oi sin pa jää vim pi !

Linkkiliuta

Karri Kokon postaus Suomen Kuvalehden blogissa
"Ajaisin myös asiantuntijapiirien vaihtamista ja julkaisukynnyksen madaltamista yhä enemmän ja enemmän; päinvastoin kuin ajatellaan, mitä enemmän kirjoja on tarjolla, sitä varmemmin laadukkaat kirjailijat pääsevät esille," sanoo Teemu Manninen. Tässä on seikka, joka tavallaan muuttaa kirjallista julkisuutta. Suomalaisen kulttuuriajattelun pitäisi jo päästä irti designillekin keskeisestä "less is more"-ideologiasta, koska enemmän nyt vaan yksinkertaisesti on enemmän. Enkä ole koskaan tajunnut mitä vahinkoa surkeat kirjalliset teokset varsinaisesti tuottaisivat kenellekään, saattaisiko niiden tekijä vaikkapa olla suurissa luuloissa itsestään?

Risto Niemi-Pynttärin "amerikanserkku" eli kirjallinen agentti, jonka rooli on samantapainen kuin managerin musiikkiteollisuudessa, jos nyt oikein ymmärsin. Ajatus, ja rooli, joka saattaa hyvinkin syntyä, kun kustannuskenttä hajautuu ja samoja (kustannus)taloja ei enää asuta hautaan asti.

Ylen juttu kustannusalan muutoksesta. Ihan hyvä, että siitä joku juttukin tehdään, kun näyttävät joissakin muissa medioissa pitävän muutospuhetta jonkinlaisena mantrana.

Mutta. Heti ingressiä seuraa ensimmäinen hupaisa lause: "Ykkösen Aamu-tv:ssä vierailleet Laiho ja Tapaninen korostavat, että suomalainen kirjallisuus ei ole kriisissä" (niin, eihän maailmantalouskaan ole). Jotenkin puuttuu taju siitä, että kirjallisuuden kustantamisen ja markkinoinnin muutos on _jo_ aiheuttanut ns. kriisin kirjallisuuteen. Se on kriisissä, ja on ollut. Se lienee aina kriisissä, onko kriisi oikeastaan sen luonne? Tämä nyt on vain typonsyömä Wikipedia, mutta kuitenkin: "Kriisi on ihmiselle tai organisaatiolle tapahtuvaa uusi tilanne, jossa aiemmin oppimamme ongelmien ratkaisukeinot eivät toimi. [...] Kriisi yleisesti tarkoittaa kreikkalaisen sanan krisis (suom. "päätös") mukaisesti käännekohtaa jossa yksilön tai ordanisaation tulevaisuuden suunta määräytyy, paremmaksi tai huonommaksi toimiemme mukaan." Itse asiassa kriisi ei kuulosta ollenkaan pahalta, vaan ideaaliselta tilanteelta: tulevaisuuteen voidaan vaikuttaa toimimalla, ja pitää löytää uusia ratkaisumuotoja vanhojen sijaan. No, joka tapauksessa herrat Laiho & Tapaninen pitävät kriisiä kustantamojen, ei kirjallisuuden ongelmana - täytyy vaan hämmästellä sen jätkän sinisilmäisyyttä tai juksaushermoa, joka väittää ettei kirjallisuutta markkinatalouden verkostoissa kannattelevan rakenteen kriisi vaikuttaisi mitenkään kirjallisuuteen. HÖPÖ HÖPÖ.

JA kun WSOY on kyseessä, täytyisi varmaan muistaa ja tajuta, että Sanoma-konserni hallitsee suomalaista mediaa todella laaja-alaisesti. Tietysti WSOY on vain pieni osa suuressa kokonaisuudessa, mutta ainakin kaunokirjallisuuden vähäisen kentän muutokset vertautuvat nyt media-alan muutoksiin, joista ei kai sanomalehdissä hirveästi kirjoitella. Jos kustannusala tuntuukin hajaantuvan useampien toimijoiden ja yrittäjien käsiin, media senkun keskittyy.


Vielä kaunokirjallisuutta:

Teemu Mannisen Futurama ilmestyi. Siitä kaiketi myöhemmin lisää.

Tavallisesta runoudesta

sanot yhtä, tarkoitat toista

merkitset kolmatta
etkä edes odota että pysyisin perässä

olet runoni
vaikea ymmärtää

J. Karjalainen, "Runo" (Kookospähkinäkitara, 1987)

“Mies ei voi koskaan tietää, mitä nainen haluaa. Se on oikein, mielenkiintoista ja takaa että mielenkiinto ja laji säilyvät.”
- nimimerkki Kosti, “Runoja, runoja”, Kirsi Pihan Lukupiiri -blogin kommenttiosio

J. Karjalaisen laulusta voisi päätellä, että rakastettu - olkoon nainen tai mies - on kuin runo. Nimimerkki Kosti puhuu asian auki suoraan: runous tarvitsee feminiinistä salaperäisyyden verhoa. Kirsi Pihan taannoisesta blogimerkinnästä voisi päätellä, että runo on kuin romanttinen kohtaaminen. Selitettynä se banalisoituu: "Runo on minusta poikkeuksellisen intiimi kerronnan muoto. Siitä puhuminen helposti – ainakin minulle – banalisoi hienon tunteen. Runo sallii herkkien asioiden ilmaisun ilman, että niistä tulee lässyttäviä, epätosia. Puhuminen siitä helposti tuhoaa kauniin hetken. Liiat sanat selittämässä runosta syntynyttä tunnetta pilaavat sen." Ehkä tässä yhteydessä on asiatonta miettiä sitä, että makkaran alkuperää ajatteleva menettää helposti ruokahalunsa.

Toisaalta Kirsi Pihan sanoista nousee yksi reipas ajatuksentaimi. Jukka Petäjän kritiikin myötä herännyt keskustelu on saanut monet jo pohtimaan kokeilevan ja ei-kokeilevan runon eroa. Onkohan se yksikertaisuudessaan juuri tässä: “liiat sanat selittämässä runosta syntynyttä tunnetta pilaavat sen”. Kokeileva runo tuntuu vaativan selityksiä, koska se ei kykene herättämään lukijassa sellaista tunnetta, jonka liika selittäminen tärvelisi. Tämä on tietysti epämääräisesti sanottu, mutta joka tapauksessa väite on toistuva.

Liikuttuminen on siis asia, jota runouteen perehtymätön mutta kylläkin runoudesta jollain tasolla pitävä lukija hakee. Ainakin tämä välittyy Kirsi Pihan tekstistä ja blogin valtavaksi paisuneesta kommenttiosiosta (yli 200), jossa erääksi keskustelun kantavista teemoista nouseekin juuri koskettavuus.

Onko tavallinen runo sitten juuri koskettava runo? Silloinhan kokeellinen runo olisi nimenomaan ei-koskettava. Kun kokeellisuutta erityisesti alleviivataan arvosteluissa, silloin ollaan tavallisesti joko hämmentyneitä tai suuttuneita. Silloin arvostelusta tulee myös helposti runon teknisten seikkojen listaamista (tosin tämä viimeaikainen surullinen Petäjä-esimerkki teki senkin väärin).

Kokeellisuuden ja ei-kokeellisuuden lähinnä mielikuviin vetoava erottelu on hämmentävä seikka sinänsä. En väitä, että mitään eroa ei olisi, vaan että ero olisi tehtävä selvästi, eikä laukomalla moittivia epämääräisyyksiä. Tunnen kuitenkin paljon ihan tavallisia runoista kiinnostuneita lukijoita, joiden runouskäsitystä voisi kutsua holistiseksi. Heidän ei tarvitse rakentaa lukemiselleen aitoja, vaan heillä on herkkyyttä tekstin keinoille. Jos luetaan vispoa tai flarfia, ei sitten odotetakaan että sielu ryhtyisi näyttämään eteerisiä maisemakuvia tai soittelemaan intohimoisia säveleitä ohikulkeneen naisen helmanheilahdukselle.

Teoreettisempia arvauksia tietysti voisi esittää. Suurin osa nyt toimivista suomalaisista kriitikoista on saanut kirjallisuuskoulutuksensa yliopistoissa, joiden runoanalyysiopetuksen vallitsevat välineet tulevat suoraan modernistisen runon estetiikasta. Toisin sanoen opit kuvallisuudesta, intertekstuaalisuudesta ja esimerkiksi puhujan (tai lyyrisen minän, runon minän) käsitteet joko muuttuvat tai jäävät kokonaan vaille pohjaa erilaisen poetiikan varaan rakennetuissa teksteissä. Nämä uuskriittisen perinteen opit saattoivat jäädä hampaattomiksi myös vanhemman avantgarden edessä, josta on kuitenkin muodostunut klassikoita, Suomessa esimerkiksi Kari Aronpuron Aperitiff - avoin kaupunki (1965) kuuluu näihin.

Alan silti uskoa yhä enemmän, että kustannustoiminnan muutos on nyt suurin tekijä, joka erottaa tavallisen runon... epätavallisesta. Kysymys ei ole vain formaalista estetiikasta vaan institutionaalisesta muutoksesta. Runous on kai kustantamoille jokseenkin tuottamatonta toimintaa, mutta välttämätöntä, koska laadukkaan runouden tuottaminen on tae itse kustantamon laadukkuudesta ja merkittävyydestä. Se, että runoutta tehtäisiin taitavasti ja jopa ammattimaisesti muualla, ei oikein tunnu mahtuvan kuvioon. Ammattimaisuudesta puhuminen nyt on muutenkin naurettavaa runouden yhteydessä, koska Suomessa ei taida pystyä elämään runoja kirjoittamalla. Minusta ammattilaisuus tarkoittaa sitä, että jotakin asiaa voi tehdä elääkseen, eikä se ole mikään hämärä työn laatumääre.

Kun HS uutisoi esikoispalkintoehdokkaista, alaotsikossa luki jotain tällaista: "kustantamot supistivat tarjontaa, mutta harrastustoiminta harppoo eteenpäin". Vihjauksesta käsittää helposti, että book-on-demand -kustantaminen on harrastustoimintaa. Alkuperäistä uutista en jostain syystä netistä löydä, mutta pari kommenttia on tässä.

Kuitenkin tämä alkaa nykytilanteessa olla jo todella paksu väite. Isot kustantamot eivät varmaankaan ole jättäneet esikoisrunoja julkaisematta tänä vuonna siksi, että tarjolle lähetetyt käsikirjoitukset olisivat olleet huonoja? Huonous ei ole syy siihen, että hyvin monen hyvän runoilijan kirjoja ovat julkaisseet pienkustantamot. Isojen kanssa käy väkisinkin niin, että kymmeniä loistavia käsikirjoituksia tulee torpatuksi milloin mistäkin syystä, jos vuodessa julkaisuohjelmaan ei pääse välttämättä edes yhtä kirjaa uudelta tekijältä.

Joten en oikeastaan usko, että tämä näennäinen kiista kokeilevuuden ja ei-kokeilevuuden estetiikasta olisi ollenkaan esteettinen kysymys. Kokeilevasta runoudesta kirjoittavat arvostelijat eivät koskaan hahmottele tavallisen tai normaalin runouden keskeisiä piirteitä - johtuneeko sitten siitä, että tietynlaisen "omaäänisyyden" löytäminen ja korostaminen taideteoksissa on nykyisen länsimaisen taideinstituution ja siksi myös kritiikin keskeisimpiä dogmeja.

Mutta on tässä maailmassa tapahtunut jotain erikoista, kun runoja aletaan siteerata ja analysoida blogien ja arvostelujen kommenttiosioissa, kuten nyt tuolla Kirsi Pihan blogissa tai Petäjä-keskustelussa. Se on riemukasta jos mikä.