"sen nimi on Tellus tai Maa", tai jouluvalosarja, luukku 24

[tämä on joululahja isälle. siksi valosarja katkeaa hetkeksi, mutta jatkuu vielä. hyvää joulua!]

"Tää tekniikan aikakausi tarvitsee romantiikkaa", väitetään Hectorin sanoneen

On hyvin latautunut päivä, jouluaatto. Ehkä sen merkitys syntyy menneiden jouluaattojen summana, pimeästä johon lapsi herää, hiljaisuudesta, jossa ei ole ketään, päivästä, joka ei tunnu koskaan loppuvan. Pimeästä, johon päivä lopulta laskeutuu, ja johon päivän juhla lopulta hiljenee. Ehkä joulutähteä, kuusenlamppuja voi polttaa koko yön syömässä pimeyttä (jos se kerran on syötävä, kuten muutkin joulun antimet) -

NOSTALGIA I & II ovat Hectorin lauluja (Nostalgia, 1972). Laulujen sanoitukset ovat erilaiset, osin samat, melodia sama, sovituksessa jonkin verran eroja. Kuuluu uskoa, että noina aikoina laulettiin naiivin vakavasti. Se ei ole huono asia, miksi laulaa mitään, jos ei ole vakavissaan.

Nostalgian ja ironian käsitteet kulkevat nykyisin käsi kädessä, aasinsillan tehtävän täyttää retroilu. "Nostalgia I" ja "Nostalgia II" ovat totisia lauluja - sillä tapaa kuin lapsi on totinen, sen posket ovat pyöreät ja katse vakava, hakee molemminpuolista luottamusta. Kuitenkin laulut myös availevat nostalgiaa, vieläpä postmodernilla tavalla; jos keskeinen postmodernin temperamentin piirre on ironia (moninkertainen varautuneisuuden kerros, epävarmuus siitä onko joku vakavissaan tai puhuuko hän siitä mistä puhuu), "Nostalgiat" eivät tietenkään väistä sitä. Jo nostalgian valitseminen peräti kahden laulun aiheeksi tekee aiheesta väistämättä epänostalgisen ja moneen suuntaan riivityn. Nostalgia riittää osoittamaan laulujen minän häilähtelyä, epävarmuutta ja pienuutta.

"Nostalgia I" lähtee liikkeelle tajunnan tilasta: unta vai ei? Tulee tarkka kerronnallinen kaari: minäpuhuja lähtee äidin sylistä, ja maalta, kuten sukupolvikertomus tuohon aikaan vaati. Maalta kaupunkiin, aina uudestaan. Rakenne toistuu suomalaisessa sanataiteessa toistumistaan, jo satakunta vuotta. Tarvitsee vain ajatella naturalismin kertomuksia kaupungissa langenneista maalaistytöstä tai Kaarlo Sarkian lapsuusnäkyjä, jotka on pudotettu kaupungin katujen tunnelmaa ja rytmiä hakevien runojen viereen. "Nostalgia I:n" kaari on täsmällinen, tai sitten se on satunnainen ja huolimaton.

Laulu kuvaa lapsen leikkiä, koko ajan preesensissä: "Mä sammaliin sirkuksen laitan / ja kaarnasta teen mitä vaan" ja, kuin tuttuna huutona meidän kaikkien kokemuksessa: "Mä teen lumilinnan ja aamulla nään: / joku maahan sen kaatanut on / nyt ennalta aavistaa voin joka sään, / talvet syksyiksi muuttuneet on". Nythän minäkin näen hangen ikkunasta, taivastelen oranssia kaupungin valoa, joka saa kaikupohjan valkoisesta maasta, mutta kuinka monta edeltävää talvea ja joulua ovat tuntuneet syksyiltä (niin, silloin on pimeämpää, hyvä niinkin). Kyllähän lumilinna rikotaan, kun sen jättää yöksi ulos. Säätkin sen turmelevat.

"Nostalgia I" rakentaa pienen ihmisen kokemukselle, joka on yhteistä. Äidin lempeys, tähtitaivas ja leikit kuuluvat tähän pieneen piiriin. Nostalgia on välttämätöntä ja sietämätöntä - ollapa edes muistojensa herra, kun lapsena määräsi sammalta, kaarnaa, nosti leijan taivaisiin.

"Nostalgia I" koostuu hajonneista ja hävinneistä yksityiskohdista, joista toiset liittyvät rakentamiseen, eheyttämiseen - sirkus sammalissa, lumilinna, mustikoiden kerääminen ja piirakan tekeminen, toiset hajottamiseen. Rikkoutumisen kaari lähtee lumilinnasta, minä rakentaa, joku kaataa sen maahan. Kaipuu alkaa piiskata, löydä kasvoille, itse kasvotkin hajoavat moneksi, ja ne nähdään enää peilistä. Minäkin uhkaa muuttua tuhoajaksi: "voin puristaa sormeni nyrkkiin / myös lyödä ja murskata voin"; häntä ympäröivät niin tiukat säännöt, että hän kokee törmäilevänsä niihin. Luulen kuitenkin, ettei puhuja riko mitään, hän pelkästään huomaa mahdollisuutensa rikkoa, myös hän voi antautua tuhovoimaksi.

Onko ratkaisu tässä, ihan laulun alussa: "varjoni tunne mua ei"? Onko laulun minä kuten Peter Pan, jolta varjo livahtaa? Peter Panin varjokin on elävä, ja kun varjo ei tunne, mitä se silloin jättää tekemättä? Eikö se enää tervehdi? Peterin varjon muuttuminen on ymmärretty kasvun merkiksi, varjoleikin loppuminen tekee aikuiseksi, joka näkee valossa vain tumman alueen liepeillään. Koska eihän varjo ole muuta.

Nostalgian määritelmä on ensimmäisen osan viidennessä säkeistössä: "kaipuuni menneeseen aikaan". Nostalgiaa ei sekoiteta retroon, vaan sen luonne kaipuuna menetettyyn tai siihen, mitä ei ehkä ollutkaan, säilyy. Sana on uuslatinan yhdistelmä kreikan sanasta nostos ja päätteestä -algia. Edellinen merkitsee kotiinpaluuta ja jälkimmäinen tuskaa. Nostalgialla on tarkoitettu masennusta, joka valtaa mielen kun on kaukana kotoa. Hectorin laulussa on voimattoman raivon ja turhautumisen sävy - ei ole sitä, minne palata. Nostalgia kuvataan perimmältään traagisena tunteena, kuten "Nostalgia II:n" viimeinen säepari kuuluu: "kautta helvettien tiedän kulkevan sen / joka eilistä jää etsimään".

Laulu hakee nostalgian merkitystä sekä henkilökohtaisesta että yleisestä. Ajan kuluminen on tietysti lisännyt kerroksensa "Nostalgiankin" ylle - kukapa ei puhuisi 1970-luvusta nostalgisena aikana, se on tiettyjen ikäpolvien nuoruutta. On jo kaksinkertaista nostalgiaa käydä nyt tämän kimppuun. Mutta uskon vilpittömästi, että nostalgia pantiin osasiinsa jo tässä. Palasiksi, muttereiksi. Uskon vilpittömyys on jälleen yksi kaksoisvalaistus (kuinka sinä voit olla niin naiivi) ja jälkikäteisyys - uskon NYT, että Hectorin "Nostalgia" olisi voinut tehdä itsensä tarpeettomaksi jo aikanaan (kenties tekikin; miten voit sanoa, et elänyt silloin). Mutta koko teksti, sekä yksi että kaksi, todistavat, että nostalgiaan ei tarvitse suhtautua pilkallisesti. Ehkä nostalgia tiivistyy tähän: se ei ollut myyntiartikkeli, sillä ei myyty ainoatakaan retrokuosia.

Henkilökohtainen: mustikkapiirakka. Maxi-Market - joka on taas meille jo halpaa nostalgiaa, Maxit ovat Prismoja nyt - muutti erään lapsuuden maiseman. Tästä kulkee kuitenkin tie yleiseenkin: eikö monenkin suomalaisen kotiseutu, leikkipaikka ole revitty piloille ja päällystetty asfaltilla?

"Nostalgia II" kohottaa perspektiivin Maxi-Marketin alle jääneiltä mailta roimasti ylöspäin. "Nään kartalla pikkuisen pallon / sen nimi on Tellus tai Maa" - kartan täytyy olla varsinainen makroperspektiivin projektio, jos Maa esiintyy siinä vain pikkuisena pallona. "Nostalgian" toinen osa korostaa katsomistapaa - ja näyttää myös ensimmäisen osan siinä valossa. Ensimmäisen "Nostalgian" lapsuutta haikaileva minä hallitsee sammaleitten maailman, mustikoiden mättäät mutta toisen "Nostalgian" puhuja piirtää suuremmat ympyrät. Sirkus ei ole enää metsänpohjan freakshow, vaan se jatkuu taivaalla, "kuussa sirkusta laajennetaan". Nyt puhuja ei kuitenkaan ole tekijä, vaan seuraa tapahtumia sivusta, ja ilmeisesti antaisi mieluummin velliä nälkäisille suille. "Nostalgiassa" on tietysti läsnä 1970-luvun poliittisessa laulussa tavallinen sosiaalinen omatunto, ja poliittiseen laululiikkeeseen on myös konkreettinen viittaus (tosin en ymmärrä mitä poliittista ko. laulussa on): "on helppoa hiljainen olla / ja tyytyä puolikkaisiin" vertautuu Kristiina Halkolan esittämään "Ei puolikasta" -lauluun (Kaj Chydeniuksen säveltämä Jevgeni Jevtushenkon runo, levyllä Täytyy uskaltaa, 1971). Liekö viittaus ironinen vai ei.

"Nostalgia II:ssa" rajallisuus ei tule ulkoa laadittujen sääntöjen myötä, kuten se ensimmäisessä osassa näyttää tulevan, ja herättää myös transgressiivista raivoa. Toisen "Nostalgian" puhuja ei ole yhtä aktiivinen kuin ensimmäisen, eikä hänen myöskään tarvitse varsinaisesti törmätä ulkomaailman kanssa. Pikemminkin hän asettuu syrjään, ja kuvattuaan pallon pieneksi, nimettyään sen joko-taiksi (no, onko se Tellus vai onko se Maa, sano sinä), todettuaan, että ihminen käy taistelunsa kallonsa sisällä, hän pohtii:

En ymmärrä mikä on oikein
tai väärin tai tuomittavaa...
Mikä munista oiskaan se soikein,
jos miljoonaa tutkia saan?

Tämä on kuitenkin aivan liian vaikeaa, ajatuskin miljoonan munan soikeuden vertailemisesta on pyörryttävän koominen. Samalla tavalla tekojen vertailu on harmaan sävyjen punnitsemista. Lumilinnan hajottaminen ja Maxi-Marketin rakentaminen ovat "Nostalgian" ensimmäisessä osassa tuhotöitä, ne ovat pahoja tekoja. Ne rikkovat jonkun maailman peruuttamattomasti, ja sulkevat hänet nostalgiansa helvettiin.

"Nostalgia II:n" puhuja vaihtaa äkisti perspektiiviä. Ensin Maa nähdään avaruudesta, kartalla on se pikkuinen pallo. Sitten katsotaankin pellejä kuussa. Laulussa on moraalinen vire. On epäoikeudenmukaista, että avaruutta valloitetaan, kun kaikki Maan ihmiset eivät edes saa syödäkseen. Sirkus ja pellet vertautuvat saman levyn kappaleeseen "Karnevaalit", jossa hulluus on nimenomaan tuhoavaa - ihminen häkissä tekee mitä vain, lampaat syödään elävältä, härkä lyödään elävältä, viisi naista sahataan ja "me innoissamme lyömme tahtia". "Karnevaalit" muistuttaa ajasta, ja tilasta, jossa hurme ja hurmio ovat hyvin lähellä toisiaan, ja osoittaa, että silpomalla viihdyttävä maailma yhtä kaikki pyritään sulkemaan omamme ulkopuolelle, ja unohtamaan: "on karnevaalit aika lopettaa". "Nostalgia II" ei sulje esirippua turvallisesti, vaan yksilö jää kiinni ristiriitaan: "kohta halkeaa maa, mitä nähdä hän saa, / joka taivaalle tuijottelee".

"Nostalgia I" ja "Nostalgia II" käsittelevät aihettaan perinpohjaisesti. Avaruus on tulevaisuudessa, sinne ollaan matkalla, sinne laajennetaan. Menneisyydessä on joku tuhottu maisema, jonka etsiminen johtaa kestämättömään tilanteeseen. Puhuja näyttää hylkäävän helvettinsä, "Nostalgia II:ssa" on suorastaan opettavainen sävy - eilistä ei kannata etsiä, koska se johtaa sietämättömään tilanteeseen. Siksi on itse muututtava. Aktiivisesta passiiviseksi, maailman muokkaajasta tarkkailijaksi. Tunnetilat jäävät silti toivottoman rispaantuneiksi, harmaansävyisiksi. Tähtien vyöttämästä, juhannuksen yöttämästä äidillisestä alkukodista puhuja päätyy laukomaan abstrakteja väitteitä, maalaamaan menneisyyden yhtä aikaa banaalisti ja kauniisti, kun taas nykyisyys ja tulevaisuus näyttäytyvät ristiriitaisina ja hahmottomina.

"Nostalgioiden" sävelkulku ja sovitukset ovat läpeensä kauniita, vailla sitä repivyyttä tai junttaavuutta, jota Hectorilta on myöhemmin löytynyt. Ehkä musiikillinen herkkyys taivuttaa lyriikan lukemisen akselia vakavaan suuntaan, ironian kysymys jää väistämättä taka-alalle, samoin retroilu - en ehkä tunnistaisikaan sitä. Toisaalta ironiasta tulee tätä myöten purevampaa ja kavalampaa kuin voisi ajatellakaan. Kun kuvittelen, että hampaat irtosivat kädestäni, ne kävivätkin lapaluuhun.

Sanotaan, että Hector olisi tahtonut laulaa Cat Stevensin tapaan, mutta en oikeastaan pysty kuulemaan tätäkään kovin täsmällisesti, minusta kyseessä on yleisempi ajan folkmusiikille ominainen tyyli. Kiinnostavan vaikutelman luo myös aiheen kärsivällinen käsittely kahteen kertaan, ja laulujen vähäiset musiikilliset erot, kuten "Nostalgia II:n" lievät avaruusäänet (joiden luulisi viittaavan ennemmin David Bowieen kuin Cat Stevensiin). Oikeastaan "Nostalgia II:n" ratkaisu tuijottaa taivaalle, kuun pelleihin ja avaruuteen vaikuttaa nykyisin nostalgisemmalta kuin mustikkapiirakkaan katsominen. Avaruus osoittautui hitaaksi pakotieksi kaadettujen metsien ja rumien markettien maasta.

Onkohan tästä päästy mihinkään? Joka joulu tarjolla on nostalgiaa, jokaisella joululla jokainen voi kivetä helvettinsä - jos tuodaan Hectorin "Nostalgioiden" ajattelu raakana tähän. Tänään, juuri ennen lahjojen jakamista lapset katsoivat joulua toisten ikkunoissa: - Nuo koristelee kuusta! - Nuo avaa jo lahjoja! Pienen hetken he tarkkailivat, miten sirkus lähtee käyntiin toisten kodeissa. Tänä yönä lastenhuoneissa palavat jouluvalot - kunnes minä menen nukkumaan ja sammutan ne.

- - - -
kappaleiden sanoitukset, tosin paikoin hieman eri tavalla kuin levyllä laulettuna, ovat täällä: Nostalgia I & Nostalgia II löytyvät sivun alaosasta

jouluvalosarja, luukku 23

kiintotähtien valoa voi tutkia optiikan avulla - liitotähtien valoakin, ja kiintokaupunkien valoa voi katsoa mereltäpäin satamiin ja ohi eikä antaa taivaan häiritä * näkyykö, merenkulkija, näkyykö punainen sydän, risti ja ankkuri ikkunassa, näkyykö kun joku katsoo niiden takaa, ne ovat punaisia lyhtyjä, sataman takana, lyhtyjen valoja voi tutkia optiikan avulla, ja joulutähtien hidasta kiertoa, johtoja lyhtyjen häntiä

jouluvalosarja, luukku 22

suunnitelmissa on palapeli: kerrostalo. ikkunat. lasitetut parvekkeet. valot, valojen muodot, terävät pikkukynttilät, värit ja tausta tumma, punatiiltä. kapunkisiluettipalapeli, jossa talon viivat valaisee lumisateinen taivas, josta kaupungin valo hohtaa takaisin, joka näyttää pimeän pimeässä valossa - ei terävänä kuten kuu, vaan sellaisena, että pitää pyyhkiä silmälasit, ei auta, hieraista silmiä, ei auta, katsoa vain hankeen kengänkärjissä eikä lainkaan metsänrajaan, jonka valoisuus tuo lähemmäs. ja talossa leviävinä reikinä valoletkua, pistettä, lyhtyä, sekin valuu taivaalta takaisin maahan, valon moninkertainen heijastus, kaupungin ruumiittomat enkelivyöryt

jouluvalosarja, luukku 21

valkeiden eläinten päivä * valonaika alkaa kun eläinten huudahdukset on kuultu. ne saapuvat kuin tuomiolle lumeen valona valoon jälkinä jälkiin peura vuorollaan, ja jänis, naalikin kettuna teurastettuna, - valosaasteiden aikana ei tehdä talvitaivaan karttoja, stella polaris on parvekkeellas! valotaivas on tyystin oranssi, se peittää linnunradan valkeat eläimet; joutsenet, kukkuvat käet, kyyhkyslakat, pellavapäät. - läpinäkyvä taivaankettu anna pimeää, pilvistä saasta heijastaa takaisin maahan, valkeiden, vaaleanpunaisten eläinten nimeen ei meillä ole tänäänkään pimeää, ei tule valosta päivä

jouluvalosarja, luukku 20

olen täysin objektiivinen jouluvalojen suhteen. tietysti pidän toisista enemmän kuin toisista. en pidä esimerkiksi räikeästi välkkyvästä lediletkusta, josta on muotoiltu joulupukki tai reki. toisaalta pidän sellaista, jotka on laitettu leikattujen kaupunkipuiden oksiin vertikaalisesti, ne näyttävät vähän kultaisilta sipuleilta. olen silti täysin toteava jouluvalojen suhteen, haluan ainoastaan keksiä keinon niiden korvaamiseksi. tähän mennessä en ole keksinyt pimeää parempaa.

jouluvalosarja, luukku 19

kuusi on valaistu puu, piikikäs puu, katkaistu puu, puu metsättä. kynttilät kiinnitetään kuuseen samalla tavalla kuin pyykit narulle, ja johto pannaan jotenkin huomaamattomasti. kaikki kuitenkin näkevät sen, ja antavat sen olemassaolon anteeksi. musta johto, valkea taas niissä ikkunaan pantavissa valoissa, eikö se häiritse, en ymmärrä miten ihmiset voivat olla näkemättä sitä maadoitettua käärmettä, kiiltäväkylkistä, sen läpi valuu jatkuva virta, keinovalon mahla, se hallitsee näkymää kun valo sammuu, on pelkkä kuollut kylmä käärme, musta kyy, valkea kyy, joulupuun kyy, pimeä puu.

jouluvalosarja, luukku 18

kun jouluvalot tuikkivat, tuulee. kun ne valaisevat, on pimeää. kun niistä kuuluu hurinaa, muuntaja on kovilla. kun ne lämmittävät, lumi sulaa hiilivoimalla.

jouluvalosarja, luukku 17

mummut ja vaarit heräävät varhain. he eivät polta jouluvalojaan koko yön. vaarit käyvät tupakalla terassilla ja samalla laittavat pensaan valosarjan johdon paikalleen. pihalla tuikkii, tuuli liikuttelee pensasta. vaarien käärimät sätkät maistuvat savuisille aamupakkasessa, lumiaura möyryää hämärissä. mummut keittävät kahvia keittiössä, laittavat puukynttelikön piuhan paikoilleen. ovat hetken pelkän kynttelikön valossa, huokaavat. painavat kahvinkeittimen nappia, sytyttävät keittiön lampun kun vaarit tulevat sisään lehti kädessään pakkastupakan hajuisina. vaarit vääntävät lattialämmitystä kovemmalle. mummut laittavat hellan päälle, veden kiehumaan. vaarit laittavat olohuoneen television ja joulutähden päälle, sytyttävät jalkalampun nojatuolin vieressä. ryhtyvät lukemaan lehteä. mummut käynnistävät pyykinpesukoneen. lisäävät ilmastointia, ja pesuhuoneen lattialämmitystä. mummut käynnistävät liesituulettimen, ja radion, ja jouluaaton kinkunpaisto, saunotus, ruuanlaitto, kuusenkynttilät, ne vievät paljon virtaa -

jouluvalosarja, luukku 16

tämä ei ole kenellekään uutta : lumi ei ole valkoista : eilen se ei sataessaan ollut, vaan maantievalojen väristä maantievalojen lähellä, kirkasta kirkkaiden katulyhtyjen lähellä . valkoinen ei ole valkoista, vaan lankakerän alapinta on keltainen, koska se on keltaisen pöydän pinnalla;

jotkut ovat onnistuneet löytämään oranssinväriset jouluvalot, samaa sävyä kuin katuvalot ja heidän pihansa tuore lumi näyttää nuhjuiselta siinä valossa,

mutta en ole vielä nähnyt yksiäkään roosanvärisiä jouluvaloja . ajattelin sitä tänään kun lumi oli nousevan talviauringon väristä

jouluvalosarja, luukku 15

ihan yöllä, puolenyön jälkeen, kun ihmiset ovat enimmäkseen menneet nukkumaan, sammuu joitakin valoja. ei yleensä parvekkeilta vaan ikkunoista - mutta ei keittiöistä, ihmisistä on varmaan mukavaa käydä vessassa, juomassa ja jääkaapilla yöllä kun keittiössä on mukava himmeä valo joka ei ota unisiin silmiin. he eivät nähneet yötaivasta viime yönä, koska heidän ikkunoidensa edessä on valoverho - pakkanen sai urheilukentän voimakkaat lamput muuttumaan valopylväiksi, jotka himmenivät taivasta kohti, oranssi sulautui mustaan; kylmyys suodattuu valona ilmaan; en tiedä mitä siinä tapahtui; valon inversio - maan asemesta se valaisikin taivasta

jouluvalosarja, luukku 14

auringonvalo parvekelaseissa peittää kaikki heikommat valot, aurinko on jatkuvasti laskevan värinen - ja suurempi kuin kaikki maailman valot, jumalallinen, kolmeen jakautuva: aamutaivaalla kolme haloa, keskellä suurin ja sivuilla kaksi pienempää sylinteriä; aurinko kätkee kaikkien talojen jouluvalot, kaikki pienet valotäplät ovat vain auringon kuvajaisia hangessa, seinissä, ikkunoissa, katulamppujen lakeissa

jouluvalosarja, luukku 13

kaikkein ärsyttävimpiä ovat siniset valosarjat. kaikensävyiset siniset saavat uskomaan, että näkö on huonontunut. erillisiä lamppuja on vaikea erottaa, on vain sininen hehku. sitäpaitsi, sininen on sähkön väri. sähkönsininen. ei ole sähkönpunaista, sähkönkeltaista, sähkönharmaata vaan sähkönsinistä. sähkö. jouluvalojen yhteydessä ei ole hyvä ajatella sähköä, koska se muistuttaa siitä, että maailman ainaisen joulun pitäisi muuttua joulurauhaksi, valot pois. nyt.

jouluvalosarja, luukku 12

[viikin prisman liittymässä]

kävelet pitkin mustaa kosteaa oksaa. on joulukuu. syöpäläiset ovat kuolleet, toiset koteloituneet. monet liikkuvat vielä, on kuin syksyä vielä, terälehdet uhkaavat puhjeta mutta eivät uskalla pimeässä. oksaa kiertää oranssien valojen sarja, tasaväli, tasaväli. sinua katsotaan ylhäältä, järjestetään mustaa johtoa pensaan juuresta kohmeista nurmea pitkin terassin pistokkeeseen. kasvot ilmentyvät vihreiden aaltojen rytmeinä, autojen valokasvot himmeinä oranssin paksun valon alla, pakastaa hitaasti, kosteus muuttuu jääksi kävelet pitkin kosteaa pitkää oksaa, syöpäläiset oranssin joulusoikean valon alla, terälehdet paksuina mustaan oksaan. ilma on hirvittävän kostea kun kasvot ilmentyvät mustan johdon tasaväleinä, syttyvät, palavat oransiss

jouluvalosarja, luukku 11

päivänvalo vie ne mennessään. kun tarkkaan katsoo, näkee että valoja ei ole sammutettu. pensaiden pienet täplät ja parvekkeiden tulikärpäset arkailevat kosteaa viimaa. harmaakin valo, lähellä valkeaa, mutta vain jotenkuten valoksi myönnettävä, painaa hailakat keinovalot unohduksiin. kun tarkkaan katsoo, näkee seitsenhaaraisen kynttelikön vastapäisen rivitalon ikkunassa, se on sen eläkeläispariskunnan. eräässä ruusuportissa erottuu muutama pieni lamppu. päivä hävittää ne, ne ovat vähemmän konkreettisia, päivä siirtää adventtia iltaan ja yöhön,

jouluvalosarja, luukku 10

nosturiin on laitettu kolme mahtavaa oranssia lamppua, se hallitsee kompositiota voimakkaalla diagonaalillaan . nosturin valosarja johdattaa katseen kuva-alan vasempaan laitaan, jossa on talo. tavallaan nosturi on kertova elementti, koska talo, jossa on nyt runsaasti jouluvaloja, on sekin nostureiden pystyttämä; talosta huomaa ensin punaisen valon, se on yksittäinen valo mutta kaikkein voimakkain. seuraavaksi huomio kiintyy useisiin pikkulamppujen muodostamiin valosarjoihin, joita on kiedottu parvekkeiden kaiteisiin tai pylväisiin, kaikki vähemmän voimakas valo kuten ihmisen tai eläimen henki tai kynttilät peittyvät. vain räikeimmät kuultavat valosarjojen läpi.

jouluvalosarja, luukku 9

kuin kääntäisivät valoa lujemmalle, napista, josta valoa käännetään. joku parveke hehkuu kuin sadan keijun parvi disney-elokuvassa, tekisi mieli listiä pienet valopäät kärpäslätkällä; antakaa meidän pitää joulukuun syvä pimeys, vielä, kuin kääntäisivät valon nielun tännepäin

jouluvalosarja, luukku 8

kun olin lapsi, tuli taloon kaksi oranssinväristä paperista joulutähteä, joiden sisällä on pienikantainen hehkulamppu. niitä poltettiin aluksi tarkasti - ihan joulun alla, vain iltaisin. myöhempinä vuosina niitä tuli paljon lisää, ne alkoivat palaa yötä päivää. ehkä koko joulukuun, mistä minä tiedän, en ole viettänyt koko joulukuuta lapsuudenkodissani vuosikausiin. ehkä joku on unohtanut kaikkialle valot päälle, himmeiden valojen piiri laajenee vuosi vuodelta, huone huoneelta kunnes nurkkaakaan ei ole enää valaisematta. mitä enää asettuu valoisiin nurkkiin?

jouluvalosarja, luukku 7

valosumu. urbaani tapa ajatella tähtiä. rakentaa niitä. jospa ihmiset vaikka kulkisivat pimeillä kaduilla viisisakaraisesti kultasaappaissa ja -hansikkaissa, lameepipossa tai foliohatussa.

jouluvalosarja, luukku 6

ledivalosarjasunnuntai: tähtiä, osa muuttunut kellanvärisiksi. en pidä niistä. jotkut meistä pitävät.

- äiti, nyt kun sä laitoit nuo, mä oon laskenut satakaksi jouluvaloa. - minäpäs sata kuusi! - etkä oo! - oonpas! - et sä osaa! - osaanpas! (jne.)

jouluvalosarja, luukku 5

viime joulun alla ajattelin, että voisin jokaisena joulukuun päivänä ottaa kuvan ikkunanäkymästä. ajattelin, että jouluvalot lisääntyisivät vastapäisessä kerrostalossa tasaiseen tahtiin joulukuun aikana

erehdyin: ne aloittavat lokakuussa, kunhan pimeä on alkanut tuntumaan pimeältä. sitten ne alkavat lisääntyä ryöpsäyksittäin, lähinnä lauantaisin, koska se on kunnon ihmisten siivouspäivä. marraskuun loppupuolella ikkunat alkavat riehaantua.

joulun läheisyyden huomaa oikeastaan vasta siitä, että parvekkeille syttyy eläviä kynttilöitä -

ja olisiko se edes laillista, kuvata toisten talojen ikkunoita