Tämä teksti on pieni lähilukuanalyysi Jukka Koskelaisen kirjoittamasta arvostelusta (HS 8.12.2009), jonka kohteena on Pauliina Haasjoen Pääskynen ja lepakko (2009, Otava). Koskelaisen teksti on sinänsä Hesarin normaalia tasoa, mutta samalla merkki siitä, miten alas voi normaali taso valua, kun kriitikot lopettavat kokoelmien lukemisen ja keskittyvät pönkittämään keksimiään asemia. Petäjältä taisi päästä ilmoille nykyrunouden peikko, jonka olemassaoloon näemmä muutkin Hesarin kriitikot uskovat.
Koskelainen kirjoittaa: "Välillä tuntuu, että nykyään runoilijan pitää kirjoittaa mahdollisimman paljon arvoituksia, ottaa etäisyyttä välittömään kokemukseen. Ettei vain kukaan erehtyisi arvelemaan, että ollaan tosissaan ja ettei ymmärretä leikkiä kielellä." Puhuuko hän nyt todellakin Pauliina Haasjoesta? Minä olen ainakin oppinut tuntemaan Haasjoen tähän saakka suhteellisen suorasanaisena ja tietyssä mielessä perinteisenäkin tekijänä - ei sillä, että hänen teemansa olisivat mitenkään helppoja tai että hänellä olisi jotenkin simppeli ote kieleen, vaan Haasjoki on juuri niitä runontekijöitä, jotka hyödyntävät hyvin "runollisia" keinoja. Ja runous ei tapaa käyttää kieltä suoralla tavalla. Haasjoen runojen kielellisyys on vanhastaan muistuttanut esimerkiksi Mirkka Rekolan tapaa "leikkiä kielellä", joka on käsittääkseni vielä lyyrisen sopivaisuuden rajoissa.
Ainoakaan Koskelaisen tekstilainaus Pääskysestä ja lepakosta ei osoita, että Haasjoen ote olisi jotenkin nykyrunollisen arvoituksellinen tai kielikeskeinen. Jostain syystä hän kuitenkin lähtee tuomaan esille näitä yleisiä huoliaan Haasjoen kohdalla.
Ingressissä Koskelainen väittää, että Pääskysen ja lepakon "runot haparoivat ja lopulta avartuvat". Selvä. Arvostelun ensimmäisessä lauseessa "[a]lku jättää kylmäksi, jatko taasen innostaa" - joo, niinhän se ingressikin sanoo. Seuraavan lauseen mukaan Haasjoen kirja "tuntuu aluksi haparoivan". Ihanko? Sitten Koskelainen käyttää joitakin lauseita kuvaillakseen Haasjoen haparointia. Kunnes taas: "mutta puolivälin paikkeilla runot yhtäkkiä avartuvat". Muutaman lauseen päässä jälleen: "kirja on epätasainen, mutta se kääntyy voitoksi". Koskelaisen teksti on sikäli epäselvää, etten ymmärrä viittaako "voitoksi kääntyminen" jälleen kirjan heikkoon alkuun ja parempaan loppuun vai siihen, että kokonaisuus kuitenkin kääntyy voitoksi. Luultavasti Koskelainen ei tarkoita jälkimmäistä, koska tottahan hän silloin kuvailisi perusteellisemmin Haasjoen kirjasta löytämiään hyviä tekstejä. Esimerkiksi Koskelaisen poiminta palloa pyörittävästä kovakuoriaisesta on loistava, mutta en pysty Koskelaisen tekstistä päättelemään ollenkaan pitääkö kriitikko runoa huonona, "parempana" vai jopa hyvänä.
En tässä nyt vaadi Koskelaista kiittämään Haasjoen kirjaa, en ole edes lukenut Pääskystä ja lepakkoa. Mutta minusta olisi oikein hienoa, jos kriitikko edes onnistuisi perustelemaan miksi kirja on alusta haparoiva ja lopulta hyvä. Hän ei onnistu valaisemaan sen heikkouksia tai vahvuuksia millään tavalla, lähinnä sumentamaan lukijan käsityksen koko kirjasta. Kenen tarkoitusperiin tällainen pseudokritiikki sitten sopii? Kritiikin pitäisi - oli se sitten teilaus tai neutraali tai ylistys - ainakin pystyä kertomaan jotain kohteestaan.
Koskelaisen arvostelu sisältää yksittäisiä sumeuden helmiä: "ote maailmaan on vieraannutettu kovin etäiseksi". Kovin etäiseksi vieraannuttaminen mahtaa olla jo planeettojen välinen matka. Ja miten voi vieraannuttaa kovin etäiseksi otteen maailmasta? Samaten Koskelainen ryhtyy yhtäkkiä puhumaan "runouden lähtökohdista", jotka osa runoista sentään pystyy "pyyhkimään pois".
Eikö Koskelainen voisi yksilöidä näitä "lähtökohtia" jotenkin, vai riittävätkö vihjaukset nykyrunoudesta, kielellisestä leikistä ja tosissaanolemisen kainostelusta tosiaan kuvaamaan Haasjoen lähtökohtia? Kenties Koskelainen jahtaa kielen ja todellisuuden välistä suhdetta, joka ei hänen mielestään ole riittävän kiinteä nykyrunoudessa yleensä ja Pauliina Haasjoen runoudessa erityisesti. Mutta tämä seikka täytyy pusertaa ulos Koskelaisen tekstistä, koska hän lähinnä vihjailee sapienti sat -tyylisesti. Jos Koskelainen väittääkin, että Haasjoen "lauseet jäävät usein irralleen, viitataan moneen suuntaan [...]", niin kriitikko ei jää tässä lajissa runoilijasta jälkeen. Lisäksi Koskelainen mainitsee Haasjoen käyttävän konditionaalia taajaan, mutta onnistuu kirjoittamaan arvostelun pitkälti passiivimuodossa.
Koskelaisen arvostelu on otsikoitu "Eläimet kantavat allegorian taakkoja". Arvostelu ei vastaa otsikkoon paitsi lainaamalla Haasjoen tekstiä, jossa sanotaan näin: "anoin sinulle että eläimet kokevat täydellisen muodonvaihdoksen / saavat suotta kantaa allegorian taakkoja." Onkohan kyseessä varmasti sana "anoin", vai onko se kenties "sanoin"? Palaan asiaan tarkistettuani sen.
Tahtoisin tietää, millaista kulttuurisivujen tai runouden lukijaa tällainen kritiikki palvelee. Turha tässä on valitella tilan suppeutta sanomalehdissä, kun kokenutkin kriitikko haaskaa vähät merkkinsä saman asian toisteluun. Parituhatta merkkiä on vähän, mutta ainakin siinä olisi voinut esimerkiksi vastata omaan otsikointiinsa tai puhua Haasjoen kirjan teemoista tai tyylistä. Nyt Koskelainen onnistuu tekemään samat virheet kuin Haasjoki on hänen mielestään tehnyt: arvostelu on hämärä, abstrakti, sen lauseet eivät oikein liity toisiinsa ja sitä leimaa jokin "näytöntarve".
Harmillista Haasjoen kirjan kannalta on se, että muita arvosteluja verkosta ei löydy - vain yksi Kirjavinkit-sivuston juttu, joka on sekin jo huomattavasti Koskelaisen hämärää huiskentelua informatiivisempi. Surullista onkin, että Koskelainen ei ole ainoa, joka Hesarissa kirjoittaa tähän tapaan, lehden kritiikkeihin on vakiintunut selkeämmän ja helppolukuisemman runouden perään itkeskely. Vaatimus ei useinkaan saa edes positiivista ilmiasua, vaan vain negatiivisen: moititaan jatkuvasti kielikeskeisyyttä tai arvoituksellisuutta sekä asiallisissa että asiattomissa yhteyksissä. Mutta nämä Hesarin toistuvat kummalliset kritiikit saavat minut jo itkeskelemään selkeämmän ja helppolukuisemman kulttuurisivuston perään.
Ai niin, eikös se ollut Pauliina Haasjoki, joka kirjoitti ensimmäisen viestin Jukka Petäjän arvostelua seuranneeseen keskusteluketjuun?
[Edit: kyllä verkosta löytyy vielä! Arvostelu "Taivaallinen tutka", Skenet.fi ]
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Hieno analyysi. Vastaaviin päätelmiin pääsee miltei jokaisesta Koskelaisen Hesariin kirjoittamasta runoteoksen arvostelusta: asenne ja haparoiva ajatuksenjuoksu on juuri tällainen.
VastaaPoistaMinua on myös pistänyt silmään Koskelaisen omituinen tapa käyttää sitaatteja ja luoda nopeita, kovin äkkivääriä päätelmiä. Monesti niissä on myös suoraan kiireestä kertovia virheitä. En tiedä johtuuko osa omituisuuksista siitä, että juttuja on pätkitty toimituksessa asiaa kummemmin ajattelematta (tuskin tällaistakaan tehdään ilman tekijän jonkinmoista suostumusta).
Yhtään Koskelaista tai hänen runousnäkemystään väheksymättä voi sanoa, ettei hän ole runokriitikkona kovin terävä / luotettava, vaikka on itse kirjoittanut hienojakin tekstejä. Eniten harmittaa, että asenne (tietty runousoppi) säätelee maneerit ja lopputuomiot.
Kaiken lisäksi musta on itsestäni aina tuntunut siltä, että vierastan Koskelaisen omaa runoutta samoista syistä, joiden perusteella hän kritisoi "nykyrunoutta" (jota hän siis käsittelee perusteetta yhtenäisenä blokkina, jossa kaikki jakavat muka toistensa mielipiteet). Koskelaisen runot, etenkin viimeisimmässä kokoelmassa, eivät avaudu mielestäni mihinkään havaittavaan tai jaettavissa olevaan todellisuuteen, vaan hänen lauseensa jäävät irralleen, niissä viitataan liian moneen suuntaan, on mahdotonta päätellä, mitä mieltä hän on mistään, ja tuntuu jopa, että hän väistelee tarkoituksellisesti tällaista luentaa, mutta jotenkin pelkurimaisesti, eikä mitenkään tyylikkäästi tai mietitysti - ikään kuin hänen poetiikkaansa leimaisi tarve välttyä tulkinnoilta, ikään kuin lukija olisi vihollinen, eikä ystävällinen kuuntelija, jonka kanssa voi syntyä mielekäs kokemuksen välittämiseen tähtäävä yhteys. Vähän samalla tavalla kuin hänen kritiikeissäänkin: ei sanota koskaan suoraan, mitä mieltä ollaan, vaan jotenkin ihmeellisesti katkerasti vongertaen, kierrellen ja kaarrellen, "ku emmä nyt oikeen kehtaa".
VastaaPoistaTarkennus: Puhuin lähinnä Koskelaisen 2-3 ekasta kokoelmasta, joissa oli mielestäni hyviäkin tekstejä. Sen koommin en ole juuri välittänyt.
VastaaPoistaSe, että lukija-Koskelainen ei voi millään avautua runojen suuntaan (nykyään tällaista myöntöä on miltei mahdoton saada hänestä), vaan inttää kaikelle mahdolliselle runoudelle Hesarissa vuositolkulla, on minusta kyllä kerta kaikkiaan kummallinen saavutus ihmiseltä, joka on sentään kääntänyt Celania jne.
noniin, asia tarkistettu: "sanoin", ei "anoin". runo "Leikki, karkelo, vauhti", sivu 55. nyt voikin spekuloida sillä, oliko kyseessä viaton typo vai onneton yritys lavastaa haasjoki kielirunoilijaksi.
VastaaPoistakiitos, Vesa. kritiikkien lähiluku on lystikäs harrastus. mullekin oli jäänyt koskelaisesta jotenkin positiivisempi kuva sen aiempien touhujen perusteella, mutta jotenkin se on täysin rusentunut viime vuosina. eikö se trakliakin kääntänyt.
luin useammankin noita koskelaisen tekstejä kun nyt asialle ryhdyin, ne on likimain käsittämättömiä. ja tuota haasjoen kirjaa en tunnista tosta kritiikistä ollenkaan.
tykkääköhän joku koskelaisen arvosteluista? joku iso kiho jossain...
Ei ainoastaan Koskelaisen sitaattitekniikka ole kummallista. Sillä on myös outo tapa paaluttaa arvionsa, tai kuten Maaria sanoi, "pönkittää keksimiään asemia". Kun se taannoin arvioi mun Vapaat kädet, se aloitti siteeraamalla Susan Sontagia! Eikä sen takia, että minun tekstini olisi tuonut mieleen Sontagin, vaan kyse oli jostain mitä Sontag oli sanonut yleisesti ja tuntui sopivan arvioijan omiin arviointiperusteisiin. Tällä en tarkoita, että kokisin tulleeni jotenkin Koskelaisen kaltoin kohtelemaksi (koska arviohan oli suht kiittäväkin). Tarkoitan vain sitä, että lyhyessä arvioissa kaikki tällaiset viittaukset painavat - ja tässä tapauksessa johtavat lukijaa harhaan. - Sama ajatus johon myös Maaria päätyi. Eli jos ei ole muka tilaa ja aikaa tehdä kunnon kritiikkiä, miksei edes palvella lukijaa? Nyt Pauliina joutui tavallaan samanlaisen harhaan johtamisen uhriksi: kriitikko uhrasi koko tilan vain yhden päähänpinttymänsä käsittelyyn. Se oli sääli.
VastaaPoistaaattelin, että tämän (ja tämäntapaisten) arvostelun herättämä kiukku ois jotenkin laantunut kun oon nukkunut yön yli, mutta mitä vielä.
VastaaPoistaKarri kirjoittaa: "kriitikko uhrasi koko tilan vain yhden päähänpinttymänsä käsittelyyn." niin teki, mutta lukijaa auttaisi tässä jo se, että se päähänpinttymä ois tarjottimella heti kättelyssä, että lukija vois jo suoraan olettaa, että koskelainen puhuu nyt vain omista asioistaan. tuskin kovin moni edes lukee noita teksteä kovin tarkkaan, joten se lopullinen mielikuva haasjoen kirjasta voi ton perusteella olla pelkkää mössöä. vaikka mössöys on pelkästään kritiikissä. ja kun ihmiset ei lue 2000 merkin kritiikkiä tarkasti kuin runoa, sen kritiikin pitäs olla selkeä.
hesarissa tykätään tosiaan marista nykyrunouden vaikeudesta, mutta jos mä nyt sen vielä jotenkin nielen, että ne ei ihan kaikkea tajua, niin tätä haasjokitapausta on tosi vaikea niellä. kun ei tuo kirja mitään hämärää avantgardea ole, vaikka voikin olla haastavaa runoutta. jos ei modernistisen perinteen tuntemuksella pysty arvostelemaan tota pääskystä ja lepakkoa säällisesti, niin vika on kyllä jossain muualla kuin kirjassa itsessään.
nyt kun vielä ymmärtäis mitä ne hesarin hemmot tämmösellä voittaa. kun tämmöset arvostelut ei minusta oo ihan kiinni pelkästään siitäkään, että nykyrunoa koskeva asiantuntemus puuttuu. kun ei tässä NIIN erikoistunutta apparaattia vaadita.
Vaikuttaisi tämä kaikki siltä, että tuotantotalouden uusimmat tuulet alkavat puhaltaa myös kulttuuritoimituksissa. Tai on laitettu puhaltamaan.
VastaaPoistaMeitä ihmisiä on niin paljon kuin ennen ja me teemme vielä enemmän kuin entiset ihmiset ehtivät tekemään. Kaikenlaista tekemistä ei voi sanomalehtitalouden ansaintalogiikkojen perusteella enää käsitellä samoin kuin joskus aikaisemmin.
Jos aikaisemmin liiketaloudessa sallittuna pidettiin noin viiden prosentin hävikkiä, niin nykyisin toleranssi on noussut huomattavasti korkeammalle. Itse asiassa hävikkiä ei enää mitatakaan, vaan asioita tarkastellaan kokonaisuuksina. Jos tuotantolinja näyttää toimivan (se "koetaan" toimivaksi), niin kaikki on hyvin.
Noille tuotantotalousjohtajille on täysin turhaa yksittäisten esimerkkien kautta todistella, että tilanne on toimimaton. Tällainen keskustelu varmaan nähdään vain heidän ansaintalogiikkansa murentamisena. "Sitten kun lehti menee konkkaan kenelläkään ei ole kivaa."
Sitä en tiedä miten viestin toimimattomuudesta saisi perille. Sitä pohdittaneen monilla eri aloilla ja pätevää vastausta ei tunnu löytyvän.
Minusta on tässä kritiikkikysymyksessä kyllä jännä ajatella makrotasoa - ainahan sitä vedotaa siihen, että ohjeet tulee ylhäältäpäin ja ne määrää lopulta kaikesta. systeemin täytyy olla pahasti rikki, jos mikrotason toimimattomuus ei kiinnosta hierarkian ylärakenteita. lisäksi tuntuu, että lehdet ja kaikki muu on aina menissa konkkaan joidenkin pienten juttujen takia: koska tarjoilija otti lasin limua työaikana, koska toimittaja käytti 2h jutuntekoon, piti olla tunnissa valmista, koska insinööri merkitsikin kaikki ylityötuntinsa eikä vain kolmasosaa, koska jollekin keikkalaiselle meni vähän liian iso palkkio. johtajatason samppanjat, saunaillat, optiot ja kultaiset kädenpuristukset sen sijaan ei vie mitään firmaa konkkaan.
VastaaPoistakritiikki on siitä jännässä asemassa, että se kuuluu liiketaloudellisin perustein kehitettävän tuotteen (lehden) tarjontaan, mutta perinteisesti sillä on ajateltu olevan jotain lisä- tai itseisarvoa ns. kulttuurin saralla. tällaisista ominaisuuksista on tietenkään turha puhua rahatalouden piirissä, koska silloin sen pistämätön logiikka ajattelee, että ahhaa, näähän tekee sen ilmaiseksikin ja ovat kiitollisia kun saavat tehdä.
tää menee jo harhapoluille, mutta samasta syystä joku "oman alan" työharjoittelujen tarjoaminen on noiden jumalaisten työnantajien puolelta tökeröä: pitäisi tehdä työtä, jopa erikoistunutta työtä ilmaiseksi tai karkkirahalla ja sitten vielä olla kiitollinen siitä. työväenliikkeen vanha julistus on tavallaan kääntynyt nurin: työntekijän ylpeys ei enää tiivisty siihen, että joku toinen saa ostaa hänen työtään ja tehdä jopa voittoa sillä, vaan työntekijän koko nöyryys ja kiitollisuudenvelka suuntautuu siihen, että juuri hän saa kaikista mahdollisista ehdokkaista antaa työnsä tälle työnantajalle kuin uhri annetaan jumalille - eikä haittaa, jos jumalat vetävät välistä.
"että juuri hän saa kaikista mahdollisista ehdokkaista antaa työnsä tälle työnantajalle kuin uhri annetaan jumalille"
VastaaPoistaTäsmälleen. On ollut hämmentävää seurata tämän eetoksen kehittymistä, tai huomata, miten yhtäkkiä ollaan sen piirissä. Erityisesti mua kismittää se, miten opiskelijat hyväksyy tilanteensa uutena lapsityövoimana. Yks jenkkiproffa, Marc Bousquet, on kirjoittanut aiheesta hyvin blogissaan:
"The great thing about education as job training is that it provides a rationale for the super-exploitation of the largest workforce on campus: students. For Obama and Duncan “affordability” means more of what we’ve been doing for three decades: turning out students as disposable short-term teachers, short-term journalists, short-term office workers, short-term nurses and social-service labor–as long-term but replaceable workers in retail, package delivery, food service, day care, elder care, housekeeping, and maintenance.
And then, when the same student workers can’t find employment (much less those who dropped out, or those who didn’t go), wondering, “huh, where did all the jobs go?”
Gee, fellas, you turned the jobs into “financial aid,” or “service learning,” or “internships,” or just good old “working your way through–it’s good for ya.” As I’ve written before, you want to create several million jobs overnight, at a reasonable cost? Just withdraw students from the workforce. For a bonus few hundred thousand jobs, you could guarantee full employment for teachers."
http://howtheuniversityworks.com/wordpress/
Maaria, kiitos taas!
VastaaPoistaOlen Hesari-pimennossa (ja muussakin pimennossa) ja Koskelaisen kritiikki osui silmiin vasta nyt. En pysty tunnistamaan Pääskystä ja lepakkoa tuosta kritiikistä lainkaan. Piti kirjoittaa lyhyt, positiivinen vasta-arvostelu:
http://hyminaa.blogspot.com/2009/12/vasta-arvostelu-pauliina-haasjoki.html
TM, kiitti linkistä ja lainauksesta. tuota voi soveltaa aika hyvin suomeenkin. mua jotenkin tässä joku aika sitten pelotti, kun kuulin useammankin ihmisen puhuvan siitä, että heidän pitäs "kelvata" työnantajille ja että entä jos he ei "kelpaakaan", ikäänkuin siinä nyt sitten menisi itsetunto, identiteetti ja koko elämä. jestas, eikö ihminen enää mietikään sitä kelpaako hän jumalalleen, rakastetulleen, yliminälleen tai vaikka äidilleen vaan sitä, että kelpaako hän... työnantajalle?
VastaaPoistaHenriikka, kiitos itsellesi, osasit tehdä hirveän tiiviin ja selkokielisen vasta-arvostelun nopeasti! Journalistinen teko.