Vieraasta kirjasta

Teemu Helle: Kiss ash (ntamo 2009), luettavissa nokturnossa

Kiss Ash esittelee teemansa: monimutkainen tilallinen ja ajallinen rakenne, joka hahmottuu ensin äänenä: "Horisontin seinään on syntynyt pieni Rasahdus, siitä intiaanit / tulevat kuin kosteus pilviin". Tilanne on niin tuttu, että sen voi kuvata rakentelevalla kielellä, erilaisina pintarakenteina. Miten uuteen maailmaan tultiin vuosisatoja. Tullaan, tullaan ja koko ajan tullaan mutta jostain syystä juuri intiaanit tulevat. Eivät ne toiset.


Ärsyttävät, toistuvat rumakieliset muodot

Kiss ashin kieltä leimaa paikoin lauseopin takelteisuus. Sen kieli ei ole kovin runollista, välillä se on jopa banaalia. Tämä ei päde koko kirjaan, se sisältää myös hengittävää ja iskevää lyyristä materiaalia. Tällainen kielen erittely ei varmastikaan olisi tarpeen, ellei erilaisiin "runollisuuksiin" olisi syytä kiinnittää huomiota. Oleellista Kiss ashissa - kuten monessa muussakin nykyrunokirjassa - on se, että kielen rekisterit tapahtuvat samassa tekstissä. Niiden nopea vaihtelu on kuitenkin syytä panna merkille. Samaten on pelkästään virkistävää nähdä sellainen kielellinen arsenaali, joka ei palvele sisäsiistiä ilmaisua.

Helteen sorta valassa (ntamo 2009) yhdyssanat esiintyvät tavan takaa erikseen kirjoitettuina, sen kyllä kertoo jo kirjan nimikin. Myös Kiss ashissa sanan halkaiseminen on halvatun ärsyttävä tehokeino, mutta jos siihen kiinnittää huomiota, sanaan syntyy vaihtelua: se on sekä kaksi erillistä sanaa että vakiintunut yhdys sana jonka lukija automaattisesti tahtoo korjata oikeakieliseksi.

Toinen jatkuva ärsyttävä kielimuoto on lauseenvastike, jota useinkin vältetään kaikessa muussa paitsi käännösproosassa. Se vaikeuttaa lukemista, kiinnittää huomiota jotenkin perusteettomana muotona, mutta se sitoo samanaikaiset elementit yhteen ja pitää kielen tavattomassa toiminnassa, ikäänkuin huitomassa. Kiss Ashissa lauseenvastikkeen viitekohta on toisinaan vaikea löytää, se jää leijumaan. Staattinen olla-verbiin nojaava poetiikka on tästä kaukana.

Kolmas nenille hyppivä kielitapa on kikkailevan englannin käyttö. Ärsyttävää siinä on se, että se on niin lähellä nykyistä kielellisyyttämme, se osoittaa ikävästi kielellistä epäpuhtautta. Sille ei haluaisi antaa mitään positiivista merkitysfunktiota, mutta Kiss ashissa nokkeluusenglanti on perustellusti käytössä. Neljäs ärsyttävä piirre on pilkun semanttinen käyttö, välillä paikassa, jossa se, ärsyttää, ja on taas pakko, valita, keksiikö siihen syyn, vai, pitäisikö vaan vääräkielisenä.

Viides hätkäyttävä tekijä on ylätyylin ja alatyylin pikainen vaihtelu. Siitä esimerkki tässä runossa:

turisti henki riipi lampun
kyljestään tulet,
kun saapuisi puheen

kupla, minä olen tuhat
ja yksi sanaa yötä vasten

tuulipukujen haltioima lavatähtitipu mahtavat kultatikit
ranteissaan makasi
allaan haavainen ruohotupsu. pus

Kieli on jotenkin tupaten täyttä, siinä mainitaan esimerkiksi turisti, joka on jo vakiintunut tuhahduskohta suomalaisessa lyriikassa, joukkoon livahtaa niin ikään ajatus tuhannesta ja yhdestä yöstä, jossa Sheherazade kertoo säilyäkseen hengissä. Niin onnekkaasti ei käy "tuulipukujen haltioimalle lavatähtitipulle". Huomattavaa on muuten, että runon kertoja ja haavoitettu viihdyttäjä ovat naisia.

Kuudes, minua henkilökohtaisesti eniten ärsyttävä seikka on ontuva puujalkavitsi yhdistyneenä kampurajalkaenglantiin. Kuten: "facelift / hissi korkeuksiin" ja onelinerit, jotka Tarantino vetää silmiensä alle. Väsynyttä läppää. Mutta mitä muuta tehoa on tyhjässä mielessä, kulttuurin iltavalossa, johon Kiss ash ei suhtaudu auringonlaskukuvana. Mutta tämäkin kertoo enemmän minusta kuin Kiss ashista. Olen niin vanhakantainen runouden ystävä, että korvaani särähtää runous joka purkaa itseään banalisoimalla itsensä jatkuvasti. Muusat suokoot minulle kärsivällisyyttä sen suhteen, koska tämä on minulle lähinnä häpeäksi.

Seitsemäs asia, joka on kuitenkin pieni: sanojen satunnaiselta vaikuttava paksuntaminen. Kuin oppikirjoissa. Oleelliset, täkyt, tärpit. Opi nämä. Toisaalta ne saattavat muistuttaa hakukoneen tuloslistasta (hakukonemetodi on niin vakiintunut, että en pidä kovin tärkeänä nyt onko sitä käytetty ja missä määrin), jossa hakusanan osumat on paksunnettu valmiiksi.

Jännittävää tässä koko listassa on se, että kirja tematisoi näitä huonouselementtejä. Se ei ole salonkikelpoinen eikä se aio sellaiseksi tulla. Sen tarkoitukselliseen huonouteen on helppo tarttua, ja ivata. Mutta entä jos ottaakin nämä haavat tosissaan? Kuin ihmisen ruumiinvammat, jotka epäilemättä vaikuttavat hänen koko olemukseensa niin hänen omissa kuin muidenkin silmissä? Entä jos mennään niin pitkälle, että vammat eivät ole vammoja, vaan ominaisuuksia?


Tunkemisen poetiikkaa

Päällimmäisenä tuntuisi olevan vettä, aina helvetisti vettä. Vesi on kaikkialla maan asukkaiden välissä, se kantaa ja upottaa. Se likaantuu, sen hallitsematon nouseminen uhkaa elämää. Arkkityyppisesti mielettynä vesi on uuden elämän alku, feminiininen kohtu, joka kuitenkin uhkaa nielaista lapsensa rannikoilla. Samaan aikaan uhanalaisena on Kiss ashissa juuri feminiininen - ajatus äänihuulten ympärileikkauksesta, humalluttava korkea uni katedraalin kohdussa (tornin määrittäminen feminiiniseksi). Kuin tuhannen ja yhden yön Sheherazade, feminiininen tuottaa jatkuvasti uutta, ja väistämättä haavoittuu.

Kiss ashin ala on laaja, intiaanit, minareetit, Mekong, iglu, Niili. Paikkojen nopea vaihtelu pakottaa mieltämään mittakaavan jatkuvasti laajaksi, niin laajaksi, etteivät siihen enää auta kuin mielikuvat. Koko maailma tuntuu olevan menossa johonkin suuntaan ja jostain syystä se suunta ei tunnu hyvältä. Tässä emme voi puhua enää vain runon maailmasta, täytyy puhua omastamme, siitähän meidän pitäisi muutenkin puhua jatkuvasti.

Tapahtumat rinnastuvat jatkuvasti sekä aikojen että paikkojen vaihtuessa. Moderni ja muinainen rakennusteknologia pystyttävät monumentteja yhtä aikaa. Laminaatilta luetaan puunsyitä, perheväkivallan jäljistä avaruutta. Miksi lapsen iholla on pieniä, lähes huomaamattomia jälkiä, miksi isä tutkii käsiään kun äiti makaa maassa?

Äiti maa (s.39) nousee toistuvasti esille. Häntä on satutettu. Kiss ash tuntuu loputtomalta rakenteellisen väkivallan kuvaukselta. Inhimilliset pyrinnöt ovat raivokkaita ja haavoittavia maailma-äidin kannalta. Runoelma sisältää runsaasti kivun kuvia, kuten lasikuutioiden nousun maasta lapsen polvien korkeudelle ja siitä ylöspäin. Runo ei sano, että lasta sattuisi, mutta mielikuva nopeasti nousevista lasikuutioista tuntuu, hänhän saa lasia polviinsa. Mutta lapsi ei huuda, lasi kirkuu.

Maailman muuttuminen asutetuksi, nykyisenkaltaiseksi, tapahtuu pikakelauksella. Sitä kai se onkin, avaruuden ajanlaskulla (se ei pidä lukua pienistä). Planeetan muutos kirvelee:

Ihon syöpyminen on vain maailman
tuskaa. Niin sanotaan, pallo
harteilla, joka polttelee vatsassa.

Runoelman toisessa osassa (II) on meneillään keskitysleirimäinen kärsimysnäytelmä. Ihmisten on järjestäydyttävä, on kaivettava orjia, ovia. Ojia ei mainita. Tässä osassa kieli saa runsaasti väljyyttä, ikäänkuin tahtoisi välittää viestejä, käskyjä ja ohjeita. Nehän ovat typeriä ja virheellisiä, kuten runous yleensä. Kuten ihmisjoukkojen käskeminen yleensä. Kuten kollektiivinen rakennustoiminta yleensä.



"Homous on okei"

Dystooppista historiaa ja nykyisyyttä luotaavilta kirjoilta pyritään yleensä kyselemään rauhoittavaa viestiä kaiken epätoivon rinnalle. Kiss ash ei varsinaisesti ole synkkä tai toivoton. Sen sävy on vain kivuliaan kasvun, muutoksen ja dynamiikan; minä en tiedä tahtooko se pysäyttää tämän, vai voiko sellaista tahtoakaan. Inhimillinen toiminta on inhimillisen hallinnan ulkopuolella.

Ehkä Kiss ash ei tahdo antaa anteeksi ihmiselle niin paljoa, että se voisi rauhoitella, tai ehkä minä en tahdo antaa anteeksi näille meille, jotka ovat kaiken rikkoneet. Osallisuuden tuntu painaa. Mutta lopulta kirjan rauhoittavin lause kuuluu: "homous on okei" (64). Se on joku paikallinen camp-paise, joka ei kuitenkaan taivu ironiaksi, nykykulttuurin "se oli vain vitsi" -kuittaukseksi. Ehkä se on kaiken inhimillisen yhteismitattomuuden kulminaatiopiste, antaa nyt (Pentti) Holapalle lupa olla homo (s.64). Mutta niinhän ihmiset sanovat - se on ihan okei vaikka se on homo, ei mulla mitään homoja vastaan ole. Niinhän ihmiset sanovat. Tuon tuostakin.

Kiss ashin sävy on salonkikelvoton, tyylitajuton, kursailematon, nolostelematon. Minun täytyy hieroa silmiäni - lukeeko tässä näin, ei hitto mikä... ja toisaalta, loputonta valotusta, hyvänlaista vakavuutta. Kiss ashille mikään inhimillinen ei ole yhdentekevää.

Ainiin, intiaanit. Ne tulevat, pilvien kosteus ja sellaiset. Ehkä se on näkökulmaharha: kun luulet olevasi jossain, olet vaikkapa tunkeutunut jonnekin, kuten uudelle mantereelle. ja tiedät ihan hyvin, että siellä on joitakuita, jotka ovat olleet siellä vakituisemmin ja pidempään. Mutta se ei oikeastaan liikuta sinua, koska sinun tulevaisuutesi on siellä ja paikallinen kasvusto on tehty raivattavaksi, se tulee liikkeen eteen. Intiaanien tulemisessa on uhkaa, nimenomaan valloittajan kannalta.

Onkohan Amerikan löytäminen ja valloittaminen ainoita hetkiä maailmanhistoriassa, jolloin laaja julkisuus ja useat ihmiset kiinnittivät huomionsa tulevaisuuteen niin tiiviisti? Intiaanit tulivat horisonttiin. Tulivat tielle kuin hyönteiset kakkostien kesäyössä. Kosteutta tuulilasissa. Veritahroja ajovaloissa. Kun vauhtia on tarpeeksi, ei näe itse olevansa tulokas toisten maailmassa.

Pyhän Markuksen ja pyhän Theodorus Amasealaisen pylväät

Täkäläiset ovat niin taikauskoisia. Tämä on se paikka, johon pyhän luut päättivät jäädä, ja toukokuun sade. Kukaan ei saanut niitä liikahtamaan. Katsohan, noiden välistä ei saa kulkea. Toinen on Markuksen ja toinen Theodorus Amasealaisen, Kybelen temppelin tuhoajan. Tämä on teloituspaikka, se on valaistu. Siksi täällä ei sada enää.

Runouden kevyttä valtavirtaa

Täällä on ollut kovasti hiljaista, olen tehnyt kaikkea kaikkea, joka ei sovi tänne [vai tekisinkö tästä neuleblogin, runollisia vanttuja huonoina kuvina?].

Mutta huvikseni olen miettinyt nykyrunouden tyylejä. Kädessä on tietysti kovin vähän, mutta olen löytänyt ainakin perusrunollisen kevytmodernismin.

Kevyt ei tässä tarkoita minkään painon puutetta sinänsä, vaan pikemminkin suhdetta arvostettuun suomalaiseen modernismin perinteeseen. Siinä mielessä kyseessä on sekä modernismin tulkinta että sen tradition jatkaminen. Runoilijoiden keskuudessa se on avointakin - monenkohan nuoren runoilijan huulilta putoaa Eeva-Liisa Manner kysyttäessä esikuvia? Historiallinen kaari ei tietenkään kulje lähtöruuduista nykytilanteeseen, eikä nykyinen ilmasto piirry tuosta vaan klassista modernismia vasten. 1990-luvun elitistinen, hermeettinen ja kielifilosofinen runous on ymmärrettävästi herättänyt vastareaktion.

Kevyt antaa ymmärtää, että modernismin traditio olisi jotenkin kevyemmässä käytössä kuin ennen, mitä se onkin - kuvitelkaapa joku Paavo Haavikko tai Tuomas Anhava ilmoittamaan, että runoutta pitäisi olla helppo lähestyä, sen tulisi olla konkreettista eikä missään nimessä liian vaikeaa. Näin tekevät useat nykyrunoilijat, joiden tavoitteena on ollut kirjoittaa luettavaa runoutta (esim. Olli Heikkonen, Sanna Karlström, Joni Pyysalo). Modernistisen perinteen pitkä häntä on kuitenkin kiinni suomalaisen runotyylin suurimmassa basiliskissä, vaikka pedon pää ei välttämättä enää tiedä mitä sen häntä tekee.

Runous ei koskaan ole pelkkää kirjoittamista. Se on myös lukemista, luetun tulkitsemista, olosuhteisiin sopeutumista - tavalla tai toisella - ja toimintaa. Runous ja kritiikki, tulkinnan välittömin ja näkyvin laji, eivät ole koskaan toisistaan irrallisia. Kevytmodernistinen runous on runouden trimmattu urheilija. Se hakee mitalisuorituksia ja pääsee kukitettavaksi niissä harvoissa tilaisuuksissa, joissa runoilijoita kukitetaan. Yleisö koostuu kriitikoista ja palkintoraadeista, joiden lukutapaa, tulkinnallista älyä, tietynlainen runous kutkuttelee. Koska runokokoelmien rakenteet kytkeytyvät niin mutkattomasti tavalliseen lukutapaan, esitän asiani kritiikin kritiikillä.

Kuvittele -runo 2000-luvun kritiikistä

Kuvittele kiittävä kritiikki. Se sanoo jotain suomalaisen runon hyvästä ajasta.
Kuvittele: se toteaa aihepiirin.
Kuvittele, että se tekee havaintoja teoksen tyylistä.
On helppoa kuvitella, että se kiittää tiiviyttä ja monitulkintaisuutta.
Kuvittele vielä yksi tyylipiste: kielen eheään maailmaan on helppo asettua.
Kuvittele kriitikko mehustelemassa metalyyristen juonteiden parissa.
Kuvittele kritiikki palaamassa aihepiiriin, kuvittele
se sanomassa, että teema on tärkeä.
Kuvittele kirkkain kruunu: kuusiosainen kokoelma on ehjä kokonaisuus.
Kuvittele se hymyilemässä maireasti asialle, jonka vain viisaimmat käsittävät:
tämä kirja on niin monitulkintainen, että sen voi lukea monta kertaa.
Kuvittele laadukas runoteos: se on tässä.

Vastaavalla tavalla voisi rakentaa moittivan kritiikin:

suomalaisen runon huippukaudella julkaistaan paljon heikkoja teoksia, joita kustantamon olematon kustannustoimittaja ei ole edes pöyhäissyt, ja joista olisi ehkä saanut kelpo kirjoja toimittamalla. Nyt ne ovat hajanaisia. Niiden keskeneräisyys on muodikasta, ne kikkailevat, ne ovat liian runsaita monessakin mielessä, ei tajuu, ois karsimisen varaa, tähän kirjaan ei tartte palata - se on siis kertakäyttöinen.

[Antaisin kriitikoille vapaat oikeudet lainata näitä pohjia arvostelujen laatimisessa, mutta tajusinkin varastaneeni ne itse kritiikistä. Ovat jo hyvässä käytössä.]


Kiittävän kritiikin mainitsemat piirteet ovat kaikki kevytmodernismin peruskauraa. Kiittävä kritiikki ei ole tavallisesti mitään muuta kuin oire siitä, että hyvinoppinut kriitikko on löytänyt koulitun kirjan, joka kiinnittyy hänen lukutapaansa helposti. Kuin vetoketjun vasen puoli löytäisi oikean. Kerrataan - kevytmodernistinen huipputeos on yhtä aikaa tiivis ja monitulkintainen. Teos askartelee aihepiirinsä parissa niin tarmokkaasti, että kirja on yhtenäinen. Kriitikko ei tietenkään ole saanut teosta ammennettua tyhjiin lukemisellaan, mutta kriitikko tietää, että se kätkee sisäänsä vielä suuria salaisuuksia. Harvoin kriitikko selittää, mitä se olennainen sisällökkyys sitten olisi. Teoksen pitää vielä olla helppo ja mukava lukea, siinä on sivistystä, mutta ei-elitistiseen muotoon puettuna. Sydämen sivistyksestä saa myös aina plussaa.

Kritiikki poimii nämä piirteet modernistiseen poetiikkaan sopeutetun tulkinnallisen perinteen kautta. Runous ja tulkinta kohtaavat toisensa itsestään selvästi ja hirvittävän hybriksen merkeissä. No, runoudelle suotakoon yleispätevyyden harha, mutta sitä ei koskaan pidä suoda tulkinnalle. Kriitikoiden on turha koristautua millään "teos ei tietenkään tyhjene tähän" -fraaseilla, koska niitä käytetään ennen muuta kriitikkoa miellyttäneiden teosten kohdalla. On myönteistä ja kielteistä vaikeaselkoisuutta: jos teos ei ole käyttänyt kriitikon pääkoppaa yöastianaan, ei kriitikko koskaan kiitä sitä "teos ei tyhjene" -fraasilla, vaikka tuollaisessa tapauksessa se olisikin rehellisin mahdollinen arvostelma.

Tämä tulkinnallinen lukutapa pitää automaattisesti tiiviistä tekstistä enemmän kuin runsaasta tekstistä. Se olettaa mielellään runoihin viisautta. Runous on sille hillittyä, kohtuullista taidetta, joka paljastaa itsensä seitsemän hunnun takaa hitaasti ja kiusoitellen. Silti pelin täytyy olla harvinaisen selvä, kriitikon pitää oitis huomata, että runous tanssii tiettyä tanssia.

Hermeettisyydessä ei sinänsä ole mitään vikaa. Ihan mukaviahan sellaiset kutkuttavat tulkintapelit ovat, ja ainahan kaikki lukeminen on tulkitsemista, teoslähtöistä merkityksenantoa. Merkityksenannossa ei vaan liiku mitään, jos kiitokset ja moitteet ovat aina yhtä ja samaa. Kriitikko ei pane mitään likoon, ei teosta eikä itseään. Pahimmillaan käy niin, ettei runoilijakaan pane mitään likoon, kunhan tehdään jotain toimivaa, kunhan se on tiivistä, helppoa, runollista, monitulkintaista, kaunista, sointuvaa ja tärkeää, kunhan se asettuu paistattelemaan modernistisen puoliakateemisen lyriikka-analyysitradition valokiilaan.

"sen nimi on Tellus tai Maa", tai jouluvalosarja, luukku 24

[tämä on joululahja isälle. siksi valosarja katkeaa hetkeksi, mutta jatkuu vielä. hyvää joulua!]

"Tää tekniikan aikakausi tarvitsee romantiikkaa", väitetään Hectorin sanoneen

On hyvin latautunut päivä, jouluaatto. Ehkä sen merkitys syntyy menneiden jouluaattojen summana, pimeästä johon lapsi herää, hiljaisuudesta, jossa ei ole ketään, päivästä, joka ei tunnu koskaan loppuvan. Pimeästä, johon päivä lopulta laskeutuu, ja johon päivän juhla lopulta hiljenee. Ehkä joulutähteä, kuusenlamppuja voi polttaa koko yön syömässä pimeyttä (jos se kerran on syötävä, kuten muutkin joulun antimet) -

NOSTALGIA I & II ovat Hectorin lauluja (Nostalgia, 1972). Laulujen sanoitukset ovat erilaiset, osin samat, melodia sama, sovituksessa jonkin verran eroja. Kuuluu uskoa, että noina aikoina laulettiin naiivin vakavasti. Se ei ole huono asia, miksi laulaa mitään, jos ei ole vakavissaan.

Nostalgian ja ironian käsitteet kulkevat nykyisin käsi kädessä, aasinsillan tehtävän täyttää retroilu. "Nostalgia I" ja "Nostalgia II" ovat totisia lauluja - sillä tapaa kuin lapsi on totinen, sen posket ovat pyöreät ja katse vakava, hakee molemminpuolista luottamusta. Kuitenkin laulut myös availevat nostalgiaa, vieläpä postmodernilla tavalla; jos keskeinen postmodernin temperamentin piirre on ironia (moninkertainen varautuneisuuden kerros, epävarmuus siitä onko joku vakavissaan tai puhuuko hän siitä mistä puhuu), "Nostalgiat" eivät tietenkään väistä sitä. Jo nostalgian valitseminen peräti kahden laulun aiheeksi tekee aiheesta väistämättä epänostalgisen ja moneen suuntaan riivityn. Nostalgia riittää osoittamaan laulujen minän häilähtelyä, epävarmuutta ja pienuutta.

"Nostalgia I" lähtee liikkeelle tajunnan tilasta: unta vai ei? Tulee tarkka kerronnallinen kaari: minäpuhuja lähtee äidin sylistä, ja maalta, kuten sukupolvikertomus tuohon aikaan vaati. Maalta kaupunkiin, aina uudestaan. Rakenne toistuu suomalaisessa sanataiteessa toistumistaan, jo satakunta vuotta. Tarvitsee vain ajatella naturalismin kertomuksia kaupungissa langenneista maalaistytöstä tai Kaarlo Sarkian lapsuusnäkyjä, jotka on pudotettu kaupungin katujen tunnelmaa ja rytmiä hakevien runojen viereen. "Nostalgia I:n" kaari on täsmällinen, tai sitten se on satunnainen ja huolimaton.

Laulu kuvaa lapsen leikkiä, koko ajan preesensissä: "Mä sammaliin sirkuksen laitan / ja kaarnasta teen mitä vaan" ja, kuin tuttuna huutona meidän kaikkien kokemuksessa: "Mä teen lumilinnan ja aamulla nään: / joku maahan sen kaatanut on / nyt ennalta aavistaa voin joka sään, / talvet syksyiksi muuttuneet on". Nythän minäkin näen hangen ikkunasta, taivastelen oranssia kaupungin valoa, joka saa kaikupohjan valkoisesta maasta, mutta kuinka monta edeltävää talvea ja joulua ovat tuntuneet syksyiltä (niin, silloin on pimeämpää, hyvä niinkin). Kyllähän lumilinna rikotaan, kun sen jättää yöksi ulos. Säätkin sen turmelevat.

"Nostalgia I" rakentaa pienen ihmisen kokemukselle, joka on yhteistä. Äidin lempeys, tähtitaivas ja leikit kuuluvat tähän pieneen piiriin. Nostalgia on välttämätöntä ja sietämätöntä - ollapa edes muistojensa herra, kun lapsena määräsi sammalta, kaarnaa, nosti leijan taivaisiin.

"Nostalgia I" koostuu hajonneista ja hävinneistä yksityiskohdista, joista toiset liittyvät rakentamiseen, eheyttämiseen - sirkus sammalissa, lumilinna, mustikoiden kerääminen ja piirakan tekeminen, toiset hajottamiseen. Rikkoutumisen kaari lähtee lumilinnasta, minä rakentaa, joku kaataa sen maahan. Kaipuu alkaa piiskata, löydä kasvoille, itse kasvotkin hajoavat moneksi, ja ne nähdään enää peilistä. Minäkin uhkaa muuttua tuhoajaksi: "voin puristaa sormeni nyrkkiin / myös lyödä ja murskata voin"; häntä ympäröivät niin tiukat säännöt, että hän kokee törmäilevänsä niihin. Luulen kuitenkin, ettei puhuja riko mitään, hän pelkästään huomaa mahdollisuutensa rikkoa, myös hän voi antautua tuhovoimaksi.

Onko ratkaisu tässä, ihan laulun alussa: "varjoni tunne mua ei"? Onko laulun minä kuten Peter Pan, jolta varjo livahtaa? Peter Panin varjokin on elävä, ja kun varjo ei tunne, mitä se silloin jättää tekemättä? Eikö se enää tervehdi? Peterin varjon muuttuminen on ymmärretty kasvun merkiksi, varjoleikin loppuminen tekee aikuiseksi, joka näkee valossa vain tumman alueen liepeillään. Koska eihän varjo ole muuta.

Nostalgian määritelmä on ensimmäisen osan viidennessä säkeistössä: "kaipuuni menneeseen aikaan". Nostalgiaa ei sekoiteta retroon, vaan sen luonne kaipuuna menetettyyn tai siihen, mitä ei ehkä ollutkaan, säilyy. Sana on uuslatinan yhdistelmä kreikan sanasta nostos ja päätteestä -algia. Edellinen merkitsee kotiinpaluuta ja jälkimmäinen tuskaa. Nostalgialla on tarkoitettu masennusta, joka valtaa mielen kun on kaukana kotoa. Hectorin laulussa on voimattoman raivon ja turhautumisen sävy - ei ole sitä, minne palata. Nostalgia kuvataan perimmältään traagisena tunteena, kuten "Nostalgia II:n" viimeinen säepari kuuluu: "kautta helvettien tiedän kulkevan sen / joka eilistä jää etsimään".

Laulu hakee nostalgian merkitystä sekä henkilökohtaisesta että yleisestä. Ajan kuluminen on tietysti lisännyt kerroksensa "Nostalgiankin" ylle - kukapa ei puhuisi 1970-luvusta nostalgisena aikana, se on tiettyjen ikäpolvien nuoruutta. On jo kaksinkertaista nostalgiaa käydä nyt tämän kimppuun. Mutta uskon vilpittömästi, että nostalgia pantiin osasiinsa jo tässä. Palasiksi, muttereiksi. Uskon vilpittömyys on jälleen yksi kaksoisvalaistus (kuinka sinä voit olla niin naiivi) ja jälkikäteisyys - uskon NYT, että Hectorin "Nostalgia" olisi voinut tehdä itsensä tarpeettomaksi jo aikanaan (kenties tekikin; miten voit sanoa, et elänyt silloin). Mutta koko teksti, sekä yksi että kaksi, todistavat, että nostalgiaan ei tarvitse suhtautua pilkallisesti. Ehkä nostalgia tiivistyy tähän: se ei ollut myyntiartikkeli, sillä ei myyty ainoatakaan retrokuosia.

Henkilökohtainen: mustikkapiirakka. Maxi-Market - joka on taas meille jo halpaa nostalgiaa, Maxit ovat Prismoja nyt - muutti erään lapsuuden maiseman. Tästä kulkee kuitenkin tie yleiseenkin: eikö monenkin suomalaisen kotiseutu, leikkipaikka ole revitty piloille ja päällystetty asfaltilla?

"Nostalgia II" kohottaa perspektiivin Maxi-Marketin alle jääneiltä mailta roimasti ylöspäin. "Nään kartalla pikkuisen pallon / sen nimi on Tellus tai Maa" - kartan täytyy olla varsinainen makroperspektiivin projektio, jos Maa esiintyy siinä vain pikkuisena pallona. "Nostalgian" toinen osa korostaa katsomistapaa - ja näyttää myös ensimmäisen osan siinä valossa. Ensimmäisen "Nostalgian" lapsuutta haikaileva minä hallitsee sammaleitten maailman, mustikoiden mättäät mutta toisen "Nostalgian" puhuja piirtää suuremmat ympyrät. Sirkus ei ole enää metsänpohjan freakshow, vaan se jatkuu taivaalla, "kuussa sirkusta laajennetaan". Nyt puhuja ei kuitenkaan ole tekijä, vaan seuraa tapahtumia sivusta, ja ilmeisesti antaisi mieluummin velliä nälkäisille suille. "Nostalgiassa" on tietysti läsnä 1970-luvun poliittisessa laulussa tavallinen sosiaalinen omatunto, ja poliittiseen laululiikkeeseen on myös konkreettinen viittaus (tosin en ymmärrä mitä poliittista ko. laulussa on): "on helppoa hiljainen olla / ja tyytyä puolikkaisiin" vertautuu Kristiina Halkolan esittämään "Ei puolikasta" -lauluun (Kaj Chydeniuksen säveltämä Jevgeni Jevtushenkon runo, levyllä Täytyy uskaltaa, 1971). Liekö viittaus ironinen vai ei.

"Nostalgia II:ssa" rajallisuus ei tule ulkoa laadittujen sääntöjen myötä, kuten se ensimmäisessä osassa näyttää tulevan, ja herättää myös transgressiivista raivoa. Toisen "Nostalgian" puhuja ei ole yhtä aktiivinen kuin ensimmäisen, eikä hänen myöskään tarvitse varsinaisesti törmätä ulkomaailman kanssa. Pikemminkin hän asettuu syrjään, ja kuvattuaan pallon pieneksi, nimettyään sen joko-taiksi (no, onko se Tellus vai onko se Maa, sano sinä), todettuaan, että ihminen käy taistelunsa kallonsa sisällä, hän pohtii:

En ymmärrä mikä on oikein
tai väärin tai tuomittavaa...
Mikä munista oiskaan se soikein,
jos miljoonaa tutkia saan?

Tämä on kuitenkin aivan liian vaikeaa, ajatuskin miljoonan munan soikeuden vertailemisesta on pyörryttävän koominen. Samalla tavalla tekojen vertailu on harmaan sävyjen punnitsemista. Lumilinnan hajottaminen ja Maxi-Marketin rakentaminen ovat "Nostalgian" ensimmäisessä osassa tuhotöitä, ne ovat pahoja tekoja. Ne rikkovat jonkun maailman peruuttamattomasti, ja sulkevat hänet nostalgiansa helvettiin.

"Nostalgia II:n" puhuja vaihtaa äkisti perspektiiviä. Ensin Maa nähdään avaruudesta, kartalla on se pikkuinen pallo. Sitten katsotaankin pellejä kuussa. Laulussa on moraalinen vire. On epäoikeudenmukaista, että avaruutta valloitetaan, kun kaikki Maan ihmiset eivät edes saa syödäkseen. Sirkus ja pellet vertautuvat saman levyn kappaleeseen "Karnevaalit", jossa hulluus on nimenomaan tuhoavaa - ihminen häkissä tekee mitä vain, lampaat syödään elävältä, härkä lyödään elävältä, viisi naista sahataan ja "me innoissamme lyömme tahtia". "Karnevaalit" muistuttaa ajasta, ja tilasta, jossa hurme ja hurmio ovat hyvin lähellä toisiaan, ja osoittaa, että silpomalla viihdyttävä maailma yhtä kaikki pyritään sulkemaan omamme ulkopuolelle, ja unohtamaan: "on karnevaalit aika lopettaa". "Nostalgia II" ei sulje esirippua turvallisesti, vaan yksilö jää kiinni ristiriitaan: "kohta halkeaa maa, mitä nähdä hän saa, / joka taivaalle tuijottelee".

"Nostalgia I" ja "Nostalgia II" käsittelevät aihettaan perinpohjaisesti. Avaruus on tulevaisuudessa, sinne ollaan matkalla, sinne laajennetaan. Menneisyydessä on joku tuhottu maisema, jonka etsiminen johtaa kestämättömään tilanteeseen. Puhuja näyttää hylkäävän helvettinsä, "Nostalgia II:ssa" on suorastaan opettavainen sävy - eilistä ei kannata etsiä, koska se johtaa sietämättömään tilanteeseen. Siksi on itse muututtava. Aktiivisesta passiiviseksi, maailman muokkaajasta tarkkailijaksi. Tunnetilat jäävät silti toivottoman rispaantuneiksi, harmaansävyisiksi. Tähtien vyöttämästä, juhannuksen yöttämästä äidillisestä alkukodista puhuja päätyy laukomaan abstrakteja väitteitä, maalaamaan menneisyyden yhtä aikaa banaalisti ja kauniisti, kun taas nykyisyys ja tulevaisuus näyttäytyvät ristiriitaisina ja hahmottomina.

"Nostalgioiden" sävelkulku ja sovitukset ovat läpeensä kauniita, vailla sitä repivyyttä tai junttaavuutta, jota Hectorilta on myöhemmin löytynyt. Ehkä musiikillinen herkkyys taivuttaa lyriikan lukemisen akselia vakavaan suuntaan, ironian kysymys jää väistämättä taka-alalle, samoin retroilu - en ehkä tunnistaisikaan sitä. Toisaalta ironiasta tulee tätä myöten purevampaa ja kavalampaa kuin voisi ajatellakaan. Kun kuvittelen, että hampaat irtosivat kädestäni, ne kävivätkin lapaluuhun.

Sanotaan, että Hector olisi tahtonut laulaa Cat Stevensin tapaan, mutta en oikeastaan pysty kuulemaan tätäkään kovin täsmällisesti, minusta kyseessä on yleisempi ajan folkmusiikille ominainen tyyli. Kiinnostavan vaikutelman luo myös aiheen kärsivällinen käsittely kahteen kertaan, ja laulujen vähäiset musiikilliset erot, kuten "Nostalgia II:n" lievät avaruusäänet (joiden luulisi viittaavan ennemmin David Bowieen kuin Cat Stevensiin). Oikeastaan "Nostalgia II:n" ratkaisu tuijottaa taivaalle, kuun pelleihin ja avaruuteen vaikuttaa nykyisin nostalgisemmalta kuin mustikkapiirakkaan katsominen. Avaruus osoittautui hitaaksi pakotieksi kaadettujen metsien ja rumien markettien maasta.

Onkohan tästä päästy mihinkään? Joka joulu tarjolla on nostalgiaa, jokaisella joululla jokainen voi kivetä helvettinsä - jos tuodaan Hectorin "Nostalgioiden" ajattelu raakana tähän. Tänään, juuri ennen lahjojen jakamista lapset katsoivat joulua toisten ikkunoissa: - Nuo koristelee kuusta! - Nuo avaa jo lahjoja! Pienen hetken he tarkkailivat, miten sirkus lähtee käyntiin toisten kodeissa. Tänä yönä lastenhuoneissa palavat jouluvalot - kunnes minä menen nukkumaan ja sammutan ne.

- - - -
kappaleiden sanoitukset, tosin paikoin hieman eri tavalla kuin levyllä laulettuna, ovat täällä: Nostalgia I & Nostalgia II löytyvät sivun alaosasta

jouluvalosarja, luukku 23

kiintotähtien valoa voi tutkia optiikan avulla - liitotähtien valoakin, ja kiintokaupunkien valoa voi katsoa mereltäpäin satamiin ja ohi eikä antaa taivaan häiritä * näkyykö, merenkulkija, näkyykö punainen sydän, risti ja ankkuri ikkunassa, näkyykö kun joku katsoo niiden takaa, ne ovat punaisia lyhtyjä, sataman takana, lyhtyjen valoja voi tutkia optiikan avulla, ja joulutähtien hidasta kiertoa, johtoja lyhtyjen häntiä

jouluvalosarja, luukku 22

suunnitelmissa on palapeli: kerrostalo. ikkunat. lasitetut parvekkeet. valot, valojen muodot, terävät pikkukynttilät, värit ja tausta tumma, punatiiltä. kapunkisiluettipalapeli, jossa talon viivat valaisee lumisateinen taivas, josta kaupungin valo hohtaa takaisin, joka näyttää pimeän pimeässä valossa - ei terävänä kuten kuu, vaan sellaisena, että pitää pyyhkiä silmälasit, ei auta, hieraista silmiä, ei auta, katsoa vain hankeen kengänkärjissä eikä lainkaan metsänrajaan, jonka valoisuus tuo lähemmäs. ja talossa leviävinä reikinä valoletkua, pistettä, lyhtyä, sekin valuu taivaalta takaisin maahan, valon moninkertainen heijastus, kaupungin ruumiittomat enkelivyöryt

Missä on poikain omenat?

"Mitä lie miesasiaproosa? Jos vaimolta kysyy, niin varmaan uhoa, runkkausta, urheilua ja tunnejäykkyyttä. - Vaikea suhtautua vakavasti noihin promale-liikkeisiin."
nimimerkki Pete

"Ei siis miesasian, vaan asiaproosan. Huumori tästä on yhtä kaukana kuin siitä proosastakin."
"Tunnustus: en ole mikään ytimekkään asiallisen miesproosan ystävä. Minusta se on kuivan kälpäkkää turhanpäiväistä pölinää. "
nimimerkki Tapsa P.

"Raija Siekkinen on tunneilmaisultaan mies ja lauserakenteeltaan nainen"
nimimerkki Mummo

"Lähtipäs "miesproosa" liikkeelle kun heitettiin vain aihekassista kahvat ilmaan. Pommi taitaa tikittää?"
nimimerkki Kivaniemi

Papinniemen blogin kommentteja, Parnasso

Ruvettiin aamumme ratoksi vääntämään käsitteestä äijäproosa. Keskustelu lähti liikkeelle Neliapinan entrystä, jossa tämä luki Arto Salmista, ja kirjoitti mm. tämän lauseen: "Periaatteessa Salmisen kirjat ovat sitä, mitä äijäproosa voi enimmilään toivoa olevansa". Tästä heräsi kysymys - onko Salminen muka äijäkirjallisuutta?

Minun mielestäni Salminen on aivan ilmeisesti äijäkirjallisuutta, koska hän käsittelee maskuliinisuutta. Miehen mielestä asia ei ollut ollenkaan niin, koska Salmisen ote on analyyttinen. Menin jopa väittämään, että valtaosa kotimaisesta proosasta on 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ollut äijäkirjallisuutta ja ämmäkirjallisuutta. Kuten Anja Snellman tai Kauranen - onko sen tuotannossa ainuttakaan kirjaa, joka ei käsittelisi naissukupuolta ja sen representaatioita?

Aikamme jahnattuamme kirjojen piirteistä, sukupuolisuudesta kirjallisuudessa yleensä ja erikseen ja vertailtuamme lukemiamme Hotakaisia joku fiksu keksi, että käsite pitää googlata. Johan alkoi selvitä. Miehellä oli kauppalehtikäsitys äijäproosasta, ja minulla taas käsitys, jota vastaa aika hyvin tämä Mervi Kantokorven Books from Finlandiin kirjoittama juttu.


Äijäkirjallisuus:

1. bestsellerlistojen miehekkäät genret - trilleri, dekkari, erä ja kala, iso osa huumorikirjallisuutta. natsit. talvisota. ensimmäisen maailmansodan lentokoneet. Kalle Päätalo. Ilkka Remes. Harjunpäät. Arto Paasilinna. Se, mitä äijä lukee ja mitä häntä varten myydään.

2. ns. taideproosagenreen kuuluvat yleensä miesten kirjoittamat miesnäkökulmaa tai miessukupuolta valottavat ja erittelevät kirjat, jokseenkin realistisia, ote toisinaan satiirinen, kuitenkin kuivakka, tavallisena tyylipiirteenä naseva, jäyhä, lyhyehkö lause. Raittila, Hotakainen, Salminen, Tervo, Tamminen, Kyrö, Tuuri. Se, mitä äijän pitäisi lukea?

Ensimmäiseen määritelmään kuuluvat kirjat, joita äijät lukevat, silloin kun äijät ylipäänsä lukevat. Ainakin nämä ovat äijäkelpoisia lahjoja, Kauppalehdenkin artikkeli käsittelee isänpäivän tienoon kirjamyyntilistoja: "[j]o lokakuun listaa dominoivat isukeille ja vaareille hankitut alan miesten teokset." Kun puhutaan miesten kuluttamasta kirjallisuudesta, alkaa toimittajakin vetää kurkkuörinäläppää... "Alan miehet"?

Toiseen määritelmään löytyy osumia lähinnä kirjallisuusihmisten kirjoittamista teksteistä. Erään Austeninsa lukeneen toimittajamiehen mielestä Tuntematon sotilas on äijäkirjallisuutta, Jarkko Tontti taas sanoo Pussikaljaromaania kuvaillessaan näin: "Ollaan siis mahdollisimman kaukana siitä lyhyen lauseen yksioikoisesta kuulaudesta, mikä on tuskastuttavalla mahdillaan dominoinut kotimaista äijäkirjallisuutta toisen maailmansodan jälkeen." Suorastaan kyllästyneen huomautuksen tekee esimerkiksi Raija Oranen haastattelussaan: "Äijäkirjallisuus on kyllä edelleen Suomessa yliarvostettua. Etenkin vähäosaisista nostalgisoivasti kertova miesproosa on kovassa suosiossa."

Maalainen kirjoittaa blogissaan Antti Hyryn Uunista: "Äijäkirjallisuutta, sanoi joku toinen. Tuskin tavallinen äijä sitä kuitenkaan lukee, vaikka voi se rakentamisen kuvaus kiinnostaakin." Tämä lause osuu täsmälleen siihen ongelmakenttään, johon mekin keskustelussamme jouduimme. Paljon lukevat, kirjallisuusväki jne. käyttää sanaa äijäkirjallisuus tai -proosa jopa kyllästyneesti. Yleensä kaikilla on joku mutu siitä mitä kirjoja äijäproosalla tarkoitetaan. Maalaisen käyttämä luonnehdinta "tavallinen äijä", joka tuskin lukee esimerkiksi Hyryn Uunia, on kiinnostunut juuri noista aihepiireistä, joita äijäkirjallisuuden 1. määritelmä sulkee sisäänsä - jos on ollenkaan kiinnostunut lukemisesta. Äijälle se isänpäiväremes saattaa olla ainoa kirja, joka tulee koko vuonna luettua.

Hyryn, Raittilan, Hotakaisen, Salmisen, Tammisen tai vaikka Heikki Turusen kaltaiset tekijät sen sijaan houkuttavat sensitiivisempää lukijakuntaa. Maskuliiniseen identiteettiin pureutuvia kirjoja lukevat enimmäkseen ne, joille aihepiiri on jollain tavalla tuttu, ja jotka ovat jo ehkä "purkaneet" omaa äijyyttään - sikäli kun kenenkään on mikään pakko purkaa sukupuolisuuttaan. Silti miessukupuolisista kahleista kuulee tuon tuostakin valitusta, ja tarve sen pohtimiseen on selvästi olemassa. Ongelmia syntyy kun äijä ja äijää purkava teos eivät kohtaa. Lopputulos on se, että kaikki muut paitsi äijät tietävät mitä heistä puhutaan selän takana.

Olisiko äijä enää äijä, jos hän ryhtyisi esimerkiksi kirjallisuuden avulla harrastamaan maskuliinisuuden kulttuurista ja henkilökohtaista pohdiskelua ja siten muokkaamaan sukupuolisuuttaan? Äijyyteen kai liittyy jonkinmoinen mutkattomuus ja suoruus, ja ehkä tähän sukupuolistuu myös koivuklapilause. Kirjallisuudelle kelpaa suora ja yksinkertainen kieli kunhan se on samalla täsmällisesti aseteltua. Sillä on jokin maskuliininen tyyli, siitä huolimatta, että kyky kirjoittaa lyhyttä lausetta ei ole sukupuolisidonnainen ominaisuus. Samalla lyhytkielinen ilmaisu pyrkii säilyttämään puheen ytimekkään ja jäyhän lauserytmin.

Voisin jopa mennä niin pitkälle, että väitän lyhyen lauseen lisäävän kertojan jämäkkyyttä ja luotettavuutta. Kun kirjallisuudentutkimus keksi epäluotettavan kertojan käsitteen, syntyi luonnollisesti erilaisia hahmotelmia kertojan epäluotettavuudesta. Jos näitä piirrelistoja haluaa lukea ilkeästi, luotettavimmaksi kertojaksi hahmottuu äkkiä tavallinen, keskituloinen, keski-ikäinen valkoinen mies. En yhtään yllättyisi jos jostain varhaisesta epäluotettavaa kertojaa kuvailevasta älyttömästä piirrelistauksesta löytyisi väite siitä, että pitkä, polveileva virke on epäluotettavuuden merkki. Sukupuolisuuden tai minkä tahansa avoin analysoiminen taas vaatisi lauseen pidentämistä - kolmen soinnun rokin voi taivuttaa sinfonisiin ulottuvuuksiin vain hyvin harva, ja subjekti-objekti-predikaatti -lauseella on hankala tehdä pikkutarkkaa, osuvaa ja kaunista metasukupuolista tekstiä. Eikä kukaan sitä kyllä vaadikaan.

Alussa siteerasin kommentteja Parnasson päätoimittajan Jarmo Papinniemen blogista. Papinniemi ilmoitti merkinnässään lehden miesnumeron valmistumisesta. Pelkkä tieto maskuliiniseen sukupuolisuuteen keskittyvän teemanumeron ilmestymisestä herätti heti tarpeen laukoa mielipiteitä. Heti oltiin tuomitsemassa miesasiamiehet, promale-liike, ja osoiteltiin Raija Siekkisen kerronnan sukupuolisuutta - liian jäyhääkö feminiiniseksi kirjoitukseksi? (Maria Jotunikin taitaa joutua tässä ukkojen sarjaan, kun taas Charles Dickens on selvä muija... tässä näkee vertailun mielekkyydenkin aika hyvin.)

Tottahan se, kyllä äijyyttä eritellään suomalaisessa miesproosassa hartaasti. Mutta se ei kai sitten lopultakaan tavoita äijää itseään ja siihen kai tarvittaisiin promale-toimintaa. Se voisi alkaa jo lapsesta.

Kun tytär kuuli keskustelumme miesten lukuharrastuksesta, hän nosti naamansa irti Feeniksin killasta, ja kertoi, että luokassa on lukupuu, johon saa kiinnittää omenan aina kun on lukenut kirjan. Kahdenkymmenenviiden oppilaan luokan pojat olivat kiinnittäneet puuhun kokonaista kahdeksan omenaa syksyn aikana. Se on alle yksi kirja per poika - ja jos uskotaan kirjallisuuden kykyyn vaikuttaa ihmisen ajatteluun, mielikuvitukseen, empatiakykyyn ja itseanalyysin mahdollisuuksiin, poikien pitäisi syödä omppuja enemmän kuin puolikas lukukaudessa.

jouluvalosarja, luukku 21

valkeiden eläinten päivä * valonaika alkaa kun eläinten huudahdukset on kuultu. ne saapuvat kuin tuomiolle lumeen valona valoon jälkinä jälkiin peura vuorollaan, ja jänis, naalikin kettuna teurastettuna, - valosaasteiden aikana ei tehdä talvitaivaan karttoja, stella polaris on parvekkeellas! valotaivas on tyystin oranssi, se peittää linnunradan valkeat eläimet; joutsenet, kukkuvat käet, kyyhkyslakat, pellavapäät. - läpinäkyvä taivaankettu anna pimeää, pilvistä saasta heijastaa takaisin maahan, valkeiden, vaaleanpunaisten eläinten nimeen ei meillä ole tänäänkään pimeää, ei tule valosta päivä

jouluvalosarja, luukku 20

olen täysin objektiivinen jouluvalojen suhteen. tietysti pidän toisista enemmän kuin toisista. en pidä esimerkiksi räikeästi välkkyvästä lediletkusta, josta on muotoiltu joulupukki tai reki. toisaalta pidän sellaista, jotka on laitettu leikattujen kaupunkipuiden oksiin vertikaalisesti, ne näyttävät vähän kultaisilta sipuleilta. olen silti täysin toteava jouluvalojen suhteen, haluan ainoastaan keksiä keinon niiden korvaamiseksi. tähän mennessä en ole keksinyt pimeää parempaa.

jouluvalosarja, luukku 19

kuusi on valaistu puu, piikikäs puu, katkaistu puu, puu metsättä. kynttilät kiinnitetään kuuseen samalla tavalla kuin pyykit narulle, ja johto pannaan jotenkin huomaamattomasti. kaikki kuitenkin näkevät sen, ja antavat sen olemassaolon anteeksi. musta johto, valkea taas niissä ikkunaan pantavissa valoissa, eikö se häiritse, en ymmärrä miten ihmiset voivat olla näkemättä sitä maadoitettua käärmettä, kiiltäväkylkistä, sen läpi valuu jatkuva virta, keinovalon mahla, se hallitsee näkymää kun valo sammuu, on pelkkä kuollut kylmä käärme, musta kyy, valkea kyy, joulupuun kyy, pimeä puu.

jouluvalosarja, luukku 18

kun jouluvalot tuikkivat, tuulee. kun ne valaisevat, on pimeää. kun niistä kuuluu hurinaa, muuntaja on kovilla. kun ne lämmittävät, lumi sulaa hiilivoimalla.

jouluvalosarja, luukku 17

mummut ja vaarit heräävät varhain. he eivät polta jouluvalojaan koko yön. vaarit käyvät tupakalla terassilla ja samalla laittavat pensaan valosarjan johdon paikalleen. pihalla tuikkii, tuuli liikuttelee pensasta. vaarien käärimät sätkät maistuvat savuisille aamupakkasessa, lumiaura möyryää hämärissä. mummut keittävät kahvia keittiössä, laittavat puukynttelikön piuhan paikoilleen. ovat hetken pelkän kynttelikön valossa, huokaavat. painavat kahvinkeittimen nappia, sytyttävät keittiön lampun kun vaarit tulevat sisään lehti kädessään pakkastupakan hajuisina. vaarit vääntävät lattialämmitystä kovemmalle. mummut laittavat hellan päälle, veden kiehumaan. vaarit laittavat olohuoneen television ja joulutähden päälle, sytyttävät jalkalampun nojatuolin vieressä. ryhtyvät lukemaan lehteä. mummut käynnistävät pyykinpesukoneen. lisäävät ilmastointia, ja pesuhuoneen lattialämmitystä. mummut käynnistävät liesituulettimen, ja radion, ja jouluaaton kinkunpaisto, saunotus, ruuanlaitto, kuusenkynttilät, ne vievät paljon virtaa -