"Ranskalainen semiootikko Roland Barthes on todennut, että kriitikon tehtävä on avata teksti sen omalla kielellä eikä käyttää kirjaa oman maailmankatsomuksen pönkittämisen välinenä.”
- Jukka Petäjä, Helsingin Sanomien kriitikot esittäytyvät
- Jukka Petäjä, Helsingin Sanomien kriitikot esittäytyvät
Jukka Petäjä on on kirjoittanut poikki-ja-pinoon -tyyppisen kritiikin “uudesta runoudestamme”. Taustaksi kirjoitukselleen Petäjä ilmeisesti asettaa tämän niinkutsutun uuden runon elinkaaren, sillä hän otsikoi tekstinsä “Uuden runouden äänenmurros”. Äänenmurroshan on tietysti teini-ikäisellä, huomattavammin erityisesti teinipojalla, sillä kömpelöllä raukalla, jonka suu puskee huonoa läppää, ylähuuli koomista haituvaa ja alapää maahan valuvaa siemennestettä - vertaus on aiheellinen, jos isotkin pojat puhuvat runkkaamisesta niin puhun minäkin. Minulla on ollut jo pitkään vahva hytinä siitä, että mukavaan keski-ikään päässeet mieskriitikkomme eivät mitään niin paljon karsasta kuin teini-ikää, pissiksiä ja amismopoilijoita. Sitten tämä kuona pääsee joskus pintaan täysin asiattomissa yhteyksissä, kuten nyt tässä Petäjän teilauksessa (ja esimerkiksi Markku Soikkelin hutaisussa V.S. Luoma-ahon Ruumiista). Viisi sotamiestä tantereeseen kerralla, nyt on Petäjän kriitikonnatsat ansaittu.
Kiinnostavampaa kuin erään kriitikkopolven psykodynamiikka ovat tämänkaltaisen kritiikin taustaoletukset. On tietysti hyvä, jos peräti viiden kokoelman niputtaminen samaan arvioon on aineellinen kysymys. Että ei ollut tilaa tai tekijöitä kritiikeille ja nämä kaikki haluttiin huomata. Mutta jotenkin herää epäilys, että ntamon ja poEsian julkaisuihin ei edes tarvitse suhtautua mitenkään vakavasti. Saman epäilyn tuo ilmi Henriikka Tavi kommentillaan Petäjän arvosteluun. Arvostelu vaikuttaa täysin poliittiselta vedolta. Muistan esimerkiksi Jonimatti Joutsijärven ja Tiina Lehikoisen kirjojen arvostelut, jotka ilmestyivät Hesarissa viime vuonna. Tylyä kamaa, tarpeettoman tylyä.
Tietenkään jälki ei voi olla kuin kamalaa, jos kriitikko tekee lyhyehkön arvostelun viidestä kokoelmasta, joista ei edes aio pitää. Ja aloittaa vielä kamalimmasta – nimittäin Kristian Blombergista. Ja minä kun jo pidin Blombergin kokoelmaa monin paikoin jopa lyyrisimpänä näistä (en ole lukenut kaikkia arvostelussa käsiteltyjä kirjoja), siitä huolimatta että sen typografia on rikkonaisinta ja sen huonoilu on todella absoluuttisen huonoa päästessään syvimpiin kanjoneihinsa. Yhtä helposti Petäjä olisi voinut lainata Blombergilta vaikkapa tämän (pahoittelen, lainauksen asemointi ei alkuperäinen):
aamulla taas palaatte pieni ja kotoisa / on maailma teidän allanne / tulitte sitten ohuina kuin pakkasessa lausuttu rukous
ja voinut puhua tämäntapaisten katkelmien perusteella ummet ja lammet Blombergin arkilyyrisestä pakkasaamukielestä. Se olisi ollut täsmälleen yhtä rehellistä.
Ilkeyden ja ivan tyylilaji tietysti pakottaa lainaamaan tekijöiltä lauseita, jotka irrotettuina eivät näytä kovinkaan runollisilta. Ja sellaisten lauseiden löytäminen ei varmasti tuota vaikeuksia kriitikon tasoiselle lukijalle.
Miltei jokaisessa lauseessaan Jukka Petäjä näyttää pettävän kriitikkoesittelyssään lainaamansa Barthesin mietelmän eläytyvästä kritiikistä, joka ainakin yrittää lukea kutakin teosta sen omilla ehdoilla, ja jos siinä epäonnistuukin, myöntää sitten vajavaisuutensa eikä suinkaan käytä “kirjaa oman maailmankatsomuksen pönkittämisen välinenä”.
Tällaisten uuteen tai nuoreen tai kokeelliseen runoon puuttuvien kritiikkien nimenomainen ongelma tuntuu olevan juuri tämä. Kriitikko ei voi paeta omaa runouskäsitystään tai maailmankatsomustaan. Miksi sitten suunnata energiansa kauneusvirheiden etsimiseen epätasaisesta kirjoitusmassasta, joka on jo periaatteellisesti epätasaista kauneusvirhettä suhteessa rikkumattoman kauneuden poetiikkaan? Petäjä antaa ymmärtää, että hän on kyllä tajunnut tämän jujun: “Nämä käsiterunoilijat etsivät usein sellaista kirjallista, kulttuurista tai visuaalista rajapintaa, jossa seka-aineksinen materiaali risteilee myös typografisesti jäsenneltynä sisältönä.” Luulisi, että Petäjä lähtisi sitten esimerkiksi pohtimaan millä tavalla uusi runous onnistuu tavoitteessaan, jos kerran kykenee nimeämään tavoitteen. Tietysti uudelle runoudelle myötäsukainen kritiikki antautuu sisäpiireilyn ja selkääntaputtelun vaaroille, mutta mitä jos joskus jokin kritiikki vaikka onnistuisi avaamaan sen maailmaa populaarissa mielessä? Voisiko joku edes yrittää?
En oikeastaan edes ymmärrä mitä tekemistä näillä kirjoittajilla on toistensa kanssa. Kielikäsityskö? Tietysti on miellyttävämpää tulla teilatuksi ryhmänä kuin yksi kerrallaan, mutta nyt syntyy myös erikoinen käsitys siitä, että nämä “käsiterunoilijat” olisivat jotenkin samaan ryhmittymään kuuluvia.
Petäjän kritiikki vaikuttaa nykyisessä netti- ja keskustelukulttuurissa yleistyneeltä “kriittisyydeltä”, siis siltä, että nimetään vastustaja itse ja ammutaan se sellaisena, eikä liiemmin tarkistella onko tullut ammutuksi oikeaan maaliin. Siitä huolimatta Petäjän teksti herättää joitakin kysymyksiä, jotka uusien runoilijoiden on syytä ottaa vakavasti. Onko suomalainen runous nyt sillä tolalla, että institutionaaliset erot (Sanoma-WSOY versus print-on-demand -kustantajat) ja sukupolvierot (keski-ikäiset versus nuoremmat) merkitsevät myös esteettisiä eroja, ja sitä kautta maailmankatsomuksellisia eroja? Saammeko lisääkin näitä kuolleena syntyneitä mutta aggressiivisia kritiikkejä palkkioksi runoudesta, joka yrittää suorastaan vimmaisesti etsiä kaikenlaisia tulokulmia ja avanteita?
Petäjän kritiikki jää väkisinkin voimattomaksi erityisesti painavimmassa kohdassaan – koska se on juuri siinä väärässä. “Ongelmallista on, että runojen minä käy useissa näissä esikoiskokoelmissa lähes yksinomaan luuppiutuvaa monologia itsensä kanssa. Tällöin merkityksellinen kommunikaatio olisi ylipäänsä mahdollista vain siinä tapauksessa, että olisi olemassa joku samanlainen kuin puhuja, joka on kuitenkin samalla riittävän erilainen kuin puhuja“, hän kirjoittaa. Todellako? Jos ymmärsin, esimerkiksi Timo Harjulla saattaa olla jotain yhteiskunnallista agendaakin – outoa, että lehti, joka on muutoin hirveän kiinnostunut vanhustenhuollon epäkohdista ei olekaan kiinnostunut samasta teemasta runoudessa. En tunne Blombergin Puhekuplien syntyhistoriaa, mutta jotkut katkelmat siinä vaikuttavat hakukonetyöstetyiltä – enkä nyt välitä onko kyse vain vaikutelmasta, vai onko ollut näin – mutta useissa näissä esikoiskokoelmissa nykyisin käytetään hakukonetta (laajennan tässä, koska Petäjä antaa sellaisen vaikutelman että puhuu jatkuvasti uudesta runoudesta ylipäänsä). Tämä seikka tekee jo mahdottomaksi sen, että puhuja imisi omaa k*****sä – ja on hauskaa, huonosta kritiikistä huonoon slapstickiin tai autopoeettiseen ja autoeroottiseen ouroborossymboliikkaan. On myös selvää, että sekä Luoma-aho että Teemu Helle hyvinkin yltävät runoudellaan oman napansa ulkopuolelle, mutta lukijasta tietysti riippuu haluaako runoudessa nähdä muita teemoja kuin keskeislyyrisen subjektin höpötystä. Tuukka Terhon taidoista saa ylipäänsä paremman käsityksen tästä Virpi Alasen kirjoittamasta arvostelusta.
Petäjän yhden puhujan oletus ei tietenkään voi kuin epäonnistua. Kommunikaation ehtoja kai tässä oltiin hakemassa alunperinkin, miksi sitten olettaa että joku mukava puhuja istuisi nojatuoliin ja antaisi kriitikolle pussillisen toffeeta alkajaisiksi, sitten turisisi mukavia.
Oireellista on, että Teemu Helle on Timo Helle ja Kristian Blomberg on Bolmberg. Niinhän sitä sanotaan, että paras tapa loukata jotakuta on kirjoittaa tämän nimi väärin.
