1. Kaikkihan jo tietävät, että runous on uutta. Samaan tapaan uutta kuin se oli jo ainakin 1920-luvulla ja 1960-luvulla. Kritiikki on vanhaa, kaavamaista, arvattavaa, kaupallista, tylsää, tyhmää, ymmärtämätöntä.
2. Uusi runous vaatii siis uuden kritiikin (en ole ajatuksen äiti, kyseessä on kansainvälinen huutolaislapsi). Ennenkuin voidaan aloittaa uusi kritiikki (new criticism, ei jestas), täytyy kysyä mikä uudessa runoudessamme on uutta – on vastattava, ettei mikään ole radikaalisti uutta. Täytyy kysyä lisää, kysymys on esitettävä kokonaiselle kirjallisuudelle: mikä uudessa kirjallisuudessamme, uudessa kustannustoiminnassamme, uusissa julkaisutavoissamme on uutta? (Meitittelen meitä, koska se on osallistavaa)
3. Uuteen kritiikkiin on suunnattu muotovaatimuksia, kuten Daniela Flomanin esittämät . Tällöin kritiikki muuttuisi huokoisemmaksi suhteessa kohteensa ja esimerkiksi rakentaisi kriittisyyttä siihen sen omalla kielellä. Jos lavastus on verbaalinen ja runollinen, kritiikki toimii parhaiten silloin kun lukija on lukenut myös kohdeteoksen. Kaukana tästä ei ehkä ole vanha, impressionistiseksi kutsuttu kritiikin muoto.
4. Eläytyvät, tekstin tilaan astuvat, runolliset ja esseistiset kritiikin muodot vaativat kriitikon aseman muuttumista. Kriitikon on muututtava lukijasta entistä syvemmin kirjoittajaksi, jonka on myös luettava totisemmin ja antaumuksellisemmin ja kirjoitettava täsmällisemmin ja rohkeammin. Mutta kriitikon on myös säilytettävä itsensä. Kohdetekstin kaiuttaminen ei ole välttämätöntä.
5. Kritiikki alkaa tarvita jälleen tilaa. Jos lehdet eivät mukaudu, ne putoavat kritiikistä ja saavat pitää kirjaesittelynsä. Takauma: Pekka Tarkka sanoo kirjoituskokoelmansa alussa, että on vaadittu kriitikkoja julkaisemaan tekstejään kirjakokoelmana vanhaan tapaan, jotta kriitikkokin asettuisi välillä arvioitavaksi (Sanat sanoista. Arvosteluja ja kirjoituksia 1957-1984). Tarkan kritiikit ovat suhteellisen pitkiä ja perusteellisia, yli neljä kirjan tekstisivua ei ole harvinaisuus. Nykyisistä sähkemäisistä lehtikritiikeistä vain hullu kokoaisi kirjan.
6. Kritiikin on löydettävä uudet julkaisukanavat samaan tapaan kuin osa kirjallisuudesta on ne jo löytänyt, ja vallattava se tila, minkä teksti vaatii.
TAI:
7. Kritiikin on opittava ilmaisemaan itseään myös hyvin typistetyssä muodossa, eli tihentyä runon tapaan. Modernistisen runoestetiikan pitäisi muuttaa majaansa runouden tontilta kritiikin tontille, koska sen kielikin on niin arkistunutta, että lyhyt täsmähavaintojen luettelo riittää siirtämään vaikutelman kohdeteoksesta lukijalle. Ajatelkaa Paavo Haavikon runoja kritiikkeinä. Toimisivat.
8. Kaikki ammattilaisuus on unohdettava. Pätevyys on unohdettava. Ne ovat pelkkiä itsetehostuksen ja kontrollin muotoja. Kritiikin on muistettava, että se on olemassa itsessään ja sen on reflektoitava itseään vain muita varten – kirjallisuutta itseään ja sen lukijoita varten. Kritiikki voi ajatella itseään vain silloin ja sellaisena aikana, kun sen on muututtava. Kuten nyt.
9. Kriitikolla saa olla kirjallisuuskäsitys. Se saa näkyä. Kriitikolla on oltava käsiala. Sekin saa näkyä.
10. Kritiikin suurimpia lahjoja on innostus. Eetos näkyy silloinkin, kun käsilläoleva teos ei miellytä kriitikkoa. Sen suurimpia vihollisia on tympääntyminen, kyllästyminen, eltaantuminen ja vakaa usko siihen, että on jo kaiken nähnyt (täytyy muistaa ettei koskaan kiiltomatoa!).
11. Kriitikko ei koskaan ole epäonnistunut kirjailija – tähän asemaan voi päätyä ainoastaan kritiikin väärien lähtöoletusten kautta.
12. Kritiikin on tehtävä eroja silloinkin, kun se ei voi tehdä eroja arvoasteikolla. Sen on voitava hylätä arvoasteikko, tai ainakin irrottaa sen vanhasta kunnon julkaisukynnys-ammattilaisuus -ajattelusta. Sen on otettava teokset teoksina, eikä vaikkapa esikoisina. Sen täytyy lakata alleviivaamasta instituutioita, jotka palvelevat kirjamyyntiä mutta eivät lukemista ja kirjallisuutta (saman ilmiön kääntöpuolina).
13. Kuten kaikki muutkin, kriitikot alkavat olla tilapäistöä. Ensin kirjallisessa julkisuudessa oli professoris- ja kirjailijakriitikkoja, jotka tekivät tekstejä varsinaisen työnsä ohessa ja toivat ne lehtien toimituksiin. Sitten tuli toimittajakriitikoiden aika. Heillä oli työpaikat, ja heitä on yhä ja heillä yhä on työpaikat. Nyt homma pyörii keikkalaisten, avustajien ja amatöörien avulla. Kritiikon ekonomis-sosiaalinen status on ymmärrettävä.
14. Rohkeus.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Hei,
VastaaPoistakohta8 saa minut ymmälle, voisitko kertoa lisää, miksi ammattilaisuus ja pätevyys on unohdettava? Itse kun voisin hyvin kokea itseni päteväksi ja ammattimaiseksi lukijaksi ja siten "hyväksi" kriitikoksi (tosin en ole muutamaan vuoteen kirjoittanut kritiikkejä), ja jos joku sanoo, että se on itsekohostusta ja kontrollin muoto (kenen kontrollin, minkä kontrollin) niin tulisi oikeastaan vaan paha mieli, että kokee jotain väärää, väärin. Eli mitä ammattimaisuudella ja pätevyydellä tässä yhteydessä tarkoitetaan? Millaisiin tilanteisiin niillä viitataan? Mihin kokemukseen tämä liittyy? Oletetaanko, että ammattilaisuus jotenkin jäykistäisi kriitikkoa lukijana tai saisi hänet asettumaan tekstin "yläpuolelle"? Vilpittömästi siis en vain koe tajuavani... joten jos voisit laventaa aiheesta, olisi kiva!
Mä ymmärrän, ja mä ymmärrän kohtalaisen vähän kylläkin, että tuo kahdeksas kohta nimenomaan muistuttaa kriitikkoa siitä kenelle on kritikoimassa. Eli ei itselleen. Ymmärrän tuon myös niin, että olisi hyvä osata käyttää pätevyyttä ja ammattimaisuutta "piilossa", laittaa ne sivuun ja antaa niiden olla mausteina joita voi lisätä tarvittaessa, jos safka sitä vaatii.
VastaaPoistaMyöskin katson, että kriitikon hyvyys/huonous määrittäytyy aina kritiikki kerrallaan, ja ettei sitä voi määrittää pätevyydellä ja/tai ammattimaisuudella vaan mediaanilla dialogista johon kritiikki pääsee oletetun lukijan kanssa. Mielestäni sellainen tuntuu jopa miellyttävän tervehdyttävältä, ja jotenkin ehkä jopa itsestäänselvyydeltä, että ammattitaito määrittäytyy lopputuloksessa, ei pelkästään prosessissa ja sen mekanismeissa. Ja tässähän ehkä, varsinkin nykyrunouden kritiikin kohdalla, on yksi ongelmakohta; (vaikkakin) ammattitaitoinen kriitikko ei ole onnistunut tavoittamaan lukijaa.
Huh, meni taas minun osaltani lörpöttelyksi ...
miia, minulle ammattimaisuus/professionaalisuus on sosiaalinen käsite – eli jos en pysty elättämään itseäni (kukaan ei taida pystyä) kritiikillä, en voi pitää sitä ammattinani. ammattimaisuus supistuu siis tarkoittamaan jotakin määrittelemätöntä työn “laatua”, jolle ei oikeasti ole mitään standardia tai kriteereitä ja joka voidaan perustella kehämäisesti, teksti on hyvä koska sen tekijä on ammattilainen. kriteerit tulevat esille lähinnä silloin kun joku epäonnistuu kunnolla. muutenkin kritiikkojen “leipätyö” päivälehdissä on alennetussa tilassa, ja huononee ilmeisesti koko ajan. en pidä ammattimaisuutta kestävänä käsitteenä kritiikille laajassa mielessä, koska se ei tavoita mitään realiteetteja - kun se ei voi olla laatumääre. sen olisi oltava sosiaalinen määre.
VastaaPoistaminä olen pikemminkin amatööri. useilla aloilla on myös nähtävissä, että amatöörit tai harrastelijat tekevät parempaa työtä kuin ammattilaiset (valokuvaus), joten ammattimaisuus laatumääreenä on siksikin huono.
minulle tulee hyvä mieli, jos koen osaavani, ymmärtäväni mitä teen ja onnistuneeni jossain asiassa. mutta minusta ne eivät liity ammattilaisuuteen, joka taas muistuttaa minua lakkaamatta siitä, että osasinpa mitä tahansa tosi hyvin ja olinpa kuinka maisteri tahansa, minun on erittäin vaikeaa ellei mahdotonta elättää itseäni ja perhettäni taidoillani. en siis voi pitää itseäni ammattilaisena, vaikka minulla olisikin joku “kriitikon identiteetti” (hillittömän huvittava käsite).
pätevyys tarkoittaa joko hankittua tutkintoa tai sitten jotain muuta kautta hankittua riittävää tietojen ja taitojen määrää jollakin alalla toimimiseen. mutta yleensä se tarkoittaa edellistä. kriitikolle ei ole olemassa yksiselitteistä pätevyysvaatimusta. jokainen kirjoitettu teksti osoittaa periaatteessa kirjoittajansa pätevyyden, joka ei välttämättä olekaan yleispätevää. en koskaan halua unohtua pätevyyteeni ja siksi koetan vältellä koko pätevyysasiaa, vaikka tietysti huijaan itseäni tällä paradoksilla.
työn muuttuminen laajempana ilmiönä koskee myös koko kirjallisuuskenttää, eikä vähiten kriitikkoja, jotka ovat vanhastaan olleet kirjavaa ja tilapäistä sakkia. saati nyt sitten, kun toimittaja-kriitikonkin toimenkuva alkaa painottua edelliseen.
kriitikon pitää olla taitava. hänellä pitää olla tietoa. ei haittaa, jos hänellä on opintoja. mutta nykytilanteessa hänellä ei ole mitään mahdollisuutta nostaa ammattihäntäänsä vaikuttamatta narrilta, koska ammattilaisuuden (työnä) pitäisi olla elinkeino, ja se ei voi olla elinkeino, jos se ei mahdollista elantoa. tämä nyt on vain minun dialektisen materialistinen näkemykseni, jonka väistämätön lopputulos on pakotetun yhteiskunnallisen joutilaisuuden ja harrastelijamaisuuden ideologia.
teemu on poiminut asiasta juuri tuon pätevyyteen liittyvän puolen: kriitikon ei mielestäni koskaan pidä kirjoittaa niin, että hirttäytyy omaan pätevyyteensä, kriitikko on popularisoija jos kuka. tietysti vaihtelu syntyy pitkälti siitä mille yleisölle kirjoitetaan – runouslehden kritiikki nyt on väistämättä erilainen kuin päivälehden. pätevyys ei pysähdy siihen että tietää ja ymmärtää kritiikin kohdetta vaan kritiikissä sen olennaisin alue on ymmärryksen kääntäminen laajasti ymmärrettävälle kielelle. en tarkoita tällä hs:n tavoitetta puhutella miljoonaa lukijaa, vaan niitä ehkä tuhansia lukijoita, jotka seuraavat kritiikkejä ja lukevat kirjallisuutta mutta eivät ole vihkiytyneitä erityiskysymyksiin.
Tuo on muuten tämän ajan kysymys, ja varmastikin yksi keskeisimmistä "ammattikuntaa" kohtaan, että kuinka turvata kriitikkous ammattina. Onko kriitikkous - sen kenttä jotenkin kaventumassa; onko palkkaa jaettavissa aina vain harvemmille, sillä ainakin mun silmiin nykykritiikin ongelmat muodostuu juuri siitä, ettei niihin ole motivaatiota, tätä kautta mahdollisuutta, kun palkkaa maksetaan vain maininnan arvosta, paneutua kun pitäisi jo olla toisessa tekstissä, että niistä saaduilla rahoilla alkaisi elämään. Ollaanko menossa sen kaltaiseen järjestelmään, missä kriitikkous kulkee ohessa jonkin muun työn ohella, sivutuloina, ja vain muutama kansakunnan hirttäjä ansaitsee leipänsä sillä lähes kokonaan? Vai ollaanko siinä jo nilkkoja myöten?
VastaaPoistaJotenkin tällaisessa ajatussilmukassa tulee mieleen, että vallitseva tilanne on siinä mielessä umpisolmussa, että tilanteen muuttumiseksi täytyisi sanomalehdistön ym. medioiden nostaa kritiikki sille kuuluvaan arvoon missä se ennen oli ja unohtaa jonkin sortin hölynpöly siitä, että kritiikin tulisi olla vain kirjoitelma. Ehkä esim. lailahirvisaarista ynnä muista ilkkaremeksistä voisi sellaisia kirjoittaakin, jos eivät tarjoa mitään sen kummempia ulottuvuuksia: kirjasta kirjoitettaisiin ansionsa mukaan. Nyttenhän Hesarin kommentit siitä, kuinka he yrittävät vaalia kulttuuria ja sen tasoa on ihan täyttä puppua; he julkaisevat kritiikin lukijamäärää silmällä pitäen, sillä tässä yhteiskunnassa ja tässä tilanteessa kaikki muu ajattelu on typerää liikkeenharjoittamista, mitä edustavat sitten pienemmät, asiaansa perehtyneet (kulttuuri)lehdet, jotka pyörivät ja ilmestyvät vuodesta toiseen lähinnä pyhällä hengellä ja oikein kohdennetulla ammattitaidolla ja -etiikalla.
Kysymys kuuluu siis: kuinka saada valtamedia ymmärtämään, että kulttuuria, jopa kirjallisuuden sisällä, on erilaista, ne ovat ja niiden kuuluukin olla eri asemassa ja ettei kritiikkien kirjoittaminen ole sellainen seikka jolla pitäisi yleisöä kosiskella. Ei esim. Hesari voi ihan täysin uutisointiaakaan, esim. politiikasta, viihteellistää. Miksi se on voinut tehdä sen kirjallisuuskritiikille?
Samalla kuitenkin kirjallisuus itsessään on halunnut itsensä yleistää, koneistoineen kuten isot kustannustalot ym. koko kansan kirjallisuudeksi. Ja tässä on tulos: ehkä sellainen tietynlainen elitismi, mitä kirjallisuus jopa kaipaa pysyäkseen sille kuuluvassa arvossa ja varteen- ja vakavastiotettavana kulttuurimuotona ja yhteiskunnan jäsenenä, kuten kansallisena terveyskeskuksena, ystävänä jne., on kadonnut tyystin. Nyt todella suomalainen eturivin kirjallisuus, se kirjallisuus joka näkyy, myös "laatukirjallisuutena",suurelle yleisölle, muodostuu tyypeistä nimeltä Ilkka Remes, Laila Hirvisaari, Arto Paasilinna, Milla Paloniemi, Heli Laaksonen ym. Toi pitäs kääntää ympäri, kuten jollakin lailla Sofi Oksanen ehkä teki - ns. vakavampi sai jalansijaa. ON jollakin lailla totta ja itseaiheutettua, että moni kiinnostava romaani ja runo- ja novellikokoelma jää arvioimatta, koska Laila Hirvisaaren uusin on ilmestynyt. Hirvittävän surullinen tilanne.
kriitikkous ammattina on minusta jo lähtökohtaisesti erikoinen asetelma, koska sikäli kun kriitikko on koskaan ollut ammatti, se on ollut sitä vain hetkellisesti. nyt vaan hankausta syntyy siitä, että ne ihmiset, joilla on välineitä ja halua toimia kriitikkoina eivät saa elantoaan mistään muualtakaan. vaatimukset ovat samaan aikaan kovat, kritiikiltä vaaditaan suuresti laatua mutta inhimillisesti katsoen hyvää työtä on liian vaikea tehdä kun pitää sen lisäksi miettiä mistä saisi potut keitinveteen. täytyisi tietysti tehdä päivätyö jonkun muun asian parissa, mutta esim. minä en voisi olla vaikkapa kaupan kassalla ja tulla sitten kotiin humanisteilemaan, koska illanhan huolehtisin lapsista. nämä muutamat, jotka tekevät työkseen kritiikkejä, tekevät muutakin journalistista työtä kulttuuritoimittajina.
VastaaPoistamutta tämä keskusteluhan me ollaan käyty sun kanssa aiemminkin, teemu. mä en ois näillä elinehdoilla niin tarkka kritiikin laadusta. niin kauan kuin kriitikko on eräänlainen journalistinen suorittaja, sille pitää maksaa. ei kukaan muukaan sisällöntuottajatyöläinen tee mitään kunnolla ellei korvausta tule. ihannemaailmassahan meillä olis taiteilijapalkka ja kriitikoilla vakiintunut asema lehdistössä ja humanistit sais oikeen, vaikka pienipalkkaisenkin, työpaikan yliopistolta, mutta kun näin ei ole, on jokaisen freelancerin laskettava yksittäisten keikkojensa tuottama rahamäärä ja varattava aikaa kuhunkin tehtävään omilla ehdoillaan. tosin mun kaltasia nenästävedettäviä ja rahanpäällesylkeviä idealisteja löytyy aina, mutta niin kauan kuin raha on yhteiskunnassa kyseenalaistamaton arvon mittari ja se, mihin ammattilaisen työpanos vaihdetaan, ei voi olla muita mittareita työn suorittamiselle. paitsi henkilökohtaiset, mielivaltaiset mittarit, ja “maan tapa”, joka nyt on kaikkiaan täysin mätä konsti hoitaa mitään hommia (terkkui kanki-kakkoselle ja kotijoukoille).
hesari on ymmärtänyt uutisoida esim. bb-talon tapahtumia. tähän nähden musta tuntuu, että on ihme että siellä ylipäänsä tehdään mitään kritiikkejä enää ja se, että siellä tehdään esim. hyvä määrä runokritiikkejä vuosittain, täytyy olla kulttuuritoimituksen setien (kun ei siel paljoo tätejä ole!) hartiapankkityötä. jos isot pomot tahtoo tehdä laatulehteä miljoonalle, ne tekee sitä tällee ja tollee. mun mielestä ideaalinen sanomalehti ois semmonen vähän spesifimpi paketti: mun puolesta urheilusivuilla saa kirjottaa mitenkä hienostuneita juttuja vaan, koska mä en kuitenkaan lue niitä. eikös urheiluintoilija voi ajatella samaan tapaan kulttuurisivuista? pikauutiset ja pikkuarvostelut luulis tulevan netitsekin nopeaan uutisnälkään, eikös sanomalehtien konsepteja kannattas kehittää esseistisempään suuntaan – vähemmän uutisjuttuja, enemmän pituutta ja syvyyttä? sitten mäkin tilaisin lehden.
viihteellistäminen on vienyt homman siihen suuntaan, että ihmisille kerrotaan vain niitä juttuja joita ne jo tietää. ja mistähän johtuu oletus siitä, että ihmiset haluaa aina kuulla uudestaan ne samat jutut jotka ne jo tietää? paljon paskaa voi sanoa valistusideologiasta, mutta ei se sentään noin typerää ollut.
mutta tosiaan, fingerporillinen hs:n kulttuurisivujen muistolle, ja perkele! kuten siili sanois.
on keskusteltu joo. ja niinkuin tuossa taisinkin hiukan puolustella: mun mielestäni kritiikin ongelma on siis se, ettei niitä kirjoittamalla tahdo tienata, ja se on minusta väärin, se on aliarviointia, varsinkin, kun:
VastaaPoistaurheilumiehenä ja sitä seuranneena on aika helppo sanoa, että mielestäni esim.hesarissa kirjoitetaan suht tasapuolista urheilu-uutisointia, oikeastaan urheilu-uutisointi on suht hyvää vähän joka lehdessä, koska siihen panostetaan, sillä on lukijoita, suomessa seurataan urheilua, se on sydämen asia. tietenkin se on alueellista, mutta niinhän se on muissakin asioissa. politiikassa jokaisella lehdellä on suosikkinsa puolueista, ja ne näkyvät aika selvästi jne. mut yleensä uutisointi on sinänsä laadukasta, se on suht kattavaa. ja niin pitääkin olla. mutta kulttuuriosio, missä puhutaan oopperoista, keikka-arvosteluja (siis en ole ikinä oikein voinut ymmärtää, että kirjoitetaan arvosteluhengessä vaikkapa jonkin yhtyeen keikasta, ketä hittoa se auttaa, kun kyseinen tilanne on asetelmassa once in a lifetime) kaikennäköstä kamaa, kaikesta kirjoitetaan sivuten. en ihan ymmärrä myöskään logiikkaa, että vaikka uutisoitaisiin mistä tahansa - miksei sitä voi tehdä laadukkaasti joka akselilla?
kritiikissä tuntuu, siis nimenomaan sanomalehtikritiikissä, tulleen valloille se, että ei ole juurikaan väliä minkälaisia runokritiikkejä kirjoitetaan : ollaan vaan iloisia, että niitä ilmestyy paljon vaikka ne on suurimmaksi osaksi ihan kakkaa. mun mielestä se on hyvin kummallinen ajatusmaailma; samalla laillahan voisi todella ajatella sitten myös kirjallisuudesta ja runoudesta ylipäätään, ei niin väliksi vaikka julkaistaan paskaa kunhan vaan julkaistaan - se on hienoa.
kaiken kaikkiaan, kyllä mä oisin valmis siihen, että kritiikit ilmestyis sitten sanomalehtien ulkopuolella. olisko vaan parempi olla julkaisematta sanomalehtikritiikkiä, varsinkin runokritiikkiä, koska puoliksi tehdystä ei ole hyötyä yhtään kenellekään: ei lukijalle, eikä sanomalehdelle, ei runoilijalle, eikä edes kriitikollekaan. hesarin kohdalla pääongelma tuntuu olevan, ja mikä nyttemmin on hiukan tullut jopa spottiin, että se voi mielivaltaisesti painottaa lehteään, koska ei ole kilpailua ja suomalainen mentaliteetti ei valita mistään eikä osaa vaatia, vaan tyytyy siihen, ja vielä ajattelee lopuksi päälle, että ehkä se huono lehti onkin hänen oma vikansa.
onneks on olemassa kuitenkin ihan sinänsä laadukkaita kulttuurilehtiä, niihin voi ainakin vähän varata :).
Mielenkiintoisia skenaarioita. Kohtaan yhdeksän sanoisin, että joo, kriitikolla saa olla ennakkokäsitys, mutta se ei saisi tehdä tekstistä totalitaristista. Tarkoitan, että kirjaa ei ehdoin tahdoin pitäisi antaa kriitikolle, joka ei sitä missään nimessä tule ymmärtämään odotushorisonttinsa takia. Ei siis esimerkiksi uusia poetiikkoja hyödyntävää runoa Jukka Koskelaisen käsiin. (Eikä Petäjän...)
VastaaPoistaMinusta kritiikkiä kyllä kirjoittavat edelleen monenlaiset ihmiset: sekä toimituksen vakiotoimittajat, erilaiset prekaarit, mutta myös kirjailijat ja professorit ja muu tutkimushenkilökunta.
Tiedoksi vielä, että olen kirjoittanut tuosta nippukritiikistä seuraavaan Ydin-lehteen jutun, jonka lopussa viittaan myös tähän kritiikkiskenaariohahmotelmaasi.
VastaaPoistakiitos,rita, kommenteista. olen samaa mieltä, kriitikolla sekä pitää olla ennakkokäsitys ja jokin näkemys, mutta se pitää aina pystyä sovittamaan käsiteltävään teokseen. mutta on tietysti tuhoon tuomittuja yhdistelmiä, kuten nämä jukat ja nykyrunous.
VastaaPoistayritin tietysti kärjistää tuota prekaarisuuspointtia :)
Ai niin, sinua taisi kiinnostaa teema "uustaistolaisuus". Kuvailen sellaista uudessa Suomettunut sananvapaus -kirjassani (Multikustannus). Olisi kiva, jos tekisit siitä esim. pahamaineisen kritiikin! Arvostelukappaleita saa osoitteesta anna.rantanen@multikustannus.fi. Jos teet, olis kiva tietää minne....
VastaaPoistaJeah Maaria! Mä heitän jälkilöylyä:
VastaaPoistaKritiikin on uskallettava nähdä kokonaisuuksia ja pohdittava merkityksiä myös tekstin semantiikan ulkopuolelta. On kysyttävä mikä on teoksen merkitys.
Kritiikin on kyettävä reflektoimaan muita kritiikkejä. Aikakauslehtikritiikit ilmestyvät sanomalehtikritiikkien jälkeen ja ovat pidempiä. On kuitenkin jostain syystä hyvin harvinaista, että aikakauslehtikritiikit ottaisivat kantaa muihin kritiikkeihin tai syvntäisivät niitä. Koska näin ei ole, paskojen kritiikkien paskuutta ei tule missään todetuksi, vaikka instituutio siihen onkin valmiina.
Kritiikin kritiikkiä on saatava esiin. Eräs nimeltä mainitseamton runoilija on nimetty kahdessa kritiikissä tänä syksynä onanistiksi ja Henriikka Tavin palgioijaksi. Vain toinen näistä kriitikoista on joutunut edesvastuuseen, hänkin vain välillisesti. Mikäli kritiikkejä kritikoitaisiin jossain, voitaisiin näihin epäkohtiin puuttua ja pitää vain sosiaalisista syistä kritiikkejä kirjoittavat oikeassa suhteessa vakavasti työtään harjoittaviin.
Kriitikot ovat voittopuolisesti kaltaisiani free-kirjoittajia. Heidän on kyettävä nostamaan taiteenalansa merkityksiä myös kritiikkiformaatin ulkopuolelta erilaisissa juttutyypeissä. Kolumnin pitäisi ajaa tähän itsestään selvästi, mutta lisäksi pitäisi käyttää hyväksi myös reportaasit ja taustoittavat jutut merkitysten esiin tuomiseen.
Kriitikon on kysyttävä itseltään jatkuvasti, palveleeko hänen työpanoksensa hänen kritikoimaansa taiteenalaa ja onko hän perillä edes niistä pyrkimyksistä, joihin kritiikeillään on taidetta ohjaamassa.
Ennen muinoin kritiikkejä kirjoitti professorit ja vähintään tohtoritason avustajat. Nykykriitikon ei tarvitse olla muuta kuin halukas. Tähän on ihan perusteltujakin syitä, kuten se, että runouden preesensistä ei professorit tunnu ymmärtävän mitään. Haittapuolena on se, että kritiikin historian kunniakas merkitys on luisumassa lehdentäytteeksi. Kriitikon onkin hankittava kompetenssia jatkuvasti ja muistettava että virheet ja typeryydet eivät ole pelkästään henkilökohtaisia onnettomuuksia, vaan häpeäksi koko lehdelle sekä ammattikunnalle.
On lopetettava rahasta jankkaaminen kritiikeistä puhuttaessa. Paitsi että se on pikkumaista ja rahvaanomaista ja että se ohjaa huomion sivuseikkaan se myös jättää huomiotta olennaisimman seikan: runouden merkitys on tällä hetkellä sen itseisarvo. Sitä tehdään ja sen tuloksia jaetaan korvauksetta ja rakkaudesta lajiin. Joo, kurja juttu meille jotka teemme tätä kaiket päivät, mutta asialle se on pelkkä siunaus.
Ne jotka haluavat puhua rahasta tehköön sen kritiikin merkitystä pohtivien keskustelujen ulkopuolella omana asianaan.
-aksu
hienoa aksu, arvelinkin, että sulta vois löytyä taideteoksen yleisempää merkitystä korostava pointti. se on oikeastaan ainoa pointti, josta teoksen arvottaminen voi lähteä. koska ei kukaan jaksa aina ERITELLÄ sitä, onnistuuko teos täyttämään itse asettamansa vaatimukset kun on ensin päätellyt ja tulkinnut teoksesta mitä ne vaatimukset ovat. rohkeus on juuri tässä.
VastaaPoista"Kritiikin on kyettävä reflektoimaan muita kritiikkejä." kritiikin pitäisi nimenomaan olla keskustelun laji, eikä kuororykäisyn laji, jossa viisi kriitikkoa kirjoittaa yhtä pitkän ja suunnilleen samasisältöisen esittelyn teoksesta eri julkaisuyhteyksiin.
"Kritiikin kritiikkiä on saatava esiin. Eräs nimeltä mainitseamton runoilija on nimetty kahdessa kritiikissä tänä syksynä onanistiksi ja Henriikka Tavin palgioijaksi." kiltti kerro mikä se toinen arvostelu on!
_kolumni_ on tekstityyppi, jota tällä alalla viljellään luvattoman vähän. siinä olisi tilaa myös purevalle ivalle, jota sitten valitettavasti esitetään joissain arvosteluissa.
"Kriitikon on kysyttävä itseltään jatkuvasti, palveleeko hänen työpanoksensa hänen kritikoimaansa taiteenalaa ja onko hän perillä edes niistä pyrkimyksistä, joihin kritiikeillään on taidetta ohjaamassa." kyllä, vaikka kriitikko ei pitäisikään itseään taiteilijan opettajana, hänen on tajuttava olevansa mukana kritikoimansa taiteenalan keskustelussa, estetiikanmuodostuksessa ja suorastaan historiassa.
"On lopetettava rahasta jankkaaminen kritiikeistä puhuttaessa." minä vaadin, että on lopetettava ammattilaisuudesta jankkaaminen, koska ammattilaisuus on ainakin minun maailmankuvassani kytköksissä rahaan ja elantoon, ja siksi se on harhaanjohtava nimitys. pekka himasta voi nimittää juuri tällä logiikalla filosofian ammattilaiseksi. mutta vaadin kyllä kriitikon sosiaalisen statuksen ymmärtämistä.
koen pienoisn piston sydämessäni; olen saattanut jossakin jollakin hetkellä johonkin paikkaan kritisoida kritiikkejä. hyi, pois se minusta!
VastaaPoistano, totta puhuakseni olen juuri sitä mieltä, ettei onnekseni kritiikkikään ole kritiikin ulottumattomissa. joskus olisi hienoa kerätä yhden teoksen äärelle vaikkapa jonkun lehden koko kriitikkokonkkaronkka, jotta näkisi olisiko mahdollista vetää minkäänlaista punaista lankaa, ja jos olisi niin minkä värinen se lopulta olisikaan.
Ammattilaisuuteen liittyy myös taiteeseen huonosti istuvia määreitä: Ammatti perustuu toistoon, mekaaniseen osaamiseen. Lisäksi ammattilainen hoitaa nopeammin ja täsmällisemmin sen minkä harjaantumaton. Puhuttaessa vaikka kirurgiasta ammattimaisuus on eittämättä positiivinen asia, mutta taiteen kokemisen suhteen asia muuttuu. Taide on luonteeltaan yksilöllistä ja sen kokeminen on henkilökohtaista. Taiteen ammattilainen on mulle sukua rakkauden ammattilaiselle.
VastaaPoistaLisäksi ammattimaisuuden korostaminen luo taiteesta esoteerisen vaikutelman. En hyväksy ajatusta, että nykyrunoutta voisi kritikoida ja siis ymmärtää vain ammattilainen. Joissain tapauksissa näin varmasti on, mutta en ole saanut itseäni kiinnostumaan moisesta presiöösistä touhusta enkä toivoisi sellaisen syrjäyttävän kaltaisteni lukijoiden etsimää runoutta, joka paljastaa itsensä kelle tahansa niin haluavalle paneutuneelle lukijalle.
Jo yliopistotutkijoiden suhde kirjallisuuteen on usein kiusallisen tekninen. Tekee mieli kysyä: entäs sitten, miten tämä koskee minua, mitä sellaista tässä on, joka ihmisten olisi hyvä tietää? Ammattimainen kritiikki on jollain tavoin mulle synonyymi teknisen lukuesittelyn kanssa. Se taas on jotain turhuuden ja tylsyyden välimaastosta. Tietysti kukaan ei pyri tällaiseen, mutta siihen on varmasti kaikki kirjallisuuden tutkimuksen laarista penkoneet törmänneet. En halua nyt kuulostaa helppoheikkimäiseltä pragmaatikolta, on selvää että kirjallisuuden filosofiset sisällöt vaativat tutkimista. Pointtini kärki on se, että näistä lähtökohdista ei tunnu löytyvän ketään, joka kykenisi käytännössä todistamaan professionaalisuutensa välttämättömyyden kritiikkien kirjoittamisessa. Päin vastoin, parasta kamaa mä olen saanut opiskelijoilta sekä sellaisilta runouden ristikseen ottaneilta, joilla ei ole minkään valtakunnan instituutiota takanaan.
Journalismina runokritiikki ei voi enää nojautua ammatilliseen ulkokohtaisuuteen, sillä runous noudattaa vain harvoin mitään esteettisiä standardeja. Nykytutkimuksen rummuttamat lukutavat taas eivät niinkään nosta esiin merkityksiä, vaan niiden mahdollisuuksia. Tältä pohjalta laadittu kritiikki sopii ehkä vakavamieliseen löysäpalstaiseen tekstivoittoiseen julkaisuun, mutta lehtikritiikin ohjenuoraksi siitä ei yksinkertaisesti ole.
Ammattilaisuus ei ainakaan mulle kykene siis tarjoamaan poolia, josta kritiikin mahdollisuuksia edes kannattaisi pohtia. Se, että ammattilaisuus rinnastuu elantoon on vain naula arkkuun. Olen varma, että luomalla kriitikon palkkavirkoja ei kritiikistä saada pätkääkään laadukkaampaa. Luultavasti rahalla saataisiin ostettua kritiikki-instituutiota pönkittäviä hahmoja.
Tämän asian toinen, vielä kiinnostavampi puoli on se, että painavinta kritiikkiä löytyy nyt blogeista. Se asettaa lehtikritiikin instituutiona kiinnostavan haasteen eteen.
Rahaa on kyllä tulossa, runous on sellaisessa vaiheessa, että säätiöiden mesenointi on vain ajan kysymys. Toivotaan, että, ne jotka ovat suurinta mekkalaa palkkioista pitäneet kykenevät sitten nostamaan tasoaan. Mieluiten usealla pykälällä.
-aksu
niin juu, kirjoitin epäselvästi ja vähän harhaanjohtavasti, mutta paska kritiikki puhekuplista on kansan luettavissa kiiltomadosta.
Aksulla on pointteja, taas.
VastaaPoistajuu, masturbaatiosta ja runoudesta puhuttaessa ei voi osua väärään arvioissaan :)
Tässä on muuten oikeasti masturbatorinen runo - miehistä esikoisrunoutta sekin (Dylan Thomasin esikoisesta vuodelta 1934): http://www.poets.org/viewmedia.php/prmMID/16430
VastaaPoistaKannattaa vaan kiinnittää huomiota siihen, että KESKENKASVUISINKIN esikoisrunous osaa käsitellä nuoren onanistin motiivia paremmin kuin KYPSINKÄÄN kritiikki. Toiseksi viimeisen säkeistön Venus on tietysti Botticellin, ja voi merkitä runkkarin liittymistä Suureen Traditioon.
aksu, onhan tuo kiiltomadon kritiikki ohut ja viittaus taviin on monessakin mielessä huono, koska se perustuu pelkästään institutionaliseen sokeuteen: on turha ruokkia käsitystä siitä, että se joka on _ekana_ ja näkyvimmin saanut positiivista huomiota jostain abstraktista "kokeellisuudesta" (mitä se sitten tarkoittikin), olisi jonkinlainen esikuva muille "kokeellisille" kirjoittajille. mutta petäjän kanssa tuo ei kyllä kilpaile. jännä vain vaatia blombergin lukijalta huumorintajua, koska mä ainakin oon tunnustuksellinen tosikko ja silti pidän puhekuplista.
ammattilaisuus on myös tuota - siis sitä, että tehdään työ porvarillisissa valkokauluspuitteissa ja jopa mukavasti työhuoneella. tietysti joillakin on tällainen työtapa; esim. juuri mainitsemani dylan thomas teki säännöllistä kuuden tunnin kirjoitustyöpäivää - mutta tämä pointti nyt menee vähän ohi siitä mitä olit selittämässä...
"Lisäksi ammattimaisuuden korostaminen luo taiteesta esoteerisen vaikutelman. En hyväksy ajatusta, että nykyrunoutta voisi kritikoida ja siis ymmärtää vain ammattilainen." TÄMÄ ON TÄRKEÄ ASIA. tai siis mitä minäkin nyt aina sönkötän, minähän olen ammattilainen siinä mielessä että mulla on loppututkinto ja oon vielä _erikoistunut_ runouteen. mutta mulla on vähän semmonen olo, että näitten kanssa koko skenaario menee jotenkin tajuttoman pieleen. ensinnäkin jonkun kirjallisuudentutkimuksen yhteydessä tutkinto nyt tarkoittaa vain sitä, että tuntee 1. kirjallisuuden kaanonin ja 2. tutkimuksen kaanonin ja 3. kykenee kontribuoimaan jälkimmäiseen. sillä taas ei ole mitään tekemistä kritiikin kanssa.
"Nykytutkimuksen rummuttamat lukutavat taas eivät niinkään nosta esiin merkityksiä, vaan niiden mahdollisuuksia. Tältä pohjalta laadittu kritiikki sopii ehkä vakavamieliseen löysäpalstaiseen tekstivoittoiseen julkaisuun" - mä en oikeastaan tiedä mitä on nykytutkimuksen rummuttamat lukutavat, jos alan Avain-lehteä lueskelen, niin esim. postkolonialismi nousee aika selkeästi esille. kotimaisen kirjallisuuden puolella taas vanhojen tekijöiden uusi periodisointi, varmaan merkittävimpänä suomalaisen naturalismin tutkimus. mutta tosta teknisestä suhteesta kirjallisuuteen mun pitäs varmaan kirjottaa, koska se häiritsee mua itteenikin aika kovasti.
mä en tosiaankaan kaipaa kriitikon palkkavirkoja vaan musta perustulo ratkaisisi kaikki ongelmat \o/ - tai siis oikeesti se antas joustoa elämäntilanteiden vaihteluun (kaikissa mielissä: meillä on ollu kelasta kotihoidon tuki haussa yli kuukauden, soitettiin viime viikolla sen perään, merkitsivät kiireiseksi, päätös on tullu mutta ne aikoo maksaa meille sen rahan vasta joulukuun viimenen päivä :DDdd ja siis kyseessä on kelan ensisijainen tuki, jota on nyt kertynyt syyskuun ekalta puoliskolta saakka) ja antas etenkin freelancereille ja luovien alojen ihmisille mahdollisuuksia ottaa keikkoja vastaan. siis uskon että suomalainen kulttuurielämä hyötyis valtavasti, jos olis olemassa yksiselitteinen, vaikka pienehkökin vakaa "kansalaispalkka". ja sittenkään kriitikkoa ei voi kutsua ammattilaiseksi.
ja mua ei ainakaan saa kutsua ammattilaiseksi, koska tää on kaikissa sanan merkityksessä elämäntapa.
Oisko "oikeampaa" sanoa, että sulla on ammattilaisen taidot ja työkalut käytössä, mutta koska sä haluat olla, ja oletkin enemmän, et halua olla "vain" ammattilainen. Koska sä elät kirjallisuudelle ja -sta. Ja teet sitä rahasta tai ilman.
VastaaPoistaJossakin vaiheessa oli keskustelua, varmaan vuosia sitten, että jos kirjailija on virallisesti se, joka kuuluu kirjailijaliittoon, niin täytyykö "runoilijan" olla julkaiseva kirjoittaja. Ajattelen tästä samalla tavalla; ei tarvitse, jos elää sille ja tai siitä. Mitä oot mieltä?
mä en tiedä voiko sanoa varsinaisesti "enemmän kuin" ammattilainen. mulla ei oo mitään suhdetta siihen asiaan sinänsä, paitsi se, että mua häiritsee hirveästi kun joku julkaisu (kuten nyt vaikka kiiltomato.net) rupeaa puhumaan avustajistaan kritiikin ammattilaisina. ja kun minä satun henkilökohtaisesti kuulumaan siihen joukkoon, jota ammattilaisuudesta ylistellään (ylistämällä alistamista, suorastaan).
VastaaPoistamua tietysti vaan kummeksuttaa kun ihmiset puhuu ammattilaisuudesta kritiikin yhteydessä epämääräisesti ja mun mielestä jopa harhaanjohtavasti, enkä ymmärrä minkä takia. oikeestaan vaan haluaisin tietää miksi kriitikon halutaan olevan ammattilainen. mitä se tarkoittaa? miks sitä sanaa täytyy käyttää? halutaanko muu yhteiskunta vakuuttaa jostain kritiikin ja kriitikon arvosta ja taidosta? vai halutaanko vakuuttaa oma porukka siitä, että tässä missään marginaalissa olla? miks se tapahtuis parhaiten puputtamalla jotain ammattilaisuudesta, siis sitä samaa mitä tekee tämän maan koulutusteollisuus ja työmarkkinoiden osapuolet, kun ne haluaa vakuuttaa kuluttajille/veronmaksajille, että nyt ollaan turvallisissa ja taitavissa käsissä? vai mitä? selittäkää mulle, ettei tartte arvailla.
mä oon omasta puolestani määritellyt mitä ammattilaisuus mulle tarkoittaa, siis ihmisen statusta työmarkkinoilla, ja väittänyt että sellaista statusta ei voi olla silloin kun suurin osa tiettyä tehtävää "suorittavista" ihmisistä ei ole ammattilaisasemassa. en ottanut kantaa siihen, onko sellainen ammattilaisuus hyvä vai huono asia sinänsä - ammattilainenkin voi tehdä sekä superhyvää että ihan kamalaa jälkeä, ihanniinku lvi-ihminen talon putkistolle :P
tähän vois kaivaa taas sen vanhan kunnon työn käsitteen. karkeimmillaan yhteiskunnallinen työnteko on sitä, että tekijä vaihtaa sopimuksen kautta tietyn määrän aikaansa ja taitoaan työnantajalle, joka korvaa sen sopimuksen mukaan. lisäksi työhön liittyy näkymättömiä asioita, kuten esim. työkokemuksen kartuttaminen (jota työnantajat koettavat käyttää palkkiona esim. työharjoittelujen yhteydessä). raa'asti ottaen kritiikki - kun se tehdään sovittuna jollekin työnantajalle - on työtä, koska sen ehdot voidaan redusoida täsmälleen samoihin sosiaalisiin tekijöihin kuin minkä tahansa työn.
kriitikko usein palkataan vain yhtä yksittäistä työtehtävää varten, joka sisältää teoksen lukemisen, erikoisosaamisen soveltamisen teokseen ja populaarin mutta luovan tekstin tuottamisen - jonka lisäksi voi tulla vielä tekstin lähempi muokkaus työnantajan vaatimusten mukaiseksi. kaikkihan me tiedämme, että tällaisesta... sanotaanko 6-12 tunnin työtehtävästä miltei kuka tahansa työntekijä saa enemmän kuin kriitikko. sen lisäksi työvälineet ja -tilat täytyy yleensä olla omasta takaa. joten näissä olosuhteissa on täysin väistämätöntä, että kritiikkiä tekevä ihminen hankalassa rahatilanteessa jättää jutut tekemättä - ja se on keskeinen syy siihen, että kritiikistä voi laajassa mittakaavassa tulla 1) opiskelijoiden, 2) vakaan toimeentulon muualta saavien tai 3) taloudellisesti riippumattomassa asemassa olevien tekemää.
ja koska mä en oo mitään näistä mutta haluaisin kirjoittaa kirjallisuusarvosteluja, olen juuri ja tismalleen hankalassa tilanteessa. on paradoksaalista, jos ihmisellä täytyy olla varaa työntekoon. silloinhan työnteko täytyy selvästi määritellä harrastukseksi, jolloin on mieletöntä puhua ammattilaisuudesta, vaan pitäisi kirjaimellisesti puhua amatööreistä.
ja mun punainen sieluni vaatii lisäämään tähän vielä, että minusta on kamalaa jos kritiikkejä voi kirjoittaa vain ihmiset, joilla on muutenkin pullat hyvin uunissa.
mua kiusaa tässä kontekstissa hiukan termi "ammattilaisuus", ja siihen aika helposti sekoittuva "ammattimaisuus", mitkä sinänsä on aika erilaisia sanoja. mun tarkoitus ei ollut niinkään käyttää ammattilaisuutta, mutta sekoitin, sekosin= ) vaan ammattimaisuutta. että sellaiset välineet esmerkiksi sinulla maaria, ja aksulla tietenkin kans ainakin on. siis jo kenties kokemuksen/koulutuksen puolesta. olette kouliintuneet hyviksi lukijoiksi ja kirjoittajiksi, hallitsette perinteen jne."ammattilaisuus" on hemmetin huono sana.
VastaaPoistamutta tässä nyt aika hyvin tullaan siihen, että onko, varsinkin runouden kohdalla, mahdollista/tarpeellista määrittää kritiikkiä jonkinlaiseksi - ja jos on, minkälaiseksi.
mä itse koen että sellainen ammattimaisuus, mihin varmasti auttanee, siis taitoihin, kirjallisuuden koulutus, (sitä kautta) lukeneisuus - perinnetietous ym. tekstilajien hallinnat, varmasti auttaa kirjoittamaan, antaa omanlaisia tulokulmia "kritiikkiin", mutta koen kyllä myös, että esimerkiksi mulla on myös jonkinlaista pontta kirjoittaa kenties kiinnostavaakin tekstiä jostakin runosta/kokoelmasta. siihen, olisiko minusta kritiikin tekijäksi, en osaa ottaa kantaa, mutta toisaalta ja tosiaan: onko perinteinen "kritiikki" enää määritteenä tai tavoitteena koherentti mitä runoudesta kirjoittamiseen tulee.
vai pitäisikö runokokoelmista enemmän kirjoittaa tosiaan vaikkapa kolumnipohjaisia kirjoituksia, pitkiä esseitä (kiitos mielelläni ja maireana lukisin esseen omasta kokoelmastani :) ..). vai onko esimerkiksi tultu siihen pisteeseen, että edes mielenkiintoiseen ihkaoikeaan runokritiikkiin tarvitaan sinänsä aika rajua työtä - kentän seuraamista, jotta siitä voidaan kritiikkinä kirjoittaa, eikä vain jukkapetäjämäisesti, joka tuskin seuraa, jolla tuskin on edes mahdollisuuksia ja haluja seurata runouden kasvua ja elämää siellä missä se kasvaa.
itse näkisin niin, kuten olen aiemmin kai todennut, että runo irtaantuu perinteisestä kritiikistä aikalailla, se on yksinkertaisesti liian haastavaa, liian moniaalle ulottuvaa, ja että siitä voidaan kyllä kirjoittaa monella tapaa kiinnostavasti, just enemmän ehkä objektiivisemmin kuin on ollut tapana, mutta luvan kanssa. että runon ehkä voisi haukkua vaikkapa sanomalehdissä - ihan sama minulle - muttei julkaistaisi välttämättä sellaista tekstiä kritiikkinä, joka ei kye esittämään kokoelmasta minkäänlaisia kriittisiä argumentteja, siis kritikoitaessa, kritiikkiä silmällä pitäen.
Olen havaitsevinani, että runoudelle on käymässä samalla lailla kuin nykytaiteelle, vaikkapa kuvataiteissa. harvoin, jos koskaan, tulee eteen tekstiä, missä olisi kriittisellä silmällä käyty taidenäyttelyssä, nimenomaan nykytaiteilijan, vaan enemmänkin sellaista triviaalimpaa löpinää.
rahan ja kritiikin välinen suhde tuntuu jatkuvasti vain omituisemmalta suhtautua. hiton hankala asia jotenkin, mutta olen maaria sun kanssa kyllä samaa mieltä. vinoutunut suhde kertakaikkiaan.
mä erotan itseni ammattilaisesta tai ammatimaisesta niin, että mä en kirjoitan ansaitsemismielessä, minun deadline millekään kirjoitukselle ei ole raha, vaan kirjoittaminen on mulle elämäntapa. kriitikko joka hutiloi sen vuoksi kritikoitavan kanssa, että muut työt tai deadlline painaa päälle, ja joka näin saattaa estää mahdollisimman hyvän toteutuksen, ei minusta sinällään riitä elämäntavaksi. sillä käsityksellä myös mun palkkatyö olis mulle elämäntapa mitä se ei ole, vaan vain välttämätön paha, jota teen saadakseni elannon.
toisaalta miksei kirjallisuus ja siihen liittyvä voisi olla sekä elämäntapa, että tulonlähde. tottakai voi olla. mutta lienee kai ymmärrettävää, että tulonlähteenä se on aika huono kuten muut intohimot ym. kirjallisuus on vaan pirun huono bisnes useimmalle.
"Kokeellisen kritiikin kritiikissä asettautuu liian kerkeästi oletukseksi, että (perinteinen) kritiikki saa JO kiinni kaikenlaisista teoksista, ymmärtää niitä. Näin ei ole. Riittää kun katselee Harry Salmenniemen mahtavan ja kielikäsitykseltään mielestäni varsin ainutlaatuisen Virrata että -kokoelman kritiikkejä. Käytän sitä esimerkkinä, sillä pelkään sen merkityksen jäävän huomaamatta tai toteutumatta juuri kritiikin asiansa JO hallitsevan puhetavan vuoksi." lainaan taas saman kristian blombergin kirjoittaman pätkän kuin tossa mun Salmenniemi-entryssä on, koska tämä on minusta erittäin puhutteleva pätkä. JOS lähdetään käyttämään ammattilaisuutta laatumääreenä, tässä on yks asia, mistä k.b. onnistuu puhumaan: eli ammattilainen (perinteinen kritiikki) JO osaa. ja mulla ei ees oo ikinä semmonen "mä osaan" -fiilis, vaan aina uuden tekstin kanssa semmonen apuamäentajuutaaskaan, tässä on jotain sellasta mitä mä en ymmärrä enkä voi ymmärtää apua. ikäänkuin mä en ikinä JO osais. tietysti tää on jotain henkilökohtaista psykodynamiikkaa, ja jotain perustavanlaatuista skeptisyyttä, mutta en välttämättä epäile omaa osaamistani vaikkapa ruuanlaitossa samalla tavalla. siis joku ero siinä on.
VastaaPoistatietysti kokemus - siis lukeminen ja kentän tuntemus on semmosia asioita, joita pitää olla olemassa että voi kirjottaa kritiikkiä. ne ei kuitenkaan oo välttämättä minkään yliopistollisen loppututkinnon takana, ja jos niin ajattelee, voi ihan hyvin katsoa akateemisen kurssikirjallisuuden listat, lukea ne ja tehdä niistä vaikkapa blogiin oppimispäiväkirjaa. sitten voi katsoa luentotilaisuuksia, joita voi mennä vapaasti kuuntelemaan. ei se oo sen kummempaa, suurimmaksi eroksi jää isommat kirjoitustyöt, jotka valmentaa kuitenkin eniten tieteelliseen ulosantiin ja ajatteluun. ja se ei ole mitään universaalia. on tavallaan joku pohja, mistä voi aina alkaa rakentaa uusia juttuja, mutta pelkistetysti voisi sanoa, että kyse on vain siitä, että osaa heti hakea tietosanakirjasta oikean hakutermin.
tässä tullaan myös aksun mainitsemaan asiaan: runouskritiikki ei saa olla elitistinen esoterian laji, johon esim. ammattilaisuuden korostaminen helposti vie, vaan periaatteessa kritiikin pitäisi olla avoin sillä tavalla, että kuka tahansa asiasta kiinnostunut selviytyy sen lukemisesta. tämä ei tarkoita mitään ilmanaikuisuutta, lukijoillekaan ei tarvitse kirjoittaa asioista, jotka he JO ymmärtävät, vaan ihmisellä on maaginen kyky oppia ja oivaltaa. toisaalta epäselvimmin yleensä kirjoittavat ihmiset, jotka eivät ymmärrä mitään, eivätkä ehkä haluakaan ymmärtää (petäjä). petäjän kohdalla k.b:n sanat osoittautuvat suorastaan profeetallisiksi, eihän ole epäilystäkään siitä, että se, minkä jukka petäjä JO osaa onkin "uuden runouden" kohdalla pettänyt hänet pahemman kerran.
odotin sormet syyhyten, että perustulo ilmaantuisi keskusteluun, sillä Niinpä!
VastaaPoistaaksu, mielestäni rahasta jankkaaminen ei ole pikkumaista ja rahvaanomaista (tässä nimenomaisessa tapauksessa; vaikka varmaan useammin kuin ei, niin on tod.) vaan aika tarpeellista yhteiskunnallista tiedostamista. myös muilla kuin rahanpuutteeseen romanttisesti suhtautuvilla , esim. elatusvelvollisilla, tulisi olla oikeus keskittyä kritiikin kirjoittamiseen ilman perintöä tai 8 tunnin ansiotyöpäivää taustalla. näin ollen perustulo on äärimmäisen tärkeä vaatimus. varsinkin kun olen pitkälti samaa mieltä kanssasi kriitikon palkkavirkojen vaikutuksesta, eikä ongelma ole vain hyvien, terävien ja varattomien kriitikkojen asema.
muutenkin kiinnostavaa, kiinnostavaa settiä! sekä kommentit että pamfletti että koko blogi.
Okei, puhutaan rahasta ja meidän sukupolven työmarkkinoista.
VastaaPoistaEi varmaan kukaan ole eri mieltä siitä, että on väärin että lehdet kuppaavat tuloksensa avustajien selkänahasta. Ne on useimmat voittoa tuottavia yrityksiä, joiden pitäisi suhteuttaa palkkiot tulokseen.
Kukaan tuskin jankkaa sitäkään vastaan, että elatusvelvollisten, velallisten ja luun käteensä saaneiden tulisi olla tasavertaisia muiden ihmisten kanssa ja kykeneviä päättämään tekemisistään mahdollisimman suuren tasa-arvon vallitessa.
Siitäkään tuskin syntyy erimielisyyksiä, että historiallisesti ja globaalisti olemme rikkaampia kuin olisi tervettä. Elintasomme on kohtuuton.
Ja edelleen, siinä missä meidän vanhemmat sitoutuivat työhön pysyvästi, me myydään työsuorituksia ja lyhytaikaisia sitoumuksia satunnaisia korvauksia vastaan. Tästä hyötyy lähinnä ne, jotka voivat palkata ihmisiä hommiin. Yksityistäminen palvelee pääomaa.
Nämä ovat epäkohtia, jotka liittyvät yhteiskuntaan, eikä kritiikkiin tai taiteeseen, saati kulttuuriin. 1980-luvulla yritettiin luoda kulttuurityöläisille virkamiespalkkaa. Idea oli se, että kun kerta valtion viroissa on standardipalkat, tulisi sellaiset saada myös kompetenssinsa osoittaneiden sopivan koulutuksen omaaville kulttuurityöläisille. Tästä käytiin kovaa polemiikkia 1984 ja toivoisin, että ottaisitte siitä selvää jotta idealismi saisi todellisuuden kaikupohjaa.
Luotiin sitten apurahajärjestelmä paikkaamaan tätä epäkohtaa. Pisimmät apurahat olivat 15 vuotisia(!), ja ne siis mahdollistivat täysipäiväisen riippumattoman kulttuurityön. Paha vaan, yhteenkään merkittävään taideteokseen en ole noiden ponnistelujen seurauksena törmännyt, varsinkaan pitkän apurahan loppupuolelle tulleeseen. Oikeistokonservatiivit sen sijaan löi sattuvaa kritiikkiä tähän touhuun, ja niin kamalaa kuin sitä onkin myöntää, vaikuttaa että he olivat oikeassa. Ongelma ei ole raha, millään perustulomallilla tai jatkuvuuden takaamisella kulttuuria ei ole mahdollista nostaa, jos yhteiskunta ei ole totaalisen köyhä.
Myös tätä nykytilannetta voi katsoa rahan läpi. Hesari maksaa parhaat liksat kritiikeistä. 300 euroa perusjutusta. Se on jo sellainen raha, että kirjoittamiseen voi keskittyä taloudellisestakin vinkkelistä muutamaksi tunniksi. Onko siis hesariin seuloutunut Suomen parhaat kriitikot? Onko hesarin kritiikkien taso kolmin- tai nelinkertainen verrattuna maakuntalehtiin? Tuoko raha tässä laatua?
Samaa voi miettiä mun mielestä kriitikon mandaatilla vuosia työtään tehneiden tuloksia seulottaessa. Vaikka rahaa on vähän ja kaikilla on kurjaa, löytyy vielä sellaisia tyyppejä, joiden leipä tulee kritiikkiä kirjoittamalla. Näistä tyypeistä suurin osa on lausuntoautomaatteja, jotka miettivät sanottavansa kuuden tai seitsemän kappaleen tekstinä. Aikaa ei kulu hukkaan, kun ammatti on vuosien saatossa tuonut taloudellisen ilmaisutavan. Harmi vaan ne ajatukset ja oivallukset puuttuu, joita heidän riippumattomasta toimenkuvastaan luulisi heruvan kuin mannaa taivaalta.
Jos siis tosiaan on tarpeellista pohtia rahan vaikutusta kritiikin sisältöihin, mä vaadin esimerkkejä ja konkretiaa.
-aksu
raisa, kiitos!
VastaaPoistamun mielestä joku perustulon kaltanen systeemi tekis just mahdolliseksi sen, että siitä kritiikistä maksettavasta palkkiosta ei niin tarttis välittää.
kun mulla on kerran joutunu työttömyysetuus katkolle sen takia, että tienasin kritiikillä jotain vajaa 50 e. se oli kelan paperimoka, en vieläkään tajua mistä oli kyse mutta ilmeisesti palkkakuitin päiväys ei synkronisoitunu mun ilmoitukseen just niinku ois pitäny. mutta joka tapauksessa aika pysähdyttävä tapaus. samaten soskun kanssa tulee aina turhan vaikeeta. mä tosiaan tekisin mieluiten kaiken vaikka ilmaiseksi, kunhan tulot järjestys jostain ongelmitta tai sitten tienaisin jutuista sen verran, ettei mun tarttis järjestää niitä tuloja muualta. perustulo antas köyhimmillekin myös semmosia mahdollisuuksia, joista ei voi nyt edes unelmoida - voisi esimerkiksi säästää kaikessa rauhassa, jos rahasta liikenee, eikä tantta syynäisi tilejä joka kuukausi.
globaalilla tasolla meidän elintaso on ongelma, ja se on liiallinen. mä voisin mieluusti luopua omastani (ja aina minimissä se on jo nyt, ihan köyhimmässä suomalaisväestössä ollaan tukevasti), mutta tässä yhteiskunnassa joutuu olemaan elämäntaiteilija, jos elämäntaso putoaa tietyn rajan alapuolelle. emmä odota rikastuvani. toivon vaan, että sen leipänsä sais kuukausittain joutumatta ainaisen syynäyksen kohteeksi.
kulttuuriväen ei tarvitse minustakaan nyrpistellä puheelle rahasta, koska se nyt vaan on tässä yhteiskunnassa erittäin keskeinen asia. ihan käsitteenäkin.ja kun raha on niin keskeinen kulttuurinen asia, mä en voi olla ajattelematta etteikö se vaikuttas kulttuuriin, ja jopa estetiikkaan. yhteiskunnalliseen ja filosofiseen ajatteluun. mä en usko, että taide/taiteet näyttäs siltä kuin ne nyt näyttää, ellei me elettäs siinä yhteiskunnallisessa todellisuudessa, jossa me nyt eletään.
mä en oo niinkään varma siitä, että ihmiset alkaa automaattisesti tehdä huonoa työtä kun ne saa jotain taloudellista vakautta elämäänsä. en tarkota tällä nyt välttämättä 15-vuotisia apurahajärjestelmiä, jotka kuulostaakin pystyyntappamiselta, ollapa nyt pysyvästi laakerseppelöity.
ja sori, tää kommentti voi vaikuttaa kuumehoureisen kirjottamalta, ja niin se onki.
Elä Maaria sotke asioita. Mä en puhunut siitä mikä on reilua. Mä puhuin sisällöistä.
VastaaPoistaEn mäkään usko, että vakaampi taloudellinen tilanne saa ihmisen kirjoittamaan huonompaa kritiikkiä. Ei siitä ole ollut puhetta.
Mua sapettaa vietävästi puheet siitä, että vakaampi taloudellinen tilanne tuottaisi parempaa kritiikkiä. Se on väite, joka näissä kritiikkikeskusteluissa ja kapakkapöydissä nousee tuon tuosta esiin.
Tää sun blogi jo todistaa että niin ei ole. Tuskin kirjoitat tätä nytkään päätyöksesi ja tuskin tästä rahaakaan sulle edes tulee. Yhtä kaikki sun tekstin taso tässä blogissa on tän hetken kulttuurijournalismina aika perkeleen kova. Sä vähän niinku todistat tällä blogilla itseäsi vastaan.
Varmaan pystyisit vielä rakentavampaan ja loogisempaan ulosantiin parilla tonnilla kuussa. Miksikään kritiikin tason nostamisen peukalosäännöksi mä en kuitenkaan lähtisi tätä nostamaan. Pitää olla rehellinen.
Pientä teesinjulistusta:
1) olisi reilua että perustulolla voisi kattaa talousrakenteissa syrjään jäävää kulttuurityötä, kuten kritiikin kirjoittamista.
2) tästä huolimatta ei ole luultavaa, että näin tehtäessä kritiikin sisällöt juurikaan kohenisivat.
3) tämän takia onkin tärkeää puhua erikseen siitä mikä on reilua ja minkälaisiin sisältöihin kulttuuriproletariaatti voi yltää
4) väite, että nykyisessa tilanteessa rahalla olisi mahdollista nostaa kirjallisen kulttuurin tasoa on vailla perusteluja ja lisäksi lähihistoria todistaa päinvastaista.
-aksu
tuosta aksun mainitsemasta asiasta mullakin on jopa omakohtaista kokemusta. alunperin mulle on ainakin ollut selvää, etten voi kirjoittaa leipätyökseni, sillä a) en tiedä riittääkö rahkeet, b) suomessa on jo "liikaa" ammatikseen kirjoittavia (tää on kuitenkin verrattain pieni maa) c) pelkään, että laskujen aikaansaamat deadlinet puristaisi mut johonkin pakkopullaluomiseen, enkä voisi rauhassa tehdä sitä mitä nyt voin tehdä, ollessani palkkatyössä muualla
VastaaPoistaperustulo kulttuurialoille olisikin hieno juttu. eikä tule toteutumaan ikinä, sillä sen jälkeen myös taksikuskit haluaisi samanlaisen, samon kaikki keikkatyöläiset, joiden viikkotunnit seilaavat yhden ja neljänkymmenen välissä, eikä yhteiskunnalla siihen olis varaa. mutta kannatan ajatusta ehdottomasti.
samalla vois lakkauttaa jo apurahat jari tervolta, en voi ymmärtää miksi hän saa apurahaa kun tulee omillaankin toimeen. ja pitkään.
Teemu
Kyllä sulla Teemu riittäisi heittämällä rahkeet, jos tarkoitat sillä kykyä tuottaa tekstiä. Rankkaa on oikeastaan vaan se, että joutuu myymään juttujaan ja itseään ja osaamistaan. Jos ei ole supersosiaalinen, tulee väsy ja ahdistus.
VastaaPoistaJostain luin, että Suomessa on 4000 aikakauslehteä. Varsinkin erilaisten isohkojen yritysten omat lehdet maksaa hemmetin hyvin ihan paskoistakin jutuista. Proosallista huipputasoa edustaa sitten nää näkyvimmät naistenlehdet ja journalistista HSKL ja SK, eikä näistäkään mikään ole mitenkään mahdoton julkaisupaikka. Tekstin taso on joskus tunnetun heikkoa näissä isoissakin.
Perustulomallia ei poliittisena juttuna ole kukaan kai yrittänyt säätää vain kulttuurialalle. Sen idea on maksaa kaikille minimitulon verran kuukausipalkkaa. Siihen päälle sitten palkkatyöt ja pullonpalautusrahat jne. Perustulomallilla voisi siten keventää byrokratiaa häkellyttävästi ja sitä ei voisi käyttää väärin, kun kaikille tulee sama minimitulo joka tapauksessa. Vihreet on laskeskellut, että kansalaispalkkamalli ei tulisi sen kalliimmaksi kuin nykyinen työkkäri-sossu -pallottelu.
Meikäläisellä sekatyököyhälistöllä on usein kova ongelma tilittää rahoja eri luukuilla ja hakea tukea niiltä viikoilta, kun töitä ei ole. Mäkin saisin sossutukea usealta kuukaudelta vuodessa, mutten hae sitä kun se on niin helvetin vaikeeta.
Mut siis mitä tulee kritiikkiin, en yhäti näe näiden perustulospekulaatioiden yhteyttä kritiikin tasoon.
-aksu
tää on niin monipiippuinenjuttu. onhan se niinkin, että vaikka perustulomalli olisikin olemassa ja näin ollen kriitikolla sinällään parempi työrauha, niin edelleenkin olisi tarvetta sellaiselle palstatilalle, jota hyvä kritiikki edellyttää, tarkoitan tällä sitä, ettei tarvitse sohia yhtä romaania, saati runokokoelmaa kolmeentuhanteen merkkiin, saati viittä runokokoelmaa. mut siis tuollainen perustulohärdelli ainakin ajatustasolla loisi mahdollisuuden esimerkiksi perustaa erilaisia julkaisuja, jotka olisivat vähemmän mustasukkaisia mainostuloista (koska lehdentekijät saisivat joka tapauksessa minimitulonsa eikä tuloa tarvitsisi sitoa niin laajasti levikkiin), joissa olisi mahdollista julkaista laatujournalismia - laatukritiikkiä, pidempää esseistispohjaista vaikkapa. niin kuin olen aiemmin maininnutkin, niin kirjallisuus on liiaksi viihtellistänyt/viihteellistynyt siinä mielessä, ettei ole puitteita muuhun. ehkä toi kritiikki-lehti tekee jotakin käännettä.
VastaaPoistaja siis kyllä mä periaatteessa uskon, että kriitikot tai muut kirjallisuudesta/kirjallisuutta kirjoittavat ihmiset tekisivät hommiaan jokatapauksessa, ehkä eri mittakaavassa, eri työtahdilla, eri keinoin mahdollisesti. mutta kirjoitanhan minäkin runoja ja proosaa, ja muutenkin haistelen kirjallista ympäristöä vaikka ei mulle periaatteessa makseta pennin hyrrää siitä, enkä siihen ole koskaan pyrkinytkään, enkä pyri (never say never, right?). koska se on intohimo, elämäntapa.
ja juu, olen kyllä selvillä, mitä perustulomallilla tarkoitetaan, olen muistaakseni siihenkin joskus tarttunut. mutta ongelma on se, ettei niin isoa yhteiskunnallista muutosta kai ole mahdollista tehdä vain yhdelle sektorille - sen jälkeen joka toinen olisi helpon rahan perässä "kulttuurityöläisenä" eikä kukaan oikeasti ajaisi taksia, vaikka sekin on omalla tavalla tärkeä duuni. kaiken kattava perustulomalli taas, siis joka alalle, olisi niin kallis projekti, että näin sinänsä asiansa osaamattomilla poliitikoilla kuin teollisesti kuolevalla maalla kuin suomi, se on sinänsä mahdoton investointi. siis siitä yksinkertaisesti syystä, että jo pelkästään sen muutoksen tekeminen ja käynnistäminen vaatisi niin paljon rahaa, että suomen eväät lienee siltä osin syöty. tietysti, jos se ois joku eu:n käskemä ja kenties myös tukema, niin sittenhän tilanne voisi olla toinen.
Aksu, emmä varmaan oo väittänytkään että paremmat palkkiot tai perustulo suoraan parantais kritiikin laatua, vaan pelkästään että ne parantais kriitikoiden "joustoa", mahdollisuuksia valita hommia ja mahdollisuuksia pitää yllä tiettyä OSAAMISTA. (huh mikä sana) Ei tarttis aina olla juonimassa sitä, mistä kulloisenkin kuukauden leivän saa pöytään. Se säästäis ainakin mun hermoja huomattavasti ja vapauttas henkistä energiaa olennaisiin asioihin. Eli mä uskon että ainakin mun tapauksessa jatkuva byrokratiasta ja rahasta hermoilu vie turhan paljon aikaa ja voimia, jotka toisin käytettyinä saattas saada jotain ihan kivaa aikaiseksi muualla.
VastaaPoistaKyllä mäkin kirjoitan parhaat tekstini ilmaiseksi tai karkkipalkalla, jo siksikin että yleensä semmosiin julkaisuihin kirjoittaminen on vapaata, deadlinet saattaa olla joustavia ja ihmiset kivoja -- asioita jotka parantaa ilmapiiriä ja sitä kautta kirjottajan itsetuntoa. Sanot, ettet hae soskun rahoja, koska se on susta epämiellyttävää. Mulla ei ole sellasta mahdollisuutta, niitä on vaan haettava ja vaikka se merkitseekin sitä, että tänkin kokoinen perhe saa soskusta ihan tarpeeksi rahaa, se merkitsee myös vapauden rajoittumista. Sen lisäksi se vaatii ainaista pelaamista soskuttomien ja soskullisten kuukausien välillä, ja ne työpätkienkin aikaiset tienaukset joutuu suunnittelemaan "koska sosku" -tyyliin. Säästöönhän mitään ei saa jäädä, eli kaikki täytyy käytännössä kuluttaa mitä saa (ja entä jos ei kiinnostas aina kuluttaa sitä kaikkee?, kritiikkinä länsimaiselle elämäntavalle).
Ja ainakin mulla nää asiat liittyy suoraan toisiinsa - kritiikkien tekeminen on mulle työtä, olkoonkin sitten mieluisaa. Se ei oo rinnastettavissa esim. taiteen tekemiseen. Siksi minusta esim. taiteen apurahojen rinnastaminen kritiikistä saatavaan vakaaseen toimentuloon tai jopa apurahaan on vähän huono vertaus. Rinnastaisin sen mieluummin tutkimuksesta saatavaan apurahaan. Kuten Petäjä-debatissa kävi ilmi, kriitikon täytyy lukea paljon muutakin kuin ne teokset joista itse kirjoittaa. Jos haluaa kritikoida runoutta, tulisi iso osa ilmestyvistä kokoelmista ainakin selata. T&S pitäisi lukea kunnolla, ja jokunen muukin lehti. Pitäisi seurata blogeja ja jaksaa lukea myös ulkomaalaiset linkitykset, joita kyllä löytyy runoilijoiden blogien linkkilistoilta ja joskus teksteistäkin. Ja tietysti täytyy "kerryttää" tietämystään myös painetun kaanonin parissa. Ja rehellisyyden nimissä, proosastakin täytyy olla joku haju. "Työssäoppimisen" ylläpitäminen vaatii jo jotakin, ja jos se jää pitkäksi aikaa toteutumatta, se alkaa kyllä näkyä kritiikeissäkin. Ja minä oon ihan neuroottinen sen kanssa, että kaikki muut tietää jotain mitä minä en ja sit kaikki nauraa mulle koska en oo tajunnut/tiennyt ihan ilmiselvää asiaa.
Uskon oikeasti, että pystyisin tekemään parempaa työtä ja enemmän, jos tässä hommassa olisi joku pienikin tolkku eikä joka liike olisi uhka toimeentulon väliaikaiselle katkeamiselle. Blogi on tietysti vain sellainen julkaisualusta, johon pystyy tekemään tekstejä nopeasti ja julkaisemaan ne itse, koska jonkun julkaisukanavan löytäminen jollekin satunnaiselle pikku esseelle voi olla hankala.
Teemu, mun mielestä se sun pikapikaa kyhäisemä Hautala-teksti todistaa jo sen, että pystysit kirjoittamaan ihan hyviä kritiikkejä. Kuten Aksu sanoo, rahkeet riittäis heittämällä. Ei suurin osa kritiikkiteksteistä kovin kummosia ole. Perustulomalli taas koskisi kaikkia kansalaisia - jo nyt laki takaa, että tulojen ja omaisuuden jäädessä tietyn tason alle kaikki on oikeutettuja toimeentulotukeen. Lisäksi esim. lapsilisä on jo perustuloa. Perustulon voi yhdistellä nykyisistä järjestelmistä ja jättää sen esimerkiksi pois siinä vaiheessa kun tulotaso ylittää tietyn rajan.
Sori jos tää on edelleen sekavaa, mulla tosiaan on ikävä flunssa.
lueskelin just tuota vihreiden esittelemään perustulomallia, ja ongelmaksi siinä nimenomaan osoittautunee se, että sitä pyrittäisiin maksamaan kaikille, myös työssä oleville ("Perustuloa maksettaisiin jokaiselle Suomessa asuvalle täysi-ikäiselle 440€), mikä tullee kalliiksi. lisäksi mietityttää, että mistä rahat siihen? tosin tuossahan ne itsekin vasta avaavat pelin - eivät perustele sitä millään. mutta siis aivan loistava juttu jos tuollaista lähdettäisiin, pelkäänpä kuitenkin.
VastaaPoistaMaaria, aika hyvin tuot julki sen seikan mikä ainakin minusta tällä hetkellä kriitikon duunissa se suurin ongelma: aika suhteessa palkkaan. varsinkin rnouden suhteen on minustakin niin kuin kuvaat; vaatii seurantaa - alan lehdet, periaatteessa kaikki julkaisut, tapahtumat, ei kellään noiden lisäksi, jos meinais ne työaikana tehdä, ole mahdollisuutta lisäksi lukea kritikoitaviaan huolella, kirjoittaa niistä huolella jne.
periaatteessa ton perustulomallin voisi todella sitoa jotenkin ammattiin, kuten just vaikkapa niin, että kriitikkoudesta tulisi ammatti, joka vaatisi tityn koulutuksen, ja josta voitaisiin maksaa rahaa. (esim. olikos se luxemburgissa vai missä, missä minimipalkka saa työstä kuin työstä, muistaakseni n.1500€)
sekavuutta valittelen minäkin, täältä sängynpohjalta, pohtimismielellä
Mun mielestä olisi hyvä saada selkeyttä kritiikkikeskusteluun. Siksi on musta ensiarvoisen tärkeää erottaa puitteet kriitikin sisällöistä. Tuntuu, että mössöt menee sekaisin, kun kritiikin epäkohtia rinnastetaan toisiinsa.
VastaaPoistaNäitä epäkohtia on esim.
1) kritiikkien ylimalkaisuus ja yhdentekevyys. Asian korjaamiseksi tulisi kiinnittää huomiota kritiikin kirjoittamisen pyrkimyksiin, sen sisällöllisiin tavoitteisiin.
2) sanomalehtikritiikkien tilan jatkuva supistuminen. tähän taas vaikuttaa kulttuurisivujen julkaisupolitiikka sekä kritiikin asema juttutyyppinä. Vaikuttavana tekijänä on myös se, että kritiikki ei kiinnosta massoja, kun se ei kykene osoittamaan taiteenalansa tilannetta yleisesti kiinnostavana.
3) julkaisupalkkiot. Aiheuttaa köyhyyttä kriitikkojen keskuudessa, mutta ei ole suorassa suhteessa kritiikkien sisältöön.
Se miten hyvin kriitikko tuntee aiheensa on mun mielestä perimmiltään halun ja nälän kysymys. Lukemattomista kulttuuritoimittajista (joiden palkka perustuu siihen että he ottavat selvää) vain harvalla on läpileikkaavia kriittisiä näkemyksiä alastaan. Kirjoittivat he journalismiaan sitten kritiikkinä tai artikkeleina.
Hesarilla tuntuu olevan itse asiassa jopa lamaannuttava vaikutus rohkeuteen. Ison talon valta menee jalkoihin, ja teksteistä katoaa kipinä. Yhtäkkiä kiinnostus liikkuu julkaisupolitiikassa ja urakehityksessä.
Lopulta hyvän kritiikin tärkein edellytys on sitoutuminen ja kyky kirjoittaa esiin kokemuksia, sekä rohkeus näissä.
Tän meidän kulttuurin mädännäisyys on siinä, että Maarian kaltaisia tyyppejä, joiden kyvykkyys on häkellyttävää, ei revitä isonrahan hommiin. En tosin usko, että tää on lopullista. Asiat vaan kypsyvät hitaasti. Sä oletkin Olli-Pekan kanssa ainoita mun tietämiä tapauksia, joissa taloudelliset seikat on kulttuurin kehityksen rasitteena. Tosin teillä on myös kovimman tason OSAAMISTA(hih) vaikka sen ylläpidosta ei nyt seteleitä herukaan.
Mä suhtaudun kuitenkin kovalla varauksella taiteen ja kulttuurityön (kritiikki on mun vinkkelissä näiden välissä) rahoitusmalleihin. Yhteiskunnan tukema kulttuurielämä on joka kerran degeneroitunut, kun tuesta on tullut niin kattavaa että se alkaa vaikuttaa sisältöihin. Näin kävi luonnollisesti totalitarismeissa, mutta myös viime aikana on jopa USAsta kantautunut vastaavanlaisia hälytysääniä.
Varokaa mitä toivotte, kuten profeetoiksi itseään kutsuvat narsistit julistavat.
-aksu
Ja nyt kun tässä vielä pohdin sanomisiani, huomaan että käsitteiden käytössä pitäisi saada tukiopetusta.
VastaaPoistaEroteltavia asioita:
1) kritiikki journalismina ja osana joukkotiedotusvälineitä
2) kritiikki kaunokirjallisena tekstilajina ja osana kirjallisuutta
3) kritiikki taiteentutkimuksen popularisoimisen välineenä
4) taide ja taiteen tekeminen riippumattomana työnä
5) kulttuuri jonkinlaisena kattokäsitteenä taiteelle ja siihe liittyville humanistisille tieteille ynnä journalismille
Kaikkiin liittyy rahaongelmia, mutta jokaisessa vähän eri tyyppisiä. Kun puhutaan rahaongelmista, tulisi ne mun mielestä sijoittaa tarkemmin eri viitekehyksiin. Muuten keskustelu ei ole tarkkaa eikä hyödyllistä.
-aksu
mua itse asiassa kiinnostas hesariin kirjottamisessa julkaisupalkkiota huomattavasti enemmän sen muodon asettamat vaatimukset. hs:n kulttuurisivuja seuraa hirvee määrä ihmisiä, ja sinne pitäs pystyä kirjottamaan terävästi, suoraan ja selvästi. mutta tietystikään se, että mua kiinnostaa päivälehtiin kirjoittamisen muoto sinänsä ei tarkota sitä että mä tekisin yhteenkään päivälehteen mitään ilmaseksi.
VastaaPoistaAksu,heh, seuraavan kerran kun mä koitan päästä rahatöihin, mä lainaan suoraan tuota sun kommenttia - jos mun kaltainen häkellyttävän... ja sit punastuuki.
mutjoo, oot oikeessa siinä että tää keskustelu on lähteny aika puuroiseen suuntaan. lopultakin tää taloudellinen pointti tais olla mun alkuperäisessä tekstissä tossa sosioekonomisen statuksen ymmärtämisessä. muut kohdat keskittyvät muihin asioihin.
1. ja 2. kritiikkien ylimalkaisuus ja yhdentekevyys liittyy pitkälti siihen, että tilaa ei juurikaan anneta. jotenkin motivaatio laskee kirjoittamisessa kun juututaan siihen 3000 merkin (tai vähemmän) poetiikkaan - ja kaikki ei halua nähdä sitä poetiikkana. oon vasta lukenu pekka tarkan kirjaksi koottuja kritiikkejä, ja kyllä on ollu tilaa ihan eri tavalla käytössä, hyvinkin kolminkertaisesti nykyiseen nähden. hesarin nykykritiikit on lähes poikkeuksetta sähkemäisiä tekstejä, joissa on täpsäytelty väitelauseita peräkkäin ja lopputulos on joskus täysin abstraktia huttua eikä ollenkaan kaunista luettavaa. ymmärrän, että nää ns. palkkakriitikot on turhautuneet tähän työnkuvan muutokseen eivätkä varmaan tee työtään kovin korkeasti motivoituneina.
raha on tunnetusti heikko pysyvänä motivoijana, mutta köyhyys on hyvä nakertamaan vahvaakin motivaatiota.
ai muuten, hokema siitä että kritiikki ei kiinnosta massoja on mun mielestä parinkin seikan tulosta. (se ei tosin oo aivan totta).
- teksteinä mielenkiintoiset kritiikit on harvinaisia.
- suomalaisessa kritiikissä vallitsee valitettava hegemonia - ei uskalleta puhua merkittävistä asioista, ottaa vahvasti kantaa joko teoksen estetiikkaan tai sen sanomiin, vaan kaikki vaikuttaa merkityksettömältä massalta.
kritiikkiin siis ei voi kohdistua sellaista "kenetköhän se nyt teilaa" -mielenkiintoa eikä kohta enää sitäkään, että kritiikki pystyisi selittämään hankalia asioita tai tavoittamaan sitä, mistä taiteessa on kyse. eli asiat ei tunnu tärkeiltä enää.
mä en tosiaan ole ajamassa mitään spesifisti kulttuurialoille tarkoitettua rahoitusmallia, vaan puhun perustulosta siksi, että se antaisi _myös_ näille aloille paremmat toimintamahdollisuudet. rikkaaksi se ei tee ketään, eikä varmasti kelpaa ainoaksi tuloksi suurimmalle osalle ihmisistä. mutta mä oon ainakin menny semmosen byrokratiamankelin läpi, että haluaisin pelastua siltä - mutta en muuntokouluttautua sairaanhoitajaksi (työkkärissä ehdottivat mulle sitä heti valmistumisen jälkeen! ja mä en soveltus sille alalle edes) vaan tehdä sitä mitä teen koko ajan.
Teemu, perustulon lopullista kustannusta on vaikea arvioida, se riippuu paljon siitä millasella mallilla se toteutettas. on ainakin selvää, että se korvais ison osan nykyisestä byrokratiasta ja osan nykyisistä tuista.
Maaria, perustulo korvais vaikka mitä, mutta ei sitä seikkaa, ettei se kokonaisuudessaan edelleenkään riittäisi kuin työssäkäyville elämiseen.
VastaaPoistaAksu, peruskysymyksesi voisi siis olla: miksi keskustelu menee puuroksi? ja vastaus siihen voisi olla: juuri siksi. Tässä tapauksessa raha on lähes kaikelle negatiiviselle motiivi, vaikutin. Miksei positiivisemmallekin. Miksi nykyisin kritiikeistä maksetaan mitä maksetaan? Ei kannata maksaa enempää.
Mä vastaisin (ilman kysymyksiä, though) noihin viiteen esittämääsi kohtaan: 1. kritiikki ei ole seksikästä, sillä ei ole lukijoita, koska kulttuurin koko skaala, varsinkin kirjallisuus, on viihteellistynyt. Siihen kritiikkikin pyrkii, vaikka yritämme kovasti estellä. Sitähän se petäjänkin oli:korkeintaan viihdettä 2. hieno ja pirun vaativa laji, mutta edelleenkin - sanomalehdet ovat kehittyneet kulttuurin viihteellistymisen myötä. suuret lukijat toisivat enemmän rahaa kriitikoille ja kritiikille. 3. popularisointi: vaarallista, ja siinä mentiinkin metsään. popularisointi vaikuttaa myös peilinä: jatkuvasti enemmän lisää kritiikkejä ilkkaremeksistä sinne ja tänne, puoliksi hutiloiden. vielä kun kritiikki osaisi popularisoida itsensä. kustannustalot halusivat popularisoida kirjallisuuden: tässä on tulos. 4. hyvä yritys, tässä yhteiskunnassa tuntuu vaikealta. toivottavasti. 5. juuri tällä hetkellä (ja vaikka kuinka idealisti olenkin, uskon, että myöhemminkin) kulttuuri toimii (lasi-)kattokäsitteenä, ja kulttuurin kattona taas raha.
Joten: ympäri mennään ja yhteen tullaan. ja sikäli polku on sama vähän siellä sun täällä: taiteet ja kaikki sen alat voi yhdistää helposti urheiluun. mun mielestä on ihan selviö minkälaista paragraafia tässä pitäisi tutkailla: mediat julkaisevat sitä mitä halutaan lukea. kirjallisuudessa se tarkoittanee sitä, että siitä kirjoitetaan mitä luetaan. ja nyt, edelleenkin, luetaan paaasilinnoja ym ja sen rinnalle on tullut globaali dekkarigenre. näitä kirjoja luetaan, niistä kirjoista halutaan kritiikkejä.
vakavalle, hyvälle kritiikille ei ole tarpeeksi kysyntää. se on vain sitä sontaa mitä on ja sitä kirjoitetaan sonnasta. sinänsä mä uskon itse, että laadukas kritiikki häipyy kokonaan valtamediasta ja siirtyy marginaaliin ja mitä tapahtuu: ei runoja kirjoittamallakaan kukaan elä.
ja siis puuroutumisen vuoksi munkin lienee parasta laittaa pointtini suht siistiin pakettiin:
VastaaPoistajos kritiikin tilaa haluais radikaalisti muuttaa, pitäs horjuttaa järjestelmiä, rakenteita. on selvää, että (kirjallisuus)kritiikki on viihteellistymässä /viihteellistynyt (siitä kertoo nää "miniarvostelut" eli 3000merkkiä, jotka ovat pääosin väkinäisiä ja helppoja, viihteellisiä). ja kritiikkihän vain matkaa muun kulttuurin perässä. ehkä tämä on vaan sykli joka päättyy toivottavasti joskus, ainakin sitten kulttuurintekemisen ympärillä pyörii rahaa vähemmän. tätäkin on helppo tsiigata: lähes kaikki mielenkiintoinen tapahtuu marginaalissa, pienellä fyrkalla. on marginalisoinut itsensä.
Noista tekstimitoista: mä pidän oikeestaan vaan hyvänä juttuna, että kritiikki on kautta linjan lyhentynyt sanomalehdissä. Se on pakottanut niihin napakkuutta (vaikka sitä ei helposti huomaakaan).
VastaaPoistaJa höpöpuheita on nekin, että kriitikko olisi tekstimittojen vanki, jonka on pakko ilmaista itsensä tekstiviestillä. Isoista ja merkittävistä jutuista kirjoitetaan yhä isosti ja pitkästi. Kaikissa sanomalehdissä voi mittaa venyttää spesiaalitapauksissa. Mä sain esim. Jyväskylän ITE-näyttelykritiikkiin puoli sivua käyttöön, kun huomasin et se on kevään tärkein näyttely.
Plus vielä sekin, että avustavat kriitikot voi aina valita lehtensä. Aikakauslehdistä saati nettilehdistä löytyy tilaa hyvälle matskulle ja pätevälle kirjoittajalle. Kriitikon on mun mielestä hyvä kirjoittaa eri pituisia tekstejä, sellainen joka tästä turhautuu pitäs siirtää muihin hommiin.
Tarkoitan sanoa, että olosuhteet on vaikeet ja ne on varmaan aina olleetkin, mutta jos kriitikolta ei löydy oma-aloitteisuutta, löytyy teksteistäkään tuskin kovin paljoa mitään kiinnostavaa.
Ihan hyvä esimerkki muuten siitä, että instituutiotkin voi löystyä, on Nylénin hesarijutut. Mä oon ylpee siitä, että hesari julkasee vielä esseistiikkaakin.
-aksu
vau, rahasta tosiaan puhutaan.
VastaaPoistaoli kaks pääasiallista pointtia, joista Maaria toikin esiin sen, että 15-vuotinen apuraha on siinä määrin harvoille suotu tunnustus, että varmaankin muuttaa saajan suhdetta tekemiseen eikä todellakaan välttämättä kunnianhimoisempaan suuntaan. perustulo sen sijaan ei erottelisi ketään erikoisasemaan, asettaisi valmiiksi oletusta että toi tekee hyvää, vaan olis tasapuolistava käytännön apu. mikä ei tarkoita että kritiikin laatu suoraan kohoasi lisääntyneiden eurojen verran, mutta on tekijöitä joiden panosta se varmasti parantais, esim. vapauttamalla energiaa virastosähläämisestä.
toinen pointti liittyy siihen mitä Aksu totesi: kurja juttu meille jotka teemme tätä kaiket päivät, mutta asialle se on pelkkä siunaus.
mielestäni ei välttämättä ole, koska ajaa monet turhautuneeseen tilanteeseen, jollaisia tässäkin keskustelussa on kuvattu. minkätahansalainen palkitsemisjärjestelmä ei mustakaan asiaa auta ja siksi nypinkin täällä näppäimistöä sen perustulon suhteen. vakaa uskoni on että se vapauttaisi energiaa, joka pääsisi esille huomattavasti hödyllisimmissä yhteyksissä eikä vois olla vaikuttamatta näin tehdyn setin laatuun. ei automaattisesti eikä joka iikan kohdalla, mutta joidenkin sitäkin enemmän.
äh huomaan argumentoivani ajatellen vähän ohi aiheen ja liian ylimalkaisesti, en pelkästään kritiikin ja kriitikoiden kannalta.
itse perustulosta vielä: mielestäni sitä ei missään nimessä pidä sitoa tiettyyn ammattiryhmään vaan osoittaa kaikille ja korvata sillä tämänhetkinen tukiviidakko, eikä asia ole nähdäkseni yhtään mahdoton. hyvä hetki vaihtaa järjestelmää olisi vaikka silloin kun Kelassa loiskahtaa ensimmäinen iso eläkkeellelähtöaalto ja autioituneet virastotalot voidaan samalla ränsistää vaikka julkisiksi kummituslinnoiksi..
johan lähti käsistä eikä edes flunssan takia, anteeksi, en yritä viedä keskustelulta painoarvoa, päinvastoin; käydä sitä itsenäni enkä ammattiargumentoijana
Ja jes Teemu, on tosiaan aiheellista miettiä vakavasti myös koko kulttuurin viihteellistymistä ja taiteen marginalisoitumista. Juuri nyt pitäisikin olla hereillä, kun hesari on päättänyt kirjoittaa nykyrunoudesta. Se asettaa meille kovia haasteita ensinnäkin auttaa niitä että se ei olis noin pahan näköistä ja toisaalta tuottaa itse uudesta runoudesta sellaisia merkityksiä, joihin tyhmempikin toimittaja voi tarttua.
VastaaPoista-aksu
Hyviä pointteja Raisa, en mukise ollenkaan vastaan. Oon täysin samaa mieltä sun kanssa. Mulla on vanha hiertymä apurahan autuaaksi tekevistä luuloista jotka ei oikeestaan liity perustulomalliin, vaan apurahamaailman vastenmieliseen valtakuvioon ja valheelliseen läpinäkyvyyteen.
VastaaPoista-aksu
lisää sekavuutta, olkaa hyvät:
VastaaPoistaTeemu, perustulon rinnalla useimmissa malleissa säilytetään muita tukia. minimituilla eläville se antais toisaalta mahdollisuuden tienata jonkin verran. useilla ei sitä käytännössä ole, koska se on niin älyttömän vaikeeta ja turhauttavaa. parasta siinä ois se, että se ois oikeesti positiivinen malli eikä mikään kyttäys-kyyläys-luuseri -malli.
raisa, mun mielestä perustulo ois just tommonen asenteellinen juttu. ja se vois muutenkin vaikuttaa positiivisesti siihen millasia yhteiskunnallisia rooleja, vaikuttamistapoja ja hankkeita ihmiset käynnistää. en tiedä minkä verran, mutta semmosia "positiivisia" perustulon varassa operoivia ihmisiä ei lopultakaan suomen kokoisessa maassa tarvittas montaa. ehkä se myös nakertais rahan, OMAN rahan ja ITSE HANKITUN NISKA LIMASSA -rahan kaikkivaltaa.
aksu, en väitä etteikö kritiikkien lyhentyminen ois päivälehdissä ihan hyväkin asia, mutta että se on semmonen seikka joka vaikuttaa monen kriitikon motivaatioon tehdä kunnon kritiikkiä. siks mäkin puhun 3000 merkin poetiikasta - se on oma kirjottamisen lajinsa, kirjotetaanhan niitä haikujakin ja vielä huvin vuoksi. luulis myös että lyhyt muoto pakottaa esim. valitsemaan näkökulman, mutta useammin se tuntuu tuottavan sähkemäisiä tekstejä, joissa sanotaan monta irtolausetta ja liitetään mukaan pakollinen arvotus ja joku letkee metafora ja yks lainaus. ja on tosi hyvä, että päivälehdissä on toisinaan tilaa myös kulttuuriesseistiikalle - mutta liikaa sitä ei vieläkään ole... luulisin miltei että painettujen lehtien pitäisi pyrkiä tämmösiin herkkuihin pärjätäkseen. ainakin mulle päivittäinen loistava/hyvä/paneutunut kulttuurijuttu ois riittävä syy tilata sanomalehti sitku on varaa.
tosta viihteellistymisestä yleisesti: on myös mahdollista ruveta puhumaan "korkeakulttuurin" popularisoimisesta. tää hieno postmoderni asennemaasto on johtanut siihen, että esimerkiksi valistamista, opettamista, havainnollistamista jne. ei humanistit pidä minään - pelkästään jotkut kari enqvistit ja osmo pekoset ja näkeehän sen miten ne korjaa koko potin. ihmiset on oikeesti kiinnostuneita näistä asioista mitä me tehdään, ne vaan monesti valittelee että kun ei tajua jne. osittain siihen vaikuttaa kulttuuriväen huono itsetunto (ei tää kiinnosta ku mun bestistä ja mun mutsia ja niitäkin vain siks että mä oon niille läheinen), osittain se, että tällä hetkellä huomio hilluu siellä missä rahakin. lisäksi mediassa tuntuu olevan vallassa joku klikkaushuumailu - juu klikkaan minäkin hämmentävästi otsikoituja uutisia vaikka huomaan heti klikattuani että eipä kyllä kiinnostanu paskan vertaa. ja sit ne automaatit siellä laskee munki turhan klikkauksen ja sitten tehdään lisää samanlaista sontaa, koska ihmiset klikkaa sitä. lisäksi vallassa on tyhmän yleisön teoria (tulee aina esille kun vähän pintaa raaputtaa), ja tyhmä yleisöhän haluaakin lukea vain sen minkä se jo tietää. tässä jää kyllä sitten moni hyvä, marginaalinen, kiinnostava ja jopa KANSAN mielestä kiinnostava asia varjoon.
Tietysti jokainen meistä katselee omilta jaloiltaan tätä hommaa. Mun kohdalla, laskeskelin, mulle jäisi tuon laskumallin mukaan ylimääräistä rahaa kuussa n.120€ euroa, eli ei lähellekään sitä 440€, mistä tuosta puhutaan. Lisäksi mä uuden verotuskäytännön mukaan maksaisin veroja 39% (yli 5000/kk 49%), ja voin paljastaa, etten tienaa puoliakaan, lähellekään, tuosta, joten mun kohdalla toi verotuskäytäntö itseasiassa sorsisi.
VastaaPoistaHere's the thing: tuon laskurin mukaan perustulomalli veisi multa veroina kolminkertaisen määrän, mutta voittaisin n120 euroa kuukaudessa. Eli periaate olisi se, että noista veroista maksettaisiin rahaa sitten kaikille. Mun ei oikeastaan kannattais tehdä työtäni, koska mä tienaisin saman verran olemalla kotona, tekemällä vähän hanttihommia siellä täällä. Mun ei kannattais sitoutua päivätyöhön, varsinkaan kun tuon laskurin mukaan tuhat euroa enemmän tienaava sais täsmälleen saman summan enemmän rahaa kuussa. Jos tienais kakstonnia enemmän kuin mä, niin silloin sille jäisi taas enemmän rahaa kuin mulle. Se hyötyis enemmän kuin minä perustulomallista.
niitä perustulomalleja on erilaisia. mä en usko, että pieni- ja keskituloisten tulotasoa radikaalisti pienentävä malli on poliittisesti perusteltavissa. yhteiskunnassa liikkuu kuitenkin paljon rahaa eri paikoissa, tietysti naurettavia irtoesimerkkejä löytyy, kuten semmonen possupediasivusto, tuli maksamaan jtn neljännesmiljoonan. voi ihan miettiä mihin kaikkeen tässä yhteiskunnassa poltetaan rahaa. tietysti perustulomalli edellyttäs monienkin asioiden uudelleenjärjestelyjä ja muutokset saattais olla isojakin. joten en lähtis laskemaan perustulomaailman tulojani tässä vaiheessa.
VastaaPoistaniinpä. se on iso ja työläs investointi. mutta noin se pääpiirteissään menisi. ja uskoisin, että toi vihreiden perustulomalli ollee sieltä inhimillisimmästä päästä. ihmettelen kuitenkin, miksi esim. progressiivista verotusta ei vieläkään ole harkittu järkevästi vaihtoehtona. jotenkin laittaa ihmetyttämään, että miten ihmeessä ihmisellä, joka tienaa vuodessa pääomatuloja yli 700 000 euroa, voi verotusprosentti olla 18? vastaus kai lain mukaan kuuluu: siksi, koska ne ovatkin pääomatuloja. eli samalla tuollaisella vihreiden luomalla perustulomallilla ja tuolla laskurilla, minä maksan tuloistani 39%prosenttia, kun tyypillä, joka tienaa vuodessa yhtä paljon kuin mä kolmessakymmenessä vuodessa, vetää tulonsa 18% verotuksella, vain koska se on ei olekaan ansiotuloa, ei ole kohtuullista. pointti: kohtuullisuudella ja järkeistämisellä olisi mahdollista tienata valtiolle ja ehkä sitä kautta pienituloisille fyrkkaa, ei siihen tarvittaisi mitään vihreiden tai muidenkaan profeetallisia malleja, jotka vain toisivat lisäkustannuksia, ja joista kuitenkin pieni- ja keskituloiset, eli se duunarikansa, kuten allekirjoittanut, kärsisi.
VastaaPoista