Kaihtaminen, hylkääminen

1. Schlegel argumentoi runouden kaikenkattavuuden, sen luontaisen hybridisyyden ja moniaineksisuuden saattelevan sitä kohti klassisuuden horisonttia. Tämä on nimenomaan romanttisen runouden piirre, ja romanttisen runouden luonne on itse progressio, se on jatkuva kehkeytymisen tila, johon jokainen runoteos voi "tietyssä mielessä" liittyä, lähinnä oman runollisuutensa kautta - siksi että kuuluu runotaiteen piiriin. Schlegelin oma kirjoitusmuoto tässä pohdinnassa on fragmentti, muoto, joka sekin merkitsee keskeneräisyyttä sinänsä, sen sijaan että ajatus suljettaisiin, se avataan. [1]

2. Tätä voi verrata joihinkin näkemyksiin proosan eduista lyyriseen runouteen nähden, esim. Mihail Bahtin piti runoudelle tyypillisenä yksiäänisyyttä, so. yhden puhujanäänen vallitsevuutta proosan näkökulmavaihteluihin verrattuna. Eli syntyy vastakkainen tilanne kuin Schlegelin idealisoimassa romanttisessa runoudessa - proosan potentiaali sulkea itseensä maailmoja, pluraliteetteJA ja ensyklopedioita on mahtava, kun taas runous voi sisältää vain yhden linjan. Ja samalla kun nimitän tilannetta vastakkaiseksi, asetelma näyttääkin typerältä: mitä ihmeen vastakkaisuutta on proosassa ja runoudessa, mitä on kirjoitettujen muotojen vastakkaisuus.

3. Minä en oikeastaan tiedä mitä tarkoitan puhuessani runoudesta. Ehkä se on jokin vakiintunut julkisen toiminnan ala, ehkä viittaan johonkin yhtä täsmälliseen kuin media puhuessaan "peliriippuvuudesta" - toimiiko se samalla tavalla kuin Wittgensteinin pelimetafora perheyhtäläisyysteorian yhteydessä? Peliriippuvainen voi siis olla koukussa shakkiin ja jalkapalloon, WoWiin ja monopoliin, pajatsoon ja ässäarpaan, pirunnyrkkiin ja faroon. Runous -> teko, teksti, metaforarakenne, tarina, elämäntapa, julkisen esittämisen ja sanankäytön traditio, kuvaus, laulu, arvoitus, rakastettu, tiivis tai lyhyt sanamuoto, laaja kertova säemuoto, kirjallisuushistorian määrittelemä kulttuurin perusteksti (Kalevala, Beowulf). Tarkoittaa paljon ja ei-mitään.

4. Miltä näyttää tätä vasten lause: "2000-luku" "on" "suomalaisen" "runouden" "juhlaa". Mitä siis merkitsee "runouden" "monimuotoisuus"? Mitä tarkoittaa se, että joku "kustantaa" "runoja"? Miksi kukaan haluaisi "kuulla" "tämän" "runon". Ja miten kummassa kukaan pystyy "lopettamaan" "runouden" "kirjoittamisen"? Miksi kriitikko sanoo että jokin "on" "runollista"? [2]

5. Runo & toisto [3]:

a) Tietysti jonkun sanan hokeminen aiheuttaa kyseisen sanan merkityksen väljymisen. RUNORUNORUNO US, runOUsrunousRUNOUSRUNous, runollINENRUNOllinenRunOLLInen. runorunorunorunorunorunoruno.

b) MUNAMUNAMUNAMUNAMU

Osasin rakentaa äänteellisen ketjun, jossa sana muna muuttuu sanaksi namu. Eli esittelin ihmeellisen mutta pienen verbaalisen oivalluksen, joka paljastaa meille hirveän olennaisia seikkoja kielen toiminnasta.

Kuten että hokemalla

KOVAKOVAKOVAKO

VAKOVAKOVAKOVA

kovasta tulee ennenpitkää vako ja vaosta kova. Sehän merkitsee maskuliinisen ja feminiinisen elementin yhtymistä, absoluuttista ja loppumatonta hedelmällistä aktia, universumin jatkuvaa syntymää - ja tämä kaikki vain kahden tavun ja kahden sanan voimalla. Tässä on sitä universumia sokean kanan nokkaamassa hiekanjyvässä, romanttinen runous toiminnassa.

6. "Pitäisi olla puhumatta runoudesta" (Teemu Manninen, kommentti aiempaan entryyn, ihan sivun alapäässä) / Olisi vaiettava runoudesta. Viittaako runous ilmiöön vai ilmiön nimeen, tarvitseeko ilmiö nimetä?

7. Jos ilmiön nimeää uudelleen, merkitseekö se ennen kaikkea riisuutumista nimistä? Ennen: "kirjoitan runoja"; Nyt: "kirjoitan". Poistaa kaikessa hiljaisuudessa tunnisteet runo, runous. Kirjoittaa tästälähtien suoria kritiikkejä autuaan tietämättömänä tekstin julkaisugenrestä: x:n tekstit, kirjoitukset, kirja, teos, tarinat, lauseet, virkkeet, väitteet, lemma, teoreema, kuvaus, sanat.

8. Pentti Saarikoski.

9. Äskeinen vain osoituksena tapahtumisesta, liittämisestä ja kylkiäisistä.

10. Halusin vain kysyä olematta kysyvä.

11. Tämä johtaa siihen, että runoutta ei voi olla olemassa, eikä sitä ole koskaan ollutkaan olemassa. Sikäli kun sitä on ollut olemassa, se ei ole koskaan ollut leikin tai taiteen muoto, ainakaan missään absoluuttisessa, jakamattomassa, kevyessä mielessä, vaan se on ollut kaupallisen toiminnan muoto ja sikäli osa aikuisten maailmaa. Nyt kaikki tämä vaikuttaa vähemmän välttämättömältä, joskaan ei täysin.

12. Tietysti juontuu reductio ad absurdum.


[1] Friedrich Schlegel, "Fragmentteja". suom.Vesa Oittinen. Teoksessa Oi runous. Romantiikan ja modernismin runouskäsityksiä. Toim. Tuula Hökkä. SKS 2000. Englanniksi täällä. Kiitos Schelgelistä, T.
[2] "lainausmerkkimeemi" "anastettu" "ihmisten" "eleistä"; "kiitos" "P" & "V" "," .
[3] toiston vieraannuttavuudesta.

Missä on poikain omenat?

"Mitä lie miesasiaproosa? Jos vaimolta kysyy, niin varmaan uhoa, runkkausta, urheilua ja tunnejäykkyyttä. - Vaikea suhtautua vakavasti noihin promale-liikkeisiin."
nimimerkki Pete

"Ei siis miesasian, vaan asiaproosan. Huumori tästä on yhtä kaukana kuin siitä proosastakin."
"Tunnustus: en ole mikään ytimekkään asiallisen miesproosan ystävä. Minusta se on kuivan kälpäkkää turhanpäiväistä pölinää. "
nimimerkki Tapsa P.

"Raija Siekkinen on tunneilmaisultaan mies ja lauserakenteeltaan nainen"
nimimerkki Mummo

"Lähtipäs "miesproosa" liikkeelle kun heitettiin vain aihekassista kahvat ilmaan. Pommi taitaa tikittää?"
nimimerkki Kivaniemi

Papinniemen blogin kommentteja, Parnasso

Ruvettiin aamumme ratoksi vääntämään käsitteestä äijäproosa. Keskustelu lähti liikkeelle Neliapinan entrystä, jossa tämä luki Arto Salmista, ja kirjoitti mm. tämän lauseen: "Periaatteessa Salmisen kirjat ovat sitä, mitä äijäproosa voi enimmilään toivoa olevansa". Tästä heräsi kysymys - onko Salminen muka äijäkirjallisuutta?

Minun mielestäni Salminen on aivan ilmeisesti äijäkirjallisuutta, koska hän käsittelee maskuliinisuutta. Miehen mielestä asia ei ollut ollenkaan niin, koska Salmisen ote on analyyttinen. Menin jopa väittämään, että valtaosa kotimaisesta proosasta on 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ollut äijäkirjallisuutta ja ämmäkirjallisuutta. Kuten Anja Snellman tai Kauranen - onko sen tuotannossa ainuttakaan kirjaa, joka ei käsittelisi naissukupuolta ja sen representaatioita?

Aikamme jahnattuamme kirjojen piirteistä, sukupuolisuudesta kirjallisuudessa yleensä ja erikseen ja vertailtuamme lukemiamme Hotakaisia joku fiksu keksi, että käsite pitää googlata. Johan alkoi selvitä. Miehellä oli kauppalehtikäsitys äijäproosasta, ja minulla taas käsitys, jota vastaa aika hyvin tämä Mervi Kantokorven Books from Finlandiin kirjoittama juttu.


Äijäkirjallisuus:

1. bestsellerlistojen miehekkäät genret - trilleri, dekkari, erä ja kala, iso osa huumorikirjallisuutta. natsit. talvisota. ensimmäisen maailmansodan lentokoneet. Kalle Päätalo. Ilkka Remes. Harjunpäät. Arto Paasilinna. Se, mitä äijä lukee ja mitä häntä varten myydään.

2. ns. taideproosagenreen kuuluvat yleensä miesten kirjoittamat miesnäkökulmaa tai miessukupuolta valottavat ja erittelevät kirjat, jokseenkin realistisia, ote toisinaan satiirinen, kuitenkin kuivakka, tavallisena tyylipiirteenä naseva, jäyhä, lyhyehkö lause. Raittila, Hotakainen, Salminen, Tervo, Tamminen, Kyrö, Tuuri. Se, mitä äijän pitäisi lukea?

Ensimmäiseen määritelmään kuuluvat kirjat, joita äijät lukevat, silloin kun äijät ylipäänsä lukevat. Ainakin nämä ovat äijäkelpoisia lahjoja, Kauppalehdenkin artikkeli käsittelee isänpäivän tienoon kirjamyyntilistoja: "[j]o lokakuun listaa dominoivat isukeille ja vaareille hankitut alan miesten teokset." Kun puhutaan miesten kuluttamasta kirjallisuudesta, alkaa toimittajakin vetää kurkkuörinäläppää... "Alan miehet"?

Toiseen määritelmään löytyy osumia lähinnä kirjallisuusihmisten kirjoittamista teksteistä. Erään Austeninsa lukeneen toimittajamiehen mielestä Tuntematon sotilas on äijäkirjallisuutta, Jarkko Tontti taas sanoo Pussikaljaromaania kuvaillessaan näin: "Ollaan siis mahdollisimman kaukana siitä lyhyen lauseen yksioikoisesta kuulaudesta, mikä on tuskastuttavalla mahdillaan dominoinut kotimaista äijäkirjallisuutta toisen maailmansodan jälkeen." Suorastaan kyllästyneen huomautuksen tekee esimerkiksi Raija Oranen haastattelussaan: "Äijäkirjallisuus on kyllä edelleen Suomessa yliarvostettua. Etenkin vähäosaisista nostalgisoivasti kertova miesproosa on kovassa suosiossa."

Maalainen kirjoittaa blogissaan Antti Hyryn Uunista: "Äijäkirjallisuutta, sanoi joku toinen. Tuskin tavallinen äijä sitä kuitenkaan lukee, vaikka voi se rakentamisen kuvaus kiinnostaakin." Tämä lause osuu täsmälleen siihen ongelmakenttään, johon mekin keskustelussamme jouduimme. Paljon lukevat, kirjallisuusväki jne. käyttää sanaa äijäkirjallisuus tai -proosa jopa kyllästyneesti. Yleensä kaikilla on joku mutu siitä mitä kirjoja äijäproosalla tarkoitetaan. Maalaisen käyttämä luonnehdinta "tavallinen äijä", joka tuskin lukee esimerkiksi Hyryn Uunia, on kiinnostunut juuri noista aihepiireistä, joita äijäkirjallisuuden 1. määritelmä sulkee sisäänsä - jos on ollenkaan kiinnostunut lukemisesta. Äijälle se isänpäiväremes saattaa olla ainoa kirja, joka tulee koko vuonna luettua.

Hyryn, Raittilan, Hotakaisen, Salmisen, Tammisen tai vaikka Heikki Turusen kaltaiset tekijät sen sijaan houkuttavat sensitiivisempää lukijakuntaa. Maskuliiniseen identiteettiin pureutuvia kirjoja lukevat enimmäkseen ne, joille aihepiiri on jollain tavalla tuttu, ja jotka ovat jo ehkä "purkaneet" omaa äijyyttään - sikäli kun kenenkään on mikään pakko purkaa sukupuolisuuttaan. Silti miessukupuolisista kahleista kuulee tuon tuostakin valitusta, ja tarve sen pohtimiseen on selvästi olemassa. Ongelmia syntyy kun äijä ja äijää purkava teos eivät kohtaa. Lopputulos on se, että kaikki muut paitsi äijät tietävät mitä heistä puhutaan selän takana.

Olisiko äijä enää äijä, jos hän ryhtyisi esimerkiksi kirjallisuuden avulla harrastamaan maskuliinisuuden kulttuurista ja henkilökohtaista pohdiskelua ja siten muokkaamaan sukupuolisuuttaan? Äijyyteen kai liittyy jonkinmoinen mutkattomuus ja suoruus, ja ehkä tähän sukupuolistuu myös koivuklapilause. Kirjallisuudelle kelpaa suora ja yksinkertainen kieli kunhan se on samalla täsmällisesti aseteltua. Sillä on jokin maskuliininen tyyli, siitä huolimatta, että kyky kirjoittaa lyhyttä lausetta ei ole sukupuolisidonnainen ominaisuus. Samalla lyhytkielinen ilmaisu pyrkii säilyttämään puheen ytimekkään ja jäyhän lauserytmin.

Voisin jopa mennä niin pitkälle, että väitän lyhyen lauseen lisäävän kertojan jämäkkyyttä ja luotettavuutta. Kun kirjallisuudentutkimus keksi epäluotettavan kertojan käsitteen, syntyi luonnollisesti erilaisia hahmotelmia kertojan epäluotettavuudesta. Jos näitä piirrelistoja haluaa lukea ilkeästi, luotettavimmaksi kertojaksi hahmottuu äkkiä tavallinen, keskituloinen, keski-ikäinen valkoinen mies. En yhtään yllättyisi jos jostain varhaisesta epäluotettavaa kertojaa kuvailevasta älyttömästä piirrelistauksesta löytyisi väite siitä, että pitkä, polveileva virke on epäluotettavuuden merkki. Sukupuolisuuden tai minkä tahansa avoin analysoiminen taas vaatisi lauseen pidentämistä - kolmen soinnun rokin voi taivuttaa sinfonisiin ulottuvuuksiin vain hyvin harva, ja subjekti-objekti-predikaatti -lauseella on hankala tehdä pikkutarkkaa, osuvaa ja kaunista metasukupuolista tekstiä. Eikä kukaan sitä kyllä vaadikaan.

Alussa siteerasin kommentteja Parnasson päätoimittajan Jarmo Papinniemen blogista. Papinniemi ilmoitti merkinnässään lehden miesnumeron valmistumisesta. Pelkkä tieto maskuliiniseen sukupuolisuuteen keskittyvän teemanumeron ilmestymisestä herätti heti tarpeen laukoa mielipiteitä. Heti oltiin tuomitsemassa miesasiamiehet, promale-liike, ja osoiteltiin Raija Siekkisen kerronnan sukupuolisuutta - liian jäyhääkö feminiiniseksi kirjoitukseksi? (Maria Jotunikin taitaa joutua tässä ukkojen sarjaan, kun taas Charles Dickens on selvä muija... tässä näkee vertailun mielekkyydenkin aika hyvin.)

Tottahan se, kyllä äijyyttä eritellään suomalaisessa miesproosassa hartaasti. Mutta se ei kai sitten lopultakaan tavoita äijää itseään ja siihen kai tarvittaisiin promale-toimintaa. Se voisi alkaa jo lapsesta.

Kun tytär kuuli keskustelumme miesten lukuharrastuksesta, hän nosti naamansa irti Feeniksin killasta, ja kertoi, että luokassa on lukupuu, johon saa kiinnittää omenan aina kun on lukenut kirjan. Kahdenkymmenenviiden oppilaan luokan pojat olivat kiinnittäneet puuhun kokonaista kahdeksan omenaa syksyn aikana. Se on alle yksi kirja per poika - ja jos uskotaan kirjallisuuden kykyyn vaikuttaa ihmisen ajatteluun, mielikuvitukseen, empatiakykyyn ja itseanalyysin mahdollisuuksiin, poikien pitäisi syödä omppuja enemmän kuin puolikas lukukaudessa.