tiistai 22. joulukuuta 2009

Missä on poikain omenat?

"Mitä lie miesasiaproosa? Jos vaimolta kysyy, niin varmaan uhoa, runkkausta, urheilua ja tunnejäykkyyttä. - Vaikea suhtautua vakavasti noihin promale-liikkeisiin."
nimimerkki Pete

"Ei siis miesasian, vaan asiaproosan. Huumori tästä on yhtä kaukana kuin siitä proosastakin."
"Tunnustus: en ole mikään ytimekkään asiallisen miesproosan ystävä. Minusta se on kuivan kälpäkkää turhanpäiväistä pölinää. "
nimimerkki Tapsa P.

"Raija Siekkinen on tunneilmaisultaan mies ja lauserakenteeltaan nainen"
nimimerkki Mummo

"Lähtipäs "miesproosa" liikkeelle kun heitettiin vain aihekassista kahvat ilmaan. Pommi taitaa tikittää?"

nimimerkki Kivaniemi

Papinniemen blogin kommentteja, Parnasso


Ruvettiin aamumme ratoksi vääntämään käsitteestä äijäproosa. Keskustelu lähti liikkeelle Neliapinan entrystä, jossa tämä luki Arto Salmista, ja kirjoitti mm. tämän lauseen: "Periaatteessa Salmisen kirjat ovat sitä, mitä äijäproosa voi enimmilään toivoa olevansa". Tästä heräsi kysymys - onko Salminen muka äijäkirjallisuutta?

Minun mielestäni Salminen on aivan ilmeisesti äijäkirjallisuutta, koska hän käsittelee maskuliinisuutta. Miehen mielestä asia ei ollut ollenkaan niin, koska Salmisen ote on analyyttinen. Menin jopa väittämään, että valtaosa kotimaisesta proosasta on 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ollut äijäkirjallisuutta ja ämmäkirjallisuutta. Kuten Anja Snellman tai Kauranen - onko sen tuotannossa ainuttakaan kirjaa, joka ei käsittelisi naissukupuolta ja sen representaatioita?

Aikamme jahnattuamme kirjojen piirteistä, sukupuolisuudesta kirjallisuudessa yleensä ja erikseen ja vertailtuamme lukemiamme Hotakaisia joku fiksu keksi, että käsite pitää googlata. Johan alkoi selvitä. Miehellä oli kauppalehtikäsitys äijäproosasta, ja minulla taas käsitys, jota vastaa aika hyvin tämä Mervi Kantokorven Books from Finlandiin kirjoittama juttu.


Äijäkirjallisuus:


1. bestsellerlistojen miehekkäät genret - trilleri, dekkari, erä ja kala, iso osa huumorikirjallisuutta. natsit. talvisota. ensimmäisen maailmansodan lentokoneet. Kalle Päätalo. Ilkka Remes. Harjunpäät. Arto Paasilinna. Se, mitä äijä lukee ja mitä häntä varten myydään.

2. ns. taideproosagenreen kuuluvat yleensä miesten kirjoittamat miesnäkökulmaa tai miessukupuolta valottavat ja erittelevät kirjat, jokseenkin realistisia, ote toisinaan satiirinen, kuitenkin kuivakka, tavallisena tyylipiirteenä naseva, jäyhä, lyhyehkö lause. Raittila, Hotakainen, Salminen, Tervo, Tamminen, Kyrö, Tuuri. Se, mitä äijän pitäisi lukea?

Ensimmäiseen määritelmään kuuluvat kirjat, joita äijät lukevat, silloin kun äijät ylipäänsä lukevat. Ainakin nämä ovat äijäkelpoisia lahjoja, Kauppalehdenkin artikkeli käsittelee isänpäivän tienoon kirjamyyntilistoja: "[j]o lokakuun listaa dominoivat isukeille ja vaareille hankitut alan miesten teokset." Kun puhutaan miesten kuluttamasta kirjallisuudesta, alkaa toimittajakin vetää kurkkuörinäläppää... "Alan miehet"?

Toiseen määritelmään löytyy osumia lähinnä kirjallisuusihmisten kirjoittamista teksteistä. Erään Austeninsa lukeneen toimittajamiehen mielestä Tuntematon sotilas on äijäkirjallisuutta, Jarkko Tontti taas sanoo Pussikaljaromaania kuvaillessaan näin: "Ollaan siis mahdollisimman kaukana siitä lyhyen lauseen yksioikoisesta kuulaudesta, mikä on tuskastuttavalla mahdillaan dominoinut kotimaista äijäkirjallisuutta toisen maailmansodan jälkeen." Suorastaan kyllästyneen huomautuksen tekee esimerkiksi Raija Oranen haastattelussaan: "Äijäkirjallisuus on kyllä edelleen Suomessa yliarvostettua. Etenkin vähäosaisista nostalgisoivasti kertova miesproosa on kovassa suosiossa."

Maalainen kirjoittaa blogissaan Antti Hyryn Uunista: "Äijäkirjallisuutta, sanoi joku toinen. Tuskin tavallinen äijä sitä kuitenkaan lukee, vaikka voi se rakentamisen kuvaus kiinnostaakin." Tämä lause osuu täsmälleen siihen ongelmakenttään, johon mekin keskustelussamme jouduimme. Paljon lukevat, kirjallisuusväki jne. käyttää sanaa äijäkirjallisuus tai -proosa jopa kyllästyneesti. Yleensä kaikilla on joku mutu siitä mitä kirjoja äijäproosalla tarkoitetaan. Maalaisen käyttämä luonnehdinta "tavallinen äijä", joka tuskin lukee esimerkiksi Hyryn Uunia, on kiinnostunut juuri noista aihepiireistä, joita äijäkirjallisuuden 1. määritelmä sulkee sisäänsä - jos on ollenkaan kiinnostunut lukemisesta. Äijälle se isänpäiväremes saattaa olla ainoa kirja, joka tulee koko vuonna luettua.

Hyryn, Raittilan, Hotakaisen, Salmisen, Tammisen tai vaikka Heikki Turusen kaltaiset tekijät sen sijaan houkuttavat sensitiivisempää lukijakuntaa. Maskuliiniseen identiteettiin pureutuvia kirjoja lukevat enimmäkseen ne, joille aihepiiri on jollain tavalla tuttu, ja jotka ovat jo ehkä "purkaneet" omaa äijyyttään - sikäli kun kenenkään on mikään pakko purkaa sukupuolisuuttaan. Silti miessukupuolisista kahleista kuulee tuon tuostakin valitusta, ja tarve sen pohtimiseen on selvästi olemassa. Ongelmia syntyy kun äijä ja äijää purkava teos eivät kohtaa. Lopputulos on se, että kaikki muut paitsi äijät tietävät mitä heistä puhutaan selän takana.

Olisiko äijä enää äijä, jos hän ryhtyisi esimerkiksi kirjallisuuden avulla harrastamaan maskuliinisuuden kulttuurista ja henkilökohtaista pohdiskelua ja siten muokkaamaan sukupuolisuuttaan? Äijyyteen kai liittyy jonkinmoinen mutkattomuus ja suoruus, ja ehkä tähän sukupuolistuu myös koivuklapilause. Kirjallisuudelle kelpaa suora ja yksinkertainen kieli kunhan se on samalla täsmällisesti aseteltua. Sillä on jokin maskuliininen tyyli, siitä huolimatta, että kyky kirjoittaa lyhyttä lausetta ei ole sukupuolisidonnainen ominaisuus. Samalla lyhytkielinen ilmaisu pyrkii säilyttämään puheen ytimekkään ja jäyhän lauserytmin.

Voisin jopa mennä niin pitkälle, että väitän lyhyen lauseen lisäävän kertojan jämäkkyyttä ja luotettavuutta. Kun kirjallisuudentutkimus keksi epäluotettavan kertojan käsitteen, syntyi luonnollisesti erilaisia hahmotelmia kertojan epäluotettavuudesta. Jos näitä piirrelistoja haluaa lukea ilkeästi, luotettavimmaksi kertojaksi hahmottuu äkkiä tavallinen, keskituloinen, keski-ikäinen valkoinen mies. En yhtään yllättyisi jos jostain varhaisesta epäluotettavaa kertojaa kuvailevasta älyttömästä piirrelistauksesta löytyisi väite siitä, että pitkä, polveileva virke on epäluotettavuuden merkki. Sukupuolisuuden tai minkä tahansa avoin analysoiminen taas vaatisi lauseen pidentämistä - kolmen soinnun rokin voi taivuttaa sinfonisiin ulottuvuuksiin vain hyvin harva, ja subjekti-objekti-predikaatti -lauseella on hankala tehdä pikkutarkkaa, osuvaa ja kaunista metasukupuolista tekstiä. Eikä kukaan sitä kyllä vaadikaan.

Alussa siteerasin kommentteja Parnasson päätoimittajan Jarmo Papinniemen blogista. Papinniemi ilmoitti merkinnässään lehden miesnumeron valmistumisesta. Pelkkä tieto maskuliiniseen sukupuolisuuteen keskittyvän teemanumeron ilmestymisestä herätti heti tarpeen laukoa mielipiteitä. Heti oltiin tuomitsemassa miesasiamiehet, promale-liike, ja osoiteltiin Raija Siekkisen kerronnan sukupuolisuutta - liian jäyhääkö feminiiniseksi kirjoitukseksi? (Maria Jotunikin taitaa joutua tässä ukkojen sarjaan, kun taas Charles Dickens on selvä muija... tässä näkee vertailun mielekkyydenkin aika hyvin.)

Tottahan se, kyllä äijyyttä eritellään suomalaisessa miesproosassa hartaasti. Mutta se ei kai sitten lopultakaan tavoita äijää itseään ja siihen kai tarvittaisiin promale-toimintaa. Se voisi alkaa jo lapsesta.

Kun tytär kuuli keskustelumme miesten lukuharrastuksesta, hän nosti naamansa irti Feeniksin killasta, ja kertoi, että luokassa on lukupuu, johon saa kiinnittää omenan aina kun on lukenut kirjan. Kahdenkymmenenviiden oppilaan luokan pojat olivat kiinnittäneet puuhun kokonaista kahdeksan omenaa syksyn aikana. Se on alle yksi kirja per poika - ja jos uskotaan kirjallisuuden kykyyn vaikuttaa ihmisen ajatteluun, mielikuvitukseen, empatiakykyyn ja itseanalyysin mahdollisuuksiin, poikien pitäisi syödä omppuja enemmän kuin puolikas lukukaudessa.

8 kommenttia:

  1. Nää on vähän hankalia käsitteitä kirjallisuuden genreinä, jos äijäkirjallisuutta (hyifaan mikä sana) miettii tyylin kautta. Mä en lähtis heti tohon luotettavuusjuttuun mukaan, mutta sen sijaan tuon keskusteluun laajemman vinkkelin.

    Osoitteesta:

    http://www.kalamies.com/foorumi/viewtopic.php?f=14&t=30153

    löytyy yksi äijäproosan lähteistä. Tää esimerkki on miesten välistä raportointia. Yhtä kaikki se on synnyttänyt mieheltä miehelle -tarinankertomiskulttuurin 2000-luvulla (tässä mainitussa topikissa siis yli 100000 käyntiä tänä vuonna). Näistä kantimista on kummunnut mm. Mika Vornasen kaksi omakustannekirjaa Johnny -nimisestä kaverista. (teokset löytyy tolta saitilta, mutta vaatii rekisteröitymisen).

    Kirjoitin Vornasen ekasta kirjasta kritiikin ERÄän keväällä. Tuli torppaava arvio. Mutta pointti on se, että tässä miesten maailmassa kirjallisuudella ja tarinoilla on aika erilainen luonne johtuen jo lukutavoista.

    Väitän että äijimmässä kirjallisuudessa on intentioissa perustavaa eroa verrattuna totuttuun kaunokirjalliseen fiktioon, joka asettaa kysymyksenä elämän mielekkyydestä vähän abstraktimmalle ja älyllisemmälle tasolle.

    Netti on myös muuttanut tätä palettia. Mieheltä miehelle -jutut ovat kokemuksellisia useimmiten konkreettisesti. Paraskin juttu liitetään nopeasti siihen elämänpiiriin, jonka keskellä ollaan. Se on jotenkin sydämensulattavaa ja siinä piilee myös koko jutun suuruus.

    Nämä samat miehet ovat kirjoittaneet siitä, kun lapsi syntyi kuolleena ja miltä tuntui pidellä sitä sylissä matkalla ruumishuoneelle. He ovat kertoneet isänsä saamasta etäpesäkkeitä muodostaneesta syövästä. He ovat kertoneet mitä he sanoivat hyvästiksi. Kirjallisuus ei kasva tämän suuremmaksi.

    Maskuliinisen pillujuttujakin vilisevän lauseilun huipentuma voi olla Arto Salminen jostain vinkkelistä, mutta on siinä paljon muutakin, jotain olennaisempaa ja suorempaa.

    Mulla on sellainen olo että nää paasilinnat ja hotakaiset vie huomiota epäolennaiseen. He käyttävät jotenkin iljettävästi hyväkseen älyä siinä missä viestin perille meno on sanoissa pelkimmillään.

    Mä en siis pidä mieskirjallisuutta paskankaan arvoisena. Mieluummin ottaisin vaikka Orasen telkkarikässärin autiolle saarelle. Mutta on tärkeää nähdä ilmiö suurempana kokonaisuutena kuin satunnaisina proosaniteinä.

    -aksu, joka tunnetaan myös miesprosaistina alan piireissä (hih)

    VastaaPoista
  2. Minusta on jotenkin traagista ja onnetonta se miten äijäkulttuuri törmää taiteeseen, tai sanotaan suoraan - runouteen.

    Siinä missä Aksun esille ottamat kalamiehet ovat löytäneet mahdollisuuden puhua epäsuorasti olennaisista tunteista, siinä runous ja alttius kielelle on helpon pilkan kohteena.

    Rihmasto.netissä olin viime viikolla törmäyskurssilla äijakirjoittajien eläkeläiskerrostuman kanssa. Taide oli yllättävän usein toistunut haukkumasana. Eräskin äijä kävi ensin haukkumassa minut siitä että yritän tuoda taidetta ja hienostelua Rihmastoon. Sitten hän siirtyi jatkamaan pitkää, isänmaallisten armeijamuistojen sarjaa.

    Tämä äijäpolvi lukee paljon, nuo Maarian mainitsemat bastsellerlistat kertovat siitä. Juonellista, toiminnallista, fakuaalista tekstiä he lukevat, ja niin he ovat helvetin teräviä kieleltään. Ja paukuttavat kertovaa riimirunoa solkenaan. He käyttävät kieltä, lähes suvereeneja kuvioita tehden, mutta eivät altistu sille hetkeksikään.

    Mutta jos kieli alkaa hiemankin hakeutua epävarmemmille alueille, niin reaktio on vahvan torjuva: Taidetta, hyi.

    Tätä taustaa vasten ymmärrän kuinka lyhyt lause ja tarkka toteava kieli, eli suomalaisen miesmodernismin kerronta, tuntuu äijistä turvalliselta.

    Tässä pappojen äijäkulttuurissa ei tunnu olevan pientäkään pakoaukkoa taiteeseen - kalastukseen kyllä.

    VastaaPoista
  3. Minäkin olen pannut merkille että äijäkulttuuri törmää helposti taiteen käsitteeseen, vaikkakin havaintoni on eri yhteydestä, valokuvaharrastajien foorumeilla. Sielläkin taide on haukkumasana: tavallinen argumentti on että taide on jotain hämärää johon vedotaan kun tekniikka ei ole kunnossa. Positiivissa yhteyksissä taiteen ja luovuuden sijaan suositaan visuaalisuuden ja laadun käsitteitä.

    En tiedä miten noissa ympyröissä äijäkulttuuri itse taiteeseen törmää, kun Kiasmakin edustaa verorahojen haaskausta, ja muihin instituutioihin viitataan aniharvoin.

    Juha

    VastaaPoista
  4. aksu, alan miehiä siis! mä en varsinaisesti tarkoittanut äijäkirjallisuutta genreksi, mutta itse asiassa sellainenhan tossa tunnuspiirteiden perusteella vois hahmottua. nyt vaan ois vaikee päättää tarkoitetaanko sillä määritelmän 1 vai 2 kirjallisuutta, koska ne on ihan eri asiat. mua lähinnä vaan kiinnosti tuo käsite, koska sellainen on kuitenkin olemassa ja käytössä ja me juhan kanssa käsitettiin se ihan eri tavalla.

    ristolle ja aksulle: vanhemmalle sukupolvelle, esim. mun edesmenneen isoisän ikäisille (ois nyt 80-vuotias) ja isälle (runsas viiskyt vuotta) lukeminen on tosi luontevaa, lukevat varsin paljon. mutta ainakin oman sukupolveni "äijjistä" oon pannut merkille, että on ihmisiä, jotka lukevat paljon kaikenlaista ja sitten niitä, jotka ei lue oikeastaan mitään. ja sitten on genrelukuharrastajia, jotka lukee fantasiaa / skifiä / dekkaritrilleriä tai suunnilleen pelkkää lovecraftia.

    miesten kertomat omaelämäkerralliset tarinat ja muut tommoset projektit on äärettömän arvokkaita, niissä tulee äärettömän hyviä tekstejä, ja ne on kiinnostavia. ne kuitenkin pyörii kirjallisuusinstituution laitamilla, jos ajatellaan instituutio kustannustoiminnan ja kirjakaupan pyörittämäksi lukuharrastuksen indikaattoriksi. homma muuttuu heti, kun katsotaan mitä muuta ihmiset oikeesti lukee ja tekee. sekin on tietysti surullista, että tämä muu tekeminen ei pääse esille. teepä tästä alaviite, aksu!

    Risto, mä oon kans huomannut tuon kun juttelen vanhempien miesten kanssa. mut sama myös nuorempien "äijien" kanssa sama juttu: ei tartte ku mainita jotain siitä että oon runouden tutkija, niin heti ollaan toisesta suupielestä pyytelemässä anteeksi sitä, ettei lueta runoutta, mutta toisessa suupielessä valuu jo moite siitä, että kun runoudessa ollaan niin taiteellisia. mutta sitten näillä samoilla ihmisillä ei oo mitään vaikeuksia ymmärtää ja tykätä esim. kevyen musiikin sanoituksista, jotka on usein ihan runoa vastaavia tekstejä.

    Juha, tuo taidekyräily on kai jotenkin tosi syvällä. siitä on vaan hankala saada mitään otetta, koska haukkujilla ei oo välttämättä mitään kosketusta taiteeseen. tosin oon ollut itse taiteen pesässä, kiasmassa, äärimmäisen "nykytaidevihamielisten" ihmisten kanssa. siinä oli kuulkaas tunteet mukana, kaikki naurusta nyreksintään.

    VastaaPoista
  5. pystyn lukeen aina kymmenen virkkeenpuolikasta blogimerkinnästä ja vähän vajaa kommenteista, joten mulla ei ole mitään käsitystä, mistä on kysymys, mutta raija siekkisen tunneilmaisu on minusta hyvinkin feminiinistä - tunnetila vain on vieraantumisen ja depression, aika usein, tai ainakin sellaisen siekkisen proosa mulle välittää aika vaarallisellakin tavalla, arvostan suuresti.

    jonimatti

    VastaaPoista
  6. heh, jonimatti, mun täytyy myöntää etten ole ikinä lukenut siekkistä sukupuoliperspektiivistä. tai ei oo tullut mieleenkään. mutta ehkä nimimerkki mummon väittämä vaikutelma maskuliinisesta tunneilmaisusta perustuu tohon "vieraantumisen ja depression" tilaan, niitä ei ehkä yleisesti pidetä kovin feminiinisinä juttuina?

    VastaaPoista
  7. mjoo, siekkinen on toki siekkinen eikä mikään sukupuoli, ja prosaistina määrittyy mulle yllättävänkin paljon sen kautta, mitä hän jossain haastattelussa totesi siitä, ettei voisi kirjoittaa runoutta, koska tulisi hulluksi, tai jotakin sinne päin. & mä taas en oo ajatellut tunteita sukupuoliperspektiivistä, hähä...
    j.

    VastaaPoista
  8. Sinänsä toi "äijäkulttuuri" on kangastusmaisia kuvia luova, sillä useassa äijäharrastuksessa estetiikalla on suuri merkitys tai taiteellisia piirteitä ylipäätänsä, ja se äijyys onkin vain mielentila tai yleinen käsitystapa. Kalastajissa, varsinkin elämäntapakalastajilla se filosofinen lähestyminen tuntuu olevan hirmutärkeää ("saalis ei ole tärkeää vaan se kalassa oleminen), perhokalastajilla sellaisen tietynlaisen autenttisuuden vieminen omiin ulottuvuuksiin ja perinteiden vaaliminen menee joskus jopa överiksi (vrt. tweed-takkiset aateliset puroilla, tai vielä kauemmas: Izaak Walton).

    Prätkäjätkilläkin habitus on prikullinen ja moottoripyörien rakennus ja ulkonäkö se pääasiallinen piirre (no okei, sosiologi voisi vetää tähän yhteenkuuluvuuden ja "veljeyden", mut ei se oo kiinnostavaa tässä :) )

    VastaaPoista