismin" sekaan sekoittuvat yhtenään "uusi runous", "kokeellinen runous", "avantgarde" ja "nykyrunous". Petäjän nippukritiikissä minun kerrottiin "pysyttelevän päällisin puolin likempänä runouden kaanonia" ja olenkin miettinyt onko Petäjän käsittämä runouden kaanon juuri "vain" (korkea)modernistista perinnettä: Haavikkoa ja Mannerta jne. Mihin verrataan kun verrataan?

    Mihin Liuhto vertaa kun vertaa "normaaliin" runouteen; onko kyseessä juuri "runouden kaanon" eli lähinnä modernismin jäykät, pronssiin valetut suurruhtinasrunoilijamme? Vai todellako esim. Sarkia?

    Kouluttamattomana, ja täysin akateemisesta maailmasta syrjässä olevana mua kiinnostaa, mitä luetaan kun luetaan runouden kaanonia? Minkä lampun valossa "nykyrunous" siellä on?

    VastaaPoista
  2. Toi pihtiputaan mummo -kortti on jo vanhentunut. Toissa vuonna niitä käytiin erikseen tapaamassa, samoja koulutettuja ja kulttuuria hyvin tuntevia + harrastavia ihmisiä ne on ku me muutkin. Ei tarvi tavata ja selittää jokaista abstraktia käsitettä.

    Noissa konservatiivisissa torppauksissa naurattaa lähinnä avoin asenteellisuus, ensin kirjoittajan on jotenkin saatava uskottavuutta (sivistyssanoin tai taustaansa valottamalla), jonka jälkeen sitten voi ylpeästi kiirehtiäkin jo sanomaan, että minä en ymmärrä tästä mitään ja kylläpä on tahallisen vaikeaa. Esimiehet sitten puolustelevat näitä tyhmyydestään ylpeitä sillä fraasilla, että professionaalisen kriitikon teksti on aina luettava siitä viitekehyksestä, että hän on von oben.

    Pitää sanoa näille, että menkää itteenne ja kahville pihtiputaan mummojen luokse. Kulttuurihierarkiat on osallistumiskysymyksiä - sitä hämärtää tahallinen akatemismi, jolla tähdennellään näennäisiä eroja tekstin vastaanotossa henkilökohtaisella ja "skolaristisella" tasolla.

    Noita post-mitälie -tekstejäkin voi lukea monipuolisesti ja siitä lukutapahtumasta kirjoittaa. Ei oo vaikeeta. Tajutaanhan leffoissakin metaviittaukset ja kerrontatekniikkaa kommentoivat kerrontaratkaisut sun muut. Heti kun nää petäjät tulee sanomaan, että ne ei tajuu Tarantinon leffoista mitään, mä uskon oikeasti ne on vaan tyhmiä. Sitten on vielä kysymys siitä, onko esim. tuo Tarantino hyvä ohjaaja. Mun mielestä ei edes lähellä sitä.

    VastaaPoista
  3. teemu, mä en kauheen hyvin tunne vaikkapa kotimaisen kirjallisuuden tutkimusta. mutta jos aiemmasta kokemuksesta sanon, niin ensinnäkin runoutta tutkitaan vähän verrattuna proosaan, esim. gradutasolla. toiseksi ihan tuoreisiin ilmiöihin varotaan kajoamasta, koska monen mielestä niiden tutkiminen tuoreeltaan on liian varhaista. mä en ihan täysin jaa tota näkökulmaa, minusta se vaan asettaa omat haasteensa ja tieto mitä sitä kautta saadaan on erilaista kuin esim. 20 vuoden perspektiivillä tutkien. mitä tulee kaanoniin, sen tuoreimmat tekstit oli mun tenttiinluvun aikana haavikon rauta-aika ja kaurasen sonja o. eli 2000-luvun eka vuosina mentiin siinä 80-luvun eka vuosissa -> klassikkostatukseen tarvitaan vähintään 17 vuoden perspektiivi? eri asia sitten, mitä klassikkostatuksella tekee. mutta kaanonit on joka tapausessa kirjallisuudentutkimuksen oleellisin tuote. runouden suhteen kaanon on aika joustava, koska siihen kovaan ytimeen ei hirveästi mahdu. leino, manninen, onerva, södergran, haavikko, manner lienevät kaanonin kovinta ydintä. mutta kannattaa muistaa, että kaanonit on myös paikallisia, jossain toisaalla kuin helsingissä voi vaikkapa kailas olla kovaa kamaa.

    aksu, siks mä juuri toin tähän pihtiputaan mummon aikamiespojan, että sen mummon komero tulis tuuletettua. kun minusta tässä yksinkertaisen lukijan oletuksessa on tapahtunut juuri sellainen muutos. jos nyt mummo oletetaankin nöyräksi saarijärven paavottareksi, joka hartaudessaan ottaa mielellään vastaan valistusta ja tietoa, niin hänen aikamiespoikansa viihtyy anonyymina netissä ja kiehuu omassa sapessaan. jotenkin musta tuntuu, että nykysen lehtikritiikin oletuslukija ei ole positiivisesti tiedonhaluinen vaan sellainen, joka ei kyllästy omien ennakkokäsitystensä mehusteluun. akateeminen sivistyssana-arsenaali on tässä leikissä lähinnä kriitikon arvovallan viimeinen takaaja - osallisuus tiedollisessa eliitissä antaa hänen ennakkoluulolleen ja asenteellisuuden auktoriteettia.

    tekstejä ei sinänsä ees tartte ottaa vastaan postminään. monesti semmonen kiinnostuneen, tavanlukijan perusasenne vie ihan tarpeeks pitkälle. semmonen ah, mitäs tällä kertaa, kas tämmöstä tällä kertaa. ja tykkäämisestähän tässä ei ollut kyse.

    VastaaPoista
  4. Maaria, vaikka olen kuinka humanisti ja FM, ja aloittanut v. 1965 ja lopettanut 1995, siis yliopistossa, niin eivät ne saaneet hakatuksi päähäni postmodernismia.

    Nimessä on virhe. Me eletään nykyaikaa, eli modernia aikaa, aina. Post olisi sen jälkeen kun maailmaa saati kirjallisuutta ihmisistä nyt puhumattakaan ei enää ole.

    Ihan samalla tavalla en tiedä mikä on kokeilua ja mikä ei, oli se sitten runoutta tai proosaa. Yritän lukea kirjoja toisia kirjoja vastaan. Mutta olen jättänyt oikeudekseni myös kurkata kirjailijaelämänkertaa, varsinkin, jos tekstissä viitataan johonkin selvästi tunnistettavaan juttuun, esimerkiksi historialliseen tapahtumaan.

    Pynchon on proosan puolella hyvä esimerkki: ensyklopedisti. Voin kuvitella että P. kirjoittaisi vähemmän täyteen ahdettuja kirjoja myös. Se riippuu aiheesta, joka valitsee muodon. Hmm. olenko minä formalisti? Jos olen niin onko se hirveä synti?

    VastaaPoista
  5. minusta postmodernismi on modernismin sisällä. modernismin peruseetos ei ole historiallisesti kadonnut minnekään siitä huolimatta että modernin kulttuurin piirissä kerronnan ja mieltämisen muodot ovat saattaneet muuttua, mikä koskee myös historiallista kerrontaa. moderni aika ei minusta tarkoita nykyaikaa, vaan käsite on makrohistoriallinen - toiset katsovat sen alkaneen myöhäiskeskiajalla, jotkut renessanssista, eräät 1600-luvun astronomisista innovaatioista, jotka alkoivat vaikuttaa tapaan järjestää maailmaa ja tietoa ja jotkut paikantavat sen ranskan suureen vallankumoukseen. käsite on siis jopa ylihistoriallinen, ja siksi modernin ja postmodernin käsitteet ovat minusta vain vaillinaisesti sovellettavissa kirjallisuuden suuriin linjoihin, pienistä nyt puhumattakaan. dante, tuo suuri modernisti. lawrence sterne, tuo suuri postmodernisti.

    on paljon biografismiallergisia ihmisiä, jotka ovat opiskelleet aikana, kun biografismi oli oleellisin tapa nähdä kirjallisuus. samaa allergiaa on ihmisissä, jotka ovat opiskelleet silloin, kun biografismi oli pannassa. minusta se on yksi mahdollisuus muiden joukossa. samoin kuin en näe mitään syytä vieroittaa biografistista tietoa muusta kirjallisiin teoksiin liittyvästä tiedosta, en näe mitään syytä halkaista postmodernia modernista. olkoot sisäkkäin tai toistensa päällä, on tavallaan älytöntä joutua elämään tuollaisten käsitteiden kanssa. minä en esimerkiksi hahmota tarkoitammeko me, siis sinä ja minä, tässä keskustelussa samaa asiaa puhuessamme postmodernista ja modernista. minulle on oikeastaan ihan sama, onko pynchon moderni vai postmoderni, mutta ensyklopedisti hän kyllä on.

    VastaaPoista
  6. äskeinen siis ripsalle, nimi unohtui alusta!

    VastaaPoista
  7. Kiitos Maaria! Helpotti suunnattomasti. Tästä voin sitten lähteä pohdiskelemaan ihan rauhassa kirjoja kirjoina. Muut saavat panna leimoja niihin...

    Sikäli mikäli olen sinua oikein lukenut, niin kykenemme käsittääkseni ymmärtämään toisiamme. Aina ja kaikkien kanssa se ei onnistu. Insinööritiedekirjojen kanssa menee minulla jonkinlainen raja.

    Aleksanteri Ahola-Valo (R.I.P) piti minulle suunnilleen 3 tunnin taukoamattoman luennon formalismista yleensä ja erityisesti moskovalaisesta formalismista. Se oli yksityisluento, alkuperäisenä tarkoituksena oli haastatella häntä.

    Sitten menin kotiin ja kirjoitin niin nopeasti kuin mahdollista koko luennon ulos. Formalismi koski 20-30-luvulla kaikkia mahdollisia taiteita ja useimpia humanistisia tieteitä. Ali oli silloin vasta 95-vuotias ja eli siitä vielä muistaakseni ainakin 6 vuotta, ellei pitempään.

    Mutta tämä ismi oli poliittisesti tarkoitushakuinen, muistaakseni Joseph Brodskykin tuomittiin sen perusteella loiseksi.

    VastaaPoista
  8. Eiku siis oli 95-vuotias silloin joskus 1980-luvulla tietenkin.

    VastaaPoista
  9. joo, kirjathan on nimenomaisesti otettava kirjoina. mutta leimoja ei suinkaan pidä ottaa leimoina, vaan kirjojen ja leimojen välillä tulisi olla joku elävä suhde.

    VastaaPoista
  10. Erittäin hyvä kirjoitus!

    Suomalaisessa nykykulttuurissa on todella vallassa uusrahvaanomainen populistinen ote. Yhä uudet ja uudet mitä akateemisimmat ihmiset pyrkivät samastumaan "kansaan" saadakseen kansan samastumaan itseensä. Olen sanonut useita kertoja, etten ole kansaa, koska "kansan" käsitteellä ei viitata minunlaisiini ja oletettu kansan näkökulma on aina erilainen kuin omani. Eikö jo olisi aika virittää laajempaa keskustelua, jossa keskustelijoiden ei tarvitsisi hävetä sivistyneisyyttään ilman että kyse olisi snobismista ja elitismistä?

    Postmodernismia vastaan "taistelin" jo 1990-luvulla yliopistossa, jossa tieni ei koskaan edennyt opiskelijan statusta pidemmälle, mitä en silloin olisi uskonut. Siihen aikaan oli todella perusteltua väittää, että jokin käänne modernista maailmasta eteenpäin oli tapahtunut. Kuitenkin jo "käänne eteenpäin" ilmaisee niin selkeän modernismin ihanteen, että postmodernismi kaatuu mahdottomuuteensa ennen kuin se pääsee edes käytäntöön. Minulle tämä oli alusta asti looginen fakta.

    VastaaPoista
  11. Luen runoja silloin kun niitä käsiini saan. Minulle on yks hailee, mihin suuntaan ne viittaavat ja mihin korkeasti kunnioitettavaan tai syvästi halveksittavaan lajiin ne kuuluvat. Minulle riittää se olotila, mihin runo minut sen luettuani jättää. Aihepiiri ja kirjoittaja eivät ole ratkaisevia, jossain aivan alkeellisessa runossa voi olla se jokin, joka synkistää tai kirkastaa päivän tai jättää hyvän olon tai vaikuttaa jollain muulla tavalla, syvästi ja hyvästi.

    Runon mukana siirryn siihen maailmaan, mistä se kertoo. Se on oikeasti kiehtovaa. Pääsen Antiikin Kreikkaan kun luen siihen liittyvää, silloin kirjoitettua runoutta. Voi, miten olen nauttinut lampaiden kaitsemisesta vehreällä niityllä piikkipensaiden lomassa, kuunnellen paimenlauluja joskus 1200-luvulla. Sieltä voi hypätä minne tahansa, milloin tahansa, aikakaudet tarjoavat jokainen jotain hellyttävää ihmeteltävää ja hienoa kuvausta ihmisenä olemisesta ja elämisestä, niin Suomessa kuin muualla maailmassa. Onhan minulla lemmikkejä joka puolella. Heidän seurassaan ei tule ikävä. On Vergilius, T.S. Eliot, Lorca, Pessoa, Neruda, vain joitakin nimeltä mainitakseni, ja uskokaa tai älkää, tällä hetkellä, vähän jälkeen Miki Liukkosen, tuli lemmikikseni - sanottakoon hänkin myös nimeltä, hän kun on tämän hetken sankari(ni): Teemu Manninen, sillä hänen Paha äitinsä löi lommon mieleeni, ja siitä ilahtuneen ja hiukan säikähtäneenä olen ylistänyt häntä siellä missä henkeni liikkuu. Paha äiti, joka istuu poikansa sylissä. Hellyttävä näky.

    Tätä Maaria Pääjärven laatimaa taustaa vasten, näkyvät nämä hengen sankarini vain pienen pieninä pisteinä, eivätkä he varmaan itsekään tunne oloaan kotoiseksi runouden suuntien ja sen lajien myllerryksessä. Mutta mitäpä se haittaa.

    Maaria Päjärvi on omalla alallaan kunnioitukseni kohde. Hän tietää miten kirjoitetaan kiinnostavasti. Aleksis Salusjärven kera he edustavat minulle voimakaksikkoa. Ja molempien kirjoitukset viimeksi ilmestyneessä Parnassossa on vain vahvistanut sitä tunnetta. Lukemisen viisaus, Aleksis Salusjärvi Tiina Käkelä-Puumalan haastattelijana tällä kertaa; Kylmää kyytiä Maaria Pääjärveltä ja vielä yksi sankari(ni), Kristian Blomberg, jonka Yhä kiihtyvä lorem ipsum, hölskytti aivojani yhtenä iltana helmikuussa vuonna 2013 j.Kr. Itkekää te monet muut, jotka jo haudassa maatuvina tai ihka elävinä olette saaneet vuorollanne minua ravita. Minä itken teille takaisin kun en voi teitä kaikkia tähän mahduttaa. Mutta kiitollinen olen teille kaikille! Ki-ki-kiitos! Hurjistun: KIITOS!

    VastaaPoista