"Muutamakin taho on huomauttanut, viimeisenä Ville Hytönen uudessa Parnassossa (7/2009), että runouskeskustelu liikkuu vain yleisellä (voisi sanoa: sekulaarilla) tasolla. Olen samaa mieltä. Harrastan tuota yleistä tasoa poskettoman paljon itsekin (tälläkin hetkellä) ja vieläpä hyvin tietoisena sen näennäisestä haitallisuudesta
[...]
kukaan ei puhu varsinaisesti syvätasolla yksittäisistä runoista ja kokoelmista, kielikäsityksistä ja siitä paljastuvasta maailmankatsomuksesta, koska se johtaa vain riitoihin, loukkaantumisiin ja pannoihin."
V.S. Luoma-aho, "Runokeskustelumerkintä, joka loppuu hämärään dualismiin"
(En ole lukenut Ville Hytösen kirjoitusta uudesta Parnassosta)(mutta olen lukenut saman Hytösen (ja Ville-Juhani Sutisen) toimittaman Poetiikkaa-kirjan, en kyllä kakkosta vielä)(enkä ole muuten kuunnellut vielä poEsia-paneelin äänitettä, mutta se on jo kuultavissa)
Niin, kuten Ville (Luoma-aho) sanoo. Itse runoista ei paljoa kirjoiteta - paitsi kritiikissä, mutta kritiikki on voimatonta. Kritiikkiin ei kukaan usko, joten on ihan sama miten sen kritiikki-luennan tekee, koska sen pääasiallinen tehtävä on kuitenkin antaa näkyvyyttä teokselle.
Sen jälkeen teos ei välttämättä näkyvyyttä saa, vain pieni osa kirjoista noteerataan sittemmin esseissä, tutkimuksissa ja kirjallisuushistorioissa. Ja mitään postuumia aikaa on turha jäädä odottelemaan, jo siksikin että ei ole satunnaisten jälkipolvien harrastuksen varassa vetää esteettisiä pelikortteja siitä mitä tämän maan kirjallisuudessa nyt tehdään, vaan se on tällä hetkellä kirjoittavien ihmisten asia.
Eli kritiikin jälkeistä tai sen ulkopuolista julkista lukemista ja tulkintaa ei ole. Onko syy siis se, että joku saattaa loukkaantua? Miten kirjallisuuskäsitykset ylipäänsä ovat mahdollisia, jos ihmiset toteuttavat niitä kirjoittaessaan (ehkä jopa salaa itseltäänkin) mutta eivät ainakaan tuo niitä näkyville?
Minä kirjoitan yleisiä metatekstejä mielelläni, koska tämä on niin helppoa ja nopeaa. Minulla on kriitikon välineet ja tutkijan välineet lukemisen ilmaisemiselle ja minusta niillä on molemmilla rajoitteensa. Aikaa apparaattien työstämiseen menee lopultakin hirveästi, koska en ole tyytyväinen niihin työvälineisiin, joita minulla on. Joko en pysty kirjoittamaan teoksista sillä tavoin kuin itse koen oikeaksi, tai sitten en pysty kirjoittamaan ymmärrettävästi. Ja minun pitäisi ratkaista molemmat ongelmat. Enkä minäkään halua suututtaa ketään.
Runous ei ole homogeeninen alue. Runoilijat yms. puolustavat tätä monimuotoisuuden tilkkua mielellään, mutta se monimuotoisuus ei oikeastaan näy missään, varsinkaan ulospäin. Tai sitten eri tilkut eivät kohtaa. Tai sitten vallalla on joku yleisajatus siitä, että runouden asiaa pitäisi tavalla tai toisella edistää ja siksi ei haluta torailla. Ensinnäkään runoilija ei ole katuevankelista ja toiseksi eri mieltä oleminen ja erilaisten näkökantojen vastakkainasettelu ei ole sama asia kuin riitely. Kolmanneksi tähän väitteeseen sisältyy epämiellyttävä vire: "kyllähän minä kestän erimielisyyksiä, mutta nuo muut suuttuvat".
Savukeitaan Poetiikkaa-kirjat olisivat olleet hyvä paikka tuoda poeettisia asetelmia ja ristivetoja esille, mutta ainakin minusta niiden anti on valitettavan laiha (kakkosta en ole vielä lukenut, mutta arvostelujen ja kuulopuheiden perusteella se ei ole ykköstä kummempi) - Johanna Venho reflektoi kevyesti suhdettaan akateemisuuteen keskustelemalla fiktiivisen opiskelijatyttösen kanssa, Joni Pyysalo syö niin kovasti maailmanrunouden juustoa, että tukehtuu siihen ja sanoo, että hän on aina pyrkinyt tekemään helposti syötävää juustoa, Tapani Kinnunen juttelee esikuvistaan ja toteaa lähinnä nyt vaan olevansa tämmönen, Jarkko Tontti maalailee ensin nerokkaan oloisesti runouden siirtymisen (modernista) tilasta (postmoderniin) aikaan - ja ratkaisee ongelman ilmeisellä tavalla: kirjoitetaan sitten kertovaa runoa. Tietysti minä voisin uuttaa poeettisia ohjelmallisuuksia näiden tekijöiden kirjoista, mutta olisi hyvä kuulla sitä puhetta myös tekijöiden suusta. Timo Hännikäinen kirjoitti poetiikasta siinä mielessä kuin ajattelisin siitä kirjoitettavan - eli kirjoitti miksi hän kirjoittaa tavallaan. Kiinnostavaa on, että kirjan tärkeimmät käsitteet ovat tila ja aika. Noin - yritin pikkasen mennä henkilökohtaisuuksiin.
Mutta nyt pitää vaihtaa henkilöä. Olen eri mieltä Villen kanssa tästä: "Kaikki edellinen liittyy runouteen tai taiteeseen hyvin heikosti. [...] Ryhmittyminen ei vaikuta taiteeseen. Metapuhe ei vaikuta taiteeseen. Asuinpaikkakunta ei vaikuta taiteeseen. On vain huonoa taidetta ja hyvää taidetta. Hyvällä taiteella on merkitystä. Ei muuta." Vaikuttaapas! Lisäksi taide voi vaikuttaa asuinpaikkakuntaan riippumatta siitä onko se hyvää vain huonoa - tämä olisi sivuseikka, ellen näkisi koko lainaamaani pätkää vain järjestettynä kaaoksena, joka eri osia voidaan mielivaltaisesti siirrellä ja katsoa tuottaako se vaikutussuhteita, ja jos tuottaa, millaisia ne ovat. Minun poetiikassani kaikki vaikuttaa kaikkeen, mistään ei ikinä tiedä mihin se vaikuttaa, ja silloin kun tietää, se on hetkellistä. Minulle taiteella ei ole kivikovaa, plastista olemuksellisuutta (kukas se siinä Poetiikkaa-kirjassa puhui runon substanssista, hillittömän huvittava ilmaisu). Jos se olisi patsas, se liikkuisi. Jos se olisi taulu, sen värit sekoittuisivat uudelleen kun käännät selkäsi. Saattaisit nähdä värit joko sekoittuineina tai entisenlaisina, sattuma on sokea ainakin sinun suhteesi. Jos se olisi laulu, pystyisit palauttamaan sen mieleesi vain väärin. Jos se olisi runo, et ymmärtäisi siitä mitään vain hetkeä sen jälkeen kun ymmärsit siitä kaiken.
Voidaan tietysti aina erottaa taide jäpätyksestä, koska se on kätevää. Meillä on teokset, ja sitten meillä on suunpieksentä ja meillä on ihmisiä, jotka tekevät teoksia sen kummemmitta puheitta (miksi juuri näille nostetaan aina hattua, onko se jotenkin erityisen miehekkäänluterilaista tekemistä?), sitten on ihmisiä jotka sekä tekevät että pieksävät suuta, ja sitten on niitä jotka lähinnä pieksävät. Minä kuulun tähän jälkimmäiseen ryhmään, jos se nyt jollekin on voinut jäädä epäselväksi. Rälläkkä.
Suunpieksäjien ryhmä on kuitenkin se, joka ennen kaikkea lukee. Jos julkinen keskustelu taiteesta on surkastunutta tekijöidenkin puolelta, lukijoiden puolella se vasta onnetonta onkin - jos pidetään esim. kritiikkiä julkisena lukemisena. En minä ainakaan voi väittää, että kritiikissä laajemmin tartuttaisiin täsmällisesti ja hyvin poetiikkoihin, runojen merkityksiin, luettaisiin kunnolla. Lähinnä koetetaan tehdä jotain kuvailevaa, liimataan päälle arvotustarra ja usein kaadutaan turhanpäiväisyyksiin siinä matkan varrella monta kertaa. En väitä, että olisin tässä itse yhtään parempi kuin kukaan muu, mutta ainakin yritän oppia.
Ville jatkaa lukemisen ja kirjoittamisen suhteesta, ja omasta tavastaan kirjoittaa. Varsin poikkeuksellinen on toteamus siitä, että Ruumiita voi hyvinkin olla vuoden 2009 paras kirja. Näettekö? Tämä on poetiikkaa. Tämä on seisomista oman teoksensa takana, siis poetiikkaa. Tietysti se on arroganttia - poetiikkaa. Tietysti se on vittumaista, poetiikkaa! Tietysti nousee halu väittää vastaan, koska tästä on todella helppo olla eri mieltä. Jos tämä metapuhe vaikuttaa taiteeseen, Ruumiista tuli juuri vuoden 2009 paras runokokoelma (mikä ei tosiaan tarkoita muuta kuin että kirja on hyvä). Mutta on mahdollista, että se olisi voinut olla paras ilman tekijänsä sanojakin. Kuka tietää.
Mutta jos keskustelu on sekulaaria, tehdään siitä sakraalia. Saadaanko sitten teesit, bulla, saadaanko filioque-kiista?
joo, heitin tuon "keskustelu ei vaikuta taiteeseen" oikeastaan lähinnä siksi, koska en jaksaisi olla enää dekonstruktionisti tai "mikään ei ole varmaa" -koulukuntalainen. vaikka eihän sille taida mitään mahtaa.
VastaaPoistav
Vau! Nyt oli tunnetta messissä, hyvä hyvä!
VastaaPoista"Työskentelyasento tulee olla sellainen, että kohteesta mahdollisesti irtoavat roiskeet tai kipinät eivät vahingoita lähistöllä olevia ihmisiä, arkoja materiaaleja eivätkä itse koneen käyttäjää", kerrotaan tuolla rälläkkä linkin takana.
VastaaPoista:)
Maaria, sun kirjoitus oli niin hieno, että annoin itselleni luvan ejakuloida blogiini myös :)
VastaaPoistaneliapina, senki loikkari. minä löysin hienon mielipide-eron ja sinä tuut kertomaan, että sitä ei ehkä oo olemassakaan.
VastaaPoistateemu, kiitos, ja luenpa sun entryn.
reijo, kyllä työturvallisuusohjeet kannattaa aina lukea. varsinkin kun ollaan tekemisissä rälläkän kanssa, se on pelottava :)
joo, kyllä mun olentoni keskeinen ongelma taitaa olla se, että mulla ei tavallaan ole mielipiteitä, ainoastaan kutakin valtameemiä vastustavia positioita. luulen, että retoriikka pitää minut ylipäätään kasassa.
VastaaPoistaemme siis ole pysyvästi samuuksissa tai eroissa vaan niiden vaihtelevassa leikissä.. tää kuulostaa jotenkin tutulta.
VastaaPoistaKarri Kokko kirjoitti hyviä ajatuksia blogiinsa poetiikkakeskeisestä oppositioihin(?) asettuvasta nykyrunoudesta. Ehkä jotain tosiaan on tapahtumassa, ehkä runouden puu on nuppuja täynnä, mutta kukkia näyttäisi tulevan kovin vähän. Ja entäs ne hedelmät?
VastaaPoistaOngelmana paneutuneemman runopuheen vähäisyydessä voi karusti olla myös se, että siihen on kovin vähän aihetta suhteessa siihen monimuotoisuuteen joiden äärelle poeetat viittovat. Kaipaisinkin mieluummin keskittynyttä runoutta kuin runouden mahdollisuuksilla leikkiviä tekstejä. Tämä ajatus on yllättänyt mut, koska se on monin tavoin kumouksellinen ajatusmaailmassani. Tähän on kuitenkin omat painavahkot syynsä.
Viimeiset 2 uutta runokirjaa joihin olen tutustunut on molemmat "poetiikkaa luovia". Ne ovat kiinnostavia ehkä jonkinlaisten poetiikkojen mahdollisuuksia mietittäessä, mutta suuria pettymyksiä lukukokemuksena ja jollain omituisella tavalla proosan koheesioon nojaavia. Sanoisin lyhyesti, että paskoja kokeellisia proosakirjoja, ellen tietäisi tekijöiden juhlittua runotaustaa. Tuntuu, että nykyrunous sietää sosiaalisista ja institutionaalisista syistä mitä tahansa roskaa, kunhan siinä on jokin poeettinen jippo ja tekijä on tuttu. Tuntuu myös siltä, että suuri osa runoudesta on laapittu kasaan ennätysajassa.
Näiden kirjojen näkyvyys taas sumuttaa aikaisempaa timakkaa kokeellista runoutta ja laventaa kenttää kaikki kelpaa -orkesteriksi. Tämäkin olisi tietysti hyvä ja hieno asia, jos se olisi kaiken kattava. Näin ei kuitenkaan ole.
Runoilijat vahtivat, että kuka tahansa mattinykänen ei pääse jengiin helposti. Akateeminen tutkinto on kovin monella sekä salaseuratoimintaa vuosien takaa. Vasta niiden turvin voi sitten laatia yleisesti hyväksyttävää löysää poeettista sotkua.
Pientä itsekusetusta on ilmassa. Jos se olisi kirkasotsaista, nielisin nesteen, mutta tässäkin mennään metsään. Selkien takana puukotetaan veriroiskeet seinille.
Tuntuu pahalta, että runoilijat haukkuvat ja pilkkaavat toistensa teoksia puolijulkisesti, mutteivät kykene antamaan mitään kritiikkiä päin naamaa. Se on kaksinaamaista touhua, jota en voi hyväksyä. Varsinkin kun kyse ei ole edes kateellisuudesta, vaan pahantahtoisuudesta ja huonojen itsetuntojen kompensaatiosta. Mitähän touhu on sisäpiirissä, kun möykkä kuuluu tänne nurkkapöytäänkin asti?
Pahin skenaario on koulukuntautuminen ja runouden trivialisoituminen sitä myöten. Sen sijaan runouden tulisi laventua, kuten on viime aikoihin asti tapahtunutkin kiitettävästi. Olen myös jollain epämääräisellä tavalla pettynyt rakenteisiin runouden ympärillä. Ne ovat liian uskottavia ja siksi ne henkilöityvät ja toisaalta suurimmat organisaatiot, kuten SARV, näyttää lähinnä dinosaurukselta, jonka hampaattomuus ei enää tyrmistytä vaan naurattaa.
Hiekanjyvät tuntuvat valuvan sormien väleistä vähän joka puolelta. Ehkä sen takia on niin paljon lörpöttelyä runoudesta ja niin vähän sen syvien partikulaaristen merkitysten esiin tuomisia.
-aksu
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaNyt mun täytyy jollain lailla olla Aksun kanssa eri mieltä, ainakin:
VastaaPoistaitse toivon, ettei runous lukitu taas yhden korren varteen, mikä tarkoittais sitä, että mä voisin huoletta siirtää katseeni pääosin pois kotimaisesta runoudesta, sillä koen, että nyt vasta mielenkiintoista kamaa on tullutkin, jotakin sellaista, josta jaksaa jopa innostua.
Samalla tässä avautuu just se luukku, mitä olen arvellutkin, että tuollainen lähestymistapa nykyrunoon on ilmeisesti juuri se sama, millä myös petäjät ja kumppanit ovat liikkeellä: kun ei ymmärretä runoteoksen funktiota, kun ei ymmärretä, ettei se funktio ole enää se juttu välttämättä halutaan samalla kiskoa koko hoito romukoppaan vaan, koska ei "ymmärretä" sitä. mä näen pikemminkin niin, että jos tässä jotain murrosta on syntymässä, niin se runo kyllä keskittäytyy, mutta sekin vie aikansa muutoksessa - nyt on vienyt mitä, kymmenkunta vuotta?
Samaa mieltä mä taas olen siitä, että tottahan sekin on, että runokirjan ilmituloa, varsinkin suurilta kustantamoilta luullakseni, edesauttanee se, että julkaisisit tulijasavussa - parnassossa- jne, eli se suodatin on osaksi myös heidän harteillaan, ja esim. parnassossa on tosi huonosti esillä nuoria kiinnostavia tms. uusia runoilijoita, tod.näk. siksi, ettei ehkä ihan riitä rahkeet lahjakkuuden tunnistamiseen vaan mennään nimien mukaan. ihan ymmärrettävää sinänsä, mutta ei aja runouden eikä lukijan asiaa oikein.
keskustelusta ja mielipiteistä mä olen sitä mieltä, että kyllä tännekin annos avoimuutta ja rehellisyyttä tekis varmaan ihan hyvää, siis runoskeneen ja kirjallisuusskeneen. Itse ihmettelen suuresti, ettei Luoma-ahon, Maarian (ja Maaria otti kantaa Villen entryyn) ja minun lisäksi, sekä Karri, oikein kukaan ota kantaa mitenkään Hytösen kirjoitukseen. Ihmettelen suuresti, koska se kirjoitus on sinällään provosoiva ja Hytönen lienee tarkoittanutkin. Se on hyvin outoa ja esittäytyy hyvin huonona itsetuntona taas minusta. MIelipiteettömyys on ehkä turhauttavin asia.
TM: hyvä että oikasit. Ongelma on hienosyisempi kuin mitä kirjoitin. Avoimuus ja aukioleminen on runouden kovin juttu ja suurin vahvuus. Matala osallistumiskynnys on saattanut mutkin syvemmin homman äärelle. Haluan ehdottomasti olla tukemassa sellaisia taidemuotoja, jotka ovat välittömiä ja suoria ja joiden polttopisteet ovat teoksissa.
VastaaPoistaSalaseuralaisuus tuleekin vastaan jonkinlaisena vaikeastilähestyttävyytenä sisällöissä. Olet itse miettinyt runoutta työpaikkana, jossa kovin harva haluaa aukoa päätään työkavereilleen. Ei siitä varmaan mitään tulisikaan eikä sellaista tyyppiä kukaan jaksaisi. Tämän vastapuolella on kuitenkin varmaan kaikilla vilpitön vitutus epämääräisestä hymistelystä, mikä taasen luo kuppikuntaisuutta, joka taasen näkyy jonkinlaisena määrittele poetiikkasi -kehikkona. Tätä pitäisi varmaan miettiä tarkemmin.
Teemu Helle: on eri asia koulukuntautua ja tarkastella kaikkea "samana". Ei kyse ole mistään ennakko-oletuksista, vaan juurikin diversiteetistä. Erilaisin kategorioin tulee automaattisesti lukituksi ne avautumat, joiden äärellä ollaan. En tarkoittanut keskittymisellä cosa nostra -aatteen pönkittämistä, vaan sitä että runokeinojen synnyttämistä poetiikanmäärittelynä on monin tavoin turhauttavaa lukea.
Nythän on "muotia" sanoutua irti kokeellisesta runoudesta. En ajanut ihan tätäkään, vaan ehkä ennemmin syitä tähän. Tuntuu että keskittyneemmälle ja pitkäjänteisemmälle työlle olisi tarvetta. Tönkösti ilmaistuna: olisi tarvetta puhua muodosta ja sisällöstä.
Itsetutkiskeluna sanottakoon, että sinänsä kyllä meikäläiseltä aika omituinen veto kaivaa verta nenästä tällaiselta musta tuntuu -pohjalta.
-aksu
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaYleensä mulla on tapana jäsentää ajatuksiani ennen niiden kirjoittamista. Tässä on nyt tullut sotkettua asioita toisiinsa ja oltua epäselvä, epäjohdonmukainen ja kaiken lisäksi puhuttua monesta eri asiasta yhtenä juttuna. Täytyy palata asiaan kehityskelpoisemmassa yhteydessä.
VastaaPoistaKeskustelut joihin itse viittasin ovat lähinnä eri ihmisten kanssa yksityisesti käymiäni. Ja poetiikka-aiheen pohjana mulla on lähinnä runoteokset, ne maailmankuvat joihin teoksia lukemalla törmää sekä erilaisten runokeinojen tuottamat merkitykset paitsi yksittäisten tekstien myös teoksien tasolla.
Tämä taas sotkeutui mun pajatsossa runoyhteisöön sekä muutamiin mustamaalaamisiin, joita joskus olen tahtomattani kuullut.
Olen siis vihainen ja siksi typerän epätäsmällinen. Enkä halua jatkaa tästä aiheesta, kun se ei täsmentyessään olisi hyväksi oikein mistään vinkkelistä, varsinkin kun sen kohteena on tyyppejä joita en edes tunne. TM:lle kiitos järjen äänestä.
Tähän ajatukseen "keskustelijat itse muodostavat sen keskustelun, johon he ottavat osaa, mutta kommentoivat sitä ikään kuin keskustelu olisi jossain muualla." kuiteskin vielä sen verran, että juttua riittää muillakin fooruimeilla ja kapakoissa. Jos sitä joku kourallinen ihmisiä käy vähän blogeissakin, ei se ainakaan mulle ole kokonaisuutta suvereenisti määrittävä porukka.
...Ahaa, ehditkin jo selventää kokonaisuutta metakeskusteluineen. Erittäin hyvin täsmennetty.
-a
niin, noinhan se on.
VastaaPoistatoisaalta.
tässä on omalla kohdallani vähän se, että me myös arvotamme keskusteluja ja niiden tarkkuutta vähän eri tavoilla. me myös uskomme tieteellisyyteen eri tavalla. mulle on esimerkiksi aika yhdentekevää, että onko tehty joku empiirinen tutkimus vai ei. mulle on myös aika yhdentekevää, viittaanko keskusteluun 1, 4 vai 7, sillä kaikkien pohjalta voi tuottaa lisää keskustelua ja ajatuksia. näihin pohjaten tai näihin pohjaamatta lukijat muodostavat käsityksensä. se saattaa vaikuttaa myös itse runon lukutilanteeseen. mutta mitä sitten? ja miksi se metataso olisi ongelma?
eikö kuitenkin, tavallaan, kommunikaation toteutuminen ole tarpeellista vain, jos pitää hoitaa juoksevia asioita, kuten vaikka runotapahtuman järkkäämistä? kaikki muu on sitten affektiosastoa. jonkun mielestä negatiivinen energia on paska juttu, jonkun mielestä se on hyvä ja voimaannuttava juttu. ehkä historia on meidät tuomitseva. tai jotain.
vähän hankalampi tilanne on, jos runopiirien sisään syntyy jotain loukkaantumistilanteita näiden puheiden vuoksi. tavallaan se vertautunee jonkinlaiseen työpaikkakiusaamiseen. noissa jutuissa olen huono ottamaan kantaa, koska katson aina taidekäsitykseni puhuvan, en itseni ja lihani (vaikka tietysti kaikki liittyy kaikkeen ja blaa blaa blaa, ihminen koukussa kiemurtaa), enkä siten ota mitään henkilökohtaisesti tai loukkaannu.
ja jos otan, se näkyy a) tuhoamis- ja riitelyhaluna, sillä elän riidellen. yleensä näissä tapauksissa vastapuheet ovat olleet harhaisia ja BOBin pitää valitettavasti lähteä verenmaku suussa asialle.
tapaus b) on palautetta, joka oikeasti osuu ja josta huomaan, että pitäisi petrata ja miettiä tarkoitusperiään uudemman kerran. silloin keskimäärin hiljennyn tai myönnän, että totta turiset. onneksi tai valitettavasti, riippuu siitä miten haluatte motiivejani lukea, sellaista palautetta ei kovin usein tule. mutta nyt viimeksi olen lukenut tuota wilhelmssonin esseekokoelmaa, siinä on mielestäni viljalti hyviä pointteja taidepuheesta, joita joudun pohtimaan.
ai niin, on myös totta, että minulla ei ole ikinä ollut erityisiä vaikeuksia päästä "touhuihin" tai "piireihin" mukaan, koska pääosittaiset esteettiset näkemykset ovat osuneet yhteen juuri niiden ihmisten kanssa, joita olen arvostanut ja joiden kanssa olen halunnutkin olla tekemisissä. se, että minua (ilmeisesti) pidetään hyvänä runoilijana ja kirjoittajana ei varmasti ole haitannut.
hei, terve ja huh. mä en varmaan maininnut tossa itse entryssä mitään keskusteluja, vaan ehkäpä niiden puutteen - ainakin mun lukuhorisontista. mä taas en käy juurikaan kapakkakeskusteluja, tai oikeastaan viimeseen miltei kahteen vuoteen oon käyny ehkä yhden. mitäs luulette, pitäsköhän ruveta harrastamaan...
VastaaPoistanyt luin sen hytösen tekstin. kuten tm sanoikin, siinä on asioita joista voi olla samaa mieltä ja semmosia, joista on eri mieltä. tai siis itsestäänselvästi, noin voisi sanoa miltei jokaisesta tekstistä. oikeasti hytösellä on pointtia tossa käännöskirjallisuudessa. ja hytönen on hiton oikeessa siinä, että usuttaa ihmisiä lukemaan.
mutta tiedän, että koska en oikeastaan tunne ketään, kaikkeen mitä sohin täällä, liittyy noin miljoona hiuksenhienoa ja vähän tujakampaakin asiaa, joita en voi nähdä, ja jos olen jotain aavistavinani, olen luultavasti väärässä. huidon silti, eräänlainen typeryyden laji sekin. mutta toisaalta puolustan tätä typeryyttä sillä, että minunkaltaisiani on muitakin - siis minulle näkyvät pääasiassa TM:n listaamat keskustelulajit 1 ja 2.
minä taas tuotan keskustelun lajia 4 (metakeskustelu), joka siis syntyy puutteellisen ja vääränkin informaation perusteella, kärjistysten ja detaljien paisuttelun kautta. epämääräistähän tämä on. ja siis tajuan, että minun tuottamani keskustelu on tässä ja te täällä nimenomaisesti keskustelette. siis tämä on itsessään keskustelu.
ainakin koetin tuossa entryssä puhua kirjoituksista, siis nimenomaan painettuun sanaan tai sitten puolijulkiseen internettilaan (siis ei kutsun taakse) ilmaantuvista kirjoituksista, joissa näitä asioita käsiteltäisiin. toivoisin runoilijoilta kirjoituksia poetiikasta, ja omasta kirjoittamisesta ja kaikesta tällaisesta vanhanaikaisesta, koska monet osaavat oikeasti kirjoittaa niitä hyvin. lisäksi se täsmentäisi asioita, ns. tarinat, ambitiot, tavoitteet jne voisivat oikeasti kiinnostaa ihmisiä - vai olenko minä tässä taas yksin toivomassa, että runoilijat sanoisivat kukin osaltaan MIKSI kirjoittavat, MIKSI runous on tärkeää ... kuten hytönenkin esseessään totesi, näyttää siltä, että ajatellaan helposti että runous itsessään on tärkeää. ja tietysti se monelle onkin. mutta miksi, miksi, miksi.
maailma menee siihen suuntaan, että talouden reuna- tai katvealueilla toimivat ihmiset ja asiat joutuvat ehkä perustelemaan oikeuttaan toimia siellä. huono muotoilu, mutta yritän nyt jotenkin perustella tarvetta tietylle ohjelmallisuudelle.
ehkä teen entryn, jossa haastan teidät ja muut, jokka tätä mun internettipäiväkirjaa lukee, kirjoittamaan kommentteihin lyhyesti onko runous tärkeää ja miksi. mutta ekaks mun pitää miettiä miksi.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistanääh, ville kävi asialla sillä välin kun kirjotin.
VastaaPoista"mulle on esimerkiksi aika yhdentekevää, että onko tehty joku empiirinen tutkimus vai ei. " <- tästä jutusta mun piti sanoa: kyllähän asioilla täytyy pystyä spekuloimaan, vaikka dataa ei ole. lisäksi tieteellistä tietoa ei ainakaan tule, ellei asia oo jotenkin kohosteinen aiemminkin. tosin se ei mitään takaa, mutta jos asiasta x puhutaan paljon, saattaa ennen pitkää tulla joku, jonka mielestä se on tutkimuksen arvoinen. sittenhän meillä on dataa. mutta sitä ennen on vaan pakko käyttää omaa vajavaista päättelyapparaattia.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistasinäkin kävit sillä välin kun kirjoitin villen kommenttiin, mut tuo nyt on vaan tommonen lillukanvarsi. tai tässä kontekstissa ainakin. tietysti se mielekkyys voi olla hakusessa, välillä. mut sekin on toisinaan hyvä tapa joko saada tolkkua joihinkin kysymyksiin tai keksiä uusia ja parempia. mihin se sit johtaa - ei tietoa, mutta jos hegeliläinen katsanto pitää paikkansa, me sontiaiset pyöräytämme jonakin päivänä täydellisen pallon.
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoista"peruskohteliaisuus" ja "älyllinen rehellisyys"
VastaaPoista...
Olenko tosiaan ainoa, jota kutkuttaa se mitä Aksu kertoi viimeaikaisista lukukokemuksistaan? Joko olen tai sitten olen ainoa, jolle ei ole kerrottu keitä kahta tekijää hän tarkoittaa.
VastaaPoistaTästähän tästä "keskustelussa" on kysymys (edustipa se mitä kategoriaa tahansa). Eli muutaman vuoden kestäneen linnarauhan eli yleisesti hyväksytyn monimuotoisuuden ja yhteisöllisyyden jälkeen on aistittavissa tarve tehdä poeettisen linjan tarkennuksia tuon yhteisön sisällä. Kaikki ei enää kelpaa.
En ole niin vainoharhainen, että ottaisin Aksun kritiikin itseeni tai kuvittelisin itseni toiseksi hänen mainitsemistaan tekijöistä. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että olen syyllistynyt hänen viittaamiinsa synteihin, tarkemmin sanoen itsetarkoituksellisiin poeettisiin jippoihin ja liian nopeasti kokoon laapittuihin teoksiin. Guilty as charged. Ainoa puolustukseni on, että olen toiminut valitsemani linjan mukaisesti: olen tehnyt enkä teoretisoinut; olen ottanut uudet välineet käyttöön kokeillakseni niiden mahdollisuuksia, koska jonkun on se tehtävä; olen tietoisesti pyrkinyt olemaan läpinäkyvä, tarjotakseni edes jonkinlaisen vaihtoehdon (modernistiselle) kolmikannalle, jossa runoilija, kustantaja ja kriitikko suorittavat kiltisti niille määrätyn kuvion. Sanalla sanoen: mitä tahansa paitsi ennalta arvattavaa vaniljaa ja salonkikelpoista, instituutioiden hyväksymää nättiä runoutta.
Täytyy muistaa, että tulen toisesta ajasta, enkä soisi nykyisenkään polven palaavan sen ihanteisiin. Tavallaan olen tietoisesti uhrannut itseni (tekemällä "paskaa" ja "väärin"), mutta enpähän ainakaan ole joutunut luopumaan ylpeydestäni.
Ymmärrän hyvin olevani "ongelma". Se tarkoittaa, ettei yksittäisiä teoksiani ole helppo arvioida. Niistä ei voi sanoa juuri juuta taikka jaata. Eihän esimerkiksi Varjofinlandia ole suuri teos missään perinteisessä mielessä: se ei todista tekijänsä neroudesta, osaamisesta, käsityötaidosta, originaalisuudesta tai mistään muustakaan arvokkaasta. Saati Avokyyhky, joka kuitenkin on täysin omaperäinen ja jäljittelemätön, sen kaltaista ei ole. Mitä ehkä ei ole edes teos tai kokoelma; se on vain yksi (koneella) suoritettu kokeilu. Töllötin sisältää kaksi ideaa: ensinnäkin mitä voi saada irti jos ja kun katsoo televisiota ikään kuin se olisi todellisuutta, ja toiseksi: millaista jälkeä syntyy kun kirjoittaa mahdollisimman lyhyellä harkinta-ajalla ja julkaisee tuloksen välittömästi.
Myös runorunojeni suhteen olen ajatellut: minua ei kiinnosta timanttien hiominen, vaan näyttää (Lyhyttavarassa) mitä on runoilijan elämä, kirjoittamalla ajatteleminen, intuitition ja ideoiden seuraaminen (kunnes ne kuolevat) jne. (Tässä kohtaa en voi kuin kadehtia Juhanaa, josta tulee vielä suurista suurin.)
No niin, eiköhän tämä omaan napaan tuijottelu riitä. Siinä kuitenkin rivejä käytännön poetiikastani. Jos joku saa niistä rohkaisua olla välittämättä mistään mitä kunnon runoilijalta odotetaan, olen tehtäväni täyttänyt.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaSori, Teemu, jos tuosta sai sellaisen käsityksen. En nimittäin koe joutuvani asettumaan puolustuskannalle henkilökohtaisesti. En en. Kyllä minä tiedän rajani ja paikkani ilman, että kenenkään tarvitsee osoittaa sitä. Mutta jos kukaan ei uskalla mainita nimiä, tehdä ja osoittaa eroja, keskustelu ei myöskään etene mihinkään. (Kirjoitin paljon pitemmänkin vastauksen, mutta säästin sen ehkää myöhempää käyttö varten.) Siispä tiivistän: vallitseva konsensus (monimuotoisuus, yhetisöllisyys jne.) on liian laaja ja aukoton ja siksi sietämätön. Se odottaa purkausta, rajanvetoja ja muuta sellaista. Eikä kukaan tiedä, pitäisikö se aloittaa sisältä vai ulkoa. Nyt ollaan tässä.
VastaaPoistaKarri, minäkin olen kiinnostunut Aksun lukemisista, mutta en kehdannut kysyä - näin tämä konsensus tarttuu. Mutta Aksu ehkä odottikin, että joku kysyisi, koska muuten hän ei olisi ehkä maininnut että on vastikään lukenut kaksi kirjaa, vaan olisi vain puhunut yleisellä tasolla. Mitenhän on.
VastaaPoistaMutta vastauksena tohon sun poeettiseen ulostuloon (tässä yhteydessä, Poetiikkaa kakkosessa taitaa olla sun teksti): mun mielestä sä oot aina tehnyt enemmän sellaista työtä, joka on ainakin mulle tutumpaa kuvataiteen maailmasta. Päällimmäisenä on usein jokin "taideteko" tai "ele", kuten nyt vasta ilmestynyt Karri Kokko's Next Work, joka sekoittaa tyylikkäästi koko kirjan julkaisemisen kuvion - ja siitä ei ehkä pitäisi puhua tässä, koska et ole edes kirjan kirjoittajalistassa, vaan esiinnyt teoksen otsikossa, joten olet mahdollisesti fiktiivinen henkilö tai kirjoittajajoukon alter ego (puhun taas kirjasta, jota en ole lukenut, tämä on kokeellista kritiikkiä, kepillä jäätä -koulukuntaa). Olet, todellakin, ongelma. Ja minusta olisi hyvä tässä tilanteessa, että esim. kritiikki tulisi paremmin "ongelmiaan" vastaan.
Mutta ehkä tässä nyt odotellaan lisääntyviä(?) ongelmanjulistuksia.
Kirjoitit Karri tärkeitä asioita esiin ja näistä pitäisi mun mielestä puhua laajemminkin. Olisi tärkeää saada runoudesta enemmän yhteenvetomaisia puheenvuoroja ja näkemyksiä. Mun pölinä oli typeryyttä, koska sotkin siinä asioita. Niitä kahtaa lukemaani kirjaa ei tiedä kukaan muu, ja niiden sisältöjen tarkempaan läpikäymiseen olisi perusteellinen runokritiikki ainoa järkevä muoto. En siis mainitse niitä tässä, koska se olisi vain leimaava teko. Aihe sai mut kirjoittamaan, koska niiden äärellä nimeomaan poetiikka nousee keskeiseksi jutuksi. Ylimalkainen viittaukseni on sen sijaan ääliömäisyyttä.
VastaaPoistaSe, että kaikki ei enää kelpaa on mun mielestä selviö, niin monessa yhteydessä siihen törmää. Tuntuu, että poeettisten linjavetojen kanssa tässä on sosiaalisia juttuja mukana lapiokaupalla. Surkeana seurauksena on se, että satunnaisia teoksia käytetään vipuvartena tarkoitushakuisesti ja lisänä on negatiivista henkilöimistä. Se suututtaa mua vietävästi, koska se ei tuo mitään rakentavaa mukanaan.
Sinänsä siinä, ettei kaikki käy, ei pitäisi olla mitään pielessä. Mun mielestä olisi ihan paikallaan miettiä kriittisesti maneereiksi tulleita kokeellisia runokeinoja kuten myös vaikkapa flarfin todellisuuskäsityksiä. Samaten runoutta sivustaseuraavan yleisön kysymyksenasettelu tuntuu olevan ennakkoluuloinen ja torjuvakin joiltain osin. Syvemmälle menevä kriittinen poetiikkakeskustelu antaisi tässä vastauksia.
En halua olla riidankylväjä ja tuntuu kurjalta että aloitin koko homman näin huonosti. Jonkunlaista totuudentorvea kuitenkin tarvittaisiin.
Siinä olet kuitenkin väärässä, ettei yksittäisistä teoksistasi voisi sanoa juuta taikka jaata. Juurikin Varjofinlandia on paljolti puhuttu teos, perustava nykyrunouskeskustelujen esimerkki. (Lyhyttavarassa on muuten kirjaan väärä linkkiosoite).
-aksu
Karri, mä olen sun kanssa samoilla linjoilla, ja tiedoksesi: ainakin itse koen, että nimenomaan sinun poeettinen työ on ollut mun ehkä suurin innoittaja tuon Teemu M:n ohella, aikalaisista mainitakseni.
VastaaPoistaMutta siis minua erityisesti nimenomaan kiinnostaa saada nimiä pöytään: anteeksi vain: toi on just sitä "munattomuutta", josta mainitsin omassa entryssani. Jos Aksulla on paskoja fiiliksiä kokoelmista, niin miksei kokoelmia voi nimeltä mainita? MIkä ihmeen tarve kääntää selkä ja hissutella? Mikä ihmeen hyöty tai funktio edes on pelkästään mainita ilman nimiä, ilman mitään? Tuo on myös sitä samaa hippasilla oloa, josta Hytöstä syytin: ensin syytellään ettei jutella - sitten ei jutella. Jos halutaan sisällöstä, muodoista ynnä muista puhua niin tuntuu aika vaikealta olla menemättä asiaan, oikeasti.
Teemulle mä voisin sen verran kommentoida, että mikä ihme se sellainen essee tai kirjoitus on, missä osat aiheista avautuu vain "joillekin muille kuin rivilukijoille"? Onkohan Parnasso ihan paras mahdollinen paikka julkaista teksti, jos täytyy kaveri about tuntea ensin, ennen kuin tietää mitä hän "ironialla" tarkoittaa. Tämähän on - korjatkaa jos olen väärässä - nimenomaan sitä sulkeutuneisuutta, mikä ei ainakaan edesauta muodoista ym. keskustelemiseen. Ja tosiaan, kuten Villekin tuossa hiukan viisti, kannattanee kuitenkin muistaa, että jokaisella oma jalansijansa - joillekin runous on työpaikka - mulle se on intohimo, mä käyn töissä muualla (okei, ymmärrän symboliikan kyllä), mulla saattaa olla eri asenne eri lähtökohta.
Lisäksi otan kiinni vielä tuohon keskusteluhässäkkään: mun mielestä on sinällään hyvin itsestäänselvää, että Hytösen kirjoitukseen vastataan medialähtökohtaisesti, onko se sitten blogi, lehti, mikä hyvänsä. Tai ainakin minä keskustelen, sillä mahdollisuudet nokikkain keskustella asiasta lienevät suht vähissä.
Olen ehdottomasti kiinnostuneena kuuntelemassa loisteliaita keskusteluja muodoista ja sisällöstä ja poetiikoista - mutta kuten ainakin Poetiikkaa I -kirjanen hyvin osoittaa, sen(kin) keskusteluntaso on mukaosallistuvaa, mukakeskustelua. Koko ajan vaikuttaa siltä, että ympärillä on hirveä tarve ja halu keskusteluun, mutta hyvin harva keskustelee, korkeintaan hymistelee, koska pelätään, että alkavat työpaikalla kiusaamaan. Eli onko siis runous murrosiässä? Mä peräänkuulutan rehellisyyttä, avoimuutta. Voi olla, että se tarttee munaskuita, mutta jos hyvässä hengessä hyvin perustellen keskustelee, vaikkakin negatiivisia, niin tuskin siitä kukaan itkua vääntämään alkaa.
Ja tästähän Aksu vois aloittaa.
Loppuun on vielä todettava, että mä olen kauhean tyytyväinen tästä keskustelusta blogistanissa. Tuntuu aika jäykältä formaatilta käydä keskustelua Parnasson tai muun lehden sivuilla. En edes ole varma onko se keskustelua, ja jos on, niin minkälaista, edes laadukasta, koska esim. about puolet Hytösen kirjoituksesta sinänsä täysin joutavaa hölinää ja oman selän taakse juoksemista. Lisäksi kun vetää yks yhteen, niin siis "Parnassokeskustelun" lisäksi muita mahdollisuuksia keskusteluun jää kabinettikeskustelut, joita käydään suljettujen ovien takana, verhot ikkunoiden edessä. Olisko tässä ongelmakohta?
On aivan pakko vielä kompata Villeä: mun mielestä on jopa itsestäänselvää, että jos kritisoidaan tai annetaan palautetta tai mitä tahansa koskien kokoelmaa/tekstiä/ ym tai sen ympärillä olevaa, niin tietenkään sitä ei oteta henkilökohtaisesti. Ja tähän sopii hienosti se Teemun esittämä työpaikkavertauskin: kysehän on työstä, ei henkilöstä.
VastaaPoistaEhkä munkin on hyvä jollakin tavalla selventää, että minunkin kohdalla tulevat oikeastaan kysymykseen vain keskustelukohdat 1 ja 2 (tosin mulla ei ole ollut asiaa yhteenkään "suljettuun" blogiin ym., koska tulen niin ulkopuolelta).
VastaaPoistaJa koska tulen niin ulkopuolelta on mun keskustelumahdollisuudet hyvin vähäiset jos sitäkään. Ja oikeastaan se ulkopuolisuus vaikuttaa/on vaikuttanut ihan koko tsydeemiin mun osaltani: koen olevani jonkinlainen lonely rider, joka tekee näitä hommiaan yhden elämän verran kenenkään sinänsä niistä piittaamatta. Joten jotenkin tuo merkityksettömyys on mulle jo ihan tuttua hommaa.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaTM, ookoo, sori. Luin huolimattomasti.
VastaaPoistaOtan kuitenkin tuohon kiinni. Tuokin on mun mielestä kiinnostava seikka sinällään: tuntuu olleen jonkinlainen "linnarauha", laveat pellot on sallittu, mut tähän kohtaan syntyy jonkinlainen kangastus mielestäni: maku on pysynyt silti liki yhtä kapeana. Tää on vain mun mielipide. Siis hymistelyä mielestäni taas. Tulee uusia kokoelmia, niille nyökkäillään hyväksyvästi, joku taputtaa selkään. Mutta ei niitä oikeasti lueta, edes sen kapea-alaisen sektorin sisällä joka asiassa on kiinni, ja syy on se, että se diversiteetti on vain näennäinen - edelleen kaikki huomio menee tietyille kokoelmille, tietyille kirjoittajille, vaikkei kokoelmaa olisi ulos tullutkaan. Nyt se muutos on sitten kai tapahtumassa niiden selkääntaputtelijoiden keskuudessa - eivät enää jaksa hymistellä, nyt vaaditaan linjanvetoja, kohdennuksia.
Joitakin katkeilevia juttuja:
VastaaPoistaPoetiikat jarruttavat luovuutta. Niinhän se on. Tosin jossain vaiheessa (tulevassa) ne avaavat ovia luovuudelle.
Vuosisadan verran runoilijat ja taiteilijat ovat itse joutuneet selittelemään "hämäriä" toimiaan kirjoittamalla todistuksia omista oivalluksistaan, koska teoksen ovat vaatineen "selittelyä".
Tämä näkökulma johtanee siihen sisäpiiriläisyyteen, josta kovasti puhutaan. Ulkopuolelta on vaikea tulla sisään, jos ei ole poetiikkaa, kun on vain tekijä.
En tiedä olenko kokenut Karrin jotenkin väärin, mutta koen hänet lähinnä tekijäksi. Häneltä on löydettävissä selkeä kuvataiteesta ammennettu poetiikka (nykyään), mutta hän ei itse selittele sitä. Hän tekee.
Älkää käsittäkö väärin. Nämä eivät sulje toisiaan pois. Poetiikkaa tarvitaan, mutta tarvitaanko sitä oikeutuksena teokselle? Eikö teoksen poetiikan voisi löytää joku muu kuin selittelevä tekijä?
Itse olen kovastikin pohtinut videorunouden poetiikkaa, mutta en ole siitä juurikaan julkisesti (blogiini) kirjoitellut. En koe, että lukevan tarvitsee minun kautta pohtia videon ajallisuutta, sen materiaalisuutta tai sitä mikä merkitys fragmentilla tai freimillä on suhteessa kirjaimen muotoon... Kyllä minä näistä vielä kirjoitan, mutta sen nimi on pro gradu... ei blogiteksti. Tosin mikään ei estä minua kirjaamasta tuon kaukaisen lopputyöni (joo... kyllä kaikki muu on lähes valmista, gradu puuttuu) ajatuksia blogiini.
Minulle riittää, että videoruno on katsomista ja kuulemista, läsnäoloa hajuaistitta, aistimista eri tavalla, kuulemista toisin, tekstin ja liikkeen näkemistä. Sen ei tarvitse olla muuta... mitä runouden tai taiteen tarvitsee olla: jokin teoksesta tullut lisä, joka on tunne, muisto, ajatus, viha, hymy jne jne jne jne.
Kehittyäkseen runous kyllä tarvitsee poetiikkaa (tietysti), mutta onko se paras tapa, että runoilija itse muodostaa poetiikkaansa raa'an tekemisen sijaan (vrt. Karri)? Poetiikan ei pidä olla ensisijaista, mutta toisaalta se voi olla sitä. Kirjallisuustieteen opiskelijana olen huomannut, että kirjallisuustieteilijät kirjallisuustieteistävät teoksia ja siten tekevät niistä historiallisia tai "merkittäviä"... eivät tekijät (jotka tietysti itsekeskeisyydessään toivovat, että kirjallisuustieteilijät tarttuvat heidän teoksiinsa ja ylistävät ne täydellisiksi esimerkeiksi esim. post-koloniaalisesta kirjoittamisesta tms. Ehkä tekijät myös siksi tykkäävät poetisoida itseään, jotta heidät huomattaisiin).
Nyt en kyllä enää muista, mitä olin sanomassa tällä... palaan asiaan.
-jp
Vaikka painotakin tekemistä, se ei tarkoita, ettenkö noudattaisi poetiikkaa(ni). Poetiikkani on, että etenen käytäntö edellä.
VastaaPoistaNäin se menee: Vilkuilen lakkaamatta ympärilleni (fyysiseen maailmaan, ajatuksiini, tunteisiini) ja käyn toimeen heti kun keksin jotain kiinnostavaa (materiaalin, välineen, aineiston, aiheen, rajoitteen, proseduurin, genren jne.).
Tilanteesta riippuen jompi kumpi saa suuremman painoarvon: jos "sisältö" on selvillä, etsin sille "muotoa"; jos taas lähtökohtana on "muoto" (jokin uusi väline, materiaali, rajoite, proseduuri, genre, runotyyppi jne.), kaivan esiin sisältöä, uutta tietoa itsestäni ja maailmasta, niiden avulla.
Toisin sanoen: tarvitaan poetiikka (yhtälö), mutta ollakseen aito yhtälö tai kiintoisa poetiikka, siinä täytyy olla myös tuntemattomia tekijöitä.
Ei se sen kummempaa. Toisaalta ikäkin (ja henkilöhistoria) ratkaisee. Koska olin poissa kuvioista niin pitkään enkä tule enää nuoremmaksi, minulla ei ole aikaa poetiikan pohtimisen ylellisyyteen, sen sijaan on kiire ehtiä tekemään kaikki se mikä minua kiinnostaa on kauhea ja ihana mutta armoton muusa.
Joo, Karri. Näin olin käsittänytkin poetiikkasi, eli teoria tulee perässä vasta sen jälkeen, kun olet tehnyt. Lähtökohtaisesti pidän tällaisesta lähestymistavasta.
VastaaPoistajp
Leikkiaspektia unohtamatta! Eli toisinaan on kiva työntää kätensä saveen ihan vaan sen itsensä eli tekemisen ilosta! Ja jos epäonnistuu, on syytä epäonnistua vielä toistamiseen.
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaEmmä nyt ymmärrä mistä TM tuon "tappelemisen" revit, et ainakaan minulta. Ei kannattane eskalisoida omia aatoksia tai pelkoja. "Keskustelu" tuntuu saavan omituisia ulottuvuuksia, jos pelätään tappeluita. Huono lähtökohta heti alkuunsa.
VastaaPoistaNiin, hymistely on just sitä, ettei uskalleta puhua kun ollaan sidoksissa muuten kenttään. Ja tähän nimi: Hytönen esimerkiksi (on paikka ja tila, ja niin vähän kuin Parnassosta sitä riittääkin se käytetään hölinään, tosin propsit yrityksestä kuitenkin - olihan siinä myös hyviä pointteja - se oli rohkeahko ulostulo). Ja sitä harrastavat senkaltaiset ihmiset, joita mainitsit. Onhan se ymmärrettävää, tosin en vieläkään ymmärrä, miksei asioihin voi ottaa kantaa siltikään. Ihminen ilman mielipiteitä on idiootti. Ihminen, jolla niitä on mut ei uskallusta sanoa ääneen, on pelkuri. Rohkeutta runoon ja sen ympäristöön.
Nämähän tietysti ovat vain mun mielipiteitäni, tuskin niistä voi pahastua. Enkä mä ole kaverisuhteita tekemässä, "hymistelemässä", vaan kirjoittamassa runoja.
VastaaPoistaMun rehti mielipide on, että jos runoaktiivilla asemassa kuin asemassa ei ole rohkeutta esittää mielipiteitä - olisi syytä ehkä miettiä miksei. En millään jaksa uskoa, että verenhimo siihen syynä olisi. Kyllä mä sen ymmärrän, että jos pitää apurahojen ynnä muiden tukiaisten vuoksi olla matalalla profiililla. Ja on totta, että mä olen vain "vapaa"kirjoittaja, se sopiikin mulle hyvin, antaa mulle vapauksia, eikä mun tarvitse miellyttää ketään - ei oikein sovi mun pirtaan sellainen. Suosittelen suuresti sellaista elämää muillekin, jos klikkiytyminen on esteenä terveelle kriitikille asiassa kuin asiassa. Aktiivius on toki kullanarvoista ja hienoa. Pahaksi onneksi se hiljaisuus voi olla keskustelun, ja sitä kautta runouden (näin laaja-alaisesti määriteltynä) kehittymisen hidasteena.
Koska mulla on sellainen olo, että olen aiheuttanut typeryydestäni johtuvaa yleistä sotkua, yritän antaa jonkinlaisen selvityksen mieltäni myllertävistä jutuista. Piirrän viivani kaukaa, jotta se jotenkin kuvaisi ajatus-apparaattia:
VastaaPoistaRunous on hallitsematonta ja määrittelemätöntä, mikä on asettanut sen preesensiin. Tällainen tilanne on taiteessa harvinainen ja sitä tulisi vaalia.
Runouden arvottamisessa on ongelmia johtuen sekä siitä että kokeellisen runouden kritiikkiin ei ole vakiintuneita keinoja (pidän tätä hyvänä asiana) että siitä, että runouden äärelle astuvat tulevat nopeasti jääveiksi. Nähdäkseni tällä hetkellä uskottavin runokritiikki Suomessa on Jonimatti Joutsijärven, Kristian Blombergin sekä Maaria Pääjärven varassa. Näistäkin ensin mainittu on kunnostautunut kritiikeissään enemmänkin merkitysten esiin tuomiseen kuin kritikoimiseen. Yhtä kaikki kritiikkeinä painettavia tekstejä ilmestyy taajaan, mikä asettaa ongelmia runouden merkitysten ja nykytilanteen hahmottamiseen. Syntyy epämääräisiä, tolkuttomia ja epäuskottavia lausuntoja, mikä on hallaksi lukevalle yleisölle ja runoudelle yleensä.
Samalla nousee esiin kysymys siitä, miten kokeelliseen nykyrunouteen tulisi ylipäätään suhtautua. En koe, että pelkkä myötäkarvaisuus olisi sille hyväksi. Suuri osa runoilijoista kirjoittaa henkensä kaupalla, työn tuloksiin tulisi siksi suhtautua vakavuudella. Toisaalta runous elättää muassaan myös tukkua essiiviin verhottua tekstiä, jota tulisi jotenkin seuloa siitä massasta jota kokonaisuus edustaa. Lisäksi pitäisi uskaltaa katsoa (ja joskus ennustaa) minkälaisia puita näistä kaikista siemenistä on kasvamassa.
Runoilijat toki itse tietävät mitä ovat tekemässä ja näkevät sangen hyvin mitä muut tekevät. He eivät viisaina ihmisinä kuitenkaan ole asettuneet oppositioihin toisiinsa nähden eivätkä myöskään ole puuttuneet toistensa tekemisiin. Hienoja fiksuja ihmisiä siis. Silti heissä helposti kaihertaa, kun typerä kritiikki tekee epäoikeutta tai kun runouden avointa tilaa käytetään hyväksi (listan kohta2).
Puhuin siitä että olen vihainen. Suutuin cocktailista, joka sekoittui päässäni näistä aineksista:
1) Kourallinen huonoja kritiikkejä (lähinnä mieleen tulevat: Mäkijärven Puhekuplia-kritiikki, Mattilan Varjot astronauteista -kritiikki, mites muuten jääviys tässä?) – tämä asia on vakava ja koskee runoutta yleensä
2) Tukku pahaa energiaa turhautuneilta runoilijoilta – tämä asia ei ole vakava muuten kuin mulle henkilökohtaisesti.
3) Pettymys pariin runokirjaan – koskee sekä mua henkilökohtaisesti että runoutta yleensä
No niin, mitä pitäisi tehdä?
1) hyvä kysymys, ehkä ei pitäisi lukea näitä.
2) niellä kiukku ettei paha kierrä
3) pitää asia omana tietona tai laatia perusteltu kritiikki
Kirjoitti aksu, joka yrittää kasvaa ihmisenä vaikka pahalta näyttääkin
tässä alkaa todella ola valtavasti vastattavaa, joten jätän vaan suuren osan lillumaan ja sanon vaan jtn siitä mikä mua eniten kiinnostaa. jo siksikin, että ymmärrän piireistä ja ulkopuolisuuksista niin vähän ja koska kaikki käy aina toisin, kuten myyrä-kirjassa sanotaan. joten tässä jotain... epäolennaista:
VastaaPoistaj.p.: "Poetiikat jarruttavat luovuutta. Niinhän se on. Tosin jossain vaiheessa (tulevassa) ne avaavat ovia luovuudelle.
Vuosisadan verran runoilijat ja taiteilijat ovat itse joutuneet selittelemään "hämäriä" toimiaan kirjoittamalla todistuksia omista oivalluksistaan, koska teoksen ovat vaatineen "selittelyä"."
jos oon oikein ymmärtänyt, poetiikoilla on vaihteleva merkitys eri ihmisten työssä ja myös eri töissä. iso osa poetiikaksi nimitetystä puheesta on jälkikäteistä ja selittävää, ja toisinaan myös rintamalinjoja rajaavaa, koska poetiikoissa tulee usein esille maailmankatsomuksellisia seikkoja ja perustavanlaatuisia käsityksiä taiteen, runon, minun ja sinun luonteesta. poetiikka voi kivettää jonkun tekijän, toisaalta jonkun toisen poetiikan/julistuksen/manifestin/kärjistyksen lukeminen saattaa olla kimmoke luovalle teolle. poetiikan kirjoittaminen näkyviin asettaa tietysti tekijän alttiiksi katseille eri tavalla kuin "antaa runon puhua puolestaan" -asenne, ja tietysti se samalla lukittaa asemia kentällä, eritoten jos keskusteluun ei suhtauduta kovin hienovaraisesti, vaan ylitulkiten ja kärjistäen (kuten usein teemme keskustelukumppaneille... itse asiassa sana KUMPPANI voisi painottua tässä koko keskustelukulttuurissa enemmän, se tuntuisi merkitsevän halua ymmärtää toista, jonkinlaista sopimusta keskustelusta). Poetiikan kirjoittaminen on minusta olemassa oikeastaan koko lukevalle yleisölle, ja sitä kautta koko kulttuurille - sikäli kun EI ole liian idealistista väittää jotakin runoutta KOKO kulttuurin asiaksi. jossain mielessä, inhimillisenä toimintana se sitä onkin. mutta tää nyt menee löpinäksi. joka tapauksessa poetiikoista keskusteleminen olisi tietyllä tapaa ulospäinsuuntautunutta, etenkin kun meillä nyt varmasti on paljon tekijöitä, joilla on kyky ja ehkä haluakin tehdä jotain tällaista. ja mä tosiaan tarkoitan tällä esim. kysymystä siitä miksi runon kirjoittaminen on tärkeää, miksi runous on tärkeää, miksi teet runon sillä tavoin kuin teet jne.
JA
"Kirjallisuustieteen opiskelijana olen huomannut, että kirjallisuustieteilijät kirjallisuustieteistävät teoksia ja siten tekevät niistä historiallisia tai "merkittäviä"." aina kun mä kuulen sanan kirjallisuustiede, mun tekee mieli kiljua :D ensinnäkin otan helposti nämä kirjallisuustieteilijät sitä ja tätä -jutut kohdalleni ja mietin oonko minä muka tommonen, ja sitten sanon happamasti, että mä sanon sitä mieluummin kirjallisuudentutkimukseksi. se nyt on vain yksi tapa ajatella kirjallisuutta. tietysti mulla on voimakas viehtymys ns. teoreettisiin asioihin, siksi mua ehkä kiinnostaa poetiikatkin niin paljon. mutta kirjallisuudessa on tästä mitä j.p. sanoi lähdetty toiseenkin suuntaan, teokset kirjallisuustieteistävät itsensä, eli kirjoitetaan valmiiksi teoksia, jotka poseeraavat kirjallisuustieteilijälle. mä en onneks oo proosa-alalla, joten en joudu kauheesti miettimään, miten suhtautuisin tommosiin teoksiin, joihin valmiit apparaatit on kirjoitettu sisälle. kirjallisuudentutkijan huomio sinänsä on ehkä ominaista tekemään teoksesta historiallisen ja merkittävän, ja merkittävyyttä tutkija joutuu käyttämään argumenttina rahoitusta hakiessaan, se on jotenkin sisäänrakennettua - joten mä en tiedä miksi sen tutkimuskentän olemassaolo sinänsä vaikuttaa tähän kaikkeen paitsi kuriositeettina. [jatkuu]
[loput]
VastaaPoistaJA
huomiona Karrin kommenttiin ja j.p:n vastaukseen siihen - otsikolla POETIIKKA ON AINA JÄLKIKÄTEISTÄ. niinhän se usein on, ja sanoisin, että se on jopa suotavaa. kyllähän tekijän täytyy pystyä yllättämään itsensä ja seuraamaan muitakin jälkiä kuin edeltä suunniteltuja. mutta tekeekö tämä siltikään tekijän puhumasta poetiikasta selittelyä?
aksun kommentti tuli sillä välin kun kirjoitin tätä, joten siitä sit myöhemmin.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoista:)
VastaaPoistaAksu, sun kommentissa on monta tosi tärkeää asiaa, tai oikeastaan tiivistit tosi monta juttua kaikesta mitä mä oon koittanu jauhaa, usein liian epäselvästi ja kiertoteitse.
VastaaPoistase, että runouden monimuotoisuus, kokeilevuus ja runsaus sinänsä on positiivinen asia ei tietenkään tee kaikista runokirjoista hyviä. tällasessa tilanteessa perustellulla ja hyvällä kritiikillä on todella suuri tarve. oli se sitten arvottavaa tai pelkästään "ymmärtävää" tai "selittävää". pelkkä myötäsukaisuus ei tosiaan voi olla hyväksi, mutta kuten tästä keskustelusta ilmenee, homma on kaksipiippuinen: runokentällä (kuten millä tahansa muullakin) on erilaisia toimijoita, jotka ei kaikki voi sanoa kaikesta mitä huvittaa, ja heiltä ei voi sitä odottaakaan. ja aina on silti niitä, jotka soittaa suutaan.
keskustelu lähtee hirveän helposti sivuraiteille. mä ajattelin jotenkin tätä poetiikkapuolta positiivisesti, eli sillee, että ihmiset vois myös puhua suorasanaisesti, painetussa mediassa tai missä ikinä, siitä mikä on niille tärkeää. runouden ympärillä on nyt hirveesti harrastustoimintaa, ja mihinhän kaikki lasten ja nuorten sanapajatoiminnat vielä johtaakaan - tulevaisuus ei näytä ollenkaan synkältä sikäli kuin länsimaiden perikato ja valtion riisuminen yövartijavaltioksi ei uhkaa meitä (ja runoja kirjoitettaisiin silti). silti musta ois ainakin hyvä lukea/kuulla runoilijoidenkin kommentteja siitä, miksi he kirjoittavat, miksi se on tärkeää (täytyyhän sen olla, koska ihmiset on siinä sydämellään mukana ja vielä monesti lähes materiaalista todellisuutta uhmaten). tähän ei kuulu tietenkään kenenkään toisen työn dissaaminen tai haukkuminen.
runokentän runsaus ja laajuus on tällä hetkellä semmosia asioita, jotka tekee sen seuraamisen yleisölle vaikeaksi. ns. tarinat on tärkeitä - näkeehän sen jo tuostakin, miten timo harjun kokoelmaa on noteerattu lehdissä hirveän positiivisesti, tehty paljon hyviä juttuja ja haastatteluja. kritiikkienkin tasosta näkee, että kerrankin ei oo vain jätetty "runoa puhumaan puolestaan", vaan kriitikot on pystyneet kiinnittämään huomiota oleelliseen heti, eli kritiikkien tekeminenkin on sujunut helpommin. tässä vaan sopii miettiä, että löytyykö jostain se rohkea kriitikko, joka sanoo yhdellä lauseella mistä nykyrunoudessa on kyse ja on väistämättä väärässä. yhdenkin teoksen poetiikan konstruointi ilman taustatietoja on kriiitikolle iso tehtävä, valitettavasti liian iso.
ja joo, aksu, huonoja kritiikkejä on luvattoman runsaasti - mä oon oppinut jo aika hyvin katsomaan suurta osaa niistä sormien läpi. mä jäin siinä mattilan jutussa miettimään sitä, että se jatkaa mervi kantokorven täytetyn eläimen lämmöstä käyttämää runonlaulaja-metaforaa, ja se oli aika kummallista, lisäksi siinä on muita metaforatasoja, joita ainakin mun on vaikea seurata (heh, kylläkin tuttu synti mulle ittelleni, ekat versiot teksteistä näyttää yleensä järjettömiltä). toisaalta taas essi henriksson oli kirjoittanut samasta kirjasta hyvin kiiltomatoon. mitä taas tulee tohon mäkijärven puhekuplia-arvosteluun... mä en oikeestaan ymmärtänyt sitä, koska se hukkuu tohon huumorintajun vaatimukseensa, ja mulla kun ei sitä ole, niin en pysty lukemaan mitään kokoelmaa samalla tavalla kuin mäkijärvi on lukenut blombergia. mutta tänään kiiltiksessä on myös arvostelu luoma-ahon ruumiista, ja näin nopeasti lukien se on paras tähänastisista teksteistä mitä villen kirjasta on tehty. että ei tää niin pimeetä ole!
Hyvä Maaria.
VastaaPoistaJo aiemmissa kommenteissa onnistuit summaamaan niitä ajatuksia poetiikasta ja sen ilmeentymisestä runoudessa tai kirjallisuudessa ylipäätään, joita hain.
Tämä viimeisin oli hyvä. Se summasi paljon käytyä keskustelua.
Toivottavasti omista puheen vuoroistani ei nyt aivan sellaista käsitystä saanut, että haluaisin poetiikan pois. Ei missään nimessä. Se vain, että poetiikka ei saisi olla itseisarvo, sen pitäisi lähteä tekemisestä (tai vaikuttaa tekemiseen).
"mä ajattelin jotenkin tätä poetiikkapuolta positiivisesti, eli sillee, että ihmiset vois myös puhua suorasanaisesti, painetussa mediassa tai missä ikinä, siitä mikä on niille tärkeää."
VastaaPoistaJep, tässä olisi duunia. Tähän tarvittaisiin kuitenkin tarkempia avaimia. Esimerkki turhasta poeettisten merkitysten nostamisesta on hesarin esikoiskandidaattien kiertohaastattelun kysymykset: "miksi kirjoitat?", "sijoita itsesi kirjallisuuteen?" Ne kai paivelevat sitä Majanderin mainostamaa merkitysten esiin tuomista, mutta eivät kyllä saa ainakaan mua haalimaan sitaatteja päiväkirjaani.
Poetiikka on alue, joka ajaa helposti runoilijat lausumaan heikoimmat lauseensa. Ihmisen ääni -sarjalla yritettiin aikoinaan antaa näille pohdinnoille kirjan verran tilaa, mutta aika vähän niistäkään lopulta kostuu. Siellä on sellaista lörpöttelevää liirumia ja henkilökohtaista tilitystä.
Poetiikkahan on filosofinen kysymys ja sen lähestyminen vaatisi mun mielestä jonkinlaista määrittelyä jo sen suhteen, miksi sen äärelle astutaan.
Tässä auttavia ja ajankohtaistavia seikkoja olisi hyvä kritiikki ja merkityksiä esiin tuova journalismi. Hesarilla on mun mielestä jopa velvollisuus tehdä tässä avauksia, mutta homma on niin työläs, että ne tarttisi siinä apua. On käynyt yleisesti ilmi, että rahkeet ei omalla porukalla riitä ja porukan ylpeys taas toisella puolella estää asian täydellisen myöntämisen. Poteroituminen onkin siksi nyt kammottavin vaihtoehto, kun runoudella on tässä asiassa vain hävittävää.
Kysymystä "mikä on tärkeää" pitäisi siis mun mielestä täsmentää. Tähän tulikin jo mielekkäitä kiintoisia lähtökohtia. Karri kirjoitti esimerkiksi:
"Myös runorunojeni suhteen olen ajatellut: minua ei kiinnosta timanttien hiominen, vaan näyttää (Lyhyttavarassa) mitä on runoilijan elämä, kirjoittamalla ajatteleminen, intuitition ja ideoiden seuraaminen (kunnes ne kuolevat) jne"
Tätä voisi jatkaa miettimällä prosessia ajallisena juttuna. Teksteihin alkaa muodostua kerroksia ja merkityksiä, kun prosessia jatkaa riittävän pitkälle. Kokonaisuuteen tulee siten paitsi tekstikohtaisia merkityksiä myös ajallista sisältöä. Suoraa sukulaisuutta on haettavissa performansseista, jossa merkityksiä tulee paitsi taiteen tapahtumaluonteesta myös prosessista. Teoksen tarkasteluun tulee siten uusia horisontteja, avautumia.
Aivan keskeinen lähtökohta voisi olla myös Maarian määrittelyllä:
"poetiikoilla on vaihteleva merkitys eri ihmisten työssä ja myös eri töissä. iso osa poetiikaksi nimitetystä puheesta on jälkikäteistä ja selittävää, ja toisinaan myös rintamalinjoja rajaavaa, koska poetiikoissa tulee usein esille maailmankatsomuksellisia seikkoja ja perustavanlaatuisia käsityksiä taiteen, runon, minun ja sinun luonteesta. poetiikka voi kivettää jonkun tekijän, toisaalta jonkun toisen poetiikan/julistuksen/manifestin/kärjistyksen lukeminen saattaa olla kimmoke luovalle teolle. poetiikan kirjoittaminen näkyviin asettaa tietysti tekijän alttiiksi katseille eri tavalla kuin "antaa runon puhua puolestaan" -asenne, ja tietysti se samalla lukittaa asemia kentällä"
-aksu
j.p., en käsittänytkään, että toivottaisit poetiikalle hyvää loppuelämää, vaan koetit pikemminkin hakea tekemisen ja poetiikan suhdetta.
VastaaPoistaAksu, Hesari ei taida valitettavasti tunnustaa muita vaatimuksia kuin taloudellisen voiton tuottamisen sanoma-wsoy:n osakkeenomistajille.
Siis tarkennuksena tähän poetiikkajuttuun - mä en odota, että jokainen kirjoitustaitoinen runoilija ryhtyisi suoltamaan jotakin sönkötystä omasta kirjoittamisestaan. Mutta mä oon ihan varma siitä, että poetiikkatekstejä vois olla nykyistä paremmin olemassa. Jos poetiikan kirjoittamiseen lähdettäisiin laajasti, syntyisi tietysti kaikkea teoreettisista vedoista puolinarsistiseen höpötykseen.
Poetiikan minimikysymys on tietysti tuo miksi kirjoitat. Se vaikuttaa ympäripyöreältä, typerältä, ilmeiseltä, naurettavalta ja siihen vastataan latteasti, enintään näsäviisaasti. Harvinaista on, että kukaan kirjoittaja lähtisi vakavissaan vastaamaan tuohon kysymykseen. Mutta leikitään, että lähtisi - koska se on kuitenkin peruskysymys, josta poetiikan hahmotteleminen alkaa.
Aksun pointti poetiikan prosessinomaisuudesta on hyvä, ja yksi hyvä lähtökohta koko kentän ymmärtämiseen. Jos runoilija jossain vaiheessa tekee tiliä tekemisistään ja tavoitteistaan, se ei tarkoita sitä, että häntä odottaisi Lootin vaimon kohtalo.
Yhtä hyvin voitaisiin pyrkiä jonkun luetiikan hahmottelemiseen. Joku Kirsi Piha päästelee tuon tuostakin hahmotuksia lukemiselleen blogissaan, monet muutkin lukijat voisivat tehdä niin.
Kenään ei muuten pitäisi "sijoittaa itseään kirjallisuuteen", vaaqn sijoittaa kirjallisuus itseensä.
Sori typot, vauva sylissä hakkaamassa näppäimistöä!
VastaaPoistaLaitoin Maaria luettavaa sulle Kääpiöön. :)
VastaaPoista"Poetiikan minimikysymys on tietysti tuo miksi kirjoitat."
VastaaPoistaHoratius ja Aristoteles (yhteen ääneen): Eipäs, vaan "miten kirjoitetaan"!
Täällähän on ollut kuhinaa, ja sitten on käynyt myös hirvittävä suhina?
VastaaPoista"Miksi kirjoitat?" Mun mielestä se on mielenkiintoinen kysymys, jotenkin niin suora, että siihen olisi mielenkiintoista kuulla vastauksia. Uskoisin, että vaikka se on aika "käytetty" voisi saada aikalailla eriäviäkin fiiliksiä siitä :)
Kyllä herra Helle... siihen pitäisi vastata. Jokin syy on oltava, vaikka kaikenkattavaa syytä ei olisikaan. Tuo on se kysymys, mikä kulttuuritoimittajalla pitäisi olla mielessään... ei välttämättä ihan suorasti, mutta kuitenkin.
VastaaPoistaTeeemu: Ratkaisusi eli "Laitoin Maaria luettavaa sulle Kääpiöön. :)" yhdistettynä omien kommenttiesi deletointiin on tietysti legaali akti, mutta kieltämättä myös eräänlainen oire tai kuva koko keskustelusta, eli aikamoinen läpsäys meidän muiden kasvoille. En aio pahoittaa mieltäni siitäkään, mutta ei tekosi kyllä myöskään ole omiaan nostamaan suljettujen blogien arvoa ja merkitystä. Ylimielistä touhua, ja nimenomaan merkki siitä, että jotakin on tapahtumassa: roskat pois lastenkamarista. Omaan strategiaani tai poetiikkaani asia ei vaikuta millään tavalla, säälinpä vain herkässä iässä olevia nuorempiani.
VastaaPoistaKarri: sä vedät nyt äkkivääriä johtopäätöksiä jotka on valitettavasti vääriä. Se mitä laitoin Kääpiöön ei liity tähän keskusteluun mitenkään: Maaria penäsi "oman poetiikan käsittelemistä", ja laitoin Kääpiöön pitkän haastatteluvastauksen, jossa käsittelen noita asioita. Kommenttini taasen deletoin siitä yksinkertaisesta syystä, että minulle tuli paha olo siitä, miten käyttäydyin; yleinen blogiahdistus ja internetkrapula. En myöskään tuntenut, että käyttämäni puheenvuorot olisivat olleet hedelmällisiä, etenkään viimeisimmät niistä. Kääpiöön pääsee kuka tahansa, joka haluaa. Minulta voi pyytää kutsua. Harmittaa, että luet minua kuin Piru Raamattua, odotin sinulta ystävänäni enemmän. :(
VastaaPoistaTeemu: Anteeksi. Kommenttilaatikkoa ei suotta kutsuta shout boxiksi, eli viestit ja niiden tulkinnat tuppaavat saada vääriä sävyjä. Tekosi saivat nyt selityksen, ennen sitä jäi helposti vääriä käsityksiä (eli viestisi Maarialle olisit voinut toimittaa mailitsekin). Mikä tässä oikein mättää, kun kaikki väsyvät? Ehkä tarvitaan uusi käynnistys, kun vähän on vettä ensin virrannut.
VastaaPoistaKepeämpiä limerikkejä!
Edelleenkin ystäväsi,
Karri
j.p. sipilä: oikein herroittelua, vau ! :). ei sentään tartte... ;)
VastaaPoistahyvät herrat!
VastaaPoistahitsi kun tuo herroittelu paljasti mulle taas että oon ainoa ei-herra tässä ketjussa. miten se on mahdollista?
TM, mä mistään aristotiuksesta! nykyisen henkilöjulkisuuden aikana miksi kirjoitat on varmasti se minimikysymys. tekijälle itselleen tai valikoituneelle yleisölle se kysymys voi olla "miten kirjoitat". harmi vaan kysymykseen yksi ei haluta vastata, koska se palvelee myös henkilöjulkisuutta ja kysymykseen kaksi ei sen kummemmin, koska teoksistahan näkee miten kukin kirjoittaa.
j.p., kulttuuritoimittajan, kriitikon ja kaikkien mahdollisten pitäs olla valmiita myös perustelemaan oman työnsä tärkeyttä eikä vain tyytyä mainitsemaan että se on tärkeää (tai vaihtoehtoisesti: tää on älyttömän turhaa, mutta musta ei ollut lääkäriksi).
Karri, mäkin toivon että kaikki ei ihan väsähdä ja sit mä oisin viimesenä bileissä ja en ois ees runoilija siltikään. ois onneton kohtalo.
"j.p., kulttuuritoimittajan, kriitikon ja kaikkien mahdollisten pitäs olla valmiita myös perustelemaan oman työnsä tärkeyttä eikä vain tyytyä mainitsemaan että se on tärkeää (tai vaihtoehtoisesti: tää on älyttömän turhaa, mutta musta ei ollut lääkäriksi)."
VastaaPoistaJep, tämähän on itse selvyys. Sehän ongelma on tuntunut olevankin, että toimittajat eivät arvosta omaa työtään riittävästi. Onko syynä sitten leipiintyminen tai ylimielisyys, samapa tuo... työtä pitäisi kuitenkin arvostaa. Kulttuuritoimitoimittajan kohdalla tämä johtaisi myös kohteen arvostukseen, sellaiseen oikeaan mielenkiintoon, joka näkyy myös jutussa.
Tarpeeksi sanottu taas hetkeksi.
Öitä!