Villen taannoinen entryily sai minuunkin vähän liikettä. Nimittäin Putte Wilhelmssonin runousesseestä minun piti jotakin kirjoittaa. Hän kirjoittaa huitovassa esseekokoelmassaan Turmio ja perikato (Savukeidas 2009) suomalaisesta runopuheesta. Selvimmin tekstistä nousee esille ranskalaisfilosofi Gaston Bachelardin vaikutus suomalaiseen runouteen esseessä "Miten runoudesta puhutaan". Tosin Wilhelmsson ei puhu mistään vaikutuksesta mitään, lähinnä se kuvaa sitä, mitä toivoin löytäväni esseestä. Se nimittäin olisi valtavan mielenkiintoinen asia. En itse asiassa tiedä, mihin Wilhelmssonin esseen nimi viittaa - pyrkiikö hän kuvailemaan runopuhetta vai opettamaan lukijaa runopuheen alalla.
Kuinkahan vakavasti kannattaa ylipäänsä ottaa kulttuurikriittistä puheenvuoroa, joka moukaroi Bachelardia sillä, että tämä ei ollut kirjallisuuden ekspertti vaan fyysikko, joka eläkepäivillään hurahti kirjoittamaan runoudesta? Tähän moitteeseen saattaa sisältyä kuitenkin aika paljon Wilhelmssonin asenteesta. Ensinnäkin Wilhelmsson ei koko esseensä aikana sano ainoatakaan (positiivista) sanaa runoudesta itsestään. Jos runopuhetta ruoskitaan, olisi kai hyvä samalla edes sivuta runoutta. Runoudesta puhuminen vaan tuppaa tuottamaan typerää runopuhetta, johon Wilhelmsson ei ehkä halua sortua. Joten hän puhuu vain metatason metatasolla, eli puhuu runopuheesta, joka on tietysti puhetta runoista, jotka puolestaan ovat puhetta... tai miten lie. Ja toiseksi Wilhelmsson pitää Bachelardin diletantismia jotenkin haitallisena - jos jollekin, poetiikan teorialle nimenomaan tämä ei ole rasite. Muusa pelastakoon meidät runouden ammattilaisilta.
Rasite ei myöskään ole "huikea itsevarmuus", jota Wilhelmsson itsekin harrastaa. Luulisin jopa, etteivät haltuunotot ja niiden yritykset ole mitään rasitteita. Lisää yhden ukon kirjoittamia totaalisia esityksiä kirjallisuudesta! Lisää yhden miehen fenomenologianteorioita! Lisää niitä, jotka unohtavat mainita itseään tärkeämmät herrat, kuten Husserlin ja Heideggerin!
Wilhelmssonin Bachelard on psykologisoiva höppänä, jonka esseetyyli sopii parhaiten itsestään suuria kuvitteleville runoilijoille:
"Runoilijat lukevat Tilan poetiikkaa samasta syystä kuin lapset Harry Potteria. Heistäkin on hauska kuvitella, että heillä on salattuja kykyjä arkisen mitättömyyden tunteen vastapainoksi, että jossakin toisessa maailmassa he ovat merkittäviä sankareita, ja että he kuuluvat johonkin merkittävämpään sukuun kuin tavalliset jästit."
Samasta syystä kaupan alan ihmiset kai haluavat mennä Jari Sarasvuon psyykkauskursseille. Samasta syystä minun ja Wilhelmssonin kaltaiset suunsoittajat kirjoittelevat esseitä marginaalisista aiheista, jotka eivät vähääkään liikuta tavallisia jästejä. Wilhelmssonin psykologisoima runoilija siis kärsii arkisesta mitättömyydentunteesta, ja Bachelardin teoksella on salattu kyky saada alavireinen runoilija kuvittelemaan olevansa jotakin? Sehän pitäisi lukea Bachelardille ansioksi. Miksi runoutta ylipäänsä kirjoitetaan? Entisaikojen kulttuureissa saatettiin jopa puhua runoilijasta henkilönä, jolla on erityinen yhteys todellisuuteen tai jopa toiseen todellisuuteen. Meidän kulttuurissamme täytyy tietysti olla rationaalinen, ja ajatella, että mitä harhaisempi kaveri, sen kamalampaa shittiä se kirjoittaa. Mutta ehkä runoudelle kuitenkin voidaan antaa mahdollisuus harhaisuuteen, edes ihan pieneen?
Bachelardin filosofia/poetiikka itsessään saa Wilhelmssonilta osakseen vain pintapuolista kritiikkiä. Enemmänkin Wilhelmssonin kohteena on jokin - kenties oletettu - fanikulttuuri, tai ainakin mannermaiseen höpötykseen perustuva runousretoriikka. Tämä kohde on niin löysästi yksilöity, ettei Wilhelmsson onnistu puhaltamaan siitä ilmoja pihalle. Vaikka kohde olisi täyttä höpöä, sen kritiikiltä voisi kuitenkin hyvällä syyllä odottaa vähän enemmän - näennäismystillisyydestä näennäisrationalistisuuteen ei kuitenkaan ole kovin pitkä matka, käteen jää kuitenkin pelkkiä mielikuvia.
Kyllähän Bachelardia epäilemättä luetaan, ja Tilan poetiikalla on varmastikin joku vaikutus runoestetiikkaan, ja minusta olisi hirveän lystikästä tietää lisää Bachelardin uneksunta-ajattelun vaikutuksesta suomalaisessa runoudessa - vai onko tämä Wilhelmssonin lainaama Jyrki Kiiskisen essee vain yksittäistapaus? Näyttää pikemminkin siltä, että Bachelard-ressukan rooli on havainnollistaa jotakin suomalaisen runopuheen typerää piirrettä.
Bachelardin esseetyyli ja siitä viehättyneet runoilijat eivät miellytä Wilhelmssonia. Miksi? Wilhelmsson ei siihen vastaa, minä voin tietysti vastata omasta puolestani, että staattiseen, hierarkkiseen ja kauniiseen kielellisen tilan ja ilmaisun teoriaan sisältyy vaara sisäänpäinkääntyneestä ja ihan suunnattoman tylsästä runoudesta, josta puuttuu kaikki muu paitsi ollaöllöttämisen ihanuus. Epäilemättä tällaistakin runoutta löytyisi kuritettavaksi, mutta Wilhelmsson ei vaivaudu edes vihjaamaan siihen suuntaan.
Minusta poetiikka on käytännöllinen filosofoinnin laji, joka punnitaan viime kädessä runouden käytännöissä. Jos joku poetiikka tuottaa surkeaa runoutta, sen voi tuomita. Wilhelmssonilla ei tunnu olevan runoudesta mitään sanottavaa. Esseen keskeiseksi sanomaksi jää, että runoilijat ovat taivaanrannanmaalareita, joilla ei ole ollut mitään uutta poetiikkaa sitten Schellingin tai viimeistään Björlingin päivien. Varsin haettu on Wilhelmssonin esseen lopun todistelu, jonka mukaan Bo Carpelan onnistuu romaanissaan Kesän varjot kirjoittamaan paljon osuvamman huomion lapsen ja kielen suhteesta kuin Jyrki Kiiskinen poetiikkakirjoitelmassaan. Esseestä proosaan, varhaisesta romantiikasta modernismitse postmoderniin - hyvä on, mutta lapsi meni tämän pesuveden mukana.
Tämä on harmillista. Wilhelmssonilla on käsissään hyvät elementit. Hän käyttää Jyrki Kiiskisen, Olli Sinivaaran ja Fredrick Herzbergin kirjoituksia, jotka ovat kuitenkin vielä suhteellisen tuoreita (2005 ->). Kiiskinen ilmeisesti kirjoittaa vielä kuvan käsitteestä, joka olisi jo sinänsä kiinnostava kriittisen luennan kohde. Wilhelmsson osaa lainata runouskritiikin ja runollisen esseetyylin hupaisia ja tyypillisiä latteuksia esseensä alussa. Näistä lähtökohdista voisi laatia relevantin puheenvuoron, etenkin jos sen Bachelardinkin pystyisi lukemaan seulaksi, ja jos oletetaan että Bachelardin uneksunnoilla on jotain merkitystä suomalaisessa poetiikassa. Onko - sen haluaisin tietää.
Bachelard on lähtökohtaisesti nostalgisoiva, konservatiivinen ja sisäänpäinkääntynyt kirjoittaja, hänen aiheistonsa ja tyylinsä sopivat yhteen mainiosti. Niinkin mainiosti, että Bachelardia voisi jopa epäillä kaunokirjailijaksi. Luen häntä aina enemmän lukemisen ja tulkinnan teoreetikkona kuin systeeminrakentajana, enemmän rustiikkisten nurkkien sisustajana kuin modernin kerrostalokorttelin pääarkkitehtina. Kotoisuudesta, mukavuudenhalusta ja sisustuspuuhastelusta luulisi saavan myös aineksia runouden ja nykypoetiikkojen kritiikkiin, mutta niitä ei Wilhelmssonin esseessä näy. Moittiessaan Kiiskisen näkemyksiä Wilhelmsson ryhtyy kritikoimaan häntä minäkokemuksen korostamisesta - mutta ei ota huomioon Bachelardin näkemystä subjektiivisen kokemuksen yleistettävyydestä, joka esiintyy Tilan poetiikassa eräänlaisena jungilaisen arkkityyppiteorian toisintona, voitaisiin puhua minän, tunteiden ja kokemusten yleiskäsitteistä. Bachelard itse käyttää termiä topos, joka oikeastaan aina tarkoittaa yksilöllisen kielenkäytön ja kokemuksen ylittävää kielellistä ainesta. Bachelardin niputtaminen yhteen yksilökeskeisen modernismin kanssa on siis sekin hataraa.
Wilhelmssonia ottaa pattiin lööperi, jota runopuhe, esimerkiksi kritiikki, on täynnä - esseen alussa on varsin kuvaavia lainauksia runokritiikin tyypillisistä epämääräisyyksistä. Täsmällisyyden puute vaivaa kritiikkiä ja runopuhe on todellakin usein kiemurtelevaa ja epäolennaista. Wilhelmsson voisi itsekin tavoitella täsmällistä tyyliä, joka tarttuu oleellisiin seikkoihin, mutta sen sijaan hänen kriittinen säilänsä laulaa, ettei auringon alla ole mitään uutta. Vuosituhantisella argumentilla luulisi olevan hankala lyödä runopuhetta, jonka argumentit ovat kuitenkin vanhenneet vasta vuosisatoja.
