Katsoin eilen runoraadin Yle Areenasta. Muutama kysymys:
- miks kolme viidestä runoilijasta oli jotain ihme professoreita & museonjohtajia?
- jos joku random tyyppi puskametsästä tarjoais jonnekin samanlaista runoa kuin Teemu Mäki luki, pääsiskö kässäri läpi?
- mistä Saska Saarikoski tykkää?
Näytetään tekstit, joissa on tunniste runous. Näytä kaikki tekstit

maanantai 18. lokakuuta 2010
perjantai 15. lokakuuta 2010
Voi vaikeutta
Aloin ajatella kirjallista vaikeutta seurattuani Tommi Melenderin blogissa käytyä keskustelua Markku Eskelisen vaikutuksesta. Kertomusten perusteella on ilmiselvää, että Eskelinen antoi aikanaan kasvot postmodernille. Lisäksi keskustelun sivutuotteena selviää, että postmoderni on akateemista, eli pikemminkin kirjallisuudentutkimuksen kuin kansallisen kirjallisuutemme heiniä. Eskelinen ja mm. Leevi Lehto, postmoderni taiteilija hänkin, ovat saaneet töillensä huomiota akateemisissa opinnäytteissä. Kenties tämän pohjalta voitaisiin puhua jostain akateemisesta mausta tai ymmärryksestä, jopa katsomuksesta.
Akateemisuuden tuominen suomalaiseen kirjallisuuskeskusteluun toimii aina samalla tavalla: kirjailijan on elettävä kirjailijan elämä ja kaikkihan tietävät, etteivät kalvakkaanverettömät akateemikot ole elossakaan. Jopa akateemisesti koulutetut kriitikot teeskentelevät mahdollisimman kansanomaista, leikkivät Pihtiputaan mummon aikamiespoikaa.
Asetelma on huvittava, etenkin kun merkittävä osa kirjallisuuden ja kirjallisuuskritiikin yleisöstä on Suomessa korkeakoulutettua. Nämä akateemiset tai muuten vaan avoimesti asennoituneet lukijat ovat usein kiinnostuneita siitä, mitä maan taiteilijat ovat heidän huvituksekseen tai opetuksekseen keksineet. Heitä ei välttämättä edes pieni vaikeus haittaa, useinhan sitä joutuu vaivaamaan päätään kun törmää johonkin itselle uuteen asiaan. Hyvinkoulutetut kriitikot puolestaan ovat juuttuneet voivotteluunsa ja päivittelyynsä. Ja näin eritoten niiden kohdalla, jotka avoimestikin ilmaisevat mieltyneensä moderniin postmodernin asemesta - tai kunhan vaan vihaavat postmodernia.
Olen itse vierastanut sanaa "postmoderni", jo siksi, että sana ei tarkoita mitään tai sitten se tarkoittaa liikaa. Ei ole mitään sellaista seikkaa, jonka voisi erikseen leimata postmoderniksi, koska se läpäisee koko kulttuurin. Taidan julistaa, että puhuessamme postmodernista puhumme mistä tahansa nykyrunoudesta tai nykykirjallisuudesta.
Toinen syy on se, että modernin ja postmodernin käsitteet ovat keskustelussa aina niin epämääräisiä, että puheesta tulee teennäistä. Puhutaan pelkistä makrotason rakennelmista, siis yläkäsitteistä, jotka ovat valmiiksi liian laajoja koskeakseen mitään erityistä tilannetta tai teosta. Lisäksi niihin heijastetaan kaikenlaisia tunteita, eikä vähiten katkeruutta. Ilmankos nykyrunouskin tuntuu vaikealta, kun aina pitää ajatella sitä postmodernia tai modernia. Hirvittävän raskas arsenaali, joka ei välittömästi pysty koskettamaan ainoatakaan kirjallista yksittäistapausta, mutta joka kylläkin miellyttää akateemista ennakkoluuloa ja leimakirvestelyä.
Jos nyt muistelen Jukka Petäjän nippukritiikkiä, tai tartun hetkeksi tuoreempaan, Sami Liuhdon kirjoittamaan arvosteluun Mikael Bryggerin konseptuaalis-minimalistisesta Valikoimasta asteroideja. Liuhto ottaa itse esille taustansa humanistiopiskelijana, hän siis on nauttinut akateemista sivistystä. Jukka Petäjä puolestaan käyttää vaikeaa, käsitteellistä akateemista sanastoa. Ja molemmat julistavat ylväästi ymmärtämättömyyttään nykyrunoutta kohtaan. Liuhto menee niinkin pitkälle kansan ja nykyrunouden vastakkainasettelussa, että ilmoittaa kysyneensä kansalta - ja saa vastaukseksi, että Bryggerin kirja antaa yhtä vähän kuin nykytaide, siis ei mitään. Koomisimmillaan Liuhto ehti jo vaatia "normaalia" runoutta - mikä on tietysti täysin vastakohtaista runoudelle ilmiönä, kun kerran runous on rakenteellisesti ja semanttisesti normaalista poikkeavaa kieltä.
Kysymys vaikeudesta on kiinnostanut minua pitkään. Tein graduni Dylan Thomasin (1914-1953) runoista, ja oikeastaan ensimmäinen asia minkä niiden Thomasin kanssa vietettyjen vuosien aikana jouduin selvittämään itselleni oli kysymys vaikeudesta. Jos Thomasin runot ovat itsestään selvästi vaikeita, millä tavalla ne ovat vaikeita? Tietysti tulkinnallisesti. Polysemia, kielellinen joustavuus ja useat rinnakkaiset merkitysketjut tekevät Thomasin runojen selittämisestä vaikeaa. Thomasin runot siis ovat vaikeita, koska pitävän tulkinnallisen tutkimustekstin tuottaminen niistä on vaikeaa, ja tutkimusprosessi pakottaa sellaisiin rajauksiin, jotka jättävät tekstin merkittäviä piirteitä kokonaan huomiotta.
Thomasin kohdalla on myös keskusteltu siitä onko hän modernisti vai postmodernisti. Kysymys on jokseenkin mieletön, koska se osoittaa lähinnä käsitteiden rajallisuutta. Jos jonkun lyriikka on liian vaikeaa tai tempoilevaa tai kohtuutonta, niin se on sitten postmodernia. Tällä metodilla löydämme nopeasti postmodernismimme miltä aikakaudelta tahansa, ja koko kysymyksenasettelu muuttuu lähinnä anakronismiksi.
Sen sijaan Thomasin lyriikka ei ole vaikeaa hengitettävää, syötävää tai luettavaa. Tulkitsijan omaa lukemisen tai ymmärtämisen tapaa ei kovin pitkälle voi sekoittaa sen kohteeseen - vai voiko? Vaikeus on laatusana, joka suuntautuu pääasiassa tietoon: jos teksti ei vaikuta ymmärrettävälle, tiedon piiriin otettavalle, se on vaikea. Lisäksi vaikutelma vaikeudesta voi nousta myös tekstin funktion määritelmästä: jos kirjallinen teos käsitetään ensisijaisesti kommunikaationa, siis samassa mielessä kuin suuri osa ihmistenvälisestä viestinnästä, tottahan se alkaa vaikuttaa vaikealta - siitä ei voi helposti purkaa viestiä. Mutta voidaan aivan hyvin ajatella myös mitä tahansa tunnustettua modernistista klassikkoa. Paavo Haavikko, Ezra Pound, Getrude Stein, Eeva-Liisa Manner, T.S.Eliot, Pentti Saarikoski, Mirkka Rekola. Vaikeita runoilijoita, eikös? Mitä erityisen vaikeaa on nykyrunoudessamme näihin verrattuna?
Adjektiivin "vaikea" vastakohtana mielletään tavallisesti "helppo". Tästä voidaankin päätellä, että postmodernistikriittisten kirjoittajien on helppo lukea runoutta, jonka he määrittelevät ei-postmodernistiseksi. Kun joku runoilija ei ole vaikea, hän olkoon sitten helppo! Ei varmaankaan mikään kunniamaininta runoilijalle.
Vai olisiko kysymys jostain muusta? Kenties akateemisesti koulutettujen kriitikoiden opinkehästä. Korkeakirjallisen modernismin hermetiikan alkeet opittuaan ei kriitikon tarvitse enää vaivautua kuin tunnistamaan ne, pinnallinen havainto riittää. Sen jälkeen kaikki muu alkaa tuntua vaikealta. Mutta en oikeastaan ymmärrä missä kohtaa kansan miellyttämisen voi sotkea tähän. Jos ajatellaan runouden marginalisoitumisen historiaa, eikö se alkanut modernismin valta-ajasta? Se oli runouden kirjallistumisen hetki, ja sillä hetkellä lukijakunnat alkoivat kaventua (jos ne eivät nyt niin ideaalisen jättimäisiä olleet aiemminkaan). Verrattuna johonkin Eino Leinoon, Lauri Viitaan tai Kaarlo Sarkiaan ovat monet korkeamodernistimme edelleen vain harvojen lukemistoa, hermeettisiä herkkupaloja. Siksi tuntuukin keinotekoiselta asettaa modernistinen ja postmodernistinen elitismi toistensa vastakohdiksi, ja ryhtyä rakentamaan laajoille yleisöille tarkoitettuja runoarvosteluja tämäntapaisten makujen päälle. Kriitikon voima on kyky lukea ja kyky selittää, parhaimmillaan kyky murtaa hermeettisiä kehiä.

Labels:
akateemisuus,
helppo,
kritiikki,
moderni,
postmoderni,
runous,
tulkinta,
vaikea
sunnuntai 5. syyskuuta 2010
perjantai 3. syyskuuta 2010
Tyly objektiivinen korrelaatti
Tänään [edit: ei ollut tänään, vaan 4.8., en vaan näe päivää tuossa ksml-nettisivulla, se näkyy Savon Sanomissa -- Heiskanen itse kirjoittaa arvostelusta tässä] ilmestyi Keskisuomalaisessa Hannu Waaralan arvostelu Marjo Heiskasen runokirjasta Äänes (Siltala, 2010). En jälleenkään ota mitään kantaa kirjaan, jota en ole lukenut, mutta arvostelussa on eräs mielenkiintoinen yksityiskohta:
Kaipaa... mitä? Miksi ihmeessä arvostelija mainitsee Eliotin objektiivisen korrelaatin käsitteen? Ja vielä "kaipaa", passiivimuodossa! Suurin osa arvostelun potentiaalisista lukijoista ei varmasti tiedä mitä objektiivinen korrelaatti merkitsee, siksi onkin tyylikkään elitististä mainita se "runouden olemisen kiinteänä perustana". Ja passiivihan korostaa kirjoittajan objektiivisuutta ja asiantuntevuutta.
Sacred Woodissa (1922) ilmestyneessä tekstissä "Hamlet and his Problems" Eliot määrittelee objektiivisen korrelaatin seuraavasti:
Oikeastaan on samantekevää mitä objektiivinen korrelaatti merkitsee. Eliotin ylläoleva määritelmä on varsin väljä ja epämääräinen: viime kädessä objektiivinen korrelaatti merkitsee taideteoksen kykyä herättää joku tietty, hallittu tunne-elämys, joka vaikkapa osallistaa yleisön henkilöhahmon tunnetilaan. T.S. Eliotille se merkitsi näppärää tapaa todistaa miksi Shakespearen Hamlet epäonnistuu yhdellä keskeisellä kirjallisen taideteoksen osa-alueella: se ei pysty konkretisoimaan henkilöhahmon tunnetilaa lukijalle aistivoimaisesti. Eliot luonnollisesti jättää huomiotta Hamletin luonteen näytelmänä ja lukee sitä kuin tekstiin vangittua runoa. Lisäksi Eliotin keskeinen argumentti on se, että Hamletin tunteet ylittävät näytelmätekstin niille luomat puitteet, eivätkä siksi löydä objektiivista korrelaattia. Tuntuu, että teoria on jopa psykologisesti heikko, koska tunneilmaisun, empatian ja liikuttumisen lait eivät ole kovinkaan yksinkertaisia. Miten kuvata koteloitumista, juuttumista ja sulkeutuneisuutta katharttisella tavalla? Objektiivinen korrelaatti ei Eliotin tekstissä vaikuta suinkaan miltään runouden olemuksellisuudelta, vaan nuijalta, jolla voidaan lyödä päähän teosta, joka epäonnistuu sykähdyttämään runoilija-teoreetikon sydäntä.
Marjo Heiskasenkin kohdalla objektiivinen korrelaatti päätyy tähdentämään tekijän epäonnistumista. Waarala ei edes vaivaudu kertomaan mistä Heiskasen kirjassa on kyse, vaan asettaa sen edustamaan jotain internetin tuottamaa kielellis-kulttuurista rappiotilaa. Sen lisäksi epämääräisen ja selittämättömän käsitteen negatiivisella käytöllä pystyy (uus)kriitikko hahmottelemaan runouden ikiaikaiselta kuulostavan olemuksellisen pohjan. Odottelenkin jo seuraavan eliotilaisen käsitteen esiinmarssia suomalaisessa kirjallisuuskritiikissä - hei Traditio, missä sä oo-oot?
"Heiskasen sinänsä nokkelaa kokelmaa lukiessa kaipaa taas T.S. Eliotin lanseeraamaa "objektiivista korrelaattia", runouden olemisen kiinteää perustaa."
Kaipaa... mitä? Miksi ihmeessä arvostelija mainitsee Eliotin objektiivisen korrelaatin käsitteen? Ja vielä "kaipaa", passiivimuodossa! Suurin osa arvostelun potentiaalisista lukijoista ei varmasti tiedä mitä objektiivinen korrelaatti merkitsee, siksi onkin tyylikkään elitististä mainita se "runouden olemisen kiinteänä perustana". Ja passiivihan korostaa kirjoittajan objektiivisuutta ja asiantuntevuutta.
Sacred Woodissa (1922) ilmestyneessä tekstissä "Hamlet and his Problems" Eliot määrittelee objektiivisen korrelaatin seuraavasti:
The only way of expressing emotion in the form of art is by finding an "objective correlative"; in other words, a set of objects, a situation, a chain of events which shall be the formula of that particular emotion; such that when the external facts, which must terminate in sensory experience, are given, the emotion is immediately evoked.
Oikeastaan on samantekevää mitä objektiivinen korrelaatti merkitsee. Eliotin ylläoleva määritelmä on varsin väljä ja epämääräinen: viime kädessä objektiivinen korrelaatti merkitsee taideteoksen kykyä herättää joku tietty, hallittu tunne-elämys, joka vaikkapa osallistaa yleisön henkilöhahmon tunnetilaan. T.S. Eliotille se merkitsi näppärää tapaa todistaa miksi Shakespearen Hamlet epäonnistuu yhdellä keskeisellä kirjallisen taideteoksen osa-alueella: se ei pysty konkretisoimaan henkilöhahmon tunnetilaa lukijalle aistivoimaisesti. Eliot luonnollisesti jättää huomiotta Hamletin luonteen näytelmänä ja lukee sitä kuin tekstiin vangittua runoa. Lisäksi Eliotin keskeinen argumentti on se, että Hamletin tunteet ylittävät näytelmätekstin niille luomat puitteet, eivätkä siksi löydä objektiivista korrelaattia. Tuntuu, että teoria on jopa psykologisesti heikko, koska tunneilmaisun, empatian ja liikuttumisen lait eivät ole kovinkaan yksinkertaisia. Miten kuvata koteloitumista, juuttumista ja sulkeutuneisuutta katharttisella tavalla? Objektiivinen korrelaatti ei Eliotin tekstissä vaikuta suinkaan miltään runouden olemuksellisuudelta, vaan nuijalta, jolla voidaan lyödä päähän teosta, joka epäonnistuu sykähdyttämään runoilija-teoreetikon sydäntä.
Marjo Heiskasenkin kohdalla objektiivinen korrelaatti päätyy tähdentämään tekijän epäonnistumista. Waarala ei edes vaivaudu kertomaan mistä Heiskasen kirjassa on kyse, vaan asettaa sen edustamaan jotain internetin tuottamaa kielellis-kulttuurista rappiotilaa. Sen lisäksi epämääräisen ja selittämättömän käsitteen negatiivisella käytöllä pystyy (uus)kriitikko hahmottelemaan runouden ikiaikaiselta kuulostavan olemuksellisen pohjan. Odottelenkin jo seuraavan eliotilaisen käsitteen esiinmarssia suomalaisessa kirjallisuuskritiikissä - hei Traditio, missä sä oo-oot?
keskiviikko 4. elokuuta 2010
Vitsi(l)kiö eli sanarunoutta tunteville
Siinä vaiheessa, kun tunnetut ja näkyvät suomalaiset runoilijat tempaisevat ja perustavat sanarunoblogin (nanonen), on pieni virittelylaji jollain tasolla etabloitunut ja näin ollen varmasti valmis ottamaan vastaan kritiikkiä. Yksittäinen sanaruno sellaisenaan on hankala kritiikin kohde, on siis helpompi puhua ilmiöstä. Asia on sikälikin tuore, että tuoreimmassa Tuli & Savu -lehdessä ilmestyi sanarunoja käsittelevä juttu otsikolla "Suominimalismi". Pidän tässä nyt perinteiset kirjamuotoiset teokset juttuni ulkopuolella, vaikka minimalismi elää myös runokirjoissa.
Sanaruno on herättänyt puolijulkista keskustelua yhteisöpalvelussa (3.8.2010), olen käyttänyt keskustelua pohjana tähän juttuun. Sanaruno puolustautuu vetoamalla vapaaseen, luovaan tilaan ja puhumalla (sa)nasevuuksien hyväätekevyydestä: suhde kieleen muuttuu herkemmäksi, kielen potentiaalit tulevat näkyviksi. Näiden perustelujen myötä on edelleen vaikea ymmärtää minkä takia sanarunoja tuodaan voimakkaasti ja runsaasti esille - tällä hetkellä ne ovat ainakin blogistanin päällekäyvin runotendenssi. Varmasti osasyy on muodon helppous ja nopeus, kunhan keksaisee ja painaa muutamaa nappia, niin tadam, kas runo. En sinänsä puolla romanttista käsitystä runoilijasta säkeiden mehustelijana, joka vatvoo tekstinsä parissa vuosikausia ennenkuin päästää sen käsistään, vaikka siinä onkin jotain hienoa. Hyvää voi olla myös nopeus. Helppouden ja nokkeluuksien viljelemisen puolesta onkin jo vaikeampi puhua.
Runonnistumiset ja sanapeliikkeet
On minulla suosikkejakin sanarunojen joukossa. Mikael Bryggerin
kuumaailmapallo
Runo on nimetty "Objekti 1". Nimeäminen liittää sen taiteen laajempaan minimalismiin ja sen olemus tuo siihen lisäksi valtavat avaruudelliset ulottuvuudet pieneen tilaan.
Myös tämä Kristian Blombergin
a
r
v
o s t e l u
tai esimerkiksi Henriikka Tavin päättäväinen miniruno:
pää
määrä
tie
toinen
.
Yksittäiset sanarunot voivat siis olla mieleenpainuvia ja hyviä, merkityksellisiä tekstejä. Mutta ne tarvitsevat monesti muutakin - Blombergin teksti vaikuttaa varteenotettavalta osittain siksi, että se liittyy akuutin poliittisesti yliopistomaailmaan (tagi yliopistouudistus ja L-runon alle syntynyt keskustelu puhuvat puolestaan). Tämä L-runo on hyvä esimerkki mielekkäästä kontekstualisoinnista ja oivalluksesta - pienessä tilassa se pystyy mielestäni täyttämään vähintään sen minimin, mitä tekstin pitäminen varteenotettavana runoutena ja runollisena eleenä edellyttää. Oivallus ei rajoitu vain löysään puheeseen kielen luontaisesta taskuuntuvuudesta, taivuteltavuudesta tai leikillisyydestä, vaan se liikuttaa myös yliopistomaailman, markkinatalouden, mielikuvateollisuuden ja menestyksen alueita, on siis ulottuvainen omassa rajallisuudessaan.
Yksittäisistä sanarunoista on yleensä paha sanoa mitään, koska suurin osa niistä on helposti ohitettavaa hälyä, joka tuo esiin lähinnä mahdollisuuden monistaa oivallusta loputtomiin. Jos kielen herkkyysalueita etsitään, osaavathan myös mainosnikkarit ja Matti helppoine ristikkoineen leikitellä. Samanlaista kielellistä herkkyyttä löytää esimerkiksi vitsikirjoista, kuten siitäkin anekdootista, jossa lehmä kysyi poliisilta saako ammua, ja poliisi totesi että ilman muuta. Lehmä siihen että am, am, am. Tämä on tietysti hieman laaja sanarunoksi, mutta peli kielen logiikalla on täysin rinnasteinen. Kielen leikillinen, uppoava ja erkaneva potentiaali on selvä asia. Mutta mihin se tarvitsee runousinstituution suojelusta?
(SUO)Minimalismi taiteen ilmiönä
"Suominimalismi" -artikkeli Tuli & Savussa nojaa ennen kaikkea sanarunouden formaaleihin piirteisiin. Sanarunous on siinä otettu annettuna osana runouden instituutiota, vaikkakin sen status blogisormiharjoitelmina tulee myös esille. Kuitenkin: jos runoilijat roolinsa takaa tuottavat tekstejä julkisuuteen, ne on silloin otettava runoutena. Puolijulkisuudessa voidaan oikeuttaa omaa toimintaa harrasteluna tai kivana juttuna, mutta kasaantuvissa blogiteoksissa ei harrastelijamaisuus mitenkään välity, vaan runoilijat käyttävät julkista tilaa sanarunojen tekemiseen. Kyse on osittain sosiaalisesta tilauksesta, kuitenkaan lukijoilla ei ole juurikaan välineitä panna tätä sanailoa paikalleen, kun keskustelutkin käydään salamyhkäisesti omissa piireissä (kun niitä käydään). Julkisuuteen tuotetaan niukkoja tekstejä, joiden pitäisi itsessään riittää runoudeksi. Että näinkö ne Hesarin sedät ovat olleet aivan oikeassa, kun ovat puhuneet uuden runon sisäänpäinlämpiävyydestä, mukakriittisyydestä ja hekottelevuudesta!
Minimalistiset taideteokset ovat sananmukaisesti vähäeleisiä. Etenkin kuvataiteen ja arkkitehtuurin puolella teoksen mittakaava tuppaa olemaan pikemminkin suuri kuin pieni - minimalistinen ei siis tarkoita pienikokoista. Eritoten kuvataiteessa siihen kuuluu erottamattomasti tietynlainen monumentaalisuus, jossa yksittäinen teos hallitsee tilaa - oli kyseessä sitten plastinen teos tai taulumaalaus. Osa teoksen monumentaalista luonnetta on usein sen niukka ilmaisukieli, yksinkertainen muoto tai materiaalivalinta, pyrkimys ilmaista kantava idea mahdollisimman karuilla puitteilla ja luomatta merkitysverkostoa teoksen ulkopuolelle. Minimalismin esillepanoperinne on niin ikään totunnaisesti korostanut teosten partikulaarisuutta, ja siksi minimalistiset teokset ovat usein saaneet runsaasti näyttelytilaa ympärilleen, tai tila on järjestetty niiden ehdoilla. Ehkä minimalistisen idean on katsottu kääntyvän itseään vastaan, jos tilaa alkaa hallita piskuisten teosten joukko. Niukkuudesta tulee runsautta, ja vielä varsin monomaanista runsautta, jos useita teoksia ikäänkuin monistetaan samalla idealla tai ideanipulla. Tämä on oikeastaan se keskeinen asia, joka nähdäkseni luonnehtii suominimalismia edustavia blogeja. Kuitenkin "minimalismin" käyttäminen kattokäsitteenä antaa runojen vihkiytymättömälle yleisölle merkin perinteestä, johon kirjoittaudutaan ja josta näiden runotekojen ymmärtäminen voi lähteä.
Sanarunous on pikemminkin tekoja kuin tekstejä, tai tekosia kuin teoksia, ja se on jotakuinkin täysin sivussa varsinaisesta, vakavastiotettavasta runoudesta, jota sen tekijät kuitenkin tekevät. Kenties voidaan puhua jopa teoskriittisestä lajista, mutta se nyt ei aivan pidä paikkaansa, koska sanarunopohjaisia teoksia on olemassa. Sanarunon tekijät vetoavat harrasteluargumenttiin. Eli sikäli sanarunotulvaa ei saisi ottaa vakavasti millään tasolla, koska runoilijat kuitenkin haluavat edelleen rajata hienot ja oikeat teoksensa kansien sisälle mutta samalla he haluavat varata itselleen alueen julkiseen runoustoimintaan, jota ei pitäisi ottaa liian vakavasti runoutena.
Sanarunon tavallisesti antielegantin tiiviyden voi myös käsittää parodioivan esimerkiksi modernismiin vakiintunutta tiivistämisen ihannetta - tämä olisi mielestäni kuitenkin vahva ylitulkinta, koska sanarunouden ympäristöstä ei löydy jälkeäkään tällaisesta ohjelmallisuudesta. On myös kuulunut puhetta sanarunotteista pikku kiusana, joka kohdistuu institutionaalisuuteen ja ryppyotsaisuuteen - ja tietysti myös onnistuu siinä, koska sanarunoutta kritisoiva on automaattisesti turhantärkeä tosikko, joka samastuu "instituutioon". Sanarunoutta on vaikea ottaa vakavasti myöskään instituutiokritiikkinä, koska sen tekijät eivät kuitenkaan kiistä instituution perinteisiä laadullisia rajoja - muutoin kuin puskemalla vasemman käden pikkusormiharjoituksia ilmoille ja antamalla niille runouden nimen. Kiitokset otetaan instituutiolta vastaan kuitenkin pystyrinnoin.
Vastarintaproteesi
Tietysti voidaan kysyä mikä vastarinta on niin merkittävää, että se aidosti huojuttaa instituutiota, tai pitääkö taiteena (runous) julkaistun vastarinnan olla myös esteettisesti merkittävää. Tokihan ymmärrän, että sanarunot rakentuvat ja arkistoituvat massoiksi ja laumoiksi - mikä taas ainakin kyseenalaistaa niiden statuksen klassisesti ymmärrettynä minimalismina. Suhtaudun vastarinta-argumenttiinkin varauksella, koska nämä samat runoilijat ja uudet riippumattomat julkaisumuodot (kuten blogit) ovat jo huojuttaneet runouden instituutiota, monellakin tavalla. Kustannusmaailma on muuttumassa, ja runous on ollut prosessissa vaa'ankieliasemassa, se on pienenä ja tuottamattomana lajina ollut herkkä hakemaan uusia julkaisuväyliä. Tavallaan perinteinen kustannusmaailma ja kritiikki on jo hävinnyt taistelun tästä pienestä mutta perinteisesti arvovaltaisesta alueesta. Vai puhutaanko tässä nyt vielä pienemmästä instituution osa-alueesta? Siitä, että osa runoilijoista ja etenkin merkittävä osa lukijoista haluaa vielä ottaa runonsa jotenkin vakavasti? Siitäkö, että merkittävä osa nykyrunoilijoista ei millään usko itse olevansa ns. oikeita runoilijoita, joiden teoksilla, teoksennuksilla ja sanomisilla voisi olla laajempaakin merkitystä muutoin kuin Hesarin setien kyynisyyden oikeuttajina?
Eräs väistämätön seikka sisältyy lukijalähtöiseen näkökulmaan. Kenties runoilijat haluavat viestittää meille rajoittuneemmille, että mekin osaamme tekaista runoja. Sanarunon idea on simppeli, sen tekemiseen ei tarvita runoilijan asemaa, saati sitten taitoja. Minustakin sanaleikit ovat lystikkäitä ja rentouttavia, mutta jostain syystä minua ahdistaisi ajatus astua sisään johonkin tuottavaan runoilijuuteen tai runouden instituutioon siksi, että pystyn leikkimään kielellisiä leikkejä tai haluan leikkiä niitä. Toivottavasti kaikesta kielellisestä leikittelystä ei sentään tarvitse tulla runoutta, joka todellakin edelleen on osa länsimaista taideinstituutiota, johon sisältyy paljon näkymättömiä ja näkyviä statuksia.
Runoilijat itsekin "leikkivät" amatööriä sanarunojen varjolla, ja ovat sitä mieltä, että huolimattoman ja hupaisan tekemisen voi kuitenkin julkaista runoutena. Puolivillaisuus vastarinnan ja leväperäisyys kapinan muotona ovat tietysti varsin viehättäviä keksintöjä, joskin näen tämänmuotoisen runoudeksi nimetyn vastarinnan lähinnä ruokkivan niitä ennakkoluuloja, joista nykyrunous (tai kapeammin kokeellinen runous, HS:n nimeämänä "uusi runous") on yrittänyt päästä eroon.
Internetsiminen
Blogipohjilta runous on tietysti avoin käsite. Se ruokkii muotoja ja kasvustoja, jotka voidaan lukea tai olla lukematta runoudeksi verekseltään tai myöhemmin. Kuitenkin runoilijoiden yhdessä, siis kollektiivisesti, julkaisema "runoudeksi" nimetty blogi asettaa välittömästi suunnan ja jopa velvoitteen tarkastella sen sisältämiä tekstejä ja elehdintää runoutena. Kaikki runoutta seuraavat tietävät myös, että runoutta on internetissä. En suoraan sanottuna haluaisi olla se internetrunouden etsijä, joka ajattelee löytävänsä netistä jotain tyylikästä avantgardea, jota mikään iso talo ei suostu julkaisemaan. Saattaapa olla edessä melkomoinen antikliimaksi.
Tietysti avantgarden historiassa on useitakin tapauksia, joissa katsoja/kriitikko on voinut ykskantaan todeta, että lapsen raapustelua / kesy gorillakin kykenee tähän / minäkin kykenen tähän. Sellaiset tilanteet eivät ole aina hedelmättömiä, pikemminkin päin vastoin: niillä on tapana johtaa kysymykseen siitä, mitä taiteella kulloinkin tarkoitetaan. Tässä sanarunotilanteessa erona esim. taidegalleriaan on kuitenkin se, että ilmaisen blogialustan status taiteen esittämisen paikkana ei ole vakiintunut. Kuitenkin esim. nanonen -blogin tapauksessa taiteellisuuden takaa kirjoittajien nimilista, siitäkin huolimatta, että useat tekijät esiintyvät etunimillään. Siksi tämänkaltaiset yritykset saa arvioida taiteena, suorastaan tulee, koska ne kuuluvat silloin taidemaailman kollektiivisen puheen JA vastuun piiriin; etenkin kun "Suominimalismi" on nostettu esille myös alan johtavassa lehdessä - kylläkin alakulttuurina, mutta selvästi runouden piiriin kuuluvana alakulttuurina. Väistöliike runoilijuudesta harrastajuuteen käy siksi varsin vaikeaksi ja todellakin vaikuttaa vain väistöliikkeeltä, eikä suinkaan miltään vapaan tilan lunastamiselta omille joukoille.
Tietysti nanonen on toistaiseksi aika pieni runokokonaisuus, juurihan se avattiin. Samat tekijät ovat kuitenkin tehneet vastaavaa runoutta omissa blogeissaan ja yhteisöpalveluissa. Sanarunouteen kuuluu myös kommentointi, usein toisella sanarunolla, tai sitten toteamalla, että joku teksti on hyvä - kuten tässä (lainaan koko merkinnän, kehyksineen):
Itse runo on "kyyn eleet", joka sinänsä on klassinen runollisen kielen purkumuoto, eikä niinkään tekijänsä tuottama taideruno. Kommentti "oho onpa hieno" kirjoittautuu osaksi samaa runoa, ja kirjaimellisella tasolla se väittää, että Harry Salmenniemi on peräti häikäistynyt ja yllättynyt ("oho") "kyyn eleet" -runon upeudesta. Niin, eihän se turhaan ole klassikko, tai kansanruno, tai mitä lie. Kuitenkin runoilijoiden muodostama sosiaalinen alue, jossa runoutena ensinnäkin esitetään kamaa, joka saa lukijan tuntemaan itsensä hiukkasen typeräksi (kun minä en nyt tajua mikä tässä on niin hienoa) ja sitten vielä runoilija taputtaa toista selkään tällaisesta upeudesta. Onko kommentoija vilpitön? Voinko minä tietää sen? Väittääkö tekijä nyt omakseen tekstiä, joka on kuitenkin varsin tunnettu suullisessa perinteessä?
Kysymykset ovat tietysti typeriä, mutta niihin ei oikeastaan voi suhtautua typerinä kysymyksinä niin kauan, kun runoilijat edelleen ovat itse tarkkoja "oikeista" oivalluksistaan, jotka todellakin ovat heidän työtään. Ja runoilijat myös odottavat (meiltä) kriitikoilta rehellisyyttä, tarkkuutta, oikeutettuja luentoja ja mielellään ymmärrystäkin. Se kuuluu tavallaan alan sosiaaliseen sopimukseen. Minä oletan, että runoilijoina toimivat henkilöt tekevät runoina julkaisemansa tavaran tosissaan ja minulla on täysin jakamaton oikeus ottaa ne juuri niin tosikkomaisesti taiteena kuin sopivaksi katson, etenkin kun taideinstituutio on täysin vakavissaan käynyt keskustelua näistä aikaisemminkin.
Kun alan pohtia näitä kysymyksiä tykönäni, minulle tulee hitusen nenästä vedetty olo. Miksi ylipäänsä suhtaudun mihinkään vakavasti, tämähän vaatisi minulta nyt sitä leikkimielisen itseironista otetta, että nyt vaikka vähän pohtisin että kannattaako minun nyt ottaa tätä runostelua niin vakavasti, haluanko todella olla jonkun tosikkoinstituution portinvartija. Tietenkään tosikkoa ei kukaan ota vakavasti, koska kaikki kuitenkin tietävät hänet tosikoksi. Miksi minunkaan pitäisi ottaa vakavasti mitään, mitä runoilijat tekevät? Heille tärkeitä runouksia ovat myös nämä versovat yhdessäolomuodot, jotka meidän ulkopuolisten silmään sattuvat enemmänkin sulkevana sisäpiiritouhuna kuin minään kieltä ja runoa demokratisoivana kapinana. Parhaimmillaan kriittiset liikkeet ovat avoimia ja läpinäkyviä, niiden diskurssia pystyy riittävällä tasolla seuraamaan, ymmärtämään ja siihen voi jopa osallistua. Sanarunous ei ainakaan tällaisena instituutiovastaisena liikkeenä toimi, se tapahtuu siinä instituutiossa, jonka kritiikkiä se muka nyt on viljelemässä.
Sanarunot eleinä ja selkääntaputteluina ovat näkyviä ja julkisia, keskustelu niistä runoutena ei ole. Runous ei ole vain sitä, mitä tekijät tekevät vaan myös sitä, mitä yleisö lukee. Positiivinen ja avartava lukukokemus voi jäädä välistä, jos lukija kokee olevansa vanhan instituution vartija, ja ulkopuolinen tästä kivasta vitsistä ja vieläpä ilonpilaaja. Runoilijat haluavat instituution edut: kirjoja julki, arvosteluja lehtiin, teoksia myyntiin kirjakauppoihin, julkisiin tiloihin esiintymään runoilijoina, apurahoja, mainetta. Instituutiolla on kuitenkin muitakin tehtäviä kuin runoilijuuden ylläpitäminen, ja tämmöinen kitkerä tosikkoilu on tietysti niistä ikävimpiä. Instituutio ei kuitenkaan ole mikään kasvoton tukahdutuslaitos, vaan suojaava, keskusteleva ja elävä mekanismi, jonka toimintaa muovaa ja määrittää jokainen siihen osallistuva.

3. elokuuta 2010
kyyn eleet
Lähettänyt marko klo 14.53
1 kommenttia:
Harry Salmenniemi kirjoitti...
oho onpa hieno!
3. elokuuta 2010 19.32

blogit,
estetiikka,
instituutio,
internet,
kokeellinen runous,
kritiikki,
minimalismi,
runous,
sanaruno,
taide
sunnuntai 20. kesäkuuta 2010
Kaihtaminen, hylkääminen
1. Schlegel argumentoi runouden kaikenkattavuuden, sen luontaisen hybridisyyden ja moniaineksisuuden saattelevan sitä kohti klassisuuden horisonttia. Tämä on nimenomaan romanttisen runouden piirre, ja romanttisen runouden luonne on itse progressio, se on jatkuva kehkeytymisen tila, johon jokainen runoteos voi "tietyssä mielessä" liittyä, lähinnä oman runollisuutensa kautta - siksi että kuuluu runotaiteen piiriin. Schlegelin oma kirjoitusmuoto tässä pohdinnassa on fragmentti, muoto, joka sekin merkitsee keskeneräisyyttä sinänsä, sen sijaan että ajatus suljettaisiin, se avataan. [1]
2. Tätä voi verrata joihinkin näkemyksiin proosan eduista lyyriseen runouteen nähden, esim. Mihail Bahtin piti runoudelle tyypillisenä yksiäänisyyttä, so. yhden puhujanäänen vallitsevuutta proosan näkökulmavaihteluihin verrattuna. Eli syntyy vastakkainen tilanne kuin Schlegelin idealisoimassa romanttisessa runoudessa - proosan potentiaali sulkea itseensä maailmoja, pluraliteetteJA ja ensyklopedioita on mahtava, kun taas runous voi sisältää vain yhden linjan. Ja samalla kun nimitän tilannetta vastakkaiseksi, asetelma näyttääkin typerältä: mitä ihmeen vastakkaisuutta on proosassa ja runoudessa, mitä on kirjoitettujen muotojen vastakkaisuus.
3. Minä en oikeastaan tiedä mitä tarkoitan puhuessani runoudesta. Ehkä se on jokin vakiintunut julkisen toiminnan ala, ehkä viittaan johonkin yhtä täsmälliseen kuin media puhuessaan "peliriippuvuudesta" - toimiiko se samalla tavalla kuin Wittgensteinin pelimetafora perheyhtäläisyysteorian yhteydessä? Peliriippuvainen voi siis olla koukussa shakkiin ja jalkapalloon, WoWiin ja monopoliin, pajatsoon ja ässäarpaan, pirunnyrkkiin ja faroon. Runous -> teko, teksti, metaforarakenne, tarina, elämäntapa, julkisen esittämisen ja sanankäytön traditio, kuvaus, laulu, arvoitus, rakastettu, tiivis tai lyhyt sanamuoto, laaja kertova säemuoto, kirjallisuushistorian määrittelemä kulttuurin perusteksti (Kalevala, Beowulf). Tarkoittaa paljon ja ei-mitään.
4. Miltä näyttää tätä vasten lause: "2000-luku" "on" "suomalaisen" "runouden" "juhlaa". Mitä siis merkitsee "runouden" "monimuotoisuus"? Mitä tarkoittaa se, että joku "kustantaa" "runoja"? Miksi kukaan haluaisi "kuulla" "tämän" "runon". Ja miten kummassa kukaan pystyy "lopettamaan" "runouden" "kirjoittamisen"? Miksi kriitikko sanoo että jokin "on" "runollista"? [2]
5. Runo & toisto [3]:
a) Tietysti jonkun sanan hokeminen aiheuttaa kyseisen sanan merkityksen väljymisen. RUNORUNORUNO US, runOUsrunousRUNOUSRUNous, runollINENRUNOllinenRunOLLInen. runorunorunorunorunorunoruno.
b) MUNAMUNAMUNAMUNAMU
Osasin rakentaa äänteellisen ketjun, jossa sana muna muuttuu sanaksi namu. Eli esittelin ihmeellisen mutta pienen verbaalisen oivalluksen, joka paljastaa meille hirveän olennaisia seikkoja kielen toiminnasta.
Kuten että hokemalla
KOVAKOVAKOVAKO
VAKOVAKOVAKOVA
kovasta tulee ennenpitkää vako ja vaosta kova. Sehän merkitsee maskuliinisen ja feminiinisen elementin yhtymistä, absoluuttista ja loppumatonta hedelmällistä aktia, universumin jatkuvaa syntymää - ja tämä kaikki vain kahden tavun ja kahden sanan voimalla. Tässä on sitä universumia sokean kanan nokkaamassa hiekanjyvässä, romanttinen runous toiminnassa.
6. "Pitäisi olla puhumatta runoudesta" (Teemu Manninen, kommentti aiempaan entryyn, ihan sivun alapäässä) / Olisi vaiettava runoudesta. Viittaako runous ilmiöön vai ilmiön nimeen, tarvitseeko ilmiö nimetä?
7. Jos ilmiön nimeää uudelleen, merkitseekö se ennen kaikkea riisuutumista nimistä? Ennen: "kirjoitan runoja"; Nyt: "kirjoitan". Poistaa kaikessa hiljaisuudessa tunnisteet runo, runous. Kirjoittaa tästälähtien suoria kritiikkejä autuaan tietämättömänä tekstin julkaisugenrestä: x:n tekstit, kirjoitukset, kirja, teos, tarinat, lauseet, virkkeet, väitteet, lemma, teoreema, kuvaus, sanat.
8. Pentti Saarikoski.
9. Äskeinen vain osoituksena tapahtumisesta, liittämisestä ja kylkiäisistä.
10. Halusin vain kysyä olematta kysyvä.
11. Tämä johtaa siihen, että runoutta ei voi olla olemassa, eikä sitä ole koskaan ollutkaan olemassa. Sikäli kun sitä on ollut olemassa, se ei ole koskaan ollut leikin tai taiteen muoto, ainakaan missään absoluuttisessa, jakamattomassa, kevyessä mielessä, vaan se on ollut kaupallisen toiminnan muoto ja sikäli osa aikuisten maailmaa. Nyt kaikki tämä vaikuttaa vähemmän välttämättömältä, joskaan ei täysin.
12. Tietysti juontuu reductio ad absurdum.
[1] Friedrich Schlegel, "Fragmentteja". suom.Vesa Oittinen. Teoksessa Oi runous. Romantiikan ja modernismin runouskäsityksiä. Toim. Tuula Hökkä. SKS 2000. Englanniksi täällä. Kiitos Schelgelistä, T.
[2] "lainausmerkkimeemi" "anastettu" "ihmisten" "eleistä"; "kiitos" "P" & "V" "," .
[3] toiston vieraannuttavuudesta.

torstai 17. kesäkuuta 2010
keskiviikko 16. kesäkuuta 2010
Runouksien kritiikistä
Huitaisin keskustelupalstojen innoittamana entryn, joka kommenttiosiossa heräsi... keskustelua. Tuntuu, että siihen pitää vastata kokonaisella entryllä, koska kyse on perusasioista.
Huomaan, että tässä touhussa on jatkuva riski ajautua ns. kokeellisen runouden ystäväksi. Jos nyt otetaan ihan perustava seikka esille: jokainen teos pitää lukea erikseen. Yksittäisten tekstien hyvyys ja merkittävyys ei riipu suoraan siitä, mikä on niiden paikka kentällä. Minusta tämä on täysin selvä lähtökohta. Mutta nykytilanteessa suurin osa poetiikkaan, kritiikkiin, runouden ehtoihin ja muotoihin liittyvästä keskustelusta käydään siinä lohkossa kenttää, jota nimitetään kokeelliseksi. Muualla saatetaan pitää kaikkea tällaista keskustelua selittelynä, ja ajatella, että hyvän runouden on puhuttava puolestaan. Minä taas ajattelen, että runous, joka kykenee tässä historiallisessa tilanteessa puhumaan puolestaan, on runoutta, jonka puolesta on puhuttu jo aikaisemmin. Sehän on silloin tuttua.
Lyriikan kolme lajia
Karkeasti ottaen suomalainen runouskeskustelu koskettelee kolmenlaista runoutta - tämä on siis tulkintani ja yleistykseni keskustelusta, ei keksintöni, saati sitten sellainen jakolinja, jota olisi syytä jotenkin puolustaa.
1) Kokeellinen Runous. Mainitsen tämän ensimmäisenä, koska kyseessä on kaikkein selvimmin hahmotettu ilmiö, ja jonka piirteistä ja motivaatioista on olemassa ehkä selkeimpiä mielikuvia. Kokeellisen runouden julkaisuympäristöjäkin osataan nimetä, se liitetään esimerkiksi Tuli&Savu -lehteen, joka on kuitenkin koko ajan julkaissut kaikenlaista runoutta ja kirjoittanut esim. kritiikkiä kaikenlaisesta runoudesta, mutta esimerkiksi kokeellisuuspuheen laajentaminen kritiikkiin löi varmasti leimaa lehdelle kokeellisen kirjoittelun suojapaikkana. Samaten lehti on ollut ainoita paikkoja, jossa poetiikkaan liittyviä esseitä julkaistaan, ja poetiikkaahan aletaan yleensä kirjoittaa (ja vaatia) silloin, kun joku näyttää poikkeavan valtavirrasta. Kokeellisen runouden voi ymmärtää tarkoittavan runoutta, jonka poetiikka (metodi, motivaatio, intentio) vaatii jotain selityksiä.
2) Runous. Siis se, mitä oikeat runoilijat kirjoittaa. Se, mikä saa kirjallisuuspalkintoja. Se, mikä ei vaadi selittelyä, apologioita tai perehtymistä. Tämä on tietysti pelkkää harhaa, koska tämänhetkinen valtavirtarunous on käynyt läpi selittelyvaiheen jo aikaa sitten. Sen ei tarvitse edes hahmotella estetiikkaansa, tekijöiden ei tarvitse selittää ratkaisujaan.
3) Historiallinen Runous. Vanha runous, riimirunous, mitallinen runous, klassinen, kansallinen. Tällä alueella on yhtymäkohta sekä runouteen 1) että runouteen 2). Tosin metriikka ymmärretään usein meneisyyden ilmiöksi, ja mitta käsitetään riimiksi, mitä se ei tietenkään ole. Liittyy ryhmään 2) kyseenalaistamattoman runollisuusasemansa vuoksi mutta ryhmään 1) metodin (metristen rakenteiden käyttö) hallitsevan aseman vuoksi.
Kommenttiosiossa nousi esille erityisesti se, että modernistiseen perinteeseen kirjoitettu runous on saanut jo runsaasti kritiikkiä osakseen. Voi ollakin, esimerkiksi Poetiikkaa-kirjasessa Jarkko Tontti kirjoittaa kriittisesti modernistisen tyylin kirjoitustavasta, mutta Tontinkin terä kohdistuu ennen kaikkea historialliseen modernismiin, nykyrunoutta hän ei mainitse; ja Tontin kirjoitus liittyy hänen omiin poeettisiin ratkaisuihinsa. Toisessa Poetiikkaa -kirjassa on Ville-Juhani Sutisen kasvishampurilaisessee, mutta sekin puhuu yleisluontoisella tasolla, ja vieläpä runoudesta ylipäänsä, ei mistään tietystä estetiikasta. Olisiko ihan konkreettisia esimerkkejä siitä, missä ja millaista kritiikkiä modernistiseen perinteeseen kirjoitettu nykyrunous on saanut? Eihän minun aivojeni arkisto mikään kattava ole, varsinkaan useamman vuoden taakse, ja jotain on saattanut mennä ohi.
Runouksien nimeämisestä
Jonkun teoksen liittäminen modernistiseen perinteeseen taas tulkitaan monesti jo itsessään loukkaavana, ikäänkuin olisi syntiä kirjoittaa modernistiseen valtatyyliin. Ikäänkuin perinteen tunnistaminen ja teoksen arviointi perinnettä vasten olisi kriittinen hyökkäys runotyyliä itseään vastaan. En ole kuitenkaan vielä nähnyt sellaista ihmettä, että modernistista tyyliä vastaan olisi argumentoitu kriittisesti jossain spesifissä yhteydessä, konkreettisia runotekstejä lainaten. Joten tämä kuuluisa modernismin kritiikkikin tuntuu latistuvan kahteen asiaan: A) on isohko joukko kirjoittajia, jotka eivät halua kirjoittaa modernistiseen tyyliin, ja joutuu perustelemaan esteettisiä ratkaisujaan jatkuvasti. Peruskysymys tuntuu koskevan runotyyliä - miksi tämä tekijä ei kirjoita tavallista runoutta (ja tavallinen runous taas on... mitä?); B) on olemassa itsepintainen juoru, jonka mukaan modernistinen lyriikka on jossain vaiheessa haukuttu.
Tietysti jo vanhemmilta ajoilta voidaan muistaa modernismin ja postmodernismin välinen kiista. Mahtaako sillä olla jotain merkittävämpiä kotimaisia heijastumia? On olemassa eritoten poetiikkoja miettineiden kirjoituksia, ja jostain syystä nämä ovat nimenomaan kokeelliseen leiriin luettujen henkilöiden kirjoittamia. Mutta näissäkin kritiikki on yleensä yleisluontoista ja solmiutuu oman tekemisen perusteluun - jota vaaditaan "kokeellisiksi" leimatuilta runoilijoilta kärkkäästi, ja muut taas jätetään rauhaan. Vaikenemista pidetään jopa arvona sinänsä, ja kaikkea tunnistamista ja nimeämistä pidetään pahanlaisena leimakirveilynä ja ivana tai kriittisyytenä. Miten tämä on mahdollista?
Modernistisen perinteen jatkumoa ei edes mielellään tunnusteta suomalaisessa runopuheessa. Joten jos modernistinen perinne on yksinkertaisesti Runoutta, modernismia edeltävä mitallinen runous on Historiallista Runoutta, jää kaikki selittämisen, puheen, kritiikin ja puolustuksen taakka Kokeelliselle Runoudelle, jota on siis ilmeisesti kaikki muu paitsi modernistista estetiikkaa mukaileva JA historiallinen runous, tai sitten riimittely, joka yleensä mainitaan kuriositeettina. Mutta kaikkea nykyrunoutta, kuului se sitten ryhmään 1) tai 2), tunnistaminen ja nimeäminen sinänsä häiritsee. Kokeellisen, poikkeavan, runouden mekaniikka on varautunut siihen, mutta Runouden, sen tavallisen runouden, mekaniikka taas ei. Sille tunnistamisesta on enemmän haittaa - siksikö, että kokeellinen runous on joutunut teoretisoimaan itseään, ja on siis saanut sananvaltaa panemalla itsensä alttiiksi; siksikö että tavallinen runous ei koe mitään tarvetta selittää, tunnistautua, antautua nimettäväksi? Pahentaako nimi sitä?
Minusta tuntuu, että kokeellinen runous on periaatteellisesti varautunut nimeämiseen ja hyökkäävyyteenkin, myös pilkkaan. Kritiikissä ja arkisessa puheessa kokeellinen runous saa jatkuvasti osakseen kritiikkiä esimerkiksi tunteen puutteesta, runoutta verrataan ristisanatehtäviin tai pidetään tekijöitä älyllisinä keikareina, joilla ei ole mitään oikeaa sanottavaa. Runoja pidetään triviaaleina ja muodon itsensä takia tehtyinä. Nämä kaikki argumentit on käytetty jo moneen kertaan avantgardeaaltojen yhteydessä. Joten ne eivät oikeastaan yllätä, koska ne on esitetty niin moneen kertaan. Ne eivät kuitenkaan ole saaneet aikaan muutoksia kokeellisen lyriikan piirissä, koska ollakseen dynaamista ja muutosvoimaista kritiikin täytyy ymmärtää kohdettaan ja tuntea se. Tällaisten argumenttien esittäjät eivät yleensä haluakaan tietää runoudesta, sen historiasta ja nykytilanteesta yhtään mitään, eikä heitä myöskään kiinnosta se, mitä kokeelliseksi nimetty lyriikka tekee tai sanoo.
Puhun mieluiten nykyrunoudesta, joka tarkoittaa kaikkea aikalaisrunoutta, siis nyt, näinä aikoina, vuosina, julkaistavaa runoutta. Nähdäkseni ryhmät 1) ja 2) eivät ole mitenkään kattavia. Esimerkiksi proosarunous jää siitä ulkopuolelle, toisinaan proosarunon kirjoittajia pidetään kokeellisina, toisinaan ei. Koko lajittelutapa on mieletön, ja oikeastaan keskustelumekaniikan tuottama. Kun monimuotoisuuspuhehan edellyttäisi sitä, että kaikki runous olisi Runoutta (ryhmä 2). Toisaalta se voi edellyttää myös sitä, että kaikki runous kuuluisi ryhmään 1), jolloin kaiken runouden pitäisi olla valmistusperiaatteiltaan ja ideoiltaan avointa, mikä yleensä taas edellyttää poetiikkaa. Kirjailijan itsensä ei tarvitse runoutta selittää, riittäähän tähän esimerkiksi kriitikon tai jonkun muun julkisen lukijan tunnistaminen ja selittäminen.
Jos sinun, hyvä lukija, pitäisi kirjoittaa essee aiheesta "Vuoden 2010 runouden ilmiöt", miten hahmottelisit aihealueen?

tiistai 8. kesäkuuta 2010
...ja vastaukset Usein Kysyttyihin Kysymyksiin
1 [Mikä siinä on kun mitään ei jää mieleen?]
vähän itsekuria! otapa esim. esa ja mene nurkkaan seisomaan, ja pänttää värssyä niin kauan, että osaat etu- ja takaperin, sisä- ja ulkolukuna, kuten ennen sanottiin. täytyy olla tyhmä, jos ei päivä nurkassa opeta nykyrunoa ulkoa. tämän tästä voi vaikka opetella, poljentokin on ihan mukava:
AALLOKKO
syvällinen lapanen aaltoilee, perhonen
aallosta irtoaa sormi, kas pohjaan putoaa pelastunut
säde moni ja, perhosia aaltoja ja jalkoja, ja nuorempi häntiä olkia
2 [Mikä siinä on kun nykyrunous on niin vaikeaa?]
pitää pelata trivial pursuitia. jos peliä ei löydy kotoa, se on monessa kapakassa, ja sieltä saa pelikavereitakin. tai matin helppojen ristikoiden kanssa kun harjoittelee, niin voi siirtyä nykyrunoon aika näppärästi. mutta sitäkään ei tarvita, kun tässäkin runossa kerrotaan kuka tuo anselmi on, niin ei jää vaivaamaan yöunia:
Historian puhdistaminen IV
“...silloin isäni sanoi: ei, sinun ei pitäisi tehdä tätä, tulet vielä
katumaan, historia ei ole noin yksinkertaista, se voi muuttua, ja
toisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa tämäkin runo on luettavissa
toisin, kävisi vähän kuin Anselm Kieferillä, tiedättekö,
saksalaistaiteilijalla joka on toistanut tiettyjä natsieleitä,
tavoitteenaan historian puhdistamien...”
3 [Mikä siinä on kun sellainen television ja Nintendon räiske ja väkivalta on levinnyt nykyrunouteenkin?]
pitää lukea Helkavirsiä:
"Oi Taatto opeta meille
huurut hurmehen jumalan"
ja totta, tällaista sukupolvien katkeamatonta perinnettä juhlivaa säeparia on vaikea löytää nykyrunoudesta.
4 [Mikä siinä on kun nykyrunous on sellaista sisäpiirien hommaa?]
politiikka ja talous on sisäpiirien hommaa. tarkkailkaa vaikka noita huippujohtajia ja -poliitikkoja. ne tuntee kaikki toisensa, ja kierrättävät keskenään kaikki rahakkaat duunit. toista oli ennen, kun metsäläiset pystytti myllyn joen rannalle hartiavoimin ja kuoli rikkaina miehinä, siinä ei sisäpiirejä tunnettu vaan töitä tehtiin.
5 [Mikä siinä on kun nämä nykyrunoilijat on niin nokkavia? Sellaisia nuoria arrogantteja kolleja ja mirrejä, jotka kirjoittavat lähinnä itsestään]
"Häikäisevän sanamusiikin ja täydellisyyttä hipovien rytmien takaa paljastuu rehellinen itsetilityksen tarve" (Aune Hiisku: Kaarlo Sarkia. takakansitekstistä).
"Poetry was for him a serious instrument of introspection." Books and Writers, Juhani Siljo.
"Runot koettiin yleisesti ottaen vaikeatajuisina ja runoilijan itsevarmuus provosoivana ylimielisyytenä." Kansallisbiografia, Södergran, Edith.
MOT.
----
lainaukset: 1) Henriikka Tavin Esim. Esasta; 2) Anna Halmkronan Kolmannesta sotaleikistä ; 3) Eino Leinon Helkavirsistä.

maanantai 7. kesäkuuta 2010
Nykyrunouden ukk
1 Mikä siinä on kun mitään ei jää mieleen? Vaikken koskaan luekaan runoja, niin en osaa siteerata ulkomuistista ainuttakaan nykyrunoteosta. Toista on vanha suomalainen runous, josta muistan vaikka mitä, kun koulussa aikoinaan päntättiin, ja seistiin nurkassa ja taas päntättiin. Nämä nykynuoretkaan eivät opi enää mitään ulkoa, kun ei ole kunnon kuria. Mutta joka tapauksessa nykyrunous on turhanpäiväistä ja mitään siitä ei jää mieleen.
2 Mikä siinä on kun nykyrunous on niin vaikeaa? En kyllä ole sitä paljoa lukenut, ja syy siihen on, että se on niin vaikeaa. Kun siitä ei ymmärrä mitään ilman akateemista sivistystä, ja sitten kun pitäisi kuulua runopiireihin, että ymmärtäisi ne sisäpiirin vitsit, joita nykyrunoilijat julkaisevat. Toista oli ennen, kun runous oli kansallista ja kaikki ymmärsivät sitä. Silloin minäkin luin runoutta kun ymmärsin sitä. Mutta nyt on tällaista: "Mä olen mies. En mä enää aja virvatulta / mua puri baarikärpänen joka päivä / ja joka ikinen yö". Mitä tästäkin voi käsittää, akateemista postmodernia sotkua. Kuuntelen mieluummin radiosuomipoppia.
3 Mikä siinä on kun sellainen television ja Nintendon räiske ja väkivalta on levinnyt nykyrunouteenkin? On niin verta ja suolenpätkiä, ja oksennusta ja syömishäiriötä ja vaikka mitä raiskausta. Siksi en koskaan lue nykyrunoutta. Toista se oli ennen, kun runoilijat tekivät esimerkiksi kansalliseepoksemme aiheistosta tunnelmallisia runoja, semmoisia rauhoittavia ja koskettavia, ilman mitään mässäilyä.
4 Mikä siinä on kun nykyrunous on sellaista sisäpiirien hommaa? En viitsi lukea sitä, koska en tunne ketään runoilijaa, ja kun tiedän, että runoilijat kirjoittavat kuitenkin toisilleen. Toista oli ennen, Koskenniemen aikoina, silloin ei ollut mitään ahdasta runouseliittiä, jonne noustiin vain jos päästiin jonkun kaveriksi. Silloin luonnonlahjakkuudet nousivat korvesta, siihen ei salonkeja tarvittu. Silloin osattiin, eikä tunnettu oikeita tyyppejä.
5 Mikä siinä on kun nämä nykyrunoilijat on niin nokkavia? Sellaisia nuoria arrogantteja kolleja ja mirrejä, jotka kirjoittavat lähinnä itsestään, luulevat varmaan olevansa kiinnostavia. Minä en ole kiinnostunut heistä, siksi en lue nykyrunoutta. Toista se oli kun Eino Leino kirjoitti Lapin kesästä, siitä oli runkkaus kaukana.
(kiitokset erityisesti internetin anonyymeille; runolainaus Teemu Mannisen Lohikäärmeen pojasta)

tiistai 1. kesäkuuta 2010
Stop, pots - street-runouden yhteyksistä beat-runouteen
Vastikään manifestoitu street-runous on postmodernin semanttisen lyriikan aktiivinen, situationistinen ilmentymä, joka leikittelee oulipolaiseen tyyliin tiettyjä kirjaimia yhdistelemällä. Sen keinovaroihin kuuluuvat ainoastaan vokaali o ja konsonantit p, s ja t. Street-runoutta esittävät visuaaliset tallenteet kuvaavat lähes poikkeuksetta ajotietä, ja siten street-runous kirjoittautuu vaivatta sekä urbaaniin että suburbaaniin ja vieläpä ruraaliin on the road -kirjallisuuden perinteeseen. Asfalttimaalaukset näyttävät osapuilleen samoilta kaikkialla. Street-runouden yksinkertainen stop-yksikkö on suorastaan universaali. Samaan aikaan se sisällyttää itseensä perinteisen lyriikan seisauttavan voiman, sen ääreen on konkreettisesti pysähdyttävä (imperatiivi stop).
Tuore street-runousmanifesti julistaa:
Manifesti siis väittää, että street-runous on ekslusiivista, se sulkee semanttisia yksiköitä pois, toisin kuin perinteinen kokeellinen runous, joka manifestin kirjoittajan mukaan sulkee niitä sisäänsä. Manifestit eivät tietenkään sulata itseensä vuosisatojen hermeettistä perinnettä, nehän lähtökohtaisesti pyrkivät luomaan vaikutelman murtumakohdista. Manifesti kuitenkin unohtaa negaation hämmentävän voiman: neljän kirjaimen yhdistelmien määrä on sikäli rajallinen, että jokainen puuttuva yksikkö - etenkin semanttisesti mielekäs ja "ilmeisin" spot - kiinnittää huomiota sinänsä. Vaikka street-runous olemuksellisesti hyljeksiikin kaanoniin kiinnittymistä on kuitenkin tarpeellista etsiä sille paikkaa (spot) kirjallisuushistoriassa.
Manifesti mainitsee kuvataiteen puolelta Banksyn eräänä ilmeisenä viitekohtana. Kirjallisuuden puolelta streetrunouden ilmeinen lähtökohta on beat-kirjallisuudessa. Sekä streetrunouden tekeminen että vastaanottaminen edellyttävät tieromantiikkaa ja sijoittuvat ensisijassa motoroitujen väylien varsille. Ajopeli on klassisessa beatissa merkinnyt vapautta, valtateiden anonyymia aaltoilua sijainnista (spot) toiseen ja vaaran läsnäoloa. Nykyisessä kontekstissa voidaan ajatella myös öljyn loppumista ja länsimaisen elämäntavan aiheuttamaa tuhoa ympäristölle ja myös inhimilliselle kulttuurille olemattomuuden erämaissa, joita loputtomasti luuppiutuvat kehätiet tarjoavat kulkijalleen. Beatiin street-runouden liittää myös huonosti peitetty huumeviittaus - pot (pots) merkitsee tietysti kannabista, ja merkityshän selviää kun lukee street-runouden pysähdyskehotuksen toisin päin. Irrallinen s-kirjain jää vain merkitsemään sanan monikkoa. Smoke pot -sanonta kuitenkin street-runouden yhteydessä joustaa muotoon "smoke pots", jolloin päästään jo armeijakieleen ja savuverhon käyttöön taisteluissa. Joka tapauksessa yhteys erityisesti amerikkalaiseen elämäntapaan on väistämätön purkukohta street-runouden rajalliselle mutta rikkaalle merkityspotentiaalille.
Street-runous on myös läsnä tavallisen autoilevan länsimaisen ihmisen elämässä - aivan kuten terrorin pelko. Sen keskeisiä keinoja on tehdä läpinäkyväksi jokapäiväinen sääntöihin ja rajoituksiin alistuminen, mutta myös ihmisen kyky tulkita niinsanotusti väärin kirjoitettuja viestejä (vaikka street-runo onkin harkittu ja jokaista merkkiä myöten sommiteltu teos). Liikenteessä katuun maalattu pysähtymiskäsky toimii, vaikka kirjaimet eivät olisikaan juuri oikeassa järjestyksessä. Viestin täsmällisen kirjoitusasun häirintä pureutuu juuri liikennekulttuurin ytimiin: kyse on turvallisuudesta, toimivuudesta, viestin intentionaalisuudesta. Aktiivinen street-runous sumentaa anarkistisesti nämä kaikki aspektit.
Kuten manifesti huomauttaakin, on street-runous kulunut myös internetin suurkuluttajien käsissä. Tämä vain korostaa sen suunnatonta tehoa. Kuten monet muutkin postpostmodernin elämämme ilmiöt, se voidaan elää myös internetitse, sen tenhovoima kutkuttaa linkinlevittäjien lol-hermoa. Sen hypermediaalisuus takaa sille paikan myös sen kansanosan parissa, joka ei poistu näyttöpäätteen ääreltä edes autotielle, mutta tietää vielä mikä moottoritie on mutta on itse valinnut toisin: rajoitusten ja sääntöjen kahlitseman liikenneväylän sijaan on valittu rajoittamaton ja vapaa internetin laaja kaista.
Street-runouden merkitys ei tietenkään tyhjene tähän, mutta ainakin sen universaali tulkinta saa kritiikkiä näiden havaintojen kautta: kun kirjainten o, p, s ja t kautta toimiva runokieli lähtee rullaamaan, sen konteksti löytyy auttamatta englannin kielestä. Tietenkään tässä ei ole mitään ihmeellistä, koska sana stop on alkuaan englantia ja englanti on vallitseva maailmankieli. Näkyyhän englannin kielellinen dominanssi myös uuden runoussuunnan nimessä, street on englantia ja merkitsee katua.
Nämä pienet huomiot toivottavasti vain kirkastavat street-runouden lukijakunnalle sen kirjoittautumista elämyksellisyyden ja vastavirtaisuuden perinteisiin, ja samaan aikaan sen yksinkertaista vilpittömyyttä sen ihmetellessä: mihin kaikkeen kieltä käytämmekään. Tietysti vasta ajan kuluminen kirkastaa street-runouden lopullisen merkityksen kirjallisuuden historiassa, mutta sen päivänpolttavuutta ei viilennä mikään.
(kiitos Laadunvalvontayksikölle ja anteeksi anarkistinen, lupiapyytelemätön reagointi!)
Tuore street-runousmanifesti julistaa:
"Ilmeisin stop-sanan muunnelma "spot" loistaa poissaolollaan ja siten ilmentää street-runouden mielenkiinnottomuutta tavanomaista semantiikkaleikittelyä kohtaan. Se elää enemmin äkillisestä havainnosta, siihen on törmättävä, se on tilallista."

koulukunnat,
manifestit,
postmoderni,
runous,
street-runous,
tulkinta,
tyylisuunnat
keskiviikko 19. toukokuuta 2010
Gaston Bachelard, suomalaisen lyriikan harmaa eminenssi?
Villen taannoinen entryily sai minuunkin vähän liikettä. Nimittäin Putte Wilhelmssonin runousesseestä minun piti jotakin kirjoittaa. Hän kirjoittaa huitovassa esseekokoelmassaan Turmio ja perikato (Savukeidas 2009) suomalaisesta runopuheesta. Selvimmin tekstistä nousee esille ranskalaisfilosofi Gaston Bachelardin vaikutus suomalaiseen runouteen esseessä "Miten runoudesta puhutaan". Tosin Wilhelmsson ei puhu mistään vaikutuksesta mitään, lähinnä se kuvaa sitä, mitä toivoin löytäväni esseestä. Se nimittäin olisi valtavan mielenkiintoinen asia. En itse asiassa tiedä, mihin Wilhelmssonin esseen nimi viittaa - pyrkiikö hän kuvailemaan runopuhetta vai opettamaan lukijaa runopuheen alalla.
Kuinkahan vakavasti kannattaa ylipäänsä ottaa kulttuurikriittistä puheenvuoroa, joka moukaroi Bachelardia sillä, että tämä ei ollut kirjallisuuden ekspertti vaan fyysikko, joka eläkepäivillään hurahti kirjoittamaan runoudesta? Tähän moitteeseen saattaa sisältyä kuitenkin aika paljon Wilhelmssonin asenteesta. Ensinnäkin Wilhelmsson ei koko esseensä aikana sano ainoatakaan (positiivista) sanaa runoudesta itsestään. Jos runopuhetta ruoskitaan, olisi kai hyvä samalla edes sivuta runoutta. Runoudesta puhuminen vaan tuppaa tuottamaan typerää runopuhetta, johon Wilhelmsson ei ehkä halua sortua. Joten hän puhuu vain metatason metatasolla, eli puhuu runopuheesta, joka on tietysti puhetta runoista, jotka puolestaan ovat puhetta... tai miten lie. Ja toiseksi Wilhelmsson pitää Bachelardin diletantismia jotenkin haitallisena - jos jollekin, poetiikan teorialle nimenomaan tämä ei ole rasite. Muusa pelastakoon meidät runouden ammattilaisilta.
Rasite ei myöskään ole "huikea itsevarmuus", jota Wilhelmsson itsekin harrastaa. Luulisin jopa, etteivät haltuunotot ja niiden yritykset ole mitään rasitteita. Lisää yhden ukon kirjoittamia totaalisia esityksiä kirjallisuudesta! Lisää yhden miehen fenomenologianteorioita! Lisää niitä, jotka unohtavat mainita itseään tärkeämmät herrat, kuten Husserlin ja Heideggerin!
Wilhelmssonin Bachelard on psykologisoiva höppänä, jonka esseetyyli sopii parhaiten itsestään suuria kuvitteleville runoilijoille:
"Runoilijat lukevat Tilan poetiikkaa samasta syystä kuin lapset Harry Potteria. Heistäkin on hauska kuvitella, että heillä on salattuja kykyjä arkisen mitättömyyden tunteen vastapainoksi, että jossakin toisessa maailmassa he ovat merkittäviä sankareita, ja että he kuuluvat johonkin merkittävämpään sukuun kuin tavalliset jästit."
Samasta syystä kaupan alan ihmiset kai haluavat mennä Jari Sarasvuon psyykkauskursseille. Samasta syystä minun ja Wilhelmssonin kaltaiset suunsoittajat kirjoittelevat esseitä marginaalisista aiheista, jotka eivät vähääkään liikuta tavallisia jästejä. Wilhelmssonin psykologisoima runoilija siis kärsii arkisesta mitättömyydentunteesta, ja Bachelardin teoksella on salattu kyky saada alavireinen runoilija kuvittelemaan olevansa jotakin? Sehän pitäisi lukea Bachelardille ansioksi. Miksi runoutta ylipäänsä kirjoitetaan? Entisaikojen kulttuureissa saatettiin jopa puhua runoilijasta henkilönä, jolla on erityinen yhteys todellisuuteen tai jopa toiseen todellisuuteen. Meidän kulttuurissamme täytyy tietysti olla rationaalinen, ja ajatella, että mitä harhaisempi kaveri, sen kamalampaa shittiä se kirjoittaa. Mutta ehkä runoudelle kuitenkin voidaan antaa mahdollisuus harhaisuuteen, edes ihan pieneen?
Bachelardin filosofia/poetiikka itsessään saa Wilhelmssonilta osakseen vain pintapuolista kritiikkiä. Enemmänkin Wilhelmssonin kohteena on jokin - kenties oletettu - fanikulttuuri, tai ainakin mannermaiseen höpötykseen perustuva runousretoriikka. Tämä kohde on niin löysästi yksilöity, ettei Wilhelmsson onnistu puhaltamaan siitä ilmoja pihalle. Vaikka kohde olisi täyttä höpöä, sen kritiikiltä voisi kuitenkin hyvällä syyllä odottaa vähän enemmän - näennäismystillisyydestä näennäisrationalistisuuteen ei kuitenkaan ole kovin pitkä matka, käteen jää kuitenkin pelkkiä mielikuvia.
Kyllähän Bachelardia epäilemättä luetaan, ja Tilan poetiikalla on varmastikin joku vaikutus runoestetiikkaan, ja minusta olisi hirveän lystikästä tietää lisää Bachelardin uneksunta-ajattelun vaikutuksesta suomalaisessa runoudessa - vai onko tämä Wilhelmssonin lainaama Jyrki Kiiskisen essee vain yksittäistapaus? Näyttää pikemminkin siltä, että Bachelard-ressukan rooli on havainnollistaa jotakin suomalaisen runopuheen typerää piirrettä.
Bachelardin esseetyyli ja siitä viehättyneet runoilijat eivät miellytä Wilhelmssonia. Miksi? Wilhelmsson ei siihen vastaa, minä voin tietysti vastata omasta puolestani, että staattiseen, hierarkkiseen ja kauniiseen kielellisen tilan ja ilmaisun teoriaan sisältyy vaara sisäänpäinkääntyneestä ja ihan suunnattoman tylsästä runoudesta, josta puuttuu kaikki muu paitsi ollaöllöttämisen ihanuus. Epäilemättä tällaistakin runoutta löytyisi kuritettavaksi, mutta Wilhelmsson ei vaivaudu edes vihjaamaan siihen suuntaan.
Minusta poetiikka on käytännöllinen filosofoinnin laji, joka punnitaan viime kädessä runouden käytännöissä. Jos joku poetiikka tuottaa surkeaa runoutta, sen voi tuomita. Wilhelmssonilla ei tunnu olevan runoudesta mitään sanottavaa. Esseen keskeiseksi sanomaksi jää, että runoilijat ovat taivaanrannanmaalareita, joilla ei ole ollut mitään uutta poetiikkaa sitten Schellingin tai viimeistään Björlingin päivien. Varsin haettu on Wilhelmssonin esseen lopun todistelu, jonka mukaan Bo Carpelan onnistuu romaanissaan Kesän varjot kirjoittamaan paljon osuvamman huomion lapsen ja kielen suhteesta kuin Jyrki Kiiskinen poetiikkakirjoitelmassaan. Esseestä proosaan, varhaisesta romantiikasta modernismitse postmoderniin - hyvä on, mutta lapsi meni tämän pesuveden mukana.
Tämä on harmillista. Wilhelmssonilla on käsissään hyvät elementit. Hän käyttää Jyrki Kiiskisen, Olli Sinivaaran ja Fredrick Herzbergin kirjoituksia, jotka ovat kuitenkin vielä suhteellisen tuoreita (2005 ->). Kiiskinen ilmeisesti kirjoittaa vielä kuvan käsitteestä, joka olisi jo sinänsä kiinnostava kriittisen luennan kohde. Wilhelmsson osaa lainata runouskritiikin ja runollisen esseetyylin hupaisia ja tyypillisiä latteuksia esseensä alussa. Näistä lähtökohdista voisi laatia relevantin puheenvuoron, etenkin jos sen Bachelardinkin pystyisi lukemaan seulaksi, ja jos oletetaan että Bachelardin uneksunnoilla on jotain merkitystä suomalaisessa poetiikassa. Onko - sen haluaisin tietää.
Bachelard on lähtökohtaisesti nostalgisoiva, konservatiivinen ja sisäänpäinkääntynyt kirjoittaja, hänen aiheistonsa ja tyylinsä sopivat yhteen mainiosti. Niinkin mainiosti, että Bachelardia voisi jopa epäillä kaunokirjailijaksi. Luen häntä aina enemmän lukemisen ja tulkinnan teoreetikkona kuin systeeminrakentajana, enemmän rustiikkisten nurkkien sisustajana kuin modernin kerrostalokorttelin pääarkkitehtina. Kotoisuudesta, mukavuudenhalusta ja sisustuspuuhastelusta luulisi saavan myös aineksia runouden ja nykypoetiikkojen kritiikkiin, mutta niitä ei Wilhelmssonin esseessä näy. Moittiessaan Kiiskisen näkemyksiä Wilhelmsson ryhtyy kritikoimaan häntä minäkokemuksen korostamisesta - mutta ei ota huomioon Bachelardin näkemystä subjektiivisen kokemuksen yleistettävyydestä, joka esiintyy Tilan poetiikassa eräänlaisena jungilaisen arkkityyppiteorian toisintona, voitaisiin puhua minän, tunteiden ja kokemusten yleiskäsitteistä. Bachelard itse käyttää termiä topos, joka oikeastaan aina tarkoittaa yksilöllisen kielenkäytön ja kokemuksen ylittävää kielellistä ainesta. Bachelardin niputtaminen yhteen yksilökeskeisen modernismin kanssa on siis sekin hataraa.
Wilhelmssonia ottaa pattiin lööperi, jota runopuhe, esimerkiksi kritiikki, on täynnä - esseen alussa on varsin kuvaavia lainauksia runokritiikin tyypillisistä epämääräisyyksistä. Täsmällisyyden puute vaivaa kritiikkiä ja runopuhe on todellakin usein kiemurtelevaa ja epäolennaista. Wilhelmsson voisi itsekin tavoitella täsmällistä tyyliä, joka tarttuu oleellisiin seikkoihin, mutta sen sijaan hänen kriittinen säilänsä laulaa, ettei auringon alla ole mitään uutta. Vuosituhantisella argumentilla luulisi olevan hankala lyödä runopuhetta, jonka argumentit ovat kuitenkin vanhenneet vasta vuosisatoja.
keskiviikko 24. maaliskuuta 2010
Vieraasta kirjasta
Teemu Helle: Kiss ash (ntamo 2009), luettavissa nokturnossa
Kiss Ash esittelee teemansa: monimutkainen tilallinen ja ajallinen rakenne, joka hahmottuu ensin äänenä: "Horisontin seinään on syntynyt pieni Rasahdus, siitä intiaanit / tulevat kuin kosteus pilviin". Tilanne on niin tuttu, että sen voi kuvata rakentelevalla kielellä, erilaisina pintarakenteina. Miten uuteen maailmaan tultiin vuosisatoja. Tullaan, tullaan ja koko ajan tullaan mutta jostain syystä juuri intiaanit tulevat. Eivät ne toiset.
Ärsyttävät, toistuvat rumakieliset muodot
Kiss ashin kieltä leimaa paikoin lauseopin takelteisuus. Sen kieli ei ole kovin runollista, välillä se on jopa banaalia. Tämä ei päde koko kirjaan, se sisältää myös hengittävää ja iskevää lyyristä materiaalia. Tällainen kielen erittely ei varmastikaan olisi tarpeen, ellei erilaisiin "runollisuuksiin" olisi syytä kiinnittää huomiota. Oleellista Kiss ashissa - kuten monessa muussakin nykyrunokirjassa - on se, että kielen rekisterit tapahtuvat samassa tekstissä. Niiden nopea vaihtelu on kuitenkin syytä panna merkille. Samaten on pelkästään virkistävää nähdä sellainen kielellinen arsenaali, joka ei palvele sisäsiistiä ilmaisua.
Helteen sorta valassa (ntamo 2009) yhdyssanat esiintyvät tavan takaa erikseen kirjoitettuina, sen kyllä kertoo jo kirjan nimikin. Myös Kiss ashissa sanan halkaiseminen on halvatun ärsyttävä tehokeino, mutta jos siihen kiinnittää huomiota, sanaan syntyy vaihtelua: se on sekä kaksi erillistä sanaa että vakiintunut yhdys sana jonka lukija automaattisesti tahtoo korjata oikeakieliseksi.
Toinen jatkuva ärsyttävä kielimuoto on lauseenvastike, jota useinkin vältetään kaikessa muussa paitsi käännösproosassa. Se vaikeuttaa lukemista, kiinnittää huomiota jotenkin perusteettomana muotona, mutta se sitoo samanaikaiset elementit yhteen ja pitää kielen tavattomassa toiminnassa, ikäänkuin huitomassa. Kiss Ashissa lauseenvastikkeen viitekohta on toisinaan vaikea löytää, se jää leijumaan. Staattinen olla-verbiin nojaava poetiikka on tästä kaukana.
Kolmas nenille hyppivä kielitapa on kikkailevan englannin käyttö. Ärsyttävää siinä on se, että se on niin lähellä nykyistä kielellisyyttämme, se osoittaa ikävästi kielellistä epäpuhtautta. Sille ei haluaisi antaa mitään positiivista merkitysfunktiota, mutta Kiss ashissa nokkeluusenglanti on perustellusti käytössä. Neljäs ärsyttävä piirre on pilkun semanttinen käyttö, välillä paikassa, jossa se, ärsyttää, ja on taas pakko, valita, keksiikö siihen syyn, vai, pitäisikö vaan vääräkielisenä.
Viides hätkäyttävä tekijä on ylätyylin ja alatyylin pikainen vaihtelu. Siitä esimerkki tässä runossa:
Kieli on jotenkin tupaten täyttä, siinä mainitaan esimerkiksi turisti, joka on jo vakiintunut tuhahduskohta suomalaisessa lyriikassa, joukkoon livahtaa niin ikään ajatus tuhannesta ja yhdestä yöstä, jossa Sheherazade kertoo säilyäkseen hengissä. Niin onnekkaasti ei käy "tuulipukujen haltioimalle lavatähtitipulle". Huomattavaa on muuten, että runon kertoja ja haavoitettu viihdyttäjä ovat naisia.
Kuudes, minua henkilökohtaisesti eniten ärsyttävä seikka on ontuva puujalkavitsi yhdistyneenä kampurajalkaenglantiin. Kuten: "facelift / hissi korkeuksiin" ja onelinerit, jotka Tarantino vetää silmiensä alle. Väsynyttä läppää. Mutta mitä muuta tehoa on tyhjässä mielessä, kulttuurin iltavalossa, johon Kiss ash ei suhtaudu auringonlaskukuvana. Mutta tämäkin kertoo enemmän minusta kuin Kiss ashista. Olen niin vanhakantainen runouden ystävä, että korvaani särähtää runous joka purkaa itseään banalisoimalla itsensä jatkuvasti. Muusat suokoot minulle kärsivällisyyttä sen suhteen, koska tämä on minulle lähinnä häpeäksi.
Seitsemäs asia, joka on kuitenkin pieni: sanojen satunnaiselta vaikuttava paksuntaminen. Kuin oppikirjoissa. Oleelliset, täkyt, tärpit. Opi nämä. Toisaalta ne saattavat muistuttaa hakukoneen tuloslistasta (hakukonemetodi on niin vakiintunut, että en pidä kovin tärkeänä nyt onko sitä käytetty ja missä määrin), jossa hakusanan osumat on paksunnettu valmiiksi.
Jännittävää tässä koko listassa on se, että kirja tematisoi näitä huonouselementtejä. Se ei ole salonkikelpoinen eikä se aio sellaiseksi tulla. Sen tarkoitukselliseen huonouteen on helppo tarttua, ja ivata. Mutta entä jos ottaakin nämä haavat tosissaan? Kuin ihmisen ruumiinvammat, jotka epäilemättä vaikuttavat hänen koko olemukseensa niin hänen omissa kuin muidenkin silmissä? Entä jos mennään niin pitkälle, että vammat eivät ole vammoja, vaan ominaisuuksia?
Tunkemisen poetiikkaa
Päällimmäisenä tuntuisi olevan vettä, aina helvetisti vettä. Vesi on kaikkialla maan asukkaiden välissä, se kantaa ja upottaa. Se likaantuu, sen hallitsematon nouseminen uhkaa elämää. Arkkityyppisesti mielettynä vesi on uuden elämän alku, feminiininen kohtu, joka kuitenkin uhkaa nielaista lapsensa rannikoilla. Samaan aikaan uhanalaisena on Kiss ashissa juuri feminiininen - ajatus äänihuulten ympärileikkauksesta, humalluttava korkea uni katedraalin kohdussa (tornin määrittäminen feminiiniseksi). Kuin tuhannen ja yhden yön Sheherazade, feminiininen tuottaa jatkuvasti uutta, ja väistämättä haavoittuu.
Kiss ashin ala on laaja, intiaanit, minareetit, Mekong, iglu, Niili. Paikkojen nopea vaihtelu pakottaa mieltämään mittakaavan jatkuvasti laajaksi, niin laajaksi, etteivät siihen enää auta kuin mielikuvat. Koko maailma tuntuu olevan menossa johonkin suuntaan ja jostain syystä se suunta ei tunnu hyvältä. Tässä emme voi puhua enää vain runon maailmasta, täytyy puhua omastamme, siitähän meidän pitäisi muutenkin puhua jatkuvasti.
Tapahtumat rinnastuvat jatkuvasti sekä aikojen että paikkojen vaihtuessa. Moderni ja muinainen rakennusteknologia pystyttävät monumentteja yhtä aikaa. Laminaatilta luetaan puunsyitä, perheväkivallan jäljistä avaruutta. Miksi lapsen iholla on pieniä, lähes huomaamattomia jälkiä, miksi isä tutkii käsiään kun äiti makaa maassa?
Äiti maa (s.39) nousee toistuvasti esille. Häntä on satutettu. Kiss ash tuntuu loputtomalta rakenteellisen väkivallan kuvaukselta. Inhimilliset pyrinnöt ovat raivokkaita ja haavoittavia maailma-äidin kannalta. Runoelma sisältää runsaasti kivun kuvia, kuten lasikuutioiden nousun maasta lapsen polvien korkeudelle ja siitä ylöspäin. Runo ei sano, että lasta sattuisi, mutta mielikuva nopeasti nousevista lasikuutioista tuntuu, hänhän saa lasia polviinsa. Mutta lapsi ei huuda, lasi kirkuu.
Maailman muuttuminen asutetuksi, nykyisenkaltaiseksi, tapahtuu pikakelauksella. Sitä kai se onkin, avaruuden ajanlaskulla (se ei pidä lukua pienistä). Planeetan muutos kirvelee:
Runoelman toisessa osassa (II) on meneillään keskitysleirimäinen kärsimysnäytelmä. Ihmisten on järjestäydyttävä, on kaivettava orjia, ovia. Ojia ei mainita. Tässä osassa kieli saa runsaasti väljyyttä, ikäänkuin tahtoisi välittää viestejä, käskyjä ja ohjeita. Nehän ovat typeriä ja virheellisiä, kuten runous yleensä. Kuten ihmisjoukkojen käskeminen yleensä. Kuten kollektiivinen rakennustoiminta yleensä.
"Homous on okei"
Dystooppista historiaa ja nykyisyyttä luotaavilta kirjoilta pyritään yleensä kyselemään rauhoittavaa viestiä kaiken epätoivon rinnalle. Kiss ash ei varsinaisesti ole synkkä tai toivoton. Sen sävy on vain kivuliaan kasvun, muutoksen ja dynamiikan; minä en tiedä tahtooko se pysäyttää tämän, vai voiko sellaista tahtoakaan. Inhimillinen toiminta on inhimillisen hallinnan ulkopuolella.
Ehkä Kiss ash ei tahdo antaa anteeksi ihmiselle niin paljoa, että se voisi rauhoitella, tai ehkä minä en tahdo antaa anteeksi näille meille, jotka ovat kaiken rikkoneet. Osallisuuden tuntu painaa. Mutta lopulta kirjan rauhoittavin lause kuuluu: "homous on okei" (64). Se on joku paikallinen camp-paise, joka ei kuitenkaan taivu ironiaksi, nykykulttuurin "se oli vain vitsi" -kuittaukseksi. Ehkä se on kaiken inhimillisen yhteismitattomuuden kulminaatiopiste, antaa nyt (Pentti) Holapalle lupa olla homo (s.64). Mutta niinhän ihmiset sanovat - se on ihan okei vaikka se on homo, ei mulla mitään homoja vastaan ole. Niinhän ihmiset sanovat. Tuon tuostakin.
Kiss ashin sävy on salonkikelvoton, tyylitajuton, kursailematon, nolostelematon. Minun täytyy hieroa silmiäni - lukeeko tässä näin, ei hitto mikä... ja toisaalta, loputonta valotusta, hyvänlaista vakavuutta. Kiss ashille mikään inhimillinen ei ole yhdentekevää.
Ainiin, intiaanit. Ne tulevat, pilvien kosteus ja sellaiset. Ehkä se on näkökulmaharha: kun luulet olevasi jossain, olet vaikkapa tunkeutunut jonnekin, kuten uudelle mantereelle. ja tiedät ihan hyvin, että siellä on joitakuita, jotka ovat olleet siellä vakituisemmin ja pidempään. Mutta se ei oikeastaan liikuta sinua, koska sinun tulevaisuutesi on siellä ja paikallinen kasvusto on tehty raivattavaksi, se tulee liikkeen eteen. Intiaanien tulemisessa on uhkaa, nimenomaan valloittajan kannalta.
Onkohan Amerikan löytäminen ja valloittaminen ainoita hetkiä maailmanhistoriassa, jolloin laaja julkisuus ja useat ihmiset kiinnittivät huomionsa tulevaisuuteen niin tiiviisti? Intiaanit tulivat horisonttiin. Tulivat tielle kuin hyönteiset kakkostien kesäyössä. Kosteutta tuulilasissa. Veritahroja ajovaloissa. Kun vauhtia on tarpeeksi, ei näe itse olevansa tulokas toisten maailmassa.

turisti henki riipi lampun
kyljestään tulet,
kun saapuisi puheen
kupla, minä olen tuhat
ja yksi sanaa yötä vasten
tuulipukujen haltioima lavatähtitipu mahtavat kultatikit
ranteissaan makasi
allaan haavainen ruohotupsu. pus

Ihon syöpyminen on vain maailman
tuskaa. Niin sanotaan, pallo
harteilla, joka polttelee vatsassa.
Runoelman toisessa osassa (II) on meneillään keskitysleirimäinen kärsimysnäytelmä. Ihmisten on järjestäydyttävä, on kaivettava orjia, ovia. Ojia ei mainita. Tässä osassa kieli saa runsaasti väljyyttä, ikäänkuin tahtoisi välittää viestejä, käskyjä ja ohjeita. Nehän ovat typeriä ja virheellisiä, kuten runous yleensä. Kuten ihmisjoukkojen käskeminen yleensä. Kuten kollektiivinen rakennustoiminta yleensä.
"Homous on okei"
Dystooppista historiaa ja nykyisyyttä luotaavilta kirjoilta pyritään yleensä kyselemään rauhoittavaa viestiä kaiken epätoivon rinnalle. Kiss ash ei varsinaisesti ole synkkä tai toivoton. Sen sävy on vain kivuliaan kasvun, muutoksen ja dynamiikan; minä en tiedä tahtooko se pysäyttää tämän, vai voiko sellaista tahtoakaan. Inhimillinen toiminta on inhimillisen hallinnan ulkopuolella.
Ehkä Kiss ash ei tahdo antaa anteeksi ihmiselle niin paljoa, että se voisi rauhoitella, tai ehkä minä en tahdo antaa anteeksi näille meille, jotka ovat kaiken rikkoneet. Osallisuuden tuntu painaa. Mutta lopulta kirjan rauhoittavin lause kuuluu: "homous on okei" (64). Se on joku paikallinen camp-paise, joka ei kuitenkaan taivu ironiaksi, nykykulttuurin "se oli vain vitsi" -kuittaukseksi. Ehkä se on kaiken inhimillisen yhteismitattomuuden kulminaatiopiste, antaa nyt (Pentti) Holapalle lupa olla homo (s.64). Mutta niinhän ihmiset sanovat - se on ihan okei vaikka se on homo, ei mulla mitään homoja vastaan ole. Niinhän ihmiset sanovat. Tuon tuostakin.
Kiss ashin sävy on salonkikelvoton, tyylitajuton, kursailematon, nolostelematon. Minun täytyy hieroa silmiäni - lukeeko tässä näin, ei hitto mikä... ja toisaalta, loputonta valotusta, hyvänlaista vakavuutta. Kiss ashille mikään inhimillinen ei ole yhdentekevää.
Ainiin, intiaanit. Ne tulevat, pilvien kosteus ja sellaiset. Ehkä se on näkökulmaharha: kun luulet olevasi jossain, olet vaikkapa tunkeutunut jonnekin, kuten uudelle mantereelle. ja tiedät ihan hyvin, että siellä on joitakuita, jotka ovat olleet siellä vakituisemmin ja pidempään. Mutta se ei oikeastaan liikuta sinua, koska sinun tulevaisuutesi on siellä ja paikallinen kasvusto on tehty raivattavaksi, se tulee liikkeen eteen. Intiaanien tulemisessa on uhkaa, nimenomaan valloittajan kannalta.
Onkohan Amerikan löytäminen ja valloittaminen ainoita hetkiä maailmanhistoriassa, jolloin laaja julkisuus ja useat ihmiset kiinnittivät huomionsa tulevaisuuteen niin tiiviisti? Intiaanit tulivat horisonttiin. Tulivat tielle kuin hyönteiset kakkostien kesäyössä. Kosteutta tuulilasissa. Veritahroja ajovaloissa. Kun vauhtia on tarpeeksi, ei näe itse olevansa tulokas toisten maailmassa.
Labels:
esseet,
kiss ash,
poetiikka,
runous,
teemu helle
tiistai 9. maaliskuuta 2010
Runouden kevyttä valtavirtaa
Täällä on ollut kovasti hiljaista, olen tehnyt kaikkea kaikkea, joka ei sovi tänne [vai tekisinkö tästä neuleblogin, runollisia vanttuja huonoina kuvina?].
Mutta huvikseni olen miettinyt nykyrunouden tyylejä. Kädessä on tietysti kovin vähän, mutta olen löytänyt ainakin perusrunollisen kevytmodernismin.
Kevyt ei tässä tarkoita minkään painon puutetta sinänsä, vaan pikemminkin suhdetta arvostettuun suomalaiseen modernismin perinteeseen. Siinä mielessä kyseessä on sekä modernismin tulkinta että sen tradition jatkaminen. Runoilijoiden keskuudessa se on avointakin - monenkohan nuoren runoilijan huulilta putoaa Eeva-Liisa Manner kysyttäessä esikuvia? Historiallinen kaari ei tietenkään kulje lähtöruuduista nykytilanteeseen, eikä nykyinen ilmasto piirry tuosta vaan klassista modernismia vasten. 1990-luvun elitistinen, hermeettinen ja kielifilosofinen runous on ymmärrettävästi herättänyt vastareaktion.
Kevyt antaa ymmärtää, että modernismin traditio olisi jotenkin kevyemmässä käytössä kuin ennen, mitä se onkin - kuvitelkaapa joku Paavo Haavikko tai Tuomas Anhava ilmoittamaan, että runoutta pitäisi olla helppo lähestyä, sen tulisi olla konkreettista eikä missään nimessä liian vaikeaa. Näin tekevät useat nykyrunoilijat, joiden tavoitteena on ollut kirjoittaa luettavaa runoutta (esim. Olli Heikkonen, Sanna Karlström, Joni Pyysalo). Modernistisen perinteen pitkä häntä on kuitenkin kiinni suomalaisen runotyylin suurimmassa basiliskissä, vaikka pedon pää ei välttämättä enää tiedä mitä sen häntä tekee.
Runous ei koskaan ole pelkkää kirjoittamista. Se on myös lukemista, luetun tulkitsemista, olosuhteisiin sopeutumista - tavalla tai toisella - ja toimintaa. Runous ja kritiikki, tulkinnan välittömin ja näkyvin laji, eivät ole koskaan toisistaan irrallisia. Kevytmodernistinen runous on runouden trimmattu urheilija. Se hakee mitalisuorituksia ja pääsee kukitettavaksi niissä harvoissa tilaisuuksissa, joissa runoilijoita kukitetaan. Yleisö koostuu kriitikoista ja palkintoraadeista, joiden lukutapaa, tulkinnallista älyä, tietynlainen runous kutkuttelee. Koska runokokoelmien rakenteet kytkeytyvät niin mutkattomasti tavalliseen lukutapaan, esitän asiani kritiikin kritiikillä.
Vastaavalla tavalla voisi rakentaa moittivan kritiikin:
suomalaisen runon huippukaudella julkaistaan paljon heikkoja teoksia, joita kustantamon olematon kustannustoimittaja ei ole edes pöyhäissyt, ja joista olisi ehkä saanut kelpo kirjoja toimittamalla. Nyt ne ovat hajanaisia. Niiden keskeneräisyys on muodikasta, ne kikkailevat, ne ovat liian runsaita monessakin mielessä, ei tajuu, ois karsimisen varaa, tähän kirjaan ei tartte palata - se on siis kertakäyttöinen.
[Antaisin kriitikoille vapaat oikeudet lainata näitä pohjia arvostelujen laatimisessa, mutta tajusinkin varastaneeni ne itse kritiikistä. Ovat jo hyvässä käytössä.]
Kiittävän kritiikin mainitsemat piirteet ovat kaikki kevytmodernismin peruskauraa. Kiittävä kritiikki ei ole tavallisesti mitään muuta kuin oire siitä, että hyvinoppinut kriitikko on löytänyt koulitun kirjan, joka kiinnittyy hänen lukutapaansa helposti. Kuin vetoketjun vasen puoli löytäisi oikean. Kerrataan - kevytmodernistinen huipputeos on yhtä aikaa tiivis ja monitulkintainen. Teos askartelee aihepiirinsä parissa niin tarmokkaasti, että kirja on yhtenäinen. Kriitikko ei tietenkään ole saanut teosta ammennettua tyhjiin lukemisellaan, mutta kriitikko tietää, että se kätkee sisäänsä vielä suuria salaisuuksia. Harvoin kriitikko selittää, mitä se olennainen sisällökkyys sitten olisi. Teoksen pitää vielä olla helppo ja mukava lukea, siinä on sivistystä, mutta ei-elitistiseen muotoon puettuna. Sydämen sivistyksestä saa myös aina plussaa.
Kritiikki poimii nämä piirteet modernistiseen poetiikkaan sopeutetun tulkinnallisen perinteen kautta. Runous ja tulkinta kohtaavat toisensa itsestään selvästi ja hirvittävän hybriksen merkeissä. No, runoudelle suotakoon yleispätevyyden harha, mutta sitä ei koskaan pidä suoda tulkinnalle. Kriitikoiden on turha koristautua millään "teos ei tietenkään tyhjene tähän" -fraaseilla, koska niitä käytetään ennen muuta kriitikkoa miellyttäneiden teosten kohdalla. On myönteistä ja kielteistä vaikeaselkoisuutta: jos teos ei ole käyttänyt kriitikon pääkoppaa yöastianaan, ei kriitikko koskaan kiitä sitä "teos ei tyhjene" -fraasilla, vaikka tuollaisessa tapauksessa se olisikin rehellisin mahdollinen arvostelma.
Tämä tulkinnallinen lukutapa pitää automaattisesti tiiviistä tekstistä enemmän kuin runsaasta tekstistä. Se olettaa mielellään runoihin viisautta. Runous on sille hillittyä, kohtuullista taidetta, joka paljastaa itsensä seitsemän hunnun takaa hitaasti ja kiusoitellen. Silti pelin täytyy olla harvinaisen selvä, kriitikon pitää oitis huomata, että runous tanssii tiettyä tanssia.
Hermeettisyydessä ei sinänsä ole mitään vikaa. Ihan mukaviahan sellaiset kutkuttavat tulkintapelit ovat, ja ainahan kaikki lukeminen on tulkitsemista, teoslähtöistä merkityksenantoa. Merkityksenannossa ei vaan liiku mitään, jos kiitokset ja moitteet ovat aina yhtä ja samaa. Kriitikko ei pane mitään likoon, ei teosta eikä itseään. Pahimmillaan käy niin, ettei runoilijakaan pane mitään likoon, kunhan tehdään jotain toimivaa, kunhan se on tiivistä, helppoa, runollista, monitulkintaista, kaunista, sointuvaa ja tärkeää, kunhan se asettuu paistattelemaan modernistisen puoliakateemisen lyriikka-analyysitradition valokiilaan.

Kuvittele -runo 2000-luvun kritiikistä
Kuvittele kiittävä kritiikki. Se sanoo jotain suomalaisen runon hyvästä ajasta.
Kuvittele: se toteaa aihepiirin.
Kuvittele, että se tekee havaintoja teoksen tyylistä.
On helppoa kuvitella, että se kiittää tiiviyttä ja monitulkintaisuutta.
Kuvittele vielä yksi tyylipiste: kielen eheään maailmaan on helppo asettua.
Kuvittele kriitikko mehustelemassa metalyyristen juonteiden parissa.
Kuvittele kritiikki palaamassa aihepiiriin, kuvittele
se sanomassa, että teema on tärkeä.
Kuvittele kirkkain kruunu: kuusiosainen kokoelma on ehjä kokonaisuus.
Kuvittele se hymyilemässä maireasti asialle, jonka vain viisaimmat käsittävät:
tämä kirja on niin monitulkintainen, että sen voi lukea monta kertaa.
Kuvittele laadukas runoteos: se on tässä.
Vastaavalla tavalla voisi rakentaa moittivan kritiikin:
suomalaisen runon huippukaudella julkaistaan paljon heikkoja teoksia, joita kustantamon olematon kustannustoimittaja ei ole edes pöyhäissyt, ja joista olisi ehkä saanut kelpo kirjoja toimittamalla. Nyt ne ovat hajanaisia. Niiden keskeneräisyys on muodikasta, ne kikkailevat, ne ovat liian runsaita monessakin mielessä, ei tajuu, ois karsimisen varaa, tähän kirjaan ei tartte palata - se on siis kertakäyttöinen.
[Antaisin kriitikoille vapaat oikeudet lainata näitä pohjia arvostelujen laatimisessa, mutta tajusinkin varastaneeni ne itse kritiikistä. Ovat jo hyvässä käytössä.]
Kiittävän kritiikin mainitsemat piirteet ovat kaikki kevytmodernismin peruskauraa. Kiittävä kritiikki ei ole tavallisesti mitään muuta kuin oire siitä, että hyvinoppinut kriitikko on löytänyt koulitun kirjan, joka kiinnittyy hänen lukutapaansa helposti. Kuin vetoketjun vasen puoli löytäisi oikean. Kerrataan - kevytmodernistinen huipputeos on yhtä aikaa tiivis ja monitulkintainen. Teos askartelee aihepiirinsä parissa niin tarmokkaasti, että kirja on yhtenäinen. Kriitikko ei tietenkään ole saanut teosta ammennettua tyhjiin lukemisellaan, mutta kriitikko tietää, että se kätkee sisäänsä vielä suuria salaisuuksia. Harvoin kriitikko selittää, mitä se olennainen sisällökkyys sitten olisi. Teoksen pitää vielä olla helppo ja mukava lukea, siinä on sivistystä, mutta ei-elitistiseen muotoon puettuna. Sydämen sivistyksestä saa myös aina plussaa.
Kritiikki poimii nämä piirteet modernistiseen poetiikkaan sopeutetun tulkinnallisen perinteen kautta. Runous ja tulkinta kohtaavat toisensa itsestään selvästi ja hirvittävän hybriksen merkeissä. No, runoudelle suotakoon yleispätevyyden harha, mutta sitä ei koskaan pidä suoda tulkinnalle. Kriitikoiden on turha koristautua millään "teos ei tietenkään tyhjene tähän" -fraaseilla, koska niitä käytetään ennen muuta kriitikkoa miellyttäneiden teosten kohdalla. On myönteistä ja kielteistä vaikeaselkoisuutta: jos teos ei ole käyttänyt kriitikon pääkoppaa yöastianaan, ei kriitikko koskaan kiitä sitä "teos ei tyhjene" -fraasilla, vaikka tuollaisessa tapauksessa se olisikin rehellisin mahdollinen arvostelma.
Tämä tulkinnallinen lukutapa pitää automaattisesti tiiviistä tekstistä enemmän kuin runsaasta tekstistä. Se olettaa mielellään runoihin viisautta. Runous on sille hillittyä, kohtuullista taidetta, joka paljastaa itsensä seitsemän hunnun takaa hitaasti ja kiusoitellen. Silti pelin täytyy olla harvinaisen selvä, kriitikon pitää oitis huomata, että runous tanssii tiettyä tanssia.
Hermeettisyydessä ei sinänsä ole mitään vikaa. Ihan mukaviahan sellaiset kutkuttavat tulkintapelit ovat, ja ainahan kaikki lukeminen on tulkitsemista, teoslähtöistä merkityksenantoa. Merkityksenannossa ei vaan liiku mitään, jos kiitokset ja moitteet ovat aina yhtä ja samaa. Kriitikko ei pane mitään likoon, ei teosta eikä itseään. Pahimmillaan käy niin, ettei runoilijakaan pane mitään likoon, kunhan tehdään jotain toimivaa, kunhan se on tiivistä, helppoa, runollista, monitulkintaista, kaunista, sointuvaa ja tärkeää, kunhan se asettuu paistattelemaan modernistisen puoliakateemisen lyriikka-analyysitradition valokiilaan.
sunnuntai 13. joulukuuta 2009
tiistai 8. joulukuuta 2009
Nykyrunon nylkijät
Tämä teksti on pieni lähilukuanalyysi Jukka Koskelaisen kirjoittamasta arvostelusta (HS 8.12.2009), jonka kohteena on Pauliina Haasjoen Pääskynen ja lepakko (2009, Otava). Koskelaisen teksti on sinänsä Hesarin normaalia tasoa, mutta samalla merkki siitä, miten alas voi normaali taso valua, kun kriitikot lopettavat kokoelmien lukemisen ja keskittyvät pönkittämään keksimiään asemia. Petäjältä taisi päästä ilmoille nykyrunouden peikko, jonka olemassaoloon näemmä muutkin Hesarin kriitikot uskovat.
Koskelainen kirjoittaa: "Välillä tuntuu, että nykyään runoilijan pitää kirjoittaa mahdollisimman paljon arvoituksia, ottaa etäisyyttä välittömään kokemukseen. Ettei vain kukaan erehtyisi arvelemaan, että ollaan tosissaan ja ettei ymmärretä leikkiä kielellä." Puhuuko hän nyt todellakin Pauliina Haasjoesta? Minä olen ainakin oppinut tuntemaan Haasjoen tähän saakka suhteellisen suorasanaisena ja tietyssä mielessä perinteisenäkin tekijänä - ei sillä, että hänen teemansa olisivat mitenkään helppoja tai että hänellä olisi jotenkin simppeli ote kieleen, vaan Haasjoki on juuri niitä runontekijöitä, jotka hyödyntävät hyvin "runollisia" keinoja. Ja runous ei tapaa käyttää kieltä suoralla tavalla. Haasjoen runojen kielellisyys on vanhastaan muistuttanut esimerkiksi Mirkka Rekolan tapaa "leikkiä kielellä", joka on käsittääkseni vielä lyyrisen sopivaisuuden rajoissa.
Ainoakaan Koskelaisen tekstilainaus Pääskysestä ja lepakosta ei osoita, että Haasjoen ote olisi jotenkin nykyrunollisen arvoituksellinen tai kielikeskeinen. Jostain syystä hän kuitenkin lähtee tuomaan esille näitä yleisiä huoliaan Haasjoen kohdalla.
Ingressissä Koskelainen väittää, että Pääskysen ja lepakon "runot haparoivat ja lopulta avartuvat". Selvä. Arvostelun ensimmäisessä lauseessa "[a]lku jättää kylmäksi, jatko taasen innostaa" - joo, niinhän se ingressikin sanoo. Seuraavan lauseen mukaan Haasjoen kirja "tuntuu aluksi haparoivan". Ihanko? Sitten Koskelainen käyttää joitakin lauseita kuvaillakseen Haasjoen haparointia. Kunnes taas: "mutta puolivälin paikkeilla runot yhtäkkiä avartuvat". Muutaman lauseen päässä jälleen: "kirja on epätasainen, mutta se kääntyy voitoksi". Koskelaisen teksti on sikäli epäselvää, etten ymmärrä viittaako "voitoksi kääntyminen" jälleen kirjan heikkoon alkuun ja parempaan loppuun vai siihen, että kokonaisuus kuitenkin kääntyy voitoksi. Luultavasti Koskelainen ei tarkoita jälkimmäistä, koska tottahan hän silloin kuvailisi perusteellisemmin Haasjoen kirjasta löytämiään hyviä tekstejä. Esimerkiksi Koskelaisen poiminta palloa pyörittävästä kovakuoriaisesta on loistava, mutta en pysty Koskelaisen tekstistä päättelemään ollenkaan pitääkö kriitikko runoa huonona, "parempana" vai jopa hyvänä.
En tässä nyt vaadi Koskelaista kiittämään Haasjoen kirjaa, en ole edes lukenut Pääskystä ja lepakkoa. Mutta minusta olisi oikein hienoa, jos kriitikko edes onnistuisi perustelemaan miksi kirja on alusta haparoiva ja lopulta hyvä. Hän ei onnistu valaisemaan sen heikkouksia tai vahvuuksia millään tavalla, lähinnä sumentamaan lukijan käsityksen koko kirjasta. Kenen tarkoitusperiin tällainen pseudokritiikki sitten sopii? Kritiikin pitäisi - oli se sitten teilaus tai neutraali tai ylistys - ainakin pystyä kertomaan jotain kohteestaan.
Koskelaisen arvostelu sisältää yksittäisiä sumeuden helmiä: "ote maailmaan on vieraannutettu kovin etäiseksi". Kovin etäiseksi vieraannuttaminen mahtaa olla jo planeettojen välinen matka. Ja miten voi vieraannuttaa kovin etäiseksi otteen maailmasta? Samaten Koskelainen ryhtyy yhtäkkiä puhumaan "runouden lähtökohdista", jotka osa runoista sentään pystyy "pyyhkimään pois".
Eikö Koskelainen voisi yksilöidä näitä "lähtökohtia" jotenkin, vai riittävätkö vihjaukset nykyrunoudesta, kielellisestä leikistä ja tosissaanolemisen kainostelusta tosiaan kuvaamaan Haasjoen lähtökohtia? Kenties Koskelainen jahtaa kielen ja todellisuuden välistä suhdetta, joka ei hänen mielestään ole riittävän kiinteä nykyrunoudessa yleensä ja Pauliina Haasjoen runoudessa erityisesti. Mutta tämä seikka täytyy pusertaa ulos Koskelaisen tekstistä, koska hän lähinnä vihjailee sapienti sat -tyylisesti. Jos Koskelainen väittääkin, että Haasjoen "lauseet jäävät usein irralleen, viitataan moneen suuntaan [...]", niin kriitikko ei jää tässä lajissa runoilijasta jälkeen. Lisäksi Koskelainen mainitsee Haasjoen käyttävän konditionaalia taajaan, mutta onnistuu kirjoittamaan arvostelun pitkälti passiivimuodossa.
Koskelaisen arvostelu on otsikoitu "Eläimet kantavat allegorian taakkoja". Arvostelu ei vastaa otsikkoon paitsi lainaamalla Haasjoen tekstiä, jossa sanotaan näin: "anoin sinulle että eläimet kokevat täydellisen muodonvaihdoksen / saavat suotta kantaa allegorian taakkoja." Onkohan kyseessä varmasti sana "anoin", vai onko se kenties "sanoin"? Palaan asiaan tarkistettuani sen.
Tahtoisin tietää, millaista kulttuurisivujen tai runouden lukijaa tällainen kritiikki palvelee. Turha tässä on valitella tilan suppeutta sanomalehdissä, kun kokenutkin kriitikko haaskaa vähät merkkinsä saman asian toisteluun. Parituhatta merkkiä on vähän, mutta ainakin siinä olisi voinut esimerkiksi vastata omaan otsikointiinsa tai puhua Haasjoen kirjan teemoista tai tyylistä. Nyt Koskelainen onnistuu tekemään samat virheet kuin Haasjoki on hänen mielestään tehnyt: arvostelu on hämärä, abstrakti, sen lauseet eivät oikein liity toisiinsa ja sitä leimaa jokin "näytöntarve".
Harmillista Haasjoen kirjan kannalta on se, että muita arvosteluja verkosta ei löydy - vain yksi Kirjavinkit-sivuston juttu, joka on sekin jo huomattavasti Koskelaisen hämärää huiskentelua informatiivisempi. Surullista onkin, että Koskelainen ei ole ainoa, joka Hesarissa kirjoittaa tähän tapaan, lehden kritiikkeihin on vakiintunut selkeämmän ja helppolukuisemman runouden perään itkeskely. Vaatimus ei useinkaan saa edes positiivista ilmiasua, vaan vain negatiivisen: moititaan jatkuvasti kielikeskeisyyttä tai arvoituksellisuutta sekä asiallisissa että asiattomissa yhteyksissä. Mutta nämä Hesarin toistuvat kummalliset kritiikit saavat minut jo itkeskelemään selkeämmän ja helppolukuisemman kulttuurisivuston perään.
Ai niin, eikös se ollut Pauliina Haasjoki, joka kirjoitti ensimmäisen viestin Jukka Petäjän arvostelua seuranneeseen keskusteluketjuun?
[Edit: kyllä verkosta löytyy vielä! Arvostelu "Taivaallinen tutka", Skenet.fi ]

maanantai 7. joulukuuta 2009
Itsetarkoituksellista huolimattomuutta Luoma-ahon Ruumiista
Luoma-ahon Ruumiita on törkeä kuin Baudelairen raato ("Haaska"), jonka edessä pariskunta ei viivähdä riittävän pitkään nähdäkseen perhosen laskeutuvan ja lihan sulavan pieneliöiden syljessä. Kehollisuus on Luoma-ahon siinä viety erääseen pisteeseen, ja katsottu raatoa niin kauan että ruumiiden niljakas elämä on piirtänyt karttoja ja elottomasta tullut niin ikään kosminen vertaus. jos nyt tiedätte, että da Vincin vitruviaaninen mies täyttää kehän (elonkehä?) ja sen, että kallon sisässä kiertää kuu ja että kohtuun ei aurinko paista ja siksi se on kuin manala, synnin musta ja märkä pesä (malaria, huono ilma), tiedätte sen, että jokainen ruumiin osa voi saada vastaavuutensa luonnosta:
Kartta syntyy laminoimalla ruumiit lituskoiksi, joiden pinnanmuotoja ja uurteita myöten voi edetä nähtävyydeltä toiselle, kuin jättimäiset punaiset täplät kolmen terveeksitulon, kolmen ruton väistymisen kirkolle Venetsiassa, kaupungissa, joka on laminaattiin litistetty sardellinraato. Tai käy mikä tahansa kaupunki, hermoratojen puut ja katkoviivat, vähäiset ja suuret haarautuvat nesteet siinä missä joki suistuu mereen.
Luoma-ahon lause – miten sen voisi sanoa, osasta “Kivikasvoinen ja muualla”:
Sanotaan näin: Luoma-ahon lause on kartesiolaisen epäilyksen lause. Herra Karteesion nurkasta pelasti kuitenkin hyvä Jumala, mutta Ruumiiden subjekti(en) konstruktiota sieltä ei pelasta mikään. Kun ainoa suunta on nurkka, ainoa tunnetila on ylivirittynyt epäily, joka on samaan aikaan ylivirttynyttä. “Kivikasvoinen ja muualla” on hirvittävän väsynyt, sillä tavalla kuin on nuori ihminen, joka kokee jokaisen liikkeensä vanhuuden painamaksi (meillähän on tähän traditio, Eino Leinokin).
Skeptikon katse viiltää läpi Ruumiiden ja jotenkin se vaikuttaa intohimorikokselta. Siinä ei ole puhdasta riemua omasta erillisyydestä, eikä saman erillisyyden puhdasta kauhua (joka valtaa Herra Karteesion öisin, kun Jumalaa ei ole); siinä ei ole pariisilaiseksistentialistin pateettista inhoa, [olenko koskaan sanonut tai onko joku sanonut että modernismi on kuin huone Pariisissa, ainakin amerikkalaisille, ainakin voisin käyttää tätä havaintoa myöhemmin ellei se ole liian lattea, vaikka toisaalta juuri se käy] eikä vähääkään rikkiviisautta. Se on rysän päällä toteamassa kuin paraskin suomalainen proosa, toteamassa vaan, ja lausetasolla... Luoma-ahon lausetasolla, jokainen lause leikattuna omaksi tasokseen, voidaan nähdä yksinkertainen hyvä pieni maailma, jonka voi hallita puhumalla ylimalkaan täsmällisesti ja ytimekkäästi, mutta vieri vieressä Luoma-ahon lausetasot tuhoavat koko kartesiolaisen hurmioituneen täsmällisyyden ja jättävät skeptikon tajunnan ja maailman ristivirtaan, ja täsmällisyydestä tulee pahuutta, se leikkaa yhtä julmasti kuin tavallinen eurooppalaisen taide-elokuvan auteur-ohjaaja. Subjekti tyytyy ruumiiseen (kehoon? kalmoon?) järjestystä ylläpitävänä pyhättönä - ja minä en tunne ironian sävyjä tässä, tai en halua. Totaalinen ironia ei kuitenkaan ole enää ironiaa, ironian kysymys voidaan JO sivuuttaa ja se on jo siivutettu tässäkin, lause lauseelta tosilauseena, lause lauseelta sydämeen menevänä lauseena, sitähän tässä kuitenkin ollaan vailla, eikä torjunnan loputtomia menuetteja.
Ylin taidemuoto on elokuva. useat Luoma-ahon runot muistuttavat lavastettuja kohtauksia (suhteesta todellisuuteen: kerrotaan pienen Robert Redfordin kysyneen äidiltään mikä tuo on, ja saaneen vastauksen: se on taivasta esittävä lavaste. Pikku-Robert kysyi, että miksi sitä käytetään kun seinän takana on oikeakin - tässä on tosimaailmaan suuntautuneen miehen lapsuusmuisto). Verbaalinen lavaste ei taas itsessään ole joko aito tai epäaito, se ei ole koskaan näköinen, se voi korkeintaan herättää mielikuvan ku-val-li-suu-des-ta. Kyse on kuitenkin elokuvallisuudesta. Kuvien rytmit syntyvät staattisuuden ja kineettisyyden vaihtelusta, lauserytmi syntyy lyhyen ja tiiviin ja pitkän ja runollisen vaihtelusta. Ruumiita on sekamuotoinen kirja, ja runous pystyy olemaan sekamuotojen katedraali ainakin nyt, muistona rutolle, joka ei ole vielä väistynyt.
Filmi on kuin jostain tuhosta. Jos romantiikan rauniot ovat valmiina maisemassa, ruohottuneet, melankolisten mietteiden asuinsijat, on Ruumiiden melankolia lähellä lamaannusta. Liikaa kiikkeriä hetkiä, joina yksityiskohdat hypähtävät verkkokalvolle liian tarkasti eivätkä jää paikalleen, että ne ehtisi tajuta. Tämän takia välttelen Andalusialaista koiraa ja elokuvien trailereita.
Oikeastaan olen Ruumiille kiitollinen siitä, että se ei selitä poetiikkaansa yhdelläkään runolla. Poetiikkaa selittävät avainrunot ovat usein kokoelmien heikoimpia, niitä tekee mieli vetää hännästä, ihan silkkaa ilkeyttään (tämän takia ottaisin poeettisen teorian mieluiten runojen ulkopuolella enkä niihin ahdettuna, ei tunnu hyvältä lukea runoa, joka hokee sanaa runo). Tämä ei tarkoita sitä, etteikö Ruumiita pohtisi itseään ja näyttämisensä tapaa: "Voitte katsoa minusta kuvia. Kun niitä selaa tarpeeksi / nopeasti on kuin liikkuisin." Toisaalla Luoma-aho on kirjoittanut selailevasta lukemisesta, tämän voi käsittää osana vauhdin ylistystä. Ja nyt ei puhuta tulenkantajista, vaan siitä, että lukemalla kirjainjonot pannaan lentämään, sitä varten ei tarvitse kirjoittaa hopeansukkulaisista lentokoneista, satamien seitsemän meren enkeleistä tai autoista, jotka painavat kaasua ja katoavat hyvää yleistä tietä pitkin horisonttiin ajettuaan ensin jonkun hengiltä.
Osa "meren levä" puhuu sanoista ja muusta vastaavasta ehkä selkeiten ja eniten. Kuitenkaan metarunollisuuteen viittailu ei päihitä runon voimakasta rakentumista, vihreä laatta tai monoliitti asettuu toisensa päälle, ne lomittuvat, ovat liukkaita ja kylmiä ja teksti pakottaa mielikuvituksen etsimään sopivia hahmotelmia mereksi. En näe maisemakortteja merikohteista, vaan veden kylmiä detaljeja, poikkeuksia, rakkolevää auringossa ja vetisiä kiviä, joista ei näe ovatko ne lämpimiä vai kylmiä. Sitten tämä kaikki pitää yhdistää toisiaan muistuttaviin tai vääntyneisiin sanoihin, elektroniikkaan ja seksiin. Tällä tavalla vaivataan päätä: jos kaunis, perinteinen, tavallinen runollinen runo tyytyy ensimmäiseen hahmottelemaani kuvaukseen - se saa parhaimmillaan esille uuden mielikuvan meren vihreästä, liukkaasta kivestä, äänen, maun, hajun, lämpötilan, mutta se ei koskaan tuhoa sitä päällekkäisellä ja ristikkäisellä materiaalilla, joka tuntuu vaativan ihmisprosessorilta kovempia tehoja kuin se runollisuus. Nyt ollaan menemässä niiden tehojen yli.
Ja tässä on Ruumiiden runollisuus. Jos runo on vanhastaan ajateltu tiivistyneeksi kieleksi, ikuisuudeksi hiekanjyvässä, pakatuksi tiedoksi, niin Ruumiita pakkaa tiedon entistä vaativampaan tilaan. Jos onkin välineet dekoodata modernistista runoa, Luoma-ahon runot kyseenalaistavat koko ymmärtävän, kärsivällisen purkamisen menetelmät. Jos käsittäisitkin "meren levän" teemat, tasot ja kielelliset keinot, mitä tekisit niillä? Istuisit viisi virtajohtoa käsissäsi ja löytäisit vain kaksi pistoketta, johon ne sopivat? Mitkä johdot laittaisit reikiin? Pystyisitkö vielä käyttämään laitteistoasi sillä yhdistelmällä? Luovuta jo.
Jos ruumiin avaa kultaisella leikkauksella kuin maankuoren, kääntyvät etanat
kotiloineen esiin. Märän kannon alla sisälmykset liikkuvat sivuun ja rapisevat pitkin
ulkopintaa [...]
Miten hahmotelma eroaa kartasta?
Kartta syntyy laminoimalla ruumiit lituskoiksi, joiden pinnanmuotoja ja uurteita myöten voi edetä nähtävyydeltä toiselle, kuin jättimäiset punaiset täplät kolmen terveeksitulon, kolmen ruton väistymisen kirkolle Venetsiassa, kaupungissa, joka on laminaattiin litistetty sardellinraato. Tai käy mikä tahansa kaupunki, hermoratojen puut ja katkoviivat, vähäiset ja suuret haarautuvat nesteet siinä missä joki suistuu mereen.
Luoma-ahon lause – miten sen voisi sanoa, osasta “Kivikasvoinen ja muualla”:
Olen syönyt tertullisen rypäleitä ja nyt
minulla on kädessäni pieni puu, olen maalannut sirkusyleisön, jonka hiljaisuus on
pahaenteinen.
[...]
Voisi sanoa että minut on lavastettu. Että
hengitykseni varaan on rakennettu tämä temppeli, toteuttamaan jotain järjestyksen
periaatetta.
Sanotaan näin: Luoma-ahon lause on kartesiolaisen epäilyksen lause. Herra Karteesion nurkasta pelasti kuitenkin hyvä Jumala, mutta Ruumiiden subjekti(en) konstruktiota sieltä ei pelasta mikään. Kun ainoa suunta on nurkka, ainoa tunnetila on ylivirittynyt epäily, joka on samaan aikaan ylivirttynyttä. “Kivikasvoinen ja muualla” on hirvittävän väsynyt, sillä tavalla kuin on nuori ihminen, joka kokee jokaisen liikkeensä vanhuuden painamaksi (meillähän on tähän traditio, Eino Leinokin).
Skeptikon katse viiltää läpi Ruumiiden ja jotenkin se vaikuttaa intohimorikokselta. Siinä ei ole puhdasta riemua omasta erillisyydestä, eikä saman erillisyyden puhdasta kauhua (joka valtaa Herra Karteesion öisin, kun Jumalaa ei ole); siinä ei ole pariisilaiseksistentialistin pateettista inhoa, [olenko koskaan sanonut tai onko joku sanonut että modernismi on kuin huone Pariisissa, ainakin amerikkalaisille, ainakin voisin käyttää tätä havaintoa myöhemmin ellei se ole liian lattea, vaikka toisaalta juuri se käy] eikä vähääkään rikkiviisautta. Se on rysän päällä toteamassa kuin paraskin suomalainen proosa, toteamassa vaan, ja lausetasolla... Luoma-ahon lausetasolla, jokainen lause leikattuna omaksi tasokseen, voidaan nähdä yksinkertainen hyvä pieni maailma, jonka voi hallita puhumalla ylimalkaan täsmällisesti ja ytimekkäästi, mutta vieri vieressä Luoma-ahon lausetasot tuhoavat koko kartesiolaisen hurmioituneen täsmällisyyden ja jättävät skeptikon tajunnan ja maailman ristivirtaan, ja täsmällisyydestä tulee pahuutta, se leikkaa yhtä julmasti kuin tavallinen eurooppalaisen taide-elokuvan auteur-ohjaaja. Subjekti tyytyy ruumiiseen (kehoon? kalmoon?) järjestystä ylläpitävänä pyhättönä - ja minä en tunne ironian sävyjä tässä, tai en halua. Totaalinen ironia ei kuitenkaan ole enää ironiaa, ironian kysymys voidaan JO sivuuttaa ja se on jo siivutettu tässäkin, lause lauseelta tosilauseena, lause lauseelta sydämeen menevänä lauseena, sitähän tässä kuitenkin ollaan vailla, eikä torjunnan loputtomia menuetteja.
Matkustamme jonkin metaforan avulla ja pian olemme useassa paikassa
samanaikaisesti.
Ylin taidemuoto on elokuva. useat Luoma-ahon runot muistuttavat lavastettuja kohtauksia (suhteesta todellisuuteen: kerrotaan pienen Robert Redfordin kysyneen äidiltään mikä tuo on, ja saaneen vastauksen: se on taivasta esittävä lavaste. Pikku-Robert kysyi, että miksi sitä käytetään kun seinän takana on oikeakin - tässä on tosimaailmaan suuntautuneen miehen lapsuusmuisto). Verbaalinen lavaste ei taas itsessään ole joko aito tai epäaito, se ei ole koskaan näköinen, se voi korkeintaan herättää mielikuvan ku-val-li-suu-des-ta. Kyse on kuitenkin elokuvallisuudesta. Kuvien rytmit syntyvät staattisuuden ja kineettisyyden vaihtelusta, lauserytmi syntyy lyhyen ja tiiviin ja pitkän ja runollisen vaihtelusta. Ruumiita on sekamuotoinen kirja, ja runous pystyy olemaan sekamuotojen katedraali ainakin nyt, muistona rutolle, joka ei ole vielä väistynyt.
Filmi on kuin jostain tuhosta. Jos romantiikan rauniot ovat valmiina maisemassa, ruohottuneet, melankolisten mietteiden asuinsijat, on Ruumiiden melankolia lähellä lamaannusta. Liikaa kiikkeriä hetkiä, joina yksityiskohdat hypähtävät verkkokalvolle liian tarkasti eivätkä jää paikalleen, että ne ehtisi tajuta. Tämän takia välttelen Andalusialaista koiraa ja elokuvien trailereita.
Oikeastaan olen Ruumiille kiitollinen siitä, että se ei selitä poetiikkaansa yhdelläkään runolla. Poetiikkaa selittävät avainrunot ovat usein kokoelmien heikoimpia, niitä tekee mieli vetää hännästä, ihan silkkaa ilkeyttään (tämän takia ottaisin poeettisen teorian mieluiten runojen ulkopuolella enkä niihin ahdettuna, ei tunnu hyvältä lukea runoa, joka hokee sanaa runo). Tämä ei tarkoita sitä, etteikö Ruumiita pohtisi itseään ja näyttämisensä tapaa: "Voitte katsoa minusta kuvia. Kun niitä selaa tarpeeksi / nopeasti on kuin liikkuisin." Toisaalla Luoma-aho on kirjoittanut selailevasta lukemisesta, tämän voi käsittää osana vauhdin ylistystä. Ja nyt ei puhuta tulenkantajista, vaan siitä, että lukemalla kirjainjonot pannaan lentämään, sitä varten ei tarvitse kirjoittaa hopeansukkulaisista lentokoneista, satamien seitsemän meren enkeleistä tai autoista, jotka painavat kaasua ja katoavat hyvää yleistä tietä pitkin horisonttiin ajettuaan ensin jonkun hengiltä.
Osa "meren levä" puhuu sanoista ja muusta vastaavasta ehkä selkeiten ja eniten. Kuitenkaan metarunollisuuteen viittailu ei päihitä runon voimakasta rakentumista, vihreä laatta tai monoliitti asettuu toisensa päälle, ne lomittuvat, ovat liukkaita ja kylmiä ja teksti pakottaa mielikuvituksen etsimään sopivia hahmotelmia mereksi. En näe maisemakortteja merikohteista, vaan veden kylmiä detaljeja, poikkeuksia, rakkolevää auringossa ja vetisiä kiviä, joista ei näe ovatko ne lämpimiä vai kylmiä. Sitten tämä kaikki pitää yhdistää toisiaan muistuttaviin tai vääntyneisiin sanoihin, elektroniikkaan ja seksiin. Tällä tavalla vaivataan päätä: jos kaunis, perinteinen, tavallinen runollinen runo tyytyy ensimmäiseen hahmottelemaani kuvaukseen - se saa parhaimmillaan esille uuden mielikuvan meren vihreästä, liukkaasta kivestä, äänen, maun, hajun, lämpötilan, mutta se ei koskaan tuhoa sitä päällekkäisellä ja ristikkäisellä materiaalilla, joka tuntuu vaativan ihmisprosessorilta kovempia tehoja kuin se runollisuus. Nyt ollaan menemässä niiden tehojen yli.
Ja tässä on Ruumiiden runollisuus. Jos runo on vanhastaan ajateltu tiivistyneeksi kieleksi, ikuisuudeksi hiekanjyvässä, pakatuksi tiedoksi, niin Ruumiita pakkaa tiedon entistä vaativampaan tilaan. Jos onkin välineet dekoodata modernistista runoa, Luoma-ahon runot kyseenalaistavat koko ymmärtävän, kärsivällisen purkamisen menetelmät. Jos käsittäisitkin "meren levän" teemat, tasot ja kielelliset keinot, mitä tekisit niillä? Istuisit viisi virtajohtoa käsissäsi ja löytäisit vain kaksi pistoketta, johon ne sopivat? Mitkä johdot laittaisit reikiin? Pystyisitkö vielä käyttämään laitteistoasi sillä yhdistelmällä? Luovuta jo.
Labels:
charles baudelaire,
runous,
ruumiita,
v. s. luoma-aho
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)