keskiviikko 16. kesäkuuta 2010

Runouksien kritiikistä

Huitaisin keskustelupalstojen innoittamana entryn, joka kommenttiosiossa heräsi... keskustelua. Tuntuu, että siihen pitää vastata kokonaisella entryllä, koska kyse on perusasioista.

Huomaan, että tässä touhussa on jatkuva riski ajautua ns. kokeellisen runouden ystäväksi. Jos nyt otetaan ihan perustava seikka esille: jokainen teos pitää lukea erikseen. Yksittäisten tekstien hyvyys ja merkittävyys ei riipu suoraan siitä, mikä on niiden paikka kentällä. Minusta tämä on täysin selvä lähtökohta. Mutta nykytilanteessa suurin osa poetiikkaan, kritiikkiin, runouden ehtoihin ja muotoihin liittyvästä keskustelusta käydään siinä lohkossa kenttää, jota nimitetään kokeelliseksi. Muualla saatetaan pitää kaikkea tällaista keskustelua selittelynä, ja ajatella, että hyvän runouden on puhuttava puolestaan. Minä taas ajattelen, että runous, joka kykenee tässä historiallisessa tilanteessa puhumaan puolestaan, on runoutta, jonka puolesta on puhuttu jo aikaisemmin. Sehän on silloin tuttua.


Lyriikan kolme lajia

Karkeasti ottaen suomalainen runouskeskustelu koskettelee kolmenlaista runoutta - tämä on siis tulkintani ja yleistykseni keskustelusta, ei keksintöni, saati sitten sellainen jakolinja, jota olisi syytä jotenkin puolustaa.

1) Kokeellinen Runous. Mainitsen tämän ensimmäisenä, koska kyseessä on kaikkein selvimmin hahmotettu ilmiö, ja jonka piirteistä ja motivaatioista on olemassa ehkä selkeimpiä mielikuvia. Kokeellisen runouden julkaisuympäristöjäkin osataan nimetä, se liitetään esimerkiksi Tuli&Savu -lehteen, joka on kuitenkin koko ajan julkaissut kaikenlaista runoutta ja kirjoittanut esim. kritiikkiä kaikenlaisesta runoudesta, mutta esimerkiksi kokeellisuuspuheen laajentaminen kritiikkiin löi varmasti leimaa lehdelle kokeellisen kirjoittelun suojapaikkana. Samaten lehti on ollut ainoita paikkoja, jossa poetiikkaan liittyviä esseitä julkaistaan, ja poetiikkaahan aletaan yleensä kirjoittaa (ja vaatia) silloin, kun joku näyttää poikkeavan valtavirrasta. Kokeellisen runouden voi ymmärtää tarkoittavan runoutta, jonka poetiikka (metodi, motivaatio, intentio) vaatii jotain selityksiä.

2) Runous. Siis se, mitä oikeat runoilijat kirjoittaa. Se, mikä saa kirjallisuuspalkintoja. Se, mikä ei vaadi selittelyä, apologioita tai perehtymistä. Tämä on tietysti pelkkää harhaa, koska tämänhetkinen valtavirtarunous on käynyt läpi selittelyvaiheen jo aikaa sitten. Sen ei tarvitse edes hahmotella estetiikkaansa, tekijöiden ei tarvitse selittää ratkaisujaan.

3) Historiallinen Runous. Vanha runous, riimirunous, mitallinen runous, klassinen, kansallinen. Tällä alueella on yhtymäkohta sekä runouteen 1) että runouteen 2). Tosin metriikka ymmärretään usein meneisyyden ilmiöksi, ja mitta käsitetään riimiksi, mitä se ei tietenkään ole. Liittyy ryhmään 2) kyseenalaistamattoman runollisuusasemansa vuoksi mutta ryhmään 1) metodin (metristen rakenteiden käyttö) hallitsevan aseman vuoksi.

Kommenttiosiossa nousi esille erityisesti se, että modernistiseen perinteeseen kirjoitettu runous on saanut jo runsaasti kritiikkiä osakseen. Voi ollakin, esimerkiksi Poetiikkaa-kirjasessa Jarkko Tontti kirjoittaa kriittisesti modernistisen tyylin kirjoitustavasta, mutta Tontinkin terä kohdistuu ennen kaikkea historialliseen modernismiin, nykyrunoutta hän ei mainitse; ja Tontin kirjoitus liittyy hänen omiin poeettisiin ratkaisuihinsa. Toisessa Poetiikkaa -kirjassa on Ville-Juhani Sutisen kasvishampurilaisessee, mutta sekin puhuu yleisluontoisella tasolla, ja vieläpä runoudesta ylipäänsä, ei mistään tietystä estetiikasta. Olisiko ihan konkreettisia esimerkkejä siitä, missä ja millaista kritiikkiä modernistiseen perinteeseen kirjoitettu nykyrunous on saanut? Eihän minun aivojeni arkisto mikään kattava ole, varsinkaan useamman vuoden taakse, ja jotain on saattanut mennä ohi.


Runouksien nimeämisestä

Jonkun teoksen liittäminen modernistiseen perinteeseen taas tulkitaan monesti jo itsessään loukkaavana, ikäänkuin olisi syntiä kirjoittaa modernistiseen valtatyyliin. Ikäänkuin perinteen tunnistaminen ja teoksen arviointi perinnettä vasten olisi kriittinen hyökkäys runotyyliä itseään vastaan. En ole kuitenkaan vielä nähnyt sellaista ihmettä, että modernistista tyyliä vastaan olisi argumentoitu kriittisesti jossain spesifissä yhteydessä, konkreettisia runotekstejä lainaten. Joten tämä kuuluisa modernismin kritiikkikin tuntuu latistuvan kahteen asiaan: A) on isohko joukko kirjoittajia, jotka eivät halua kirjoittaa modernistiseen tyyliin, ja joutuu perustelemaan esteettisiä ratkaisujaan jatkuvasti. Peruskysymys tuntuu koskevan runotyyliä - miksi tämä tekijä ei kirjoita tavallista runoutta (ja tavallinen runous taas on... mitä?); B) on olemassa itsepintainen juoru, jonka mukaan modernistinen lyriikka on jossain vaiheessa haukuttu.

Tietysti jo vanhemmilta ajoilta voidaan muistaa modernismin ja postmodernismin välinen kiista. Mahtaako sillä olla jotain merkittävämpiä kotimaisia heijastumia? On olemassa eritoten poetiikkoja miettineiden kirjoituksia, ja jostain syystä nämä ovat nimenomaan kokeelliseen leiriin luettujen henkilöiden kirjoittamia. Mutta näissäkin kritiikki on yleensä yleisluontoista ja solmiutuu oman tekemisen perusteluun - jota vaaditaan "kokeellisiksi" leimatuilta runoilijoilta kärkkäästi, ja muut taas jätetään rauhaan. Vaikenemista pidetään jopa arvona sinänsä, ja kaikkea tunnistamista ja nimeämistä pidetään pahanlaisena leimakirveilynä ja ivana tai kriittisyytenä. Miten tämä on mahdollista?

Modernistisen perinteen jatkumoa ei edes mielellään tunnusteta suomalaisessa runopuheessa. Joten jos modernistinen perinne on yksinkertaisesti Runoutta, modernismia edeltävä mitallinen runous on Historiallista Runoutta, jää kaikki selittämisen, puheen, kritiikin ja puolustuksen taakka Kokeelliselle Runoudelle, jota on siis ilmeisesti kaikki muu paitsi modernistista estetiikkaa mukaileva JA historiallinen runous, tai sitten riimittely, joka yleensä mainitaan kuriositeettina. Mutta kaikkea nykyrunoutta, kuului se sitten ryhmään 1) tai 2), tunnistaminen ja nimeäminen sinänsä häiritsee. Kokeellisen, poikkeavan, runouden mekaniikka on varautunut siihen, mutta Runouden, sen tavallisen runouden, mekaniikka taas ei. Sille tunnistamisesta on enemmän haittaa - siksikö, että kokeellinen runous on joutunut teoretisoimaan itseään, ja on siis saanut sananvaltaa panemalla itsensä alttiiksi; siksikö että tavallinen runous ei koe mitään tarvetta selittää, tunnistautua, antautua nimettäväksi? Pahentaako nimi sitä?

Minusta tuntuu, että kokeellinen runous on periaatteellisesti varautunut nimeämiseen ja hyökkäävyyteenkin, myös pilkkaan. Kritiikissä ja arkisessa puheessa kokeellinen runous saa jatkuvasti osakseen kritiikkiä esimerkiksi tunteen puutteesta, runoutta verrataan ristisanatehtäviin tai pidetään tekijöitä älyllisinä keikareina, joilla ei ole mitään oikeaa sanottavaa. Runoja pidetään triviaaleina ja muodon itsensä takia tehtyinä. Nämä kaikki argumentit on käytetty jo moneen kertaan avantgardeaaltojen yhteydessä. Joten ne eivät oikeastaan yllätä, koska ne on esitetty niin moneen kertaan. Ne eivät kuitenkaan ole saaneet aikaan muutoksia kokeellisen lyriikan piirissä, koska ollakseen dynaamista ja muutosvoimaista kritiikin täytyy ymmärtää kohdettaan ja tuntea se. Tällaisten argumenttien esittäjät eivät yleensä haluakaan tietää runoudesta, sen historiasta ja nykytilanteesta yhtään mitään, eikä heitä myöskään kiinnosta se, mitä kokeelliseksi nimetty lyriikka tekee tai sanoo.


Puhun mieluiten nykyrunoudesta, joka tarkoittaa kaikkea aikalaisrunoutta, siis nyt, näinä aikoina, vuosina, julkaistavaa runoutta. Nähdäkseni ryhmät 1) ja 2) eivät ole mitenkään kattavia. Esimerkiksi proosarunous jää siitä ulkopuolelle, toisinaan proosarunon kirjoittajia pidetään kokeellisina, toisinaan ei. Koko lajittelutapa on mieletön, ja oikeastaan keskustelumekaniikan tuottama. Kun monimuotoisuuspuhehan edellyttäisi sitä, että kaikki runous olisi Runoutta (ryhmä 2). Toisaalta se voi edellyttää myös sitä, että kaikki runous kuuluisi ryhmään 1), jolloin kaiken runouden pitäisi olla valmistusperiaatteiltaan ja ideoiltaan avointa, mikä yleensä taas edellyttää poetiikkaa. Kirjailijan itsensä ei tarvitse runoutta selittää, riittäähän tähän esimerkiksi kriitikon tai jonkun muun julkisen lukijan tunnistaminen ja selittäminen.

Jos sinun, hyvä lukija, pitäisi kirjoittaa essee aiheesta "Vuoden 2010 runouden ilmiöt", miten hahmottelisit aihealueen?

8 kommenttia:

  1. Tervehdys! Laittoipa tämä entrysi ajattelemaan aikalailla.

    Omista lähtökohdista on aina helppo puhua. Siispä niistä: mä koen, vaikka en kokeellista runoutta kirjoitakaan, että mun ei pelkästään tarvitse perustella runoratkaisujani vaan tietyssä mielessä myös runoilijuuden olemassaoloani. Ja sitä asiaa ruokkivat monet nykykäsitykset, jotka myönnetään eikä kuitenkaan myönnetä: julkaisen "pienkustantamosta" (harhaanjohtava sana varsinkin ntamon kohdalla) ja näin ollen julkaistu runous on perusteltua vasta kun se on "todettu ansiokkaaksi", ja tämähän parhaiten onnistuu niin, että kenties jokin runoskenen iso nimi puhuu ääneen tykästymisestään, kritiikit ilmestyvät oikeissa paikoissa tai palkintoja osuisi kohdalle. Jos julkaisisin Tammelta etc kukaan ei kyseenalaistaisi. Korkeintaan määrittelisi minut juuri niin kuin suurien kustantamoiden runoilijat yleensä määritellään; metsästä liian usein veistetään vain yhdenlaisia veneitä.

    Harvoin puhutaan ääneen, vaikka tiedetään. Jotkut jopa nyökyttelee. Tai hymisee. Lienee aivan selvää ettei ainut hyvä runous tule suurilta kustantajilta, suurimmaksi osaksi kiinnostavin runous muualta (viittaan aiempaan kommenttiin muottituotteesta). Silti, esimerkiksi omien kokoelmien kohdalla, edellisen kaltaista muottia vastustavat runoudet ovat joko "rapatessa roiskaistuja", "vaatisivat kustannustoimittamista". Puhutaan, kuinka runoilijuuteni "on kehittynyt kokoelmien välillä ja kolmas kokoelma on ehyin" vaikka siinä olisikin vanhimpia runoja, joita olen kirjoittanut. (kokoelmat julkaistu n. alle vuoden sisällä! haloo ..)Ts. olen "kevytrunoilija", muodostun kokeelliseksi runoilijaksi jo pelkästään julkaisijan perusteella, samalla muodostun kokemattomaksi runoilijaksi ja ratkaisuni kyseenalaistetaan vain koska en täytä perinteistä modernistista muottia - sekä runouden, että sen ympärillä vellovan ympäristön puolesta ja siihen vertauttaen. Sen sijaan ratkaisujani ei kyseenalaisteta asian itsensä vuoksi - runouden.

    Tämä on runouden yksi ilmiöistä tänä (ja joinakin viime vuosina) vuonna. On syntynyt kiiltävän runouden ja pohjasakan väliin uusi porrasaskelma, joka on runoutta eikä kuitenkaan ole ja jota kirjoittavat runoilijat jollaisia eivät kuitenkaan ole. Riippuen tietenkin siitä, kuka katsoo ja mistä kulmasta. Edelleenkään runous ei määritä itseään eikä sitä kirjoittavat, vaan vanhakantaiset instanssit jotka edelleen haluavat allekirjoittaa sulkakynällä. Surullista kyllä kaikkein "edistyksellisimmätkin" tahot syyllistyvät siihen. Vuoden ilmiö on Runouden Omertà; ongelma(t) ja ristiriidat nähdään, mutta niihin ei joistakin syistä haluta puuttua. Korkeintaan vähän nipistää.

    VastaaPoista
  2. On hieman varhaista arvioida vuoden 2010 ilmiöitä, mutta minusta näyttää, että alkukauden 2010 tervetullein ilmiö itsearvioinnin terästyminen. Joitakin merkkejä siitä oli tosin näkyvissä jo 2009, mutta esimerkiksi blogeissa törmää nykyään huomattavasti harvemmin päättömyyksiin kuin vuosi sitten.

    VastaaPoista
  3. teemu, oot muuten oikeassa. ilmeisesti nuo lainaukset sun tekstissä on siitä kiiltomadon arvostelusta, joka sun kirjoista ilmesty:

    http://www.kiiltomato.net/?rcat=Kotimainen+runous&rid=1976

    tuo kustannustoimittamisen vaatiminen on sellainen kriittinen klisee ntamon kirjoja arvioitaessa. ja tuo nyt osoittaa sen, että kriitikko ei oikeasti pysty näkemään mitä on kustannustoimitettu ja mitä ei - en minä ainakaan näe. pitäiskin tehdä joku leima, minkä panee kirjoihin. eettisen kirjallisuuden "kustannustoimitettua suomessa" -sertifikaatti...

    siis oikeassa oot ensinnäkin siinä, että nimekkeiden määrän kasvu esim. suurkustantamo ntamon kautta lisääntyy. jotenkin kuitenkin käsitän ntamon kirjat potentiaalisena kirjallisuutena, koska niille ei ole valmista jakelukanavaa, kuten suurten kustantamojen kirjoille, joilla on valmiit markkinointi-, myynti- ja julkisuuspuitteet olemassa. kirjojen laadullisista eroista - jos niitä on - puhuminen jää tässä väistämättä aika naurettavaan asemaan, koska ntamon olemassaolo ja toiminta kirjamarkkinoilla aiheuttaa jo sen, että ne isojen kustantamojen, mediatalojen, kirjojen jakelun (sitäkin hoitaa iso yritys) ja kirjakaupan yhteispeli kirjallisuudessa tulee näkyville. tämähän pakottaa myöntämään sen ilmeisen seikan, että kirjallisuus markkinatalouden osana ei ole mikään yksinkertainen taidemuoto - että mä kirjotan hyvän kässärin, sit se julastaan ja sit kaikki ihailee sitä ja ostaa sen ja sit mä oon guru & taitelilja ja mulle tulee nimmarityyli.

    sun perusväite oli, että uudet, kevyemmät ja nopeammat kustannusmuodot on jakaneet kentän tavallaan laadullisesti kolmeen osaan: 1) paraatirunous, joka tulee vakiintuneilta kustantajilta; 2) väliporras, johon mahtuu monenlaista tavaraa, myös erittäin hyvää, mutta joka joutuu lunastamaan paikkansa kirjallisuudessa tavalla tai toisella, koska sillä ei ole valmiita rakenteita; 3) pohjasakka - joka on sitten mitä? onko se kakkosportaan kamaa, jonka päälle kukaan ei edes sylje, vai niitä kässäreitä, joille julkaisijaa ei löydy, vai niitä värssyjä, joita harrastajat haukkuvat toisilleen harrastajafoorumeilla?

    ja huomaan kyllä, että väliportaalta voi ponnistaa runoilijaksi, jota kaikki pitävät runoilijana (esim. ntamon esikoispalkintoehdokkaat toissavuonna kai ovat runoilijoita useimpien mielestä?) tai sitten pudota runoilijaksi, jolle voidaan tulla sanomaan päin naamaa, että luuletsä olevas runoilija vai. samalla tässä oletetaan jotain muka-ammattilaisia, ikäänkuin runouden piirissä suomessa voisi toimia yhtään ammattilaisia missään.

    mutta mitä teemu sun kohtaloon tulee "kokeellisena" runoilijana - oot ihan selvä esimerkki sellaisesta, joka ei ole yksiselitteisen modernistinen muttei toisaalta kokeilevakaan, ja murrerunoilijakaan et taida olla. joten joudut olemaan kokeileva, koska keskustelussa ei tunneta muita runouksia.

    yks kake, sulla on minusta myös hyvä huomio. ja se tulee varmasti osittain siitäkin, että ns. kokeellisuuden ja suomalaisen runouden ns. loistavaa tilannetta on vähän jo kyllästytty juhlimaan, voihan se tilanne ollakin loistava monessa suhteessa, mutta hyvä tilanne ei ole mikään lepoasento.

    VastaaPoista
  4. Mä vähän kärjistin, tottakai. Olenhan mä mä. Mutta se ei poista sormea pisteeltä. Eikä nenästä.

    Joo, tarkoitin, että vaikka näennäisesti pienkustantamoiden runot hyväksytäänkin, ne hyväksytään juuri näennäisesti, joka nimenomaan näkyy asenteellisuutena niitä kohtaan; kokoluokan ei pitäisi vaikuttaa mitenkään kun puhutaan runoudesta. Kun puhutaan markkinoinnista tai näkyvyydestä, tai rahasta: sitten ehkä.

    Runouden yhteiskuntaluokkia tarkoitin myös, se oli pointtini, kyllä. "Paraatirunous" on mitä on, sen edustaja voittaa Tanssivan Karhun ja paistattaa päivää Parnasson sivuilla ja kannessa, kritiikit tulevat automaatioina ja liki samanlaisina, kyseenalaistamattomina.

    "Väliporrasta", johon itsenikin siis luen, sympatiseerataan. Sitäkään ei lueta, ja tuetaankin vain ajatuksen, ehkä jopa puheen tasolla. Sen avulla kyllä heitellään voltteja, ja alle tungetaan käsitteitä kuin ennakkoluuloja kun ei viitsitä lukemalla ottaa selvää. Väliportaaseen asetetaan kaikki se runous mitä "ei ymmärretä". Tällaiseen loisteliaan särön tuo Harry S. mainioilla kokoelmillaan. Niistä on tykätty, ja ansiosta, vaikkei ne mainstreamia edusta. Askel eteenpäin, uudenlaista rohkeutta myös kustantajaltaan. Vielä kun saisi instanssitkin ja muut samaan vauhtiin.

    "Pohjasakka" on sit se julkaisemattomien osa. Ei niitä kukaan lue runoilijoiksi, vaikka saattavat olla sitä enemmän kuin moni muu. Sillä edelleenkin julkaiseva on myös runoilija, asenteissa. Onneksi runoutta voi kirjoittaa ja julkaista myös muulla kuin perinteisellä tavalla, ja teksti on painellut merkityksissä ohi kaikista titteleistä.

    Nimenomaan mua ihmetyttää tuo yhtäkkinen määritteiden puute runouden parissa, joiden runsaudesta usein saa hakata päätänsä seinään ja siitä läpi. Kun en ole Haavikko olen robotti tulevaisuudesta, josta on hyvin vaikea uskoa, että se nyt sentään mitään trilogiaa kirjoittaisi - kunhan nyt vain suoltaa runojaan paperille ja kansien väliin. "Ettei vain tuolla julkaisutahdilla laatu kärsisi."

    VastaaPoista
  5. toisaalta - tiedätkö miten vaikeaa on ns. löytää ns. hyvä teos, jolla ei ole mitään ison kustantamon arvovalta-apparaattia takanaan. arvostelijakin kokee sen riskinä, tai ainakin niin luulen, minähän voin puhua vain omasta puolestani. en kyllä sitten tiedä miten tuontapainen riski realisoituisi, nolottaisiko vai mitä.

    tänään juha suorannan blogissa oli todella tarkka huomio hesarin kulttuurin poikain suhtautumisesta sofi oksasen ja kustantajan välirikkoon: "Toimittajien johtopäätös on konsernimyönteinen, poliittisesti korrekti, kuten pitää."

    koko juttu tässä: http://suoranta.wordpress.com/2010/06/17/sofin-valinta/

    vähän luulen, että tässä pelissä ei ole vielä ihan katsottu kaikkia kortteja. aikovatkohan nuo kustannusalan rakennemuutoksesta puhuvat kertoa koskaan, mitä se rakennemuutos tarkoittaa? hesarissakin on keskitytty poimimaan esille noiden vanhojen "talojen" menneisyyden johtajahahmoja ja omistajuussuhteita. KIINNOSTAVAA, eikös, verrattuna vaikkapa vuosien varrella kustannettuihin kirjoihin.

    ja eikös wsoy sitten ilmoita irtisanovansa jopa 10 kustannustoimittajaa kaikista 30:stä, joita talossa vielä on. taitaa kaunokirjallisuuspuoli olla alasajon kohteena, eihän se kovin paljoa tuota, sofioksasineenkaan.

    mutta mitä tulee tuohon julkaisutahdin ja laadun korrelointiin... siitähän pitäisi kirjoittaa erikseen. teeppä mun kanssa yhteisentry? jotenkin outo ajatus että julkaisutahdilla olisi mitään tekemistä kirjoitustahdin kanssa, ja kun kirjoitustahdillakaan ei välttämättä ole mitään tekemistä laadun kanssa.

    olisipa kiva nähdä, jos välillä haukuttaisiin kirjoja vaikkapa "ylitoimitetuiksi".

    VastaaPoista
  6. Tuota minäkin juuri sormella osoittaisin, kun aletaan puhumaan runouden julkaisemisesta, niiden motiiveista ja toisaalta versus ns. taiteellisiin arvoihin nähden; minkälaista runoutta perinteiset kustantamot julkaisevat, voinko nyt luottaa siihen (tietenkään en), että sieltä ulospuskettu tuote on kirjallisesti kunnianhimoista vai onko se vain jotakin tekstiä jonka päämotiivina on tuoda moniaalle työntyvään konserniin rahaa ja tulosta?

    Tätä ihmettelen, kun ajattelen esimerkiksi, ja varsinkin pieniä, kirjallisuuslehtiä: eikö ole jo selvääkin, että ainakin kiinnostavin runous tulee muualta kuin perinteisiltä kustantamoilta, kun tekstin ei tarvitse olla raharenkinä? Alleviivaan sanan "kiinnostavin" ja vertautan sen "mahdollisuuteen". Toki kirjallisuus saati runous ei varmasti ole eikä tule olemaankaan rahalinkona kustannustaloille, mutta tuskin hekään sentään hyväntekeväisyyttä harrastavat; tai sitten alati samanlaisille, heidän julkaisemille runokokoelmille on löydyttävä motiivi. Kuten myös työaikaansa ko.runouden ja kokoelmien parissa käyttäville kustannustoimittajille. Uskoisin kuitenkin, ja tietenkin saatan olla tässä väärässä, että jonkinlaiseen tiettyyn sapluunaan ne tuotetaan, että se muodostaisi jonkinlaisen vaaditun muodon, jotta sitä voidaan myös tuotteistettuna hyödyntää ja saada rahat pois etukäteissuunnitelman mukaisesti. Se on täytettävä odotusarvo(t).

    Tämän vuoksi näkisin mielelläni esimerkiksi Tuli&Savu-lehden runokritiikin keskittyvän "pienempiin", rahalle välinpitämättömämpien runokokoelmiin. Sillä perinteisistä taloista julkaistut runokokoelmat saavat kyllä kritiikkinsä läpi parnassoissa ja sanomalehdissä.

    On vaikea olla haistelematta sellaista tuulta, että tulevaisuudessa KAIKKI (joitakin poikkeuksia lukuunottamatta) kiinnostava kirjallisuus julkaistaan tarvepainatusmenetelmin. Se lähenee siis musiikin perinteitä. Selvää siirtymää siihen on jo havaittavissa. Sillä kohtaa on mielenkiintoista nähdä, kuinka kirjalliset instituutiot reagoivat; niiden on lähes pakko muuntaa omat romanttiset ihannelmansa vastaamaan realiteettejä. Voi sanoa, että silloin myös kirjallisuudella on mahdollisuus olla itsensä herra, eikä vain kalu- ja rahakukkaroiden orjana.

    VastaaPoista
  7. Suomalaisen kirjallisuuskeskustelun ongelma on aina ollut historiattomuus - niin sisäinen kuin ulkoinenkin.

    VastaaPoista
  8. "Kokeellisen runouden voi ymmärtää tarkoittavan runoutta, jonka poetiikka (metodi, motivaatio, intentio) vaatii jotain selityksiä."

    Pitäisi olla puhumatta runoudesta.

    VastaaPoista