maanantai 18. lokakuuta 2010

Ohos, runoraatia

Katsoin eilen runoraadin Yle Areenasta. Muutama kysymys:

- miks kolme viidestä runoilijasta oli jotain ihme professoreita & museonjohtajia?
- jos joku random tyyppi puskametsästä tarjoais jonnekin samanlaista runoa kuin Teemu Mäki luki, pääsiskö kässäri läpi?
- mistä Saska Saarikoski tykkää?

perjantai 15. lokakuuta 2010

Voi vaikeutta

Aloin ajatella kirjallista vaikeutta seurattuani Tommi Melenderin blogissa käytyä keskustelua Markku Eskelisen vaikutuksesta. Kertomusten perusteella on ilmiselvää, että Eskelinen antoi aikanaan kasvot postmodernille. Lisäksi keskustelun sivutuotteena selviää, että postmoderni on akateemista, eli pikemminkin kirjallisuudentutkimuksen kuin kansallisen kirjallisuutemme heiniä. Eskelinen ja mm. Leevi Lehto, postmoderni taiteilija hänkin, ovat saaneet töillensä huomiota akateemisissa opinnäytteissä. Kenties tämän pohjalta voitaisiin puhua jostain akateemisesta mausta tai ymmärryksestä, jopa katsomuksesta.

Akateemisuuden tuominen suomalaiseen kirjallisuuskeskusteluun toimii aina samalla tavalla: kirjailijan on elettävä kirjailijan elämä ja kaikkihan tietävät, etteivät kalvakkaanverettömät akateemikot ole elossakaan. Jopa akateemisesti koulutetut kriitikot teeskentelevät mahdollisimman kansanomaista, leikkivät Pihtiputaan mummon aikamiespoikaa.

Asetelma on huvittava, etenkin kun merkittävä osa kirjallisuuden ja kirjallisuuskritiikin yleisöstä on Suomessa korkeakoulutettua. Nämä akateemiset tai muuten vaan avoimesti asennoituneet lukijat ovat usein kiinnostuneita siitä, mitä maan taiteilijat ovat heidän huvituksekseen tai opetuksekseen keksineet. Heitä ei välttämättä edes pieni vaikeus haittaa, useinhan sitä joutuu vaivaamaan päätään kun törmää johonkin itselle uuteen asiaan. Hyvinkoulutetut kriitikot puolestaan ovat juuttuneet voivotteluunsa ja päivittelyynsä. Ja näin eritoten niiden kohdalla, jotka avoimestikin ilmaisevat mieltyneensä moderniin postmodernin asemesta - tai kunhan vaan vihaavat postmodernia.

Olen itse vierastanut sanaa "postmoderni", jo siksi, että sana ei tarkoita mitään tai sitten se tarkoittaa liikaa. Ei ole mitään sellaista seikkaa, jonka voisi erikseen leimata postmoderniksi, koska se läpäisee koko kulttuurin. Taidan julistaa, että puhuessamme postmodernista puhumme mistä tahansa nykyrunoudesta tai nykykirjallisuudesta.

Toinen syy on se, että modernin ja postmodernin käsitteet ovat keskustelussa aina niin epämääräisiä, että puheesta tulee teennäistä. Puhutaan pelkistä makrotason rakennelmista, siis yläkäsitteistä, jotka ovat valmiiksi liian laajoja koskeakseen mitään erityistä tilannetta tai teosta. Lisäksi niihin heijastetaan kaikenlaisia tunteita, eikä vähiten katkeruutta. Ilmankos nykyrunouskin tuntuu vaikealta, kun aina pitää ajatella sitä postmodernia tai modernia. Hirvittävän raskas arsenaali, joka ei välittömästi pysty koskettamaan ainoatakaan kirjallista yksittäistapausta, mutta joka kylläkin miellyttää akateemista ennakkoluuloa ja leimakirvestelyä.

Jos nyt muistelen Jukka Petäjän nippukritiikkiä, tai tartun hetkeksi tuoreempaan, Sami Liuhdon kirjoittamaan arvosteluun Mikael Bryggerin konseptuaalis-minimalistisesta Valikoimasta asteroideja. Liuhto ottaa itse esille taustansa humanistiopiskelijana, hän siis on nauttinut akateemista sivistystä. Jukka Petäjä puolestaan käyttää vaikeaa, käsitteellistä akateemista sanastoa. Ja molemmat julistavat ylväästi ymmärtämättömyyttään nykyrunoutta kohtaan. Liuhto menee niinkin pitkälle kansan ja nykyrunouden vastakkainasettelussa, että ilmoittaa kysyneensä kansalta - ja saa vastaukseksi, että Bryggerin kirja antaa yhtä vähän kuin nykytaide, siis ei mitään. Koomisimmillaan Liuhto ehti jo vaatia "normaalia" runoutta - mikä on tietysti täysin vastakohtaista runoudelle ilmiönä, kun kerran runous on rakenteellisesti ja semanttisesti normaalista poikkeavaa kieltä.

Kysymys vaikeudesta on kiinnostanut minua pitkään. Tein graduni Dylan Thomasin (1914-1953) runoista, ja oikeastaan ensimmäinen asia minkä niiden Thomasin kanssa vietettyjen vuosien aikana jouduin selvittämään itselleni oli kysymys vaikeudesta. Jos Thomasin runot ovat itsestään selvästi vaikeita, millä tavalla ne ovat vaikeita? Tietysti tulkinnallisesti. Polysemia, kielellinen joustavuus ja useat rinnakkaiset merkitysketjut tekevät Thomasin runojen selittämisestä vaikeaa. Thomasin runot siis ovat vaikeita, koska pitävän tulkinnallisen tutkimustekstin tuottaminen niistä on vaikeaa, ja tutkimusprosessi pakottaa sellaisiin rajauksiin, jotka jättävät tekstin merkittäviä piirteitä kokonaan huomiotta.

Thomasin kohdalla on myös keskusteltu siitä onko hän modernisti vai postmodernisti. Kysymys on jokseenkin mieletön, koska se osoittaa lähinnä käsitteiden rajallisuutta. Jos jonkun lyriikka on liian vaikeaa tai tempoilevaa tai kohtuutonta, niin se on sitten postmodernia. Tällä metodilla löydämme nopeasti postmodernismimme miltä aikakaudelta tahansa, ja koko kysymyksenasettelu muuttuu lähinnä anakronismiksi.

Sen sijaan Thomasin lyriikka ei ole vaikeaa hengitettävää, syötävää tai luettavaa. Tulkitsijan omaa lukemisen tai ymmärtämisen tapaa ei kovin pitkälle voi sekoittaa sen kohteeseen - vai voiko? Vaikeus on laatusana, joka suuntautuu pääasiassa tietoon: jos teksti ei vaikuta ymmärrettävälle, tiedon piiriin otettavalle, se on vaikea. Lisäksi vaikutelma vaikeudesta voi nousta myös tekstin funktion määritelmästä: jos kirjallinen teos käsitetään ensisijaisesti kommunikaationa, siis samassa mielessä kuin suuri osa ihmistenvälisestä viestinnästä, tottahan se alkaa vaikuttaa vaikealta - siitä ei voi helposti purkaa viestiä. Mutta voidaan aivan hyvin ajatella myös mitä tahansa tunnustettua modernistista klassikkoa. Paavo Haavikko, Ezra Pound, Getrude Stein, Eeva-Liisa Manner, T.S.Eliot, Pentti Saarikoski, Mirkka Rekola. Vaikeita runoilijoita, eikös? Mitä erityisen vaikeaa on nykyrunoudessamme näihin verrattuna?

Adjektiivin "vaikea" vastakohtana mielletään tavallisesti "helppo". Tästä voidaankin päätellä, että postmodernistikriittisten kirjoittajien on helppo lukea runoutta, jonka he määrittelevät ei-postmodernistiseksi. Kun joku runoilija ei ole vaikea, hän olkoon sitten helppo! Ei varmaankaan mikään kunniamaininta runoilijalle.

Vai olisiko kysymys jostain muusta? Kenties akateemisesti koulutettujen kriitikoiden opinkehästä. Korkeakirjallisen modernismin hermetiikan alkeet opittuaan ei kriitikon tarvitse enää vaivautua kuin tunnistamaan ne, pinnallinen havainto riittää. Sen jälkeen kaikki muu alkaa tuntua vaikealta. Mutta en oikeastaan ymmärrä missä kohtaa kansan miellyttämisen voi sotkea tähän. Jos ajatellaan runouden marginalisoitumisen historiaa, eikö se alkanut modernismin valta-ajasta? Se oli runouden kirjallistumisen hetki, ja sillä hetkellä lukijakunnat alkoivat kaventua (jos ne eivät nyt niin ideaalisen jättimäisiä olleet aiemminkaan). Verrattuna johonkin Eino Leinoon, Lauri Viitaan tai Kaarlo Sarkiaan ovat monet korkeamodernistimme edelleen vain harvojen lukemistoa, hermeettisiä herkkupaloja. Siksi tuntuukin keinotekoiselta asettaa modernistinen ja postmodernistinen elitismi toistensa vastakohdiksi, ja ryhtyä rakentamaan laajoille yleisöille tarkoitettuja runoarvosteluja tämäntapaisten makujen päälle. Kriitikon voima on kyky lukea ja kyky selittää, parhaimmillaan kyky murtaa hermeettisiä kehiä.

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

sunnuntai 12. syyskuuta 2010

muodokas

- mikä on muoto

- mikä on sisältö

- onko erikseen muodontuottajia ja sisällöntuottajia

- vastaako muoto ruumista

- ja sisältö vastaavasti sielua

- miten tämä liittyy (kirjallisiin) teoksiin

...ja kiitos lukuisista muodollisista kannanotoista kommenttilootassa jo etukäteen.

[ja eihän tartte perustaa formalismia tän merkinnän jälkeen]

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Luettelo

mullon pieni kysymys: jos kirjassa on luetteloita, miks sitä sanotaan luettelomaiseksi?

perjantai 3. syyskuuta 2010

Tyly objektiivinen korrelaatti

Tänään [edit: ei ollut tänään, vaan 4.8., en vaan näe päivää tuossa ksml-nettisivulla, se näkyy Savon Sanomissa -- Heiskanen itse kirjoittaa arvostelusta tässä] ilmestyi Keskisuomalaisessa Hannu Waaralan arvostelu Marjo Heiskasen runokirjasta Äänes (Siltala, 2010). En jälleenkään ota mitään kantaa kirjaan, jota en ole lukenut, mutta arvostelussa on eräs mielenkiintoinen yksityiskohta:

"Heiskasen sinänsä nokkelaa kokelmaa lukiessa kaipaa taas T.S. Eliotin lanseeraamaa "objektiivista korrelaattia", runouden olemisen kiinteää perustaa."

Kaipaa... mitä? Miksi ihmeessä arvostelija mainitsee Eliotin objektiivisen korrelaatin käsitteen? Ja vielä "kaipaa", passiivimuodossa! Suurin osa arvostelun potentiaalisista lukijoista ei varmasti tiedä mitä objektiivinen korrelaatti merkitsee, siksi onkin tyylikkään elitististä mainita se "runouden olemisen kiinteänä perustana". Ja passiivihan korostaa kirjoittajan objektiivisuutta ja asiantuntevuutta.

Sacred Woodissa (1922) ilmestyneessä tekstissä "Hamlet and his Problems" Eliot määrittelee objektiivisen korrelaatin seuraavasti:

The only way of expressing emotion in the form of art is by finding an "objective correlative"; in other words, a set of objects, a situation, a chain of events which shall be the formula of that particular emotion; such that when the external facts, which must terminate in sensory experience, are given, the emotion is immediately evoked.

Oikeastaan on samantekevää mitä objektiivinen korrelaatti merkitsee. Eliotin ylläoleva määritelmä on varsin väljä ja epämääräinen: viime kädessä objektiivinen korrelaatti merkitsee taideteoksen kykyä herättää joku tietty, hallittu tunne-elämys, joka vaikkapa osallistaa yleisön henkilöhahmon tunnetilaan. T.S. Eliotille se merkitsi näppärää tapaa todistaa miksi Shakespearen Hamlet epäonnistuu yhdellä keskeisellä kirjallisen taideteoksen osa-alueella: se ei pysty konkretisoimaan henkilöhahmon tunnetilaa lukijalle aistivoimaisesti. Eliot luonnollisesti jättää huomiotta Hamletin luonteen näytelmänä ja lukee sitä kuin tekstiin vangittua runoa. Lisäksi Eliotin keskeinen argumentti on se, että Hamletin tunteet ylittävät näytelmätekstin niille luomat puitteet, eivätkä siksi löydä objektiivista korrelaattia. Tuntuu, että teoria on jopa psykologisesti heikko, koska tunneilmaisun, empatian ja liikuttumisen lait eivät ole kovinkaan yksinkertaisia. Miten kuvata koteloitumista, juuttumista ja sulkeutuneisuutta katharttisella tavalla? Objektiivinen korrelaatti ei Eliotin tekstissä vaikuta suinkaan miltään runouden olemuksellisuudelta, vaan nuijalta, jolla voidaan lyödä päähän teosta, joka epäonnistuu sykähdyttämään runoilija-teoreetikon sydäntä.

Marjo Heiskasenkin kohdalla objektiivinen korrelaatti päätyy tähdentämään tekijän epäonnistumista. Waarala ei edes vaivaudu kertomaan mistä Heiskasen kirjassa on kyse, vaan asettaa sen edustamaan jotain internetin tuottamaa kielellis-kulttuurista rappiotilaa. Sen lisäksi epämääräisen ja selittämättömän käsitteen negatiivisella käytöllä pystyy (uus)kriitikko hahmottelemaan runouden ikiaikaiselta kuulostavan olemuksellisen pohjan. Odottelenkin jo seuraavan eliotilaisen käsitteen esiinmarssia suomalaisessa kirjallisuuskritiikissä - hei Traditio, missä sä oo-oot?

tiistai 31. elokuuta 2010

Hedelmistään puu tunnetaan - omppuja vuosituhantisen filosofian oksilta

Sain pari päivää sitten sähköpostiviestin, jossa Helsingin yliopiston Tutkimus- ja innovaatiopalvelut mainosti alkavan syksyn koulutusta.

Yhteistyössä Filosofian Akatemia -nimisen yrityksen kanssa järjestetään suurmiesten mukaan nimettyjä aivomyrskyhautomotyöpajoja, joissa oppii mm. "eliminoimaan informaatiokohinaa" ja "synnyttämään loppumattoman ideoiden runsaudensarven". KOLUMBUS -suunnanottoseminaarissa pyritään "tavoittamaan kutsumuksellinen opiskelu ja työnteko". Kolumbus Länsi-Intian löytäjänä on tietysti luonteva suojelija kurssille, etenkin kun löydöstä seurasi kaikkea hienoa, kuten Amerikan alkuperäisväestön eiku informaatiokohinan eliminointi. Mutta mitäpä suuntia sitä ei edistyksen eteen ottaisi. DA VINCI, l'uomo universalen ruumiillistuma, on taas oikea henkilö antamaan kasvot työpajalle, jossa oppii "hiomaan työstään mestariteoksen". Voi Mona Lisan hymy. Yrityksen verkkosivuilta löytyy vielä mm. pikajuoksija Usain Boltin mukaan nimetty "ajattelunhallinta" -kokonaisuus, jonka tuloksena työteho "moninkertaistuu".

Omien verkkosivujensa mukaan Filosofian Akatemia yhdistää toiminnassaan filosofian tuhatvuotisen perinteen ja ajankohtaisen tieteen aallonharjalla kulkevan huippututkimuksen. Hiovat vissiin työstään mestariteosta. Mitä olennaisimmalla tavalla vuosituhantinen viisaudenrakkaus auttaa lisäämään ihmisten... "tuottavuutta", sic. Rakas Augustinuksemme lausui: "si enim fallor, sum" - siinäpä vasta tuottavuutta ja hyvinvointia lisäävä periaate. Aina iloinen Berkeleymme totesi: "esse est percipi" - näkyvyyden opin vakaan filosofisen pohjan. Näkyvyydestä on kuitenkin vielä pitkä matka tuottavuuteen, vaikka nykyinen pääomaa ja mielikuvateollisuutta palveleva filosofian nimeä käyttävä purple haze toisinaan sekoittaakin ne toisiinsa - ja mistä muusta kuin jämäkän Marximme "oopiumista kansalle" voi olla kyse, kun opiskelijoita kutsutaan mukaan "Laajennettu mieli" -kurssille, jossa laajennetaan muistia "verkkopilveä" hyödyntämällä.

Ja tähän käytetään yhteiskunnan varoja, tähän.

Aktiivinen kansalainen voi ladata Filosofian Akatemian sivuilta luettavaa, vaikkapa Ajattelunhallinnan oppaan 2.0. Siinä määritellään: "Visiointi tarkoittaa mahdollisimman positiivisen mielikuvan muodostamista tulevaisuudesta". Edustavatko nykyfilosofian operatiiviset mallit nyt sitten idealismia vai materialismia... Väliiks, kun suunnanottoseminaarit on käyty. Kun kävin filosofian kursseja 2000-luvun alussa HY:ssa, opetusta tuntui kovasti vaivaavan skeptisismin pelko. Mind the gap. Ja tähän se sitten vei.

Kiitos tästä, uusi uljas yliopisto. Mutta minä viihdyn tragediamoodissa, menkööt himaslaiset farssimoodissa.

maanantai 23. elokuuta 2010

Kenen leipää syöt

Kiiltomadossa ilmestyi sinänsä hyvä arvostelu Henriikka Tavin Sanakirjasta. Erikoiseksi jutun tekee se, että Sanakirjan saa ladata ilmaiseksi netistä ja lukea vaikka tässä ja nyt - mutta Kiiltomato ei sitä välitä kertoa lukijalle. Ainoa linkki kirjan saamiseksi on tämä: "Etsi kirjailijan teoksia Adlibriksen verkkokirjakaupasta", ja etsivä löytää sen sieltä varsin tyyriiseen hintaan.

Toivottavasti Kiiltomatokin saa osansa, sen verran hyvin kuluttajaa osaavat ohjata!

torstai 19. elokuuta 2010

neste, vesi, mehu



kaivon korokkeen piirtokirjoitusta, campo Zanipolo

perjantai 13. elokuuta 2010

Postikortti / Picassolta Tiepololle

Contre Venise -esseen kirjoittaneelta ranskalaisfilosofi ja -aktivisti Régis Debraylta kyllä riitti piiskaa Tiepololle ja kattofreskojen taivastelijoille, mutta missä on modernismi? Missä on Guggenheim, jossa majailevat oksettavimmat Picassot, ryöpsähtelevimmät Pollockit ja loputtomat naivistis-kubistis-futuristiset suurteokset? Tietysti modernismin suurta kertomusta vastaan on paljon vaikeampi taistella kuin aiemman esittävän taiteen, koska modernismi lähti vallankumousasemasta. Akateeminen taide oli tavallaan tullut tiensä päähän, ja sen mesenaattiketjut totalisoituneet täydellisesti. Modernismin keräily- ja museointiketju ei sen sijaan ole vielä saavuttanut loppusuoraa, sen verran tuoreena modernismi edelleen nähdään, ja sen verran kovasti museokauppojen tuotteissa kannustetaan ihmisiä ymmärtämään sitä, vaikka realistinen esittävyys sinänsä ei taida tehdä taulusta sen ymmärrettävämpää.

Tulin hetki sitten palazzo Venier dei Leonista, jossa sijaitsee Guggenheim-museo. Se on perustettu mesenaatti Peggy Guggenheimin kokoelman varaan, ja se käsittää maineikkaita modernin taiteen teoksia, mm. Calderin mobileita, Picasson ja Braquen kubismia, Duchampin Mona Lisa -postikortin, Magrittea, Pollockia, Rothkoa, Brancusia... Tarvitseeko jatkaa? Istun nyt Ca' Rezzonicossa, 1700-luvun venetsialaiselle taiteelle ja elämäntavalle omistetussa palatsissa. Täällä on Tiepolo poikineen, sisustusesineitä ja infotauluja. Väistämättä rinnastuu kaksi tapaa mesenoida taidetta: historiallinen, taloon ja perheeseen sidottu tapa, jossa jättimäisen talon (ca' eli casa) hallien kattoihin ja seinäpaneeleihin tilataan allegoriset freskot taiteilijalta ja sitten Peggy Guggenheimin tapa, jossa hän ikäänkuin "löysi" uusia kykyjä, ja käytti omaa perittyä omaisuuttaan nälkäänäkevien taiteilijoiden tukemiseen. Joten lähtökohdat ovat erilaiset: Tiepolo tuskin näki nälkää, hänen teoksensa tiukkuvat hyvinvointia jo valmiiksi, kun taas joukko taiteilijoita, joihin modernismit (eritoten jälkikäteen) kiinnittyvät, toimivat käytännössä aika niukoissa aineellisissa puitteissa.

Se ei kuitenkaan ole mikään este reseption todellisuudelle. Siinä missä Tiziano Scarpa ihmetteli, miten venetsialaiset ylipäänsä pysyvät järjissään kaiken tämän kauneuden keskellä, ihmettelee Régis Debray miten kukaan ylipäänsä kykenee näkemään mitään kauneutta Venetsiassa. Tämä kannattaa muistaa, kun näkee selvästi hyvinvoivan amerikkalaispariskunnan (tällä en tarkoita, että he olisivat ylipainoisia) ihmettelemässä Picasson maalausta Le Poet: "Aren't those his eyes, up there?" "They must be!" (Picasson teos on muuten varsin kiinnostava, jota on vaikea banalisoida itseltään edes sillä, että näkee ihmisiä etsimässä sen silmiä, jotka ovat tietysti varsin arvattavassa paikassa, joskin vähän nyrjähtäneinä). Inhimillisten piirteiden etsiminen kubistisista suikaleista tuskin todistaa varsinaisesta kauneudenetsinnästä.

Ja tiedän jo etukäteen, että kun menen Ca' Rezzonicon museoon, kuulen suurissa saleissa OOOH -huudahduksia, kun ihmiset katsovat niska kenossa ylöspäin. Eikä ihme - jumalainen liha taivaasta tuntuu putoavan niskaan, kun katsoo ylöspäin. Trompe l'oeil -efekteillä sokeroidut maalauskset, joiden tuulissa hulmuavat kankaat, täydellisen hyvinvoinnin muokkaamat alastomat, herkän vaaleanpunaihoiset naiset ojentelevat samaan aikaan siroja ja pehmoisia jäseniään sinisellä taivaalla! Ote materiaalista, sen painosta ja keveydestä on aivan toisenlainen kuin Guggenheimin esittelemässä modernissa taiteessa. Tämä nyt on pelkkä esseistinen ajatusleikki, mutta modernismin älyllisyydessä heijastuu pikemminkin materiaalinen niukkuus kuin runsaus. Teosten koko on pienempi, oikeastaan olin yllättynyt siitä, miten pieniä merkittävä osa modernismin suurteoksista on - tai miten vaatimattomista materiaaleista ne on tehty, kollaasi pahvista, vahaliidusta ja jostakin sanomalehtimainoksesta. Analyyttinen kubismi on puolestaan toteutettu kauttaaltaan muutamalla värituubilla, kuten se Picasson runoilijakin - särkyvä fyysinen hahmo tuntuu heijastavan loputtomia sisäisyyksiä, abstrahoivan ihmishahmon piirroksellisiksi viivoiksi ja jopa alkaviksi kirjainhahmoiksi, kenties siihen pisteeseen, jossa abstraktit suunnat lähtevät hakemaan esittävyyttä (hah, käänsin paradigman!) tai siihen, jossa runoilijan mielen voi kuvitella löytävän puitteista kirjainhahmoja, sanahahmoja.

Lähden nyt lämmittelemään Tiepolon kesäiseen valoon, koska modernismin reumaattinen muisto jäätää luita - ainakin jos on aivan märkä ja hyinen veto käy läpi vanhan rakennuksen alakerroksen.

perjantai 6. elokuuta 2010

Sanapoetiikasta & mittakaavakangastuksesta

Keskustelua on tullut sanarunoudesta niin hirveästi, että en oikein pysty sitä enää seuraamaankaan, siksi tämmöinen hajatelmapostaus.

Minua ovat ilahduttaneet hirveän paljon Karri Kokon ja Henriikka Tavin kirjoitukset omasta sanarunoilustaan - molemmat ovat herättäneet keskustelua ja vastaavat ilmiöön oikeastaan täysin eri puolilta. KK:n kirjoituksessa sanarunous kytkeytyy taidemaailmaan ja sen konseptuaaliseen perinteeseen laajemminkin, eräänlaisena runouden konkretistisena (& minimalistisena) peruslajina, jonka parissa runoilijan on mielekästä työskennellä ja mielekästä myös julkaista prosessuaalista tavaraa. HT:n postauksessa taas välittyy subjektiivinen ote runoilijan rooliin ja sen purkamisen keinoihin sanarunon kautta, ja eritoten kommenteissa on kiinnostavaa pohdintaa blogien statuksesta julkaisualustoina ja yksityisenä, julkisena tai vakavasti otettavana tilana.

nanonen on eri teos kuin se oli toissapäivänä, sillä on enemmän tekijöitäkin ja valtavasti kommentteja. Yhdentoista runoilijan massa on sinällään vakuuttava. Yhteistyössä tuotetuista taideteoksista on joitakin huomioita ilmassa - minusta keskeisin (en muista sen alkuperää, mutta se on sen verran yleinen, ettei asialla varmaankaan ole suurta merkitystä?) on se, että yhteistyöprojekteissa on ihan aito institutionaalinen paino. Kun julkaistaan yhdessä toisten kanssa, näkyy esimerkiksi nanosen kokoisessa yhteistyöblogissa sen merkittävyys ihan yksinkertaisesti osallistuvan massan kautta. Kysymys on perinteisestä, aidosta tekijyydestä - ja jos blogi on julkinen, kyse on myös taideteoksesta. Jos taideteos on luonteeltaan kehkeytyvä, ovat kaikki ajankohdat yhtä sopivia tai sopimattomia sen kommentointiin. Tällaisessa yhteydessä ja useiden ihmisten keskittymisen kohteena sanaruno ei millään voi olla pieni tai vähäinen - turha kursailu siis pois. Samaten eräissä varsin hienoissa teoksissa, kuten Karri Kokon tuotannossa tai hänen mainitsemissaan Cia Rinteen zaroumissa ja Henriikka Tavin Sanakirjassa (ja lisäisin tähän vielä varauksella & tulkinnallisesti Mikael Bryggerin Emilyn, koska koen teoksen erittäin sanasensitiivinä minimalismin tapaan, vaikuttaakohan tähän englanninkielisyys) sanarunous on kyllä todistanut mahdollisuutensa ja vaikutusvoimansa runoudessa. Tämä ei kuitenkaan nähdäkseni poista edellisessä entryssä esille ottamiani kysymyksiä.

Nyt seuraa pelkkiä todella hajanaisia huomioita:

Karri Kokolle, a) "Sanojen runoudesta" -entryyn. Kiitos omakohtaisesta näkökulmasta, ja oman tekemisen taustoittamiseksi; taustoitusta tuli myös kirjallisuuden historiasta, ja se on varmasti monelle lukijalle tarpeellista. Juuri tällaisia tekstejä tarvitaan. Minulla on tähän pari ilmiön kannalta triviaalia kysymystä, jotka minusta kuitenkin toisessa, suuremassa kontekstissa näyttävät olennaisilta: Mikä on sanojen materiaali, ovatko sanat samaa materiaalia keskenään? Mikä on sanan asema perustavana kielellisenä olentona ja onko se asema sanalla? Ja missä kielessä, luetussa, nähdyssä vai lausutussa; ymmärretyssä vai käsittämättömässä?

JA b) "Sanarunojen taksonomiaa (tosikoille)" -entryyn, johon aion vastata kuten tosikon kuuluukin. Nähdäkseni mahdollisuus ja käytetty mahdollisuus luokitella joku ilmiö ja antaa sen muodoille nimiä ei välttämättä vielä tee ilmiöstä merkittävää. Oma positioni on yleisössä, ja olen kyllä pannut merkille, että sanarunojen tekotapoja on erilaisia ja niille voi olla omia nimityksiä tai olla olematta. En kuitenkaan pääse ollenkaan lähemmäksi sanarunoa ilmiönä, vaikka minulle esitettäisiin minkälaisia kaavioita sen rakentumisesta (sanoo nyt ihminen, joka rakastaa retoriikan sanastoja troopeista ja figuureista, joihin sanarunojen typologiakin näyttää osin perustavan). Taksonominen, kuvaileva luokittelu on eri asia kuin ilmiön perustelu ja sen laajemman vaikutuksen arvelu tai luominen.

Karri Kokko puhuu kommentissaan "sosiaalisesta veistoksesta", joka on Joseph Beuysin käsite:

"Tämä kaikki oli hänen 1982 esittelemänsä sosiaalisen veistoksen käsitteen taustalla. ”Väitän, että käsite ’sosiaalinen veistos’, on aivan uudenlainen taideluokitus...voin jopa huutaa: tulevaisuudessa ei maan päällä ole jäljellä minkäänlaista elinvoimasta veistotaidetta, jollei se huomioi elävää sosiaalista organismia elollisena olentona. Tämä on ajatus kokonaistaideteoksesta, jossa kaikki ihmiset ovat taiteilijoita”, hän julisti."
(lainaus Taide-lehdestä)

Tällaisen idealismin minäkin mieltäisin mielelläni osaksi sanarunoa, joka on niin lähellä erilaisia verbaalisia perinteitä ja periaatteessa sen ei edes tarvitsisi olla mitään "runoa". Se on lähellä sitä rajaa, jossa instituutio häviää ja tilalla on "vain" kieli. Kuitenkin sen nimi on "sanaruno". Kuitenkin sanarunous on minulle, lukijana, institutionaalinen laji, jota tuottaa ja puoltaa runoilijoiden keskinäinen sosiaalinen yhteisö, ei siis tämä meidän kokonainen kieliyhteisömme. Tämä on siis, korostan, kokemukseni lukijana.

Jos koen, etten voi luottaa runoilijoiden avoimuuteen periaatteidensa suhteen, minun on myöskin vaikeaa säästyä sanarunoblogin lukijuuteen liittyvästä vahvasta ulkopuolisuuden ja typerryksen tunteesta, mikä viittaa pikemminkin sosiaaliseen kuin esteettiseen kokemukseen - miten siis sivullisen lukijan kokemus voidaan siirtää sosiaalisesta (ulkopuolisuudesta, jopa ironian kohteeksi joutumisesta) esteettiseen (luottamuksen ja rohkeuden tila). Olen siis lukenut sanarunoja irrallisina teksteinä, mutta lukutapa ei toimi, koska sanarunolaji kokonaisuudessaan liittyy tekijöiden (suhteellisen laajaan) piiriin, jonka lukutapaa minulla ei ole.

Sanotaan usein, että kun kriitikko ymmärtää teosta, hän myös useammin kiittää sitä. En yhdy tähän varauksetta, koska on asioita, jotka voi mainiosti ymmärtää mutta olla silti eri mieltä, mutta omasta puolestani väitän, että sanarunon tuottama lukijakokemus voisi poetiikan esille kirjoittamisen kautta siirtyä useammassa tapauksessa kuitenkin hyväksyvälle puolelle. Puhumattakaan niistä hyödyistä, joita avoin ajatustyö voisi tuottaa tälle lajille, runoblogaukselle ylipäätänsä ja sille instituutiokriittisyydelle, jota tässä on peräänkuulutettu.

Syntyy paradoksinen tilanne: sanarunon pitää luottaa sanan auraattisuuteen ja ilmaisuvoimaan, mutta sitä ei sitten kuitenkaan voi tehdä selittelemättä - vähän samaan tapaan kuin abstrakti modernismi luottaa kuvataideteoksen nonverbaalisuuteen ja teoksen lähes uskonnolliseen säteilyyn, mutta ei ole pystynyt ajamaan sitä läpi taidemaailmaan ilman runsasta puhetta kokemuksellisuuden sanattomuudesta (tästä on kirjoittanut suomeksi vaikkapa Altti Kuusamo).

keskiviikko 4. elokuuta 2010

Vitsi(l)kiö eli sanarunoutta tunteville

Siinä vaiheessa, kun tunnetut ja näkyvät suomalaiset runoilijat tempaisevat ja perustavat sanarunoblogin (nanonen), on pieni virittelylaji jollain tasolla etabloitunut ja näin ollen varmasti valmis ottamaan vastaan kritiikkiä. Yksittäinen sanaruno sellaisenaan on hankala kritiikin kohde, on siis helpompi puhua ilmiöstä. Asia on sikälikin tuore, että tuoreimmassa Tuli & Savu -lehdessä ilmestyi sanarunoja käsittelevä juttu otsikolla "Suominimalismi". Pidän tässä nyt perinteiset kirjamuotoiset teokset juttuni ulkopuolella, vaikka minimalismi elää myös runokirjoissa.

Sanaruno on herättänyt puolijulkista keskustelua yhteisöpalvelussa (3.8.2010), olen käyttänyt keskustelua pohjana tähän juttuun. Sanaruno puolustautuu vetoamalla vapaaseen, luovaan tilaan ja puhumalla (sa)nasevuuksien hyväätekevyydestä: suhde kieleen muuttuu herkemmäksi, kielen potentiaalit tulevat näkyviksi. Näiden perustelujen myötä on edelleen vaikea ymmärtää minkä takia sanarunoja tuodaan voimakkaasti ja runsaasti esille - tällä hetkellä ne ovat ainakin blogistanin päällekäyvin runotendenssi. Varmasti osasyy on muodon helppous ja nopeus, kunhan keksaisee ja painaa muutamaa nappia, niin tadam, kas runo. En sinänsä puolla romanttista käsitystä runoilijasta säkeiden mehustelijana, joka vatvoo tekstinsä parissa vuosikausia ennenkuin päästää sen käsistään, vaikka siinä onkin jotain hienoa. Hyvää voi olla myös nopeus. Helppouden ja nokkeluuksien viljelemisen puolesta onkin jo vaikeampi puhua.


Runonnistumiset ja sanapeliikkeet

On minulla suosikkejakin sanarunojen joukossa. Mikael Bryggerin

kuumaailmapallo

Runo on nimetty "Objekti 1". Nimeäminen liittää sen taiteen laajempaan minimalismiin ja sen olemus tuo siihen lisäksi valtavat avaruudelliset ulottuvuudet pieneen tilaan.

Myös tämä Kristian Blombergin

a
r
v
o s t e l u


tai esimerkiksi Henriikka Tavin päättäväinen miniruno:

pää
määrä
tie
toinen
.



Yksittäiset sanarunot voivat siis olla mieleenpainuvia ja hyviä, merkityksellisiä tekstejä. Mutta ne tarvitsevat monesti muutakin - Blombergin teksti vaikuttaa varteenotettavalta osittain siksi, että se liittyy akuutin poliittisesti yliopistomaailmaan (tagi yliopistouudistus ja L-runon alle syntynyt keskustelu puhuvat puolestaan). Tämä L-runo on hyvä esimerkki mielekkäästä kontekstualisoinnista ja oivalluksesta - pienessä tilassa se pystyy mielestäni täyttämään vähintään sen minimin, mitä tekstin pitäminen varteenotettavana runoutena ja runollisena eleenä edellyttää. Oivallus ei rajoitu vain löysään puheeseen kielen luontaisesta taskuuntuvuudesta, taivuteltavuudesta tai leikillisyydestä, vaan se liikuttaa myös yliopistomaailman, markkinatalouden, mielikuvateollisuuden ja menestyksen alueita, on siis ulottuvainen omassa rajallisuudessaan.

Yksittäisistä sanarunoista on yleensä paha sanoa mitään, koska suurin osa niistä on helposti ohitettavaa hälyä, joka tuo esiin lähinnä mahdollisuuden monistaa oivallusta loputtomiin. Jos kielen herkkyysalueita etsitään, osaavathan myös mainosnikkarit ja Matti helppoine ristikkoineen leikitellä. Samanlaista kielellistä herkkyyttä löytää esimerkiksi vitsikirjoista, kuten siitäkin anekdootista, jossa lehmä kysyi poliisilta saako ammua, ja poliisi totesi että ilman muuta. Lehmä siihen että am, am, am. Tämä on tietysti hieman laaja sanarunoksi, mutta peli kielen logiikalla on täysin rinnasteinen. Kielen leikillinen, uppoava ja erkaneva potentiaali on selvä asia. Mutta mihin se tarvitsee runousinstituution suojelusta?



(SUO)Minimalismi taiteen ilmiönä

"Suominimalismi" -artikkeli Tuli & Savussa nojaa ennen kaikkea sanarunouden formaaleihin piirteisiin. Sanarunous on siinä otettu annettuna osana runouden instituutiota, vaikkakin sen status blogisormiharjoitelmina tulee myös esille. Kuitenkin: jos runoilijat roolinsa takaa tuottavat tekstejä julkisuuteen, ne on silloin otettava runoutena. Puolijulkisuudessa voidaan oikeuttaa omaa toimintaa harrasteluna tai kivana juttuna, mutta kasaantuvissa blogiteoksissa ei harrastelijamaisuus mitenkään välity, vaan runoilijat käyttävät julkista tilaa sanarunojen tekemiseen. Kyse on osittain sosiaalisesta tilauksesta, kuitenkaan lukijoilla ei ole juurikaan välineitä panna tätä sanailoa paikalleen, kun keskustelutkin käydään salamyhkäisesti omissa piireissä (kun niitä käydään). Julkisuuteen tuotetaan niukkoja tekstejä, joiden pitäisi itsessään riittää runoudeksi. Että näinkö ne Hesarin sedät ovat olleet aivan oikeassa, kun ovat puhuneet uuden runon sisäänpäinlämpiävyydestä, mukakriittisyydestä ja hekottelevuudesta!

Minimalistiset taideteokset ovat sananmukaisesti vähäeleisiä. Etenkin kuvataiteen ja arkkitehtuurin puolella teoksen mittakaava tuppaa olemaan pikemminkin suuri kuin pieni - minimalistinen ei siis tarkoita pienikokoista. Eritoten kuvataiteessa siihen kuuluu erottamattomasti tietynlainen monumentaalisuus, jossa yksittäinen teos hallitsee tilaa - oli kyseessä sitten plastinen teos tai taulumaalaus. Osa teoksen monumentaalista luonnetta on usein sen niukka ilmaisukieli, yksinkertainen muoto tai materiaalivalinta, pyrkimys ilmaista kantava idea mahdollisimman karuilla puitteilla ja luomatta merkitysverkostoa teoksen ulkopuolelle. Minimalismin esillepanoperinne on niin ikään totunnaisesti korostanut teosten partikulaarisuutta, ja siksi minimalistiset teokset ovat usein saaneet runsaasti näyttelytilaa ympärilleen, tai tila on järjestetty niiden ehdoilla. Ehkä minimalistisen idean on katsottu kääntyvän itseään vastaan, jos tilaa alkaa hallita piskuisten teosten joukko. Niukkuudesta tulee runsautta, ja vielä varsin monomaanista runsautta, jos useita teoksia ikäänkuin monistetaan samalla idealla tai ideanipulla. Tämä on oikeastaan se keskeinen asia, joka nähdäkseni luonnehtii suominimalismia edustavia blogeja. Kuitenkin "minimalismin" käyttäminen kattokäsitteenä antaa runojen vihkiytymättömälle yleisölle merkin perinteestä, johon kirjoittaudutaan ja josta näiden runotekojen ymmärtäminen voi lähteä.

Sanarunous on pikemminkin tekoja kuin tekstejä, tai tekosia kuin teoksia, ja se on jotakuinkin täysin sivussa varsinaisesta, vakavastiotettavasta runoudesta, jota sen tekijät kuitenkin tekevät. Kenties voidaan puhua jopa teoskriittisestä lajista, mutta se nyt ei aivan pidä paikkaansa, koska sanarunopohjaisia teoksia on olemassa. Sanarunon tekijät vetoavat harrasteluargumenttiin. Eli sikäli sanarunotulvaa ei saisi ottaa vakavasti millään tasolla, koska runoilijat kuitenkin haluavat edelleen rajata hienot ja oikeat teoksensa kansien sisälle mutta samalla he haluavat varata itselleen alueen julkiseen runoustoimintaan, jota ei pitäisi ottaa liian vakavasti runoutena.

Sanarunon tavallisesti antielegantin tiiviyden voi myös käsittää parodioivan esimerkiksi modernismiin vakiintunutta tiivistämisen ihannetta - tämä olisi mielestäni kuitenkin vahva ylitulkinta, koska sanarunouden ympäristöstä ei löydy jälkeäkään tällaisesta ohjelmallisuudesta. On myös kuulunut puhetta sanarunotteista pikku kiusana, joka kohdistuu institutionaalisuuteen ja ryppyotsaisuuteen - ja tietysti myös onnistuu siinä, koska sanarunoutta kritisoiva on automaattisesti turhantärkeä tosikko, joka samastuu "instituutioon". Sanarunoutta on vaikea ottaa vakavasti myöskään instituutiokritiikkinä, koska sen tekijät eivät kuitenkaan kiistä instituution perinteisiä laadullisia rajoja - muutoin kuin puskemalla vasemman käden pikkusormiharjoituksia ilmoille ja antamalla niille runouden nimen. Kiitokset otetaan instituutiolta vastaan kuitenkin pystyrinnoin.


Vastarintaproteesi

Tietysti voidaan kysyä mikä vastarinta on niin merkittävää, että se aidosti huojuttaa instituutiota, tai pitääkö taiteena (runous) julkaistun vastarinnan olla myös esteettisesti merkittävää. Tokihan ymmärrän, että sanarunot rakentuvat ja arkistoituvat massoiksi ja laumoiksi - mikä taas ainakin kyseenalaistaa niiden statuksen klassisesti ymmärrettynä minimalismina. Suhtaudun vastarinta-argumenttiinkin varauksella, koska nämä samat runoilijat ja uudet riippumattomat julkaisumuodot (kuten blogit) ovat jo huojuttaneet runouden instituutiota, monellakin tavalla. Kustannusmaailma on muuttumassa, ja runous on ollut prosessissa vaa'ankieliasemassa, se on pienenä ja tuottamattomana lajina ollut herkkä hakemaan uusia julkaisuväyliä. Tavallaan perinteinen kustannusmaailma ja kritiikki on jo hävinnyt taistelun tästä pienestä mutta perinteisesti arvovaltaisesta alueesta. Vai puhutaanko tässä nyt vielä pienemmästä instituution osa-alueesta? Siitä, että osa runoilijoista ja etenkin merkittävä osa lukijoista haluaa vielä ottaa runonsa jotenkin vakavasti? Siitäkö, että merkittävä osa nykyrunoilijoista ei millään usko itse olevansa ns. oikeita runoilijoita, joiden teoksilla, teoksennuksilla ja sanomisilla voisi olla laajempaakin merkitystä muutoin kuin Hesarin setien kyynisyyden oikeuttajina?


Eräs väistämätön seikka sisältyy lukijalähtöiseen näkökulmaan. Kenties runoilijat haluavat viestittää meille rajoittuneemmille, että mekin osaamme tekaista runoja. Sanarunon idea on simppeli, sen tekemiseen ei tarvita runoilijan asemaa, saati sitten taitoja. Minustakin sanaleikit ovat lystikkäitä ja rentouttavia, mutta jostain syystä minua ahdistaisi ajatus astua sisään johonkin tuottavaan runoilijuuteen tai runouden instituutioon siksi, että pystyn leikkimään kielellisiä leikkejä tai haluan leikkiä niitä. Toivottavasti kaikesta kielellisestä leikittelystä ei sentään tarvitse tulla runoutta, joka todellakin edelleen on osa länsimaista taideinstituutiota, johon sisältyy paljon näkymättömiä ja näkyviä statuksia.

Runoilijat itsekin "leikkivät" amatööriä sanarunojen varjolla, ja ovat sitä mieltä, että huolimattoman ja hupaisan tekemisen voi kuitenkin julkaista runoutena. Puolivillaisuus vastarinnan ja leväperäisyys kapinan muotona ovat tietysti varsin viehättäviä keksintöjä, joskin näen tämänmuotoisen runoudeksi nimetyn vastarinnan lähinnä ruokkivan niitä ennakkoluuloja, joista nykyrunous (tai kapeammin kokeellinen runous, HS:n nimeämänä "uusi runous") on yrittänyt päästä eroon.


Internetsiminen

Blogipohjilta runous on tietysti avoin käsite. Se ruokkii muotoja ja kasvustoja, jotka voidaan lukea tai olla lukematta runoudeksi verekseltään tai myöhemmin. Kuitenkin runoilijoiden yhdessä, siis kollektiivisesti, julkaisema "runoudeksi" nimetty blogi asettaa välittömästi suunnan ja jopa velvoitteen tarkastella sen sisältämiä tekstejä ja elehdintää runoutena. Kaikki runoutta seuraavat tietävät myös, että runoutta on internetissä. En suoraan sanottuna haluaisi olla se internetrunouden etsijä, joka ajattelee löytävänsä netistä jotain tyylikästä avantgardea, jota mikään iso talo ei suostu julkaisemaan. Saattaapa olla edessä melkomoinen antikliimaksi.

Tietysti avantgarden historiassa on useitakin tapauksia, joissa katsoja/kriitikko on voinut ykskantaan todeta, että lapsen raapustelua / kesy gorillakin kykenee tähän / minäkin kykenen tähän. Sellaiset tilanteet eivät ole aina hedelmättömiä, pikemminkin päin vastoin: niillä on tapana johtaa kysymykseen siitä, mitä taiteella kulloinkin tarkoitetaan. Tässä sanarunotilanteessa erona esim. taidegalleriaan on kuitenkin se, että ilmaisen blogialustan status taiteen esittämisen paikkana ei ole vakiintunut. Kuitenkin esim. nanonen -blogin tapauksessa taiteellisuuden takaa kirjoittajien nimilista, siitäkin huolimatta, että useat tekijät esiintyvät etunimillään. Siksi tämänkaltaiset yritykset saa arvioida taiteena, suorastaan tulee, koska ne kuuluvat silloin taidemaailman kollektiivisen puheen JA vastuun piiriin; etenkin kun "Suominimalismi" on nostettu esille myös alan johtavassa lehdessä - kylläkin alakulttuurina, mutta selvästi runouden piiriin kuuluvana alakulttuurina. Väistöliike runoilijuudesta harrastajuuteen käy siksi varsin vaikeaksi ja todellakin vaikuttaa vain väistöliikkeeltä, eikä suinkaan miltään vapaan tilan lunastamiselta omille joukoille.

Tietysti nanonen on toistaiseksi aika pieni runokokonaisuus, juurihan se avattiin. Samat tekijät ovat kuitenkin tehneet vastaavaa runoutta omissa blogeissaan ja yhteisöpalveluissa. Sanarunouteen kuuluu myös kommentointi, usein toisella sanarunolla, tai sitten toteamalla, että joku teksti on hyvä - kuten tässä (lainaan koko merkinnän, kehyksineen):

3. elokuuta 2010

kyyn eleet

Lähettänyt marko klo 14.53

1 kommenttia:


Harry Salmenniemi kirjoitti...

oho onpa hieno!
3. elokuuta 2010 19.32



Itse runo on "kyyn eleet", joka sinänsä on klassinen runollisen kielen purkumuoto, eikä niinkään tekijänsä tuottama taideruno. Kommentti "oho onpa hieno" kirjoittautuu osaksi samaa runoa, ja kirjaimellisella tasolla se väittää, että Harry Salmenniemi on peräti häikäistynyt ja yllättynyt ("oho") "kyyn eleet" -runon upeudesta. Niin, eihän se turhaan ole klassikko, tai kansanruno, tai mitä lie. Kuitenkin runoilijoiden muodostama sosiaalinen alue, jossa runoutena ensinnäkin esitetään kamaa, joka saa lukijan tuntemaan itsensä hiukkasen typeräksi (kun minä en nyt tajua mikä tässä on niin hienoa) ja sitten vielä runoilija taputtaa toista selkään tällaisesta upeudesta. Onko kommentoija vilpitön? Voinko minä tietää sen? Väittääkö tekijä nyt omakseen tekstiä, joka on kuitenkin varsin tunnettu suullisessa perinteessä?

Kysymykset ovat tietysti typeriä, mutta niihin ei oikeastaan voi suhtautua typerinä kysymyksinä niin kauan, kun runoilijat edelleen ovat itse tarkkoja "oikeista" oivalluksistaan, jotka todellakin ovat heidän työtään. Ja runoilijat myös odottavat (meiltä) kriitikoilta rehellisyyttä, tarkkuutta, oikeutettuja luentoja ja mielellään ymmärrystäkin. Se kuuluu tavallaan alan sosiaaliseen sopimukseen. Minä oletan, että runoilijoina toimivat henkilöt tekevät runoina julkaisemansa tavaran tosissaan ja minulla on täysin jakamaton oikeus ottaa ne juuri niin tosikkomaisesti taiteena kuin sopivaksi katson, etenkin kun taideinstituutio on täysin vakavissaan käynyt keskustelua näistä aikaisemminkin.

Kun alan pohtia näitä kysymyksiä tykönäni, minulle tulee hitusen nenästä vedetty olo. Miksi ylipäänsä suhtaudun mihinkään vakavasti, tämähän vaatisi minulta nyt sitä leikkimielisen itseironista otetta, että nyt vaikka vähän pohtisin että kannattaako minun nyt ottaa tätä runostelua niin vakavasti, haluanko todella olla jonkun tosikkoinstituution portinvartija. Tietenkään tosikkoa ei kukaan ota vakavasti, koska kaikki kuitenkin tietävät hänet tosikoksi. Miksi minunkaan pitäisi ottaa vakavasti mitään, mitä runoilijat tekevät? Heille tärkeitä runouksia ovat myös nämä versovat yhdessäolomuodot, jotka meidän ulkopuolisten silmään sattuvat enemmänkin sulkevana sisäpiiritouhuna kuin minään kieltä ja runoa demokratisoivana kapinana. Parhaimmillaan kriittiset liikkeet ovat avoimia ja läpinäkyviä, niiden diskurssia pystyy riittävällä tasolla seuraamaan, ymmärtämään ja siihen voi jopa osallistua. Sanarunous ei ainakaan tällaisena instituutiovastaisena liikkeenä toimi, se tapahtuu siinä instituutiossa, jonka kritiikkiä se muka nyt on viljelemässä.

Sanarunot eleinä ja selkääntaputteluina ovat näkyviä ja julkisia, keskustelu niistä runoutena ei ole. Runous ei ole vain sitä, mitä tekijät tekevät vaan myös sitä, mitä yleisö lukee. Positiivinen ja avartava lukukokemus voi jäädä välistä, jos lukija kokee olevansa vanhan instituution vartija, ja ulkopuolinen tästä kivasta vitsistä ja vieläpä ilonpilaaja. Runoilijat haluavat instituution edut: kirjoja julki, arvosteluja lehtiin, teoksia myyntiin kirjakauppoihin, julkisiin tiloihin esiintymään runoilijoina, apurahoja, mainetta. Instituutiolla on kuitenkin muitakin tehtäviä kuin runoilijuuden ylläpitäminen, ja tämmöinen kitkerä tosikkoilu on tietysti niistä ikävimpiä. Instituutio ei kuitenkaan ole mikään kasvoton tukahdutuslaitos, vaan suojaava, keskusteleva ja elävä mekanismi, jonka toimintaa muovaa ja määrittää jokainen siihen osallistuva.

sunnuntai 1. elokuuta 2010

Pieni kertomus siitä, miten modernismi syntyi Kaarlo Sarkian raunioille

Eräs modernismin keskeisistä kätilöistä oli Suomessa Kai Laitinen, jonka 1980-luvulla kirjoittama kirjallisuushistoria on vuosia kulunut kirjallisuuden perusaineopiskelijoiden käsissä. Laitinen oli itse aikoinaan 1950-luvulla muokkaamassa historiaa ja vaikuttamassa modernismin syntyyn, hyväksyttävyyteen ja lopulta sen institutionalisoitumiseen, ja voiko muuta odottaakaan Laitisen laatimalta kirjallisuuden yleisesitykseltä kuin sidonnaisuutta modernismifaabeliin?

En sano tätä pahalla, pidän Laitisen kirjallisuushistoriankirjasta ja ihailen kirjoittajan tapaa puhua selkeästi ja ymmärtää erilaisia estetiikkoja suhteellisen pitkälle. Yhden miehen kirjallisuushistorioita on kritikoitu kovasti ihan ilmeisestä seikasta: kukin on väistämättä katsomuksensa vanki, jokaisella on joku kulma, josta tarina nähdään ja esitetään - muutoinhan tarina lakkaisi olemasta tarina. En pidä tällaista katsomuksellisuutta tai sitoutuneisuutta haitallisena. Objektiivisuuskin katoaa tällaisessa käytössä ja muuttuu yksinkertaisesti laaja-alaisuudeksi tai sivistykseksi, joka on vanha, hyvä sana kuvaamaan tietynlaista kaukonäköistä pyrkimystä.

Laitisen oman sidonnaisuuden ja vaikutuksen takia erityisen akuutteina ja kertovina voidaan pitää katkelmia, jotka hän on laatinut suomalaisen (lyriikan) modernismin murroksesta. Tavallaan viimeiseksi metrisen runouden lyyrikoksi Laitinen nimeää Kaarlo Sarkian, jonka hän väittää vieneen lajin eräät piirteet kotimaisessa lyriikassa huipulle, ja sitä myöten loppuunsa. Sarkian aikana ja jälkeen (kuoli 1945) alkoi metrisen runouden (väistämätön?) degeneraatio, jonka jälkeen modernismin vyöry vallitsevaksi lyyriseksi tyylilajiksi oli tavallaan ilmeistä. Pienimuotoisesti tässä toteutuu ajatus historiankirjoituksesta "voittajien historiana". Eihän mikään metrisen runouden ominaisuus tee siitä jälkijättöistä tai vanhahtavaa sinänsä, jossain kontekstissa se vain alkoi näyttää vanhalta. Periaatteessa mikään ei estä sen muotoja tulemasta uudelleen käyttöön vaikka suomalaisen kirjallisuudenhistorian kirjoituksessa metriselle runoudelle on sanottu perusteelliset jäähyväiset.

Eräs keskeinen ero vanhan metrisen runouden ja modernismin välillä on suhde paperiin ja kirjaimeen. Modernismi on korostuneen kirjallista runoutta, joka ei kuitenkaan postmodernismin tavoin mehustele omalla paperisuudellaan. Se myös hakee kaikupohjaa visuaalisuudesta, jota on sen traditiossa totuttu nimittämään kuvallisuudeksi. Laitinen kirjoittaa Sarkiasta: "Hän kehitti huippuunsa suomalaisessa lyriikassa erään linjan, sidonnaisen mitan melodisen soinnuttelun [...] suomenkielen tarjoamilla rikkailla akustisilla mahdollisuuksilla [...] Sarkilla melodisuus vielä entisestään herkistyy ja hienostuu, saa suoranaisia laulumusiikin piirteitä [...] Rytmitaiturina hän on sidonnaismittaisen suomalaisen lyriikan ylivertainen virtuoosi, samoin riimittäjänä [...] Hänen lyriikkansa vaikuttaa monesti ylikypsältä, siinä on samantapaista kiikeää syksyistä loistoa, "hehkua kuoleman kynnyksellä", kuten hänen erään runonsa myöhäisessä georgiinissa" (Laitinen 1981, 405-406). Vielä Laitinen toteaa Sarkian jäljittelijöiden osoittaneen, ettei tällä tiellä voitu enää edetä. Toisaalta ymmärryksensä Sarkian esteetiikkaa kohtaan Laitinen ilmaisee myös: ensinnäkin kuvalliset kvaliteetit ovat Sarkian lyriikassa voimakkaita ja toiseksi Sarkia ei ollut pelkkä sisäänpäinkääntynyt esteetti, vaan toisen maailmansodan aiheuttama henkilökohtainen tuska ja kauhu kuvastuvat jäntevällä tavalla hänen viimeiseksi jääneessä teoksessaan Kohtalon vaaka (1943).

En ollenkaan ihmettele Laitisen näkemyksiä ja ratkaisuja. Lyyrisen ilmaisun radikaali muutos tuntuu esimerkiksi tällaista tietoa vasten väistämättömältä, tosin näkemys jättää ottamatta huomioon sen mahdollisuuden, että metrisen runouden toteuttamistapa voi olla myös aivan toinen kuin sarkialainen estetiikka, joka todellakin omalla alallaan hipoo täydellisyyttä, ja on varmastikin aiheuttanut jonkinlaisen ylimenovaiheen. Tuskin modernismin voitonlippua mitenkään yksioikoisesti pystytettiin suoraan Kaarlo Sarkian raunioille, vaikka Kai Laitisen kertomus suomalaisesta kirjallisuudenhistoriasta ja omaelämäkerrallinen anekdootti runouden tilasta näin antavatkin ymmärtää. Modernismin ja vanhan riimirunouden erot ovat paljon laajempia kuin vain radikaali mutta silti formaali ero, jonka huomaa kyllä kuka tahansa auttavastikin lukutaitoinen verratessaan jonkun Kaarlo Sarkian teoksen aukeamaa jonkun Pentti Saarikosken teoksen lehtiin.

Esitelmässään Sarkiasta Panu Rajala avaa erään kiinnostavan ulottuvuuden (esitelmä "Kaarlo sarkian arvoitus", 2002, sivulla alempana). Karrikoiden: eipä tainnut Kaarlo eläessään aavistaa, että hyvin pian mitallinen runous lakkaa olemasta JA että hänen kootuista runoistaan otetaan vimmattu määrä painoksia. Nämä kaksi huomiota ovat sinänsä ristikkäisiä keskenään, mutta kuvaavat hyvin modernismivetoisen kirjallisuushistorian näköharhaa, joka oikeastaan huipentuu siihen, että painosten kuningas (koottujen runojen 14. painos ilmestyi vuonna 2008) Sarkia on jätetty uusimmassa kirjallisuushistorian suurteoksessa (SKS 1999) kuvatekstimaininnalle. Modernismin voittokulku sulkeisti mitallisen runouden historialliseksi erityistapaukseksi ja oli samalla valmis hylkäämään kansallisen runomaun.

Modernismin myötä tapahtui runouden kirjallistuminen ja elitisoituminen. Kenties jollekin eliitille modernistinen kieli on tänäkin päivänä ilmeisen runollista ja avointa, mitä se ei syntyaikanaan ollut. Eikä se ole sitä edelleenkään isolle osalle yleisöstä. Modernismin kansantajuistuminen johtaa (on johtanut) väistämättä väljään ja ilmaisuköyhään runouteen, jolla ei ole oikeastaan mitään merkittävää eroa proosaan, kenties vain muodon lyhyys ja tekstityypin nimittäminen runoudeksi. Nykyisessä tilanteessa modernismi on käytännössä etabloitunut ainoaksi runoudeksi (ei yksi Ilpo Tiihonen kesää tee). Onko se kuitenkaan koskaan ollut mitään muuta kuin eliitin runoutta? Jos tämä mahdollisuus otetaan vakavasti, voi uuteen, modernistista estetiikkaa puolustavaan runousnäkemykseen, keskittyä uudella tavalla - miten eliitin runouskäsitys voi lähtökohtaisesti kritikoida toisia käsityksiä elitistisiksi? Ehkäpä on aika kääntää tarina "Kivisestä jumalasta" (Aila Meriluoto, 1946) nurin: jos sodan raunioilta nousee uuden polven desillusorinen modernismi, voi sen raunioilta puolestaan nousta ei kauha, ei kiulu vaan...

torstai 22. heinäkuuta 2010

LESPO eli itäsuomalaista street-runoutta



Street-runous on aina paikallista mutta muotokieleltään universaalia, ja sitä voi tavata periaatteessa missä vaan. Eräs tuore mutta luultavasti jo hävinnyt havainto on Vuorilammelta Kuopiosta. Vakiintuneet kirjaimet O, P ja S esiintyvät runossa, mutta T-konsonantti puuttuu, mutta poetiikkaan on liitetty kirjaimet L ja E. Kirjainyhdistelmä LESPO, joka saattaa merkitä naispuolista homoseksuaalia (siis lesboa), mutta street-runouden poetiikassa on pidettävä mielessä mahdollisuus siihen, että sanasta puuttuu T-kirjain. Hiljan myös Reijo Valta havaitsi street-runouden ilmaisukeinojen todellisen laajuuden – eivät vain O, P, S ja T -kirjainten erilaiset muunnelmat ole street-runoutta, vaan sen rikkauteen on luettava myös tiemaalaus “80”. LESPO -runon tapauksessa myös street-runouden ilmaisuvälineistö on selvästi laajentunut, kyseessä on uniikki kepillä tehty kaiverrus hiekkatiehen.

Koska korostetun lyhyissä runomuodoissa potentiaaliset kirjoitusasut korostuvat väistämättä, on pohdittava millä tavalla street-runouden koko niukan aakkoston käyttely olisi mukana LESPO-runossa. Mahdollisesti se olisi LESPOT, joka on suomenkielen monikkomuoto sanasta lespo (lesbo), mutta street-runouden kontekstissa oleellinen SPOT, paikkaa tai kohtaa merkitsevä englanninkielinen sana luo tälle runolle selvän pohjavireen. Se on saanut eteensä vielä ranskankielen maskuliinin määräisen artikkelin LE, joka kiistää suomenkielisen merkityksen täysin – ensinnäkin asettamalla LESPO:n feminiinisyyden vastakohdaksi maskuliinisuuden, ja toisaalta kiistämällä sanan potentiaalisen monikollisuuden mahdollisessa LESPO(T) -muodossa. Piilevä, toteutuva tai toteutumaton konsonantti T siis pystyy herättelemään kokonaisen merkityksen maailman.

Toisaalta Vuorilammen ja sitä kautta Kuopion Neulamäen lähiön erityiskontekstissa LESPO-sanalla on erityinen intertekstuaalinen yhteys vanhempaan, nyt jo pahoin haalistuneeseen esiintymään. Neulamäen torin välittömässä läheisyydessä sijaitsevassa leikkipuistossa liukumäkeen tekstattuna on runo: “LESPOLÄÄKÄRI / HOMOLUOLA”. Tässä yhteydessä teksti liittyy kasvun maailmaan, se esiintyy lasten ja nuorten käyttämällä alueella, ja liittyy selvästi lapsuuden lääkärileikkien pervojen aspektien esiinnostamiseen. Tuoreemman LESPO-kaiverruksen tekijä on myös nuori, arviolta 10-12-vuotias poika – sikälikin LESPO muodostaa historiallisen virstanpylvään street-runouden taipaleella. Ensimmäistä kertaa alan tutkija on nähnyt tekijän luomistyössään! Ikävä kyllä tekijän kiire, runontekemisen herkkyys ja tarve tallentaa muutoksille altis teksti nopeasti estivät tutkijaa pyytämästä tekijältä haastattelua. Runon olemassaoloa olisi myös uhannut tekijän paljastuminen huoltajalleen. Mikäli street-runouden tekeminen on tyypillistä näinkin nuorissa ikäluokissa, on ymmärrettävää, että tekijät haluavat paeta akateemikoiden, journalistien ja vanhempiensa kynsistä.

Tekijän nuoresta iästä ja mahdollisesta edesvastuuttomuudesta huolimatta LESPO-teksti saattaa nousta vielä tärkeään asemaan runouden dynaamisella kentällä. Aleksis Salusjärvi on jo aiemmin liittänyt street-runouden olennaisilta piirteiltään löydettyyn runouteen (found poetry), aiemmassa artikkelissani minä arvelin sillä olevan suoria yhteyksiä beat-kirjallisuuteen, tuoreessa tekstissään Reijo Valta vihjaa street-runouden liukuvan visuaalisen runouden suuntaan. LESPO-teksti antaa ymmärtää siirtymän tapahtuneen jo, muistuttaahan se selvästi visuaalisen runouden VISPO-lempinimeä. Lisäksi paikallinen interteksti “LESPOLÄÄKÄRI / HOMOLUOLA” tuo street-runouden piiriin hieman flarffahtavan ulottuvuuden.

Jos ajatellaan sana LESPO tahallisesti väärinkirjoitetuksi sanaksi “lesbo”, viestii kirjoitus myös heteronormatiivisen mentaliteetin esilletuomisesta ja yleistyvästä kantasuomalaisuus-ajattelusta, sellaisen etnisen enemmistön olemassaolosta, jota uhkaa esimerkiksi juuri homoseksuaalisuuden olemassaolo. Kuitenkin juuri voimakas poeettinen konteksti kohostaa heteronormatiivisen teon ambivalenssia, ja kääntää vierauden ja toiseuden pelon suorastaan lesPolaiseksi karnevaaliksi, samalla korostaen runon yhteiskunnallista kantaaottavuutta ja päivänpoliittisuutta.

Kuten Salusjärvi maineikkaassa manifestissaan kirjoitti, street-runous “on poetiikaltaan suorempi ja ytimekkäämpi - se astuu yli rajojen, joita runouden äärelle on ymmärtämättömyydestä pystytetty.” Tämä pitää paikkansa myös rajoja rikkovan, transgressiivisen ja rohkean LESPO-runon kohdalla.


--- [Blogi tekee jälleen siirtymistä, palataan toisaalla.]

keskiviikko 23. kesäkuuta 2010

Linkkiliuta

Karri Kokon postaus Suomen Kuvalehden blogissa
"Ajaisin myös asiantuntijapiirien vaihtamista ja julkaisukynnyksen madaltamista yhä enemmän ja enemmän; päinvastoin kuin ajatellaan, mitä enemmän kirjoja on tarjolla, sitä varmemmin laadukkaat kirjailijat pääsevät esille," sanoo Teemu Manninen. Tässä on seikka, joka tavallaan muuttaa kirjallista julkisuutta. Suomalaisen kulttuuriajattelun pitäisi jo päästä irti designillekin keskeisestä "less is more"-ideologiasta, koska enemmän nyt vaan yksinkertaisesti on enemmän. Enkä ole koskaan tajunnut mitä vahinkoa surkeat kirjalliset teokset varsinaisesti tuottaisivat kenellekään, saattaisiko niiden tekijä vaikkapa olla suurissa luuloissa itsestään?

Risto Niemi-Pynttärin "amerikanserkku" eli kirjallinen agentti, jonka rooli on samantapainen kuin managerin musiikkiteollisuudessa, jos nyt oikein ymmärsin. Ajatus, ja rooli, joka saattaa hyvinkin syntyä, kun kustannuskenttä hajautuu ja samoja (kustannus)taloja ei enää asuta hautaan asti.

Ylen juttu kustannusalan muutoksesta. Ihan hyvä, että siitä joku juttukin tehdään, kun näyttävät joissakin muissa medioissa pitävän muutospuhetta jonkinlaisena mantrana.

Mutta. Heti ingressiä seuraa ensimmäinen hupaisa lause: "Ykkösen Aamu-tv:ssä vierailleet Laiho ja Tapaninen korostavat, että suomalainen kirjallisuus ei ole kriisissä" (niin, eihän maailmantalouskaan ole). Jotenkin puuttuu taju siitä, että kirjallisuuden kustantamisen ja markkinoinnin muutos on _jo_ aiheuttanut ns. kriisin kirjallisuuteen. Se on kriisissä, ja on ollut. Se lienee aina kriisissä, onko kriisi oikeastaan sen luonne? Tämä nyt on vain typonsyömä Wikipedia, mutta kuitenkin: "Kriisi on ihmiselle tai organisaatiolle tapahtuvaa uusi tilanne, jossa aiemmin oppimamme ongelmien ratkaisukeinot eivät toimi. [...] Kriisi yleisesti tarkoittaa kreikkalaisen sanan krisis (suom. "päätös") mukaisesti käännekohtaa jossa yksilön tai ordanisaation tulevaisuuden suunta määräytyy, paremmaksi tai huonommaksi toimiemme mukaan." Itse asiassa kriisi ei kuulosta ollenkaan pahalta, vaan ideaaliselta tilanteelta: tulevaisuuteen voidaan vaikuttaa toimimalla, ja pitää löytää uusia ratkaisumuotoja vanhojen sijaan. No, joka tapauksessa herrat Laiho & Tapaninen pitävät kriisiä kustantamojen, ei kirjallisuuden ongelmana - täytyy vaan hämmästellä sen jätkän sinisilmäisyyttä tai juksaushermoa, joka väittää ettei kirjallisuutta markkinatalouden verkostoissa kannattelevan rakenteen kriisi vaikuttaisi mitenkään kirjallisuuteen. HÖPÖ HÖPÖ.

JA kun WSOY on kyseessä, täytyisi varmaan muistaa ja tajuta, että Sanoma-konserni hallitsee suomalaista mediaa todella laaja-alaisesti. Tietysti WSOY on vain pieni osa suuressa kokonaisuudessa, mutta ainakin kaunokirjallisuuden vähäisen kentän muutokset vertautuvat nyt media-alan muutoksiin, joista ei kai sanomalehdissä hirveästi kirjoitella. Jos kustannusala tuntuukin hajaantuvan useampien toimijoiden ja yrittäjien käsiin, media senkun keskittyy.


Vielä kaunokirjallisuutta:

Teemu Mannisen Futurama ilmestyi. Siitä kaiketi myöhemmin lisää.

sunnuntai 20. kesäkuuta 2010

Kaihtaminen, hylkääminen

1. Schlegel argumentoi runouden kaikenkattavuuden, sen luontaisen hybridisyyden ja moniaineksisuuden saattelevan sitä kohti klassisuuden horisonttia. Tämä on nimenomaan romanttisen runouden piirre, ja romanttisen runouden luonne on itse progressio, se on jatkuva kehkeytymisen tila, johon jokainen runoteos voi "tietyssä mielessä" liittyä, lähinnä oman runollisuutensa kautta - siksi että kuuluu runotaiteen piiriin. Schlegelin oma kirjoitusmuoto tässä pohdinnassa on fragmentti, muoto, joka sekin merkitsee keskeneräisyyttä sinänsä, sen sijaan että ajatus suljettaisiin, se avataan. [1]

2. Tätä voi verrata joihinkin näkemyksiin proosan eduista lyyriseen runouteen nähden, esim. Mihail Bahtin piti runoudelle tyypillisenä yksiäänisyyttä, so. yhden puhujanäänen vallitsevuutta proosan näkökulmavaihteluihin verrattuna. Eli syntyy vastakkainen tilanne kuin Schlegelin idealisoimassa romanttisessa runoudessa - proosan potentiaali sulkea itseensä maailmoja, pluraliteetteJA ja ensyklopedioita on mahtava, kun taas runous voi sisältää vain yhden linjan. Ja samalla kun nimitän tilannetta vastakkaiseksi, asetelma näyttääkin typerältä: mitä ihmeen vastakkaisuutta on proosassa ja runoudessa, mitä on kirjoitettujen muotojen vastakkaisuus.

3. Minä en oikeastaan tiedä mitä tarkoitan puhuessani runoudesta. Ehkä se on jokin vakiintunut julkisen toiminnan ala, ehkä viittaan johonkin yhtä täsmälliseen kuin media puhuessaan "peliriippuvuudesta" - toimiiko se samalla tavalla kuin Wittgensteinin pelimetafora perheyhtäläisyysteorian yhteydessä? Peliriippuvainen voi siis olla koukussa shakkiin ja jalkapalloon, WoWiin ja monopoliin, pajatsoon ja ässäarpaan, pirunnyrkkiin ja faroon. Runous -> teko, teksti, metaforarakenne, tarina, elämäntapa, julkisen esittämisen ja sanankäytön traditio, kuvaus, laulu, arvoitus, rakastettu, tiivis tai lyhyt sanamuoto, laaja kertova säemuoto, kirjallisuushistorian määrittelemä kulttuurin perusteksti (Kalevala, Beowulf). Tarkoittaa paljon ja ei-mitään.

4. Miltä näyttää tätä vasten lause: "2000-luku" "on" "suomalaisen" "runouden" "juhlaa". Mitä siis merkitsee "runouden" "monimuotoisuus"? Mitä tarkoittaa se, että joku "kustantaa" "runoja"? Miksi kukaan haluaisi "kuulla" "tämän" "runon". Ja miten kummassa kukaan pystyy "lopettamaan" "runouden" "kirjoittamisen"? Miksi kriitikko sanoo että jokin "on" "runollista"? [2]

5. Runo & toisto [3]:

a) Tietysti jonkun sanan hokeminen aiheuttaa kyseisen sanan merkityksen väljymisen. RUNORUNORUNO US, runOUsrunousRUNOUSRUNous, runollINENRUNOllinenRunOLLInen. runorunorunorunorunorunoruno.

b) MUNAMUNAMUNAMUNAMU

Osasin rakentaa äänteellisen ketjun, jossa sana muna muuttuu sanaksi namu. Eli esittelin ihmeellisen mutta pienen verbaalisen oivalluksen, joka paljastaa meille hirveän olennaisia seikkoja kielen toiminnasta.

Kuten että hokemalla

KOVAKOVAKOVAKO

VAKOVAKOVAKOVA

kovasta tulee ennenpitkää vako ja vaosta kova. Sehän merkitsee maskuliinisen ja feminiinisen elementin yhtymistä, absoluuttista ja loppumatonta hedelmällistä aktia, universumin jatkuvaa syntymää - ja tämä kaikki vain kahden tavun ja kahden sanan voimalla. Tässä on sitä universumia sokean kanan nokkaamassa hiekanjyvässä, romanttinen runous toiminnassa.

6. "Pitäisi olla puhumatta runoudesta" (Teemu Manninen, kommentti aiempaan entryyn, ihan sivun alapäässä) / Olisi vaiettava runoudesta. Viittaako runous ilmiöön vai ilmiön nimeen, tarvitseeko ilmiö nimetä?

7. Jos ilmiön nimeää uudelleen, merkitseekö se ennen kaikkea riisuutumista nimistä? Ennen: "kirjoitan runoja"; Nyt: "kirjoitan". Poistaa kaikessa hiljaisuudessa tunnisteet runo, runous. Kirjoittaa tästälähtien suoria kritiikkejä autuaan tietämättömänä tekstin julkaisugenrestä: x:n tekstit, kirjoitukset, kirja, teos, tarinat, lauseet, virkkeet, väitteet, lemma, teoreema, kuvaus, sanat.

8. Pentti Saarikoski.

9. Äskeinen vain osoituksena tapahtumisesta, liittämisestä ja kylkiäisistä.

10. Halusin vain kysyä olematta kysyvä.

11. Tämä johtaa siihen, että runoutta ei voi olla olemassa, eikä sitä ole koskaan ollutkaan olemassa. Sikäli kun sitä on ollut olemassa, se ei ole koskaan ollut leikin tai taiteen muoto, ainakaan missään absoluuttisessa, jakamattomassa, kevyessä mielessä, vaan se on ollut kaupallisen toiminnan muoto ja sikäli osa aikuisten maailmaa. Nyt kaikki tämä vaikuttaa vähemmän välttämättömältä, joskaan ei täysin.

12. Tietysti juontuu reductio ad absurdum.


[1] Friedrich Schlegel, "Fragmentteja". suom.Vesa Oittinen. Teoksessa Oi runous. Romantiikan ja modernismin runouskäsityksiä. Toim. Tuula Hökkä. SKS 2000. Englanniksi täällä. Kiitos Schelgelistä, T.
[2] "lainausmerkkimeemi" "anastettu" "ihmisten" "eleistä"; "kiitos" "P" & "V" "," .
[3] toiston vieraannuttavuudesta.

perjantai 18. kesäkuuta 2010

reppanat raukat ja

parat

kesän harrastuksena kirjojen ensimmäisten lehtien lukeminen

torstai 17. kesäkuuta 2010

ne jokka ei tänä iltana - tai jonaki toisena - välitä jalakapallosta - tai jostaki muusta urheilujalista - voi lukia - tai kahtua - runoja - eiväkkä tosiaankaan mittään muuta - , vaikkapa

Henriikka Tavin Sanakirjaa (poEsia, 2010) täältä.

keskiviikko 16. kesäkuuta 2010

Runouksien kritiikistä

Huitaisin keskustelupalstojen innoittamana entryn, joka kommenttiosiossa heräsi... keskustelua. Tuntuu, että siihen pitää vastata kokonaisella entryllä, koska kyse on perusasioista.

Huomaan, että tässä touhussa on jatkuva riski ajautua ns. kokeellisen runouden ystäväksi. Jos nyt otetaan ihan perustava seikka esille: jokainen teos pitää lukea erikseen. Yksittäisten tekstien hyvyys ja merkittävyys ei riipu suoraan siitä, mikä on niiden paikka kentällä. Minusta tämä on täysin selvä lähtökohta. Mutta nykytilanteessa suurin osa poetiikkaan, kritiikkiin, runouden ehtoihin ja muotoihin liittyvästä keskustelusta käydään siinä lohkossa kenttää, jota nimitetään kokeelliseksi. Muualla saatetaan pitää kaikkea tällaista keskustelua selittelynä, ja ajatella, että hyvän runouden on puhuttava puolestaan. Minä taas ajattelen, että runous, joka kykenee tässä historiallisessa tilanteessa puhumaan puolestaan, on runoutta, jonka puolesta on puhuttu jo aikaisemmin. Sehän on silloin tuttua.


Lyriikan kolme lajia

Karkeasti ottaen suomalainen runouskeskustelu koskettelee kolmenlaista runoutta - tämä on siis tulkintani ja yleistykseni keskustelusta, ei keksintöni, saati sitten sellainen jakolinja, jota olisi syytä jotenkin puolustaa.

1) Kokeellinen Runous. Mainitsen tämän ensimmäisenä, koska kyseessä on kaikkein selvimmin hahmotettu ilmiö, ja jonka piirteistä ja motivaatioista on olemassa ehkä selkeimpiä mielikuvia. Kokeellisen runouden julkaisuympäristöjäkin osataan nimetä, se liitetään esimerkiksi Tuli&Savu -lehteen, joka on kuitenkin koko ajan julkaissut kaikenlaista runoutta ja kirjoittanut esim. kritiikkiä kaikenlaisesta runoudesta, mutta esimerkiksi kokeellisuuspuheen laajentaminen kritiikkiin löi varmasti leimaa lehdelle kokeellisen kirjoittelun suojapaikkana. Samaten lehti on ollut ainoita paikkoja, jossa poetiikkaan liittyviä esseitä julkaistaan, ja poetiikkaahan aletaan yleensä kirjoittaa (ja vaatia) silloin, kun joku näyttää poikkeavan valtavirrasta. Kokeellisen runouden voi ymmärtää tarkoittavan runoutta, jonka poetiikka (metodi, motivaatio, intentio) vaatii jotain selityksiä.

2) Runous. Siis se, mitä oikeat runoilijat kirjoittaa. Se, mikä saa kirjallisuuspalkintoja. Se, mikä ei vaadi selittelyä, apologioita tai perehtymistä. Tämä on tietysti pelkkää harhaa, koska tämänhetkinen valtavirtarunous on käynyt läpi selittelyvaiheen jo aikaa sitten. Sen ei tarvitse edes hahmotella estetiikkaansa, tekijöiden ei tarvitse selittää ratkaisujaan.

3) Historiallinen Runous. Vanha runous, riimirunous, mitallinen runous, klassinen, kansallinen. Tällä alueella on yhtymäkohta sekä runouteen 1) että runouteen 2). Tosin metriikka ymmärretään usein meneisyyden ilmiöksi, ja mitta käsitetään riimiksi, mitä se ei tietenkään ole. Liittyy ryhmään 2) kyseenalaistamattoman runollisuusasemansa vuoksi mutta ryhmään 1) metodin (metristen rakenteiden käyttö) hallitsevan aseman vuoksi.

Kommenttiosiossa nousi esille erityisesti se, että modernistiseen perinteeseen kirjoitettu runous on saanut jo runsaasti kritiikkiä osakseen. Voi ollakin, esimerkiksi Poetiikkaa-kirjasessa Jarkko Tontti kirjoittaa kriittisesti modernistisen tyylin kirjoitustavasta, mutta Tontinkin terä kohdistuu ennen kaikkea historialliseen modernismiin, nykyrunoutta hän ei mainitse; ja Tontin kirjoitus liittyy hänen omiin poeettisiin ratkaisuihinsa. Toisessa Poetiikkaa -kirjassa on Ville-Juhani Sutisen kasvishampurilaisessee, mutta sekin puhuu yleisluontoisella tasolla, ja vieläpä runoudesta ylipäänsä, ei mistään tietystä estetiikasta. Olisiko ihan konkreettisia esimerkkejä siitä, missä ja millaista kritiikkiä modernistiseen perinteeseen kirjoitettu nykyrunous on saanut? Eihän minun aivojeni arkisto mikään kattava ole, varsinkaan useamman vuoden taakse, ja jotain on saattanut mennä ohi.


Runouksien nimeämisestä

Jonkun teoksen liittäminen modernistiseen perinteeseen taas tulkitaan monesti jo itsessään loukkaavana, ikäänkuin olisi syntiä kirjoittaa modernistiseen valtatyyliin. Ikäänkuin perinteen tunnistaminen ja teoksen arviointi perinnettä vasten olisi kriittinen hyökkäys runotyyliä itseään vastaan. En ole kuitenkaan vielä nähnyt sellaista ihmettä, että modernistista tyyliä vastaan olisi argumentoitu kriittisesti jossain spesifissä yhteydessä, konkreettisia runotekstejä lainaten. Joten tämä kuuluisa modernismin kritiikkikin tuntuu latistuvan kahteen asiaan: A) on isohko joukko kirjoittajia, jotka eivät halua kirjoittaa modernistiseen tyyliin, ja joutuu perustelemaan esteettisiä ratkaisujaan jatkuvasti. Peruskysymys tuntuu koskevan runotyyliä - miksi tämä tekijä ei kirjoita tavallista runoutta (ja tavallinen runous taas on... mitä?); B) on olemassa itsepintainen juoru, jonka mukaan modernistinen lyriikka on jossain vaiheessa haukuttu.

Tietysti jo vanhemmilta ajoilta voidaan muistaa modernismin ja postmodernismin välinen kiista. Mahtaako sillä olla jotain merkittävämpiä kotimaisia heijastumia? On olemassa eritoten poetiikkoja miettineiden kirjoituksia, ja jostain syystä nämä ovat nimenomaan kokeelliseen leiriin luettujen henkilöiden kirjoittamia. Mutta näissäkin kritiikki on yleensä yleisluontoista ja solmiutuu oman tekemisen perusteluun - jota vaaditaan "kokeellisiksi" leimatuilta runoilijoilta kärkkäästi, ja muut taas jätetään rauhaan. Vaikenemista pidetään jopa arvona sinänsä, ja kaikkea tunnistamista ja nimeämistä pidetään pahanlaisena leimakirveilynä ja ivana tai kriittisyytenä. Miten tämä on mahdollista?

Modernistisen perinteen jatkumoa ei edes mielellään tunnusteta suomalaisessa runopuheessa. Joten jos modernistinen perinne on yksinkertaisesti Runoutta, modernismia edeltävä mitallinen runous on Historiallista Runoutta, jää kaikki selittämisen, puheen, kritiikin ja puolustuksen taakka Kokeelliselle Runoudelle, jota on siis ilmeisesti kaikki muu paitsi modernistista estetiikkaa mukaileva JA historiallinen runous, tai sitten riimittely, joka yleensä mainitaan kuriositeettina. Mutta kaikkea nykyrunoutta, kuului se sitten ryhmään 1) tai 2), tunnistaminen ja nimeäminen sinänsä häiritsee. Kokeellisen, poikkeavan, runouden mekaniikka on varautunut siihen, mutta Runouden, sen tavallisen runouden, mekaniikka taas ei. Sille tunnistamisesta on enemmän haittaa - siksikö, että kokeellinen runous on joutunut teoretisoimaan itseään, ja on siis saanut sananvaltaa panemalla itsensä alttiiksi; siksikö että tavallinen runous ei koe mitään tarvetta selittää, tunnistautua, antautua nimettäväksi? Pahentaako nimi sitä?

Minusta tuntuu, että kokeellinen runous on periaatteellisesti varautunut nimeämiseen ja hyökkäävyyteenkin, myös pilkkaan. Kritiikissä ja arkisessa puheessa kokeellinen runous saa jatkuvasti osakseen kritiikkiä esimerkiksi tunteen puutteesta, runoutta verrataan ristisanatehtäviin tai pidetään tekijöitä älyllisinä keikareina, joilla ei ole mitään oikeaa sanottavaa. Runoja pidetään triviaaleina ja muodon itsensä takia tehtyinä. Nämä kaikki argumentit on käytetty jo moneen kertaan avantgardeaaltojen yhteydessä. Joten ne eivät oikeastaan yllätä, koska ne on esitetty niin moneen kertaan. Ne eivät kuitenkaan ole saaneet aikaan muutoksia kokeellisen lyriikan piirissä, koska ollakseen dynaamista ja muutosvoimaista kritiikin täytyy ymmärtää kohdettaan ja tuntea se. Tällaisten argumenttien esittäjät eivät yleensä haluakaan tietää runoudesta, sen historiasta ja nykytilanteesta yhtään mitään, eikä heitä myöskään kiinnosta se, mitä kokeelliseksi nimetty lyriikka tekee tai sanoo.


Puhun mieluiten nykyrunoudesta, joka tarkoittaa kaikkea aikalaisrunoutta, siis nyt, näinä aikoina, vuosina, julkaistavaa runoutta. Nähdäkseni ryhmät 1) ja 2) eivät ole mitenkään kattavia. Esimerkiksi proosarunous jää siitä ulkopuolelle, toisinaan proosarunon kirjoittajia pidetään kokeellisina, toisinaan ei. Koko lajittelutapa on mieletön, ja oikeastaan keskustelumekaniikan tuottama. Kun monimuotoisuuspuhehan edellyttäisi sitä, että kaikki runous olisi Runoutta (ryhmä 2). Toisaalta se voi edellyttää myös sitä, että kaikki runous kuuluisi ryhmään 1), jolloin kaiken runouden pitäisi olla valmistusperiaatteiltaan ja ideoiltaan avointa, mikä yleensä taas edellyttää poetiikkaa. Kirjailijan itsensä ei tarvitse runoutta selittää, riittäähän tähän esimerkiksi kriitikon tai jonkun muun julkisen lukijan tunnistaminen ja selittäminen.

Jos sinun, hyvä lukija, pitäisi kirjoittaa essee aiheesta "Vuoden 2010 runouden ilmiöt", miten hahmottelisit aihealueen?

tiistai 8. kesäkuuta 2010

...ja vastaukset Usein Kysyttyihin Kysymyksiin

1 [Mikä siinä on kun mitään ei jää mieleen?]

vähän itsekuria! otapa esim. esa ja mene nurkkaan seisomaan, ja pänttää värssyä niin kauan, että osaat etu- ja takaperin, sisä- ja ulkolukuna, kuten ennen sanottiin. täytyy olla tyhmä, jos ei päivä nurkassa opeta nykyrunoa ulkoa. tämän tästä voi vaikka opetella, poljentokin on ihan mukava:

AALLOKKO

syvällinen lapanen aaltoilee, perhonen
aallosta irtoaa sormi, kas pohjaan putoaa pelastunut
säde moni ja, perhosia aaltoja ja jalkoja, ja nuorempi häntiä olkia


2 [Mikä siinä on kun nykyrunous on niin vaikeaa?]

pitää pelata trivial pursuitia. jos peliä ei löydy kotoa, se on monessa kapakassa, ja sieltä saa pelikavereitakin. tai matin helppojen ristikoiden kanssa kun harjoittelee, niin voi siirtyä nykyrunoon aika näppärästi. mutta sitäkään ei tarvita, kun tässäkin runossa kerrotaan kuka tuo anselmi on, niin ei jää vaivaamaan yöunia:

Historian puhdistaminen IV

“...silloin isäni sanoi: ei, sinun ei pitäisi tehdä tätä, tulet vielä
katumaan, historia ei ole noin yksinkertaista, se voi muuttua, ja
toisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa tämäkin runo on luettavissa
toisin, kävisi vähän kuin Anselm Kieferillä, tiedättekö,
saksalaistaiteilijalla joka on toistanut tiettyjä natsieleitä,
tavoitteenaan historian puhdistamien...”


3 [Mikä siinä on kun sellainen television ja Nintendon räiske ja väkivalta on levinnyt nykyrunouteenkin?]

pitää lukea Helkavirsiä:

"Oi Taatto opeta meille
huurut hurmehen jumalan"

ja totta, tällaista sukupolvien katkeamatonta perinnettä juhlivaa säeparia on vaikea löytää nykyrunoudesta.


4 [Mikä siinä on kun nykyrunous on sellaista sisäpiirien hommaa?]

politiikka ja talous on sisäpiirien hommaa. tarkkailkaa vaikka noita huippujohtajia ja -poliitikkoja. ne tuntee kaikki toisensa, ja kierrättävät keskenään kaikki rahakkaat duunit. toista oli ennen, kun metsäläiset pystytti myllyn joen rannalle hartiavoimin ja kuoli rikkaina miehinä, siinä ei sisäpiirejä tunnettu vaan töitä tehtiin.


5 [Mikä siinä on kun nämä nykyrunoilijat on niin nokkavia? Sellaisia nuoria arrogantteja kolleja ja mirrejä, jotka kirjoittavat lähinnä itsestään]

"Häikäisevän sanamusiikin ja täydellisyyttä hipovien rytmien takaa paljastuu rehellinen itsetilityksen tarve" (Aune Hiisku: Kaarlo Sarkia. takakansitekstistä).

"Poetry was for him a serious instrument of introspection." Books and Writers, Juhani Siljo.

"Runot koettiin yleisesti ottaen vaikeatajuisina ja runoilijan itsevarmuus provosoivana ylimielisyytenä." Kansallisbiografia, Södergran, Edith.

MOT.



----
lainaukset: 1) Henriikka Tavin Esim. Esasta; 2) Anna Halmkronan Kolmannesta sotaleikistä ; 3) Eino Leinon Helkavirsistä.

maanantai 7. kesäkuuta 2010

Nykyrunouden ukk

1 Mikä siinä on kun mitään ei jää mieleen? Vaikken koskaan luekaan runoja, niin en osaa siteerata ulkomuistista ainuttakaan nykyrunoteosta. Toista on vanha suomalainen runous, josta muistan vaikka mitä, kun koulussa aikoinaan päntättiin, ja seistiin nurkassa ja taas päntättiin. Nämä nykynuoretkaan eivät opi enää mitään ulkoa, kun ei ole kunnon kuria. Mutta joka tapauksessa nykyrunous on turhanpäiväistä ja mitään siitä ei jää mieleen.

2 Mikä siinä on kun nykyrunous on niin vaikeaa? En kyllä ole sitä paljoa lukenut, ja syy siihen on, että se on niin vaikeaa. Kun siitä ei ymmärrä mitään ilman akateemista sivistystä, ja sitten kun pitäisi kuulua runopiireihin, että ymmärtäisi ne sisäpiirin vitsit, joita nykyrunoilijat julkaisevat. Toista oli ennen, kun runous oli kansallista ja kaikki ymmärsivät sitä. Silloin minäkin luin runoutta kun ymmärsin sitä. Mutta nyt on tällaista: "Mä olen mies. En mä enää aja virvatulta / mua puri baarikärpänen joka päivä / ja joka ikinen yö". Mitä tästäkin voi käsittää, akateemista postmodernia sotkua. Kuuntelen mieluummin radiosuomipoppia.

3 Mikä siinä on kun sellainen television ja Nintendon räiske ja väkivalta on levinnyt nykyrunouteenkin? On niin verta ja suolenpätkiä, ja oksennusta ja syömishäiriötä ja vaikka mitä raiskausta. Siksi en koskaan lue nykyrunoutta. Toista se oli ennen, kun runoilijat tekivät esimerkiksi kansalliseepoksemme aiheistosta tunnelmallisia runoja, semmoisia rauhoittavia ja koskettavia, ilman mitään mässäilyä.

4 Mikä siinä on kun nykyrunous on sellaista sisäpiirien hommaa? En viitsi lukea sitä, koska en tunne ketään runoilijaa, ja kun tiedän, että runoilijat kirjoittavat kuitenkin toisilleen. Toista oli ennen, Koskenniemen aikoina, silloin ei ollut mitään ahdasta runouseliittiä, jonne noustiin vain jos päästiin jonkun kaveriksi. Silloin luonnonlahjakkuudet nousivat korvesta, siihen ei salonkeja tarvittu. Silloin osattiin, eikä tunnettu oikeita tyyppejä.

5 Mikä siinä on kun nämä nykyrunoilijat on niin nokkavia? Sellaisia nuoria arrogantteja kolleja ja mirrejä, jotka kirjoittavat lähinnä itsestään, luulevat varmaan olevansa kiinnostavia. Minä en ole kiinnostunut heistä, siksi en lue nykyrunoutta. Toista se oli kun Eino Leino kirjoitti Lapin kesästä, siitä oli runkkaus kaukana.



(kiitokset erityisesti internetin anonyymeille; runolainaus Teemu Mannisen Lohikäärmeen pojasta)

tiistai 1. kesäkuuta 2010

Stop, pots - street-runouden yhteyksistä beat-runouteen

Vastikään manifestoitu street-runous on postmodernin semanttisen lyriikan aktiivinen, situationistinen ilmentymä, joka leikittelee oulipolaiseen tyyliin tiettyjä kirjaimia yhdistelemällä. Sen keinovaroihin kuuluuvat ainoastaan vokaali o ja konsonantit p, s ja t. Street-runoutta esittävät visuaaliset tallenteet kuvaavat lähes poikkeuksetta ajotietä, ja siten street-runous kirjoittautuu vaivatta sekä urbaaniin että suburbaaniin ja vieläpä ruraaliin on the road -kirjallisuuden perinteeseen. Asfalttimaalaukset näyttävät osapuilleen samoilta kaikkialla. Street-runouden yksinkertainen stop-yksikkö on suorastaan universaali. Samaan aikaan se sisällyttää itseensä perinteisen lyriikan seisauttavan voiman, sen ääreen on konkreettisesti pysähdyttävä (imperatiivi stop).

Tuore street-runousmanifesti julistaa:

"Ilmeisin stop-sanan muunnelma "spot" loistaa poissaolollaan ja siten ilmentää street-runouden mielenkiinnottomuutta tavanomaista semantiikkaleikittelyä kohtaan. Se elää enemmin äkillisestä havainnosta, siihen on törmättävä, se on tilallista."


Manifesti siis väittää, että street-runous on ekslusiivista, se sulkee semanttisia yksiköitä pois, toisin kuin perinteinen kokeellinen runous, joka manifestin kirjoittajan mukaan sulkee niitä sisäänsä. Manifestit eivät tietenkään sulata itseensä vuosisatojen hermeettistä perinnettä, nehän lähtökohtaisesti pyrkivät luomaan vaikutelman murtumakohdista. Manifesti kuitenkin unohtaa negaation hämmentävän voiman: neljän kirjaimen yhdistelmien määrä on sikäli rajallinen, että jokainen puuttuva yksikkö - etenkin semanttisesti mielekäs ja "ilmeisin" spot - kiinnittää huomiota sinänsä. Vaikka street-runous olemuksellisesti hyljeksiikin kaanoniin kiinnittymistä on kuitenkin tarpeellista etsiä sille paikkaa (spot) kirjallisuushistoriassa.

Manifesti mainitsee kuvataiteen puolelta Banksyn eräänä ilmeisenä viitekohtana. Kirjallisuuden puolelta streetrunouden ilmeinen lähtökohta on beat-kirjallisuudessa. Sekä streetrunouden tekeminen että vastaanottaminen edellyttävät tieromantiikkaa ja sijoittuvat ensisijassa motoroitujen väylien varsille. Ajopeli on klassisessa beatissa merkinnyt vapautta, valtateiden anonyymia aaltoilua sijainnista (spot) toiseen ja vaaran läsnäoloa. Nykyisessä kontekstissa voidaan ajatella myös öljyn loppumista ja länsimaisen elämäntavan aiheuttamaa tuhoa ympäristölle ja myös inhimilliselle kulttuurille olemattomuuden erämaissa, joita loputtomasti luuppiutuvat kehätiet tarjoavat kulkijalleen. Beatiin street-runouden liittää myös huonosti peitetty huumeviittaus - pot (pots) merkitsee tietysti kannabista, ja merkityshän selviää kun lukee street-runouden pysähdyskehotuksen toisin päin. Irrallinen s-kirjain jää vain merkitsemään sanan monikkoa. Smoke pot -sanonta kuitenkin street-runouden yhteydessä joustaa muotoon "smoke pots", jolloin päästään jo armeijakieleen ja savuverhon käyttöön taisteluissa. Joka tapauksessa yhteys erityisesti amerikkalaiseen elämäntapaan on väistämätön purkukohta street-runouden rajalliselle mutta rikkaalle merkityspotentiaalille.

Street-runous on myös läsnä tavallisen autoilevan länsimaisen ihmisen elämässä - aivan kuten terrorin pelko. Sen keskeisiä keinoja on tehdä läpinäkyväksi jokapäiväinen sääntöihin ja rajoituksiin alistuminen, mutta myös ihmisen kyky tulkita niinsanotusti väärin kirjoitettuja viestejä (vaikka street-runo onkin harkittu ja jokaista merkkiä myöten sommiteltu teos). Liikenteessä katuun maalattu pysähtymiskäsky toimii, vaikka kirjaimet eivät olisikaan juuri oikeassa järjestyksessä. Viestin täsmällisen kirjoitusasun häirintä pureutuu juuri liikennekulttuurin ytimiin: kyse on turvallisuudesta, toimivuudesta, viestin intentionaalisuudesta. Aktiivinen street-runous sumentaa anarkistisesti nämä kaikki aspektit.

Kuten manifesti huomauttaakin, on street-runous kulunut myös internetin suurkuluttajien käsissä. Tämä vain korostaa sen suunnatonta tehoa. Kuten monet muutkin postpostmodernin elämämme ilmiöt, se voidaan elää myös internetitse, sen tenhovoima kutkuttaa linkinlevittäjien lol-hermoa. Sen hypermediaalisuus takaa sille paikan myös sen kansanosan parissa, joka ei poistu näyttöpäätteen ääreltä edes autotielle, mutta tietää vielä mikä moottoritie on mutta on itse valinnut toisin: rajoitusten ja sääntöjen kahlitseman liikenneväylän sijaan on valittu rajoittamaton ja vapaa internetin laaja kaista.

Street-runouden merkitys ei tietenkään tyhjene tähän, mutta ainakin sen universaali tulkinta saa kritiikkiä näiden havaintojen kautta: kun kirjainten o, p, s ja t kautta toimiva runokieli lähtee rullaamaan, sen konteksti löytyy auttamatta englannin kielestä. Tietenkään tässä ei ole mitään ihmeellistä, koska sana stop on alkuaan englantia ja englanti on vallitseva maailmankieli. Näkyyhän englannin kielellinen dominanssi myös uuden runoussuunnan nimessä, street on englantia ja merkitsee katua.

Nämä pienet huomiot toivottavasti vain kirkastavat street-runouden lukijakunnalle sen kirjoittautumista elämyksellisyyden ja vastavirtaisuuden perinteisiin, ja samaan aikaan sen yksinkertaista vilpittömyyttä sen ihmetellessä: mihin kaikkeen kieltä käytämmekään. Tietysti vasta ajan kuluminen kirkastaa street-runouden lopullisen merkityksen kirjallisuuden historiassa, mutta sen päivänpolttavuutta ei viilennä mikään.



(kiitos Laadunvalvontayksikölle ja anteeksi anarkistinen, lupiapyytelemätön reagointi!)

keskiviikko 19. toukokuuta 2010

Gaston Bachelard, suomalaisen lyriikan harmaa eminenssi?


Villen taannoinen entryily
sai minuunkin vähän liikettä. Nimittäin Putte Wilhelmssonin runousesseestä minun piti jotakin kirjoittaa. Hän kirjoittaa huitovassa esseekokoelmassaan Turmio ja perikato (Savukeidas 2009) suomalaisesta runopuheesta. Selvimmin tekstistä nousee esille ranskalaisfilosofi Gaston Bachelardin vaikutus suomalaiseen runouteen esseessä "Miten runoudesta puhutaan". Tosin Wilhelmsson ei puhu mistään vaikutuksesta mitään, lähinnä se kuvaa sitä, mitä toivoin löytäväni esseestä. Se nimittäin olisi valtavan mielenkiintoinen asia. En itse asiassa tiedä, mihin Wilhelmssonin esseen nimi viittaa - pyrkiikö hän kuvailemaan runopuhetta vai opettamaan lukijaa runopuheen alalla.

Kuinkahan vakavasti kannattaa ylipäänsä ottaa kulttuurikriittistä puheenvuoroa, joka moukaroi Bachelardia sillä, että tämä ei ollut kirjallisuuden ekspertti vaan fyysikko, joka eläkepäivillään hurahti kirjoittamaan runoudesta? Tähän moitteeseen saattaa sisältyä kuitenkin aika paljon Wilhelmssonin asenteesta. Ensinnäkin Wilhelmsson ei koko esseensä aikana sano ainoatakaan (positiivista) sanaa runoudesta itsestään. Jos runopuhetta ruoskitaan, olisi kai hyvä samalla edes sivuta runoutta. Runoudesta puhuminen vaan tuppaa tuottamaan typerää runopuhetta, johon Wilhelmsson ei ehkä halua sortua. Joten hän puhuu vain metatason metatasolla, eli puhuu runopuheesta, joka on tietysti puhetta runoista, jotka puolestaan ovat puhetta... tai miten lie. Ja toiseksi Wilhelmsson pitää Bachelardin diletantismia jotenkin haitallisena - jos jollekin, poetiikan teorialle nimenomaan tämä ei ole rasite. Muusa pelastakoon meidät runouden ammattilaisilta.

Rasite ei myöskään ole "huikea itsevarmuus", jota Wilhelmsson itsekin harrastaa. Luulisin jopa, etteivät haltuunotot ja niiden yritykset ole mitään rasitteita. Lisää yhden ukon kirjoittamia totaalisia esityksiä kirjallisuudesta! Lisää yhden miehen fenomenologianteorioita! Lisää niitä, jotka unohtavat mainita itseään tärkeämmät herrat, kuten Husserlin ja Heideggerin!

Wilhelmssonin Bachelard on psykologisoiva höppänä, jonka esseetyyli sopii parhaiten itsestään suuria kuvitteleville runoilijoille:
"Runoilijat lukevat Tilan poetiikkaa samasta syystä kuin lapset Harry Potteria. Heistäkin on hauska kuvitella, että heillä on salattuja kykyjä arkisen mitättömyyden tunteen vastapainoksi, että jossakin toisessa maailmassa he ovat merkittäviä sankareita, ja että he kuuluvat johonkin merkittävämpään sukuun kuin tavalliset jästit."

Samasta syystä kaupan alan ihmiset kai haluavat mennä Jari Sarasvuon psyykkauskursseille. Samasta syystä minun ja Wilhelmssonin kaltaiset suunsoittajat kirjoittelevat esseitä marginaalisista aiheista, jotka eivät vähääkään liikuta tavallisia jästejä. Wilhelmssonin psykologisoima runoilija siis kärsii arkisesta mitättömyydentunteesta, ja Bachelardin teoksella on salattu kyky saada alavireinen runoilija kuvittelemaan olevansa jotakin? Sehän pitäisi lukea Bachelardille ansioksi. Miksi runoutta ylipäänsä kirjoitetaan? Entisaikojen kulttuureissa saatettiin jopa puhua runoilijasta henkilönä, jolla on erityinen yhteys todellisuuteen tai jopa toiseen todellisuuteen. Meidän kulttuurissamme täytyy tietysti olla rationaalinen, ja ajatella, että mitä harhaisempi kaveri, sen kamalampaa shittiä se kirjoittaa. Mutta ehkä runoudelle kuitenkin voidaan antaa mahdollisuus harhaisuuteen, edes ihan pieneen?

Bachelardin filosofia/poetiikka itsessään saa Wilhelmssonilta osakseen vain pintapuolista kritiikkiä. Enemmänkin Wilhelmssonin kohteena on jokin - kenties oletettu - fanikulttuuri, tai ainakin mannermaiseen höpötykseen perustuva runousretoriikka. Tämä kohde on niin löysästi yksilöity, ettei Wilhelmsson onnistu puhaltamaan siitä ilmoja pihalle. Vaikka kohde olisi täyttä höpöä, sen kritiikiltä voisi kuitenkin hyvällä syyllä odottaa vähän enemmän - näennäismystillisyydestä näennäisrationalistisuuteen ei kuitenkaan ole kovin pitkä matka, käteen jää kuitenkin pelkkiä mielikuvia.

Kyllähän Bachelardia epäilemättä luetaan, ja Tilan poetiikalla on varmastikin joku vaikutus runoestetiikkaan, ja minusta olisi hirveän lystikästä tietää lisää Bachelardin uneksunta-ajattelun vaikutuksesta suomalaisessa runoudessa - vai onko tämä Wilhelmssonin lainaama Jyrki Kiiskisen essee vain yksittäistapaus? Näyttää pikemminkin siltä, että Bachelard-ressukan rooli on havainnollistaa jotakin suomalaisen runopuheen typerää piirrettä.

Bachelardin esseetyyli ja siitä viehättyneet runoilijat eivät miellytä Wilhelmssonia. Miksi? Wilhelmsson ei siihen vastaa, minä voin tietysti vastata omasta puolestani, että staattiseen, hierarkkiseen ja kauniiseen kielellisen tilan ja ilmaisun teoriaan sisältyy vaara sisäänpäinkääntyneestä ja ihan suunnattoman tylsästä runoudesta, josta puuttuu kaikki muu paitsi ollaöllöttämisen ihanuus. Epäilemättä tällaistakin runoutta löytyisi kuritettavaksi, mutta Wilhelmsson ei vaivaudu edes vihjaamaan siihen suuntaan.

Minusta poetiikka on käytännöllinen filosofoinnin laji, joka punnitaan viime kädessä runouden käytännöissä. Jos joku poetiikka tuottaa surkeaa runoutta, sen voi tuomita. Wilhelmssonilla ei tunnu olevan runoudesta mitään sanottavaa. Esseen keskeiseksi sanomaksi jää, että runoilijat ovat taivaanrannanmaalareita, joilla ei ole ollut mitään uutta poetiikkaa sitten Schellingin tai viimeistään Björlingin päivien. Varsin haettu on Wilhelmssonin esseen lopun todistelu, jonka mukaan Bo Carpelan onnistuu romaanissaan Kesän varjot kirjoittamaan paljon osuvamman huomion lapsen ja kielen suhteesta kuin Jyrki Kiiskinen poetiikkakirjoitelmassaan. Esseestä proosaan, varhaisesta romantiikasta modernismitse postmoderniin - hyvä on, mutta lapsi meni tämän pesuveden mukana.

Tämä on harmillista. Wilhelmssonilla on käsissään hyvät elementit. Hän käyttää Jyrki Kiiskisen, Olli Sinivaaran ja Fredrick Herzbergin kirjoituksia, jotka ovat kuitenkin vielä suhteellisen tuoreita (2005 ->). Kiiskinen ilmeisesti kirjoittaa vielä kuvan käsitteestä, joka olisi jo sinänsä kiinnostava kriittisen luennan kohde. Wilhelmsson osaa lainata runouskritiikin ja runollisen esseetyylin hupaisia ja tyypillisiä latteuksia esseensä alussa. Näistä lähtökohdista voisi laatia relevantin puheenvuoron, etenkin jos sen Bachelardinkin pystyisi lukemaan seulaksi, ja jos oletetaan että Bachelardin uneksunnoilla on jotain merkitystä suomalaisessa poetiikassa. Onko - sen haluaisin tietää.

Bachelard on lähtökohtaisesti nostalgisoiva, konservatiivinen ja sisäänpäinkääntynyt kirjoittaja, hänen aiheistonsa ja tyylinsä sopivat yhteen mainiosti. Niinkin mainiosti, että Bachelardia voisi jopa epäillä kaunokirjailijaksi. Luen häntä aina enemmän lukemisen ja tulkinnan teoreetikkona kuin systeeminrakentajana, enemmän rustiikkisten nurkkien sisustajana kuin modernin kerrostalokorttelin pääarkkitehtina. Kotoisuudesta, mukavuudenhalusta ja sisustuspuuhastelusta luulisi saavan myös aineksia runouden ja nykypoetiikkojen kritiikkiin, mutta niitä ei Wilhelmssonin esseessä näy. Moittiessaan Kiiskisen näkemyksiä Wilhelmsson ryhtyy kritikoimaan häntä minäkokemuksen korostamisesta - mutta ei ota huomioon Bachelardin näkemystä subjektiivisen kokemuksen yleistettävyydestä, joka esiintyy Tilan poetiikassa eräänlaisena jungilaisen arkkityyppiteorian toisintona, voitaisiin puhua minän, tunteiden ja kokemusten yleiskäsitteistä. Bachelard itse käyttää termiä topos, joka oikeastaan aina tarkoittaa yksilöllisen kielenkäytön ja kokemuksen ylittävää kielellistä ainesta. Bachelardin niputtaminen yhteen yksilökeskeisen modernismin kanssa on siis sekin hataraa.

Wilhelmssonia ottaa pattiin lööperi, jota runopuhe, esimerkiksi kritiikki, on täynnä - esseen alussa on varsin kuvaavia lainauksia runokritiikin tyypillisistä epämääräisyyksistä. Täsmällisyyden puute vaivaa kritiikkiä ja runopuhe on todellakin usein kiemurtelevaa ja epäolennaista. Wilhelmsson voisi itsekin tavoitella täsmällistä tyyliä, joka tarttuu oleellisiin seikkoihin, mutta sen sijaan hänen kriittinen säilänsä laulaa, ettei auringon alla ole mitään uutta. Vuosituhantisella argumentilla luulisi olevan hankala lyödä runopuhetta, jonka argumentit ovat kuitenkin vanhenneet vasta vuosisatoja.

torstai 25. maaliskuuta 2010

Tahdomme tutkia lapsenne

Saimme koulusta kirjeen, jossa kerrottiin, että Nokia Oyj on aloittamassa yhteistyön lasten koulun ja luokan kanssa. Sinänsä tällainen ei ole uutta - viime vuonna pojan luokka osallistui suuren kansainvälisen autonrengasfirman (Bridgestone) viherpesupiirustuskilpailuun. Siinä skabassa kaikki lasten piirrokset jäävät firman käyttöön, joka voi käyttää niitä myöhemmin mainonnassa jne. ilman lupaa tai korvausta tekijälle. Kilpailun teema oli ympäristö ja kilpailuilmoitus harhaanjohtava, siinä annettiin selkeä viesti siitä, että autoilu on ympäristöystävällistä (opettaja puolustautui: kukaan lapsista ei piirtänyt autoa!). Lisäksi koulujen yritysyhteistyösäännöissä todetaan, että yhteistyön pitää olla perusteltua, siis vastavuoroista. Koululle pitää koitua siitä selkeää hyötyä ja oppimisen kannalta tulee tapahtua jotain olennaista. Lasten piirrosten lähettäminen kv-luokan yritykselle ei minusta ole sellaista. Otin yhteyttä kouluun, useisiin ihmisiin, ja lopulta ne vierittivät syyn luokassa toimivien harjoittelijoiden niskoille. Tyylikästä. Nyt olen jo niin kyllästynyt kyselemään opettajilta ja rehtoreilta tämän kaupallisen yhteistyön motiiveja ja pelisääntöjä, että kirjoitankin tänne saman tien.

No, mutta Nokiaan. Firma aikoo tehdä lapseni koulussa ja luokassa tutkimusta, johon se tarvitsee huoltajan luvan. Keräävät ilmoituksensa mukaan kuva-, ääni- ja haastattelumateriaalia lapsista, jotta saavat tietoa siitä, "miten ihmiset toimivat ja käyttäytyvät arkipäiväisissä tilanteissa". Tarkoitus on "kerätä huomioita" lasten "käyttäytymisestä". Tämä saamamme kaavake pitäisi palauttaa täytettynä siitä huolimatta, että lapsi ei osallistu tutkimukseen. Minä en aio palauttaa sitä, koska ensinnäkin tuo koko lappunen on aivan liian mainio poisannettavaksi ja toiseksi erikseen ei tarvitse ilmoittaa sitä, että lapsi ei osallistu tutkimukseen.

Poisleikattavassa osassa selkenee paremmin, mihin suostuu vanhempi laittaessaan nimensä alle:

"Tutkimuksen kuluessa saattaa olla tarpeen kerätä tietoja, jotka ovat yhdistettävissä lapseen. Tälläisiä henkilötietoja voivat olla mm. videokameran, digikameran, äänitteiden, haastattelujen, kyselyiden ja muistiinpanojen avulla kerätty tieto. Pyrimme poistamaan kaikesta kerätystä materiaalista sellaiset henkilötiedot, joitka eivät ole tarpeellisia tutkimuksen kannalta. Kaikki henkilötietojen käsittely tapahtuu soveltuvien lakien ja [firman] asiaa koskevien ohjeistusten mukaisesti.

Kerätty tieto pysyy [firman] omaisuutena, eikä [firma] ole velvollinen suorittamaan mitään rahallista korvausta tai muuta korvausta kerätyn tiedon käytöstä.

Allekirjoituksellani vahvistan, että minulle on selvitetty tämän tutkimuksen tarkoitus ja toimintatavat ja että annan suostumukseni lapseni henkilötietojen käsittelyyn tutkimuksen edellyttämässä laajuudessa."

Kirjeestä käy esille, että koulu saa yritysvierailuja ja Nokian "henkilöitä" järjestämään oppituntia tarjotessaan Nokialle ilmaista tutkimusmateriaalia. Nokia esittelee tietotekniikka-alaa oppilaille, mahtaa olla jo rekrytointipuuhissa alakoulun oppilaiden parissa. Vanhemmat taas osoittavat allekirjoituksellaan ymmärtävänsä mikä on tutkimuksen tarkoitus ja mitkä ovat sen toimintatavat. Jälkimmäiset tulivatkin selviksi suhteessa oppilaaseen, mutta tietenkään yritys ei kerro millä tavalla se käyttää keräämäänsä materiaalia. Tutkimuksen tarkoituksesta en kyllä ymmärtänyt tuon taivaallista - sanotaanhan tuossa kyllä, että tarkoitus on saada tietoa lapsen käyttäytymisestä arjessa, erityisesti matkapuhelimen ja palveluiden käytöstä. Sellaista tietoa en ole ajatellut antaa matkapuhelinfirmalle, varsinkaan kun en ymmärrä tutkimuksen tarkoitusta, siis päämäärää. MIKSI ja MIHIN Nokia kerää näitä tietoja? Lisäksi edellytetään, että vanhempi suostuu lapsen henkilötietojen käsittelyyn tutkimuksen edellyttämässä laajuudessa. Miten siihen voi suostua, kun ei tiedä, mitä on tutkimuksen edellyttämä laajuus? En myöskään tiedä mikä on firman "oma ohjeistus" lapseni henkilötietojen käsittelyssä.

Tarkoittaakohan tämä sitä, että kymmenvuotias lapseni alkaa myöhemmin saada personoitua mainontaa? Tai että yksivuotias lapseni alkaa kolmasluokkalaisena saada ronskia kohderyhmämainontaa omaan arkeensa? Kenties koulun kautta.

Huomioni kiinnittyi myös tuohon kohtaan, jossa kerrottiin, että tieto pysyy Nokian omaisuutena. Omaisuutena! Siis Nokia kartuttaa pääomaansa keräämällä ilmaista tietoa suomalaisen julkisen koululaitoksen avustuksella! Paljollakos tutkimustoiminta nostaa firman arvoa?

Minusta tämä on hävytöntä. Koulun, jos jonkun, pitäisi tajuta, että lapset eivät ole kaupallisen toiminnan resurssi, joiden henkilötietoja tuosta vaan lahjoitellaan. Nokia ei tietääkseni tee yleishyödyllistä perustutkimusta, vaan soveltavaa tutkimusta, jota se pystyy suoraan hyödyntämään tuotekehityksessä ja markkinoinnissa. Nokia tarjoaa todella huonoa sopimusta, ja koulu antaa sen tehdä niin - mitähän koulu kostuu tästä? Härpäkkeitä, sovelluksia, oppimateriaaleja?

Vanhemmilta tai oppilailta ei myöskään kysytä haittaako heitä Nokian läsnäolo koulumaailmassa, nehän tulevat sinne muitta mutkitta tutkimaan.

Sponsoritoiminnasta ja yritysyhteistyöstä kouluissa on olemassa pelisäännöt. Minusta näyttää nyt siltä, että tässä Nokian projektissa menevät tutkimus ja firman toiminta-alan ja tuotteiden mainostaminen sekaisin. Minkähän ihmeen takia koulu ei tiedota pelisäännöistä vanhemmille, vaan tyrkkää vaan noita kirjelippusia hyväksyttäväksi tai hylättäväksi?