keskiviikko 28. lokakuuta 2009

Tavallisesta runoudesta

sanot yhtä, tarkoitat toista
merkitset kolmatta
etkä edes odota että pysyisin perässä

olet runoni
vaikea ymmärtää

J. Karjalainen, "Runo" (Kookospähkinäkitara, 1987)

“Mies ei voi koskaan tietää, mitä nainen haluaa. Se on oikein, mielenkiintoista ja takaa että mielenkiinto ja laji säilyvät.”
- nimimerkki Kosti, “Runoja, runoja”, Kirsi Pihan Lukupiiri -blogin kommenttiosio


J. Karjalaisen laulusta voisi päätellä, että rakastettu - olkoon nainen tai mies - on kuin runo. Nimimerkki Kosti puhuu asian auki suoraan: runous tarvitsee feminiinistä salaperäisyyden verhoa. Kirsi Pihan taannoisesta blogimerkinnästä voisi päätellä, että runo on kuin romanttinen kohtaaminen. Selitettynä se banalisoituu: "Runo on minusta poikkeuksellisen intiimi kerronnan muoto. Siitä puhuminen helposti – ainakin minulle – banalisoi hienon tunteen. Runo sallii herkkien asioiden ilmaisun ilman, että niistä tulee lässyttäviä, epätosia. Puhuminen siitä helposti tuhoaa kauniin hetken. Liiat sanat selittämässä runosta syntynyttä tunnetta pilaavat sen." Ehkä tässä yhteydessä on asiatonta miettiä sitä, että makkaran alkuperää ajatteleva menettää helposti ruokahalunsa.

Toisaalta Kirsi Pihan sanoista nousee yksi reipas ajatuksentaimi. Jukka Petäjän kritiikin myötä herännyt keskustelu on saanut monet jo pohtimaan kokeilevan ja ei-kokeilevan runon eroa. Onkohan se yksikertaisuudessaan juuri tässä: “liiat sanat selittämässä runosta syntynyttä tunnetta pilaavat sen”. Kokeileva runo tuntuu vaativan selityksiä, koska se ei kykene herättämään lukijassa sellaista tunnetta, jonka liika selittäminen tärvelisi. Tämä on tietysti epämääräisesti sanottu, mutta joka tapauksessa väite on toistuva.

Liikuttuminen on siis asia, jota runouteen perehtymätön mutta kylläkin runoudesta jollain tasolla pitävä lukija hakee. Ainakin tämä välittyy Kirsi Pihan tekstistä ja blogin valtavaksi paisuneesta kommenttiosiosta (yli 200), jossa erääksi keskustelun kantavista teemoista nouseekin juuri koskettavuus.

Onko tavallinen runo sitten juuri koskettava runo? Silloinhan kokeellinen runo olisi nimenomaan ei-koskettava. Kun kokeellisuutta erityisesti alleviivataan arvosteluissa, silloin ollaan tavallisesti joko hämmentyneitä tai suuttuneita. Silloin arvostelusta tulee myös helposti runon teknisten seikkojen listaamista (tosin tämä viimeaikainen surullinen Petäjä-esimerkki teki senkin väärin).

Kokeellisuuden ja ei-kokeellisuuden lähinnä mielikuviin vetoava erottelu on hämmentävä seikka sinänsä. En väitä, että mitään eroa ei olisi, vaan että ero olisi tehtävä selvästi, eikä laukomalla moittivia epämääräisyyksiä. Tunnen kuitenkin paljon ihan tavallisia runoista kiinnostuneita lukijoita, joiden runouskäsitystä voisi kutsua holistiseksi. Heidän ei tarvitse rakentaa lukemiselleen aitoja, vaan heillä on herkkyyttä tekstin keinoille. Jos luetaan vispoa tai flarfia, ei sitten odotetakaan että sielu ryhtyisi näyttämään eteerisiä maisemakuvia tai soittelemaan intohimoisia säveleitä ohikulkeneen naisen helmanheilahdukselle.

Teoreettisempia arvauksia tietysti voisi esittää. Suurin osa nyt toimivista suomalaisista kriitikoista on saanut kirjallisuuskoulutuksensa yliopistoissa, joiden runoanalyysiopetuksen vallitsevat välineet tulevat suoraan modernistisen runon estetiikasta. Toisin sanoen opit kuvallisuudesta, intertekstuaalisuudesta ja esimerkiksi puhujan (tai lyyrisen minän, runon minän) käsitteet joko muuttuvat tai jäävät kokonaan vaille pohjaa erilaisen poetiikan varaan rakennetuissa teksteissä. Nämä uuskriittisen perinteen opit saattoivat jäädä hampaattomiksi myös vanhemman avantgarden edessä, josta on kuitenkin muodostunut klassikoita, Suomessa esimerkiksi Kari Aronpuron Aperitiff - avoin kaupunki (1965) kuuluu näihin.

Alan silti uskoa yhä enemmän, että kustannustoiminnan muutos on nyt suurin tekijä, joka erottaa tavallisen runon... epätavallisesta. Kysymys ei ole vain formaalista estetiikasta vaan institutionaalisesta muutoksesta. Runous on kai kustantamoille jokseenkin tuottamatonta toimintaa, mutta välttämätöntä, koska laadukkaan runouden tuottaminen on tae itse kustantamon laadukkuudesta ja merkittävyydestä. Se, että runoutta tehtäisiin taitavasti ja jopa ammattimaisesti muualla, ei oikein tunnu mahtuvan kuvioon. Ammattimaisuudesta puhuminen nyt on muutenkin naurettavaa runouden yhteydessä, koska Suomessa ei taida pystyä elämään runoja kirjoittamalla. Minusta ammattilaisuus tarkoittaa sitä, että jotakin asiaa voi tehdä elääkseen, eikä se ole mikään hämärä työn laatumääre.

Kun HS uutisoi esikoispalkintoehdokkaista, alaotsikossa luki jotain tällaista: "kustantamot supistivat tarjontaa, mutta harrastustoiminta harppoo eteenpäin". Vihjauksesta käsittää helposti, että book-on-demand -kustantaminen on harrastustoimintaa. Alkuperäistä uutista en jostain syystä netistä löydä, mutta pari kommenttia on tässä.

Kuitenkin tämä alkaa nykytilanteessa olla jo todella paksu väite. Isot kustantamot eivät varmaankaan ole jättäneet esikoisrunoja julkaisematta tänä vuonna siksi, että tarjolle lähetetyt käsikirjoitukset olisivat olleet huonoja? Huonous ei ole syy siihen, että hyvin monen hyvän runoilijan kirjoja ovat julkaisseet pienkustantamot. Isojen kanssa käy väkisinkin niin, että kymmeniä loistavia käsikirjoituksia tulee torpatuksi milloin mistäkin syystä, jos vuodessa julkaisuohjelmaan ei pääse välttämättä edes yhtä kirjaa uudelta tekijältä.

Joten en oikeastaan usko, että tämä näennäinen kiista kokeilevuuden ja ei-kokeilevuuden estetiikasta olisi ollenkaan esteettinen kysymys. Kokeilevasta runoudesta kirjoittavat arvostelijat eivät koskaan hahmottele tavallisen tai normaalin runouden keskeisiä piirteitä - johtuneeko sitten siitä, että tietynlaisen "omaäänisyyden" löytäminen ja korostaminen taideteoksissa on nykyisen länsimaisen taideinstituution ja siksi myös kritiikin keskeisimpiä dogmeja.

Mutta on tässä maailmassa tapahtunut jotain erikoista, kun runoja aletaan siteerata ja analysoida blogien ja arvostelujen kommenttiosioissa, kuten nyt tuolla Kirsi Pihan blogissa tai Petäjä-keskustelussa. Se on riemukasta jos mikä.

8 kommenttia:

  1. Mä olen itse esittänyt lähes saman ajatuksen tässä juuri. Siis, että kokeellinen = ei-koskettava ja ei-kokeellinen = koskettava. Ajatus syntyi sen johdosta kun eräs lukija kommentoi, että Henriikan Esim. Esa "ei ole musta yhtään kokeellinen", vaikka teos on, tietenkin, mitä kokeellisin: jokainen runo perustuu johonkin avantgardistiseen metodiin, on siis kirjaimellisesti "kirjallinen koe". Mutta tuota kyseistä lukijaa ilmeisesti hämmensi se, että kokeellinen teos saattoi koskettaa häntä niin paljon - se ei siis voinut olla kokeellista runoutta, koska hänelle "kokeellinen" merkitsi vain ja ainoastaan sellaista runoutta, joka ei koskettanut häntä tunteellisesti. Niinpä hän ei kyennyt hyväksymään Esim. Esan ilmeistä ja runoilijan itsensäkin ilmaisemaa avantgardistista taustaa ja aikomusta.

    Nämä hyvän ja huonon ja maun ja koskettavuuden kategoriat sietäisivät joutua yhä syvemmin analysoiduiksi. Niihin liittyy kaikenlaista typerää ristiinpuhumista, kätkettyä motiivia, käsitteellisiä sekaannuksia, ja etenkin pahansuopaa kulttuuripolitikointia makuasioiden kustannuksella. Toisaalta musta on aina ollut ihan järjettömän hauskaa miten jotkut jaksaa kihistä kotonaan mustassa sapessaan ja kuluttaa ihan hirveästi aikaa jonkun helkkarin runouden (siis kamaan, runouden! :D ) haukkumiseen ja salaliittoteorioiden rakenteluun! Aina vaan mielikuvituksellisempia piruiluja keksitään ja mustamaalausjuonia punotaan kun naapurin Jani kehtas väittää olevansa runoilija! Voi pojat, siiton oksat pois! Suomalainen kirjallisuuskatkeruus on maailmanmestaritasoa. Sen seuraaminen päihittää saippuaoopperat mennen tullen. :)

    VastaaPoista
  2. Ja kaikkein hauskinta on tietenkin itse osallistua niihin peijaisiin! Pitää mielen virkeänä ja sielun mustana!

    VastaaPoista
  3. tän koskettavuuden kanssa on ilmeisesti tapahtunut jokin meemiytyminen, tai sit kaikki on lukenu jotain jonka oot kirjottanu johonki (minne muuten? sulta on pullahtanu semmonen runsaudensarvellinen hyviä kommentteja ettei perässä pysy)!

    oiski kyllä oiva paikka kerätä nyt "tavallisilta" runoutta lukevilta jotain tunnedataa ja koittaa analysoida sitä. mut asia tuntuu joka tapauksessa olevan jotenki tärkeä, kun nämä runouskeskustelut vetää ihmisiä puoleensa, jotenkin epätodennäköiseltä tuntuu että ihmiset on iltapäivälehden keskustelupalstalla arvioinu runoutta ja kirjottanu runpuskäsityksiään sinne, mutta sekin on tapahtunut (jenni haukio -keskustelu).

    ihmiset sais laajemminkin sanoa olevansa runoilijoita. se vois toimia esim. neuleblogauksen yhteydessä, koska neulominen on aika lähellä runoutta. ainakin jotakin runoutta ja ainakin mun mielestä. runouden arvo taitaa harvoin kärsiä sen liikakäytöstä.

    VastaaPoista
  4. Joo Maaria, mä olen samaa mieltä että kustannuspolitiikka heittää varjonsa tän jutun ylle. Kyse ei oikeastaan edes ole siitä, että tieten tahtoen haluttaisiin pönkittää rakenteita. Paljon on ymmärrettävä laittaa myös laiskuuden piikkiin.

    Julkisuus toimii nykyään tiedottajapohjaisesti, eli mitä pätevämpi tiedottaja sen uskottavampaa touhua lehtien mielestä tehdään. Tämä johtuu taas siitä, että toimittajan työnkuvaan kuuluu lukea n määrä tiedotteita päivässä ja poimia sieltä sitten uutisoitavaa aineistoa.

    Vanhassa maailmassa toimittajat perkasivat paljon myös omin jaloin ja oma-alotteisesti kiinnostavilta vaikuttavia juttuja. Tiedonkulun helpottuminen on paradoksaalisesti vähentänyt sen monipuolisuutta.

    Nykyrunoudessa tapahtuu hemmetisti ja välillä saadaan tänne vieraaksi kansainvälisiäkin tekijöitä. Kukaan ei vaan laadi tiedotteita hesarille ja niin niiltä jää käsittämättä touhun syvemmät pinnan alla kuplivat kovan luokan jutut. Kun sitten toimitukseen tulee ilmoitus, että runokirja olisi pihalla, vaikuttaa se tietty harrastajahommalta, kun saatteena ei ole virallisin leimoin koristeltua uskottavuussertifikaattia pikapostikuorineen, jossa käsikirjoitusliuskat on toimitettu hieman ennen teoksen painoonmenoa. Tämä siksi, että uunituore kirja saisi uunituoreen kritiikin.

    Hesari onkin mun mielestä ihmeellisen hyvin seurannut runoudessa tapahtuvia juttuja. Joku siellä on haistanut, että tämä taidemuoto on nyt käymistilassa. Mun haarukassa nykyruno on aika lähellä nykyperformanssia kiinnostavuutensa ja laajuutensa suhteen. Kun näitä vertaa, tuntuu että performanssista on jäänyt _paljon_ kirjoittamatta.

    En usko että yksikään toimittaja todella haluaa olla isojen puolella pieniä vastaan. Päinvastoin, kyllä se porukka ainakin pikkupäissään suhtautuu hyvin idealistisesti työhönsä. Siinä tukkiutuneen sähköpostin liitteitä avatessa ei vaan näytä ymmärrys olevan ihan syyntakeisen tasolla.

    Siksi esim. T&S:ssa tai muissa alan kulttuurilehdissä olevat perusteellisemmat esseet ovat perustavalla tavalla olennaisia. Niiden kirjoittajat eivät näytä edes aina ymmärtävänsä työnsä kaikkia merkityksiä.

    -aksu

    VastaaPoista
  5. "Kukaan ei vaan laadi tiedotteita hesarille"

    Kyllä niitä laaditaan, ne ei vaan noteeraa.

    VastaaPoista
  6. Aksu, sulla on positiivinen tulkinta asiasta, jos nyt laiskuutta voi positiiviseksi nimittää. Ainakin se on inhimillistä. Hesari on seurannut nykyrunoutta - osittain varmasti sen takia, että esikoispalkinnon näkyvyyden ja arvovallan kannalta se on oleellista. Lisäksi se on itseään kunnioittavien kulttuurisivujen kannalta oleellista, ja joku on sen tosiaan tajunnut. Mutta asiassa on varmasti inhimillinen puoli. Kuten ikävillä tempuilla aina.

    Ehkä performanssikritiikkiä ja nykyrunouskritiikkiä voisi tarkemminkin verrata toisiinsa? Itse ainakin mietin ilmiöiden välittömyyttä. Kirjahan tietysti on luettavissa vuosia periaatteessa "samanlaisena", performanssista on taas uudelleen katsottavissa vain raportteja. Mutta esimerkiksi runouden nettijulkaiseminen ja nopeat print-on-demand -talot muuttavat jopa koko kirjoittamisen luonnetta, ne lisäävät massaa, tekijöitä, versioiden määrää jne. Tuleeko uudesta runoudesta sellaisia antologiakelpoisia tekijöitä, joilta voidaan seuloa muutamia "kestäviä" runoja, joista tehdään "Tämän runon haluaisin kuulla" -painoksia? Tässä mietiskelyssä nyt ei ole vielä mitään järkeä, kunhan jäpätän.

    Oikeastaan minäkin kaipaan avoimia esteettisiä ohjelmanjulistuksia. En mitään Poetiikkaa & Poetiikkaa 2 -tyylisiä julkaisuja, joita näkyy olevan vähän vaikea saada nyt kirjastostakin kun ovat lainassa, vaan semmoisia reippaita tekstejä, joita voisi laittaa lehtiin ja nettiin nyt ainakin jne. Kun herää kiista estetiikasta (kuten nyt on osittain käynyt ja käymässä), odottaisi esteettisen ohjelmallisuuden ja agendojen terävöitymistä ja poetiikkapuheen lisääntymistä. Ainakin minä odotan innoissani.

    VastaaPoista
  7. Tuota esteettistä ohjelmanjulistusta oli enemmän ekassa runoblogivaiheessa joskus 2005-2007 mutta sitten se hiipu, kun se ei oikein laajentunut missään vaiheessa eikä siten muuttunut yhteisöllisemmäksi, jatkuvaksi, kirjoittajien puutteen takia ja sen takia, että silloinen "blogosfääri" (kauhee sana) oli ihan toisennäköinen ja toimi toisella tavalla kuin nykyinen. Myös se, että runoilijat ei kuitenkaan sillon pitäneet blogia, enemmänkin kirjallisuuden yleisharrastajat. Mäkin lopetin joskus 2007 blogin pitämisen pitkäksi aikaa koska se oli jotenkin turhauttavaa silloin, eikä tuntunut vaikuttavan mitenkään mihinkään missään.

    Nyt tässä toisessa vaiheessa, joka alkoi joskus 2008, runoilijat on alkaneet pitää blogeja, mutta lähestulkoon yksinomaan suljettuja, jotka on tarkoitettu lähinnä ystäville. Siellä kyllä vaihdetaan ajatuksia paljonkin, mutta sehän ei juuri näy "julkisuudessa".

    En tiedä, saisiko tuota keskustelua esiin julkisiin blogeihin - välillä tuntuu että monilta on mennyt usko nettikeskustelun hedelmällisyyteen, osin itseltäkin. Tää on kuitenkin aika kevyttä usein, eikä täällä hirveästi näe, loppujen lopuksi, oikeesti merkittäviä runoja, esimerkiksi. Ne säästetään kuitenkin edelleen perinteisempiin käsikirjoituksiin.

    VastaaPoista
  8. TM, mun täytyy kyllä tunnustaa että mä ainakin luin sun blogia sillon jokunen vuosi sitten, mutta en tietenkään uskaltanu kommentoida sinne mitään. Mikä oli tyhmää. Mutta kiitokset näin jälkikäteen... Esim. sun blogi oli mulle semmonen tärkee osotus siitä, että netissä pystyy kirjottamaan jotain _oikeeta_ myös.

    Yksityiset blogit on varmasti hirmu tärkee yhteisöllisyyden muoto. Mut sitte siinä internet toimii vähänniinkuin alustana jollekin toiselle kommunikaatiolle kuin tämmöselle jokseenkin julkiselle hälinälle. Ymmärrän kyllä turhautumisen siihen, koska lopultakin tulee hirveän vähän positiivisia signaaleja siitä, että kukaan ikinä lukis mitään tai että sillä ois merkitystä.

    Mä en tiedä onko blogit sitten välttämättä se paikka, missä runouspuhetta vois tulla enemmän. Kun tää on kuitenkin semmonen fragmentaarinen alusta, jota kukin voi käyttää mieltymystensä mukaan ja joka tapauksessa täysin vapaaehtoisesti ja -muotoisesti. Mutta onhan noita poetiikka/taide/waumitäsäläätäälläon -arkistoja netissä aika paljo - eri asia tietysti ketä niiden avulla voi kosiskella. Mutta mää nyt kuitenki höpötän.

    VastaaPoista