Pamfletti uuden vuosikymmenen uudelle kritiikille

1. Kaikkihan jo tietävät, että runous on uutta. Samaan tapaan uutta kuin se oli jo ainakin 1920-luvulla ja 1960-luvulla. Kritiikki on vanhaa, kaavamaista, arvattavaa, kaupallista, tylsää, tyhmää, ymmärtämätöntä.

2. Uusi runous vaatii siis uuden kritiikin (en ole ajatuksen äiti, kyseessä on kansainvälinen huutolaislapsi). Ennenkuin voidaan aloittaa uusi kritiikki (new criticism, ei jestas), täytyy kysyä mikä uudessa runoudessamme on uutta – on vastattava, ettei mikään ole radikaalisti uutta. Täytyy kysyä lisää, kysymys on esitettävä kokonaiselle kirjallisuudelle: mikä uudessa kirjallisuudessamme, uudessa kustannustoiminnassamme, uusissa julkaisutavoissamme on uutta? (Meitittelen meitä, koska se on osallistavaa)

3. Uuteen kritiikkiin on suunnattu muotovaatimuksia, kuten Daniela Flomanin esittämät . Tällöin kritiikki muuttuisi huokoisemmaksi suhteessa kohteensa ja esimerkiksi rakentaisi kriittisyyttä siihen sen omalla kielellä. Jos lavastus on verbaalinen ja runollinen, kritiikki toimii parhaiten silloin kun lukija on lukenut myös kohdeteoksen. Kaukana tästä ei ehkä ole vanha, impressionistiseksi kutsuttu kritiikin muoto.


4. Eläytyvät, tekstin tilaan astuvat, runolliset ja esseistiset kritiikin muodot vaativat kriitikon aseman muuttumista. Kriitikon on muututtava lukijasta entistä syvemmin kirjoittajaksi, jonka on myös luettava totisemmin ja antaumuksellisemmin ja kirjoitettava täsmällisemmin ja rohkeammin. Mutta kriitikon on myös säilytettävä itsensä. Kohdetekstin kaiuttaminen ei ole välttämätöntä.

5. Kritiikki alkaa tarvita jälleen tilaa. Jos lehdet eivät mukaudu, ne putoavat kritiikistä ja saavat pitää kirjaesittelynsä. Takauma: Pekka Tarkka sanoo kirjoituskokoelmansa alussa, että on vaadittu kriitikkoja julkaisemaan tekstejään kirjakokoelmana vanhaan tapaan, jotta kriitikkokin asettuisi välillä arvioitavaksi (Sanat sanoista. Arvosteluja ja kirjoituksia 1957-1984). Tarkan kritiikit ovat suhteellisen pitkiä ja perusteellisia, yli neljä kirjan tekstisivua ei ole harvinaisuus. Nykyisistä sähkemäisistä lehtikritiikeistä vain hullu kokoaisi kirjan.

6. Kritiikin on löydettävä uudet julkaisukanavat samaan tapaan kuin osa kirjallisuudesta on ne jo löytänyt, ja vallattava se tila, minkä teksti vaatii.

TAI:

7. Kritiikin on opittava ilmaisemaan itseään myös hyvin typistetyssä muodossa, eli tihentyä runon tapaan. Modernistisen runoestetiikan pitäisi muuttaa majaansa runouden tontilta kritiikin tontille, koska sen kielikin on niin arkistunutta, että lyhyt täsmähavaintojen luettelo riittää siirtämään vaikutelman kohdeteoksesta lukijalle. Ajatelkaa Paavo Haavikon runoja kritiikkeinä. Toimisivat.

8. Kaikki ammattilaisuus on unohdettava. Pätevyys on unohdettava. Ne ovat pelkkiä itsetehostuksen ja kontrollin muotoja. Kritiikin on muistettava, että se on olemassa itsessään ja sen on reflektoitava itseään vain muita varten – kirjallisuutta itseään ja sen lukijoita varten. Kritiikki voi ajatella itseään vain silloin ja sellaisena aikana, kun sen on muututtava. Kuten nyt.

9. Kriitikolla saa olla kirjallisuuskäsitys. Se saa näkyä. Kriitikolla on oltava käsiala. Sekin saa näkyä.

10. Kritiikin suurimpia lahjoja on innostus. Eetos näkyy silloinkin, kun käsilläoleva teos ei miellytä kriitikkoa. Sen suurimpia vihollisia on tympääntyminen, kyllästyminen, eltaantuminen ja vakaa usko siihen, että on jo kaiken nähnyt (täytyy muistaa ettei koskaan kiiltomatoa!).

11. Kriitikko ei koskaan ole epäonnistunut kirjailija – tähän asemaan voi päätyä ainoastaan kritiikin väärien lähtöoletusten kautta.

12. Kritiikin on tehtävä eroja silloinkin, kun se ei voi tehdä eroja arvoasteikolla. Sen on voitava hylätä arvoasteikko, tai ainakin irrottaa sen vanhasta kunnon julkaisukynnys-ammattilaisuus -ajattelusta. Sen on otettava teokset teoksina, eikä vaikkapa esikoisina. Sen täytyy lakata alleviivaamasta instituutioita, jotka palvelevat kirjamyyntiä mutta eivät lukemista ja kirjallisuutta (saman ilmiön kääntöpuolina).

13. Kuten kaikki muutkin, kriitikot alkavat olla tilapäistöä. Ensin kirjallisessa julkisuudessa oli professoris- ja kirjailijakriitikkoja, jotka tekivät tekstejä varsinaisen työnsä ohessa ja toivat ne lehtien toimituksiin. Sitten tuli toimittajakriitikoiden aika. Heillä oli työpaikat, ja heitä on yhä ja heillä yhä on työpaikat. Nyt homma pyörii keikkalaisten, avustajien ja amatöörien avulla. Kritiikon ekonomis-sosiaalinen status on ymmärrettävä.

14. Rohkeus.