Contre Venise -esseen kirjoittaneelta ranskalaisfilosofi ja -aktivisti Régis Debraylta kyllä riitti piiskaa Tiepololle ja kattofreskojen taivastelijoille, mutta missä on modernismi? Missä on Guggenheim, jossa majailevat oksettavimmat Picassot, ryöpsähtelevimmät Pollockit ja loputtomat naivistis-kubistis-futuristiset suurteokset? Tietysti modernismin suurta kertomusta vastaan on paljon vaikeampi taistella kuin aiemman esittävän taiteen, koska modernismi lähti vallankumousasemasta. Akateeminen taide oli tavallaan tullut tiensä päähän, ja sen mesenaattiketjut totalisoituneet täydellisesti. Modernismin keräily- ja museointiketju ei sen sijaan ole vielä saavuttanut loppusuoraa, sen verran tuoreena modernismi edelleen nähdään, ja sen verran kovasti museokauppojen tuotteissa kannustetaan ihmisiä ymmärtämään sitä, vaikka realistinen esittävyys sinänsä ei taida tehdä taulusta sen ymmärrettävämpää.
Tulin hetki sitten palazzo Venier dei Leonista, jossa sijaitsee Guggenheim-museo. Se on perustettu mesenaatti Peggy Guggenheimin kokoelman varaan, ja se käsittää maineikkaita modernin taiteen teoksia, mm. Calderin mobileita, Picasson ja Braquen kubismia, Duchampin Mona Lisa -postikortin, Magrittea, Pollockia, Rothkoa, Brancusia... Tarvitseeko jatkaa? Istun nyt Ca' Rezzonicossa, 1700-luvun venetsialaiselle taiteelle ja elämäntavalle omistetussa palatsissa. Täällä on Tiepolo poikineen, sisustusesineitä ja infotauluja. Väistämättä rinnastuu kaksi tapaa mesenoida taidetta: historiallinen, taloon ja perheeseen sidottu tapa, jossa jättimäisen talon (ca' eli casa) hallien kattoihin ja seinäpaneeleihin tilataan allegoriset freskot taiteilijalta ja sitten Peggy Guggenheimin tapa, jossa hän ikäänkuin "löysi" uusia kykyjä, ja käytti omaa perittyä omaisuuttaan nälkäänäkevien taiteilijoiden tukemiseen. Joten lähtökohdat ovat erilaiset: Tiepolo tuskin näki nälkää, hänen teoksensa tiukkuvat hyvinvointia jo valmiiksi, kun taas joukko taiteilijoita, joihin modernismit (eritoten jälkikäteen) kiinnittyvät, toimivat käytännössä aika niukoissa aineellisissa puitteissa.
Se ei kuitenkaan ole mikään este reseption todellisuudelle. Siinä missä Tiziano Scarpa ihmetteli, miten venetsialaiset ylipäänsä pysyvät järjissään kaiken tämän kauneuden keskellä, ihmettelee Régis Debray miten kukaan ylipäänsä kykenee näkemään mitään kauneutta Venetsiassa. Tämä kannattaa muistaa, kun näkee selvästi hyvinvoivan amerikkalaispariskunnan (tällä en tarkoita, että he olisivat ylipainoisia) ihmettelemässä Picasson maalausta Le Poet: "Aren't those his eyes, up there?" "They must be!" (Picasson teos on muuten varsin kiinnostava, jota on vaikea banalisoida itseltään edes sillä, että näkee ihmisiä etsimässä sen silmiä, jotka ovat tietysti varsin arvattavassa paikassa, joskin vähän nyrjähtäneinä). Inhimillisten piirteiden etsiminen kubistisista suikaleista tuskin todistaa varsinaisesta kauneudenetsinnästä.
Ja tiedän jo etukäteen, että kun menen Ca' Rezzonicon museoon, kuulen suurissa saleissa OOOH -huudahduksia, kun ihmiset katsovat niska kenossa ylöspäin. Eikä ihme - jumalainen liha taivaasta tuntuu putoavan niskaan, kun katsoo ylöspäin. Trompe l'oeil -efekteillä sokeroidut maalauskset, joiden tuulissa hulmuavat kankaat, täydellisen hyvinvoinnin muokkaamat alastomat, herkän vaaleanpunaihoiset naiset ojentelevat samaan aikaan siroja ja pehmoisia jäseniään sinisellä taivaalla! Ote materiaalista, sen painosta ja keveydestä on aivan toisenlainen kuin Guggenheimin esittelemässä modernissa taiteessa. Tämä nyt on pelkkä esseistinen ajatusleikki, mutta modernismin älyllisyydessä heijastuu pikemminkin materiaalinen niukkuus kuin runsaus. Teosten koko on pienempi, oikeastaan olin yllättynyt siitä, miten pieniä merkittävä osa modernismin suurteoksista on - tai miten vaatimattomista materiaaleista ne on tehty, kollaasi pahvista, vahaliidusta ja jostakin sanomalehtimainoksesta. Analyyttinen kubismi on puolestaan toteutettu kauttaaltaan muutamalla värituubilla, kuten se Picasson runoilijakin - särkyvä fyysinen hahmo tuntuu heijastavan loputtomia sisäisyyksiä, abstrahoivan ihmishahmon piirroksellisiksi viivoiksi ja jopa alkaviksi kirjainhahmoiksi, kenties siihen pisteeseen, jossa abstraktit suunnat lähtevät hakemaan esittävyyttä (hah, käänsin paradigman!) tai siihen, jossa runoilijan mielen voi kuvitella löytävän puitteista kirjainhahmoja, sanahahmoja.
Lähden nyt lämmittelemään Tiepolon kesäiseen valoon, koska modernismin reumaattinen muisto jäätää luita - ainakin jos on aivan märkä ja hyinen veto käy läpi vanhan rakennuksen alakerroksen.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste taide. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste taide. Näytä kaikki tekstit
perjantai 13. elokuuta 2010
keskiviikko 4. elokuuta 2010
Vitsi(l)kiö eli sanarunoutta tunteville
Siinä vaiheessa, kun tunnetut ja näkyvät suomalaiset runoilijat tempaisevat ja perustavat sanarunoblogin (nanonen), on pieni virittelylaji jollain tasolla etabloitunut ja näin ollen varmasti valmis ottamaan vastaan kritiikkiä. Yksittäinen sanaruno sellaisenaan on hankala kritiikin kohde, on siis helpompi puhua ilmiöstä. Asia on sikälikin tuore, että tuoreimmassa Tuli & Savu -lehdessä ilmestyi sanarunoja käsittelevä juttu otsikolla "Suominimalismi". Pidän tässä nyt perinteiset kirjamuotoiset teokset juttuni ulkopuolella, vaikka minimalismi elää myös runokirjoissa.
Sanaruno on herättänyt puolijulkista keskustelua yhteisöpalvelussa (3.8.2010), olen käyttänyt keskustelua pohjana tähän juttuun. Sanaruno puolustautuu vetoamalla vapaaseen, luovaan tilaan ja puhumalla (sa)nasevuuksien hyväätekevyydestä: suhde kieleen muuttuu herkemmäksi, kielen potentiaalit tulevat näkyviksi. Näiden perustelujen myötä on edelleen vaikea ymmärtää minkä takia sanarunoja tuodaan voimakkaasti ja runsaasti esille - tällä hetkellä ne ovat ainakin blogistanin päällekäyvin runotendenssi. Varmasti osasyy on muodon helppous ja nopeus, kunhan keksaisee ja painaa muutamaa nappia, niin tadam, kas runo. En sinänsä puolla romanttista käsitystä runoilijasta säkeiden mehustelijana, joka vatvoo tekstinsä parissa vuosikausia ennenkuin päästää sen käsistään, vaikka siinä onkin jotain hienoa. Hyvää voi olla myös nopeus. Helppouden ja nokkeluuksien viljelemisen puolesta onkin jo vaikeampi puhua.
Runonnistumiset ja sanapeliikkeet
On minulla suosikkejakin sanarunojen joukossa. Mikael Bryggerin
kuumaailmapallo
Runo on nimetty "Objekti 1". Nimeäminen liittää sen taiteen laajempaan minimalismiin ja sen olemus tuo siihen lisäksi valtavat avaruudelliset ulottuvuudet pieneen tilaan.
Myös tämä Kristian Blombergin
a
r
v
o s t e l u
tai esimerkiksi Henriikka Tavin päättäväinen miniruno:
pää
määrä
tie
toinen
.
Yksittäiset sanarunot voivat siis olla mieleenpainuvia ja hyviä, merkityksellisiä tekstejä. Mutta ne tarvitsevat monesti muutakin - Blombergin teksti vaikuttaa varteenotettavalta osittain siksi, että se liittyy akuutin poliittisesti yliopistomaailmaan (tagi yliopistouudistus ja L-runon alle syntynyt keskustelu puhuvat puolestaan). Tämä L-runo on hyvä esimerkki mielekkäästä kontekstualisoinnista ja oivalluksesta - pienessä tilassa se pystyy mielestäni täyttämään vähintään sen minimin, mitä tekstin pitäminen varteenotettavana runoutena ja runollisena eleenä edellyttää. Oivallus ei rajoitu vain löysään puheeseen kielen luontaisesta taskuuntuvuudesta, taivuteltavuudesta tai leikillisyydestä, vaan se liikuttaa myös yliopistomaailman, markkinatalouden, mielikuvateollisuuden ja menestyksen alueita, on siis ulottuvainen omassa rajallisuudessaan.
Yksittäisistä sanarunoista on yleensä paha sanoa mitään, koska suurin osa niistä on helposti ohitettavaa hälyä, joka tuo esiin lähinnä mahdollisuuden monistaa oivallusta loputtomiin. Jos kielen herkkyysalueita etsitään, osaavathan myös mainosnikkarit ja Matti helppoine ristikkoineen leikitellä. Samanlaista kielellistä herkkyyttä löytää esimerkiksi vitsikirjoista, kuten siitäkin anekdootista, jossa lehmä kysyi poliisilta saako ammua, ja poliisi totesi että ilman muuta. Lehmä siihen että am, am, am. Tämä on tietysti hieman laaja sanarunoksi, mutta peli kielen logiikalla on täysin rinnasteinen. Kielen leikillinen, uppoava ja erkaneva potentiaali on selvä asia. Mutta mihin se tarvitsee runousinstituution suojelusta?
(SUO)Minimalismi taiteen ilmiönä
"Suominimalismi" -artikkeli Tuli & Savussa nojaa ennen kaikkea sanarunouden formaaleihin piirteisiin. Sanarunous on siinä otettu annettuna osana runouden instituutiota, vaikkakin sen status blogisormiharjoitelmina tulee myös esille. Kuitenkin: jos runoilijat roolinsa takaa tuottavat tekstejä julkisuuteen, ne on silloin otettava runoutena. Puolijulkisuudessa voidaan oikeuttaa omaa toimintaa harrasteluna tai kivana juttuna, mutta kasaantuvissa blogiteoksissa ei harrastelijamaisuus mitenkään välity, vaan runoilijat käyttävät julkista tilaa sanarunojen tekemiseen. Kyse on osittain sosiaalisesta tilauksesta, kuitenkaan lukijoilla ei ole juurikaan välineitä panna tätä sanailoa paikalleen, kun keskustelutkin käydään salamyhkäisesti omissa piireissä (kun niitä käydään). Julkisuuteen tuotetaan niukkoja tekstejä, joiden pitäisi itsessään riittää runoudeksi. Että näinkö ne Hesarin sedät ovat olleet aivan oikeassa, kun ovat puhuneet uuden runon sisäänpäinlämpiävyydestä, mukakriittisyydestä ja hekottelevuudesta!
Minimalistiset taideteokset ovat sananmukaisesti vähäeleisiä. Etenkin kuvataiteen ja arkkitehtuurin puolella teoksen mittakaava tuppaa olemaan pikemminkin suuri kuin pieni - minimalistinen ei siis tarkoita pienikokoista. Eritoten kuvataiteessa siihen kuuluu erottamattomasti tietynlainen monumentaalisuus, jossa yksittäinen teos hallitsee tilaa - oli kyseessä sitten plastinen teos tai taulumaalaus. Osa teoksen monumentaalista luonnetta on usein sen niukka ilmaisukieli, yksinkertainen muoto tai materiaalivalinta, pyrkimys ilmaista kantava idea mahdollisimman karuilla puitteilla ja luomatta merkitysverkostoa teoksen ulkopuolelle. Minimalismin esillepanoperinne on niin ikään totunnaisesti korostanut teosten partikulaarisuutta, ja siksi minimalistiset teokset ovat usein saaneet runsaasti näyttelytilaa ympärilleen, tai tila on järjestetty niiden ehdoilla. Ehkä minimalistisen idean on katsottu kääntyvän itseään vastaan, jos tilaa alkaa hallita piskuisten teosten joukko. Niukkuudesta tulee runsautta, ja vielä varsin monomaanista runsautta, jos useita teoksia ikäänkuin monistetaan samalla idealla tai ideanipulla. Tämä on oikeastaan se keskeinen asia, joka nähdäkseni luonnehtii suominimalismia edustavia blogeja. Kuitenkin "minimalismin" käyttäminen kattokäsitteenä antaa runojen vihkiytymättömälle yleisölle merkin perinteestä, johon kirjoittaudutaan ja josta näiden runotekojen ymmärtäminen voi lähteä.
Sanarunous on pikemminkin tekoja kuin tekstejä, tai tekosia kuin teoksia, ja se on jotakuinkin täysin sivussa varsinaisesta, vakavastiotettavasta runoudesta, jota sen tekijät kuitenkin tekevät. Kenties voidaan puhua jopa teoskriittisestä lajista, mutta se nyt ei aivan pidä paikkaansa, koska sanarunopohjaisia teoksia on olemassa. Sanarunon tekijät vetoavat harrasteluargumenttiin. Eli sikäli sanarunotulvaa ei saisi ottaa vakavasti millään tasolla, koska runoilijat kuitenkin haluavat edelleen rajata hienot ja oikeat teoksensa kansien sisälle mutta samalla he haluavat varata itselleen alueen julkiseen runoustoimintaan, jota ei pitäisi ottaa liian vakavasti runoutena.
Sanarunon tavallisesti antielegantin tiiviyden voi myös käsittää parodioivan esimerkiksi modernismiin vakiintunutta tiivistämisen ihannetta - tämä olisi mielestäni kuitenkin vahva ylitulkinta, koska sanarunouden ympäristöstä ei löydy jälkeäkään tällaisesta ohjelmallisuudesta. On myös kuulunut puhetta sanarunotteista pikku kiusana, joka kohdistuu institutionaalisuuteen ja ryppyotsaisuuteen - ja tietysti myös onnistuu siinä, koska sanarunoutta kritisoiva on automaattisesti turhantärkeä tosikko, joka samastuu "instituutioon". Sanarunoutta on vaikea ottaa vakavasti myöskään instituutiokritiikkinä, koska sen tekijät eivät kuitenkaan kiistä instituution perinteisiä laadullisia rajoja - muutoin kuin puskemalla vasemman käden pikkusormiharjoituksia ilmoille ja antamalla niille runouden nimen. Kiitokset otetaan instituutiolta vastaan kuitenkin pystyrinnoin.
Vastarintaproteesi
Tietysti voidaan kysyä mikä vastarinta on niin merkittävää, että se aidosti huojuttaa instituutiota, tai pitääkö taiteena (runous) julkaistun vastarinnan olla myös esteettisesti merkittävää. Tokihan ymmärrän, että sanarunot rakentuvat ja arkistoituvat massoiksi ja laumoiksi - mikä taas ainakin kyseenalaistaa niiden statuksen klassisesti ymmärrettynä minimalismina. Suhtaudun vastarinta-argumenttiinkin varauksella, koska nämä samat runoilijat ja uudet riippumattomat julkaisumuodot (kuten blogit) ovat jo huojuttaneet runouden instituutiota, monellakin tavalla. Kustannusmaailma on muuttumassa, ja runous on ollut prosessissa vaa'ankieliasemassa, se on pienenä ja tuottamattomana lajina ollut herkkä hakemaan uusia julkaisuväyliä. Tavallaan perinteinen kustannusmaailma ja kritiikki on jo hävinnyt taistelun tästä pienestä mutta perinteisesti arvovaltaisesta alueesta. Vai puhutaanko tässä nyt vielä pienemmästä instituution osa-alueesta? Siitä, että osa runoilijoista ja etenkin merkittävä osa lukijoista haluaa vielä ottaa runonsa jotenkin vakavasti? Siitäkö, että merkittävä osa nykyrunoilijoista ei millään usko itse olevansa ns. oikeita runoilijoita, joiden teoksilla, teoksennuksilla ja sanomisilla voisi olla laajempaakin merkitystä muutoin kuin Hesarin setien kyynisyyden oikeuttajina?
Eräs väistämätön seikka sisältyy lukijalähtöiseen näkökulmaan. Kenties runoilijat haluavat viestittää meille rajoittuneemmille, että mekin osaamme tekaista runoja. Sanarunon idea on simppeli, sen tekemiseen ei tarvita runoilijan asemaa, saati sitten taitoja. Minustakin sanaleikit ovat lystikkäitä ja rentouttavia, mutta jostain syystä minua ahdistaisi ajatus astua sisään johonkin tuottavaan runoilijuuteen tai runouden instituutioon siksi, että pystyn leikkimään kielellisiä leikkejä tai haluan leikkiä niitä. Toivottavasti kaikesta kielellisestä leikittelystä ei sentään tarvitse tulla runoutta, joka todellakin edelleen on osa länsimaista taideinstituutiota, johon sisältyy paljon näkymättömiä ja näkyviä statuksia.
Runoilijat itsekin "leikkivät" amatööriä sanarunojen varjolla, ja ovat sitä mieltä, että huolimattoman ja hupaisan tekemisen voi kuitenkin julkaista runoutena. Puolivillaisuus vastarinnan ja leväperäisyys kapinan muotona ovat tietysti varsin viehättäviä keksintöjä, joskin näen tämänmuotoisen runoudeksi nimetyn vastarinnan lähinnä ruokkivan niitä ennakkoluuloja, joista nykyrunous (tai kapeammin kokeellinen runous, HS:n nimeämänä "uusi runous") on yrittänyt päästä eroon.
Internetsiminen
Blogipohjilta runous on tietysti avoin käsite. Se ruokkii muotoja ja kasvustoja, jotka voidaan lukea tai olla lukematta runoudeksi verekseltään tai myöhemmin. Kuitenkin runoilijoiden yhdessä, siis kollektiivisesti, julkaisema "runoudeksi" nimetty blogi asettaa välittömästi suunnan ja jopa velvoitteen tarkastella sen sisältämiä tekstejä ja elehdintää runoutena. Kaikki runoutta seuraavat tietävät myös, että runoutta on internetissä. En suoraan sanottuna haluaisi olla se internetrunouden etsijä, joka ajattelee löytävänsä netistä jotain tyylikästä avantgardea, jota mikään iso talo ei suostu julkaisemaan. Saattaapa olla edessä melkomoinen antikliimaksi.
Tietysti avantgarden historiassa on useitakin tapauksia, joissa katsoja/kriitikko on voinut ykskantaan todeta, että lapsen raapustelua / kesy gorillakin kykenee tähän / minäkin kykenen tähän. Sellaiset tilanteet eivät ole aina hedelmättömiä, pikemminkin päin vastoin: niillä on tapana johtaa kysymykseen siitä, mitä taiteella kulloinkin tarkoitetaan. Tässä sanarunotilanteessa erona esim. taidegalleriaan on kuitenkin se, että ilmaisen blogialustan status taiteen esittämisen paikkana ei ole vakiintunut. Kuitenkin esim. nanonen -blogin tapauksessa taiteellisuuden takaa kirjoittajien nimilista, siitäkin huolimatta, että useat tekijät esiintyvät etunimillään. Siksi tämänkaltaiset yritykset saa arvioida taiteena, suorastaan tulee, koska ne kuuluvat silloin taidemaailman kollektiivisen puheen JA vastuun piiriin; etenkin kun "Suominimalismi" on nostettu esille myös alan johtavassa lehdessä - kylläkin alakulttuurina, mutta selvästi runouden piiriin kuuluvana alakulttuurina. Väistöliike runoilijuudesta harrastajuuteen käy siksi varsin vaikeaksi ja todellakin vaikuttaa vain väistöliikkeeltä, eikä suinkaan miltään vapaan tilan lunastamiselta omille joukoille.
Tietysti nanonen on toistaiseksi aika pieni runokokonaisuus, juurihan se avattiin. Samat tekijät ovat kuitenkin tehneet vastaavaa runoutta omissa blogeissaan ja yhteisöpalveluissa. Sanarunouteen kuuluu myös kommentointi, usein toisella sanarunolla, tai sitten toteamalla, että joku teksti on hyvä - kuten tässä (lainaan koko merkinnän, kehyksineen):
Itse runo on "kyyn eleet", joka sinänsä on klassinen runollisen kielen purkumuoto, eikä niinkään tekijänsä tuottama taideruno. Kommentti "oho onpa hieno" kirjoittautuu osaksi samaa runoa, ja kirjaimellisella tasolla se väittää, että Harry Salmenniemi on peräti häikäistynyt ja yllättynyt ("oho") "kyyn eleet" -runon upeudesta. Niin, eihän se turhaan ole klassikko, tai kansanruno, tai mitä lie. Kuitenkin runoilijoiden muodostama sosiaalinen alue, jossa runoutena ensinnäkin esitetään kamaa, joka saa lukijan tuntemaan itsensä hiukkasen typeräksi (kun minä en nyt tajua mikä tässä on niin hienoa) ja sitten vielä runoilija taputtaa toista selkään tällaisesta upeudesta. Onko kommentoija vilpitön? Voinko minä tietää sen? Väittääkö tekijä nyt omakseen tekstiä, joka on kuitenkin varsin tunnettu suullisessa perinteessä?
Kysymykset ovat tietysti typeriä, mutta niihin ei oikeastaan voi suhtautua typerinä kysymyksinä niin kauan, kun runoilijat edelleen ovat itse tarkkoja "oikeista" oivalluksistaan, jotka todellakin ovat heidän työtään. Ja runoilijat myös odottavat (meiltä) kriitikoilta rehellisyyttä, tarkkuutta, oikeutettuja luentoja ja mielellään ymmärrystäkin. Se kuuluu tavallaan alan sosiaaliseen sopimukseen. Minä oletan, että runoilijoina toimivat henkilöt tekevät runoina julkaisemansa tavaran tosissaan ja minulla on täysin jakamaton oikeus ottaa ne juuri niin tosikkomaisesti taiteena kuin sopivaksi katson, etenkin kun taideinstituutio on täysin vakavissaan käynyt keskustelua näistä aikaisemminkin.
Kun alan pohtia näitä kysymyksiä tykönäni, minulle tulee hitusen nenästä vedetty olo. Miksi ylipäänsä suhtaudun mihinkään vakavasti, tämähän vaatisi minulta nyt sitä leikkimielisen itseironista otetta, että nyt vaikka vähän pohtisin että kannattaako minun nyt ottaa tätä runostelua niin vakavasti, haluanko todella olla jonkun tosikkoinstituution portinvartija. Tietenkään tosikkoa ei kukaan ota vakavasti, koska kaikki kuitenkin tietävät hänet tosikoksi. Miksi minunkaan pitäisi ottaa vakavasti mitään, mitä runoilijat tekevät? Heille tärkeitä runouksia ovat myös nämä versovat yhdessäolomuodot, jotka meidän ulkopuolisten silmään sattuvat enemmänkin sulkevana sisäpiiritouhuna kuin minään kieltä ja runoa demokratisoivana kapinana. Parhaimmillaan kriittiset liikkeet ovat avoimia ja läpinäkyviä, niiden diskurssia pystyy riittävällä tasolla seuraamaan, ymmärtämään ja siihen voi jopa osallistua. Sanarunous ei ainakaan tällaisena instituutiovastaisena liikkeenä toimi, se tapahtuu siinä instituutiossa, jonka kritiikkiä se muka nyt on viljelemässä.
Sanarunot eleinä ja selkääntaputteluina ovat näkyviä ja julkisia, keskustelu niistä runoutena ei ole. Runous ei ole vain sitä, mitä tekijät tekevät vaan myös sitä, mitä yleisö lukee. Positiivinen ja avartava lukukokemus voi jäädä välistä, jos lukija kokee olevansa vanhan instituution vartija, ja ulkopuolinen tästä kivasta vitsistä ja vieläpä ilonpilaaja. Runoilijat haluavat instituution edut: kirjoja julki, arvosteluja lehtiin, teoksia myyntiin kirjakauppoihin, julkisiin tiloihin esiintymään runoilijoina, apurahoja, mainetta. Instituutiolla on kuitenkin muitakin tehtäviä kuin runoilijuuden ylläpitäminen, ja tämmöinen kitkerä tosikkoilu on tietysti niistä ikävimpiä. Instituutio ei kuitenkaan ole mikään kasvoton tukahdutuslaitos, vaan suojaava, keskusteleva ja elävä mekanismi, jonka toimintaa muovaa ja määrittää jokainen siihen osallistuva.
Sanaruno on herättänyt puolijulkista keskustelua yhteisöpalvelussa (3.8.2010), olen käyttänyt keskustelua pohjana tähän juttuun. Sanaruno puolustautuu vetoamalla vapaaseen, luovaan tilaan ja puhumalla (sa)nasevuuksien hyväätekevyydestä: suhde kieleen muuttuu herkemmäksi, kielen potentiaalit tulevat näkyviksi. Näiden perustelujen myötä on edelleen vaikea ymmärtää minkä takia sanarunoja tuodaan voimakkaasti ja runsaasti esille - tällä hetkellä ne ovat ainakin blogistanin päällekäyvin runotendenssi. Varmasti osasyy on muodon helppous ja nopeus, kunhan keksaisee ja painaa muutamaa nappia, niin tadam, kas runo. En sinänsä puolla romanttista käsitystä runoilijasta säkeiden mehustelijana, joka vatvoo tekstinsä parissa vuosikausia ennenkuin päästää sen käsistään, vaikka siinä onkin jotain hienoa. Hyvää voi olla myös nopeus. Helppouden ja nokkeluuksien viljelemisen puolesta onkin jo vaikeampi puhua.
Runonnistumiset ja sanapeliikkeet
On minulla suosikkejakin sanarunojen joukossa. Mikael Bryggerin
kuumaailmapallo
Runo on nimetty "Objekti 1". Nimeäminen liittää sen taiteen laajempaan minimalismiin ja sen olemus tuo siihen lisäksi valtavat avaruudelliset ulottuvuudet pieneen tilaan.
Myös tämä Kristian Blombergin
a
r
v
o s t e l u
tai esimerkiksi Henriikka Tavin päättäväinen miniruno:
pää
määrä
tie
toinen
.
Yksittäiset sanarunot voivat siis olla mieleenpainuvia ja hyviä, merkityksellisiä tekstejä. Mutta ne tarvitsevat monesti muutakin - Blombergin teksti vaikuttaa varteenotettavalta osittain siksi, että se liittyy akuutin poliittisesti yliopistomaailmaan (tagi yliopistouudistus ja L-runon alle syntynyt keskustelu puhuvat puolestaan). Tämä L-runo on hyvä esimerkki mielekkäästä kontekstualisoinnista ja oivalluksesta - pienessä tilassa se pystyy mielestäni täyttämään vähintään sen minimin, mitä tekstin pitäminen varteenotettavana runoutena ja runollisena eleenä edellyttää. Oivallus ei rajoitu vain löysään puheeseen kielen luontaisesta taskuuntuvuudesta, taivuteltavuudesta tai leikillisyydestä, vaan se liikuttaa myös yliopistomaailman, markkinatalouden, mielikuvateollisuuden ja menestyksen alueita, on siis ulottuvainen omassa rajallisuudessaan.
Yksittäisistä sanarunoista on yleensä paha sanoa mitään, koska suurin osa niistä on helposti ohitettavaa hälyä, joka tuo esiin lähinnä mahdollisuuden monistaa oivallusta loputtomiin. Jos kielen herkkyysalueita etsitään, osaavathan myös mainosnikkarit ja Matti helppoine ristikkoineen leikitellä. Samanlaista kielellistä herkkyyttä löytää esimerkiksi vitsikirjoista, kuten siitäkin anekdootista, jossa lehmä kysyi poliisilta saako ammua, ja poliisi totesi että ilman muuta. Lehmä siihen että am, am, am. Tämä on tietysti hieman laaja sanarunoksi, mutta peli kielen logiikalla on täysin rinnasteinen. Kielen leikillinen, uppoava ja erkaneva potentiaali on selvä asia. Mutta mihin se tarvitsee runousinstituution suojelusta?
(SUO)Minimalismi taiteen ilmiönä
"Suominimalismi" -artikkeli Tuli & Savussa nojaa ennen kaikkea sanarunouden formaaleihin piirteisiin. Sanarunous on siinä otettu annettuna osana runouden instituutiota, vaikkakin sen status blogisormiharjoitelmina tulee myös esille. Kuitenkin: jos runoilijat roolinsa takaa tuottavat tekstejä julkisuuteen, ne on silloin otettava runoutena. Puolijulkisuudessa voidaan oikeuttaa omaa toimintaa harrasteluna tai kivana juttuna, mutta kasaantuvissa blogiteoksissa ei harrastelijamaisuus mitenkään välity, vaan runoilijat käyttävät julkista tilaa sanarunojen tekemiseen. Kyse on osittain sosiaalisesta tilauksesta, kuitenkaan lukijoilla ei ole juurikaan välineitä panna tätä sanailoa paikalleen, kun keskustelutkin käydään salamyhkäisesti omissa piireissä (kun niitä käydään). Julkisuuteen tuotetaan niukkoja tekstejä, joiden pitäisi itsessään riittää runoudeksi. Että näinkö ne Hesarin sedät ovat olleet aivan oikeassa, kun ovat puhuneet uuden runon sisäänpäinlämpiävyydestä, mukakriittisyydestä ja hekottelevuudesta!
Minimalistiset taideteokset ovat sananmukaisesti vähäeleisiä. Etenkin kuvataiteen ja arkkitehtuurin puolella teoksen mittakaava tuppaa olemaan pikemminkin suuri kuin pieni - minimalistinen ei siis tarkoita pienikokoista. Eritoten kuvataiteessa siihen kuuluu erottamattomasti tietynlainen monumentaalisuus, jossa yksittäinen teos hallitsee tilaa - oli kyseessä sitten plastinen teos tai taulumaalaus. Osa teoksen monumentaalista luonnetta on usein sen niukka ilmaisukieli, yksinkertainen muoto tai materiaalivalinta, pyrkimys ilmaista kantava idea mahdollisimman karuilla puitteilla ja luomatta merkitysverkostoa teoksen ulkopuolelle. Minimalismin esillepanoperinne on niin ikään totunnaisesti korostanut teosten partikulaarisuutta, ja siksi minimalistiset teokset ovat usein saaneet runsaasti näyttelytilaa ympärilleen, tai tila on järjestetty niiden ehdoilla. Ehkä minimalistisen idean on katsottu kääntyvän itseään vastaan, jos tilaa alkaa hallita piskuisten teosten joukko. Niukkuudesta tulee runsautta, ja vielä varsin monomaanista runsautta, jos useita teoksia ikäänkuin monistetaan samalla idealla tai ideanipulla. Tämä on oikeastaan se keskeinen asia, joka nähdäkseni luonnehtii suominimalismia edustavia blogeja. Kuitenkin "minimalismin" käyttäminen kattokäsitteenä antaa runojen vihkiytymättömälle yleisölle merkin perinteestä, johon kirjoittaudutaan ja josta näiden runotekojen ymmärtäminen voi lähteä.
Sanarunous on pikemminkin tekoja kuin tekstejä, tai tekosia kuin teoksia, ja se on jotakuinkin täysin sivussa varsinaisesta, vakavastiotettavasta runoudesta, jota sen tekijät kuitenkin tekevät. Kenties voidaan puhua jopa teoskriittisestä lajista, mutta se nyt ei aivan pidä paikkaansa, koska sanarunopohjaisia teoksia on olemassa. Sanarunon tekijät vetoavat harrasteluargumenttiin. Eli sikäli sanarunotulvaa ei saisi ottaa vakavasti millään tasolla, koska runoilijat kuitenkin haluavat edelleen rajata hienot ja oikeat teoksensa kansien sisälle mutta samalla he haluavat varata itselleen alueen julkiseen runoustoimintaan, jota ei pitäisi ottaa liian vakavasti runoutena.
Sanarunon tavallisesti antielegantin tiiviyden voi myös käsittää parodioivan esimerkiksi modernismiin vakiintunutta tiivistämisen ihannetta - tämä olisi mielestäni kuitenkin vahva ylitulkinta, koska sanarunouden ympäristöstä ei löydy jälkeäkään tällaisesta ohjelmallisuudesta. On myös kuulunut puhetta sanarunotteista pikku kiusana, joka kohdistuu institutionaalisuuteen ja ryppyotsaisuuteen - ja tietysti myös onnistuu siinä, koska sanarunoutta kritisoiva on automaattisesti turhantärkeä tosikko, joka samastuu "instituutioon". Sanarunoutta on vaikea ottaa vakavasti myöskään instituutiokritiikkinä, koska sen tekijät eivät kuitenkaan kiistä instituution perinteisiä laadullisia rajoja - muutoin kuin puskemalla vasemman käden pikkusormiharjoituksia ilmoille ja antamalla niille runouden nimen. Kiitokset otetaan instituutiolta vastaan kuitenkin pystyrinnoin.
Vastarintaproteesi
Tietysti voidaan kysyä mikä vastarinta on niin merkittävää, että se aidosti huojuttaa instituutiota, tai pitääkö taiteena (runous) julkaistun vastarinnan olla myös esteettisesti merkittävää. Tokihan ymmärrän, että sanarunot rakentuvat ja arkistoituvat massoiksi ja laumoiksi - mikä taas ainakin kyseenalaistaa niiden statuksen klassisesti ymmärrettynä minimalismina. Suhtaudun vastarinta-argumenttiinkin varauksella, koska nämä samat runoilijat ja uudet riippumattomat julkaisumuodot (kuten blogit) ovat jo huojuttaneet runouden instituutiota, monellakin tavalla. Kustannusmaailma on muuttumassa, ja runous on ollut prosessissa vaa'ankieliasemassa, se on pienenä ja tuottamattomana lajina ollut herkkä hakemaan uusia julkaisuväyliä. Tavallaan perinteinen kustannusmaailma ja kritiikki on jo hävinnyt taistelun tästä pienestä mutta perinteisesti arvovaltaisesta alueesta. Vai puhutaanko tässä nyt vielä pienemmästä instituution osa-alueesta? Siitä, että osa runoilijoista ja etenkin merkittävä osa lukijoista haluaa vielä ottaa runonsa jotenkin vakavasti? Siitäkö, että merkittävä osa nykyrunoilijoista ei millään usko itse olevansa ns. oikeita runoilijoita, joiden teoksilla, teoksennuksilla ja sanomisilla voisi olla laajempaakin merkitystä muutoin kuin Hesarin setien kyynisyyden oikeuttajina?
Eräs väistämätön seikka sisältyy lukijalähtöiseen näkökulmaan. Kenties runoilijat haluavat viestittää meille rajoittuneemmille, että mekin osaamme tekaista runoja. Sanarunon idea on simppeli, sen tekemiseen ei tarvita runoilijan asemaa, saati sitten taitoja. Minustakin sanaleikit ovat lystikkäitä ja rentouttavia, mutta jostain syystä minua ahdistaisi ajatus astua sisään johonkin tuottavaan runoilijuuteen tai runouden instituutioon siksi, että pystyn leikkimään kielellisiä leikkejä tai haluan leikkiä niitä. Toivottavasti kaikesta kielellisestä leikittelystä ei sentään tarvitse tulla runoutta, joka todellakin edelleen on osa länsimaista taideinstituutiota, johon sisältyy paljon näkymättömiä ja näkyviä statuksia.
Runoilijat itsekin "leikkivät" amatööriä sanarunojen varjolla, ja ovat sitä mieltä, että huolimattoman ja hupaisan tekemisen voi kuitenkin julkaista runoutena. Puolivillaisuus vastarinnan ja leväperäisyys kapinan muotona ovat tietysti varsin viehättäviä keksintöjä, joskin näen tämänmuotoisen runoudeksi nimetyn vastarinnan lähinnä ruokkivan niitä ennakkoluuloja, joista nykyrunous (tai kapeammin kokeellinen runous, HS:n nimeämänä "uusi runous") on yrittänyt päästä eroon.
Internetsiminen
Blogipohjilta runous on tietysti avoin käsite. Se ruokkii muotoja ja kasvustoja, jotka voidaan lukea tai olla lukematta runoudeksi verekseltään tai myöhemmin. Kuitenkin runoilijoiden yhdessä, siis kollektiivisesti, julkaisema "runoudeksi" nimetty blogi asettaa välittömästi suunnan ja jopa velvoitteen tarkastella sen sisältämiä tekstejä ja elehdintää runoutena. Kaikki runoutta seuraavat tietävät myös, että runoutta on internetissä. En suoraan sanottuna haluaisi olla se internetrunouden etsijä, joka ajattelee löytävänsä netistä jotain tyylikästä avantgardea, jota mikään iso talo ei suostu julkaisemaan. Saattaapa olla edessä melkomoinen antikliimaksi.
Tietysti avantgarden historiassa on useitakin tapauksia, joissa katsoja/kriitikko on voinut ykskantaan todeta, että lapsen raapustelua / kesy gorillakin kykenee tähän / minäkin kykenen tähän. Sellaiset tilanteet eivät ole aina hedelmättömiä, pikemminkin päin vastoin: niillä on tapana johtaa kysymykseen siitä, mitä taiteella kulloinkin tarkoitetaan. Tässä sanarunotilanteessa erona esim. taidegalleriaan on kuitenkin se, että ilmaisen blogialustan status taiteen esittämisen paikkana ei ole vakiintunut. Kuitenkin esim. nanonen -blogin tapauksessa taiteellisuuden takaa kirjoittajien nimilista, siitäkin huolimatta, että useat tekijät esiintyvät etunimillään. Siksi tämänkaltaiset yritykset saa arvioida taiteena, suorastaan tulee, koska ne kuuluvat silloin taidemaailman kollektiivisen puheen JA vastuun piiriin; etenkin kun "Suominimalismi" on nostettu esille myös alan johtavassa lehdessä - kylläkin alakulttuurina, mutta selvästi runouden piiriin kuuluvana alakulttuurina. Väistöliike runoilijuudesta harrastajuuteen käy siksi varsin vaikeaksi ja todellakin vaikuttaa vain väistöliikkeeltä, eikä suinkaan miltään vapaan tilan lunastamiselta omille joukoille.
Tietysti nanonen on toistaiseksi aika pieni runokokonaisuus, juurihan se avattiin. Samat tekijät ovat kuitenkin tehneet vastaavaa runoutta omissa blogeissaan ja yhteisöpalveluissa. Sanarunouteen kuuluu myös kommentointi, usein toisella sanarunolla, tai sitten toteamalla, että joku teksti on hyvä - kuten tässä (lainaan koko merkinnän, kehyksineen):
3. elokuuta 2010
kyyn eleet
Lähettänyt marko klo 14.53
1 kommenttia:
Harry Salmenniemi kirjoitti...
oho onpa hieno!
3. elokuuta 2010 19.32
Itse runo on "kyyn eleet", joka sinänsä on klassinen runollisen kielen purkumuoto, eikä niinkään tekijänsä tuottama taideruno. Kommentti "oho onpa hieno" kirjoittautuu osaksi samaa runoa, ja kirjaimellisella tasolla se väittää, että Harry Salmenniemi on peräti häikäistynyt ja yllättynyt ("oho") "kyyn eleet" -runon upeudesta. Niin, eihän se turhaan ole klassikko, tai kansanruno, tai mitä lie. Kuitenkin runoilijoiden muodostama sosiaalinen alue, jossa runoutena ensinnäkin esitetään kamaa, joka saa lukijan tuntemaan itsensä hiukkasen typeräksi (kun minä en nyt tajua mikä tässä on niin hienoa) ja sitten vielä runoilija taputtaa toista selkään tällaisesta upeudesta. Onko kommentoija vilpitön? Voinko minä tietää sen? Väittääkö tekijä nyt omakseen tekstiä, joka on kuitenkin varsin tunnettu suullisessa perinteessä?
Kysymykset ovat tietysti typeriä, mutta niihin ei oikeastaan voi suhtautua typerinä kysymyksinä niin kauan, kun runoilijat edelleen ovat itse tarkkoja "oikeista" oivalluksistaan, jotka todellakin ovat heidän työtään. Ja runoilijat myös odottavat (meiltä) kriitikoilta rehellisyyttä, tarkkuutta, oikeutettuja luentoja ja mielellään ymmärrystäkin. Se kuuluu tavallaan alan sosiaaliseen sopimukseen. Minä oletan, että runoilijoina toimivat henkilöt tekevät runoina julkaisemansa tavaran tosissaan ja minulla on täysin jakamaton oikeus ottaa ne juuri niin tosikkomaisesti taiteena kuin sopivaksi katson, etenkin kun taideinstituutio on täysin vakavissaan käynyt keskustelua näistä aikaisemminkin.
Kun alan pohtia näitä kysymyksiä tykönäni, minulle tulee hitusen nenästä vedetty olo. Miksi ylipäänsä suhtaudun mihinkään vakavasti, tämähän vaatisi minulta nyt sitä leikkimielisen itseironista otetta, että nyt vaikka vähän pohtisin että kannattaako minun nyt ottaa tätä runostelua niin vakavasti, haluanko todella olla jonkun tosikkoinstituution portinvartija. Tietenkään tosikkoa ei kukaan ota vakavasti, koska kaikki kuitenkin tietävät hänet tosikoksi. Miksi minunkaan pitäisi ottaa vakavasti mitään, mitä runoilijat tekevät? Heille tärkeitä runouksia ovat myös nämä versovat yhdessäolomuodot, jotka meidän ulkopuolisten silmään sattuvat enemmänkin sulkevana sisäpiiritouhuna kuin minään kieltä ja runoa demokratisoivana kapinana. Parhaimmillaan kriittiset liikkeet ovat avoimia ja läpinäkyviä, niiden diskurssia pystyy riittävällä tasolla seuraamaan, ymmärtämään ja siihen voi jopa osallistua. Sanarunous ei ainakaan tällaisena instituutiovastaisena liikkeenä toimi, se tapahtuu siinä instituutiossa, jonka kritiikkiä se muka nyt on viljelemässä.
Sanarunot eleinä ja selkääntaputteluina ovat näkyviä ja julkisia, keskustelu niistä runoutena ei ole. Runous ei ole vain sitä, mitä tekijät tekevät vaan myös sitä, mitä yleisö lukee. Positiivinen ja avartava lukukokemus voi jäädä välistä, jos lukija kokee olevansa vanhan instituution vartija, ja ulkopuolinen tästä kivasta vitsistä ja vieläpä ilonpilaaja. Runoilijat haluavat instituution edut: kirjoja julki, arvosteluja lehtiin, teoksia myyntiin kirjakauppoihin, julkisiin tiloihin esiintymään runoilijoina, apurahoja, mainetta. Instituutiolla on kuitenkin muitakin tehtäviä kuin runoilijuuden ylläpitäminen, ja tämmöinen kitkerä tosikkoilu on tietysti niistä ikävimpiä. Instituutio ei kuitenkaan ole mikään kasvoton tukahdutuslaitos, vaan suojaava, keskusteleva ja elävä mekanismi, jonka toimintaa muovaa ja määrittää jokainen siihen osallistuva.
torstai 3. joulukuuta 2009
Metapuhetta suupielet vaahdoten
"Muutamakin taho on huomauttanut, viimeisenä Ville Hytönen uudessa Parnassossa (7/2009), että runouskeskustelu liikkuu vain yleisellä (voisi sanoa: sekulaarilla) tasolla. Olen samaa mieltä. Harrastan tuota yleistä tasoa poskettoman paljon itsekin (tälläkin hetkellä) ja vieläpä hyvin tietoisena sen näennäisestä haitallisuudesta
[...]
kukaan ei puhu varsinaisesti syvätasolla yksittäisistä runoista ja kokoelmista, kielikäsityksistä ja siitä paljastuvasta maailmankatsomuksesta, koska se johtaa vain riitoihin, loukkaantumisiin ja pannoihin."
V.S. Luoma-aho, "Runokeskustelumerkintä, joka loppuu hämärään dualismiin"
(En ole lukenut Ville Hytösen kirjoitusta uudesta Parnassosta)(mutta olen lukenut saman Hytösen (ja Ville-Juhani Sutisen) toimittaman Poetiikkaa-kirjan, en kyllä kakkosta vielä)(enkä ole muuten kuunnellut vielä poEsia-paneelin äänitettä, mutta se on jo kuultavissa)
Niin, kuten Ville (Luoma-aho) sanoo. Itse runoista ei paljoa kirjoiteta - paitsi kritiikissä, mutta kritiikki on voimatonta. Kritiikkiin ei kukaan usko, joten on ihan sama miten sen kritiikki-luennan tekee, koska sen pääasiallinen tehtävä on kuitenkin antaa näkyvyyttä teokselle.
Sen jälkeen teos ei välttämättä näkyvyyttä saa, vain pieni osa kirjoista noteerataan sittemmin esseissä, tutkimuksissa ja kirjallisuushistorioissa. Ja mitään postuumia aikaa on turha jäädä odottelemaan, jo siksikin että ei ole satunnaisten jälkipolvien harrastuksen varassa vetää esteettisiä pelikortteja siitä mitä tämän maan kirjallisuudessa nyt tehdään, vaan se on tällä hetkellä kirjoittavien ihmisten asia.
Eli kritiikin jälkeistä tai sen ulkopuolista julkista lukemista ja tulkintaa ei ole. Onko syy siis se, että joku saattaa loukkaantua? Miten kirjallisuuskäsitykset ylipäänsä ovat mahdollisia, jos ihmiset toteuttavat niitä kirjoittaessaan (ehkä jopa salaa itseltäänkin) mutta eivät ainakaan tuo niitä näkyville?
Minä kirjoitan yleisiä metatekstejä mielelläni, koska tämä on niin helppoa ja nopeaa. Minulla on kriitikon välineet ja tutkijan välineet lukemisen ilmaisemiselle ja minusta niillä on molemmilla rajoitteensa. Aikaa apparaattien työstämiseen menee lopultakin hirveästi, koska en ole tyytyväinen niihin työvälineisiin, joita minulla on. Joko en pysty kirjoittamaan teoksista sillä tavoin kuin itse koen oikeaksi, tai sitten en pysty kirjoittamaan ymmärrettävästi. Ja minun pitäisi ratkaista molemmat ongelmat. Enkä minäkään halua suututtaa ketään.
Runous ei ole homogeeninen alue. Runoilijat yms. puolustavat tätä monimuotoisuuden tilkkua mielellään, mutta se monimuotoisuus ei oikeastaan näy missään, varsinkaan ulospäin. Tai sitten eri tilkut eivät kohtaa. Tai sitten vallalla on joku yleisajatus siitä, että runouden asiaa pitäisi tavalla tai toisella edistää ja siksi ei haluta torailla. Ensinnäkään runoilija ei ole katuevankelista ja toiseksi eri mieltä oleminen ja erilaisten näkökantojen vastakkainasettelu ei ole sama asia kuin riitely. Kolmanneksi tähän väitteeseen sisältyy epämiellyttävä vire: "kyllähän minä kestän erimielisyyksiä, mutta nuo muut suuttuvat".
Savukeitaan Poetiikkaa-kirjat olisivat olleet hyvä paikka tuoda poeettisia asetelmia ja ristivetoja esille, mutta ainakin minusta niiden anti on valitettavan laiha (kakkosta en ole vielä lukenut, mutta arvostelujen ja kuulopuheiden perusteella se ei ole ykköstä kummempi) - Johanna Venho reflektoi kevyesti suhdettaan akateemisuuteen keskustelemalla fiktiivisen opiskelijatyttösen kanssa, Joni Pyysalo syö niin kovasti maailmanrunouden juustoa, että tukehtuu siihen ja sanoo, että hän on aina pyrkinyt tekemään helposti syötävää juustoa, Tapani Kinnunen juttelee esikuvistaan ja toteaa lähinnä nyt vaan olevansa tämmönen, Jarkko Tontti maalailee ensin nerokkaan oloisesti runouden siirtymisen (modernista) tilasta (postmoderniin) aikaan - ja ratkaisee ongelman ilmeisellä tavalla: kirjoitetaan sitten kertovaa runoa. Tietysti minä voisin uuttaa poeettisia ohjelmallisuuksia näiden tekijöiden kirjoista, mutta olisi hyvä kuulla sitä puhetta myös tekijöiden suusta. Timo Hännikäinen kirjoitti poetiikasta siinä mielessä kuin ajattelisin siitä kirjoitettavan - eli kirjoitti miksi hän kirjoittaa tavallaan. Kiinnostavaa on, että kirjan tärkeimmät käsitteet ovat tila ja aika. Noin - yritin pikkasen mennä henkilökohtaisuuksiin.
Mutta nyt pitää vaihtaa henkilöä. Olen eri mieltä Villen kanssa tästä: "Kaikki edellinen liittyy runouteen tai taiteeseen hyvin heikosti. [...] Ryhmittyminen ei vaikuta taiteeseen. Metapuhe ei vaikuta taiteeseen. Asuinpaikkakunta ei vaikuta taiteeseen. On vain huonoa taidetta ja hyvää taidetta. Hyvällä taiteella on merkitystä. Ei muuta." Vaikuttaapas! Lisäksi taide voi vaikuttaa asuinpaikkakuntaan riippumatta siitä onko se hyvää vain huonoa - tämä olisi sivuseikka, ellen näkisi koko lainaamaani pätkää vain järjestettynä kaaoksena, joka eri osia voidaan mielivaltaisesti siirrellä ja katsoa tuottaako se vaikutussuhteita, ja jos tuottaa, millaisia ne ovat. Minun poetiikassani kaikki vaikuttaa kaikkeen, mistään ei ikinä tiedä mihin se vaikuttaa, ja silloin kun tietää, se on hetkellistä. Minulle taiteella ei ole kivikovaa, plastista olemuksellisuutta (kukas se siinä Poetiikkaa-kirjassa puhui runon substanssista, hillittömän huvittava ilmaisu). Jos se olisi patsas, se liikkuisi. Jos se olisi taulu, sen värit sekoittuisivat uudelleen kun käännät selkäsi. Saattaisit nähdä värit joko sekoittuineina tai entisenlaisina, sattuma on sokea ainakin sinun suhteesi. Jos se olisi laulu, pystyisit palauttamaan sen mieleesi vain väärin. Jos se olisi runo, et ymmärtäisi siitä mitään vain hetkeä sen jälkeen kun ymmärsit siitä kaiken.
Voidaan tietysti aina erottaa taide jäpätyksestä, koska se on kätevää. Meillä on teokset, ja sitten meillä on suunpieksentä ja meillä on ihmisiä, jotka tekevät teoksia sen kummemmitta puheitta (miksi juuri näille nostetaan aina hattua, onko se jotenkin erityisen miehekkäänluterilaista tekemistä?), sitten on ihmisiä jotka sekä tekevät että pieksävät suuta, ja sitten on niitä jotka lähinnä pieksävät. Minä kuulun tähän jälkimmäiseen ryhmään, jos se nyt jollekin on voinut jäädä epäselväksi. Rälläkkä.
Suunpieksäjien ryhmä on kuitenkin se, joka ennen kaikkea lukee. Jos julkinen keskustelu taiteesta on surkastunutta tekijöidenkin puolelta, lukijoiden puolella se vasta onnetonta onkin - jos pidetään esim. kritiikkiä julkisena lukemisena. En minä ainakaan voi väittää, että kritiikissä laajemmin tartuttaisiin täsmällisesti ja hyvin poetiikkoihin, runojen merkityksiin, luettaisiin kunnolla. Lähinnä koetetaan tehdä jotain kuvailevaa, liimataan päälle arvotustarra ja usein kaadutaan turhanpäiväisyyksiin siinä matkan varrella monta kertaa. En väitä, että olisin tässä itse yhtään parempi kuin kukaan muu, mutta ainakin yritän oppia.
Ville jatkaa lukemisen ja kirjoittamisen suhteesta, ja omasta tavastaan kirjoittaa. Varsin poikkeuksellinen on toteamus siitä, että Ruumiita voi hyvinkin olla vuoden 2009 paras kirja. Näettekö? Tämä on poetiikkaa. Tämä on seisomista oman teoksensa takana, siis poetiikkaa. Tietysti se on arroganttia - poetiikkaa. Tietysti se on vittumaista, poetiikkaa! Tietysti nousee halu väittää vastaan, koska tästä on todella helppo olla eri mieltä. Jos tämä metapuhe vaikuttaa taiteeseen, Ruumiista tuli juuri vuoden 2009 paras runokokoelma (mikä ei tosiaan tarkoita muuta kuin että kirja on hyvä). Mutta on mahdollista, että se olisi voinut olla paras ilman tekijänsä sanojakin. Kuka tietää.
Mutta jos keskustelu on sekulaaria, tehdään siitä sakraalia. Saadaanko sitten teesit, bulla, saadaanko filioque-kiista?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
