Näytetään tekstit, joissa on tunniste pääskynen ja lepakko. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pääskynen ja lepakko. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 13. joulukuuta 2009
tiistai 8. joulukuuta 2009
Nykyrunon nylkijät
Tämä teksti on pieni lähilukuanalyysi Jukka Koskelaisen kirjoittamasta arvostelusta (HS 8.12.2009), jonka kohteena on Pauliina Haasjoen Pääskynen ja lepakko (2009, Otava). Koskelaisen teksti on sinänsä Hesarin normaalia tasoa, mutta samalla merkki siitä, miten alas voi normaali taso valua, kun kriitikot lopettavat kokoelmien lukemisen ja keskittyvät pönkittämään keksimiään asemia. Petäjältä taisi päästä ilmoille nykyrunouden peikko, jonka olemassaoloon näemmä muutkin Hesarin kriitikot uskovat.
Koskelainen kirjoittaa: "Välillä tuntuu, että nykyään runoilijan pitää kirjoittaa mahdollisimman paljon arvoituksia, ottaa etäisyyttä välittömään kokemukseen. Ettei vain kukaan erehtyisi arvelemaan, että ollaan tosissaan ja ettei ymmärretä leikkiä kielellä." Puhuuko hän nyt todellakin Pauliina Haasjoesta? Minä olen ainakin oppinut tuntemaan Haasjoen tähän saakka suhteellisen suorasanaisena ja tietyssä mielessä perinteisenäkin tekijänä - ei sillä, että hänen teemansa olisivat mitenkään helppoja tai että hänellä olisi jotenkin simppeli ote kieleen, vaan Haasjoki on juuri niitä runontekijöitä, jotka hyödyntävät hyvin "runollisia" keinoja. Ja runous ei tapaa käyttää kieltä suoralla tavalla. Haasjoen runojen kielellisyys on vanhastaan muistuttanut esimerkiksi Mirkka Rekolan tapaa "leikkiä kielellä", joka on käsittääkseni vielä lyyrisen sopivaisuuden rajoissa.
Ainoakaan Koskelaisen tekstilainaus Pääskysestä ja lepakosta ei osoita, että Haasjoen ote olisi jotenkin nykyrunollisen arvoituksellinen tai kielikeskeinen. Jostain syystä hän kuitenkin lähtee tuomaan esille näitä yleisiä huoliaan Haasjoen kohdalla.
Ingressissä Koskelainen väittää, että Pääskysen ja lepakon "runot haparoivat ja lopulta avartuvat". Selvä. Arvostelun ensimmäisessä lauseessa "[a]lku jättää kylmäksi, jatko taasen innostaa" - joo, niinhän se ingressikin sanoo. Seuraavan lauseen mukaan Haasjoen kirja "tuntuu aluksi haparoivan". Ihanko? Sitten Koskelainen käyttää joitakin lauseita kuvaillakseen Haasjoen haparointia. Kunnes taas: "mutta puolivälin paikkeilla runot yhtäkkiä avartuvat". Muutaman lauseen päässä jälleen: "kirja on epätasainen, mutta se kääntyy voitoksi". Koskelaisen teksti on sikäli epäselvää, etten ymmärrä viittaako "voitoksi kääntyminen" jälleen kirjan heikkoon alkuun ja parempaan loppuun vai siihen, että kokonaisuus kuitenkin kääntyy voitoksi. Luultavasti Koskelainen ei tarkoita jälkimmäistä, koska tottahan hän silloin kuvailisi perusteellisemmin Haasjoen kirjasta löytämiään hyviä tekstejä. Esimerkiksi Koskelaisen poiminta palloa pyörittävästä kovakuoriaisesta on loistava, mutta en pysty Koskelaisen tekstistä päättelemään ollenkaan pitääkö kriitikko runoa huonona, "parempana" vai jopa hyvänä.
En tässä nyt vaadi Koskelaista kiittämään Haasjoen kirjaa, en ole edes lukenut Pääskystä ja lepakkoa. Mutta minusta olisi oikein hienoa, jos kriitikko edes onnistuisi perustelemaan miksi kirja on alusta haparoiva ja lopulta hyvä. Hän ei onnistu valaisemaan sen heikkouksia tai vahvuuksia millään tavalla, lähinnä sumentamaan lukijan käsityksen koko kirjasta. Kenen tarkoitusperiin tällainen pseudokritiikki sitten sopii? Kritiikin pitäisi - oli se sitten teilaus tai neutraali tai ylistys - ainakin pystyä kertomaan jotain kohteestaan.
Koskelaisen arvostelu sisältää yksittäisiä sumeuden helmiä: "ote maailmaan on vieraannutettu kovin etäiseksi". Kovin etäiseksi vieraannuttaminen mahtaa olla jo planeettojen välinen matka. Ja miten voi vieraannuttaa kovin etäiseksi otteen maailmasta? Samaten Koskelainen ryhtyy yhtäkkiä puhumaan "runouden lähtökohdista", jotka osa runoista sentään pystyy "pyyhkimään pois".
Eikö Koskelainen voisi yksilöidä näitä "lähtökohtia" jotenkin, vai riittävätkö vihjaukset nykyrunoudesta, kielellisestä leikistä ja tosissaanolemisen kainostelusta tosiaan kuvaamaan Haasjoen lähtökohtia? Kenties Koskelainen jahtaa kielen ja todellisuuden välistä suhdetta, joka ei hänen mielestään ole riittävän kiinteä nykyrunoudessa yleensä ja Pauliina Haasjoen runoudessa erityisesti. Mutta tämä seikka täytyy pusertaa ulos Koskelaisen tekstistä, koska hän lähinnä vihjailee sapienti sat -tyylisesti. Jos Koskelainen väittääkin, että Haasjoen "lauseet jäävät usein irralleen, viitataan moneen suuntaan [...]", niin kriitikko ei jää tässä lajissa runoilijasta jälkeen. Lisäksi Koskelainen mainitsee Haasjoen käyttävän konditionaalia taajaan, mutta onnistuu kirjoittamaan arvostelun pitkälti passiivimuodossa.
Koskelaisen arvostelu on otsikoitu "Eläimet kantavat allegorian taakkoja". Arvostelu ei vastaa otsikkoon paitsi lainaamalla Haasjoen tekstiä, jossa sanotaan näin: "anoin sinulle että eläimet kokevat täydellisen muodonvaihdoksen / saavat suotta kantaa allegorian taakkoja." Onkohan kyseessä varmasti sana "anoin", vai onko se kenties "sanoin"? Palaan asiaan tarkistettuani sen.
Tahtoisin tietää, millaista kulttuurisivujen tai runouden lukijaa tällainen kritiikki palvelee. Turha tässä on valitella tilan suppeutta sanomalehdissä, kun kokenutkin kriitikko haaskaa vähät merkkinsä saman asian toisteluun. Parituhatta merkkiä on vähän, mutta ainakin siinä olisi voinut esimerkiksi vastata omaan otsikointiinsa tai puhua Haasjoen kirjan teemoista tai tyylistä. Nyt Koskelainen onnistuu tekemään samat virheet kuin Haasjoki on hänen mielestään tehnyt: arvostelu on hämärä, abstrakti, sen lauseet eivät oikein liity toisiinsa ja sitä leimaa jokin "näytöntarve".
Harmillista Haasjoen kirjan kannalta on se, että muita arvosteluja verkosta ei löydy - vain yksi Kirjavinkit-sivuston juttu, joka on sekin jo huomattavasti Koskelaisen hämärää huiskentelua informatiivisempi. Surullista onkin, että Koskelainen ei ole ainoa, joka Hesarissa kirjoittaa tähän tapaan, lehden kritiikkeihin on vakiintunut selkeämmän ja helppolukuisemman runouden perään itkeskely. Vaatimus ei useinkaan saa edes positiivista ilmiasua, vaan vain negatiivisen: moititaan jatkuvasti kielikeskeisyyttä tai arvoituksellisuutta sekä asiallisissa että asiattomissa yhteyksissä. Mutta nämä Hesarin toistuvat kummalliset kritiikit saavat minut jo itkeskelemään selkeämmän ja helppolukuisemman kulttuurisivuston perään.
Ai niin, eikös se ollut Pauliina Haasjoki, joka kirjoitti ensimmäisen viestin Jukka Petäjän arvostelua seuranneeseen keskusteluketjuun?
[Edit: kyllä verkosta löytyy vielä! Arvostelu "Taivaallinen tutka", Skenet.fi ]
Koskelainen kirjoittaa: "Välillä tuntuu, että nykyään runoilijan pitää kirjoittaa mahdollisimman paljon arvoituksia, ottaa etäisyyttä välittömään kokemukseen. Ettei vain kukaan erehtyisi arvelemaan, että ollaan tosissaan ja ettei ymmärretä leikkiä kielellä." Puhuuko hän nyt todellakin Pauliina Haasjoesta? Minä olen ainakin oppinut tuntemaan Haasjoen tähän saakka suhteellisen suorasanaisena ja tietyssä mielessä perinteisenäkin tekijänä - ei sillä, että hänen teemansa olisivat mitenkään helppoja tai että hänellä olisi jotenkin simppeli ote kieleen, vaan Haasjoki on juuri niitä runontekijöitä, jotka hyödyntävät hyvin "runollisia" keinoja. Ja runous ei tapaa käyttää kieltä suoralla tavalla. Haasjoen runojen kielellisyys on vanhastaan muistuttanut esimerkiksi Mirkka Rekolan tapaa "leikkiä kielellä", joka on käsittääkseni vielä lyyrisen sopivaisuuden rajoissa.
Ainoakaan Koskelaisen tekstilainaus Pääskysestä ja lepakosta ei osoita, että Haasjoen ote olisi jotenkin nykyrunollisen arvoituksellinen tai kielikeskeinen. Jostain syystä hän kuitenkin lähtee tuomaan esille näitä yleisiä huoliaan Haasjoen kohdalla.
Ingressissä Koskelainen väittää, että Pääskysen ja lepakon "runot haparoivat ja lopulta avartuvat". Selvä. Arvostelun ensimmäisessä lauseessa "[a]lku jättää kylmäksi, jatko taasen innostaa" - joo, niinhän se ingressikin sanoo. Seuraavan lauseen mukaan Haasjoen kirja "tuntuu aluksi haparoivan". Ihanko? Sitten Koskelainen käyttää joitakin lauseita kuvaillakseen Haasjoen haparointia. Kunnes taas: "mutta puolivälin paikkeilla runot yhtäkkiä avartuvat". Muutaman lauseen päässä jälleen: "kirja on epätasainen, mutta se kääntyy voitoksi". Koskelaisen teksti on sikäli epäselvää, etten ymmärrä viittaako "voitoksi kääntyminen" jälleen kirjan heikkoon alkuun ja parempaan loppuun vai siihen, että kokonaisuus kuitenkin kääntyy voitoksi. Luultavasti Koskelainen ei tarkoita jälkimmäistä, koska tottahan hän silloin kuvailisi perusteellisemmin Haasjoen kirjasta löytämiään hyviä tekstejä. Esimerkiksi Koskelaisen poiminta palloa pyörittävästä kovakuoriaisesta on loistava, mutta en pysty Koskelaisen tekstistä päättelemään ollenkaan pitääkö kriitikko runoa huonona, "parempana" vai jopa hyvänä.
En tässä nyt vaadi Koskelaista kiittämään Haasjoen kirjaa, en ole edes lukenut Pääskystä ja lepakkoa. Mutta minusta olisi oikein hienoa, jos kriitikko edes onnistuisi perustelemaan miksi kirja on alusta haparoiva ja lopulta hyvä. Hän ei onnistu valaisemaan sen heikkouksia tai vahvuuksia millään tavalla, lähinnä sumentamaan lukijan käsityksen koko kirjasta. Kenen tarkoitusperiin tällainen pseudokritiikki sitten sopii? Kritiikin pitäisi - oli se sitten teilaus tai neutraali tai ylistys - ainakin pystyä kertomaan jotain kohteestaan.
Koskelaisen arvostelu sisältää yksittäisiä sumeuden helmiä: "ote maailmaan on vieraannutettu kovin etäiseksi". Kovin etäiseksi vieraannuttaminen mahtaa olla jo planeettojen välinen matka. Ja miten voi vieraannuttaa kovin etäiseksi otteen maailmasta? Samaten Koskelainen ryhtyy yhtäkkiä puhumaan "runouden lähtökohdista", jotka osa runoista sentään pystyy "pyyhkimään pois".
Eikö Koskelainen voisi yksilöidä näitä "lähtökohtia" jotenkin, vai riittävätkö vihjaukset nykyrunoudesta, kielellisestä leikistä ja tosissaanolemisen kainostelusta tosiaan kuvaamaan Haasjoen lähtökohtia? Kenties Koskelainen jahtaa kielen ja todellisuuden välistä suhdetta, joka ei hänen mielestään ole riittävän kiinteä nykyrunoudessa yleensä ja Pauliina Haasjoen runoudessa erityisesti. Mutta tämä seikka täytyy pusertaa ulos Koskelaisen tekstistä, koska hän lähinnä vihjailee sapienti sat -tyylisesti. Jos Koskelainen väittääkin, että Haasjoen "lauseet jäävät usein irralleen, viitataan moneen suuntaan [...]", niin kriitikko ei jää tässä lajissa runoilijasta jälkeen. Lisäksi Koskelainen mainitsee Haasjoen käyttävän konditionaalia taajaan, mutta onnistuu kirjoittamaan arvostelun pitkälti passiivimuodossa.
Koskelaisen arvostelu on otsikoitu "Eläimet kantavat allegorian taakkoja". Arvostelu ei vastaa otsikkoon paitsi lainaamalla Haasjoen tekstiä, jossa sanotaan näin: "anoin sinulle että eläimet kokevat täydellisen muodonvaihdoksen / saavat suotta kantaa allegorian taakkoja." Onkohan kyseessä varmasti sana "anoin", vai onko se kenties "sanoin"? Palaan asiaan tarkistettuani sen.
Tahtoisin tietää, millaista kulttuurisivujen tai runouden lukijaa tällainen kritiikki palvelee. Turha tässä on valitella tilan suppeutta sanomalehdissä, kun kokenutkin kriitikko haaskaa vähät merkkinsä saman asian toisteluun. Parituhatta merkkiä on vähän, mutta ainakin siinä olisi voinut esimerkiksi vastata omaan otsikointiinsa tai puhua Haasjoen kirjan teemoista tai tyylistä. Nyt Koskelainen onnistuu tekemään samat virheet kuin Haasjoki on hänen mielestään tehnyt: arvostelu on hämärä, abstrakti, sen lauseet eivät oikein liity toisiinsa ja sitä leimaa jokin "näytöntarve".
Harmillista Haasjoen kirjan kannalta on se, että muita arvosteluja verkosta ei löydy - vain yksi Kirjavinkit-sivuston juttu, joka on sekin jo huomattavasti Koskelaisen hämärää huiskentelua informatiivisempi. Surullista onkin, että Koskelainen ei ole ainoa, joka Hesarissa kirjoittaa tähän tapaan, lehden kritiikkeihin on vakiintunut selkeämmän ja helppolukuisemman runouden perään itkeskely. Vaatimus ei useinkaan saa edes positiivista ilmiasua, vaan vain negatiivisen: moititaan jatkuvasti kielikeskeisyyttä tai arvoituksellisuutta sekä asiallisissa että asiattomissa yhteyksissä. Mutta nämä Hesarin toistuvat kummalliset kritiikit saavat minut jo itkeskelemään selkeämmän ja helppolukuisemman kulttuurisivuston perään.
Ai niin, eikös se ollut Pauliina Haasjoki, joka kirjoitti ensimmäisen viestin Jukka Petäjän arvostelua seuranneeseen keskusteluketjuun?
[Edit: kyllä verkosta löytyy vielä! Arvostelu "Taivaallinen tutka", Skenet.fi ]
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
