"sen nimi on Tellus tai Maa", tai jouluvalosarja, luukku 24

[tämä on joululahja isälle. siksi valosarja katkeaa hetkeksi, mutta jatkuu vielä. hyvää joulua!]

"Tää tekniikan aikakausi tarvitsee romantiikkaa", väitetään Hectorin sanoneen

On hyvin latautunut päivä, jouluaatto. Ehkä sen merkitys syntyy menneiden jouluaattojen summana, pimeästä johon lapsi herää, hiljaisuudesta, jossa ei ole ketään, päivästä, joka ei tunnu koskaan loppuvan. Pimeästä, johon päivä lopulta laskeutuu, ja johon päivän juhla lopulta hiljenee. Ehkä joulutähteä, kuusenlamppuja voi polttaa koko yön syömässä pimeyttä (jos se kerran on syötävä, kuten muutkin joulun antimet) -

NOSTALGIA I & II ovat Hectorin lauluja (Nostalgia, 1972). Laulujen sanoitukset ovat erilaiset, osin samat, melodia sama, sovituksessa jonkin verran eroja. Kuuluu uskoa, että noina aikoina laulettiin naiivin vakavasti. Se ei ole huono asia, miksi laulaa mitään, jos ei ole vakavissaan.

Nostalgian ja ironian käsitteet kulkevat nykyisin käsi kädessä, aasinsillan tehtävän täyttää retroilu. "Nostalgia I" ja "Nostalgia II" ovat totisia lauluja - sillä tapaa kuin lapsi on totinen, sen posket ovat pyöreät ja katse vakava, hakee molemminpuolista luottamusta. Kuitenkin laulut myös availevat nostalgiaa, vieläpä postmodernilla tavalla; jos keskeinen postmodernin temperamentin piirre on ironia (moninkertainen varautuneisuuden kerros, epävarmuus siitä onko joku vakavissaan tai puhuuko hän siitä mistä puhuu), "Nostalgiat" eivät tietenkään väistä sitä. Jo nostalgian valitseminen peräti kahden laulun aiheeksi tekee aiheesta väistämättä epänostalgisen ja moneen suuntaan riivityn. Nostalgia riittää osoittamaan laulujen minän häilähtelyä, epävarmuutta ja pienuutta.

"Nostalgia I" lähtee liikkeelle tajunnan tilasta: unta vai ei? Tulee tarkka kerronnallinen kaari: minäpuhuja lähtee äidin sylistä, ja maalta, kuten sukupolvikertomus tuohon aikaan vaati. Maalta kaupunkiin, aina uudestaan. Rakenne toistuu suomalaisessa sanataiteessa toistumistaan, jo satakunta vuotta. Tarvitsee vain ajatella naturalismin kertomuksia kaupungissa langenneista maalaistytöstä tai Kaarlo Sarkian lapsuusnäkyjä, jotka on pudotettu kaupungin katujen tunnelmaa ja rytmiä hakevien runojen viereen. "Nostalgia I:n" kaari on täsmällinen, tai sitten se on satunnainen ja huolimaton.

Laulu kuvaa lapsen leikkiä, koko ajan preesensissä: "Mä sammaliin sirkuksen laitan / ja kaarnasta teen mitä vaan" ja, kuin tuttuna huutona meidän kaikkien kokemuksessa: "Mä teen lumilinnan ja aamulla nään: / joku maahan sen kaatanut on / nyt ennalta aavistaa voin joka sään, / talvet syksyiksi muuttuneet on". Nythän minäkin näen hangen ikkunasta, taivastelen oranssia kaupungin valoa, joka saa kaikupohjan valkoisesta maasta, mutta kuinka monta edeltävää talvea ja joulua ovat tuntuneet syksyiltä (niin, silloin on pimeämpää, hyvä niinkin). Kyllähän lumilinna rikotaan, kun sen jättää yöksi ulos. Säätkin sen turmelevat.

"Nostalgia I" rakentaa pienen ihmisen kokemukselle, joka on yhteistä. Äidin lempeys, tähtitaivas ja leikit kuuluvat tähän pieneen piiriin. Nostalgia on välttämätöntä ja sietämätöntä - ollapa edes muistojensa herra, kun lapsena määräsi sammalta, kaarnaa, nosti leijan taivaisiin.

"Nostalgia I" koostuu hajonneista ja hävinneistä yksityiskohdista, joista toiset liittyvät rakentamiseen, eheyttämiseen - sirkus sammalissa, lumilinna, mustikoiden kerääminen ja piirakan tekeminen, toiset hajottamiseen. Rikkoutumisen kaari lähtee lumilinnasta, minä rakentaa, joku kaataa sen maahan. Kaipuu alkaa piiskata, löydä kasvoille, itse kasvotkin hajoavat moneksi, ja ne nähdään enää peilistä. Minäkin uhkaa muuttua tuhoajaksi: "voin puristaa sormeni nyrkkiin / myös lyödä ja murskata voin"; häntä ympäröivät niin tiukat säännöt, että hän kokee törmäilevänsä niihin. Luulen kuitenkin, ettei puhuja riko mitään, hän pelkästään huomaa mahdollisuutensa rikkoa, myös hän voi antautua tuhovoimaksi.

Onko ratkaisu tässä, ihan laulun alussa: "varjoni tunne mua ei"? Onko laulun minä kuten Peter Pan, jolta varjo livahtaa? Peter Panin varjokin on elävä, ja kun varjo ei tunne, mitä se silloin jättää tekemättä? Eikö se enää tervehdi? Peterin varjon muuttuminen on ymmärretty kasvun merkiksi, varjoleikin loppuminen tekee aikuiseksi, joka näkee valossa vain tumman alueen liepeillään. Koska eihän varjo ole muuta.

Nostalgian määritelmä on ensimmäisen osan viidennessä säkeistössä: "kaipuuni menneeseen aikaan". Nostalgiaa ei sekoiteta retroon, vaan sen luonne kaipuuna menetettyyn tai siihen, mitä ei ehkä ollutkaan, säilyy. Sana on uuslatinan yhdistelmä kreikan sanasta nostos ja päätteestä -algia. Edellinen merkitsee kotiinpaluuta ja jälkimmäinen tuskaa. Nostalgialla on tarkoitettu masennusta, joka valtaa mielen kun on kaukana kotoa. Hectorin laulussa on voimattoman raivon ja turhautumisen sävy - ei ole sitä, minne palata. Nostalgia kuvataan perimmältään traagisena tunteena, kuten "Nostalgia II:n" viimeinen säepari kuuluu: "kautta helvettien tiedän kulkevan sen / joka eilistä jää etsimään".

Laulu hakee nostalgian merkitystä sekä henkilökohtaisesta että yleisestä. Ajan kuluminen on tietysti lisännyt kerroksensa "Nostalgiankin" ylle - kukapa ei puhuisi 1970-luvusta nostalgisena aikana, se on tiettyjen ikäpolvien nuoruutta. On jo kaksinkertaista nostalgiaa käydä nyt tämän kimppuun. Mutta uskon vilpittömästi, että nostalgia pantiin osasiinsa jo tässä. Palasiksi, muttereiksi. Uskon vilpittömyys on jälleen yksi kaksoisvalaistus (kuinka sinä voit olla niin naiivi) ja jälkikäteisyys - uskon NYT, että Hectorin "Nostalgia" olisi voinut tehdä itsensä tarpeettomaksi jo aikanaan (kenties tekikin; miten voit sanoa, et elänyt silloin). Mutta koko teksti, sekä yksi että kaksi, todistavat, että nostalgiaan ei tarvitse suhtautua pilkallisesti. Ehkä nostalgia tiivistyy tähän: se ei ollut myyntiartikkeli, sillä ei myyty ainoatakaan retrokuosia.

Henkilökohtainen: mustikkapiirakka. Maxi-Market - joka on taas meille jo halpaa nostalgiaa, Maxit ovat Prismoja nyt - muutti erään lapsuuden maiseman. Tästä kulkee kuitenkin tie yleiseenkin: eikö monenkin suomalaisen kotiseutu, leikkipaikka ole revitty piloille ja päällystetty asfaltilla?

"Nostalgia II" kohottaa perspektiivin Maxi-Marketin alle jääneiltä mailta roimasti ylöspäin. "Nään kartalla pikkuisen pallon / sen nimi on Tellus tai Maa" - kartan täytyy olla varsinainen makroperspektiivin projektio, jos Maa esiintyy siinä vain pikkuisena pallona. "Nostalgian" toinen osa korostaa katsomistapaa - ja näyttää myös ensimmäisen osan siinä valossa. Ensimmäisen "Nostalgian" lapsuutta haikaileva minä hallitsee sammaleitten maailman, mustikoiden mättäät mutta toisen "Nostalgian" puhuja piirtää suuremmat ympyrät. Sirkus ei ole enää metsänpohjan freakshow, vaan se jatkuu taivaalla, "kuussa sirkusta laajennetaan". Nyt puhuja ei kuitenkaan ole tekijä, vaan seuraa tapahtumia sivusta, ja ilmeisesti antaisi mieluummin velliä nälkäisille suille. "Nostalgiassa" on tietysti läsnä 1970-luvun poliittisessa laulussa tavallinen sosiaalinen omatunto, ja poliittiseen laululiikkeeseen on myös konkreettinen viittaus (tosin en ymmärrä mitä poliittista ko. laulussa on): "on helppoa hiljainen olla / ja tyytyä puolikkaisiin" vertautuu Kristiina Halkolan esittämään "Ei puolikasta" -lauluun (Kaj Chydeniuksen säveltämä Jevgeni Jevtushenkon runo, levyllä Täytyy uskaltaa, 1971). Liekö viittaus ironinen vai ei.

"Nostalgia II:ssa" rajallisuus ei tule ulkoa laadittujen sääntöjen myötä, kuten se ensimmäisessä osassa näyttää tulevan, ja herättää myös transgressiivista raivoa. Toisen "Nostalgian" puhuja ei ole yhtä aktiivinen kuin ensimmäisen, eikä hänen myöskään tarvitse varsinaisesti törmätä ulkomaailman kanssa. Pikemminkin hän asettuu syrjään, ja kuvattuaan pallon pieneksi, nimettyään sen joko-taiksi (no, onko se Tellus vai onko se Maa, sano sinä), todettuaan, että ihminen käy taistelunsa kallonsa sisällä, hän pohtii:

En ymmärrä mikä on oikein
tai väärin tai tuomittavaa...
Mikä munista oiskaan se soikein,
jos miljoonaa tutkia saan?

Tämä on kuitenkin aivan liian vaikeaa, ajatuskin miljoonan munan soikeuden vertailemisesta on pyörryttävän koominen. Samalla tavalla tekojen vertailu on harmaan sävyjen punnitsemista. Lumilinnan hajottaminen ja Maxi-Marketin rakentaminen ovat "Nostalgian" ensimmäisessä osassa tuhotöitä, ne ovat pahoja tekoja. Ne rikkovat jonkun maailman peruuttamattomasti, ja sulkevat hänet nostalgiansa helvettiin.

"Nostalgia II:n" puhuja vaihtaa äkisti perspektiiviä. Ensin Maa nähdään avaruudesta, kartalla on se pikkuinen pallo. Sitten katsotaankin pellejä kuussa. Laulussa on moraalinen vire. On epäoikeudenmukaista, että avaruutta valloitetaan, kun kaikki Maan ihmiset eivät edes saa syödäkseen. Sirkus ja pellet vertautuvat saman levyn kappaleeseen "Karnevaalit", jossa hulluus on nimenomaan tuhoavaa - ihminen häkissä tekee mitä vain, lampaat syödään elävältä, härkä lyödään elävältä, viisi naista sahataan ja "me innoissamme lyömme tahtia". "Karnevaalit" muistuttaa ajasta, ja tilasta, jossa hurme ja hurmio ovat hyvin lähellä toisiaan, ja osoittaa, että silpomalla viihdyttävä maailma yhtä kaikki pyritään sulkemaan omamme ulkopuolelle, ja unohtamaan: "on karnevaalit aika lopettaa". "Nostalgia II" ei sulje esirippua turvallisesti, vaan yksilö jää kiinni ristiriitaan: "kohta halkeaa maa, mitä nähdä hän saa, / joka taivaalle tuijottelee".

"Nostalgia I" ja "Nostalgia II" käsittelevät aihettaan perinpohjaisesti. Avaruus on tulevaisuudessa, sinne ollaan matkalla, sinne laajennetaan. Menneisyydessä on joku tuhottu maisema, jonka etsiminen johtaa kestämättömään tilanteeseen. Puhuja näyttää hylkäävän helvettinsä, "Nostalgia II:ssa" on suorastaan opettavainen sävy - eilistä ei kannata etsiä, koska se johtaa sietämättömään tilanteeseen. Siksi on itse muututtava. Aktiivisesta passiiviseksi, maailman muokkaajasta tarkkailijaksi. Tunnetilat jäävät silti toivottoman rispaantuneiksi, harmaansävyisiksi. Tähtien vyöttämästä, juhannuksen yöttämästä äidillisestä alkukodista puhuja päätyy laukomaan abstrakteja väitteitä, maalaamaan menneisyyden yhtä aikaa banaalisti ja kauniisti, kun taas nykyisyys ja tulevaisuus näyttäytyvät ristiriitaisina ja hahmottomina.

"Nostalgioiden" sävelkulku ja sovitukset ovat läpeensä kauniita, vailla sitä repivyyttä tai junttaavuutta, jota Hectorilta on myöhemmin löytynyt. Ehkä musiikillinen herkkyys taivuttaa lyriikan lukemisen akselia vakavaan suuntaan, ironian kysymys jää väistämättä taka-alalle, samoin retroilu - en ehkä tunnistaisikaan sitä. Toisaalta ironiasta tulee tätä myöten purevampaa ja kavalampaa kuin voisi ajatellakaan. Kun kuvittelen, että hampaat irtosivat kädestäni, ne kävivätkin lapaluuhun.

Sanotaan, että Hector olisi tahtonut laulaa Cat Stevensin tapaan, mutta en oikeastaan pysty kuulemaan tätäkään kovin täsmällisesti, minusta kyseessä on yleisempi ajan folkmusiikille ominainen tyyli. Kiinnostavan vaikutelman luo myös aiheen kärsivällinen käsittely kahteen kertaan, ja laulujen vähäiset musiikilliset erot, kuten "Nostalgia II:n" lievät avaruusäänet (joiden luulisi viittaavan ennemmin David Bowieen kuin Cat Stevensiin). Oikeastaan "Nostalgia II:n" ratkaisu tuijottaa taivaalle, kuun pelleihin ja avaruuteen vaikuttaa nykyisin nostalgisemmalta kuin mustikkapiirakkaan katsominen. Avaruus osoittautui hitaaksi pakotieksi kaadettujen metsien ja rumien markettien maasta.

Onkohan tästä päästy mihinkään? Joka joulu tarjolla on nostalgiaa, jokaisella joululla jokainen voi kivetä helvettinsä - jos tuodaan Hectorin "Nostalgioiden" ajattelu raakana tähän. Tänään, juuri ennen lahjojen jakamista lapset katsoivat joulua toisten ikkunoissa: - Nuo koristelee kuusta! - Nuo avaa jo lahjoja! Pienen hetken he tarkkailivat, miten sirkus lähtee käyntiin toisten kodeissa. Tänä yönä lastenhuoneissa palavat jouluvalot - kunnes minä menen nukkumaan ja sammutan ne.

- - - -
kappaleiden sanoitukset, tosin paikoin hieman eri tavalla kuin levyllä laulettuna, ovat täällä: Nostalgia I & Nostalgia II löytyvät sivun alaosasta

jouluvalosarja, luukku 23

kiintotähtien valoa voi tutkia optiikan avulla - liitotähtien valoakin, ja kiintokaupunkien valoa voi katsoa mereltäpäin satamiin ja ohi eikä antaa taivaan häiritä * näkyykö, merenkulkija, näkyykö punainen sydän, risti ja ankkuri ikkunassa, näkyykö kun joku katsoo niiden takaa, ne ovat punaisia lyhtyjä, sataman takana, lyhtyjen valoja voi tutkia optiikan avulla, ja joulutähtien hidasta kiertoa, johtoja lyhtyjen häntiä

jouluvalosarja, luukku 22

suunnitelmissa on palapeli: kerrostalo. ikkunat. lasitetut parvekkeet. valot, valojen muodot, terävät pikkukynttilät, värit ja tausta tumma, punatiiltä. kapunkisiluettipalapeli, jossa talon viivat valaisee lumisateinen taivas, josta kaupungin valo hohtaa takaisin, joka näyttää pimeän pimeässä valossa - ei terävänä kuten kuu, vaan sellaisena, että pitää pyyhkiä silmälasit, ei auta, hieraista silmiä, ei auta, katsoa vain hankeen kengänkärjissä eikä lainkaan metsänrajaan, jonka valoisuus tuo lähemmäs. ja talossa leviävinä reikinä valoletkua, pistettä, lyhtyä, sekin valuu taivaalta takaisin maahan, valon moninkertainen heijastus, kaupungin ruumiittomat enkelivyöryt

Missä on poikain omenat?

"Mitä lie miesasiaproosa? Jos vaimolta kysyy, niin varmaan uhoa, runkkausta, urheilua ja tunnejäykkyyttä. - Vaikea suhtautua vakavasti noihin promale-liikkeisiin."
nimimerkki Pete

"Ei siis miesasian, vaan asiaproosan. Huumori tästä on yhtä kaukana kuin siitä proosastakin."
"Tunnustus: en ole mikään ytimekkään asiallisen miesproosan ystävä. Minusta se on kuivan kälpäkkää turhanpäiväistä pölinää. "
nimimerkki Tapsa P.

"Raija Siekkinen on tunneilmaisultaan mies ja lauserakenteeltaan nainen"
nimimerkki Mummo

"Lähtipäs "miesproosa" liikkeelle kun heitettiin vain aihekassista kahvat ilmaan. Pommi taitaa tikittää?"
nimimerkki Kivaniemi

Papinniemen blogin kommentteja, Parnasso

Ruvettiin aamumme ratoksi vääntämään käsitteestä äijäproosa. Keskustelu lähti liikkeelle Neliapinan entrystä, jossa tämä luki Arto Salmista, ja kirjoitti mm. tämän lauseen: "Periaatteessa Salmisen kirjat ovat sitä, mitä äijäproosa voi enimmilään toivoa olevansa". Tästä heräsi kysymys - onko Salminen muka äijäkirjallisuutta?

Minun mielestäni Salminen on aivan ilmeisesti äijäkirjallisuutta, koska hän käsittelee maskuliinisuutta. Miehen mielestä asia ei ollut ollenkaan niin, koska Salmisen ote on analyyttinen. Menin jopa väittämään, että valtaosa kotimaisesta proosasta on 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ollut äijäkirjallisuutta ja ämmäkirjallisuutta. Kuten Anja Snellman tai Kauranen - onko sen tuotannossa ainuttakaan kirjaa, joka ei käsittelisi naissukupuolta ja sen representaatioita?

Aikamme jahnattuamme kirjojen piirteistä, sukupuolisuudesta kirjallisuudessa yleensä ja erikseen ja vertailtuamme lukemiamme Hotakaisia joku fiksu keksi, että käsite pitää googlata. Johan alkoi selvitä. Miehellä oli kauppalehtikäsitys äijäproosasta, ja minulla taas käsitys, jota vastaa aika hyvin tämä Mervi Kantokorven Books from Finlandiin kirjoittama juttu.


Äijäkirjallisuus:

1. bestsellerlistojen miehekkäät genret - trilleri, dekkari, erä ja kala, iso osa huumorikirjallisuutta. natsit. talvisota. ensimmäisen maailmansodan lentokoneet. Kalle Päätalo. Ilkka Remes. Harjunpäät. Arto Paasilinna. Se, mitä äijä lukee ja mitä häntä varten myydään.

2. ns. taideproosagenreen kuuluvat yleensä miesten kirjoittamat miesnäkökulmaa tai miessukupuolta valottavat ja erittelevät kirjat, jokseenkin realistisia, ote toisinaan satiirinen, kuitenkin kuivakka, tavallisena tyylipiirteenä naseva, jäyhä, lyhyehkö lause. Raittila, Hotakainen, Salminen, Tervo, Tamminen, Kyrö, Tuuri. Se, mitä äijän pitäisi lukea?

Ensimmäiseen määritelmään kuuluvat kirjat, joita äijät lukevat, silloin kun äijät ylipäänsä lukevat. Ainakin nämä ovat äijäkelpoisia lahjoja, Kauppalehdenkin artikkeli käsittelee isänpäivän tienoon kirjamyyntilistoja: "[j]o lokakuun listaa dominoivat isukeille ja vaareille hankitut alan miesten teokset." Kun puhutaan miesten kuluttamasta kirjallisuudesta, alkaa toimittajakin vetää kurkkuörinäläppää... "Alan miehet"?

Toiseen määritelmään löytyy osumia lähinnä kirjallisuusihmisten kirjoittamista teksteistä. Erään Austeninsa lukeneen toimittajamiehen mielestä Tuntematon sotilas on äijäkirjallisuutta, Jarkko Tontti taas sanoo Pussikaljaromaania kuvaillessaan näin: "Ollaan siis mahdollisimman kaukana siitä lyhyen lauseen yksioikoisesta kuulaudesta, mikä on tuskastuttavalla mahdillaan dominoinut kotimaista äijäkirjallisuutta toisen maailmansodan jälkeen." Suorastaan kyllästyneen huomautuksen tekee esimerkiksi Raija Oranen haastattelussaan: "Äijäkirjallisuus on kyllä edelleen Suomessa yliarvostettua. Etenkin vähäosaisista nostalgisoivasti kertova miesproosa on kovassa suosiossa."

Maalainen kirjoittaa blogissaan Antti Hyryn Uunista: "Äijäkirjallisuutta, sanoi joku toinen. Tuskin tavallinen äijä sitä kuitenkaan lukee, vaikka voi se rakentamisen kuvaus kiinnostaakin." Tämä lause osuu täsmälleen siihen ongelmakenttään, johon mekin keskustelussamme jouduimme. Paljon lukevat, kirjallisuusväki jne. käyttää sanaa äijäkirjallisuus tai -proosa jopa kyllästyneesti. Yleensä kaikilla on joku mutu siitä mitä kirjoja äijäproosalla tarkoitetaan. Maalaisen käyttämä luonnehdinta "tavallinen äijä", joka tuskin lukee esimerkiksi Hyryn Uunia, on kiinnostunut juuri noista aihepiireistä, joita äijäkirjallisuuden 1. määritelmä sulkee sisäänsä - jos on ollenkaan kiinnostunut lukemisesta. Äijälle se isänpäiväremes saattaa olla ainoa kirja, joka tulee koko vuonna luettua.

Hyryn, Raittilan, Hotakaisen, Salmisen, Tammisen tai vaikka Heikki Turusen kaltaiset tekijät sen sijaan houkuttavat sensitiivisempää lukijakuntaa. Maskuliiniseen identiteettiin pureutuvia kirjoja lukevat enimmäkseen ne, joille aihepiiri on jollain tavalla tuttu, ja jotka ovat jo ehkä "purkaneet" omaa äijyyttään - sikäli kun kenenkään on mikään pakko purkaa sukupuolisuuttaan. Silti miessukupuolisista kahleista kuulee tuon tuostakin valitusta, ja tarve sen pohtimiseen on selvästi olemassa. Ongelmia syntyy kun äijä ja äijää purkava teos eivät kohtaa. Lopputulos on se, että kaikki muut paitsi äijät tietävät mitä heistä puhutaan selän takana.

Olisiko äijä enää äijä, jos hän ryhtyisi esimerkiksi kirjallisuuden avulla harrastamaan maskuliinisuuden kulttuurista ja henkilökohtaista pohdiskelua ja siten muokkaamaan sukupuolisuuttaan? Äijyyteen kai liittyy jonkinmoinen mutkattomuus ja suoruus, ja ehkä tähän sukupuolistuu myös koivuklapilause. Kirjallisuudelle kelpaa suora ja yksinkertainen kieli kunhan se on samalla täsmällisesti aseteltua. Sillä on jokin maskuliininen tyyli, siitä huolimatta, että kyky kirjoittaa lyhyttä lausetta ei ole sukupuolisidonnainen ominaisuus. Samalla lyhytkielinen ilmaisu pyrkii säilyttämään puheen ytimekkään ja jäyhän lauserytmin.

Voisin jopa mennä niin pitkälle, että väitän lyhyen lauseen lisäävän kertojan jämäkkyyttä ja luotettavuutta. Kun kirjallisuudentutkimus keksi epäluotettavan kertojan käsitteen, syntyi luonnollisesti erilaisia hahmotelmia kertojan epäluotettavuudesta. Jos näitä piirrelistoja haluaa lukea ilkeästi, luotettavimmaksi kertojaksi hahmottuu äkkiä tavallinen, keskituloinen, keski-ikäinen valkoinen mies. En yhtään yllättyisi jos jostain varhaisesta epäluotettavaa kertojaa kuvailevasta älyttömästä piirrelistauksesta löytyisi väite siitä, että pitkä, polveileva virke on epäluotettavuuden merkki. Sukupuolisuuden tai minkä tahansa avoin analysoiminen taas vaatisi lauseen pidentämistä - kolmen soinnun rokin voi taivuttaa sinfonisiin ulottuvuuksiin vain hyvin harva, ja subjekti-objekti-predikaatti -lauseella on hankala tehdä pikkutarkkaa, osuvaa ja kaunista metasukupuolista tekstiä. Eikä kukaan sitä kyllä vaadikaan.

Alussa siteerasin kommentteja Parnasson päätoimittajan Jarmo Papinniemen blogista. Papinniemi ilmoitti merkinnässään lehden miesnumeron valmistumisesta. Pelkkä tieto maskuliiniseen sukupuolisuuteen keskittyvän teemanumeron ilmestymisestä herätti heti tarpeen laukoa mielipiteitä. Heti oltiin tuomitsemassa miesasiamiehet, promale-liike, ja osoiteltiin Raija Siekkisen kerronnan sukupuolisuutta - liian jäyhääkö feminiiniseksi kirjoitukseksi? (Maria Jotunikin taitaa joutua tässä ukkojen sarjaan, kun taas Charles Dickens on selvä muija... tässä näkee vertailun mielekkyydenkin aika hyvin.)

Tottahan se, kyllä äijyyttä eritellään suomalaisessa miesproosassa hartaasti. Mutta se ei kai sitten lopultakaan tavoita äijää itseään ja siihen kai tarvittaisiin promale-toimintaa. Se voisi alkaa jo lapsesta.

Kun tytär kuuli keskustelumme miesten lukuharrastuksesta, hän nosti naamansa irti Feeniksin killasta, ja kertoi, että luokassa on lukupuu, johon saa kiinnittää omenan aina kun on lukenut kirjan. Kahdenkymmenenviiden oppilaan luokan pojat olivat kiinnittäneet puuhun kokonaista kahdeksan omenaa syksyn aikana. Se on alle yksi kirja per poika - ja jos uskotaan kirjallisuuden kykyyn vaikuttaa ihmisen ajatteluun, mielikuvitukseen, empatiakykyyn ja itseanalyysin mahdollisuuksiin, poikien pitäisi syödä omppuja enemmän kuin puolikas lukukaudessa.

jouluvalosarja, luukku 21

valkeiden eläinten päivä * valonaika alkaa kun eläinten huudahdukset on kuultu. ne saapuvat kuin tuomiolle lumeen valona valoon jälkinä jälkiin peura vuorollaan, ja jänis, naalikin kettuna teurastettuna, - valosaasteiden aikana ei tehdä talvitaivaan karttoja, stella polaris on parvekkeellas! valotaivas on tyystin oranssi, se peittää linnunradan valkeat eläimet; joutsenet, kukkuvat käet, kyyhkyslakat, pellavapäät. - läpinäkyvä taivaankettu anna pimeää, pilvistä saasta heijastaa takaisin maahan, valkeiden, vaaleanpunaisten eläinten nimeen ei meillä ole tänäänkään pimeää, ei tule valosta päivä

jouluvalosarja, luukku 20

olen täysin objektiivinen jouluvalojen suhteen. tietysti pidän toisista enemmän kuin toisista. en pidä esimerkiksi räikeästi välkkyvästä lediletkusta, josta on muotoiltu joulupukki tai reki. toisaalta pidän sellaista, jotka on laitettu leikattujen kaupunkipuiden oksiin vertikaalisesti, ne näyttävät vähän kultaisilta sipuleilta. olen silti täysin toteava jouluvalojen suhteen, haluan ainoastaan keksiä keinon niiden korvaamiseksi. tähän mennessä en ole keksinyt pimeää parempaa.

jouluvalosarja, luukku 19

kuusi on valaistu puu, piikikäs puu, katkaistu puu, puu metsättä. kynttilät kiinnitetään kuuseen samalla tavalla kuin pyykit narulle, ja johto pannaan jotenkin huomaamattomasti. kaikki kuitenkin näkevät sen, ja antavat sen olemassaolon anteeksi. musta johto, valkea taas niissä ikkunaan pantavissa valoissa, eikö se häiritse, en ymmärrä miten ihmiset voivat olla näkemättä sitä maadoitettua käärmettä, kiiltäväkylkistä, sen läpi valuu jatkuva virta, keinovalon mahla, se hallitsee näkymää kun valo sammuu, on pelkkä kuollut kylmä käärme, musta kyy, valkea kyy, joulupuun kyy, pimeä puu.

jouluvalosarja, luukku 18

kun jouluvalot tuikkivat, tuulee. kun ne valaisevat, on pimeää. kun niistä kuuluu hurinaa, muuntaja on kovilla. kun ne lämmittävät, lumi sulaa hiilivoimalla.

jouluvalosarja, luukku 17

mummut ja vaarit heräävät varhain. he eivät polta jouluvalojaan koko yön. vaarit käyvät tupakalla terassilla ja samalla laittavat pensaan valosarjan johdon paikalleen. pihalla tuikkii, tuuli liikuttelee pensasta. vaarien käärimät sätkät maistuvat savuisille aamupakkasessa, lumiaura möyryää hämärissä. mummut keittävät kahvia keittiössä, laittavat puukynttelikön piuhan paikoilleen. ovat hetken pelkän kynttelikön valossa, huokaavat. painavat kahvinkeittimen nappia, sytyttävät keittiön lampun kun vaarit tulevat sisään lehti kädessään pakkastupakan hajuisina. vaarit vääntävät lattialämmitystä kovemmalle. mummut laittavat hellan päälle, veden kiehumaan. vaarit laittavat olohuoneen television ja joulutähden päälle, sytyttävät jalkalampun nojatuolin vieressä. ryhtyvät lukemaan lehteä. mummut käynnistävät pyykinpesukoneen. lisäävät ilmastointia, ja pesuhuoneen lattialämmitystä. mummut käynnistävät liesituulettimen, ja radion, ja jouluaaton kinkunpaisto, saunotus, ruuanlaitto, kuusenkynttilät, ne vievät paljon virtaa -

koskinen: reikä maailmassa, I

Luin vasta Pekka Tarkan kirjaa Sanat sanoista. Arvosteluja ja kirjoituksia 1957-1984. Ihan sivumainintana toisessa arvostelussa Tarkka otti esille Ari Koskisen, Sörkan Volter Kilven. Kenet?

Hakukone pystyi kertomaan vain sen, että Tommi Melender on aikaisemmin tehnyt saman havainnon. No, hankin sitten Koskisen kirjan. Sen nimi on Reikä maailmassa, ulkoasu muistuttaa WSOY:n a-sarjan romaanien kansitaidetta. Julkaisija on Kansankulttuuri, vuosi 1967. En ole ehtinyt lukea Reikää maailmassa kokonaan, mutta haluan ihan välttämättä intoilla siitä jo nyt.

Tämä on kotimaista kokeellista kirjallisuutta. Kevyesti kokeellisempaa kuin Timo K. Mukka, vaikka hänkin sekoitti erääseen balladiinsa lyyrisiä kohtia. Koskisen kirjassa on nimittäin runon tapaan veistettyä typografiaa, joka saavuttaa aivan hillittömät ulottuvuudet, kun päähenkilö Valdemar kirjan loppupuolella kaivaa lompsastaan esille kultaisen lyyran, ja isomman lakistaan, ja sitten usean sivun ajan teksti valuu lehdillä kuin ylioppilaan lyyran kaaret. Lyyrillistä, vai? Ja samaten runolliset, herkät kuvaukset Aleksis Kiven kadusta voi kertoja listiä juuri päästettyään ne suustaan:

Se on työläisten kaupunginosan bulevardi, sen lehmukset kärsivät, ruoho tukehtuu, sen hiekkakäytävät täyttää roska ja kuona ja irtolaisten tippa- ja pulipullojen sirpaleet,
ratapihoilta ja tehtaista lankeaa sille nokea ja savua, vuokrayksiöiden ikkunoista ja venttiileistä köyhän ruuan ja laiminlyötyjen asuntojen lemua;
kun aurinko kesäisin laskee näkee länsipäästä itään katsoen miten katu imee kellervän hiipuvan autereen ja rakennukset hohtavat ja valo pakenee katua alas itää kohti ja köyhyys himertyy,
ja on niin runollista että oksettaa.

Palaan tähän kirjaan vielä, kunhan olen lukenut sen. Mutta oikeastaan sen voin jo sanoa, että harvan romaanin selailuvaihe vie kahta päivää - tässä on katsottavaksi pieniä ikonisia kuvia, luettavaksi eri tavoin präntättyjä kohtia ja loistavaa, nasevaa dialogia. Suhde kulmakuntaan on vähän samantapainen kuin Döblinin Berlin Alexanderplatzissa.

Mitähän jos kirjallisuushistoria muistaisi Koskisen kaltaiset tekijät paremmin? Vapaaehtoiset, eikös toimitettaisi nyrkkipajaesseekokoelma unohtuneista kotimaisista kirjoista? Ja jos tästä Koskisesta on joku kirjoittanut jossain, antakaa vinkkiä.

Onkohan Ari Koskinen vielä elossa?

jouluvalosarja, luukku 16

tämä ei ole kenellekään uutta : lumi ei ole valkoista : eilen se ei sataessaan ollut, vaan maantievalojen väristä maantievalojen lähellä, kirkasta kirkkaiden katulyhtyjen lähellä . valkoinen ei ole valkoista, vaan lankakerän alapinta on keltainen, koska se on keltaisen pöydän pinnalla;

jotkut ovat onnistuneet löytämään oranssinväriset jouluvalot, samaa sävyä kuin katuvalot ja heidän pihansa tuore lumi näyttää nuhjuiselta siinä valossa,

mutta en ole vielä nähnyt yksiäkään roosanvärisiä jouluvaloja . ajattelin sitä tänään kun lumi oli nousevan talviauringon väristä

jouluvalosarja, luukku 15

ihan yöllä, puolenyön jälkeen, kun ihmiset ovat enimmäkseen menneet nukkumaan, sammuu joitakin valoja. ei yleensä parvekkeilta vaan ikkunoista - mutta ei keittiöistä, ihmisistä on varmaan mukavaa käydä vessassa, juomassa ja jääkaapilla yöllä kun keittiössä on mukava himmeä valo joka ei ota unisiin silmiin. he eivät nähneet yötaivasta viime yönä, koska heidän ikkunoidensa edessä on valoverho - pakkanen sai urheilukentän voimakkaat lamput muuttumaan valopylväiksi, jotka himmenivät taivasta kohti, oranssi sulautui mustaan; kylmyys suodattuu valona ilmaan; en tiedä mitä siinä tapahtui; valon inversio - maan asemesta se valaisikin taivasta

jouluvalosarja, luukku 14

auringonvalo parvekelaseissa peittää kaikki heikommat valot, aurinko on jatkuvasti laskevan värinen - ja suurempi kuin kaikki maailman valot, jumalallinen, kolmeen jakautuva: aamutaivaalla kolme haloa, keskellä suurin ja sivuilla kaksi pienempää sylinteriä; aurinko kätkee kaikkien talojen jouluvalot, kaikki pienet valotäplät ovat vain auringon kuvajaisia hangessa, seinissä, ikkunoissa, katulamppujen lakeissa

jouluvalosarja, luukku 13

kaikkein ärsyttävimpiä ovat siniset valosarjat. kaikensävyiset siniset saavat uskomaan, että näkö on huonontunut. erillisiä lamppuja on vaikea erottaa, on vain sininen hehku. sitäpaitsi, sininen on sähkön väri. sähkönsininen. ei ole sähkönpunaista, sähkönkeltaista, sähkönharmaata vaan sähkönsinistä. sähkö. jouluvalojen yhteydessä ei ole hyvä ajatella sähköä, koska se muistuttaa siitä, että maailman ainaisen joulun pitäisi muuttua joulurauhaksi, valot pois. nyt.

Täällä on Henriikka Tavin vasta-arvostelu Pauliina Haasjoen Pääskysestä ja lepakosta.

jouluvalosarja, luukku 12

[viikin prisman liittymässä]

kävelet pitkin mustaa kosteaa oksaa. on joulukuu. syöpäläiset ovat kuolleet, toiset koteloituneet. monet liikkuvat vielä, on kuin syksyä vielä, terälehdet uhkaavat puhjeta mutta eivät uskalla pimeässä. oksaa kiertää oranssien valojen sarja, tasaväli, tasaväli. sinua katsotaan ylhäältä, järjestetään mustaa johtoa pensaan juuresta kohmeista nurmea pitkin terassin pistokkeeseen. kasvot ilmentyvät vihreiden aaltojen rytmeinä, autojen valokasvot himmeinä oranssin paksun valon alla, pakastaa hitaasti, kosteus muuttuu jääksi kävelet pitkin kosteaa pitkää oksaa, syöpäläiset oranssin joulusoikean valon alla, terälehdet paksuina mustaan oksaan. ilma on hirvittävän kostea kun kasvot ilmentyvät mustan johdon tasaväleinä, syttyvät, palavat oransiss

jouluvalosarja, luukku 11

päivänvalo vie ne mennessään. kun tarkkaan katsoo, näkee että valoja ei ole sammutettu. pensaiden pienet täplät ja parvekkeiden tulikärpäset arkailevat kosteaa viimaa. harmaakin valo, lähellä valkeaa, mutta vain jotenkuten valoksi myönnettävä, painaa hailakat keinovalot unohduksiin. kun tarkkaan katsoo, näkee seitsenhaaraisen kynttelikön vastapäisen rivitalon ikkunassa, se on sen eläkeläispariskunnan. eräässä ruusuportissa erottuu muutama pieni lamppu. päivä hävittää ne, ne ovat vähemmän konkreettisia, päivä siirtää adventtia iltaan ja yöhön,

jouluvalosarja, luukku 10

nosturiin on laitettu kolme mahtavaa oranssia lamppua, se hallitsee kompositiota voimakkaalla diagonaalillaan . nosturin valosarja johdattaa katseen kuva-alan vasempaan laitaan, jossa on talo. tavallaan nosturi on kertova elementti, koska talo, jossa on nyt runsaasti jouluvaloja, on sekin nostureiden pystyttämä; talosta huomaa ensin punaisen valon, se on yksittäinen valo mutta kaikkein voimakkain. seuraavaksi huomio kiintyy useisiin pikkulamppujen muodostamiin valosarjoihin, joita on kiedottu parvekkeiden kaiteisiin tai pylväisiin, kaikki vähemmän voimakas valo kuten ihmisen tai eläimen henki tai kynttilät peittyvät. vain räikeimmät kuultavat valosarjojen läpi.

jouluvalosarja, luukku 9

kuin kääntäisivät valoa lujemmalle, napista, josta valoa käännetään. joku parveke hehkuu kuin sadan keijun parvi disney-elokuvassa, tekisi mieli listiä pienet valopäät kärpäslätkällä; antakaa meidän pitää joulukuun syvä pimeys, vielä, kuin kääntäisivät valon nielun tännepäin

jouluvalosarja, luukku 8

kun olin lapsi, tuli taloon kaksi oranssinväristä paperista joulutähteä, joiden sisällä on pienikantainen hehkulamppu. niitä poltettiin aluksi tarkasti - ihan joulun alla, vain iltaisin. myöhempinä vuosina niitä tuli paljon lisää, ne alkoivat palaa yötä päivää. ehkä koko joulukuun, mistä minä tiedän, en ole viettänyt koko joulukuuta lapsuudenkodissani vuosikausiin. ehkä joku on unohtanut kaikkialle valot päälle, himmeiden valojen piiri laajenee vuosi vuodelta, huone huoneelta kunnes nurkkaakaan ei ole enää valaisematta. mitä enää asettuu valoisiin nurkkiin?

Nykyrunon nylkijät

Tämä teksti on pieni lähilukuanalyysi Jukka Koskelaisen kirjoittamasta arvostelusta (HS 8.12.2009), jonka kohteena on Pauliina Haasjoen Pääskynen ja lepakko (2009, Otava). Koskelaisen teksti on sinänsä Hesarin normaalia tasoa, mutta samalla merkki siitä, miten alas voi normaali taso valua, kun kriitikot lopettavat kokoelmien lukemisen ja keskittyvät pönkittämään keksimiään asemia. Petäjältä taisi päästä ilmoille nykyrunouden peikko, jonka olemassaoloon näemmä muutkin Hesarin kriitikot uskovat.

Koskelainen kirjoittaa: "Välillä tuntuu, että nykyään runoilijan pitää kirjoittaa mahdollisimman paljon arvoituksia, ottaa etäisyyttä välittömään kokemukseen. Ettei vain kukaan erehtyisi arvelemaan, että ollaan tosissaan ja ettei ymmärretä leikkiä kielellä." Puhuuko hän nyt todellakin Pauliina Haasjoesta? Minä olen ainakin oppinut tuntemaan Haasjoen tähän saakka suhteellisen suorasanaisena ja tietyssä mielessä perinteisenäkin tekijänä - ei sillä, että hänen teemansa olisivat mitenkään helppoja tai että hänellä olisi jotenkin simppeli ote kieleen, vaan Haasjoki on juuri niitä runontekijöitä, jotka hyödyntävät hyvin "runollisia" keinoja. Ja runous ei tapaa käyttää kieltä suoralla tavalla. Haasjoen runojen kielellisyys on vanhastaan muistuttanut esimerkiksi Mirkka Rekolan tapaa "leikkiä kielellä", joka on käsittääkseni vielä lyyrisen sopivaisuuden rajoissa.

Ainoakaan Koskelaisen tekstilainaus Pääskysestä ja lepakosta ei osoita, että Haasjoen ote olisi jotenkin nykyrunollisen arvoituksellinen tai kielikeskeinen. Jostain syystä hän kuitenkin lähtee tuomaan esille näitä yleisiä huoliaan Haasjoen kohdalla.

Ingressissä Koskelainen väittää, että Pääskysen ja lepakon "runot haparoivat ja lopulta avartuvat". Selvä. Arvostelun ensimmäisessä lauseessa "[a]lku jättää kylmäksi, jatko taasen innostaa" - joo, niinhän se ingressikin sanoo. Seuraavan lauseen mukaan Haasjoen kirja "tuntuu aluksi haparoivan". Ihanko? Sitten Koskelainen käyttää joitakin lauseita kuvaillakseen Haasjoen haparointia. Kunnes taas: "mutta puolivälin paikkeilla runot yhtäkkiä avartuvat". Muutaman lauseen päässä jälleen: "kirja on epätasainen, mutta se kääntyy voitoksi". Koskelaisen teksti on sikäli epäselvää, etten ymmärrä viittaako "voitoksi kääntyminen" jälleen kirjan heikkoon alkuun ja parempaan loppuun vai siihen, että kokonaisuus kuitenkin kääntyy voitoksi. Luultavasti Koskelainen ei tarkoita jälkimmäistä, koska tottahan hän silloin kuvailisi perusteellisemmin Haasjoen kirjasta löytämiään hyviä tekstejä. Esimerkiksi Koskelaisen poiminta palloa pyörittävästä kovakuoriaisesta on loistava, mutta en pysty Koskelaisen tekstistä päättelemään ollenkaan pitääkö kriitikko runoa huonona, "parempana" vai jopa hyvänä.

En tässä nyt vaadi Koskelaista kiittämään Haasjoen kirjaa, en ole edes lukenut Pääskystä ja lepakkoa. Mutta minusta olisi oikein hienoa, jos kriitikko edes onnistuisi perustelemaan miksi kirja on alusta haparoiva ja lopulta hyvä. Hän ei onnistu valaisemaan sen heikkouksia tai vahvuuksia millään tavalla, lähinnä sumentamaan lukijan käsityksen koko kirjasta. Kenen tarkoitusperiin tällainen pseudokritiikki sitten sopii? Kritiikin pitäisi - oli se sitten teilaus tai neutraali tai ylistys - ainakin pystyä kertomaan jotain kohteestaan.

Koskelaisen arvostelu sisältää yksittäisiä sumeuden helmiä: "ote maailmaan on vieraannutettu kovin etäiseksi". Kovin etäiseksi vieraannuttaminen mahtaa olla jo planeettojen välinen matka. Ja miten voi vieraannuttaa kovin etäiseksi otteen maailmasta? Samaten Koskelainen ryhtyy yhtäkkiä puhumaan "runouden lähtökohdista", jotka osa runoista sentään pystyy "pyyhkimään pois".

Eikö Koskelainen voisi yksilöidä näitä "lähtökohtia" jotenkin, vai riittävätkö vihjaukset nykyrunoudesta, kielellisestä leikistä ja tosissaanolemisen kainostelusta tosiaan kuvaamaan Haasjoen lähtökohtia? Kenties Koskelainen jahtaa kielen ja todellisuuden välistä suhdetta, joka ei hänen mielestään ole riittävän kiinteä nykyrunoudessa yleensä ja Pauliina Haasjoen runoudessa erityisesti. Mutta tämä seikka täytyy pusertaa ulos Koskelaisen tekstistä, koska hän lähinnä vihjailee sapienti sat -tyylisesti. Jos Koskelainen väittääkin, että Haasjoen "lauseet jäävät usein irralleen, viitataan moneen suuntaan [...]", niin kriitikko ei jää tässä lajissa runoilijasta jälkeen. Lisäksi Koskelainen mainitsee Haasjoen käyttävän konditionaalia taajaan, mutta onnistuu kirjoittamaan arvostelun pitkälti passiivimuodossa.

Koskelaisen arvostelu on otsikoitu "Eläimet kantavat allegorian taakkoja". Arvostelu ei vastaa otsikkoon paitsi lainaamalla Haasjoen tekstiä, jossa sanotaan näin: "anoin sinulle että eläimet kokevat täydellisen muodonvaihdoksen / saavat suotta kantaa allegorian taakkoja." Onkohan kyseessä varmasti sana "anoin", vai onko se kenties "sanoin"? Palaan asiaan tarkistettuani sen.

Tahtoisin tietää, millaista kulttuurisivujen tai runouden lukijaa tällainen kritiikki palvelee. Turha tässä on valitella tilan suppeutta sanomalehdissä, kun kokenutkin kriitikko haaskaa vähät merkkinsä saman asian toisteluun. Parituhatta merkkiä on vähän, mutta ainakin siinä olisi voinut esimerkiksi vastata omaan otsikointiinsa tai puhua Haasjoen kirjan teemoista tai tyylistä. Nyt Koskelainen onnistuu tekemään samat virheet kuin Haasjoki on hänen mielestään tehnyt: arvostelu on hämärä, abstrakti, sen lauseet eivät oikein liity toisiinsa ja sitä leimaa jokin "näytöntarve".

Harmillista Haasjoen kirjan kannalta on se, että muita arvosteluja verkosta ei löydy - vain yksi Kirjavinkit-sivuston juttu, joka on sekin jo huomattavasti Koskelaisen hämärää huiskentelua informatiivisempi. Surullista onkin, että Koskelainen ei ole ainoa, joka Hesarissa kirjoittaa tähän tapaan, lehden kritiikkeihin on vakiintunut selkeämmän ja helppolukuisemman runouden perään itkeskely. Vaatimus ei useinkaan saa edes positiivista ilmiasua, vaan vain negatiivisen: moititaan jatkuvasti kielikeskeisyyttä tai arvoituksellisuutta sekä asiallisissa että asiattomissa yhteyksissä. Mutta nämä Hesarin toistuvat kummalliset kritiikit saavat minut jo itkeskelemään selkeämmän ja helppolukuisemman kulttuurisivuston perään.

Ai niin, eikös se ollut Pauliina Haasjoki, joka kirjoitti ensimmäisen viestin Jukka Petäjän arvostelua seuranneeseen keskusteluketjuun?


[Edit: kyllä verkosta löytyy vielä! Arvostelu "Taivaallinen tutka", Skenet.fi ]

jouluvalosarja, luukku 7

valosumu. urbaani tapa ajatella tähtiä. rakentaa niitä. jospa ihmiset vaikka kulkisivat pimeillä kaduilla viisisakaraisesti kultasaappaissa ja -hansikkaissa, lameepipossa tai foliohatussa.

Itsetarkoituksellista huolimattomuutta Luoma-ahon Ruumiista

Luoma-ahon Ruumiita on törkeä kuin Baudelairen raato ("Haaska"), jonka edessä pariskunta ei viivähdä riittävän pitkään nähdäkseen perhosen laskeutuvan ja lihan sulavan pieneliöiden syljessä. Kehollisuus on Luoma-ahon siinä viety erääseen pisteeseen, ja katsottu raatoa niin kauan että ruumiiden niljakas elämä on piirtänyt karttoja ja elottomasta tullut niin ikään kosminen vertaus. jos nyt tiedätte, että da Vincin vitruviaaninen mies täyttää kehän (elonkehä?) ja sen, että kallon sisässä kiertää kuu ja että kohtuun ei aurinko paista ja siksi se on kuin manala, synnin musta ja märkä pesä (malaria, huono ilma), tiedätte sen, että jokainen ruumiin osa voi saada vastaavuutensa luonnosta:

Jos ruumiin avaa kultaisella leikkauksella kuin maankuoren, kääntyvät etanat
kotiloineen esiin. Märän kannon alla sisälmykset liikkuvat sivuun ja rapisevat pitkin
ulkopintaa [...]

Miten hahmotelma eroaa kartasta?

Kartta syntyy laminoimalla ruumiit lituskoiksi, joiden pinnanmuotoja ja uurteita myöten voi edetä nähtävyydeltä toiselle, kuin jättimäiset punaiset täplät kolmen terveeksitulon, kolmen ruton väistymisen kirkolle Venetsiassa, kaupungissa, joka on laminaattiin litistetty sardellinraato. Tai käy mikä tahansa kaupunki, hermoratojen puut ja katkoviivat, vähäiset ja suuret haarautuvat nesteet siinä missä joki suistuu mereen.



Luoma-ahon lause – miten sen voisi sanoa, osasta “Kivikasvoinen ja muualla”:

Olen syönyt tertullisen rypäleitä ja nyt
minulla on kädessäni pieni puu, olen maalannut sirkusyleisön, jonka hiljaisuus on
pahaenteinen.

[...]

Voisi sanoa että minut on lavastettu. Että
hengitykseni varaan on rakennettu tämä temppeli, toteuttamaan jotain järjestyksen
periaatetta.

Sanotaan näin: Luoma-ahon lause on kartesiolaisen epäilyksen lause. Herra Karteesion nurkasta pelasti kuitenkin hyvä Jumala, mutta Ruumiiden subjekti(en) konstruktiota sieltä ei pelasta mikään. Kun ainoa suunta on nurkka, ainoa tunnetila on ylivirittynyt epäily, joka on samaan aikaan ylivirttynyttä. “Kivikasvoinen ja muualla” on hirvittävän väsynyt, sillä tavalla kuin on nuori ihminen, joka kokee jokaisen liikkeensä vanhuuden painamaksi (meillähän on tähän traditio, Eino Leinokin).

Skeptikon katse viiltää läpi Ruumiiden ja jotenkin se vaikuttaa intohimorikokselta. Siinä ei ole puhdasta riemua omasta erillisyydestä, eikä saman erillisyyden puhdasta kauhua (joka valtaa Herra Karteesion öisin, kun Jumalaa ei ole); siinä ei ole pariisilaiseksistentialistin pateettista inhoa, [olenko koskaan sanonut tai onko joku sanonut että modernismi on kuin huone Pariisissa, ainakin amerikkalaisille, ainakin voisin käyttää tätä havaintoa myöhemmin ellei se ole liian lattea, vaikka toisaalta juuri se käy] eikä vähääkään rikkiviisautta. Se on rysän päällä toteamassa kuin paraskin suomalainen proosa, toteamassa vaan, ja lausetasolla... Luoma-ahon lausetasolla, jokainen lause leikattuna omaksi tasokseen, voidaan nähdä yksinkertainen hyvä pieni maailma, jonka voi hallita puhumalla ylimalkaan täsmällisesti ja ytimekkäästi, mutta vieri vieressä Luoma-ahon lausetasot tuhoavat koko kartesiolaisen hurmioituneen täsmällisyyden ja jättävät skeptikon tajunnan ja maailman ristivirtaan, ja täsmällisyydestä tulee pahuutta, se leikkaa yhtä julmasti kuin tavallinen eurooppalaisen taide-elokuvan auteur-ohjaaja. Subjekti tyytyy ruumiiseen (kehoon? kalmoon?) järjestystä ylläpitävänä pyhättönä - ja minä en tunne ironian sävyjä tässä, tai en halua. Totaalinen ironia ei kuitenkaan ole enää ironiaa, ironian kysymys voidaan JO sivuuttaa ja se on jo siivutettu tässäkin, lause lauseelta tosilauseena, lause lauseelta sydämeen menevänä lauseena, sitähän tässä kuitenkin ollaan vailla, eikä torjunnan loputtomia menuetteja.

Matkustamme jonkin metaforan avulla ja pian olemme useassa paikassa
samanaikaisesti.

Ylin taidemuoto on elokuva. useat Luoma-ahon runot muistuttavat lavastettuja kohtauksia (suhteesta todellisuuteen: kerrotaan pienen Robert Redfordin kysyneen äidiltään mikä tuo on, ja saaneen vastauksen: se on taivasta esittävä lavaste. Pikku-Robert kysyi, että miksi sitä käytetään kun seinän takana on oikeakin - tässä on tosimaailmaan suuntautuneen miehen lapsuusmuisto). Verbaalinen lavaste ei taas itsessään ole joko aito tai epäaito, se ei ole koskaan näköinen, se voi korkeintaan herättää mielikuvan ku-val-li-suu-des-ta. Kyse on kuitenkin elokuvallisuudesta. Kuvien rytmit syntyvät staattisuuden ja kineettisyyden vaihtelusta, lauserytmi syntyy lyhyen ja tiiviin ja pitkän ja runollisen vaihtelusta. Ruumiita on sekamuotoinen kirja, ja runous pystyy olemaan sekamuotojen katedraali ainakin nyt, muistona rutolle, joka ei ole vielä väistynyt.

Filmi on kuin jostain tuhosta. Jos romantiikan rauniot ovat valmiina maisemassa, ruohottuneet, melankolisten mietteiden asuinsijat, on Ruumiiden melankolia lähellä lamaannusta. Liikaa kiikkeriä hetkiä, joina yksityiskohdat hypähtävät verkkokalvolle liian tarkasti eivätkä jää paikalleen, että ne ehtisi tajuta. Tämän takia välttelen Andalusialaista koiraa ja elokuvien trailereita.

Oikeastaan olen Ruumiille kiitollinen siitä, että se ei selitä poetiikkaansa yhdelläkään runolla. Poetiikkaa selittävät avainrunot ovat usein kokoelmien heikoimpia, niitä tekee mieli vetää hännästä, ihan silkkaa ilkeyttään (tämän takia ottaisin poeettisen teorian mieluiten runojen ulkopuolella enkä niihin ahdettuna, ei tunnu hyvältä lukea runoa, joka hokee sanaa runo). Tämä ei tarkoita sitä, etteikö Ruumiita pohtisi itseään ja näyttämisensä tapaa: "Voitte katsoa minusta kuvia. Kun niitä selaa tarpeeksi / nopeasti on kuin liikkuisin." Toisaalla Luoma-aho on kirjoittanut selailevasta lukemisesta, tämän voi käsittää osana vauhdin ylistystä. Ja nyt ei puhuta tulenkantajista, vaan siitä, että lukemalla kirjainjonot pannaan lentämään, sitä varten ei tarvitse kirjoittaa hopeansukkulaisista lentokoneista, satamien seitsemän meren enkeleistä tai autoista, jotka painavat kaasua ja katoavat hyvää yleistä tietä pitkin horisonttiin ajettuaan ensin jonkun hengiltä.

Osa "meren levä" puhuu sanoista ja muusta vastaavasta ehkä selkeiten ja eniten. Kuitenkaan metarunollisuuteen viittailu ei päihitä runon voimakasta rakentumista, vihreä laatta tai monoliitti asettuu toisensa päälle, ne lomittuvat, ovat liukkaita ja kylmiä ja teksti pakottaa mielikuvituksen etsimään sopivia hahmotelmia mereksi. En näe maisemakortteja merikohteista, vaan veden kylmiä detaljeja, poikkeuksia, rakkolevää auringossa ja vetisiä kiviä, joista ei näe ovatko ne lämpimiä vai kylmiä. Sitten tämä kaikki pitää yhdistää toisiaan muistuttaviin tai vääntyneisiin sanoihin, elektroniikkaan ja seksiin. Tällä tavalla vaivataan päätä: jos kaunis, perinteinen, tavallinen runollinen runo tyytyy ensimmäiseen hahmottelemaani kuvaukseen - se saa parhaimmillaan esille uuden mielikuvan meren vihreästä, liukkaasta kivestä, äänen, maun, hajun, lämpötilan, mutta se ei koskaan tuhoa sitä päällekkäisellä ja ristikkäisellä materiaalilla, joka tuntuu vaativan ihmisprosessorilta kovempia tehoja kuin se runollisuus. Nyt ollaan menemässä niiden tehojen yli.

Ja tässä on Ruumiiden runollisuus. Jos runo on vanhastaan ajateltu tiivistyneeksi kieleksi, ikuisuudeksi hiekanjyvässä, pakatuksi tiedoksi, niin Ruumiita pakkaa tiedon entistä vaativampaan tilaan. Jos onkin välineet dekoodata modernistista runoa, Luoma-ahon runot kyseenalaistavat koko ymmärtävän, kärsivällisen purkamisen menetelmät. Jos käsittäisitkin "meren levän" teemat, tasot ja kielelliset keinot, mitä tekisit niillä? Istuisit viisi virtajohtoa käsissäsi ja löytäisit vain kaksi pistoketta, johon ne sopivat? Mitkä johdot laittaisit reikiin? Pystyisitkö vielä käyttämään laitteistoasi sillä yhdistelmällä? Luovuta jo.

jouluvalosarja, luukku 6

ledivalosarjasunnuntai: tähtiä, osa muuttunut kellanvärisiksi. en pidä niistä. jotkut meistä pitävät.

- äiti, nyt kun sä laitoit nuo, mä oon laskenut satakaksi jouluvaloa. - minäpäs sata kuusi! - etkä oo! - oonpas! - et sä osaa! - osaanpas! (jne.)

jouluvalosarja, luukku 5

viime joulun alla ajattelin, että voisin jokaisena joulukuun päivänä ottaa kuvan ikkunanäkymästä. ajattelin, että jouluvalot lisääntyisivät vastapäisessä kerrostalossa tasaiseen tahtiin joulukuun aikana

erehdyin: ne aloittavat lokakuussa, kunhan pimeä on alkanut tuntumaan pimeältä. sitten ne alkavat lisääntyä ryöpsäyksittäin, lähinnä lauantaisin, koska se on kunnon ihmisten siivouspäivä. marraskuun loppupuolella ikkunat alkavat riehaantua.

joulun läheisyyden huomaa oikeastaan vasta siitä, että parvekkeille syttyy eläviä kynttilöitä -

ja olisiko se edes laillista, kuvata toisten talojen ikkunoita

jouluvalosarja, luukku 4

maahan on satanut ihan ohut kerros nukkapintaisen muovihevosen tuntuista lunta, autot ajavat sen päältä, väläyttelevät valojaan sitä pitkin aina kääntyessään, koululainen kulkee reppu toisella hartialla ja laahaa jalkojaan niin, että perään piirtyvät puolikuun muotoiset jäljet,

joku palaa koulusta ja vetää puolikuujalat kadun reunaan, seisoo yhdellä jalalla ja raaputtaa toisen kantapäällä maahan J O U L V, horjahtaen, illemmalla, pimettyä, parkkiruutuunsa saapuvan auton valo näyttää kirjaimet ohikulkijalle

Metapuhetta suupielet vaahdoten

"Muutamakin taho on huomauttanut, viimeisenä Ville Hytönen uudessa Parnassossa (7/2009), että runouskeskustelu liikkuu vain yleisellä (voisi sanoa: sekulaarilla) tasolla. Olen samaa mieltä. Harrastan tuota yleistä tasoa poskettoman paljon itsekin (tälläkin hetkellä) ja vieläpä hyvin tietoisena sen näennäisestä haitallisuudesta
[...]
kukaan ei puhu varsinaisesti syvätasolla yksittäisistä runoista ja kokoelmista, kielikäsityksistä ja siitä paljastuvasta maailmankatsomuksesta, koska se johtaa vain riitoihin, loukkaantumisiin ja pannoihin."

V.S. Luoma-aho, "Runokeskustelumerkintä, joka loppuu hämärään dualismiin"

(En ole lukenut Ville Hytösen kirjoitusta uudesta Parnassosta)(mutta olen lukenut saman Hytösen (ja Ville-Juhani Sutisen) toimittaman Poetiikkaa-kirjan, en kyllä kakkosta vielä)(enkä ole muuten kuunnellut vielä poEsia-paneelin äänitettä, mutta se on jo kuultavissa)


Niin, kuten Ville (Luoma-aho) sanoo. Itse runoista ei paljoa kirjoiteta - paitsi kritiikissä, mutta kritiikki on voimatonta. Kritiikkiin ei kukaan usko, joten on ihan sama miten sen kritiikki-luennan tekee, koska sen pääasiallinen tehtävä on kuitenkin antaa näkyvyyttä teokselle.

Sen jälkeen teos ei välttämättä näkyvyyttä saa, vain pieni osa kirjoista noteerataan sittemmin esseissä, tutkimuksissa ja kirjallisuushistorioissa. Ja mitään postuumia aikaa on turha jäädä odottelemaan, jo siksikin että ei ole satunnaisten jälkipolvien harrastuksen varassa vetää esteettisiä pelikortteja siitä mitä tämän maan kirjallisuudessa nyt tehdään, vaan se on tällä hetkellä kirjoittavien ihmisten asia.

Eli kritiikin jälkeistä tai sen ulkopuolista julkista lukemista ja tulkintaa ei ole. Onko syy siis se, että joku saattaa loukkaantua? Miten kirjallisuuskäsitykset ylipäänsä ovat mahdollisia, jos ihmiset toteuttavat niitä kirjoittaessaan (ehkä jopa salaa itseltäänkin) mutta eivät ainakaan tuo niitä näkyville?

Minä kirjoitan yleisiä metatekstejä mielelläni, koska tämä on niin helppoa ja nopeaa. Minulla on kriitikon välineet ja tutkijan välineet lukemisen ilmaisemiselle ja minusta niillä on molemmilla rajoitteensa. Aikaa apparaattien työstämiseen menee lopultakin hirveästi, koska en ole tyytyväinen niihin työvälineisiin, joita minulla on. Joko en pysty kirjoittamaan teoksista sillä tavoin kuin itse koen oikeaksi, tai sitten en pysty kirjoittamaan ymmärrettävästi. Ja minun pitäisi ratkaista molemmat ongelmat. Enkä minäkään halua suututtaa ketään.

Runous ei ole homogeeninen alue. Runoilijat yms. puolustavat tätä monimuotoisuuden tilkkua mielellään, mutta se monimuotoisuus ei oikeastaan näy missään, varsinkaan ulospäin. Tai sitten eri tilkut eivät kohtaa. Tai sitten vallalla on joku yleisajatus siitä, että runouden asiaa pitäisi tavalla tai toisella edistää ja siksi ei haluta torailla. Ensinnäkään runoilija ei ole katuevankelista ja toiseksi eri mieltä oleminen ja erilaisten näkökantojen vastakkainasettelu ei ole sama asia kuin riitely. Kolmanneksi tähän väitteeseen sisältyy epämiellyttävä vire: "kyllähän minä kestän erimielisyyksiä, mutta nuo muut suuttuvat".

Savukeitaan Poetiikkaa-kirjat olisivat olleet hyvä paikka tuoda poeettisia asetelmia ja ristivetoja esille, mutta ainakin minusta niiden anti on valitettavan laiha (kakkosta en ole vielä lukenut, mutta arvostelujen ja kuulopuheiden perusteella se ei ole ykköstä kummempi) - Johanna Venho reflektoi kevyesti suhdettaan akateemisuuteen keskustelemalla fiktiivisen opiskelijatyttösen kanssa, Joni Pyysalo syö niin kovasti maailmanrunouden juustoa, että tukehtuu siihen ja sanoo, että hän on aina pyrkinyt tekemään helposti syötävää juustoa, Tapani Kinnunen juttelee esikuvistaan ja toteaa lähinnä nyt vaan olevansa tämmönen, Jarkko Tontti maalailee ensin nerokkaan oloisesti runouden siirtymisen (modernista) tilasta (postmoderniin) aikaan - ja ratkaisee ongelman ilmeisellä tavalla: kirjoitetaan sitten kertovaa runoa. Tietysti minä voisin uuttaa poeettisia ohjelmallisuuksia näiden tekijöiden kirjoista, mutta olisi hyvä kuulla sitä puhetta myös tekijöiden suusta. Timo Hännikäinen kirjoitti poetiikasta siinä mielessä kuin ajattelisin siitä kirjoitettavan - eli kirjoitti miksi hän kirjoittaa tavallaan. Kiinnostavaa on, että kirjan tärkeimmät käsitteet ovat tila ja aika. Noin - yritin pikkasen mennä henkilökohtaisuuksiin.

Mutta nyt pitää vaihtaa henkilöä. Olen eri mieltä Villen kanssa tästä: "Kaikki edellinen liittyy runouteen tai taiteeseen hyvin heikosti. [...] Ryhmittyminen ei vaikuta taiteeseen. Metapuhe ei vaikuta taiteeseen. Asuinpaikkakunta ei vaikuta taiteeseen. On vain huonoa taidetta ja hyvää taidetta. Hyvällä taiteella on merkitystä. Ei muuta." Vaikuttaapas! Lisäksi taide voi vaikuttaa asuinpaikkakuntaan riippumatta siitä onko se hyvää vain huonoa - tämä olisi sivuseikka, ellen näkisi koko lainaamaani pätkää vain järjestettynä kaaoksena, joka eri osia voidaan mielivaltaisesti siirrellä ja katsoa tuottaako se vaikutussuhteita, ja jos tuottaa, millaisia ne ovat. Minun poetiikassani kaikki vaikuttaa kaikkeen, mistään ei ikinä tiedä mihin se vaikuttaa, ja silloin kun tietää, se on hetkellistä. Minulle taiteella ei ole kivikovaa, plastista olemuksellisuutta (kukas se siinä Poetiikkaa-kirjassa puhui runon substanssista, hillittömän huvittava ilmaisu). Jos se olisi patsas, se liikkuisi. Jos se olisi taulu, sen värit sekoittuisivat uudelleen kun käännät selkäsi. Saattaisit nähdä värit joko sekoittuineina tai entisenlaisina, sattuma on sokea ainakin sinun suhteesi. Jos se olisi laulu, pystyisit palauttamaan sen mieleesi vain väärin. Jos se olisi runo, et ymmärtäisi siitä mitään vain hetkeä sen jälkeen kun ymmärsit siitä kaiken.

Voidaan tietysti aina erottaa taide jäpätyksestä, koska se on kätevää. Meillä on teokset, ja sitten meillä on suunpieksentä ja meillä on ihmisiä, jotka tekevät teoksia sen kummemmitta puheitta (miksi juuri näille nostetaan aina hattua, onko se jotenkin erityisen miehekkäänluterilaista tekemistä?), sitten on ihmisiä jotka sekä tekevät että pieksävät suuta, ja sitten on niitä jotka lähinnä pieksävät. Minä kuulun tähän jälkimmäiseen ryhmään, jos se nyt jollekin on voinut jäädä epäselväksi. Rälläkkä.

Suunpieksäjien ryhmä on kuitenkin se, joka ennen kaikkea lukee. Jos julkinen keskustelu taiteesta on surkastunutta tekijöidenkin puolelta, lukijoiden puolella se vasta onnetonta onkin - jos pidetään esim. kritiikkiä julkisena lukemisena. En minä ainakaan voi väittää, että kritiikissä laajemmin tartuttaisiin täsmällisesti ja hyvin poetiikkoihin, runojen merkityksiin, luettaisiin kunnolla. Lähinnä koetetaan tehdä jotain kuvailevaa, liimataan päälle arvotustarra ja usein kaadutaan turhanpäiväisyyksiin siinä matkan varrella monta kertaa. En väitä, että olisin tässä itse yhtään parempi kuin kukaan muu, mutta ainakin yritän oppia.

Ville jatkaa lukemisen ja kirjoittamisen suhteesta, ja omasta tavastaan kirjoittaa. Varsin poikkeuksellinen on toteamus siitä, että Ruumiita voi hyvinkin olla vuoden 2009 paras kirja. Näettekö? Tämä on poetiikkaa. Tämä on seisomista oman teoksensa takana, siis poetiikkaa. Tietysti se on arroganttia - poetiikkaa. Tietysti se on vittumaista, poetiikkaa! Tietysti nousee halu väittää vastaan, koska tästä on todella helppo olla eri mieltä. Jos tämä metapuhe vaikuttaa taiteeseen, Ruumiista tuli juuri vuoden 2009 paras runokokoelma (mikä ei tosiaan tarkoita muuta kuin että kirja on hyvä). Mutta on mahdollista, että se olisi voinut olla paras ilman tekijänsä sanojakin. Kuka tietää.

Mutta jos keskustelu on sekulaaria, tehdään siitä sakraalia. Saadaanko sitten teesit, bulla, saadaanko filioque-kiista?

jouluvalosarja, luukku 3

jos haluamme pitää valot päällä joulun aikaan, kuluttajien on voitava luottaa valojen turvallisuuteen: lähes kolmannes jouluvaloista voi aiheuttaa tulipalon tai sähköiskun, kuluttajien on pyrittävä minimoimaan turvallisuusriskit ja oltava valppaina ja varuillaan.

tällä tavoin kaikki voivat nauttia turvallisesti joulusta: johdot saattavat esimerkiksi olla liian ohuita: ylikuumenemisen ja tulipalon vaara; johtojen kiinnitykset saattavat olla puutteellisia: aiheuttaa sähköiskun.

puutteita saattaa olla eristeissä ja pistokkeissa! bongasin kynttelikön jossa lampun mukana
nousi lampunkanta ylöspäin. onneksi johto otti vastaan evätkä
jännitteelliset osat tulleet kosketeltaviksi. tämä raportti on varsin ravisteleva!

viranomaisten ja yritysten on lisättävä ponnistuksiaan, jotta vaarallisten tuotteiden pääsy markkinoille estetään. epäilyttävien tai heikkolaatuisten jouluvalojen käyttöä: jouluvalot tulisi ostaa tunnetuilta kauppiailta, jotka valvovat myymiensä tuotteiden laatua. (vakava vaatimustenvastaisuus)

se alko siitä, kun omat jouluvalot kärähti.. kuluttajat haluavat vastinetta rahalleen ja valinnanvaraa tehdessään ostoksia joulua varten mutteivät koskaan turvallisuuden kustannuksella.

jouluvaloja ei jätetä päälle nukkumaan mentäessä tai kodista poistuttaessa!

tutkittiin 196 erihintaista valosarjaa, löytämäni olikin todella vaarallinen. Johto oli murtunut niin, että eriste oli rikki ja
johdin paljaana REVONTULI JÄÄKRISTALLIVALAISIN jonka

verkkojohto
oli murtunut siitä kohdasta mistä se tulee ulos valaisimesta.
vaikuttaa siltä, että johto ei mahdollisesti kestä pakkasta
vaan haurastuu.

*

Älä käytä valosarjaa enää vaan vie se takaisin kauppaan ja valita.

*

jouluvalosarja, luukku 2

kaksi viikkoa sitten näin paperitähden roskahuoneessa, kierrätystavaroille tarkoitetussa hyllyssä.

siihen pitäisi laittaa lamppu sisälle. se oli sinertävä ja siinä oli pitkä hapsullinen nyöri. mistä johto, mistä lamppu, mistä pidike, mistä sähkö, mistä nauloja ikkunanpielten ympärille sen virittämiseen, mistä pistoke. se pölyyntyisi, se pitäisi nostaa pois ikkunalta joulun jälkeen, irrottaa lamppu, taittaa siististi kaappiin, kieräyttää johto kerälle, unohtaa pimeään lähes vuodeksi;

kun kävin roskiksella taas illalla, tähti oli hävinnyt. tänään aamulla b-talon yläkerran ikkunassa paloi kaksi hehkulampputähteä, oranssi ja vaaleansininen, ikkunassa oli lapsi tähden alla

jouluvalosarja, luukku 1

ihmiskunta taistelee sähköllä pimeyttä vastaan. pian se on syöty, koko musta kinkku, hyvästi jää, talvinen sää. nämä sadattuhannet valonsiemenet yhdessä lähiössä kuuluvat edistyksen mahtavaan hankkeeseen. yhden pienen maapallon ruumiintoiminnoista löytyy niin paljon sähköä, että avaruus vetäytyy kauemmas. mies ottaa henkoset parvekkeella, pimeää, kaiteessa räpsyttää valosarja sininen-vihreä vilkutus, sininen-vihreä aalto [tauko] punainen-keltainen vilkutus, punainen-keltainen [tauko] sininen-vihreä vilkutus jne. ei ole pimeää ilman valonsignaalia, jouluvalojen tasainen lisääntyminen johtaa singulariteettiin joka räväyttää avaruuden mustan pois ja syntyy uusi messias, joku talvi se tapahtuu: älykkäät ledivalot, muoviset tähdet, kumiset valkeat sydämet, joiden ytimessä tuikkuu, pienenpienet polttimot pensaissa, tupakoinnin ja koristelun yökerhorytmi, sininen.vihreä.sininen, punainen.keltainen.punainen