1. Schlegel argumentoi runouden kaikenkattavuuden, sen luontaisen hybridisyyden ja moniaineksisuuden saattelevan sitä kohti klassisuuden horisonttia. Tämä on nimenomaan romanttisen runouden piirre, ja romanttisen runouden luonne on itse progressio, se on jatkuva kehkeytymisen tila, johon jokainen runoteos voi "tietyssä mielessä" liittyä, lähinnä oman runollisuutensa kautta - siksi että kuuluu runotaiteen piiriin. Schlegelin oma kirjoitusmuoto tässä pohdinnassa on fragmentti, muoto, joka sekin merkitsee keskeneräisyyttä sinänsä, sen sijaan että ajatus suljettaisiin, se avataan. [1]
2. Tätä voi verrata joihinkin näkemyksiin proosan eduista lyyriseen runouteen nähden, esim. Mihail Bahtin piti runoudelle tyypillisenä yksiäänisyyttä, so. yhden puhujanäänen vallitsevuutta proosan näkökulmavaihteluihin verrattuna. Eli syntyy vastakkainen tilanne kuin Schlegelin idealisoimassa romanttisessa runoudessa - proosan potentiaali sulkea itseensä maailmoja, pluraliteetteJA ja ensyklopedioita on mahtava, kun taas runous voi sisältää vain yhden linjan. Ja samalla kun nimitän tilannetta vastakkaiseksi, asetelma näyttääkin typerältä: mitä ihmeen vastakkaisuutta on proosassa ja runoudessa, mitä on kirjoitettujen muotojen vastakkaisuus.
3. Minä en oikeastaan tiedä mitä tarkoitan puhuessani runoudesta. Ehkä se on jokin vakiintunut julkisen toiminnan ala, ehkä viittaan johonkin yhtä täsmälliseen kuin media puhuessaan "peliriippuvuudesta" - toimiiko se samalla tavalla kuin Wittgensteinin pelimetafora perheyhtäläisyysteorian yhteydessä? Peliriippuvainen voi siis olla koukussa shakkiin ja jalkapalloon, WoWiin ja monopoliin, pajatsoon ja ässäarpaan, pirunnyrkkiin ja faroon. Runous -> teko, teksti, metaforarakenne, tarina, elämäntapa, julkisen esittämisen ja sanankäytön traditio, kuvaus, laulu, arvoitus, rakastettu, tiivis tai lyhyt sanamuoto, laaja kertova säemuoto, kirjallisuushistorian määrittelemä kulttuurin perusteksti (Kalevala, Beowulf). Tarkoittaa paljon ja ei-mitään.
4. Miltä näyttää tätä vasten lause: "2000-luku" "on" "suomalaisen" "runouden" "juhlaa". Mitä siis merkitsee "runouden" "monimuotoisuus"? Mitä tarkoittaa se, että joku "kustantaa" "runoja"? Miksi kukaan haluaisi "kuulla" "tämän" "runon". Ja miten kummassa kukaan pystyy "lopettamaan" "runouden" "kirjoittamisen"? Miksi kriitikko sanoo että jokin "on" "runollista"? [2]
5. Runo & toisto [3]:
a) Tietysti jonkun sanan hokeminen aiheuttaa kyseisen sanan merkityksen väljymisen. RUNORUNORUNO US, runOUsrunousRUNOUSRUNous, runollINENRUNOllinenRunOLLInen. runorunorunorunorunorunoruno.
b) MUNAMUNAMUNAMUNAMU
Osasin rakentaa äänteellisen ketjun, jossa sana muna muuttuu sanaksi namu. Eli esittelin ihmeellisen mutta pienen verbaalisen oivalluksen, joka paljastaa meille hirveän olennaisia seikkoja kielen toiminnasta.
Kuten että hokemalla
KOVAKOVAKOVAKO
VAKOVAKOVAKOVA
kovasta tulee ennenpitkää vako ja vaosta kova. Sehän merkitsee maskuliinisen ja feminiinisen elementin yhtymistä, absoluuttista ja loppumatonta hedelmällistä aktia, universumin jatkuvaa syntymää - ja tämä kaikki vain kahden tavun ja kahden sanan voimalla. Tässä on sitä universumia sokean kanan nokkaamassa hiekanjyvässä, romanttinen runous toiminnassa.
6. "Pitäisi olla puhumatta runoudesta" (Teemu Manninen, kommentti aiempaan entryyn, ihan sivun alapäässä) / Olisi vaiettava runoudesta. Viittaako runous ilmiöön vai ilmiön nimeen, tarvitseeko ilmiö nimetä?
7. Jos ilmiön nimeää uudelleen, merkitseekö se ennen kaikkea riisuutumista nimistä? Ennen: "kirjoitan runoja"; Nyt: "kirjoitan". Poistaa kaikessa hiljaisuudessa tunnisteet runo, runous. Kirjoittaa tästälähtien suoria kritiikkejä autuaan tietämättömänä tekstin julkaisugenrestä: x:n tekstit, kirjoitukset, kirja, teos, tarinat, lauseet, virkkeet, väitteet, lemma, teoreema, kuvaus, sanat.
8. Pentti Saarikoski.
9. Äskeinen vain osoituksena tapahtumisesta, liittämisestä ja kylkiäisistä.
10. Halusin vain kysyä olematta kysyvä.
11. Tämä johtaa siihen, että runoutta ei voi olla olemassa, eikä sitä ole koskaan ollutkaan olemassa. Sikäli kun sitä on ollut olemassa, se ei ole koskaan ollut leikin tai taiteen muoto, ainakaan missään absoluuttisessa, jakamattomassa, kevyessä mielessä, vaan se on ollut kaupallisen toiminnan muoto ja sikäli osa aikuisten maailmaa. Nyt kaikki tämä vaikuttaa vähemmän välttämättömältä, joskaan ei täysin.
12. Tietysti juontuu reductio ad absurdum.
[1] Friedrich Schlegel, "Fragmentteja". suom.Vesa Oittinen. Teoksessa Oi runous. Romantiikan ja modernismin runouskäsityksiä. Toim. Tuula Hökkä. SKS 2000. Englanniksi täällä. Kiitos Schelgelistä, T.
[2] "lainausmerkkimeemi" "anastettu" "ihmisten" "eleistä"; "kiitos" "P" & "V" "," .
[3] toiston vieraannuttavuudesta.
sunnuntai 20. kesäkuuta 2010
perjantai 18. kesäkuuta 2010
torstai 17. kesäkuuta 2010
ne jokka ei tänä iltana - tai jonaki toisena - välitä jalakapallosta - tai jostaki muusta urheilujalista - voi lukia - tai kahtua - runoja - eiväkkä tosiaankaan mittään muuta - , vaikkapa
Henriikka Tavin Sanakirjaa (poEsia, 2010) täältä.
Henriikka Tavin Sanakirjaa (poEsia, 2010) täältä.
keskiviikko 16. kesäkuuta 2010
Runouksien kritiikistä
Huitaisin keskustelupalstojen innoittamana entryn, joka kommenttiosiossa heräsi... keskustelua. Tuntuu, että siihen pitää vastata kokonaisella entryllä, koska kyse on perusasioista.
Huomaan, että tässä touhussa on jatkuva riski ajautua ns. kokeellisen runouden ystäväksi. Jos nyt otetaan ihan perustava seikka esille: jokainen teos pitää lukea erikseen. Yksittäisten tekstien hyvyys ja merkittävyys ei riipu suoraan siitä, mikä on niiden paikka kentällä. Minusta tämä on täysin selvä lähtökohta. Mutta nykytilanteessa suurin osa poetiikkaan, kritiikkiin, runouden ehtoihin ja muotoihin liittyvästä keskustelusta käydään siinä lohkossa kenttää, jota nimitetään kokeelliseksi. Muualla saatetaan pitää kaikkea tällaista keskustelua selittelynä, ja ajatella, että hyvän runouden on puhuttava puolestaan. Minä taas ajattelen, että runous, joka kykenee tässä historiallisessa tilanteessa puhumaan puolestaan, on runoutta, jonka puolesta on puhuttu jo aikaisemmin. Sehän on silloin tuttua.
Lyriikan kolme lajia
Karkeasti ottaen suomalainen runouskeskustelu koskettelee kolmenlaista runoutta - tämä on siis tulkintani ja yleistykseni keskustelusta, ei keksintöni, saati sitten sellainen jakolinja, jota olisi syytä jotenkin puolustaa.
1) Kokeellinen Runous. Mainitsen tämän ensimmäisenä, koska kyseessä on kaikkein selvimmin hahmotettu ilmiö, ja jonka piirteistä ja motivaatioista on olemassa ehkä selkeimpiä mielikuvia. Kokeellisen runouden julkaisuympäristöjäkin osataan nimetä, se liitetään esimerkiksi Tuli&Savu -lehteen, joka on kuitenkin koko ajan julkaissut kaikenlaista runoutta ja kirjoittanut esim. kritiikkiä kaikenlaisesta runoudesta, mutta esimerkiksi kokeellisuuspuheen laajentaminen kritiikkiin löi varmasti leimaa lehdelle kokeellisen kirjoittelun suojapaikkana. Samaten lehti on ollut ainoita paikkoja, jossa poetiikkaan liittyviä esseitä julkaistaan, ja poetiikkaahan aletaan yleensä kirjoittaa (ja vaatia) silloin, kun joku näyttää poikkeavan valtavirrasta. Kokeellisen runouden voi ymmärtää tarkoittavan runoutta, jonka poetiikka (metodi, motivaatio, intentio) vaatii jotain selityksiä.
2) Runous. Siis se, mitä oikeat runoilijat kirjoittaa. Se, mikä saa kirjallisuuspalkintoja. Se, mikä ei vaadi selittelyä, apologioita tai perehtymistä. Tämä on tietysti pelkkää harhaa, koska tämänhetkinen valtavirtarunous on käynyt läpi selittelyvaiheen jo aikaa sitten. Sen ei tarvitse edes hahmotella estetiikkaansa, tekijöiden ei tarvitse selittää ratkaisujaan.
3) Historiallinen Runous. Vanha runous, riimirunous, mitallinen runous, klassinen, kansallinen. Tällä alueella on yhtymäkohta sekä runouteen 1) että runouteen 2). Tosin metriikka ymmärretään usein meneisyyden ilmiöksi, ja mitta käsitetään riimiksi, mitä se ei tietenkään ole. Liittyy ryhmään 2) kyseenalaistamattoman runollisuusasemansa vuoksi mutta ryhmään 1) metodin (metristen rakenteiden käyttö) hallitsevan aseman vuoksi.
Kommenttiosiossa nousi esille erityisesti se, että modernistiseen perinteeseen kirjoitettu runous on saanut jo runsaasti kritiikkiä osakseen. Voi ollakin, esimerkiksi Poetiikkaa-kirjasessa Jarkko Tontti kirjoittaa kriittisesti modernistisen tyylin kirjoitustavasta, mutta Tontinkin terä kohdistuu ennen kaikkea historialliseen modernismiin, nykyrunoutta hän ei mainitse; ja Tontin kirjoitus liittyy hänen omiin poeettisiin ratkaisuihinsa. Toisessa Poetiikkaa -kirjassa on Ville-Juhani Sutisen kasvishampurilaisessee, mutta sekin puhuu yleisluontoisella tasolla, ja vieläpä runoudesta ylipäänsä, ei mistään tietystä estetiikasta. Olisiko ihan konkreettisia esimerkkejä siitä, missä ja millaista kritiikkiä modernistiseen perinteeseen kirjoitettu nykyrunous on saanut? Eihän minun aivojeni arkisto mikään kattava ole, varsinkaan useamman vuoden taakse, ja jotain on saattanut mennä ohi.
Runouksien nimeämisestä
Jonkun teoksen liittäminen modernistiseen perinteeseen taas tulkitaan monesti jo itsessään loukkaavana, ikäänkuin olisi syntiä kirjoittaa modernistiseen valtatyyliin. Ikäänkuin perinteen tunnistaminen ja teoksen arviointi perinnettä vasten olisi kriittinen hyökkäys runotyyliä itseään vastaan. En ole kuitenkaan vielä nähnyt sellaista ihmettä, että modernistista tyyliä vastaan olisi argumentoitu kriittisesti jossain spesifissä yhteydessä, konkreettisia runotekstejä lainaten. Joten tämä kuuluisa modernismin kritiikkikin tuntuu latistuvan kahteen asiaan: A) on isohko joukko kirjoittajia, jotka eivät halua kirjoittaa modernistiseen tyyliin, ja joutuu perustelemaan esteettisiä ratkaisujaan jatkuvasti. Peruskysymys tuntuu koskevan runotyyliä - miksi tämä tekijä ei kirjoita tavallista runoutta (ja tavallinen runous taas on... mitä?); B) on olemassa itsepintainen juoru, jonka mukaan modernistinen lyriikka on jossain vaiheessa haukuttu.
Tietysti jo vanhemmilta ajoilta voidaan muistaa modernismin ja postmodernismin välinen kiista. Mahtaako sillä olla jotain merkittävämpiä kotimaisia heijastumia? On olemassa eritoten poetiikkoja miettineiden kirjoituksia, ja jostain syystä nämä ovat nimenomaan kokeelliseen leiriin luettujen henkilöiden kirjoittamia. Mutta näissäkin kritiikki on yleensä yleisluontoista ja solmiutuu oman tekemisen perusteluun - jota vaaditaan "kokeellisiksi" leimatuilta runoilijoilta kärkkäästi, ja muut taas jätetään rauhaan. Vaikenemista pidetään jopa arvona sinänsä, ja kaikkea tunnistamista ja nimeämistä pidetään pahanlaisena leimakirveilynä ja ivana tai kriittisyytenä. Miten tämä on mahdollista?
Modernistisen perinteen jatkumoa ei edes mielellään tunnusteta suomalaisessa runopuheessa. Joten jos modernistinen perinne on yksinkertaisesti Runoutta, modernismia edeltävä mitallinen runous on Historiallista Runoutta, jää kaikki selittämisen, puheen, kritiikin ja puolustuksen taakka Kokeelliselle Runoudelle, jota on siis ilmeisesti kaikki muu paitsi modernistista estetiikkaa mukaileva JA historiallinen runous, tai sitten riimittely, joka yleensä mainitaan kuriositeettina. Mutta kaikkea nykyrunoutta, kuului se sitten ryhmään 1) tai 2), tunnistaminen ja nimeäminen sinänsä häiritsee. Kokeellisen, poikkeavan, runouden mekaniikka on varautunut siihen, mutta Runouden, sen tavallisen runouden, mekaniikka taas ei. Sille tunnistamisesta on enemmän haittaa - siksikö, että kokeellinen runous on joutunut teoretisoimaan itseään, ja on siis saanut sananvaltaa panemalla itsensä alttiiksi; siksikö että tavallinen runous ei koe mitään tarvetta selittää, tunnistautua, antautua nimettäväksi? Pahentaako nimi sitä?
Minusta tuntuu, että kokeellinen runous on periaatteellisesti varautunut nimeämiseen ja hyökkäävyyteenkin, myös pilkkaan. Kritiikissä ja arkisessa puheessa kokeellinen runous saa jatkuvasti osakseen kritiikkiä esimerkiksi tunteen puutteesta, runoutta verrataan ristisanatehtäviin tai pidetään tekijöitä älyllisinä keikareina, joilla ei ole mitään oikeaa sanottavaa. Runoja pidetään triviaaleina ja muodon itsensä takia tehtyinä. Nämä kaikki argumentit on käytetty jo moneen kertaan avantgardeaaltojen yhteydessä. Joten ne eivät oikeastaan yllätä, koska ne on esitetty niin moneen kertaan. Ne eivät kuitenkaan ole saaneet aikaan muutoksia kokeellisen lyriikan piirissä, koska ollakseen dynaamista ja muutosvoimaista kritiikin täytyy ymmärtää kohdettaan ja tuntea se. Tällaisten argumenttien esittäjät eivät yleensä haluakaan tietää runoudesta, sen historiasta ja nykytilanteesta yhtään mitään, eikä heitä myöskään kiinnosta se, mitä kokeelliseksi nimetty lyriikka tekee tai sanoo.
Puhun mieluiten nykyrunoudesta, joka tarkoittaa kaikkea aikalaisrunoutta, siis nyt, näinä aikoina, vuosina, julkaistavaa runoutta. Nähdäkseni ryhmät 1) ja 2) eivät ole mitenkään kattavia. Esimerkiksi proosarunous jää siitä ulkopuolelle, toisinaan proosarunon kirjoittajia pidetään kokeellisina, toisinaan ei. Koko lajittelutapa on mieletön, ja oikeastaan keskustelumekaniikan tuottama. Kun monimuotoisuuspuhehan edellyttäisi sitä, että kaikki runous olisi Runoutta (ryhmä 2). Toisaalta se voi edellyttää myös sitä, että kaikki runous kuuluisi ryhmään 1), jolloin kaiken runouden pitäisi olla valmistusperiaatteiltaan ja ideoiltaan avointa, mikä yleensä taas edellyttää poetiikkaa. Kirjailijan itsensä ei tarvitse runoutta selittää, riittäähän tähän esimerkiksi kriitikon tai jonkun muun julkisen lukijan tunnistaminen ja selittäminen.
Jos sinun, hyvä lukija, pitäisi kirjoittaa essee aiheesta "Vuoden 2010 runouden ilmiöt", miten hahmottelisit aihealueen?
Huomaan, että tässä touhussa on jatkuva riski ajautua ns. kokeellisen runouden ystäväksi. Jos nyt otetaan ihan perustava seikka esille: jokainen teos pitää lukea erikseen. Yksittäisten tekstien hyvyys ja merkittävyys ei riipu suoraan siitä, mikä on niiden paikka kentällä. Minusta tämä on täysin selvä lähtökohta. Mutta nykytilanteessa suurin osa poetiikkaan, kritiikkiin, runouden ehtoihin ja muotoihin liittyvästä keskustelusta käydään siinä lohkossa kenttää, jota nimitetään kokeelliseksi. Muualla saatetaan pitää kaikkea tällaista keskustelua selittelynä, ja ajatella, että hyvän runouden on puhuttava puolestaan. Minä taas ajattelen, että runous, joka kykenee tässä historiallisessa tilanteessa puhumaan puolestaan, on runoutta, jonka puolesta on puhuttu jo aikaisemmin. Sehän on silloin tuttua.
Lyriikan kolme lajia
Karkeasti ottaen suomalainen runouskeskustelu koskettelee kolmenlaista runoutta - tämä on siis tulkintani ja yleistykseni keskustelusta, ei keksintöni, saati sitten sellainen jakolinja, jota olisi syytä jotenkin puolustaa.
1) Kokeellinen Runous. Mainitsen tämän ensimmäisenä, koska kyseessä on kaikkein selvimmin hahmotettu ilmiö, ja jonka piirteistä ja motivaatioista on olemassa ehkä selkeimpiä mielikuvia. Kokeellisen runouden julkaisuympäristöjäkin osataan nimetä, se liitetään esimerkiksi Tuli&Savu -lehteen, joka on kuitenkin koko ajan julkaissut kaikenlaista runoutta ja kirjoittanut esim. kritiikkiä kaikenlaisesta runoudesta, mutta esimerkiksi kokeellisuuspuheen laajentaminen kritiikkiin löi varmasti leimaa lehdelle kokeellisen kirjoittelun suojapaikkana. Samaten lehti on ollut ainoita paikkoja, jossa poetiikkaan liittyviä esseitä julkaistaan, ja poetiikkaahan aletaan yleensä kirjoittaa (ja vaatia) silloin, kun joku näyttää poikkeavan valtavirrasta. Kokeellisen runouden voi ymmärtää tarkoittavan runoutta, jonka poetiikka (metodi, motivaatio, intentio) vaatii jotain selityksiä.
2) Runous. Siis se, mitä oikeat runoilijat kirjoittaa. Se, mikä saa kirjallisuuspalkintoja. Se, mikä ei vaadi selittelyä, apologioita tai perehtymistä. Tämä on tietysti pelkkää harhaa, koska tämänhetkinen valtavirtarunous on käynyt läpi selittelyvaiheen jo aikaa sitten. Sen ei tarvitse edes hahmotella estetiikkaansa, tekijöiden ei tarvitse selittää ratkaisujaan.
3) Historiallinen Runous. Vanha runous, riimirunous, mitallinen runous, klassinen, kansallinen. Tällä alueella on yhtymäkohta sekä runouteen 1) että runouteen 2). Tosin metriikka ymmärretään usein meneisyyden ilmiöksi, ja mitta käsitetään riimiksi, mitä se ei tietenkään ole. Liittyy ryhmään 2) kyseenalaistamattoman runollisuusasemansa vuoksi mutta ryhmään 1) metodin (metristen rakenteiden käyttö) hallitsevan aseman vuoksi.
Kommenttiosiossa nousi esille erityisesti se, että modernistiseen perinteeseen kirjoitettu runous on saanut jo runsaasti kritiikkiä osakseen. Voi ollakin, esimerkiksi Poetiikkaa-kirjasessa Jarkko Tontti kirjoittaa kriittisesti modernistisen tyylin kirjoitustavasta, mutta Tontinkin terä kohdistuu ennen kaikkea historialliseen modernismiin, nykyrunoutta hän ei mainitse; ja Tontin kirjoitus liittyy hänen omiin poeettisiin ratkaisuihinsa. Toisessa Poetiikkaa -kirjassa on Ville-Juhani Sutisen kasvishampurilaisessee, mutta sekin puhuu yleisluontoisella tasolla, ja vieläpä runoudesta ylipäänsä, ei mistään tietystä estetiikasta. Olisiko ihan konkreettisia esimerkkejä siitä, missä ja millaista kritiikkiä modernistiseen perinteeseen kirjoitettu nykyrunous on saanut? Eihän minun aivojeni arkisto mikään kattava ole, varsinkaan useamman vuoden taakse, ja jotain on saattanut mennä ohi.
Runouksien nimeämisestä
Jonkun teoksen liittäminen modernistiseen perinteeseen taas tulkitaan monesti jo itsessään loukkaavana, ikäänkuin olisi syntiä kirjoittaa modernistiseen valtatyyliin. Ikäänkuin perinteen tunnistaminen ja teoksen arviointi perinnettä vasten olisi kriittinen hyökkäys runotyyliä itseään vastaan. En ole kuitenkaan vielä nähnyt sellaista ihmettä, että modernistista tyyliä vastaan olisi argumentoitu kriittisesti jossain spesifissä yhteydessä, konkreettisia runotekstejä lainaten. Joten tämä kuuluisa modernismin kritiikkikin tuntuu latistuvan kahteen asiaan: A) on isohko joukko kirjoittajia, jotka eivät halua kirjoittaa modernistiseen tyyliin, ja joutuu perustelemaan esteettisiä ratkaisujaan jatkuvasti. Peruskysymys tuntuu koskevan runotyyliä - miksi tämä tekijä ei kirjoita tavallista runoutta (ja tavallinen runous taas on... mitä?); B) on olemassa itsepintainen juoru, jonka mukaan modernistinen lyriikka on jossain vaiheessa haukuttu.
Tietysti jo vanhemmilta ajoilta voidaan muistaa modernismin ja postmodernismin välinen kiista. Mahtaako sillä olla jotain merkittävämpiä kotimaisia heijastumia? On olemassa eritoten poetiikkoja miettineiden kirjoituksia, ja jostain syystä nämä ovat nimenomaan kokeelliseen leiriin luettujen henkilöiden kirjoittamia. Mutta näissäkin kritiikki on yleensä yleisluontoista ja solmiutuu oman tekemisen perusteluun - jota vaaditaan "kokeellisiksi" leimatuilta runoilijoilta kärkkäästi, ja muut taas jätetään rauhaan. Vaikenemista pidetään jopa arvona sinänsä, ja kaikkea tunnistamista ja nimeämistä pidetään pahanlaisena leimakirveilynä ja ivana tai kriittisyytenä. Miten tämä on mahdollista?
Modernistisen perinteen jatkumoa ei edes mielellään tunnusteta suomalaisessa runopuheessa. Joten jos modernistinen perinne on yksinkertaisesti Runoutta, modernismia edeltävä mitallinen runous on Historiallista Runoutta, jää kaikki selittämisen, puheen, kritiikin ja puolustuksen taakka Kokeelliselle Runoudelle, jota on siis ilmeisesti kaikki muu paitsi modernistista estetiikkaa mukaileva JA historiallinen runous, tai sitten riimittely, joka yleensä mainitaan kuriositeettina. Mutta kaikkea nykyrunoutta, kuului se sitten ryhmään 1) tai 2), tunnistaminen ja nimeäminen sinänsä häiritsee. Kokeellisen, poikkeavan, runouden mekaniikka on varautunut siihen, mutta Runouden, sen tavallisen runouden, mekaniikka taas ei. Sille tunnistamisesta on enemmän haittaa - siksikö, että kokeellinen runous on joutunut teoretisoimaan itseään, ja on siis saanut sananvaltaa panemalla itsensä alttiiksi; siksikö että tavallinen runous ei koe mitään tarvetta selittää, tunnistautua, antautua nimettäväksi? Pahentaako nimi sitä?
Minusta tuntuu, että kokeellinen runous on periaatteellisesti varautunut nimeämiseen ja hyökkäävyyteenkin, myös pilkkaan. Kritiikissä ja arkisessa puheessa kokeellinen runous saa jatkuvasti osakseen kritiikkiä esimerkiksi tunteen puutteesta, runoutta verrataan ristisanatehtäviin tai pidetään tekijöitä älyllisinä keikareina, joilla ei ole mitään oikeaa sanottavaa. Runoja pidetään triviaaleina ja muodon itsensä takia tehtyinä. Nämä kaikki argumentit on käytetty jo moneen kertaan avantgardeaaltojen yhteydessä. Joten ne eivät oikeastaan yllätä, koska ne on esitetty niin moneen kertaan. Ne eivät kuitenkaan ole saaneet aikaan muutoksia kokeellisen lyriikan piirissä, koska ollakseen dynaamista ja muutosvoimaista kritiikin täytyy ymmärtää kohdettaan ja tuntea se. Tällaisten argumenttien esittäjät eivät yleensä haluakaan tietää runoudesta, sen historiasta ja nykytilanteesta yhtään mitään, eikä heitä myöskään kiinnosta se, mitä kokeelliseksi nimetty lyriikka tekee tai sanoo.
Puhun mieluiten nykyrunoudesta, joka tarkoittaa kaikkea aikalaisrunoutta, siis nyt, näinä aikoina, vuosina, julkaistavaa runoutta. Nähdäkseni ryhmät 1) ja 2) eivät ole mitenkään kattavia. Esimerkiksi proosarunous jää siitä ulkopuolelle, toisinaan proosarunon kirjoittajia pidetään kokeellisina, toisinaan ei. Koko lajittelutapa on mieletön, ja oikeastaan keskustelumekaniikan tuottama. Kun monimuotoisuuspuhehan edellyttäisi sitä, että kaikki runous olisi Runoutta (ryhmä 2). Toisaalta se voi edellyttää myös sitä, että kaikki runous kuuluisi ryhmään 1), jolloin kaiken runouden pitäisi olla valmistusperiaatteiltaan ja ideoiltaan avointa, mikä yleensä taas edellyttää poetiikkaa. Kirjailijan itsensä ei tarvitse runoutta selittää, riittäähän tähän esimerkiksi kriitikon tai jonkun muun julkisen lukijan tunnistaminen ja selittäminen.
Jos sinun, hyvä lukija, pitäisi kirjoittaa essee aiheesta "Vuoden 2010 runouden ilmiöt", miten hahmottelisit aihealueen?
tiistai 8. kesäkuuta 2010
...ja vastaukset Usein Kysyttyihin Kysymyksiin
1 [Mikä siinä on kun mitään ei jää mieleen?]
vähän itsekuria! otapa esim. esa ja mene nurkkaan seisomaan, ja pänttää värssyä niin kauan, että osaat etu- ja takaperin, sisä- ja ulkolukuna, kuten ennen sanottiin. täytyy olla tyhmä, jos ei päivä nurkassa opeta nykyrunoa ulkoa. tämän tästä voi vaikka opetella, poljentokin on ihan mukava:
AALLOKKO
syvällinen lapanen aaltoilee, perhonen
aallosta irtoaa sormi, kas pohjaan putoaa pelastunut
säde moni ja, perhosia aaltoja ja jalkoja, ja nuorempi häntiä olkia
2 [Mikä siinä on kun nykyrunous on niin vaikeaa?]
pitää pelata trivial pursuitia. jos peliä ei löydy kotoa, se on monessa kapakassa, ja sieltä saa pelikavereitakin. tai matin helppojen ristikoiden kanssa kun harjoittelee, niin voi siirtyä nykyrunoon aika näppärästi. mutta sitäkään ei tarvita, kun tässäkin runossa kerrotaan kuka tuo anselmi on, niin ei jää vaivaamaan yöunia:
Historian puhdistaminen IV
“...silloin isäni sanoi: ei, sinun ei pitäisi tehdä tätä, tulet vielä
katumaan, historia ei ole noin yksinkertaista, se voi muuttua, ja
toisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa tämäkin runo on luettavissa
toisin, kävisi vähän kuin Anselm Kieferillä, tiedättekö,
saksalaistaiteilijalla joka on toistanut tiettyjä natsieleitä,
tavoitteenaan historian puhdistamien...”
3 [Mikä siinä on kun sellainen television ja Nintendon räiske ja väkivalta on levinnyt nykyrunouteenkin?]
pitää lukea Helkavirsiä:
"Oi Taatto opeta meille
huurut hurmehen jumalan"
ja totta, tällaista sukupolvien katkeamatonta perinnettä juhlivaa säeparia on vaikea löytää nykyrunoudesta.
4 [Mikä siinä on kun nykyrunous on sellaista sisäpiirien hommaa?]
politiikka ja talous on sisäpiirien hommaa. tarkkailkaa vaikka noita huippujohtajia ja -poliitikkoja. ne tuntee kaikki toisensa, ja kierrättävät keskenään kaikki rahakkaat duunit. toista oli ennen, kun metsäläiset pystytti myllyn joen rannalle hartiavoimin ja kuoli rikkaina miehinä, siinä ei sisäpiirejä tunnettu vaan töitä tehtiin.
5 [Mikä siinä on kun nämä nykyrunoilijat on niin nokkavia? Sellaisia nuoria arrogantteja kolleja ja mirrejä, jotka kirjoittavat lähinnä itsestään]
"Häikäisevän sanamusiikin ja täydellisyyttä hipovien rytmien takaa paljastuu rehellinen itsetilityksen tarve" (Aune Hiisku: Kaarlo Sarkia. takakansitekstistä).
"Poetry was for him a serious instrument of introspection." Books and Writers, Juhani Siljo.
"Runot koettiin yleisesti ottaen vaikeatajuisina ja runoilijan itsevarmuus provosoivana ylimielisyytenä." Kansallisbiografia, Södergran, Edith.
MOT.
----
lainaukset: 1) Henriikka Tavin Esim. Esasta; 2) Anna Halmkronan Kolmannesta sotaleikistä ; 3) Eino Leinon Helkavirsistä.
vähän itsekuria! otapa esim. esa ja mene nurkkaan seisomaan, ja pänttää värssyä niin kauan, että osaat etu- ja takaperin, sisä- ja ulkolukuna, kuten ennen sanottiin. täytyy olla tyhmä, jos ei päivä nurkassa opeta nykyrunoa ulkoa. tämän tästä voi vaikka opetella, poljentokin on ihan mukava:
AALLOKKO
syvällinen lapanen aaltoilee, perhonen
aallosta irtoaa sormi, kas pohjaan putoaa pelastunut
säde moni ja, perhosia aaltoja ja jalkoja, ja nuorempi häntiä olkia
2 [Mikä siinä on kun nykyrunous on niin vaikeaa?]
pitää pelata trivial pursuitia. jos peliä ei löydy kotoa, se on monessa kapakassa, ja sieltä saa pelikavereitakin. tai matin helppojen ristikoiden kanssa kun harjoittelee, niin voi siirtyä nykyrunoon aika näppärästi. mutta sitäkään ei tarvita, kun tässäkin runossa kerrotaan kuka tuo anselmi on, niin ei jää vaivaamaan yöunia:
Historian puhdistaminen IV
“...silloin isäni sanoi: ei, sinun ei pitäisi tehdä tätä, tulet vielä
katumaan, historia ei ole noin yksinkertaista, se voi muuttua, ja
toisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa tämäkin runo on luettavissa
toisin, kävisi vähän kuin Anselm Kieferillä, tiedättekö,
saksalaistaiteilijalla joka on toistanut tiettyjä natsieleitä,
tavoitteenaan historian puhdistamien...”
3 [Mikä siinä on kun sellainen television ja Nintendon räiske ja väkivalta on levinnyt nykyrunouteenkin?]
pitää lukea Helkavirsiä:
"Oi Taatto opeta meille
huurut hurmehen jumalan"
ja totta, tällaista sukupolvien katkeamatonta perinnettä juhlivaa säeparia on vaikea löytää nykyrunoudesta.
4 [Mikä siinä on kun nykyrunous on sellaista sisäpiirien hommaa?]
politiikka ja talous on sisäpiirien hommaa. tarkkailkaa vaikka noita huippujohtajia ja -poliitikkoja. ne tuntee kaikki toisensa, ja kierrättävät keskenään kaikki rahakkaat duunit. toista oli ennen, kun metsäläiset pystytti myllyn joen rannalle hartiavoimin ja kuoli rikkaina miehinä, siinä ei sisäpiirejä tunnettu vaan töitä tehtiin.
5 [Mikä siinä on kun nämä nykyrunoilijat on niin nokkavia? Sellaisia nuoria arrogantteja kolleja ja mirrejä, jotka kirjoittavat lähinnä itsestään]
"Häikäisevän sanamusiikin ja täydellisyyttä hipovien rytmien takaa paljastuu rehellinen itsetilityksen tarve" (Aune Hiisku: Kaarlo Sarkia. takakansitekstistä).
"Poetry was for him a serious instrument of introspection." Books and Writers, Juhani Siljo.
"Runot koettiin yleisesti ottaen vaikeatajuisina ja runoilijan itsevarmuus provosoivana ylimielisyytenä." Kansallisbiografia, Södergran, Edith.
MOT.
----
lainaukset: 1) Henriikka Tavin Esim. Esasta; 2) Anna Halmkronan Kolmannesta sotaleikistä ; 3) Eino Leinon Helkavirsistä.
maanantai 7. kesäkuuta 2010
Nykyrunouden ukk
1 Mikä siinä on kun mitään ei jää mieleen? Vaikken koskaan luekaan runoja, niin en osaa siteerata ulkomuistista ainuttakaan nykyrunoteosta. Toista on vanha suomalainen runous, josta muistan vaikka mitä, kun koulussa aikoinaan päntättiin, ja seistiin nurkassa ja taas päntättiin. Nämä nykynuoretkaan eivät opi enää mitään ulkoa, kun ei ole kunnon kuria. Mutta joka tapauksessa nykyrunous on turhanpäiväistä ja mitään siitä ei jää mieleen.
2 Mikä siinä on kun nykyrunous on niin vaikeaa? En kyllä ole sitä paljoa lukenut, ja syy siihen on, että se on niin vaikeaa. Kun siitä ei ymmärrä mitään ilman akateemista sivistystä, ja sitten kun pitäisi kuulua runopiireihin, että ymmärtäisi ne sisäpiirin vitsit, joita nykyrunoilijat julkaisevat. Toista oli ennen, kun runous oli kansallista ja kaikki ymmärsivät sitä. Silloin minäkin luin runoutta kun ymmärsin sitä. Mutta nyt on tällaista: "Mä olen mies. En mä enää aja virvatulta / mua puri baarikärpänen joka päivä / ja joka ikinen yö". Mitä tästäkin voi käsittää, akateemista postmodernia sotkua. Kuuntelen mieluummin radiosuomipoppia.
3 Mikä siinä on kun sellainen television ja Nintendon räiske ja väkivalta on levinnyt nykyrunouteenkin? On niin verta ja suolenpätkiä, ja oksennusta ja syömishäiriötä ja vaikka mitä raiskausta. Siksi en koskaan lue nykyrunoutta. Toista se oli ennen, kun runoilijat tekivät esimerkiksi kansalliseepoksemme aiheistosta tunnelmallisia runoja, semmoisia rauhoittavia ja koskettavia, ilman mitään mässäilyä.
4 Mikä siinä on kun nykyrunous on sellaista sisäpiirien hommaa? En viitsi lukea sitä, koska en tunne ketään runoilijaa, ja kun tiedän, että runoilijat kirjoittavat kuitenkin toisilleen. Toista oli ennen, Koskenniemen aikoina, silloin ei ollut mitään ahdasta runouseliittiä, jonne noustiin vain jos päästiin jonkun kaveriksi. Silloin luonnonlahjakkuudet nousivat korvesta, siihen ei salonkeja tarvittu. Silloin osattiin, eikä tunnettu oikeita tyyppejä.
5 Mikä siinä on kun nämä nykyrunoilijat on niin nokkavia? Sellaisia nuoria arrogantteja kolleja ja mirrejä, jotka kirjoittavat lähinnä itsestään, luulevat varmaan olevansa kiinnostavia. Minä en ole kiinnostunut heistä, siksi en lue nykyrunoutta. Toista se oli kun Eino Leino kirjoitti Lapin kesästä, siitä oli runkkaus kaukana.
(kiitokset erityisesti internetin anonyymeille; runolainaus Teemu Mannisen Lohikäärmeen pojasta)
2 Mikä siinä on kun nykyrunous on niin vaikeaa? En kyllä ole sitä paljoa lukenut, ja syy siihen on, että se on niin vaikeaa. Kun siitä ei ymmärrä mitään ilman akateemista sivistystä, ja sitten kun pitäisi kuulua runopiireihin, että ymmärtäisi ne sisäpiirin vitsit, joita nykyrunoilijat julkaisevat. Toista oli ennen, kun runous oli kansallista ja kaikki ymmärsivät sitä. Silloin minäkin luin runoutta kun ymmärsin sitä. Mutta nyt on tällaista: "Mä olen mies. En mä enää aja virvatulta / mua puri baarikärpänen joka päivä / ja joka ikinen yö". Mitä tästäkin voi käsittää, akateemista postmodernia sotkua. Kuuntelen mieluummin radiosuomipoppia.
3 Mikä siinä on kun sellainen television ja Nintendon räiske ja väkivalta on levinnyt nykyrunouteenkin? On niin verta ja suolenpätkiä, ja oksennusta ja syömishäiriötä ja vaikka mitä raiskausta. Siksi en koskaan lue nykyrunoutta. Toista se oli ennen, kun runoilijat tekivät esimerkiksi kansalliseepoksemme aiheistosta tunnelmallisia runoja, semmoisia rauhoittavia ja koskettavia, ilman mitään mässäilyä.
4 Mikä siinä on kun nykyrunous on sellaista sisäpiirien hommaa? En viitsi lukea sitä, koska en tunne ketään runoilijaa, ja kun tiedän, että runoilijat kirjoittavat kuitenkin toisilleen. Toista oli ennen, Koskenniemen aikoina, silloin ei ollut mitään ahdasta runouseliittiä, jonne noustiin vain jos päästiin jonkun kaveriksi. Silloin luonnonlahjakkuudet nousivat korvesta, siihen ei salonkeja tarvittu. Silloin osattiin, eikä tunnettu oikeita tyyppejä.
5 Mikä siinä on kun nämä nykyrunoilijat on niin nokkavia? Sellaisia nuoria arrogantteja kolleja ja mirrejä, jotka kirjoittavat lähinnä itsestään, luulevat varmaan olevansa kiinnostavia. Minä en ole kiinnostunut heistä, siksi en lue nykyrunoutta. Toista se oli kun Eino Leino kirjoitti Lapin kesästä, siitä oli runkkaus kaukana.
(kiitokset erityisesti internetin anonyymeille; runolainaus Teemu Mannisen Lohikäärmeen pojasta)
tiistai 1. kesäkuuta 2010
Stop, pots - street-runouden yhteyksistä beat-runouteen
Vastikään manifestoitu street-runous on postmodernin semanttisen lyriikan aktiivinen, situationistinen ilmentymä, joka leikittelee oulipolaiseen tyyliin tiettyjä kirjaimia yhdistelemällä. Sen keinovaroihin kuuluuvat ainoastaan vokaali o ja konsonantit p, s ja t. Street-runoutta esittävät visuaaliset tallenteet kuvaavat lähes poikkeuksetta ajotietä, ja siten street-runous kirjoittautuu vaivatta sekä urbaaniin että suburbaaniin ja vieläpä ruraaliin on the road -kirjallisuuden perinteeseen. Asfalttimaalaukset näyttävät osapuilleen samoilta kaikkialla. Street-runouden yksinkertainen stop-yksikkö on suorastaan universaali. Samaan aikaan se sisällyttää itseensä perinteisen lyriikan seisauttavan voiman, sen ääreen on konkreettisesti pysähdyttävä (imperatiivi stop).
Tuore street-runousmanifesti julistaa:
Manifesti siis väittää, että street-runous on ekslusiivista, se sulkee semanttisia yksiköitä pois, toisin kuin perinteinen kokeellinen runous, joka manifestin kirjoittajan mukaan sulkee niitä sisäänsä. Manifestit eivät tietenkään sulata itseensä vuosisatojen hermeettistä perinnettä, nehän lähtökohtaisesti pyrkivät luomaan vaikutelman murtumakohdista. Manifesti kuitenkin unohtaa negaation hämmentävän voiman: neljän kirjaimen yhdistelmien määrä on sikäli rajallinen, että jokainen puuttuva yksikkö - etenkin semanttisesti mielekäs ja "ilmeisin" spot - kiinnittää huomiota sinänsä. Vaikka street-runous olemuksellisesti hyljeksiikin kaanoniin kiinnittymistä on kuitenkin tarpeellista etsiä sille paikkaa (spot) kirjallisuushistoriassa.
Manifesti mainitsee kuvataiteen puolelta Banksyn eräänä ilmeisenä viitekohtana. Kirjallisuuden puolelta streetrunouden ilmeinen lähtökohta on beat-kirjallisuudessa. Sekä streetrunouden tekeminen että vastaanottaminen edellyttävät tieromantiikkaa ja sijoittuvat ensisijassa motoroitujen väylien varsille. Ajopeli on klassisessa beatissa merkinnyt vapautta, valtateiden anonyymia aaltoilua sijainnista (spot) toiseen ja vaaran läsnäoloa. Nykyisessä kontekstissa voidaan ajatella myös öljyn loppumista ja länsimaisen elämäntavan aiheuttamaa tuhoa ympäristölle ja myös inhimilliselle kulttuurille olemattomuuden erämaissa, joita loputtomasti luuppiutuvat kehätiet tarjoavat kulkijalleen. Beatiin street-runouden liittää myös huonosti peitetty huumeviittaus - pot (pots) merkitsee tietysti kannabista, ja merkityshän selviää kun lukee street-runouden pysähdyskehotuksen toisin päin. Irrallinen s-kirjain jää vain merkitsemään sanan monikkoa. Smoke pot -sanonta kuitenkin street-runouden yhteydessä joustaa muotoon "smoke pots", jolloin päästään jo armeijakieleen ja savuverhon käyttöön taisteluissa. Joka tapauksessa yhteys erityisesti amerikkalaiseen elämäntapaan on väistämätön purkukohta street-runouden rajalliselle mutta rikkaalle merkityspotentiaalille.
Street-runous on myös läsnä tavallisen autoilevan länsimaisen ihmisen elämässä - aivan kuten terrorin pelko. Sen keskeisiä keinoja on tehdä läpinäkyväksi jokapäiväinen sääntöihin ja rajoituksiin alistuminen, mutta myös ihmisen kyky tulkita niinsanotusti väärin kirjoitettuja viestejä (vaikka street-runo onkin harkittu ja jokaista merkkiä myöten sommiteltu teos). Liikenteessä katuun maalattu pysähtymiskäsky toimii, vaikka kirjaimet eivät olisikaan juuri oikeassa järjestyksessä. Viestin täsmällisen kirjoitusasun häirintä pureutuu juuri liikennekulttuurin ytimiin: kyse on turvallisuudesta, toimivuudesta, viestin intentionaalisuudesta. Aktiivinen street-runous sumentaa anarkistisesti nämä kaikki aspektit.
Kuten manifesti huomauttaakin, on street-runous kulunut myös internetin suurkuluttajien käsissä. Tämä vain korostaa sen suunnatonta tehoa. Kuten monet muutkin postpostmodernin elämämme ilmiöt, se voidaan elää myös internetitse, sen tenhovoima kutkuttaa linkinlevittäjien lol-hermoa. Sen hypermediaalisuus takaa sille paikan myös sen kansanosan parissa, joka ei poistu näyttöpäätteen ääreltä edes autotielle, mutta tietää vielä mikä moottoritie on mutta on itse valinnut toisin: rajoitusten ja sääntöjen kahlitseman liikenneväylän sijaan on valittu rajoittamaton ja vapaa internetin laaja kaista.
Street-runouden merkitys ei tietenkään tyhjene tähän, mutta ainakin sen universaali tulkinta saa kritiikkiä näiden havaintojen kautta: kun kirjainten o, p, s ja t kautta toimiva runokieli lähtee rullaamaan, sen konteksti löytyy auttamatta englannin kielestä. Tietenkään tässä ei ole mitään ihmeellistä, koska sana stop on alkuaan englantia ja englanti on vallitseva maailmankieli. Näkyyhän englannin kielellinen dominanssi myös uuden runoussuunnan nimessä, street on englantia ja merkitsee katua.
Nämä pienet huomiot toivottavasti vain kirkastavat street-runouden lukijakunnalle sen kirjoittautumista elämyksellisyyden ja vastavirtaisuuden perinteisiin, ja samaan aikaan sen yksinkertaista vilpittömyyttä sen ihmetellessä: mihin kaikkeen kieltä käytämmekään. Tietysti vasta ajan kuluminen kirkastaa street-runouden lopullisen merkityksen kirjallisuuden historiassa, mutta sen päivänpolttavuutta ei viilennä mikään.
(kiitos Laadunvalvontayksikölle ja anteeksi anarkistinen, lupiapyytelemätön reagointi!)
Tuore street-runousmanifesti julistaa:
"Ilmeisin stop-sanan muunnelma "spot" loistaa poissaolollaan ja siten ilmentää street-runouden mielenkiinnottomuutta tavanomaista semantiikkaleikittelyä kohtaan. Se elää enemmin äkillisestä havainnosta, siihen on törmättävä, se on tilallista."
Manifesti siis väittää, että street-runous on ekslusiivista, se sulkee semanttisia yksiköitä pois, toisin kuin perinteinen kokeellinen runous, joka manifestin kirjoittajan mukaan sulkee niitä sisäänsä. Manifestit eivät tietenkään sulata itseensä vuosisatojen hermeettistä perinnettä, nehän lähtökohtaisesti pyrkivät luomaan vaikutelman murtumakohdista. Manifesti kuitenkin unohtaa negaation hämmentävän voiman: neljän kirjaimen yhdistelmien määrä on sikäli rajallinen, että jokainen puuttuva yksikkö - etenkin semanttisesti mielekäs ja "ilmeisin" spot - kiinnittää huomiota sinänsä. Vaikka street-runous olemuksellisesti hyljeksiikin kaanoniin kiinnittymistä on kuitenkin tarpeellista etsiä sille paikkaa (spot) kirjallisuushistoriassa.
Manifesti mainitsee kuvataiteen puolelta Banksyn eräänä ilmeisenä viitekohtana. Kirjallisuuden puolelta streetrunouden ilmeinen lähtökohta on beat-kirjallisuudessa. Sekä streetrunouden tekeminen että vastaanottaminen edellyttävät tieromantiikkaa ja sijoittuvat ensisijassa motoroitujen väylien varsille. Ajopeli on klassisessa beatissa merkinnyt vapautta, valtateiden anonyymia aaltoilua sijainnista (spot) toiseen ja vaaran läsnäoloa. Nykyisessä kontekstissa voidaan ajatella myös öljyn loppumista ja länsimaisen elämäntavan aiheuttamaa tuhoa ympäristölle ja myös inhimilliselle kulttuurille olemattomuuden erämaissa, joita loputtomasti luuppiutuvat kehätiet tarjoavat kulkijalleen. Beatiin street-runouden liittää myös huonosti peitetty huumeviittaus - pot (pots) merkitsee tietysti kannabista, ja merkityshän selviää kun lukee street-runouden pysähdyskehotuksen toisin päin. Irrallinen s-kirjain jää vain merkitsemään sanan monikkoa. Smoke pot -sanonta kuitenkin street-runouden yhteydessä joustaa muotoon "smoke pots", jolloin päästään jo armeijakieleen ja savuverhon käyttöön taisteluissa. Joka tapauksessa yhteys erityisesti amerikkalaiseen elämäntapaan on väistämätön purkukohta street-runouden rajalliselle mutta rikkaalle merkityspotentiaalille.
Street-runous on myös läsnä tavallisen autoilevan länsimaisen ihmisen elämässä - aivan kuten terrorin pelko. Sen keskeisiä keinoja on tehdä läpinäkyväksi jokapäiväinen sääntöihin ja rajoituksiin alistuminen, mutta myös ihmisen kyky tulkita niinsanotusti väärin kirjoitettuja viestejä (vaikka street-runo onkin harkittu ja jokaista merkkiä myöten sommiteltu teos). Liikenteessä katuun maalattu pysähtymiskäsky toimii, vaikka kirjaimet eivät olisikaan juuri oikeassa järjestyksessä. Viestin täsmällisen kirjoitusasun häirintä pureutuu juuri liikennekulttuurin ytimiin: kyse on turvallisuudesta, toimivuudesta, viestin intentionaalisuudesta. Aktiivinen street-runous sumentaa anarkistisesti nämä kaikki aspektit.
Kuten manifesti huomauttaakin, on street-runous kulunut myös internetin suurkuluttajien käsissä. Tämä vain korostaa sen suunnatonta tehoa. Kuten monet muutkin postpostmodernin elämämme ilmiöt, se voidaan elää myös internetitse, sen tenhovoima kutkuttaa linkinlevittäjien lol-hermoa. Sen hypermediaalisuus takaa sille paikan myös sen kansanosan parissa, joka ei poistu näyttöpäätteen ääreltä edes autotielle, mutta tietää vielä mikä moottoritie on mutta on itse valinnut toisin: rajoitusten ja sääntöjen kahlitseman liikenneväylän sijaan on valittu rajoittamaton ja vapaa internetin laaja kaista.
Street-runouden merkitys ei tietenkään tyhjene tähän, mutta ainakin sen universaali tulkinta saa kritiikkiä näiden havaintojen kautta: kun kirjainten o, p, s ja t kautta toimiva runokieli lähtee rullaamaan, sen konteksti löytyy auttamatta englannin kielestä. Tietenkään tässä ei ole mitään ihmeellistä, koska sana stop on alkuaan englantia ja englanti on vallitseva maailmankieli. Näkyyhän englannin kielellinen dominanssi myös uuden runoussuunnan nimessä, street on englantia ja merkitsee katua.
Nämä pienet huomiot toivottavasti vain kirkastavat street-runouden lukijakunnalle sen kirjoittautumista elämyksellisyyden ja vastavirtaisuuden perinteisiin, ja samaan aikaan sen yksinkertaista vilpittömyyttä sen ihmetellessä: mihin kaikkeen kieltä käytämmekään. Tietysti vasta ajan kuluminen kirkastaa street-runouden lopullisen merkityksen kirjallisuuden historiassa, mutta sen päivänpolttavuutta ei viilennä mikään.
(kiitos Laadunvalvontayksikölle ja anteeksi anarkistinen, lupiapyytelemätön reagointi!)
keskiviikko 19. toukokuuta 2010
Gaston Bachelard, suomalaisen lyriikan harmaa eminenssi?
Villen taannoinen entryily sai minuunkin vähän liikettä. Nimittäin Putte Wilhelmssonin runousesseestä minun piti jotakin kirjoittaa. Hän kirjoittaa huitovassa esseekokoelmassaan Turmio ja perikato (Savukeidas 2009) suomalaisesta runopuheesta. Selvimmin tekstistä nousee esille ranskalaisfilosofi Gaston Bachelardin vaikutus suomalaiseen runouteen esseessä "Miten runoudesta puhutaan". Tosin Wilhelmsson ei puhu mistään vaikutuksesta mitään, lähinnä se kuvaa sitä, mitä toivoin löytäväni esseestä. Se nimittäin olisi valtavan mielenkiintoinen asia. En itse asiassa tiedä, mihin Wilhelmssonin esseen nimi viittaa - pyrkiikö hän kuvailemaan runopuhetta vai opettamaan lukijaa runopuheen alalla.
Kuinkahan vakavasti kannattaa ylipäänsä ottaa kulttuurikriittistä puheenvuoroa, joka moukaroi Bachelardia sillä, että tämä ei ollut kirjallisuuden ekspertti vaan fyysikko, joka eläkepäivillään hurahti kirjoittamaan runoudesta? Tähän moitteeseen saattaa sisältyä kuitenkin aika paljon Wilhelmssonin asenteesta. Ensinnäkin Wilhelmsson ei koko esseensä aikana sano ainoatakaan (positiivista) sanaa runoudesta itsestään. Jos runopuhetta ruoskitaan, olisi kai hyvä samalla edes sivuta runoutta. Runoudesta puhuminen vaan tuppaa tuottamaan typerää runopuhetta, johon Wilhelmsson ei ehkä halua sortua. Joten hän puhuu vain metatason metatasolla, eli puhuu runopuheesta, joka on tietysti puhetta runoista, jotka puolestaan ovat puhetta... tai miten lie. Ja toiseksi Wilhelmsson pitää Bachelardin diletantismia jotenkin haitallisena - jos jollekin, poetiikan teorialle nimenomaan tämä ei ole rasite. Muusa pelastakoon meidät runouden ammattilaisilta.
Rasite ei myöskään ole "huikea itsevarmuus", jota Wilhelmsson itsekin harrastaa. Luulisin jopa, etteivät haltuunotot ja niiden yritykset ole mitään rasitteita. Lisää yhden ukon kirjoittamia totaalisia esityksiä kirjallisuudesta! Lisää yhden miehen fenomenologianteorioita! Lisää niitä, jotka unohtavat mainita itseään tärkeämmät herrat, kuten Husserlin ja Heideggerin!
Wilhelmssonin Bachelard on psykologisoiva höppänä, jonka esseetyyli sopii parhaiten itsestään suuria kuvitteleville runoilijoille:
"Runoilijat lukevat Tilan poetiikkaa samasta syystä kuin lapset Harry Potteria. Heistäkin on hauska kuvitella, että heillä on salattuja kykyjä arkisen mitättömyyden tunteen vastapainoksi, että jossakin toisessa maailmassa he ovat merkittäviä sankareita, ja että he kuuluvat johonkin merkittävämpään sukuun kuin tavalliset jästit."
Samasta syystä kaupan alan ihmiset kai haluavat mennä Jari Sarasvuon psyykkauskursseille. Samasta syystä minun ja Wilhelmssonin kaltaiset suunsoittajat kirjoittelevat esseitä marginaalisista aiheista, jotka eivät vähääkään liikuta tavallisia jästejä. Wilhelmssonin psykologisoima runoilija siis kärsii arkisesta mitättömyydentunteesta, ja Bachelardin teoksella on salattu kyky saada alavireinen runoilija kuvittelemaan olevansa jotakin? Sehän pitäisi lukea Bachelardille ansioksi. Miksi runoutta ylipäänsä kirjoitetaan? Entisaikojen kulttuureissa saatettiin jopa puhua runoilijasta henkilönä, jolla on erityinen yhteys todellisuuteen tai jopa toiseen todellisuuteen. Meidän kulttuurissamme täytyy tietysti olla rationaalinen, ja ajatella, että mitä harhaisempi kaveri, sen kamalampaa shittiä se kirjoittaa. Mutta ehkä runoudelle kuitenkin voidaan antaa mahdollisuus harhaisuuteen, edes ihan pieneen?
Bachelardin filosofia/poetiikka itsessään saa Wilhelmssonilta osakseen vain pintapuolista kritiikkiä. Enemmänkin Wilhelmssonin kohteena on jokin - kenties oletettu - fanikulttuuri, tai ainakin mannermaiseen höpötykseen perustuva runousretoriikka. Tämä kohde on niin löysästi yksilöity, ettei Wilhelmsson onnistu puhaltamaan siitä ilmoja pihalle. Vaikka kohde olisi täyttä höpöä, sen kritiikiltä voisi kuitenkin hyvällä syyllä odottaa vähän enemmän - näennäismystillisyydestä näennäisrationalistisuuteen ei kuitenkaan ole kovin pitkä matka, käteen jää kuitenkin pelkkiä mielikuvia.
Kyllähän Bachelardia epäilemättä luetaan, ja Tilan poetiikalla on varmastikin joku vaikutus runoestetiikkaan, ja minusta olisi hirveän lystikästä tietää lisää Bachelardin uneksunta-ajattelun vaikutuksesta suomalaisessa runoudessa - vai onko tämä Wilhelmssonin lainaama Jyrki Kiiskisen essee vain yksittäistapaus? Näyttää pikemminkin siltä, että Bachelard-ressukan rooli on havainnollistaa jotakin suomalaisen runopuheen typerää piirrettä.
Bachelardin esseetyyli ja siitä viehättyneet runoilijat eivät miellytä Wilhelmssonia. Miksi? Wilhelmsson ei siihen vastaa, minä voin tietysti vastata omasta puolestani, että staattiseen, hierarkkiseen ja kauniiseen kielellisen tilan ja ilmaisun teoriaan sisältyy vaara sisäänpäinkääntyneestä ja ihan suunnattoman tylsästä runoudesta, josta puuttuu kaikki muu paitsi ollaöllöttämisen ihanuus. Epäilemättä tällaistakin runoutta löytyisi kuritettavaksi, mutta Wilhelmsson ei vaivaudu edes vihjaamaan siihen suuntaan.
Minusta poetiikka on käytännöllinen filosofoinnin laji, joka punnitaan viime kädessä runouden käytännöissä. Jos joku poetiikka tuottaa surkeaa runoutta, sen voi tuomita. Wilhelmssonilla ei tunnu olevan runoudesta mitään sanottavaa. Esseen keskeiseksi sanomaksi jää, että runoilijat ovat taivaanrannanmaalareita, joilla ei ole ollut mitään uutta poetiikkaa sitten Schellingin tai viimeistään Björlingin päivien. Varsin haettu on Wilhelmssonin esseen lopun todistelu, jonka mukaan Bo Carpelan onnistuu romaanissaan Kesän varjot kirjoittamaan paljon osuvamman huomion lapsen ja kielen suhteesta kuin Jyrki Kiiskinen poetiikkakirjoitelmassaan. Esseestä proosaan, varhaisesta romantiikasta modernismitse postmoderniin - hyvä on, mutta lapsi meni tämän pesuveden mukana.
Tämä on harmillista. Wilhelmssonilla on käsissään hyvät elementit. Hän käyttää Jyrki Kiiskisen, Olli Sinivaaran ja Fredrick Herzbergin kirjoituksia, jotka ovat kuitenkin vielä suhteellisen tuoreita (2005 ->). Kiiskinen ilmeisesti kirjoittaa vielä kuvan käsitteestä, joka olisi jo sinänsä kiinnostava kriittisen luennan kohde. Wilhelmsson osaa lainata runouskritiikin ja runollisen esseetyylin hupaisia ja tyypillisiä latteuksia esseensä alussa. Näistä lähtökohdista voisi laatia relevantin puheenvuoron, etenkin jos sen Bachelardinkin pystyisi lukemaan seulaksi, ja jos oletetaan että Bachelardin uneksunnoilla on jotain merkitystä suomalaisessa poetiikassa. Onko - sen haluaisin tietää.
Bachelard on lähtökohtaisesti nostalgisoiva, konservatiivinen ja sisäänpäinkääntynyt kirjoittaja, hänen aiheistonsa ja tyylinsä sopivat yhteen mainiosti. Niinkin mainiosti, että Bachelardia voisi jopa epäillä kaunokirjailijaksi. Luen häntä aina enemmän lukemisen ja tulkinnan teoreetikkona kuin systeeminrakentajana, enemmän rustiikkisten nurkkien sisustajana kuin modernin kerrostalokorttelin pääarkkitehtina. Kotoisuudesta, mukavuudenhalusta ja sisustuspuuhastelusta luulisi saavan myös aineksia runouden ja nykypoetiikkojen kritiikkiin, mutta niitä ei Wilhelmssonin esseessä näy. Moittiessaan Kiiskisen näkemyksiä Wilhelmsson ryhtyy kritikoimaan häntä minäkokemuksen korostamisesta - mutta ei ota huomioon Bachelardin näkemystä subjektiivisen kokemuksen yleistettävyydestä, joka esiintyy Tilan poetiikassa eräänlaisena jungilaisen arkkityyppiteorian toisintona, voitaisiin puhua minän, tunteiden ja kokemusten yleiskäsitteistä. Bachelard itse käyttää termiä topos, joka oikeastaan aina tarkoittaa yksilöllisen kielenkäytön ja kokemuksen ylittävää kielellistä ainesta. Bachelardin niputtaminen yhteen yksilökeskeisen modernismin kanssa on siis sekin hataraa.
Wilhelmssonia ottaa pattiin lööperi, jota runopuhe, esimerkiksi kritiikki, on täynnä - esseen alussa on varsin kuvaavia lainauksia runokritiikin tyypillisistä epämääräisyyksistä. Täsmällisyyden puute vaivaa kritiikkiä ja runopuhe on todellakin usein kiemurtelevaa ja epäolennaista. Wilhelmsson voisi itsekin tavoitella täsmällistä tyyliä, joka tarttuu oleellisiin seikkoihin, mutta sen sijaan hänen kriittinen säilänsä laulaa, ettei auringon alla ole mitään uutta. Vuosituhantisella argumentilla luulisi olevan hankala lyödä runopuhetta, jonka argumentit ovat kuitenkin vanhenneet vasta vuosisatoja.
torstai 25. maaliskuuta 2010
Tahdomme tutkia lapsenne
Saimme koulusta kirjeen, jossa kerrottiin, että Nokia Oyj on aloittamassa yhteistyön lasten koulun ja luokan kanssa. Sinänsä tällainen ei ole uutta - viime vuonna pojan luokka osallistui suuren kansainvälisen autonrengasfirman (Bridgestone) viherpesupiirustuskilpailuun. Siinä skabassa kaikki lasten piirrokset jäävät firman käyttöön, joka voi käyttää niitä myöhemmin mainonnassa jne. ilman lupaa tai korvausta tekijälle. Kilpailun teema oli ympäristö ja kilpailuilmoitus harhaanjohtava, siinä annettiin selkeä viesti siitä, että autoilu on ympäristöystävällistä (opettaja puolustautui: kukaan lapsista ei piirtänyt autoa!). Lisäksi koulujen yritysyhteistyösäännöissä todetaan, että yhteistyön pitää olla perusteltua, siis vastavuoroista. Koululle pitää koitua siitä selkeää hyötyä ja oppimisen kannalta tulee tapahtua jotain olennaista. Lasten piirrosten lähettäminen kv-luokan yritykselle ei minusta ole sellaista. Otin yhteyttä kouluun, useisiin ihmisiin, ja lopulta ne vierittivät syyn luokassa toimivien harjoittelijoiden niskoille. Tyylikästä. Nyt olen jo niin kyllästynyt kyselemään opettajilta ja rehtoreilta tämän kaupallisen yhteistyön motiiveja ja pelisääntöjä, että kirjoitankin tänne saman tien.
No, mutta Nokiaan. Firma aikoo tehdä lapseni koulussa ja luokassa tutkimusta, johon se tarvitsee huoltajan luvan. Keräävät ilmoituksensa mukaan kuva-, ääni- ja haastattelumateriaalia lapsista, jotta saavat tietoa siitä, "miten ihmiset toimivat ja käyttäytyvät arkipäiväisissä tilanteissa". Tarkoitus on "kerätä huomioita" lasten "käyttäytymisestä". Tämä saamamme kaavake pitäisi palauttaa täytettynä siitä huolimatta, että lapsi ei osallistu tutkimukseen. Minä en aio palauttaa sitä, koska ensinnäkin tuo koko lappunen on aivan liian mainio poisannettavaksi ja toiseksi erikseen ei tarvitse ilmoittaa sitä, että lapsi ei osallistu tutkimukseen.
Poisleikattavassa osassa selkenee paremmin, mihin suostuu vanhempi laittaessaan nimensä alle:
Kirjeestä käy esille, että koulu saa yritysvierailuja ja Nokian "henkilöitä" järjestämään oppituntia tarjotessaan Nokialle ilmaista tutkimusmateriaalia. Nokia esittelee tietotekniikka-alaa oppilaille, mahtaa olla jo rekrytointipuuhissa alakoulun oppilaiden parissa. Vanhemmat taas osoittavat allekirjoituksellaan ymmärtävänsä mikä on tutkimuksen tarkoitus ja mitkä ovat sen toimintatavat. Jälkimmäiset tulivatkin selviksi suhteessa oppilaaseen, mutta tietenkään yritys ei kerro millä tavalla se käyttää keräämäänsä materiaalia. Tutkimuksen tarkoituksesta en kyllä ymmärtänyt tuon taivaallista - sanotaanhan tuossa kyllä, että tarkoitus on saada tietoa lapsen käyttäytymisestä arjessa, erityisesti matkapuhelimen ja palveluiden käytöstä. Sellaista tietoa en ole ajatellut antaa matkapuhelinfirmalle, varsinkaan kun en ymmärrä tutkimuksen tarkoitusta, siis päämäärää. MIKSI ja MIHIN Nokia kerää näitä tietoja? Lisäksi edellytetään, että vanhempi suostuu lapsen henkilötietojen käsittelyyn tutkimuksen edellyttämässä laajuudessa. Miten siihen voi suostua, kun ei tiedä, mitä on tutkimuksen edellyttämä laajuus? En myöskään tiedä mikä on firman "oma ohjeistus" lapseni henkilötietojen käsittelyssä.
Tarkoittaakohan tämä sitä, että kymmenvuotias lapseni alkaa myöhemmin saada personoitua mainontaa? Tai että yksivuotias lapseni alkaa kolmasluokkalaisena saada ronskia kohderyhmämainontaa omaan arkeensa? Kenties koulun kautta.
Huomioni kiinnittyi myös tuohon kohtaan, jossa kerrottiin, että tieto pysyy Nokian omaisuutena. Omaisuutena! Siis Nokia kartuttaa pääomaansa keräämällä ilmaista tietoa suomalaisen julkisen koululaitoksen avustuksella! Paljollakos tutkimustoiminta nostaa firman arvoa?
Minusta tämä on hävytöntä. Koulun, jos jonkun, pitäisi tajuta, että lapset eivät ole kaupallisen toiminnan resurssi, joiden henkilötietoja tuosta vaan lahjoitellaan. Nokia ei tietääkseni tee yleishyödyllistä perustutkimusta, vaan soveltavaa tutkimusta, jota se pystyy suoraan hyödyntämään tuotekehityksessä ja markkinoinnissa. Nokia tarjoaa todella huonoa sopimusta, ja koulu antaa sen tehdä niin - mitähän koulu kostuu tästä? Härpäkkeitä, sovelluksia, oppimateriaaleja?
Vanhemmilta tai oppilailta ei myöskään kysytä haittaako heitä Nokian läsnäolo koulumaailmassa, nehän tulevat sinne muitta mutkitta tutkimaan.
Sponsoritoiminnasta ja yritysyhteistyöstä kouluissa on olemassa pelisäännöt. Minusta näyttää nyt siltä, että tässä Nokian projektissa menevät tutkimus ja firman toiminta-alan ja tuotteiden mainostaminen sekaisin. Minkähän ihmeen takia koulu ei tiedota pelisäännöistä vanhemmille, vaan tyrkkää vaan noita kirjelippusia hyväksyttäväksi tai hylättäväksi?
No, mutta Nokiaan. Firma aikoo tehdä lapseni koulussa ja luokassa tutkimusta, johon se tarvitsee huoltajan luvan. Keräävät ilmoituksensa mukaan kuva-, ääni- ja haastattelumateriaalia lapsista, jotta saavat tietoa siitä, "miten ihmiset toimivat ja käyttäytyvät arkipäiväisissä tilanteissa". Tarkoitus on "kerätä huomioita" lasten "käyttäytymisestä". Tämä saamamme kaavake pitäisi palauttaa täytettynä siitä huolimatta, että lapsi ei osallistu tutkimukseen. Minä en aio palauttaa sitä, koska ensinnäkin tuo koko lappunen on aivan liian mainio poisannettavaksi ja toiseksi erikseen ei tarvitse ilmoittaa sitä, että lapsi ei osallistu tutkimukseen.
Poisleikattavassa osassa selkenee paremmin, mihin suostuu vanhempi laittaessaan nimensä alle:
"Tutkimuksen kuluessa saattaa olla tarpeen kerätä tietoja, jotka ovat yhdistettävissä lapseen. Tälläisiä henkilötietoja voivat olla mm. videokameran, digikameran, äänitteiden, haastattelujen, kyselyiden ja muistiinpanojen avulla kerätty tieto. Pyrimme poistamaan kaikesta kerätystä materiaalista sellaiset henkilötiedot, joitka eivät ole tarpeellisia tutkimuksen kannalta. Kaikki henkilötietojen käsittely tapahtuu soveltuvien lakien ja [firman] asiaa koskevien ohjeistusten mukaisesti.
Kerätty tieto pysyy [firman] omaisuutena, eikä [firma] ole velvollinen suorittamaan mitään rahallista korvausta tai muuta korvausta kerätyn tiedon käytöstä.
Allekirjoituksellani vahvistan, että minulle on selvitetty tämän tutkimuksen tarkoitus ja toimintatavat ja että annan suostumukseni lapseni henkilötietojen käsittelyyn tutkimuksen edellyttämässä laajuudessa."
Kirjeestä käy esille, että koulu saa yritysvierailuja ja Nokian "henkilöitä" järjestämään oppituntia tarjotessaan Nokialle ilmaista tutkimusmateriaalia. Nokia esittelee tietotekniikka-alaa oppilaille, mahtaa olla jo rekrytointipuuhissa alakoulun oppilaiden parissa. Vanhemmat taas osoittavat allekirjoituksellaan ymmärtävänsä mikä on tutkimuksen tarkoitus ja mitkä ovat sen toimintatavat. Jälkimmäiset tulivatkin selviksi suhteessa oppilaaseen, mutta tietenkään yritys ei kerro millä tavalla se käyttää keräämäänsä materiaalia. Tutkimuksen tarkoituksesta en kyllä ymmärtänyt tuon taivaallista - sanotaanhan tuossa kyllä, että tarkoitus on saada tietoa lapsen käyttäytymisestä arjessa, erityisesti matkapuhelimen ja palveluiden käytöstä. Sellaista tietoa en ole ajatellut antaa matkapuhelinfirmalle, varsinkaan kun en ymmärrä tutkimuksen tarkoitusta, siis päämäärää. MIKSI ja MIHIN Nokia kerää näitä tietoja? Lisäksi edellytetään, että vanhempi suostuu lapsen henkilötietojen käsittelyyn tutkimuksen edellyttämässä laajuudessa. Miten siihen voi suostua, kun ei tiedä, mitä on tutkimuksen edellyttämä laajuus? En myöskään tiedä mikä on firman "oma ohjeistus" lapseni henkilötietojen käsittelyssä.
Tarkoittaakohan tämä sitä, että kymmenvuotias lapseni alkaa myöhemmin saada personoitua mainontaa? Tai että yksivuotias lapseni alkaa kolmasluokkalaisena saada ronskia kohderyhmämainontaa omaan arkeensa? Kenties koulun kautta.
Huomioni kiinnittyi myös tuohon kohtaan, jossa kerrottiin, että tieto pysyy Nokian omaisuutena. Omaisuutena! Siis Nokia kartuttaa pääomaansa keräämällä ilmaista tietoa suomalaisen julkisen koululaitoksen avustuksella! Paljollakos tutkimustoiminta nostaa firman arvoa?
Minusta tämä on hävytöntä. Koulun, jos jonkun, pitäisi tajuta, että lapset eivät ole kaupallisen toiminnan resurssi, joiden henkilötietoja tuosta vaan lahjoitellaan. Nokia ei tietääkseni tee yleishyödyllistä perustutkimusta, vaan soveltavaa tutkimusta, jota se pystyy suoraan hyödyntämään tuotekehityksessä ja markkinoinnissa. Nokia tarjoaa todella huonoa sopimusta, ja koulu antaa sen tehdä niin - mitähän koulu kostuu tästä? Härpäkkeitä, sovelluksia, oppimateriaaleja?
Vanhemmilta tai oppilailta ei myöskään kysytä haittaako heitä Nokian läsnäolo koulumaailmassa, nehän tulevat sinne muitta mutkitta tutkimaan.
Sponsoritoiminnasta ja yritysyhteistyöstä kouluissa on olemassa pelisäännöt. Minusta näyttää nyt siltä, että tässä Nokian projektissa menevät tutkimus ja firman toiminta-alan ja tuotteiden mainostaminen sekaisin. Minkähän ihmeen takia koulu ei tiedota pelisäännöistä vanhemmille, vaan tyrkkää vaan noita kirjelippusia hyväksyttäväksi tai hylättäväksi?
keskiviikko 24. maaliskuuta 2010
Vieraasta kirjasta
Teemu Helle: Kiss ash (ntamo 2009), luettavissa nokturnossa
Kiss Ash esittelee teemansa: monimutkainen tilallinen ja ajallinen rakenne, joka hahmottuu ensin äänenä: "Horisontin seinään on syntynyt pieni Rasahdus, siitä intiaanit / tulevat kuin kosteus pilviin". Tilanne on niin tuttu, että sen voi kuvata rakentelevalla kielellä, erilaisina pintarakenteina. Miten uuteen maailmaan tultiin vuosisatoja. Tullaan, tullaan ja koko ajan tullaan mutta jostain syystä juuri intiaanit tulevat. Eivät ne toiset.
Ärsyttävät, toistuvat rumakieliset muodot
Kiss ashin kieltä leimaa paikoin lauseopin takelteisuus. Sen kieli ei ole kovin runollista, välillä se on jopa banaalia. Tämä ei päde koko kirjaan, se sisältää myös hengittävää ja iskevää lyyristä materiaalia. Tällainen kielen erittely ei varmastikaan olisi tarpeen, ellei erilaisiin "runollisuuksiin" olisi syytä kiinnittää huomiota. Oleellista Kiss ashissa - kuten monessa muussakin nykyrunokirjassa - on se, että kielen rekisterit tapahtuvat samassa tekstissä. Niiden nopea vaihtelu on kuitenkin syytä panna merkille. Samaten on pelkästään virkistävää nähdä sellainen kielellinen arsenaali, joka ei palvele sisäsiistiä ilmaisua.
Helteen sorta valassa (ntamo 2009) yhdyssanat esiintyvät tavan takaa erikseen kirjoitettuina, sen kyllä kertoo jo kirjan nimikin. Myös Kiss ashissa sanan halkaiseminen on halvatun ärsyttävä tehokeino, mutta jos siihen kiinnittää huomiota, sanaan syntyy vaihtelua: se on sekä kaksi erillistä sanaa että vakiintunut yhdys sana jonka lukija automaattisesti tahtoo korjata oikeakieliseksi.
Toinen jatkuva ärsyttävä kielimuoto on lauseenvastike, jota useinkin vältetään kaikessa muussa paitsi käännösproosassa. Se vaikeuttaa lukemista, kiinnittää huomiota jotenkin perusteettomana muotona, mutta se sitoo samanaikaiset elementit yhteen ja pitää kielen tavattomassa toiminnassa, ikäänkuin huitomassa. Kiss Ashissa lauseenvastikkeen viitekohta on toisinaan vaikea löytää, se jää leijumaan. Staattinen olla-verbiin nojaava poetiikka on tästä kaukana.
Kolmas nenille hyppivä kielitapa on kikkailevan englannin käyttö. Ärsyttävää siinä on se, että se on niin lähellä nykyistä kielellisyyttämme, se osoittaa ikävästi kielellistä epäpuhtautta. Sille ei haluaisi antaa mitään positiivista merkitysfunktiota, mutta Kiss ashissa nokkeluusenglanti on perustellusti käytössä. Neljäs ärsyttävä piirre on pilkun semanttinen käyttö, välillä paikassa, jossa se, ärsyttää, ja on taas pakko, valita, keksiikö siihen syyn, vai, pitäisikö vaan vääräkielisenä.
Viides hätkäyttävä tekijä on ylätyylin ja alatyylin pikainen vaihtelu. Siitä esimerkki tässä runossa:
Kieli on jotenkin tupaten täyttä, siinä mainitaan esimerkiksi turisti, joka on jo vakiintunut tuhahduskohta suomalaisessa lyriikassa, joukkoon livahtaa niin ikään ajatus tuhannesta ja yhdestä yöstä, jossa Sheherazade kertoo säilyäkseen hengissä. Niin onnekkaasti ei käy "tuulipukujen haltioimalle lavatähtitipulle". Huomattavaa on muuten, että runon kertoja ja haavoitettu viihdyttäjä ovat naisia.
Kuudes, minua henkilökohtaisesti eniten ärsyttävä seikka on ontuva puujalkavitsi yhdistyneenä kampurajalkaenglantiin. Kuten: "facelift / hissi korkeuksiin" ja onelinerit, jotka Tarantino vetää silmiensä alle. Väsynyttä läppää. Mutta mitä muuta tehoa on tyhjässä mielessä, kulttuurin iltavalossa, johon Kiss ash ei suhtaudu auringonlaskukuvana. Mutta tämäkin kertoo enemmän minusta kuin Kiss ashista. Olen niin vanhakantainen runouden ystävä, että korvaani särähtää runous joka purkaa itseään banalisoimalla itsensä jatkuvasti. Muusat suokoot minulle kärsivällisyyttä sen suhteen, koska tämä on minulle lähinnä häpeäksi.
Seitsemäs asia, joka on kuitenkin pieni: sanojen satunnaiselta vaikuttava paksuntaminen. Kuin oppikirjoissa. Oleelliset, täkyt, tärpit. Opi nämä. Toisaalta ne saattavat muistuttaa hakukoneen tuloslistasta (hakukonemetodi on niin vakiintunut, että en pidä kovin tärkeänä nyt onko sitä käytetty ja missä määrin), jossa hakusanan osumat on paksunnettu valmiiksi.
Jännittävää tässä koko listassa on se, että kirja tematisoi näitä huonouselementtejä. Se ei ole salonkikelpoinen eikä se aio sellaiseksi tulla. Sen tarkoitukselliseen huonouteen on helppo tarttua, ja ivata. Mutta entä jos ottaakin nämä haavat tosissaan? Kuin ihmisen ruumiinvammat, jotka epäilemättä vaikuttavat hänen koko olemukseensa niin hänen omissa kuin muidenkin silmissä? Entä jos mennään niin pitkälle, että vammat eivät ole vammoja, vaan ominaisuuksia?
Tunkemisen poetiikkaa
Päällimmäisenä tuntuisi olevan vettä, aina helvetisti vettä. Vesi on kaikkialla maan asukkaiden välissä, se kantaa ja upottaa. Se likaantuu, sen hallitsematon nouseminen uhkaa elämää. Arkkityyppisesti mielettynä vesi on uuden elämän alku, feminiininen kohtu, joka kuitenkin uhkaa nielaista lapsensa rannikoilla. Samaan aikaan uhanalaisena on Kiss ashissa juuri feminiininen - ajatus äänihuulten ympärileikkauksesta, humalluttava korkea uni katedraalin kohdussa (tornin määrittäminen feminiiniseksi). Kuin tuhannen ja yhden yön Sheherazade, feminiininen tuottaa jatkuvasti uutta, ja väistämättä haavoittuu.
Kiss ashin ala on laaja, intiaanit, minareetit, Mekong, iglu, Niili. Paikkojen nopea vaihtelu pakottaa mieltämään mittakaavan jatkuvasti laajaksi, niin laajaksi, etteivät siihen enää auta kuin mielikuvat. Koko maailma tuntuu olevan menossa johonkin suuntaan ja jostain syystä se suunta ei tunnu hyvältä. Tässä emme voi puhua enää vain runon maailmasta, täytyy puhua omastamme, siitähän meidän pitäisi muutenkin puhua jatkuvasti.
Tapahtumat rinnastuvat jatkuvasti sekä aikojen että paikkojen vaihtuessa. Moderni ja muinainen rakennusteknologia pystyttävät monumentteja yhtä aikaa. Laminaatilta luetaan puunsyitä, perheväkivallan jäljistä avaruutta. Miksi lapsen iholla on pieniä, lähes huomaamattomia jälkiä, miksi isä tutkii käsiään kun äiti makaa maassa?
Äiti maa (s.39) nousee toistuvasti esille. Häntä on satutettu. Kiss ash tuntuu loputtomalta rakenteellisen väkivallan kuvaukselta. Inhimilliset pyrinnöt ovat raivokkaita ja haavoittavia maailma-äidin kannalta. Runoelma sisältää runsaasti kivun kuvia, kuten lasikuutioiden nousun maasta lapsen polvien korkeudelle ja siitä ylöspäin. Runo ei sano, että lasta sattuisi, mutta mielikuva nopeasti nousevista lasikuutioista tuntuu, hänhän saa lasia polviinsa. Mutta lapsi ei huuda, lasi kirkuu.
Maailman muuttuminen asutetuksi, nykyisenkaltaiseksi, tapahtuu pikakelauksella. Sitä kai se onkin, avaruuden ajanlaskulla (se ei pidä lukua pienistä). Planeetan muutos kirvelee:
Runoelman toisessa osassa (II) on meneillään keskitysleirimäinen kärsimysnäytelmä. Ihmisten on järjestäydyttävä, on kaivettava orjia, ovia. Ojia ei mainita. Tässä osassa kieli saa runsaasti väljyyttä, ikäänkuin tahtoisi välittää viestejä, käskyjä ja ohjeita. Nehän ovat typeriä ja virheellisiä, kuten runous yleensä. Kuten ihmisjoukkojen käskeminen yleensä. Kuten kollektiivinen rakennustoiminta yleensä.
"Homous on okei"
Dystooppista historiaa ja nykyisyyttä luotaavilta kirjoilta pyritään yleensä kyselemään rauhoittavaa viestiä kaiken epätoivon rinnalle. Kiss ash ei varsinaisesti ole synkkä tai toivoton. Sen sävy on vain kivuliaan kasvun, muutoksen ja dynamiikan; minä en tiedä tahtooko se pysäyttää tämän, vai voiko sellaista tahtoakaan. Inhimillinen toiminta on inhimillisen hallinnan ulkopuolella.
Ehkä Kiss ash ei tahdo antaa anteeksi ihmiselle niin paljoa, että se voisi rauhoitella, tai ehkä minä en tahdo antaa anteeksi näille meille, jotka ovat kaiken rikkoneet. Osallisuuden tuntu painaa. Mutta lopulta kirjan rauhoittavin lause kuuluu: "homous on okei" (64). Se on joku paikallinen camp-paise, joka ei kuitenkaan taivu ironiaksi, nykykulttuurin "se oli vain vitsi" -kuittaukseksi. Ehkä se on kaiken inhimillisen yhteismitattomuuden kulminaatiopiste, antaa nyt (Pentti) Holapalle lupa olla homo (s.64). Mutta niinhän ihmiset sanovat - se on ihan okei vaikka se on homo, ei mulla mitään homoja vastaan ole. Niinhän ihmiset sanovat. Tuon tuostakin.
Kiss ashin sävy on salonkikelvoton, tyylitajuton, kursailematon, nolostelematon. Minun täytyy hieroa silmiäni - lukeeko tässä näin, ei hitto mikä... ja toisaalta, loputonta valotusta, hyvänlaista vakavuutta. Kiss ashille mikään inhimillinen ei ole yhdentekevää.
Ainiin, intiaanit. Ne tulevat, pilvien kosteus ja sellaiset. Ehkä se on näkökulmaharha: kun luulet olevasi jossain, olet vaikkapa tunkeutunut jonnekin, kuten uudelle mantereelle. ja tiedät ihan hyvin, että siellä on joitakuita, jotka ovat olleet siellä vakituisemmin ja pidempään. Mutta se ei oikeastaan liikuta sinua, koska sinun tulevaisuutesi on siellä ja paikallinen kasvusto on tehty raivattavaksi, se tulee liikkeen eteen. Intiaanien tulemisessa on uhkaa, nimenomaan valloittajan kannalta.
Onkohan Amerikan löytäminen ja valloittaminen ainoita hetkiä maailmanhistoriassa, jolloin laaja julkisuus ja useat ihmiset kiinnittivät huomionsa tulevaisuuteen niin tiiviisti? Intiaanit tulivat horisonttiin. Tulivat tielle kuin hyönteiset kakkostien kesäyössä. Kosteutta tuulilasissa. Veritahroja ajovaloissa. Kun vauhtia on tarpeeksi, ei näe itse olevansa tulokas toisten maailmassa.
Kiss Ash esittelee teemansa: monimutkainen tilallinen ja ajallinen rakenne, joka hahmottuu ensin äänenä: "Horisontin seinään on syntynyt pieni Rasahdus, siitä intiaanit / tulevat kuin kosteus pilviin". Tilanne on niin tuttu, että sen voi kuvata rakentelevalla kielellä, erilaisina pintarakenteina. Miten uuteen maailmaan tultiin vuosisatoja. Tullaan, tullaan ja koko ajan tullaan mutta jostain syystä juuri intiaanit tulevat. Eivät ne toiset.
Ärsyttävät, toistuvat rumakieliset muodot
Kiss ashin kieltä leimaa paikoin lauseopin takelteisuus. Sen kieli ei ole kovin runollista, välillä se on jopa banaalia. Tämä ei päde koko kirjaan, se sisältää myös hengittävää ja iskevää lyyristä materiaalia. Tällainen kielen erittely ei varmastikaan olisi tarpeen, ellei erilaisiin "runollisuuksiin" olisi syytä kiinnittää huomiota. Oleellista Kiss ashissa - kuten monessa muussakin nykyrunokirjassa - on se, että kielen rekisterit tapahtuvat samassa tekstissä. Niiden nopea vaihtelu on kuitenkin syytä panna merkille. Samaten on pelkästään virkistävää nähdä sellainen kielellinen arsenaali, joka ei palvele sisäsiistiä ilmaisua.
Helteen sorta valassa (ntamo 2009) yhdyssanat esiintyvät tavan takaa erikseen kirjoitettuina, sen kyllä kertoo jo kirjan nimikin. Myös Kiss ashissa sanan halkaiseminen on halvatun ärsyttävä tehokeino, mutta jos siihen kiinnittää huomiota, sanaan syntyy vaihtelua: se on sekä kaksi erillistä sanaa että vakiintunut yhdys sana jonka lukija automaattisesti tahtoo korjata oikeakieliseksi.
Toinen jatkuva ärsyttävä kielimuoto on lauseenvastike, jota useinkin vältetään kaikessa muussa paitsi käännösproosassa. Se vaikeuttaa lukemista, kiinnittää huomiota jotenkin perusteettomana muotona, mutta se sitoo samanaikaiset elementit yhteen ja pitää kielen tavattomassa toiminnassa, ikäänkuin huitomassa. Kiss Ashissa lauseenvastikkeen viitekohta on toisinaan vaikea löytää, se jää leijumaan. Staattinen olla-verbiin nojaava poetiikka on tästä kaukana.
Kolmas nenille hyppivä kielitapa on kikkailevan englannin käyttö. Ärsyttävää siinä on se, että se on niin lähellä nykyistä kielellisyyttämme, se osoittaa ikävästi kielellistä epäpuhtautta. Sille ei haluaisi antaa mitään positiivista merkitysfunktiota, mutta Kiss ashissa nokkeluusenglanti on perustellusti käytössä. Neljäs ärsyttävä piirre on pilkun semanttinen käyttö, välillä paikassa, jossa se, ärsyttää, ja on taas pakko, valita, keksiikö siihen syyn, vai, pitäisikö vaan vääräkielisenä.
Viides hätkäyttävä tekijä on ylätyylin ja alatyylin pikainen vaihtelu. Siitä esimerkki tässä runossa:
turisti henki riipi lampun
kyljestään tulet,
kun saapuisi puheen
kupla, minä olen tuhat
ja yksi sanaa yötä vasten
tuulipukujen haltioima lavatähtitipu mahtavat kultatikit
ranteissaan makasi
allaan haavainen ruohotupsu. pus
Kieli on jotenkin tupaten täyttä, siinä mainitaan esimerkiksi turisti, joka on jo vakiintunut tuhahduskohta suomalaisessa lyriikassa, joukkoon livahtaa niin ikään ajatus tuhannesta ja yhdestä yöstä, jossa Sheherazade kertoo säilyäkseen hengissä. Niin onnekkaasti ei käy "tuulipukujen haltioimalle lavatähtitipulle". Huomattavaa on muuten, että runon kertoja ja haavoitettu viihdyttäjä ovat naisia.
Kuudes, minua henkilökohtaisesti eniten ärsyttävä seikka on ontuva puujalkavitsi yhdistyneenä kampurajalkaenglantiin. Kuten: "facelift / hissi korkeuksiin" ja onelinerit, jotka Tarantino vetää silmiensä alle. Väsynyttä läppää. Mutta mitä muuta tehoa on tyhjässä mielessä, kulttuurin iltavalossa, johon Kiss ash ei suhtaudu auringonlaskukuvana. Mutta tämäkin kertoo enemmän minusta kuin Kiss ashista. Olen niin vanhakantainen runouden ystävä, että korvaani särähtää runous joka purkaa itseään banalisoimalla itsensä jatkuvasti. Muusat suokoot minulle kärsivällisyyttä sen suhteen, koska tämä on minulle lähinnä häpeäksi.
Seitsemäs asia, joka on kuitenkin pieni: sanojen satunnaiselta vaikuttava paksuntaminen. Kuin oppikirjoissa. Oleelliset, täkyt, tärpit. Opi nämä. Toisaalta ne saattavat muistuttaa hakukoneen tuloslistasta (hakukonemetodi on niin vakiintunut, että en pidä kovin tärkeänä nyt onko sitä käytetty ja missä määrin), jossa hakusanan osumat on paksunnettu valmiiksi.
Jännittävää tässä koko listassa on se, että kirja tematisoi näitä huonouselementtejä. Se ei ole salonkikelpoinen eikä se aio sellaiseksi tulla. Sen tarkoitukselliseen huonouteen on helppo tarttua, ja ivata. Mutta entä jos ottaakin nämä haavat tosissaan? Kuin ihmisen ruumiinvammat, jotka epäilemättä vaikuttavat hänen koko olemukseensa niin hänen omissa kuin muidenkin silmissä? Entä jos mennään niin pitkälle, että vammat eivät ole vammoja, vaan ominaisuuksia?
Tunkemisen poetiikkaa
Päällimmäisenä tuntuisi olevan vettä, aina helvetisti vettä. Vesi on kaikkialla maan asukkaiden välissä, se kantaa ja upottaa. Se likaantuu, sen hallitsematon nouseminen uhkaa elämää. Arkkityyppisesti mielettynä vesi on uuden elämän alku, feminiininen kohtu, joka kuitenkin uhkaa nielaista lapsensa rannikoilla. Samaan aikaan uhanalaisena on Kiss ashissa juuri feminiininen - ajatus äänihuulten ympärileikkauksesta, humalluttava korkea uni katedraalin kohdussa (tornin määrittäminen feminiiniseksi). Kuin tuhannen ja yhden yön Sheherazade, feminiininen tuottaa jatkuvasti uutta, ja väistämättä haavoittuu.
Kiss ashin ala on laaja, intiaanit, minareetit, Mekong, iglu, Niili. Paikkojen nopea vaihtelu pakottaa mieltämään mittakaavan jatkuvasti laajaksi, niin laajaksi, etteivät siihen enää auta kuin mielikuvat. Koko maailma tuntuu olevan menossa johonkin suuntaan ja jostain syystä se suunta ei tunnu hyvältä. Tässä emme voi puhua enää vain runon maailmasta, täytyy puhua omastamme, siitähän meidän pitäisi muutenkin puhua jatkuvasti.
Tapahtumat rinnastuvat jatkuvasti sekä aikojen että paikkojen vaihtuessa. Moderni ja muinainen rakennusteknologia pystyttävät monumentteja yhtä aikaa. Laminaatilta luetaan puunsyitä, perheväkivallan jäljistä avaruutta. Miksi lapsen iholla on pieniä, lähes huomaamattomia jälkiä, miksi isä tutkii käsiään kun äiti makaa maassa?
Äiti maa (s.39) nousee toistuvasti esille. Häntä on satutettu. Kiss ash tuntuu loputtomalta rakenteellisen väkivallan kuvaukselta. Inhimilliset pyrinnöt ovat raivokkaita ja haavoittavia maailma-äidin kannalta. Runoelma sisältää runsaasti kivun kuvia, kuten lasikuutioiden nousun maasta lapsen polvien korkeudelle ja siitä ylöspäin. Runo ei sano, että lasta sattuisi, mutta mielikuva nopeasti nousevista lasikuutioista tuntuu, hänhän saa lasia polviinsa. Mutta lapsi ei huuda, lasi kirkuu.
Maailman muuttuminen asutetuksi, nykyisenkaltaiseksi, tapahtuu pikakelauksella. Sitä kai se onkin, avaruuden ajanlaskulla (se ei pidä lukua pienistä). Planeetan muutos kirvelee:
Ihon syöpyminen on vain maailman
tuskaa. Niin sanotaan, pallo
harteilla, joka polttelee vatsassa.
Runoelman toisessa osassa (II) on meneillään keskitysleirimäinen kärsimysnäytelmä. Ihmisten on järjestäydyttävä, on kaivettava orjia, ovia. Ojia ei mainita. Tässä osassa kieli saa runsaasti väljyyttä, ikäänkuin tahtoisi välittää viestejä, käskyjä ja ohjeita. Nehän ovat typeriä ja virheellisiä, kuten runous yleensä. Kuten ihmisjoukkojen käskeminen yleensä. Kuten kollektiivinen rakennustoiminta yleensä.
"Homous on okei"
Dystooppista historiaa ja nykyisyyttä luotaavilta kirjoilta pyritään yleensä kyselemään rauhoittavaa viestiä kaiken epätoivon rinnalle. Kiss ash ei varsinaisesti ole synkkä tai toivoton. Sen sävy on vain kivuliaan kasvun, muutoksen ja dynamiikan; minä en tiedä tahtooko se pysäyttää tämän, vai voiko sellaista tahtoakaan. Inhimillinen toiminta on inhimillisen hallinnan ulkopuolella.
Ehkä Kiss ash ei tahdo antaa anteeksi ihmiselle niin paljoa, että se voisi rauhoitella, tai ehkä minä en tahdo antaa anteeksi näille meille, jotka ovat kaiken rikkoneet. Osallisuuden tuntu painaa. Mutta lopulta kirjan rauhoittavin lause kuuluu: "homous on okei" (64). Se on joku paikallinen camp-paise, joka ei kuitenkaan taivu ironiaksi, nykykulttuurin "se oli vain vitsi" -kuittaukseksi. Ehkä se on kaiken inhimillisen yhteismitattomuuden kulminaatiopiste, antaa nyt (Pentti) Holapalle lupa olla homo (s.64). Mutta niinhän ihmiset sanovat - se on ihan okei vaikka se on homo, ei mulla mitään homoja vastaan ole. Niinhän ihmiset sanovat. Tuon tuostakin.
Kiss ashin sävy on salonkikelvoton, tyylitajuton, kursailematon, nolostelematon. Minun täytyy hieroa silmiäni - lukeeko tässä näin, ei hitto mikä... ja toisaalta, loputonta valotusta, hyvänlaista vakavuutta. Kiss ashille mikään inhimillinen ei ole yhdentekevää.
Ainiin, intiaanit. Ne tulevat, pilvien kosteus ja sellaiset. Ehkä se on näkökulmaharha: kun luulet olevasi jossain, olet vaikkapa tunkeutunut jonnekin, kuten uudelle mantereelle. ja tiedät ihan hyvin, että siellä on joitakuita, jotka ovat olleet siellä vakituisemmin ja pidempään. Mutta se ei oikeastaan liikuta sinua, koska sinun tulevaisuutesi on siellä ja paikallinen kasvusto on tehty raivattavaksi, se tulee liikkeen eteen. Intiaanien tulemisessa on uhkaa, nimenomaan valloittajan kannalta.
Onkohan Amerikan löytäminen ja valloittaminen ainoita hetkiä maailmanhistoriassa, jolloin laaja julkisuus ja useat ihmiset kiinnittivät huomionsa tulevaisuuteen niin tiiviisti? Intiaanit tulivat horisonttiin. Tulivat tielle kuin hyönteiset kakkostien kesäyössä. Kosteutta tuulilasissa. Veritahroja ajovaloissa. Kun vauhtia on tarpeeksi, ei näe itse olevansa tulokas toisten maailmassa.
sunnuntai 14. maaliskuuta 2010
Pyhän Markuksen ja pyhän Theodorus Amasealaisen pylväät
Täkäläiset ovat niin taikauskoisia. Tämä on se paikka, johon pyhän luut päättivät jäädä, ja toukokuun sade. Kukaan ei saanut niitä liikahtamaan. Katsohan, noiden välistä ei saa kulkea. Toinen on Markuksen ja toinen Theodorus Amasealaisen, Kybelen temppelin tuhoajan. Tämä on teloituspaikka, se on valaistu. Siksi täällä ei sada enää.
tiistai 9. maaliskuuta 2010
Runouden kevyttä valtavirtaa
Täällä on ollut kovasti hiljaista, olen tehnyt kaikkea kaikkea, joka ei sovi tänne [vai tekisinkö tästä neuleblogin, runollisia vanttuja huonoina kuvina?].
Mutta huvikseni olen miettinyt nykyrunouden tyylejä. Kädessä on tietysti kovin vähän, mutta olen löytänyt ainakin perusrunollisen kevytmodernismin.
Kevyt ei tässä tarkoita minkään painon puutetta sinänsä, vaan pikemminkin suhdetta arvostettuun suomalaiseen modernismin perinteeseen. Siinä mielessä kyseessä on sekä modernismin tulkinta että sen tradition jatkaminen. Runoilijoiden keskuudessa se on avointakin - monenkohan nuoren runoilijan huulilta putoaa Eeva-Liisa Manner kysyttäessä esikuvia? Historiallinen kaari ei tietenkään kulje lähtöruuduista nykytilanteeseen, eikä nykyinen ilmasto piirry tuosta vaan klassista modernismia vasten. 1990-luvun elitistinen, hermeettinen ja kielifilosofinen runous on ymmärrettävästi herättänyt vastareaktion.
Kevyt antaa ymmärtää, että modernismin traditio olisi jotenkin kevyemmässä käytössä kuin ennen, mitä se onkin - kuvitelkaapa joku Paavo Haavikko tai Tuomas Anhava ilmoittamaan, että runoutta pitäisi olla helppo lähestyä, sen tulisi olla konkreettista eikä missään nimessä liian vaikeaa. Näin tekevät useat nykyrunoilijat, joiden tavoitteena on ollut kirjoittaa luettavaa runoutta (esim. Olli Heikkonen, Sanna Karlström, Joni Pyysalo). Modernistisen perinteen pitkä häntä on kuitenkin kiinni suomalaisen runotyylin suurimmassa basiliskissä, vaikka pedon pää ei välttämättä enää tiedä mitä sen häntä tekee.
Runous ei koskaan ole pelkkää kirjoittamista. Se on myös lukemista, luetun tulkitsemista, olosuhteisiin sopeutumista - tavalla tai toisella - ja toimintaa. Runous ja kritiikki, tulkinnan välittömin ja näkyvin laji, eivät ole koskaan toisistaan irrallisia. Kevytmodernistinen runous on runouden trimmattu urheilija. Se hakee mitalisuorituksia ja pääsee kukitettavaksi niissä harvoissa tilaisuuksissa, joissa runoilijoita kukitetaan. Yleisö koostuu kriitikoista ja palkintoraadeista, joiden lukutapaa, tulkinnallista älyä, tietynlainen runous kutkuttelee. Koska runokokoelmien rakenteet kytkeytyvät niin mutkattomasti tavalliseen lukutapaan, esitän asiani kritiikin kritiikillä.
Vastaavalla tavalla voisi rakentaa moittivan kritiikin:
suomalaisen runon huippukaudella julkaistaan paljon heikkoja teoksia, joita kustantamon olematon kustannustoimittaja ei ole edes pöyhäissyt, ja joista olisi ehkä saanut kelpo kirjoja toimittamalla. Nyt ne ovat hajanaisia. Niiden keskeneräisyys on muodikasta, ne kikkailevat, ne ovat liian runsaita monessakin mielessä, ei tajuu, ois karsimisen varaa, tähän kirjaan ei tartte palata - se on siis kertakäyttöinen.
[Antaisin kriitikoille vapaat oikeudet lainata näitä pohjia arvostelujen laatimisessa, mutta tajusinkin varastaneeni ne itse kritiikistä. Ovat jo hyvässä käytössä.]
Kiittävän kritiikin mainitsemat piirteet ovat kaikki kevytmodernismin peruskauraa. Kiittävä kritiikki ei ole tavallisesti mitään muuta kuin oire siitä, että hyvinoppinut kriitikko on löytänyt koulitun kirjan, joka kiinnittyy hänen lukutapaansa helposti. Kuin vetoketjun vasen puoli löytäisi oikean. Kerrataan - kevytmodernistinen huipputeos on yhtä aikaa tiivis ja monitulkintainen. Teos askartelee aihepiirinsä parissa niin tarmokkaasti, että kirja on yhtenäinen. Kriitikko ei tietenkään ole saanut teosta ammennettua tyhjiin lukemisellaan, mutta kriitikko tietää, että se kätkee sisäänsä vielä suuria salaisuuksia. Harvoin kriitikko selittää, mitä se olennainen sisällökkyys sitten olisi. Teoksen pitää vielä olla helppo ja mukava lukea, siinä on sivistystä, mutta ei-elitistiseen muotoon puettuna. Sydämen sivistyksestä saa myös aina plussaa.
Kritiikki poimii nämä piirteet modernistiseen poetiikkaan sopeutetun tulkinnallisen perinteen kautta. Runous ja tulkinta kohtaavat toisensa itsestään selvästi ja hirvittävän hybriksen merkeissä. No, runoudelle suotakoon yleispätevyyden harha, mutta sitä ei koskaan pidä suoda tulkinnalle. Kriitikoiden on turha koristautua millään "teos ei tietenkään tyhjene tähän" -fraaseilla, koska niitä käytetään ennen muuta kriitikkoa miellyttäneiden teosten kohdalla. On myönteistä ja kielteistä vaikeaselkoisuutta: jos teos ei ole käyttänyt kriitikon pääkoppaa yöastianaan, ei kriitikko koskaan kiitä sitä "teos ei tyhjene" -fraasilla, vaikka tuollaisessa tapauksessa se olisikin rehellisin mahdollinen arvostelma.
Tämä tulkinnallinen lukutapa pitää automaattisesti tiiviistä tekstistä enemmän kuin runsaasta tekstistä. Se olettaa mielellään runoihin viisautta. Runous on sille hillittyä, kohtuullista taidetta, joka paljastaa itsensä seitsemän hunnun takaa hitaasti ja kiusoitellen. Silti pelin täytyy olla harvinaisen selvä, kriitikon pitää oitis huomata, että runous tanssii tiettyä tanssia.
Hermeettisyydessä ei sinänsä ole mitään vikaa. Ihan mukaviahan sellaiset kutkuttavat tulkintapelit ovat, ja ainahan kaikki lukeminen on tulkitsemista, teoslähtöistä merkityksenantoa. Merkityksenannossa ei vaan liiku mitään, jos kiitokset ja moitteet ovat aina yhtä ja samaa. Kriitikko ei pane mitään likoon, ei teosta eikä itseään. Pahimmillaan käy niin, ettei runoilijakaan pane mitään likoon, kunhan tehdään jotain toimivaa, kunhan se on tiivistä, helppoa, runollista, monitulkintaista, kaunista, sointuvaa ja tärkeää, kunhan se asettuu paistattelemaan modernistisen puoliakateemisen lyriikka-analyysitradition valokiilaan.
Mutta huvikseni olen miettinyt nykyrunouden tyylejä. Kädessä on tietysti kovin vähän, mutta olen löytänyt ainakin perusrunollisen kevytmodernismin.
Kevyt ei tässä tarkoita minkään painon puutetta sinänsä, vaan pikemminkin suhdetta arvostettuun suomalaiseen modernismin perinteeseen. Siinä mielessä kyseessä on sekä modernismin tulkinta että sen tradition jatkaminen. Runoilijoiden keskuudessa se on avointakin - monenkohan nuoren runoilijan huulilta putoaa Eeva-Liisa Manner kysyttäessä esikuvia? Historiallinen kaari ei tietenkään kulje lähtöruuduista nykytilanteeseen, eikä nykyinen ilmasto piirry tuosta vaan klassista modernismia vasten. 1990-luvun elitistinen, hermeettinen ja kielifilosofinen runous on ymmärrettävästi herättänyt vastareaktion.
Kevyt antaa ymmärtää, että modernismin traditio olisi jotenkin kevyemmässä käytössä kuin ennen, mitä se onkin - kuvitelkaapa joku Paavo Haavikko tai Tuomas Anhava ilmoittamaan, että runoutta pitäisi olla helppo lähestyä, sen tulisi olla konkreettista eikä missään nimessä liian vaikeaa. Näin tekevät useat nykyrunoilijat, joiden tavoitteena on ollut kirjoittaa luettavaa runoutta (esim. Olli Heikkonen, Sanna Karlström, Joni Pyysalo). Modernistisen perinteen pitkä häntä on kuitenkin kiinni suomalaisen runotyylin suurimmassa basiliskissä, vaikka pedon pää ei välttämättä enää tiedä mitä sen häntä tekee.
Runous ei koskaan ole pelkkää kirjoittamista. Se on myös lukemista, luetun tulkitsemista, olosuhteisiin sopeutumista - tavalla tai toisella - ja toimintaa. Runous ja kritiikki, tulkinnan välittömin ja näkyvin laji, eivät ole koskaan toisistaan irrallisia. Kevytmodernistinen runous on runouden trimmattu urheilija. Se hakee mitalisuorituksia ja pääsee kukitettavaksi niissä harvoissa tilaisuuksissa, joissa runoilijoita kukitetaan. Yleisö koostuu kriitikoista ja palkintoraadeista, joiden lukutapaa, tulkinnallista älyä, tietynlainen runous kutkuttelee. Koska runokokoelmien rakenteet kytkeytyvät niin mutkattomasti tavalliseen lukutapaan, esitän asiani kritiikin kritiikillä.
Kuvittele -runo 2000-luvun kritiikistä
Kuvittele kiittävä kritiikki. Se sanoo jotain suomalaisen runon hyvästä ajasta.
Kuvittele: se toteaa aihepiirin.
Kuvittele, että se tekee havaintoja teoksen tyylistä.
On helppoa kuvitella, että se kiittää tiiviyttä ja monitulkintaisuutta.
Kuvittele vielä yksi tyylipiste: kielen eheään maailmaan on helppo asettua.
Kuvittele kriitikko mehustelemassa metalyyristen juonteiden parissa.
Kuvittele kritiikki palaamassa aihepiiriin, kuvittele
se sanomassa, että teema on tärkeä.
Kuvittele kirkkain kruunu: kuusiosainen kokoelma on ehjä kokonaisuus.
Kuvittele se hymyilemässä maireasti asialle, jonka vain viisaimmat käsittävät:
tämä kirja on niin monitulkintainen, että sen voi lukea monta kertaa.
Kuvittele laadukas runoteos: se on tässä.
Vastaavalla tavalla voisi rakentaa moittivan kritiikin:
suomalaisen runon huippukaudella julkaistaan paljon heikkoja teoksia, joita kustantamon olematon kustannustoimittaja ei ole edes pöyhäissyt, ja joista olisi ehkä saanut kelpo kirjoja toimittamalla. Nyt ne ovat hajanaisia. Niiden keskeneräisyys on muodikasta, ne kikkailevat, ne ovat liian runsaita monessakin mielessä, ei tajuu, ois karsimisen varaa, tähän kirjaan ei tartte palata - se on siis kertakäyttöinen.
[Antaisin kriitikoille vapaat oikeudet lainata näitä pohjia arvostelujen laatimisessa, mutta tajusinkin varastaneeni ne itse kritiikistä. Ovat jo hyvässä käytössä.]
Kiittävän kritiikin mainitsemat piirteet ovat kaikki kevytmodernismin peruskauraa. Kiittävä kritiikki ei ole tavallisesti mitään muuta kuin oire siitä, että hyvinoppinut kriitikko on löytänyt koulitun kirjan, joka kiinnittyy hänen lukutapaansa helposti. Kuin vetoketjun vasen puoli löytäisi oikean. Kerrataan - kevytmodernistinen huipputeos on yhtä aikaa tiivis ja monitulkintainen. Teos askartelee aihepiirinsä parissa niin tarmokkaasti, että kirja on yhtenäinen. Kriitikko ei tietenkään ole saanut teosta ammennettua tyhjiin lukemisellaan, mutta kriitikko tietää, että se kätkee sisäänsä vielä suuria salaisuuksia. Harvoin kriitikko selittää, mitä se olennainen sisällökkyys sitten olisi. Teoksen pitää vielä olla helppo ja mukava lukea, siinä on sivistystä, mutta ei-elitistiseen muotoon puettuna. Sydämen sivistyksestä saa myös aina plussaa.
Kritiikki poimii nämä piirteet modernistiseen poetiikkaan sopeutetun tulkinnallisen perinteen kautta. Runous ja tulkinta kohtaavat toisensa itsestään selvästi ja hirvittävän hybriksen merkeissä. No, runoudelle suotakoon yleispätevyyden harha, mutta sitä ei koskaan pidä suoda tulkinnalle. Kriitikoiden on turha koristautua millään "teos ei tietenkään tyhjene tähän" -fraaseilla, koska niitä käytetään ennen muuta kriitikkoa miellyttäneiden teosten kohdalla. On myönteistä ja kielteistä vaikeaselkoisuutta: jos teos ei ole käyttänyt kriitikon pääkoppaa yöastianaan, ei kriitikko koskaan kiitä sitä "teos ei tyhjene" -fraasilla, vaikka tuollaisessa tapauksessa se olisikin rehellisin mahdollinen arvostelma.
Tämä tulkinnallinen lukutapa pitää automaattisesti tiiviistä tekstistä enemmän kuin runsaasta tekstistä. Se olettaa mielellään runoihin viisautta. Runous on sille hillittyä, kohtuullista taidetta, joka paljastaa itsensä seitsemän hunnun takaa hitaasti ja kiusoitellen. Silti pelin täytyy olla harvinaisen selvä, kriitikon pitää oitis huomata, että runous tanssii tiettyä tanssia.
Hermeettisyydessä ei sinänsä ole mitään vikaa. Ihan mukaviahan sellaiset kutkuttavat tulkintapelit ovat, ja ainahan kaikki lukeminen on tulkitsemista, teoslähtöistä merkityksenantoa. Merkityksenannossa ei vaan liiku mitään, jos kiitokset ja moitteet ovat aina yhtä ja samaa. Kriitikko ei pane mitään likoon, ei teosta eikä itseään. Pahimmillaan käy niin, ettei runoilijakaan pane mitään likoon, kunhan tehdään jotain toimivaa, kunhan se on tiivistä, helppoa, runollista, monitulkintaista, kaunista, sointuvaa ja tärkeää, kunhan se asettuu paistattelemaan modernistisen puoliakateemisen lyriikka-analyysitradition valokiilaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
