"Muutamakin taho on huomauttanut, viimeisenä Ville Hytönen uudessa Parnassossa (7/2009), että runouskeskustelu liikkuu vain yleisellä (voisi sanoa: sekulaarilla) tasolla. Olen samaa mieltä. Harrastan tuota yleistä tasoa poskettoman paljon itsekin (tälläkin hetkellä) ja vieläpä hyvin tietoisena sen näennäisestä haitallisuudesta
[...]
kukaan ei puhu varsinaisesti syvätasolla yksittäisistä runoista ja kokoelmista, kielikäsityksistä ja siitä paljastuvasta maailmankatsomuksesta, koska se johtaa vain riitoihin, loukkaantumisiin ja pannoihin."
V.S. Luoma-aho, "Runokeskustelumerkintä, joka loppuu hämärään dualismiin"
(En ole lukenut Ville Hytösen kirjoitusta uudesta Parnassosta)(mutta olen lukenut saman Hytösen (ja Ville-Juhani Sutisen) toimittaman Poetiikkaa-kirjan, en kyllä kakkosta vielä)(enkä ole muuten kuunnellut vielä poEsia-paneelin äänitettä, mutta se on jo kuultavissa)
Niin, kuten Ville (Luoma-aho) sanoo. Itse runoista ei paljoa kirjoiteta - paitsi kritiikissä, mutta kritiikki on voimatonta. Kritiikkiin ei kukaan usko, joten on ihan sama miten sen kritiikki-luennan tekee, koska sen pääasiallinen tehtävä on kuitenkin antaa näkyvyyttä teokselle.
Sen jälkeen teos ei välttämättä näkyvyyttä saa, vain pieni osa kirjoista noteerataan sittemmin esseissä, tutkimuksissa ja kirjallisuushistorioissa. Ja mitään postuumia aikaa on turha jäädä odottelemaan, jo siksikin että ei ole satunnaisten jälkipolvien harrastuksen varassa vetää esteettisiä pelikortteja siitä mitä tämän maan kirjallisuudessa nyt tehdään, vaan se on tällä hetkellä kirjoittavien ihmisten asia.
Eli kritiikin jälkeistä tai sen ulkopuolista julkista lukemista ja tulkintaa ei ole. Onko syy siis se, että joku saattaa loukkaantua? Miten kirjallisuuskäsitykset ylipäänsä ovat mahdollisia, jos ihmiset toteuttavat niitä kirjoittaessaan (ehkä jopa salaa itseltäänkin) mutta eivät ainakaan tuo niitä näkyville?
Minä kirjoitan yleisiä metatekstejä mielelläni, koska tämä on niin helppoa ja nopeaa. Minulla on kriitikon välineet ja tutkijan välineet lukemisen ilmaisemiselle ja minusta niillä on molemmilla rajoitteensa. Aikaa apparaattien työstämiseen menee lopultakin hirveästi, koska en ole tyytyväinen niihin työvälineisiin, joita minulla on. Joko en pysty kirjoittamaan teoksista sillä tavoin kuin itse koen oikeaksi, tai sitten en pysty kirjoittamaan ymmärrettävästi. Ja minun pitäisi ratkaista molemmat ongelmat. Enkä minäkään halua suututtaa ketään.
Runous ei ole homogeeninen alue. Runoilijat yms. puolustavat tätä monimuotoisuuden tilkkua mielellään, mutta se monimuotoisuus ei oikeastaan näy missään, varsinkaan ulospäin. Tai sitten eri tilkut eivät kohtaa. Tai sitten vallalla on joku yleisajatus siitä, että runouden asiaa pitäisi tavalla tai toisella edistää ja siksi ei haluta torailla. Ensinnäkään runoilija ei ole katuevankelista ja toiseksi eri mieltä oleminen ja erilaisten näkökantojen vastakkainasettelu ei ole sama asia kuin riitely. Kolmanneksi tähän väitteeseen sisältyy epämiellyttävä vire: "kyllähän minä kestän erimielisyyksiä, mutta nuo muut suuttuvat".
Savukeitaan Poetiikkaa-kirjat olisivat olleet hyvä paikka tuoda poeettisia asetelmia ja ristivetoja esille, mutta ainakin minusta niiden anti on valitettavan laiha (kakkosta en ole vielä lukenut, mutta arvostelujen ja kuulopuheiden perusteella se ei ole ykköstä kummempi) - Johanna Venho reflektoi kevyesti suhdettaan akateemisuuteen keskustelemalla fiktiivisen opiskelijatyttösen kanssa, Joni Pyysalo syö niin kovasti maailmanrunouden juustoa, että tukehtuu siihen ja sanoo, että hän on aina pyrkinyt tekemään helposti syötävää juustoa, Tapani Kinnunen juttelee esikuvistaan ja toteaa lähinnä nyt vaan olevansa tämmönen, Jarkko Tontti maalailee ensin nerokkaan oloisesti runouden siirtymisen (modernista) tilasta (postmoderniin) aikaan - ja ratkaisee ongelman ilmeisellä tavalla: kirjoitetaan sitten kertovaa runoa. Tietysti minä voisin uuttaa poeettisia ohjelmallisuuksia näiden tekijöiden kirjoista, mutta olisi hyvä kuulla sitä puhetta myös tekijöiden suusta. Timo Hännikäinen kirjoitti poetiikasta siinä mielessä kuin ajattelisin siitä kirjoitettavan - eli kirjoitti miksi hän kirjoittaa tavallaan. Kiinnostavaa on, että kirjan tärkeimmät käsitteet ovat tila ja aika. Noin - yritin pikkasen mennä henkilökohtaisuuksiin.
Mutta nyt pitää vaihtaa henkilöä. Olen eri mieltä Villen kanssa tästä: "Kaikki edellinen liittyy runouteen tai taiteeseen hyvin heikosti. [...] Ryhmittyminen ei vaikuta taiteeseen. Metapuhe ei vaikuta taiteeseen. Asuinpaikkakunta ei vaikuta taiteeseen. On vain huonoa taidetta ja hyvää taidetta. Hyvällä taiteella on merkitystä. Ei muuta." Vaikuttaapas! Lisäksi taide voi vaikuttaa asuinpaikkakuntaan riippumatta siitä onko se hyvää vain huonoa - tämä olisi sivuseikka, ellen näkisi koko lainaamaani pätkää vain järjestettynä kaaoksena, joka eri osia voidaan mielivaltaisesti siirrellä ja katsoa tuottaako se vaikutussuhteita, ja jos tuottaa, millaisia ne ovat. Minun poetiikassani kaikki vaikuttaa kaikkeen, mistään ei ikinä tiedä mihin se vaikuttaa, ja silloin kun tietää, se on hetkellistä. Minulle taiteella ei ole kivikovaa, plastista olemuksellisuutta (kukas se siinä Poetiikkaa-kirjassa puhui runon substanssista, hillittömän huvittava ilmaisu). Jos se olisi patsas, se liikkuisi. Jos se olisi taulu, sen värit sekoittuisivat uudelleen kun käännät selkäsi. Saattaisit nähdä värit joko sekoittuineina tai entisenlaisina, sattuma on sokea ainakin sinun suhteesi. Jos se olisi laulu, pystyisit palauttamaan sen mieleesi vain väärin. Jos se olisi runo, et ymmärtäisi siitä mitään vain hetkeä sen jälkeen kun ymmärsit siitä kaiken.
Voidaan tietysti aina erottaa taide jäpätyksestä, koska se on kätevää. Meillä on teokset, ja sitten meillä on suunpieksentä ja meillä on ihmisiä, jotka tekevät teoksia sen kummemmitta puheitta (miksi juuri näille nostetaan aina hattua, onko se jotenkin erityisen miehekkäänluterilaista tekemistä?), sitten on ihmisiä jotka sekä tekevät että pieksävät suuta, ja sitten on niitä jotka lähinnä pieksävät. Minä kuulun tähän jälkimmäiseen ryhmään, jos se nyt jollekin on voinut jäädä epäselväksi. Rälläkkä.
Suunpieksäjien ryhmä on kuitenkin se, joka ennen kaikkea lukee. Jos julkinen keskustelu taiteesta on surkastunutta tekijöidenkin puolelta, lukijoiden puolella se vasta onnetonta onkin - jos pidetään esim. kritiikkiä julkisena lukemisena. En minä ainakaan voi väittää, että kritiikissä laajemmin tartuttaisiin täsmällisesti ja hyvin poetiikkoihin, runojen merkityksiin, luettaisiin kunnolla. Lähinnä koetetaan tehdä jotain kuvailevaa, liimataan päälle arvotustarra ja usein kaadutaan turhanpäiväisyyksiin siinä matkan varrella monta kertaa. En väitä, että olisin tässä itse yhtään parempi kuin kukaan muu, mutta ainakin yritän oppia.
Ville jatkaa lukemisen ja kirjoittamisen suhteesta, ja omasta tavastaan kirjoittaa. Varsin poikkeuksellinen on toteamus siitä, että Ruumiita voi hyvinkin olla vuoden 2009 paras kirja. Näettekö? Tämä on poetiikkaa. Tämä on seisomista oman teoksensa takana, siis poetiikkaa. Tietysti se on arroganttia - poetiikkaa. Tietysti se on vittumaista, poetiikkaa! Tietysti nousee halu väittää vastaan, koska tästä on todella helppo olla eri mieltä. Jos tämä metapuhe vaikuttaa taiteeseen, Ruumiista tuli juuri vuoden 2009 paras runokokoelma (mikä ei tosiaan tarkoita muuta kuin että kirja on hyvä). Mutta on mahdollista, että se olisi voinut olla paras ilman tekijänsä sanojakin. Kuka tietää.
Mutta jos keskustelu on sekulaaria, tehdään siitä sakraalia. Saadaanko sitten teesit, bulla, saadaanko filioque-kiista?
