Lukeako kuten professori lukee?

“Akuliina Saarikoski rikkoikin tätä kriittisen feministisen lukijan kuvaa ilmoittamalla, ettei hän lue kriittisesti ja analyyttisesti. Hän lukiessaan samaistuu henkilöihin ja heidän haluihinsa, haluaa henkilöitä. Näin lukeminen ei ole vain analyyttistä ja älyllistä, vaan se on olennaisesti ruumiillista. Tähän Lea Rojola puuttui sanomalla, ettei tutkija voi lukea niin, tutkijan täytyy etääntyä kohteestaan ja olla objektiivinen. Sehän on se vallitseva tutkijan ihanne: tullaan objektiivisiksi ja rationaalisiksi tutkijoiksi olemalla ruumiittomia ja sukupuolettomia, kieltämällä omat halut ja tunteet. Vaikka sukupuolentutkimus painottaa tiedon paikantumista ruumiiseen ja sukupuoleen, tutkimuksessa elää ajatus rationaalisesta tieteen subjektista, joka kykenee etääntymään omista haluistaan ja tunteistaan ja suhtautuu tutkimukseensa viileän analyyttisesti.” Harhautuksia (Vuokko Viljanen): "Feministinen lukija kirjamessuilla", 26.10.2009

“Minua jäi häiritsemään, että kirjan voi tulkita kuten haluaa. [...] Ja jollain lailla se tuntuu hassulta, että tulkitsee siinä jotain mitä siinä ei ole tarkoituksena olla. Tai että tulkitsisi jonkun kirjan sanoman aivan päinvastoin. Juuri tästä syystähän sanotaan, että Sokrates oli kova vastustamaan kirjoitettua sanaa, kirjoja. Hänestä ihminen tarvitsee opettajan vierelleen juuri siksi, ettei tulkitse tekstiä päin seiniä omien kokemustensa ja ajatustensa pohjalta. Onhan tästä pelottaviakin esimerkkejä kun väkivaltaa tehdään viitaten jonkun filosofin ajatusrakennelmiin.

On kuitenkin kiinnostavaa lukea kirjaa myös ”kirjallisuuden professorin” näkökulmasta. Kunhan se ei pilaa koko nautintoa ja lukemisesta tuleekin ilotonta kaiken analysointia, pilkkomista ja tarkastelua” Kirsi Piha, "Symboloiko se jotain?", 3.11.2009

Vuokko Viljanen kirjoittaa Harhautuksia-blogissaan Kirjamessujen keskustelutilaisuudesta, jossa puhuttiin feministisestä lukemisesta. Akuliina Saarikoski teki lukemisesta emootioiden pelikentän ja Lea Rojola muistutti tutkijan velvollisuudesta pitää yllä objektiivista lukutapaa.

Kirsi Piha puolestaan hapuilee tavallaan molempia näkökulmia kohti, tosin hän ei kirjoita sukupuolesta mitään. [1] On epämiellyttävää tulkita kirja “kuten haluaa”, eli omaa lukemista pitää viedä siihen suuntaan, mitä kirjassa on “tarkoituksena” olla. Toisin sanoen tämä lukemisasento ei usko siihen, että kirjoissa on valtavan paljon sellaista, mitä niissä ei ole tarkoituksena olla. Ehkä on turvallista ajatella, että joku, ainakin tekijä, hallitsee kommunikaation ja lukijan eetos on pyrkiä tarkoitettua viestiä kohti – suoraan sanottuna supistaa taiteesta sen taiteellisuus ja pyrkiä kohti viestin purkamista. Toisaalta Piha varoo lukemisensa tärvelemistä (ja syytäkin tietysti, eihän nautinnon vähentäminen voi koskaan olla oikein!). Analysointi, pilkkominen ja tarkastelu joutuvat jälleen kerran ilottomuuden laariin. Eikä siinä mitään, solunäytteen analysointi, possunruhon (linkin takaa löytyy eufemismien lätti, jonne on upotettu miljoonia euroja julkista rahaa) pilkkominen ja ysköksen tarkastelu saattavat olla varsin ilotonta touhua, mutta että kirjallisuuden... Näitä kaikkia toimintoja nimitetään kirjallisuuden yhteydessä myös lukemiseksi, ja jokainen lukija tekee kaikkia näistä. Varsinkin se, joka tahtoo päästä likimmäs tekijän aiottua viestiä.

Järjen ja tunteen vastakkainasettelu ei ole Pihan tekstissä avoin, mutta “kirjallisuuden professorin” näkökulmassa on järjen vaara, kun taas oma lukemistottumus sisältää nautinnon tunteen. Vuokko Viljasen seuraamassa keskustelussa on taas läsnä oikea kirjallisuuden professori, joka joutuu puoltamaan täysin arvattavaa näkökohtaa: tutkijan on luettava jotenkin hallitummin kuin muiden, jotka saavat antautua tunteidensa valtaan. Akuliina Saarikoski taas kertoo tunteellisesta ääriasennosta, joka ottaa henkilöhahmot lihoihinsa ja elää heidän mukanaan. Osa romaanitaiteesta on tietysti suorastaan tehty tätä tarkoitusta varten. Saarikoskenkin asema on jokseenkin objektiivinen: tuskin lukija voi ottaa sydämeensä syytä, jota romaanista ei löydy tai tuntea tunnetta, jota henkilöhahmo ei uskottavasti tunne jossakin psykososiaalisessa yhteydessä.

Tällainen vapaamuotoinen tunnestautuva lukeminen nähdään myös feministisessä kirjallisuusteoriassa marginaalisena tai vaihtoehtoisena. Eräs kokeilu oli Eva Maria Korsisaaren Tule rakkaani! -väitöskirja, joka haki tiedon ja tunteen synteesiä. Tällaiset ratkaisut ovat väistämättä tutkimuskohtaisia (kuten tietysti kaikkien ratkaisujen tulisi olla) ja ne synnyttävät väistämättä uusia ongelmia perinteisiin tutkimuskriteereihin nähden. Entä jos tunnettaan uhkuva tutkija-lukija ei onnistu edes lavastamaan tasapuolista “kohtelua” tutkimuskohteilleen? Jos hänen instituutionsa vaatii tätä lavastusta, hän on epäonnistunut.

Feministisessä lukemisessa objektiivisuus ja tasapuolisuus ovat erityisen heiluvia käsitteitä. Minä uskon, että kukaan ei oikeasti pysty lukemaan tasapuolisesti ja objektiivisesti, oli kyse sitten sukupuolesta, sukupolvesta, luokasta tai jostain muusta eroatekevästä asiasta. On muitakin täysin erilaisia ja keskustelukyvyttömiä näkemyksiä kuin sukupuolisuus. Tämä on täysin teoreettista, mutta lukeminen tapahtuu aina väistämättä lukevan subjektin omaksumassa keskustelutilassa ja sen tilan hallinnan tunteesta. Eräs tilaan liittyvä tunne on siis juuri hallinta ja objektiivisuus, jonka esimerkiksi tutkija tietää lähinnä munaskuissaan ennen yhdenkään tulkinnan julkaisemista. Objektiivisuuden kriteerit ja vaikutelmat siis syntyvät introspektion kautta (peruskysymys: keskustelenko minä nyt?). Valmis tulkinta, tai tutkimus, tulee sitten muidenkin silmäparien arvioitavaksi ja objektiivisuuden kriteerit syynätään uudestaan. Tutkija lukufiiliksissään ei voi koskaan asettua itsensä ulkopuolelle, vaikka hänen onkin akateemisen lukemisen nimissä alleviivattava etäännyttämisen taitoaan.

Etäännyttämisen voi ymmärtää naiivilla tavalla. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että lukiessaan Jane Austenin romaania Ylpeys ja ennakkoluulo tutkija ei vaikkapa eläydy henkilöhahmojen tunteisiin. Hän pitää hahmot tasapuolisesti kaukana. Ilmeisimmäksi lukijapositioksi romaani tarjoaa tuolia Elizabeth Bennetin viereltä, mutta tutkija ei istahda siihen tuoliin. Sen sijaan hän katselee tuolia, ja toteaa että tuohonhan minun olisi tarkoitus istua, mutta enpäs istukaan, koska se on tavallisen lukijan paikka. Metalukemiseksiko tätä voisi nimittää? Siis sellaista lukemista, joka tajuaa, että varsin useiden romantiikan tai realismin ajan “perusromaanien” tarkoitus on tarjota psykologisia kulmia ja tiloja, ja herättää henkilöhahmoihin kohdistuvia tunteita, mutta olla asettumatta näihin tunnetiloihin. Tunnistaa tunne, mutta ei elää sitä. Etäännyttäminen on tietyssä mielessä älyllisyyden ja tulkinnan sisältämä tunne.

Tämä voi vaikuttaa saivartelulta, mutta Kirsi Pihan kriittistä puuskahdus ja Lea Rojolan tervehenkistä muistutus tutkijalle ominaisesta – mutta sinänsä perin kummallisesta – lukutavasta asettavat vastakkain järjen ja tunteet. Sense and sensibility tarjoaa tässä jo toisen austenilaisen käännekohdan: lukemisen ehkä keskeisin dikotomia asettuu juuri tähän, yhtäältä analyyttisen järjen ja toisaalta mukaansatempaavan tunteen paaluun. Asetelman voi kääntää myös helposti ympäri kutsumalla tunnelukemista järjelliseksi lukemiseksi, koska lukija tekee silloin sitä mitä on tarkoitus tehdä (tarkoitus, tarkoitettu myös kirsipihalaisessa mielessä; ja myös sense – tolkku ja maalaisjärki), kun taas analyyttisesta lukemisesta tulee neuroottista sensibiliteettiä, herkkätunteisuutta, joka pyrkii tunnistamaan tunteet ja efektit alttiisti, mutta rimpuilemaan niistä irti, koska kuvittelee, ettei analyyttisyys kestä myötäelämistä.

Feministinen lukeminen on avoimesti temaattista lukemista ja se voi olla myös avoimesti myötäelävää lukemista. Vaikkapa nyt naisen aseman historiallisten vääryyksien tajuaminen ja tunnistaminen kirjallisuudesta vaatii tunnetta. Mutta sama koskee vanhaa marxilaista lukutapaa, postkolonialismia, erilaisia valtaan ja psykologiaan keskittyviä näkökulmia, ekokritiikkiä... Ja lisäksi kirjallisuudentutkimuksen tutkimuskohde on harvoin neutraali objekti, edes tutkijalle. On olemassa jokin alkusyy ja kipinä tiettyjen kohteiden ja näkökulmien valinnalle. Pilkkominen ja tarkastelu eivät kohdistu satunnaisiin objekteihin, joista voisi paljastaa toimintamekaniikan jollain yksinkertaisella tavalla, ja ehkä itsensä ja kohteensa suojelemiseksi tutkijat nykyisin laskettavat suustaan aina saman litanian: tämähän ei tähän minun luentaani tyhjene.

Feministiseen lukemiseen on jo valmiiksi kirjattu objektiivisuuden ankaruudelle vieras ohjelmallisuus. Tiukassa mielessähän objektiiivisuus menetetään jo tutkimuksen lähtöoletuksissa ja sen jälkeen objektiivinen on akateemisen katsomisen ja kirjoittamisen tekniikkaa, mutta ei enää kokonaisen näkemyksen peruskivi. Rehellisyyden nimissä se puuttuu kyllä useista muistakin rakennelmista.

Oikeastaan koko asian ydin on tässä: “[y]mmärrättehän, koko postmodernin humanistisen tieteen tarkoitus on olla satiirista suhteessa vakavaotsaiseen eksaktiin tieteilyyn” (Sven Laakso). Näin koko etäännyttävän objektivismin vaatimus, erittely ja pilkkominen alkavatkin näyttää ihan toisilta. Humanistinen tiede on pitkän aikaa sovittanut itseään vaihtelevilla taktiikoilla luonnontieteiden institutionaaliseen kehikkoon. Suomessa varsinkin nimitys “tiede” on omiaan likentämään näitä täysin erilaisia tietämisen tapoja, silläkin uhalla että luonnontieteen ulkopuoliset tieteet päätyvät helposti esittämään jopa tahatonta pilaelmaa luonnontieteen tiedosta. Yksinkertaistavat mallit näyttävät lähes poikkeuksetta vaikkapa taiteentutkimuksen yhteydessä naurettavilta, koska niiden toimivuus on joko puutteellista tai sitten liiankin loistavaa – eli ne ovat niin ilmeisiä, etteivät ne kerro enää mitään.

Siksi onkin aika harmillista, että jopa feminismi, siis näkemys, joka on jo tietoisesti leikannut itsensä irti totaalisen objektiivisuuden vaatimuksista, haluaa jossain suhteessa päteä objektiivisuudellaan. Toivottavasti se ei ole vakavissaan. Humanistisissa tieteissä kyse on mielestä ja ajattelusta, tunteista ja kulttuurista. Ehkä miltei kaikki ovat valmiita kyynisesti myöntämään, että mitään samanlaista tieteellisyyttä kuin luonnontieteissä ei voi ollakaan olemassa. Itse kuningas luonnontiedekään ei voi olla tyytyväinen narriin, joka tyytyy ainoastaan matkimaan hailakasti, koska se ei ole narri ensinkään. Vain narri tai lapsi voi osoittaa minkälaisella tuolilla kuningas istuu ja mitä kuningas väittää pukeneensa yllensä. Vain narri tajuaa että mikään tiede ei ole puhdasta. Akatemiassa jokaisen takapuolen alla on tuoli.

Kirsi Piha uskoo, että voi tulkita päin seiniä. Hän uskoo myös, että kirjallisuuden professorin lukutapaa voi itse kukin kokeilla, mutta että siinä on tylsän pilkkomismentaliteetin vaara (mitä tylsää muuten on pilkkomisessa?). Lea Rojola ajattelee, että feministisenkin tutkijan on kyettävä tuottamaan etäännytettyä ja objektiivista lukemista. Molemmissa lausunnoissa piilee ajatus kohtuullisuudesta – mutta miksi lukemisen, edes professoristasolla, olisi oltava kohtuullista suhteessa järkevinä pidettyihin tietämistapoihin?

--
[1] Kirsi Pihan blogi on todellinen runsaudensarvi, ainakin minä olen näkevinäni siinä ihan ainutkertaista lukemisen popularisointia, ja sellaisena siinä on valtavasti tarttumapintaa.