Karri Kokon postaus Suomen Kuvalehden blogissa
"Ajaisin myös asiantuntijapiirien vaihtamista ja julkaisukynnyksen madaltamista yhä enemmän ja enemmän; päinvastoin kuin ajatellaan, mitä enemmän kirjoja on tarjolla, sitä varmemmin laadukkaat kirjailijat pääsevät esille," sanoo Teemu Manninen. Tässä on seikka, joka tavallaan muuttaa kirjallista julkisuutta. Suomalaisen kulttuuriajattelun pitäisi jo päästä irti designillekin keskeisestä "less is more"-ideologiasta, koska enemmän nyt vaan yksinkertaisesti on enemmän. Enkä ole koskaan tajunnut mitä vahinkoa surkeat kirjalliset teokset varsinaisesti tuottaisivat kenellekään, saattaisiko niiden tekijä vaikkapa olla suurissa luuloissa itsestään?
Risto Niemi-Pynttärin "amerikanserkku" eli kirjallinen agentti, jonka rooli on samantapainen kuin managerin musiikkiteollisuudessa, jos nyt oikein ymmärsin. Ajatus, ja rooli, joka saattaa hyvinkin syntyä, kun kustannuskenttä hajautuu ja samoja (kustannus)taloja ei enää asuta hautaan asti.
Ylen juttu kustannusalan muutoksesta. Ihan hyvä, että siitä joku juttukin tehdään, kun näyttävät joissakin muissa medioissa pitävän muutospuhetta jonkinlaisena mantrana.
Mutta. Heti ingressiä seuraa ensimmäinen hupaisa lause: "Ykkösen Aamu-tv:ssä vierailleet Laiho ja Tapaninen korostavat, että suomalainen kirjallisuus ei ole kriisissä" (niin, eihän maailmantalouskaan ole). Jotenkin puuttuu taju siitä, että kirjallisuuden kustantamisen ja markkinoinnin muutos on _jo_ aiheuttanut ns. kriisin kirjallisuuteen. Se on kriisissä, ja on ollut. Se lienee aina kriisissä, onko kriisi oikeastaan sen luonne? Tämä nyt on vain typonsyömä Wikipedia, mutta kuitenkin: "Kriisi on ihmiselle tai organisaatiolle tapahtuvaa uusi tilanne, jossa aiemmin oppimamme ongelmien ratkaisukeinot eivät toimi. [...] Kriisi yleisesti tarkoittaa kreikkalaisen sanan krisis (suom. "päätös") mukaisesti käännekohtaa jossa yksilön tai ordanisaation tulevaisuuden suunta määräytyy, paremmaksi tai huonommaksi toimiemme mukaan." Itse asiassa kriisi ei kuulosta ollenkaan pahalta, vaan ideaaliselta tilanteelta: tulevaisuuteen voidaan vaikuttaa toimimalla, ja pitää löytää uusia ratkaisumuotoja vanhojen sijaan. No, joka tapauksessa herrat Laiho & Tapaninen pitävät kriisiä kustantamojen, ei kirjallisuuden ongelmana - täytyy vaan hämmästellä sen jätkän sinisilmäisyyttä tai juksaushermoa, joka väittää ettei kirjallisuutta markkinatalouden verkostoissa kannattelevan rakenteen kriisi vaikuttaisi mitenkään kirjallisuuteen. HÖPÖ HÖPÖ.
JA kun WSOY on kyseessä, täytyisi varmaan muistaa ja tajuta, että Sanoma-konserni hallitsee suomalaista mediaa todella laaja-alaisesti. Tietysti WSOY on vain pieni osa suuressa kokonaisuudessa, mutta ainakin kaunokirjallisuuden vähäisen kentän muutokset vertautuvat nyt media-alan muutoksiin, joista ei kai sanomalehdissä hirveästi kirjoitella. Jos kustannusala tuntuukin hajaantuvan useampien toimijoiden ja yrittäjien käsiin, media senkun keskittyy.
Vielä kaunokirjallisuutta:
Teemu Mannisen Futurama ilmestyi. Siitä kaiketi myöhemmin lisää.
keskiviikko 23. kesäkuuta 2010
sunnuntai 20. kesäkuuta 2010
Kaihtaminen, hylkääminen
1. Schlegel argumentoi runouden kaikenkattavuuden, sen luontaisen hybridisyyden ja moniaineksisuuden saattelevan sitä kohti klassisuuden horisonttia. Tämä on nimenomaan romanttisen runouden piirre, ja romanttisen runouden luonne on itse progressio, se on jatkuva kehkeytymisen tila, johon jokainen runoteos voi "tietyssä mielessä" liittyä, lähinnä oman runollisuutensa kautta - siksi että kuuluu runotaiteen piiriin. Schlegelin oma kirjoitusmuoto tässä pohdinnassa on fragmentti, muoto, joka sekin merkitsee keskeneräisyyttä sinänsä, sen sijaan että ajatus suljettaisiin, se avataan. [1]
2. Tätä voi verrata joihinkin näkemyksiin proosan eduista lyyriseen runouteen nähden, esim. Mihail Bahtin piti runoudelle tyypillisenä yksiäänisyyttä, so. yhden puhujanäänen vallitsevuutta proosan näkökulmavaihteluihin verrattuna. Eli syntyy vastakkainen tilanne kuin Schlegelin idealisoimassa romanttisessa runoudessa - proosan potentiaali sulkea itseensä maailmoja, pluraliteetteJA ja ensyklopedioita on mahtava, kun taas runous voi sisältää vain yhden linjan. Ja samalla kun nimitän tilannetta vastakkaiseksi, asetelma näyttääkin typerältä: mitä ihmeen vastakkaisuutta on proosassa ja runoudessa, mitä on kirjoitettujen muotojen vastakkaisuus.
3. Minä en oikeastaan tiedä mitä tarkoitan puhuessani runoudesta. Ehkä se on jokin vakiintunut julkisen toiminnan ala, ehkä viittaan johonkin yhtä täsmälliseen kuin media puhuessaan "peliriippuvuudesta" - toimiiko se samalla tavalla kuin Wittgensteinin pelimetafora perheyhtäläisyysteorian yhteydessä? Peliriippuvainen voi siis olla koukussa shakkiin ja jalkapalloon, WoWiin ja monopoliin, pajatsoon ja ässäarpaan, pirunnyrkkiin ja faroon. Runous -> teko, teksti, metaforarakenne, tarina, elämäntapa, julkisen esittämisen ja sanankäytön traditio, kuvaus, laulu, arvoitus, rakastettu, tiivis tai lyhyt sanamuoto, laaja kertova säemuoto, kirjallisuushistorian määrittelemä kulttuurin perusteksti (Kalevala, Beowulf). Tarkoittaa paljon ja ei-mitään.
4. Miltä näyttää tätä vasten lause: "2000-luku" "on" "suomalaisen" "runouden" "juhlaa". Mitä siis merkitsee "runouden" "monimuotoisuus"? Mitä tarkoittaa se, että joku "kustantaa" "runoja"? Miksi kukaan haluaisi "kuulla" "tämän" "runon". Ja miten kummassa kukaan pystyy "lopettamaan" "runouden" "kirjoittamisen"? Miksi kriitikko sanoo että jokin "on" "runollista"? [2]
5. Runo & toisto [3]:
a) Tietysti jonkun sanan hokeminen aiheuttaa kyseisen sanan merkityksen väljymisen. RUNORUNORUNO US, runOUsrunousRUNOUSRUNous, runollINENRUNOllinenRunOLLInen. runorunorunorunorunorunoruno.
b) MUNAMUNAMUNAMUNAMU
Osasin rakentaa äänteellisen ketjun, jossa sana muna muuttuu sanaksi namu. Eli esittelin ihmeellisen mutta pienen verbaalisen oivalluksen, joka paljastaa meille hirveän olennaisia seikkoja kielen toiminnasta.
Kuten että hokemalla
KOVAKOVAKOVAKO
VAKOVAKOVAKOVA
kovasta tulee ennenpitkää vako ja vaosta kova. Sehän merkitsee maskuliinisen ja feminiinisen elementin yhtymistä, absoluuttista ja loppumatonta hedelmällistä aktia, universumin jatkuvaa syntymää - ja tämä kaikki vain kahden tavun ja kahden sanan voimalla. Tässä on sitä universumia sokean kanan nokkaamassa hiekanjyvässä, romanttinen runous toiminnassa.
6. "Pitäisi olla puhumatta runoudesta" (Teemu Manninen, kommentti aiempaan entryyn, ihan sivun alapäässä) / Olisi vaiettava runoudesta. Viittaako runous ilmiöön vai ilmiön nimeen, tarvitseeko ilmiö nimetä?
7. Jos ilmiön nimeää uudelleen, merkitseekö se ennen kaikkea riisuutumista nimistä? Ennen: "kirjoitan runoja"; Nyt: "kirjoitan". Poistaa kaikessa hiljaisuudessa tunnisteet runo, runous. Kirjoittaa tästälähtien suoria kritiikkejä autuaan tietämättömänä tekstin julkaisugenrestä: x:n tekstit, kirjoitukset, kirja, teos, tarinat, lauseet, virkkeet, väitteet, lemma, teoreema, kuvaus, sanat.
8. Pentti Saarikoski.
9. Äskeinen vain osoituksena tapahtumisesta, liittämisestä ja kylkiäisistä.
10. Halusin vain kysyä olematta kysyvä.
11. Tämä johtaa siihen, että runoutta ei voi olla olemassa, eikä sitä ole koskaan ollutkaan olemassa. Sikäli kun sitä on ollut olemassa, se ei ole koskaan ollut leikin tai taiteen muoto, ainakaan missään absoluuttisessa, jakamattomassa, kevyessä mielessä, vaan se on ollut kaupallisen toiminnan muoto ja sikäli osa aikuisten maailmaa. Nyt kaikki tämä vaikuttaa vähemmän välttämättömältä, joskaan ei täysin.
12. Tietysti juontuu reductio ad absurdum.
[1] Friedrich Schlegel, "Fragmentteja". suom.Vesa Oittinen. Teoksessa Oi runous. Romantiikan ja modernismin runouskäsityksiä. Toim. Tuula Hökkä. SKS 2000. Englanniksi täällä. Kiitos Schelgelistä, T.
[2] "lainausmerkkimeemi" "anastettu" "ihmisten" "eleistä"; "kiitos" "P" & "V" "," .
[3] toiston vieraannuttavuudesta.
2. Tätä voi verrata joihinkin näkemyksiin proosan eduista lyyriseen runouteen nähden, esim. Mihail Bahtin piti runoudelle tyypillisenä yksiäänisyyttä, so. yhden puhujanäänen vallitsevuutta proosan näkökulmavaihteluihin verrattuna. Eli syntyy vastakkainen tilanne kuin Schlegelin idealisoimassa romanttisessa runoudessa - proosan potentiaali sulkea itseensä maailmoja, pluraliteetteJA ja ensyklopedioita on mahtava, kun taas runous voi sisältää vain yhden linjan. Ja samalla kun nimitän tilannetta vastakkaiseksi, asetelma näyttääkin typerältä: mitä ihmeen vastakkaisuutta on proosassa ja runoudessa, mitä on kirjoitettujen muotojen vastakkaisuus.
3. Minä en oikeastaan tiedä mitä tarkoitan puhuessani runoudesta. Ehkä se on jokin vakiintunut julkisen toiminnan ala, ehkä viittaan johonkin yhtä täsmälliseen kuin media puhuessaan "peliriippuvuudesta" - toimiiko se samalla tavalla kuin Wittgensteinin pelimetafora perheyhtäläisyysteorian yhteydessä? Peliriippuvainen voi siis olla koukussa shakkiin ja jalkapalloon, WoWiin ja monopoliin, pajatsoon ja ässäarpaan, pirunnyrkkiin ja faroon. Runous -> teko, teksti, metaforarakenne, tarina, elämäntapa, julkisen esittämisen ja sanankäytön traditio, kuvaus, laulu, arvoitus, rakastettu, tiivis tai lyhyt sanamuoto, laaja kertova säemuoto, kirjallisuushistorian määrittelemä kulttuurin perusteksti (Kalevala, Beowulf). Tarkoittaa paljon ja ei-mitään.
4. Miltä näyttää tätä vasten lause: "2000-luku" "on" "suomalaisen" "runouden" "juhlaa". Mitä siis merkitsee "runouden" "monimuotoisuus"? Mitä tarkoittaa se, että joku "kustantaa" "runoja"? Miksi kukaan haluaisi "kuulla" "tämän" "runon". Ja miten kummassa kukaan pystyy "lopettamaan" "runouden" "kirjoittamisen"? Miksi kriitikko sanoo että jokin "on" "runollista"? [2]
5. Runo & toisto [3]:
a) Tietysti jonkun sanan hokeminen aiheuttaa kyseisen sanan merkityksen väljymisen. RUNORUNORUNO US, runOUsrunousRUNOUSRUNous, runollINENRUNOllinenRunOLLInen. runorunorunorunorunorunoruno.
b) MUNAMUNAMUNAMUNAMU
Osasin rakentaa äänteellisen ketjun, jossa sana muna muuttuu sanaksi namu. Eli esittelin ihmeellisen mutta pienen verbaalisen oivalluksen, joka paljastaa meille hirveän olennaisia seikkoja kielen toiminnasta.
Kuten että hokemalla
KOVAKOVAKOVAKO
VAKOVAKOVAKOVA
kovasta tulee ennenpitkää vako ja vaosta kova. Sehän merkitsee maskuliinisen ja feminiinisen elementin yhtymistä, absoluuttista ja loppumatonta hedelmällistä aktia, universumin jatkuvaa syntymää - ja tämä kaikki vain kahden tavun ja kahden sanan voimalla. Tässä on sitä universumia sokean kanan nokkaamassa hiekanjyvässä, romanttinen runous toiminnassa.
6. "Pitäisi olla puhumatta runoudesta" (Teemu Manninen, kommentti aiempaan entryyn, ihan sivun alapäässä) / Olisi vaiettava runoudesta. Viittaako runous ilmiöön vai ilmiön nimeen, tarvitseeko ilmiö nimetä?
7. Jos ilmiön nimeää uudelleen, merkitseekö se ennen kaikkea riisuutumista nimistä? Ennen: "kirjoitan runoja"; Nyt: "kirjoitan". Poistaa kaikessa hiljaisuudessa tunnisteet runo, runous. Kirjoittaa tästälähtien suoria kritiikkejä autuaan tietämättömänä tekstin julkaisugenrestä: x:n tekstit, kirjoitukset, kirja, teos, tarinat, lauseet, virkkeet, väitteet, lemma, teoreema, kuvaus, sanat.
8. Pentti Saarikoski.
9. Äskeinen vain osoituksena tapahtumisesta, liittämisestä ja kylkiäisistä.
10. Halusin vain kysyä olematta kysyvä.
11. Tämä johtaa siihen, että runoutta ei voi olla olemassa, eikä sitä ole koskaan ollutkaan olemassa. Sikäli kun sitä on ollut olemassa, se ei ole koskaan ollut leikin tai taiteen muoto, ainakaan missään absoluuttisessa, jakamattomassa, kevyessä mielessä, vaan se on ollut kaupallisen toiminnan muoto ja sikäli osa aikuisten maailmaa. Nyt kaikki tämä vaikuttaa vähemmän välttämättömältä, joskaan ei täysin.
12. Tietysti juontuu reductio ad absurdum.
[1] Friedrich Schlegel, "Fragmentteja". suom.Vesa Oittinen. Teoksessa Oi runous. Romantiikan ja modernismin runouskäsityksiä. Toim. Tuula Hökkä. SKS 2000. Englanniksi täällä. Kiitos Schelgelistä, T.
[2] "lainausmerkkimeemi" "anastettu" "ihmisten" "eleistä"; "kiitos" "P" & "V" "," .
[3] toiston vieraannuttavuudesta.
perjantai 18. kesäkuuta 2010
torstai 17. kesäkuuta 2010
ne jokka ei tänä iltana - tai jonaki toisena - välitä jalakapallosta - tai jostaki muusta urheilujalista - voi lukia - tai kahtua - runoja - eiväkkä tosiaankaan mittään muuta - , vaikkapa
Henriikka Tavin Sanakirjaa (poEsia, 2010) täältä.
Henriikka Tavin Sanakirjaa (poEsia, 2010) täältä.
keskiviikko 16. kesäkuuta 2010
Runouksien kritiikistä
Huitaisin keskustelupalstojen innoittamana entryn, joka kommenttiosiossa heräsi... keskustelua. Tuntuu, että siihen pitää vastata kokonaisella entryllä, koska kyse on perusasioista.
Huomaan, että tässä touhussa on jatkuva riski ajautua ns. kokeellisen runouden ystäväksi. Jos nyt otetaan ihan perustava seikka esille: jokainen teos pitää lukea erikseen. Yksittäisten tekstien hyvyys ja merkittävyys ei riipu suoraan siitä, mikä on niiden paikka kentällä. Minusta tämä on täysin selvä lähtökohta. Mutta nykytilanteessa suurin osa poetiikkaan, kritiikkiin, runouden ehtoihin ja muotoihin liittyvästä keskustelusta käydään siinä lohkossa kenttää, jota nimitetään kokeelliseksi. Muualla saatetaan pitää kaikkea tällaista keskustelua selittelynä, ja ajatella, että hyvän runouden on puhuttava puolestaan. Minä taas ajattelen, että runous, joka kykenee tässä historiallisessa tilanteessa puhumaan puolestaan, on runoutta, jonka puolesta on puhuttu jo aikaisemmin. Sehän on silloin tuttua.
Lyriikan kolme lajia
Karkeasti ottaen suomalainen runouskeskustelu koskettelee kolmenlaista runoutta - tämä on siis tulkintani ja yleistykseni keskustelusta, ei keksintöni, saati sitten sellainen jakolinja, jota olisi syytä jotenkin puolustaa.
1) Kokeellinen Runous. Mainitsen tämän ensimmäisenä, koska kyseessä on kaikkein selvimmin hahmotettu ilmiö, ja jonka piirteistä ja motivaatioista on olemassa ehkä selkeimpiä mielikuvia. Kokeellisen runouden julkaisuympäristöjäkin osataan nimetä, se liitetään esimerkiksi Tuli&Savu -lehteen, joka on kuitenkin koko ajan julkaissut kaikenlaista runoutta ja kirjoittanut esim. kritiikkiä kaikenlaisesta runoudesta, mutta esimerkiksi kokeellisuuspuheen laajentaminen kritiikkiin löi varmasti leimaa lehdelle kokeellisen kirjoittelun suojapaikkana. Samaten lehti on ollut ainoita paikkoja, jossa poetiikkaan liittyviä esseitä julkaistaan, ja poetiikkaahan aletaan yleensä kirjoittaa (ja vaatia) silloin, kun joku näyttää poikkeavan valtavirrasta. Kokeellisen runouden voi ymmärtää tarkoittavan runoutta, jonka poetiikka (metodi, motivaatio, intentio) vaatii jotain selityksiä.
2) Runous. Siis se, mitä oikeat runoilijat kirjoittaa. Se, mikä saa kirjallisuuspalkintoja. Se, mikä ei vaadi selittelyä, apologioita tai perehtymistä. Tämä on tietysti pelkkää harhaa, koska tämänhetkinen valtavirtarunous on käynyt läpi selittelyvaiheen jo aikaa sitten. Sen ei tarvitse edes hahmotella estetiikkaansa, tekijöiden ei tarvitse selittää ratkaisujaan.
3) Historiallinen Runous. Vanha runous, riimirunous, mitallinen runous, klassinen, kansallinen. Tällä alueella on yhtymäkohta sekä runouteen 1) että runouteen 2). Tosin metriikka ymmärretään usein meneisyyden ilmiöksi, ja mitta käsitetään riimiksi, mitä se ei tietenkään ole. Liittyy ryhmään 2) kyseenalaistamattoman runollisuusasemansa vuoksi mutta ryhmään 1) metodin (metristen rakenteiden käyttö) hallitsevan aseman vuoksi.
Kommenttiosiossa nousi esille erityisesti se, että modernistiseen perinteeseen kirjoitettu runous on saanut jo runsaasti kritiikkiä osakseen. Voi ollakin, esimerkiksi Poetiikkaa-kirjasessa Jarkko Tontti kirjoittaa kriittisesti modernistisen tyylin kirjoitustavasta, mutta Tontinkin terä kohdistuu ennen kaikkea historialliseen modernismiin, nykyrunoutta hän ei mainitse; ja Tontin kirjoitus liittyy hänen omiin poeettisiin ratkaisuihinsa. Toisessa Poetiikkaa -kirjassa on Ville-Juhani Sutisen kasvishampurilaisessee, mutta sekin puhuu yleisluontoisella tasolla, ja vieläpä runoudesta ylipäänsä, ei mistään tietystä estetiikasta. Olisiko ihan konkreettisia esimerkkejä siitä, missä ja millaista kritiikkiä modernistiseen perinteeseen kirjoitettu nykyrunous on saanut? Eihän minun aivojeni arkisto mikään kattava ole, varsinkaan useamman vuoden taakse, ja jotain on saattanut mennä ohi.
Runouksien nimeämisestä
Jonkun teoksen liittäminen modernistiseen perinteeseen taas tulkitaan monesti jo itsessään loukkaavana, ikäänkuin olisi syntiä kirjoittaa modernistiseen valtatyyliin. Ikäänkuin perinteen tunnistaminen ja teoksen arviointi perinnettä vasten olisi kriittinen hyökkäys runotyyliä itseään vastaan. En ole kuitenkaan vielä nähnyt sellaista ihmettä, että modernistista tyyliä vastaan olisi argumentoitu kriittisesti jossain spesifissä yhteydessä, konkreettisia runotekstejä lainaten. Joten tämä kuuluisa modernismin kritiikkikin tuntuu latistuvan kahteen asiaan: A) on isohko joukko kirjoittajia, jotka eivät halua kirjoittaa modernistiseen tyyliin, ja joutuu perustelemaan esteettisiä ratkaisujaan jatkuvasti. Peruskysymys tuntuu koskevan runotyyliä - miksi tämä tekijä ei kirjoita tavallista runoutta (ja tavallinen runous taas on... mitä?); B) on olemassa itsepintainen juoru, jonka mukaan modernistinen lyriikka on jossain vaiheessa haukuttu.
Tietysti jo vanhemmilta ajoilta voidaan muistaa modernismin ja postmodernismin välinen kiista. Mahtaako sillä olla jotain merkittävämpiä kotimaisia heijastumia? On olemassa eritoten poetiikkoja miettineiden kirjoituksia, ja jostain syystä nämä ovat nimenomaan kokeelliseen leiriin luettujen henkilöiden kirjoittamia. Mutta näissäkin kritiikki on yleensä yleisluontoista ja solmiutuu oman tekemisen perusteluun - jota vaaditaan "kokeellisiksi" leimatuilta runoilijoilta kärkkäästi, ja muut taas jätetään rauhaan. Vaikenemista pidetään jopa arvona sinänsä, ja kaikkea tunnistamista ja nimeämistä pidetään pahanlaisena leimakirveilynä ja ivana tai kriittisyytenä. Miten tämä on mahdollista?
Modernistisen perinteen jatkumoa ei edes mielellään tunnusteta suomalaisessa runopuheessa. Joten jos modernistinen perinne on yksinkertaisesti Runoutta, modernismia edeltävä mitallinen runous on Historiallista Runoutta, jää kaikki selittämisen, puheen, kritiikin ja puolustuksen taakka Kokeelliselle Runoudelle, jota on siis ilmeisesti kaikki muu paitsi modernistista estetiikkaa mukaileva JA historiallinen runous, tai sitten riimittely, joka yleensä mainitaan kuriositeettina. Mutta kaikkea nykyrunoutta, kuului se sitten ryhmään 1) tai 2), tunnistaminen ja nimeäminen sinänsä häiritsee. Kokeellisen, poikkeavan, runouden mekaniikka on varautunut siihen, mutta Runouden, sen tavallisen runouden, mekaniikka taas ei. Sille tunnistamisesta on enemmän haittaa - siksikö, että kokeellinen runous on joutunut teoretisoimaan itseään, ja on siis saanut sananvaltaa panemalla itsensä alttiiksi; siksikö että tavallinen runous ei koe mitään tarvetta selittää, tunnistautua, antautua nimettäväksi? Pahentaako nimi sitä?
Minusta tuntuu, että kokeellinen runous on periaatteellisesti varautunut nimeämiseen ja hyökkäävyyteenkin, myös pilkkaan. Kritiikissä ja arkisessa puheessa kokeellinen runous saa jatkuvasti osakseen kritiikkiä esimerkiksi tunteen puutteesta, runoutta verrataan ristisanatehtäviin tai pidetään tekijöitä älyllisinä keikareina, joilla ei ole mitään oikeaa sanottavaa. Runoja pidetään triviaaleina ja muodon itsensä takia tehtyinä. Nämä kaikki argumentit on käytetty jo moneen kertaan avantgardeaaltojen yhteydessä. Joten ne eivät oikeastaan yllätä, koska ne on esitetty niin moneen kertaan. Ne eivät kuitenkaan ole saaneet aikaan muutoksia kokeellisen lyriikan piirissä, koska ollakseen dynaamista ja muutosvoimaista kritiikin täytyy ymmärtää kohdettaan ja tuntea se. Tällaisten argumenttien esittäjät eivät yleensä haluakaan tietää runoudesta, sen historiasta ja nykytilanteesta yhtään mitään, eikä heitä myöskään kiinnosta se, mitä kokeelliseksi nimetty lyriikka tekee tai sanoo.
Puhun mieluiten nykyrunoudesta, joka tarkoittaa kaikkea aikalaisrunoutta, siis nyt, näinä aikoina, vuosina, julkaistavaa runoutta. Nähdäkseni ryhmät 1) ja 2) eivät ole mitenkään kattavia. Esimerkiksi proosarunous jää siitä ulkopuolelle, toisinaan proosarunon kirjoittajia pidetään kokeellisina, toisinaan ei. Koko lajittelutapa on mieletön, ja oikeastaan keskustelumekaniikan tuottama. Kun monimuotoisuuspuhehan edellyttäisi sitä, että kaikki runous olisi Runoutta (ryhmä 2). Toisaalta se voi edellyttää myös sitä, että kaikki runous kuuluisi ryhmään 1), jolloin kaiken runouden pitäisi olla valmistusperiaatteiltaan ja ideoiltaan avointa, mikä yleensä taas edellyttää poetiikkaa. Kirjailijan itsensä ei tarvitse runoutta selittää, riittäähän tähän esimerkiksi kriitikon tai jonkun muun julkisen lukijan tunnistaminen ja selittäminen.
Jos sinun, hyvä lukija, pitäisi kirjoittaa essee aiheesta "Vuoden 2010 runouden ilmiöt", miten hahmottelisit aihealueen?
Huomaan, että tässä touhussa on jatkuva riski ajautua ns. kokeellisen runouden ystäväksi. Jos nyt otetaan ihan perustava seikka esille: jokainen teos pitää lukea erikseen. Yksittäisten tekstien hyvyys ja merkittävyys ei riipu suoraan siitä, mikä on niiden paikka kentällä. Minusta tämä on täysin selvä lähtökohta. Mutta nykytilanteessa suurin osa poetiikkaan, kritiikkiin, runouden ehtoihin ja muotoihin liittyvästä keskustelusta käydään siinä lohkossa kenttää, jota nimitetään kokeelliseksi. Muualla saatetaan pitää kaikkea tällaista keskustelua selittelynä, ja ajatella, että hyvän runouden on puhuttava puolestaan. Minä taas ajattelen, että runous, joka kykenee tässä historiallisessa tilanteessa puhumaan puolestaan, on runoutta, jonka puolesta on puhuttu jo aikaisemmin. Sehän on silloin tuttua.
Lyriikan kolme lajia
Karkeasti ottaen suomalainen runouskeskustelu koskettelee kolmenlaista runoutta - tämä on siis tulkintani ja yleistykseni keskustelusta, ei keksintöni, saati sitten sellainen jakolinja, jota olisi syytä jotenkin puolustaa.
1) Kokeellinen Runous. Mainitsen tämän ensimmäisenä, koska kyseessä on kaikkein selvimmin hahmotettu ilmiö, ja jonka piirteistä ja motivaatioista on olemassa ehkä selkeimpiä mielikuvia. Kokeellisen runouden julkaisuympäristöjäkin osataan nimetä, se liitetään esimerkiksi Tuli&Savu -lehteen, joka on kuitenkin koko ajan julkaissut kaikenlaista runoutta ja kirjoittanut esim. kritiikkiä kaikenlaisesta runoudesta, mutta esimerkiksi kokeellisuuspuheen laajentaminen kritiikkiin löi varmasti leimaa lehdelle kokeellisen kirjoittelun suojapaikkana. Samaten lehti on ollut ainoita paikkoja, jossa poetiikkaan liittyviä esseitä julkaistaan, ja poetiikkaahan aletaan yleensä kirjoittaa (ja vaatia) silloin, kun joku näyttää poikkeavan valtavirrasta. Kokeellisen runouden voi ymmärtää tarkoittavan runoutta, jonka poetiikka (metodi, motivaatio, intentio) vaatii jotain selityksiä.
2) Runous. Siis se, mitä oikeat runoilijat kirjoittaa. Se, mikä saa kirjallisuuspalkintoja. Se, mikä ei vaadi selittelyä, apologioita tai perehtymistä. Tämä on tietysti pelkkää harhaa, koska tämänhetkinen valtavirtarunous on käynyt läpi selittelyvaiheen jo aikaa sitten. Sen ei tarvitse edes hahmotella estetiikkaansa, tekijöiden ei tarvitse selittää ratkaisujaan.
3) Historiallinen Runous. Vanha runous, riimirunous, mitallinen runous, klassinen, kansallinen. Tällä alueella on yhtymäkohta sekä runouteen 1) että runouteen 2). Tosin metriikka ymmärretään usein meneisyyden ilmiöksi, ja mitta käsitetään riimiksi, mitä se ei tietenkään ole. Liittyy ryhmään 2) kyseenalaistamattoman runollisuusasemansa vuoksi mutta ryhmään 1) metodin (metristen rakenteiden käyttö) hallitsevan aseman vuoksi.
Kommenttiosiossa nousi esille erityisesti se, että modernistiseen perinteeseen kirjoitettu runous on saanut jo runsaasti kritiikkiä osakseen. Voi ollakin, esimerkiksi Poetiikkaa-kirjasessa Jarkko Tontti kirjoittaa kriittisesti modernistisen tyylin kirjoitustavasta, mutta Tontinkin terä kohdistuu ennen kaikkea historialliseen modernismiin, nykyrunoutta hän ei mainitse; ja Tontin kirjoitus liittyy hänen omiin poeettisiin ratkaisuihinsa. Toisessa Poetiikkaa -kirjassa on Ville-Juhani Sutisen kasvishampurilaisessee, mutta sekin puhuu yleisluontoisella tasolla, ja vieläpä runoudesta ylipäänsä, ei mistään tietystä estetiikasta. Olisiko ihan konkreettisia esimerkkejä siitä, missä ja millaista kritiikkiä modernistiseen perinteeseen kirjoitettu nykyrunous on saanut? Eihän minun aivojeni arkisto mikään kattava ole, varsinkaan useamman vuoden taakse, ja jotain on saattanut mennä ohi.
Runouksien nimeämisestä
Jonkun teoksen liittäminen modernistiseen perinteeseen taas tulkitaan monesti jo itsessään loukkaavana, ikäänkuin olisi syntiä kirjoittaa modernistiseen valtatyyliin. Ikäänkuin perinteen tunnistaminen ja teoksen arviointi perinnettä vasten olisi kriittinen hyökkäys runotyyliä itseään vastaan. En ole kuitenkaan vielä nähnyt sellaista ihmettä, että modernistista tyyliä vastaan olisi argumentoitu kriittisesti jossain spesifissä yhteydessä, konkreettisia runotekstejä lainaten. Joten tämä kuuluisa modernismin kritiikkikin tuntuu latistuvan kahteen asiaan: A) on isohko joukko kirjoittajia, jotka eivät halua kirjoittaa modernistiseen tyyliin, ja joutuu perustelemaan esteettisiä ratkaisujaan jatkuvasti. Peruskysymys tuntuu koskevan runotyyliä - miksi tämä tekijä ei kirjoita tavallista runoutta (ja tavallinen runous taas on... mitä?); B) on olemassa itsepintainen juoru, jonka mukaan modernistinen lyriikka on jossain vaiheessa haukuttu.
Tietysti jo vanhemmilta ajoilta voidaan muistaa modernismin ja postmodernismin välinen kiista. Mahtaako sillä olla jotain merkittävämpiä kotimaisia heijastumia? On olemassa eritoten poetiikkoja miettineiden kirjoituksia, ja jostain syystä nämä ovat nimenomaan kokeelliseen leiriin luettujen henkilöiden kirjoittamia. Mutta näissäkin kritiikki on yleensä yleisluontoista ja solmiutuu oman tekemisen perusteluun - jota vaaditaan "kokeellisiksi" leimatuilta runoilijoilta kärkkäästi, ja muut taas jätetään rauhaan. Vaikenemista pidetään jopa arvona sinänsä, ja kaikkea tunnistamista ja nimeämistä pidetään pahanlaisena leimakirveilynä ja ivana tai kriittisyytenä. Miten tämä on mahdollista?
Modernistisen perinteen jatkumoa ei edes mielellään tunnusteta suomalaisessa runopuheessa. Joten jos modernistinen perinne on yksinkertaisesti Runoutta, modernismia edeltävä mitallinen runous on Historiallista Runoutta, jää kaikki selittämisen, puheen, kritiikin ja puolustuksen taakka Kokeelliselle Runoudelle, jota on siis ilmeisesti kaikki muu paitsi modernistista estetiikkaa mukaileva JA historiallinen runous, tai sitten riimittely, joka yleensä mainitaan kuriositeettina. Mutta kaikkea nykyrunoutta, kuului se sitten ryhmään 1) tai 2), tunnistaminen ja nimeäminen sinänsä häiritsee. Kokeellisen, poikkeavan, runouden mekaniikka on varautunut siihen, mutta Runouden, sen tavallisen runouden, mekaniikka taas ei. Sille tunnistamisesta on enemmän haittaa - siksikö, että kokeellinen runous on joutunut teoretisoimaan itseään, ja on siis saanut sananvaltaa panemalla itsensä alttiiksi; siksikö että tavallinen runous ei koe mitään tarvetta selittää, tunnistautua, antautua nimettäväksi? Pahentaako nimi sitä?
Minusta tuntuu, että kokeellinen runous on periaatteellisesti varautunut nimeämiseen ja hyökkäävyyteenkin, myös pilkkaan. Kritiikissä ja arkisessa puheessa kokeellinen runous saa jatkuvasti osakseen kritiikkiä esimerkiksi tunteen puutteesta, runoutta verrataan ristisanatehtäviin tai pidetään tekijöitä älyllisinä keikareina, joilla ei ole mitään oikeaa sanottavaa. Runoja pidetään triviaaleina ja muodon itsensä takia tehtyinä. Nämä kaikki argumentit on käytetty jo moneen kertaan avantgardeaaltojen yhteydessä. Joten ne eivät oikeastaan yllätä, koska ne on esitetty niin moneen kertaan. Ne eivät kuitenkaan ole saaneet aikaan muutoksia kokeellisen lyriikan piirissä, koska ollakseen dynaamista ja muutosvoimaista kritiikin täytyy ymmärtää kohdettaan ja tuntea se. Tällaisten argumenttien esittäjät eivät yleensä haluakaan tietää runoudesta, sen historiasta ja nykytilanteesta yhtään mitään, eikä heitä myöskään kiinnosta se, mitä kokeelliseksi nimetty lyriikka tekee tai sanoo.
Puhun mieluiten nykyrunoudesta, joka tarkoittaa kaikkea aikalaisrunoutta, siis nyt, näinä aikoina, vuosina, julkaistavaa runoutta. Nähdäkseni ryhmät 1) ja 2) eivät ole mitenkään kattavia. Esimerkiksi proosarunous jää siitä ulkopuolelle, toisinaan proosarunon kirjoittajia pidetään kokeellisina, toisinaan ei. Koko lajittelutapa on mieletön, ja oikeastaan keskustelumekaniikan tuottama. Kun monimuotoisuuspuhehan edellyttäisi sitä, että kaikki runous olisi Runoutta (ryhmä 2). Toisaalta se voi edellyttää myös sitä, että kaikki runous kuuluisi ryhmään 1), jolloin kaiken runouden pitäisi olla valmistusperiaatteiltaan ja ideoiltaan avointa, mikä yleensä taas edellyttää poetiikkaa. Kirjailijan itsensä ei tarvitse runoutta selittää, riittäähän tähän esimerkiksi kriitikon tai jonkun muun julkisen lukijan tunnistaminen ja selittäminen.
Jos sinun, hyvä lukija, pitäisi kirjoittaa essee aiheesta "Vuoden 2010 runouden ilmiöt", miten hahmottelisit aihealueen?
tiistai 8. kesäkuuta 2010
...ja vastaukset Usein Kysyttyihin Kysymyksiin
1 [Mikä siinä on kun mitään ei jää mieleen?]
vähän itsekuria! otapa esim. esa ja mene nurkkaan seisomaan, ja pänttää värssyä niin kauan, että osaat etu- ja takaperin, sisä- ja ulkolukuna, kuten ennen sanottiin. täytyy olla tyhmä, jos ei päivä nurkassa opeta nykyrunoa ulkoa. tämän tästä voi vaikka opetella, poljentokin on ihan mukava:
AALLOKKO
syvällinen lapanen aaltoilee, perhonen
aallosta irtoaa sormi, kas pohjaan putoaa pelastunut
säde moni ja, perhosia aaltoja ja jalkoja, ja nuorempi häntiä olkia
2 [Mikä siinä on kun nykyrunous on niin vaikeaa?]
pitää pelata trivial pursuitia. jos peliä ei löydy kotoa, se on monessa kapakassa, ja sieltä saa pelikavereitakin. tai matin helppojen ristikoiden kanssa kun harjoittelee, niin voi siirtyä nykyrunoon aika näppärästi. mutta sitäkään ei tarvita, kun tässäkin runossa kerrotaan kuka tuo anselmi on, niin ei jää vaivaamaan yöunia:
Historian puhdistaminen IV
“...silloin isäni sanoi: ei, sinun ei pitäisi tehdä tätä, tulet vielä
katumaan, historia ei ole noin yksinkertaista, se voi muuttua, ja
toisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa tämäkin runo on luettavissa
toisin, kävisi vähän kuin Anselm Kieferillä, tiedättekö,
saksalaistaiteilijalla joka on toistanut tiettyjä natsieleitä,
tavoitteenaan historian puhdistamien...”
3 [Mikä siinä on kun sellainen television ja Nintendon räiske ja väkivalta on levinnyt nykyrunouteenkin?]
pitää lukea Helkavirsiä:
"Oi Taatto opeta meille
huurut hurmehen jumalan"
ja totta, tällaista sukupolvien katkeamatonta perinnettä juhlivaa säeparia on vaikea löytää nykyrunoudesta.
4 [Mikä siinä on kun nykyrunous on sellaista sisäpiirien hommaa?]
politiikka ja talous on sisäpiirien hommaa. tarkkailkaa vaikka noita huippujohtajia ja -poliitikkoja. ne tuntee kaikki toisensa, ja kierrättävät keskenään kaikki rahakkaat duunit. toista oli ennen, kun metsäläiset pystytti myllyn joen rannalle hartiavoimin ja kuoli rikkaina miehinä, siinä ei sisäpiirejä tunnettu vaan töitä tehtiin.
5 [Mikä siinä on kun nämä nykyrunoilijat on niin nokkavia? Sellaisia nuoria arrogantteja kolleja ja mirrejä, jotka kirjoittavat lähinnä itsestään]
"Häikäisevän sanamusiikin ja täydellisyyttä hipovien rytmien takaa paljastuu rehellinen itsetilityksen tarve" (Aune Hiisku: Kaarlo Sarkia. takakansitekstistä).
"Poetry was for him a serious instrument of introspection." Books and Writers, Juhani Siljo.
"Runot koettiin yleisesti ottaen vaikeatajuisina ja runoilijan itsevarmuus provosoivana ylimielisyytenä." Kansallisbiografia, Södergran, Edith.
MOT.
----
lainaukset: 1) Henriikka Tavin Esim. Esasta; 2) Anna Halmkronan Kolmannesta sotaleikistä ; 3) Eino Leinon Helkavirsistä.
vähän itsekuria! otapa esim. esa ja mene nurkkaan seisomaan, ja pänttää värssyä niin kauan, että osaat etu- ja takaperin, sisä- ja ulkolukuna, kuten ennen sanottiin. täytyy olla tyhmä, jos ei päivä nurkassa opeta nykyrunoa ulkoa. tämän tästä voi vaikka opetella, poljentokin on ihan mukava:
AALLOKKO
syvällinen lapanen aaltoilee, perhonen
aallosta irtoaa sormi, kas pohjaan putoaa pelastunut
säde moni ja, perhosia aaltoja ja jalkoja, ja nuorempi häntiä olkia
2 [Mikä siinä on kun nykyrunous on niin vaikeaa?]
pitää pelata trivial pursuitia. jos peliä ei löydy kotoa, se on monessa kapakassa, ja sieltä saa pelikavereitakin. tai matin helppojen ristikoiden kanssa kun harjoittelee, niin voi siirtyä nykyrunoon aika näppärästi. mutta sitäkään ei tarvita, kun tässäkin runossa kerrotaan kuka tuo anselmi on, niin ei jää vaivaamaan yöunia:
Historian puhdistaminen IV
“...silloin isäni sanoi: ei, sinun ei pitäisi tehdä tätä, tulet vielä
katumaan, historia ei ole noin yksinkertaista, se voi muuttua, ja
toisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa tämäkin runo on luettavissa
toisin, kävisi vähän kuin Anselm Kieferillä, tiedättekö,
saksalaistaiteilijalla joka on toistanut tiettyjä natsieleitä,
tavoitteenaan historian puhdistamien...”
3 [Mikä siinä on kun sellainen television ja Nintendon räiske ja väkivalta on levinnyt nykyrunouteenkin?]
pitää lukea Helkavirsiä:
"Oi Taatto opeta meille
huurut hurmehen jumalan"
ja totta, tällaista sukupolvien katkeamatonta perinnettä juhlivaa säeparia on vaikea löytää nykyrunoudesta.
4 [Mikä siinä on kun nykyrunous on sellaista sisäpiirien hommaa?]
politiikka ja talous on sisäpiirien hommaa. tarkkailkaa vaikka noita huippujohtajia ja -poliitikkoja. ne tuntee kaikki toisensa, ja kierrättävät keskenään kaikki rahakkaat duunit. toista oli ennen, kun metsäläiset pystytti myllyn joen rannalle hartiavoimin ja kuoli rikkaina miehinä, siinä ei sisäpiirejä tunnettu vaan töitä tehtiin.
5 [Mikä siinä on kun nämä nykyrunoilijat on niin nokkavia? Sellaisia nuoria arrogantteja kolleja ja mirrejä, jotka kirjoittavat lähinnä itsestään]
"Häikäisevän sanamusiikin ja täydellisyyttä hipovien rytmien takaa paljastuu rehellinen itsetilityksen tarve" (Aune Hiisku: Kaarlo Sarkia. takakansitekstistä).
"Poetry was for him a serious instrument of introspection." Books and Writers, Juhani Siljo.
"Runot koettiin yleisesti ottaen vaikeatajuisina ja runoilijan itsevarmuus provosoivana ylimielisyytenä." Kansallisbiografia, Södergran, Edith.
MOT.
----
lainaukset: 1) Henriikka Tavin Esim. Esasta; 2) Anna Halmkronan Kolmannesta sotaleikistä ; 3) Eino Leinon Helkavirsistä.
maanantai 7. kesäkuuta 2010
Nykyrunouden ukk
1 Mikä siinä on kun mitään ei jää mieleen? Vaikken koskaan luekaan runoja, niin en osaa siteerata ulkomuistista ainuttakaan nykyrunoteosta. Toista on vanha suomalainen runous, josta muistan vaikka mitä, kun koulussa aikoinaan päntättiin, ja seistiin nurkassa ja taas päntättiin. Nämä nykynuoretkaan eivät opi enää mitään ulkoa, kun ei ole kunnon kuria. Mutta joka tapauksessa nykyrunous on turhanpäiväistä ja mitään siitä ei jää mieleen.
2 Mikä siinä on kun nykyrunous on niin vaikeaa? En kyllä ole sitä paljoa lukenut, ja syy siihen on, että se on niin vaikeaa. Kun siitä ei ymmärrä mitään ilman akateemista sivistystä, ja sitten kun pitäisi kuulua runopiireihin, että ymmärtäisi ne sisäpiirin vitsit, joita nykyrunoilijat julkaisevat. Toista oli ennen, kun runous oli kansallista ja kaikki ymmärsivät sitä. Silloin minäkin luin runoutta kun ymmärsin sitä. Mutta nyt on tällaista: "Mä olen mies. En mä enää aja virvatulta / mua puri baarikärpänen joka päivä / ja joka ikinen yö". Mitä tästäkin voi käsittää, akateemista postmodernia sotkua. Kuuntelen mieluummin radiosuomipoppia.
3 Mikä siinä on kun sellainen television ja Nintendon räiske ja väkivalta on levinnyt nykyrunouteenkin? On niin verta ja suolenpätkiä, ja oksennusta ja syömishäiriötä ja vaikka mitä raiskausta. Siksi en koskaan lue nykyrunoutta. Toista se oli ennen, kun runoilijat tekivät esimerkiksi kansalliseepoksemme aiheistosta tunnelmallisia runoja, semmoisia rauhoittavia ja koskettavia, ilman mitään mässäilyä.
4 Mikä siinä on kun nykyrunous on sellaista sisäpiirien hommaa? En viitsi lukea sitä, koska en tunne ketään runoilijaa, ja kun tiedän, että runoilijat kirjoittavat kuitenkin toisilleen. Toista oli ennen, Koskenniemen aikoina, silloin ei ollut mitään ahdasta runouseliittiä, jonne noustiin vain jos päästiin jonkun kaveriksi. Silloin luonnonlahjakkuudet nousivat korvesta, siihen ei salonkeja tarvittu. Silloin osattiin, eikä tunnettu oikeita tyyppejä.
5 Mikä siinä on kun nämä nykyrunoilijat on niin nokkavia? Sellaisia nuoria arrogantteja kolleja ja mirrejä, jotka kirjoittavat lähinnä itsestään, luulevat varmaan olevansa kiinnostavia. Minä en ole kiinnostunut heistä, siksi en lue nykyrunoutta. Toista se oli kun Eino Leino kirjoitti Lapin kesästä, siitä oli runkkaus kaukana.
(kiitokset erityisesti internetin anonyymeille; runolainaus Teemu Mannisen Lohikäärmeen pojasta)
2 Mikä siinä on kun nykyrunous on niin vaikeaa? En kyllä ole sitä paljoa lukenut, ja syy siihen on, että se on niin vaikeaa. Kun siitä ei ymmärrä mitään ilman akateemista sivistystä, ja sitten kun pitäisi kuulua runopiireihin, että ymmärtäisi ne sisäpiirin vitsit, joita nykyrunoilijat julkaisevat. Toista oli ennen, kun runous oli kansallista ja kaikki ymmärsivät sitä. Silloin minäkin luin runoutta kun ymmärsin sitä. Mutta nyt on tällaista: "Mä olen mies. En mä enää aja virvatulta / mua puri baarikärpänen joka päivä / ja joka ikinen yö". Mitä tästäkin voi käsittää, akateemista postmodernia sotkua. Kuuntelen mieluummin radiosuomipoppia.
3 Mikä siinä on kun sellainen television ja Nintendon räiske ja väkivalta on levinnyt nykyrunouteenkin? On niin verta ja suolenpätkiä, ja oksennusta ja syömishäiriötä ja vaikka mitä raiskausta. Siksi en koskaan lue nykyrunoutta. Toista se oli ennen, kun runoilijat tekivät esimerkiksi kansalliseepoksemme aiheistosta tunnelmallisia runoja, semmoisia rauhoittavia ja koskettavia, ilman mitään mässäilyä.
4 Mikä siinä on kun nykyrunous on sellaista sisäpiirien hommaa? En viitsi lukea sitä, koska en tunne ketään runoilijaa, ja kun tiedän, että runoilijat kirjoittavat kuitenkin toisilleen. Toista oli ennen, Koskenniemen aikoina, silloin ei ollut mitään ahdasta runouseliittiä, jonne noustiin vain jos päästiin jonkun kaveriksi. Silloin luonnonlahjakkuudet nousivat korvesta, siihen ei salonkeja tarvittu. Silloin osattiin, eikä tunnettu oikeita tyyppejä.
5 Mikä siinä on kun nämä nykyrunoilijat on niin nokkavia? Sellaisia nuoria arrogantteja kolleja ja mirrejä, jotka kirjoittavat lähinnä itsestään, luulevat varmaan olevansa kiinnostavia. Minä en ole kiinnostunut heistä, siksi en lue nykyrunoutta. Toista se oli kun Eino Leino kirjoitti Lapin kesästä, siitä oli runkkaus kaukana.
(kiitokset erityisesti internetin anonyymeille; runolainaus Teemu Mannisen Lohikäärmeen pojasta)
tiistai 1. kesäkuuta 2010
Stop, pots - street-runouden yhteyksistä beat-runouteen
Vastikään manifestoitu street-runous on postmodernin semanttisen lyriikan aktiivinen, situationistinen ilmentymä, joka leikittelee oulipolaiseen tyyliin tiettyjä kirjaimia yhdistelemällä. Sen keinovaroihin kuuluuvat ainoastaan vokaali o ja konsonantit p, s ja t. Street-runoutta esittävät visuaaliset tallenteet kuvaavat lähes poikkeuksetta ajotietä, ja siten street-runous kirjoittautuu vaivatta sekä urbaaniin että suburbaaniin ja vieläpä ruraaliin on the road -kirjallisuuden perinteeseen. Asfalttimaalaukset näyttävät osapuilleen samoilta kaikkialla. Street-runouden yksinkertainen stop-yksikkö on suorastaan universaali. Samaan aikaan se sisällyttää itseensä perinteisen lyriikan seisauttavan voiman, sen ääreen on konkreettisesti pysähdyttävä (imperatiivi stop).
Tuore street-runousmanifesti julistaa:
Manifesti siis väittää, että street-runous on ekslusiivista, se sulkee semanttisia yksiköitä pois, toisin kuin perinteinen kokeellinen runous, joka manifestin kirjoittajan mukaan sulkee niitä sisäänsä. Manifestit eivät tietenkään sulata itseensä vuosisatojen hermeettistä perinnettä, nehän lähtökohtaisesti pyrkivät luomaan vaikutelman murtumakohdista. Manifesti kuitenkin unohtaa negaation hämmentävän voiman: neljän kirjaimen yhdistelmien määrä on sikäli rajallinen, että jokainen puuttuva yksikkö - etenkin semanttisesti mielekäs ja "ilmeisin" spot - kiinnittää huomiota sinänsä. Vaikka street-runous olemuksellisesti hyljeksiikin kaanoniin kiinnittymistä on kuitenkin tarpeellista etsiä sille paikkaa (spot) kirjallisuushistoriassa.
Manifesti mainitsee kuvataiteen puolelta Banksyn eräänä ilmeisenä viitekohtana. Kirjallisuuden puolelta streetrunouden ilmeinen lähtökohta on beat-kirjallisuudessa. Sekä streetrunouden tekeminen että vastaanottaminen edellyttävät tieromantiikkaa ja sijoittuvat ensisijassa motoroitujen väylien varsille. Ajopeli on klassisessa beatissa merkinnyt vapautta, valtateiden anonyymia aaltoilua sijainnista (spot) toiseen ja vaaran läsnäoloa. Nykyisessä kontekstissa voidaan ajatella myös öljyn loppumista ja länsimaisen elämäntavan aiheuttamaa tuhoa ympäristölle ja myös inhimilliselle kulttuurille olemattomuuden erämaissa, joita loputtomasti luuppiutuvat kehätiet tarjoavat kulkijalleen. Beatiin street-runouden liittää myös huonosti peitetty huumeviittaus - pot (pots) merkitsee tietysti kannabista, ja merkityshän selviää kun lukee street-runouden pysähdyskehotuksen toisin päin. Irrallinen s-kirjain jää vain merkitsemään sanan monikkoa. Smoke pot -sanonta kuitenkin street-runouden yhteydessä joustaa muotoon "smoke pots", jolloin päästään jo armeijakieleen ja savuverhon käyttöön taisteluissa. Joka tapauksessa yhteys erityisesti amerikkalaiseen elämäntapaan on väistämätön purkukohta street-runouden rajalliselle mutta rikkaalle merkityspotentiaalille.
Street-runous on myös läsnä tavallisen autoilevan länsimaisen ihmisen elämässä - aivan kuten terrorin pelko. Sen keskeisiä keinoja on tehdä läpinäkyväksi jokapäiväinen sääntöihin ja rajoituksiin alistuminen, mutta myös ihmisen kyky tulkita niinsanotusti väärin kirjoitettuja viestejä (vaikka street-runo onkin harkittu ja jokaista merkkiä myöten sommiteltu teos). Liikenteessä katuun maalattu pysähtymiskäsky toimii, vaikka kirjaimet eivät olisikaan juuri oikeassa järjestyksessä. Viestin täsmällisen kirjoitusasun häirintä pureutuu juuri liikennekulttuurin ytimiin: kyse on turvallisuudesta, toimivuudesta, viestin intentionaalisuudesta. Aktiivinen street-runous sumentaa anarkistisesti nämä kaikki aspektit.
Kuten manifesti huomauttaakin, on street-runous kulunut myös internetin suurkuluttajien käsissä. Tämä vain korostaa sen suunnatonta tehoa. Kuten monet muutkin postpostmodernin elämämme ilmiöt, se voidaan elää myös internetitse, sen tenhovoima kutkuttaa linkinlevittäjien lol-hermoa. Sen hypermediaalisuus takaa sille paikan myös sen kansanosan parissa, joka ei poistu näyttöpäätteen ääreltä edes autotielle, mutta tietää vielä mikä moottoritie on mutta on itse valinnut toisin: rajoitusten ja sääntöjen kahlitseman liikenneväylän sijaan on valittu rajoittamaton ja vapaa internetin laaja kaista.
Street-runouden merkitys ei tietenkään tyhjene tähän, mutta ainakin sen universaali tulkinta saa kritiikkiä näiden havaintojen kautta: kun kirjainten o, p, s ja t kautta toimiva runokieli lähtee rullaamaan, sen konteksti löytyy auttamatta englannin kielestä. Tietenkään tässä ei ole mitään ihmeellistä, koska sana stop on alkuaan englantia ja englanti on vallitseva maailmankieli. Näkyyhän englannin kielellinen dominanssi myös uuden runoussuunnan nimessä, street on englantia ja merkitsee katua.
Nämä pienet huomiot toivottavasti vain kirkastavat street-runouden lukijakunnalle sen kirjoittautumista elämyksellisyyden ja vastavirtaisuuden perinteisiin, ja samaan aikaan sen yksinkertaista vilpittömyyttä sen ihmetellessä: mihin kaikkeen kieltä käytämmekään. Tietysti vasta ajan kuluminen kirkastaa street-runouden lopullisen merkityksen kirjallisuuden historiassa, mutta sen päivänpolttavuutta ei viilennä mikään.
(kiitos Laadunvalvontayksikölle ja anteeksi anarkistinen, lupiapyytelemätön reagointi!)
Tuore street-runousmanifesti julistaa:
"Ilmeisin stop-sanan muunnelma "spot" loistaa poissaolollaan ja siten ilmentää street-runouden mielenkiinnottomuutta tavanomaista semantiikkaleikittelyä kohtaan. Se elää enemmin äkillisestä havainnosta, siihen on törmättävä, se on tilallista."
Manifesti siis väittää, että street-runous on ekslusiivista, se sulkee semanttisia yksiköitä pois, toisin kuin perinteinen kokeellinen runous, joka manifestin kirjoittajan mukaan sulkee niitä sisäänsä. Manifestit eivät tietenkään sulata itseensä vuosisatojen hermeettistä perinnettä, nehän lähtökohtaisesti pyrkivät luomaan vaikutelman murtumakohdista. Manifesti kuitenkin unohtaa negaation hämmentävän voiman: neljän kirjaimen yhdistelmien määrä on sikäli rajallinen, että jokainen puuttuva yksikkö - etenkin semanttisesti mielekäs ja "ilmeisin" spot - kiinnittää huomiota sinänsä. Vaikka street-runous olemuksellisesti hyljeksiikin kaanoniin kiinnittymistä on kuitenkin tarpeellista etsiä sille paikkaa (spot) kirjallisuushistoriassa.
Manifesti mainitsee kuvataiteen puolelta Banksyn eräänä ilmeisenä viitekohtana. Kirjallisuuden puolelta streetrunouden ilmeinen lähtökohta on beat-kirjallisuudessa. Sekä streetrunouden tekeminen että vastaanottaminen edellyttävät tieromantiikkaa ja sijoittuvat ensisijassa motoroitujen väylien varsille. Ajopeli on klassisessa beatissa merkinnyt vapautta, valtateiden anonyymia aaltoilua sijainnista (spot) toiseen ja vaaran läsnäoloa. Nykyisessä kontekstissa voidaan ajatella myös öljyn loppumista ja länsimaisen elämäntavan aiheuttamaa tuhoa ympäristölle ja myös inhimilliselle kulttuurille olemattomuuden erämaissa, joita loputtomasti luuppiutuvat kehätiet tarjoavat kulkijalleen. Beatiin street-runouden liittää myös huonosti peitetty huumeviittaus - pot (pots) merkitsee tietysti kannabista, ja merkityshän selviää kun lukee street-runouden pysähdyskehotuksen toisin päin. Irrallinen s-kirjain jää vain merkitsemään sanan monikkoa. Smoke pot -sanonta kuitenkin street-runouden yhteydessä joustaa muotoon "smoke pots", jolloin päästään jo armeijakieleen ja savuverhon käyttöön taisteluissa. Joka tapauksessa yhteys erityisesti amerikkalaiseen elämäntapaan on väistämätön purkukohta street-runouden rajalliselle mutta rikkaalle merkityspotentiaalille.
Street-runous on myös läsnä tavallisen autoilevan länsimaisen ihmisen elämässä - aivan kuten terrorin pelko. Sen keskeisiä keinoja on tehdä läpinäkyväksi jokapäiväinen sääntöihin ja rajoituksiin alistuminen, mutta myös ihmisen kyky tulkita niinsanotusti väärin kirjoitettuja viestejä (vaikka street-runo onkin harkittu ja jokaista merkkiä myöten sommiteltu teos). Liikenteessä katuun maalattu pysähtymiskäsky toimii, vaikka kirjaimet eivät olisikaan juuri oikeassa järjestyksessä. Viestin täsmällisen kirjoitusasun häirintä pureutuu juuri liikennekulttuurin ytimiin: kyse on turvallisuudesta, toimivuudesta, viestin intentionaalisuudesta. Aktiivinen street-runous sumentaa anarkistisesti nämä kaikki aspektit.
Kuten manifesti huomauttaakin, on street-runous kulunut myös internetin suurkuluttajien käsissä. Tämä vain korostaa sen suunnatonta tehoa. Kuten monet muutkin postpostmodernin elämämme ilmiöt, se voidaan elää myös internetitse, sen tenhovoima kutkuttaa linkinlevittäjien lol-hermoa. Sen hypermediaalisuus takaa sille paikan myös sen kansanosan parissa, joka ei poistu näyttöpäätteen ääreltä edes autotielle, mutta tietää vielä mikä moottoritie on mutta on itse valinnut toisin: rajoitusten ja sääntöjen kahlitseman liikenneväylän sijaan on valittu rajoittamaton ja vapaa internetin laaja kaista.
Street-runouden merkitys ei tietenkään tyhjene tähän, mutta ainakin sen universaali tulkinta saa kritiikkiä näiden havaintojen kautta: kun kirjainten o, p, s ja t kautta toimiva runokieli lähtee rullaamaan, sen konteksti löytyy auttamatta englannin kielestä. Tietenkään tässä ei ole mitään ihmeellistä, koska sana stop on alkuaan englantia ja englanti on vallitseva maailmankieli. Näkyyhän englannin kielellinen dominanssi myös uuden runoussuunnan nimessä, street on englantia ja merkitsee katua.
Nämä pienet huomiot toivottavasti vain kirkastavat street-runouden lukijakunnalle sen kirjoittautumista elämyksellisyyden ja vastavirtaisuuden perinteisiin, ja samaan aikaan sen yksinkertaista vilpittömyyttä sen ihmetellessä: mihin kaikkeen kieltä käytämmekään. Tietysti vasta ajan kuluminen kirkastaa street-runouden lopullisen merkityksen kirjallisuuden historiassa, mutta sen päivänpolttavuutta ei viilennä mikään.
(kiitos Laadunvalvontayksikölle ja anteeksi anarkistinen, lupiapyytelemätön reagointi!)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
