Linkkiliuta

Karri Kokon postaus Suomen Kuvalehden blogissa
"Ajaisin myös asiantuntijapiirien vaihtamista ja julkaisukynnyksen madaltamista yhä enemmän ja enemmän; päinvastoin kuin ajatellaan, mitä enemmän kirjoja on tarjolla, sitä varmemmin laadukkaat kirjailijat pääsevät esille," sanoo Teemu Manninen. Tässä on seikka, joka tavallaan muuttaa kirjallista julkisuutta. Suomalaisen kulttuuriajattelun pitäisi jo päästä irti designillekin keskeisestä "less is more"-ideologiasta, koska enemmän nyt vaan yksinkertaisesti on enemmän. Enkä ole koskaan tajunnut mitä vahinkoa surkeat kirjalliset teokset varsinaisesti tuottaisivat kenellekään, saattaisiko niiden tekijä vaikkapa olla suurissa luuloissa itsestään?

Risto Niemi-Pynttärin "amerikanserkku" eli kirjallinen agentti, jonka rooli on samantapainen kuin managerin musiikkiteollisuudessa, jos nyt oikein ymmärsin. Ajatus, ja rooli, joka saattaa hyvinkin syntyä, kun kustannuskenttä hajautuu ja samoja (kustannus)taloja ei enää asuta hautaan asti.

Ylen juttu kustannusalan muutoksesta. Ihan hyvä, että siitä joku juttukin tehdään, kun näyttävät joissakin muissa medioissa pitävän muutospuhetta jonkinlaisena mantrana.

Mutta. Heti ingressiä seuraa ensimmäinen hupaisa lause: "Ykkösen Aamu-tv:ssä vierailleet Laiho ja Tapaninen korostavat, että suomalainen kirjallisuus ei ole kriisissä" (niin, eihän maailmantalouskaan ole). Jotenkin puuttuu taju siitä, että kirjallisuuden kustantamisen ja markkinoinnin muutos on _jo_ aiheuttanut ns. kriisin kirjallisuuteen. Se on kriisissä, ja on ollut. Se lienee aina kriisissä, onko kriisi oikeastaan sen luonne? Tämä nyt on vain typonsyömä Wikipedia, mutta kuitenkin: "Kriisi on ihmiselle tai organisaatiolle tapahtuvaa uusi tilanne, jossa aiemmin oppimamme ongelmien ratkaisukeinot eivät toimi. [...] Kriisi yleisesti tarkoittaa kreikkalaisen sanan krisis (suom. "päätös") mukaisesti käännekohtaa jossa yksilön tai ordanisaation tulevaisuuden suunta määräytyy, paremmaksi tai huonommaksi toimiemme mukaan." Itse asiassa kriisi ei kuulosta ollenkaan pahalta, vaan ideaaliselta tilanteelta: tulevaisuuteen voidaan vaikuttaa toimimalla, ja pitää löytää uusia ratkaisumuotoja vanhojen sijaan. No, joka tapauksessa herrat Laiho & Tapaninen pitävät kriisiä kustantamojen, ei kirjallisuuden ongelmana - täytyy vaan hämmästellä sen jätkän sinisilmäisyyttä tai juksaushermoa, joka väittää ettei kirjallisuutta markkinatalouden verkostoissa kannattelevan rakenteen kriisi vaikuttaisi mitenkään kirjallisuuteen. HÖPÖ HÖPÖ.

JA kun WSOY on kyseessä, täytyisi varmaan muistaa ja tajuta, että Sanoma-konserni hallitsee suomalaista mediaa todella laaja-alaisesti. Tietysti WSOY on vain pieni osa suuressa kokonaisuudessa, mutta ainakin kaunokirjallisuuden vähäisen kentän muutokset vertautuvat nyt media-alan muutoksiin, joista ei kai sanomalehdissä hirveästi kirjoitella. Jos kustannusala tuntuukin hajaantuvan useampien toimijoiden ja yrittäjien käsiin, media senkun keskittyy.


Vielä kaunokirjallisuutta:

Teemu Mannisen Futurama ilmestyi. Siitä kaiketi myöhemmin lisää.

...ja vastaukset Usein Kysyttyihin Kysymyksiin

1 [Mikä siinä on kun mitään ei jää mieleen?]

vähän itsekuria! otapa esim. esa ja mene nurkkaan seisomaan, ja pänttää värssyä niin kauan, että osaat etu- ja takaperin, sisä- ja ulkolukuna, kuten ennen sanottiin. täytyy olla tyhmä, jos ei päivä nurkassa opeta nykyrunoa ulkoa. tämän tästä voi vaikka opetella, poljentokin on ihan mukava:

AALLOKKO

syvällinen lapanen aaltoilee, perhonen
aallosta irtoaa sormi, kas pohjaan putoaa pelastunut
säde moni ja, perhosia aaltoja ja jalkoja, ja nuorempi häntiä olkia


2 [Mikä siinä on kun nykyrunous on niin vaikeaa?]

pitää pelata trivial pursuitia. jos peliä ei löydy kotoa, se on monessa kapakassa, ja sieltä saa pelikavereitakin. tai matin helppojen ristikoiden kanssa kun harjoittelee, niin voi siirtyä nykyrunoon aika näppärästi. mutta sitäkään ei tarvita, kun tässäkin runossa kerrotaan kuka tuo anselmi on, niin ei jää vaivaamaan yöunia:

Historian puhdistaminen IV

“...silloin isäni sanoi: ei, sinun ei pitäisi tehdä tätä, tulet vielä
katumaan, historia ei ole noin yksinkertaista, se voi muuttua, ja
toisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa tämäkin runo on luettavissa
toisin, kävisi vähän kuin Anselm Kieferillä, tiedättekö,
saksalaistaiteilijalla joka on toistanut tiettyjä natsieleitä,
tavoitteenaan historian puhdistamien...”


3 [Mikä siinä on kun sellainen television ja Nintendon räiske ja väkivalta on levinnyt nykyrunouteenkin?]

pitää lukea Helkavirsiä:

"Oi Taatto opeta meille
huurut hurmehen jumalan"

ja totta, tällaista sukupolvien katkeamatonta perinnettä juhlivaa säeparia on vaikea löytää nykyrunoudesta.


4 [Mikä siinä on kun nykyrunous on sellaista sisäpiirien hommaa?]

politiikka ja talous on sisäpiirien hommaa. tarkkailkaa vaikka noita huippujohtajia ja -poliitikkoja. ne tuntee kaikki toisensa, ja kierrättävät keskenään kaikki rahakkaat duunit. toista oli ennen, kun metsäläiset pystytti myllyn joen rannalle hartiavoimin ja kuoli rikkaina miehinä, siinä ei sisäpiirejä tunnettu vaan töitä tehtiin.


5 [Mikä siinä on kun nämä nykyrunoilijat on niin nokkavia? Sellaisia nuoria arrogantteja kolleja ja mirrejä, jotka kirjoittavat lähinnä itsestään]

"Häikäisevän sanamusiikin ja täydellisyyttä hipovien rytmien takaa paljastuu rehellinen itsetilityksen tarve" (Aune Hiisku: Kaarlo Sarkia. takakansitekstistä).

"Poetry was for him a serious instrument of introspection." Books and Writers, Juhani Siljo.

"Runot koettiin yleisesti ottaen vaikeatajuisina ja runoilijan itsevarmuus provosoivana ylimielisyytenä." Kansallisbiografia, Södergran, Edith.

MOT.


----
lainaukset: 1) Henriikka Tavin Esim. Esasta; 2) Anna Halmkronan Kolmannesta sotaleikistä ; 3) Eino Leinon Helkavirsistä.

koskinen: reikä maailmassa, I

Luin vasta Pekka Tarkan kirjaa Sanat sanoista. Arvosteluja ja kirjoituksia 1957-1984. Ihan sivumainintana toisessa arvostelussa Tarkka otti esille Ari Koskisen, Sörkan Volter Kilven. Kenet?

Hakukone pystyi kertomaan vain sen, että Tommi Melender on aikaisemmin tehnyt saman havainnon. No, hankin sitten Koskisen kirjan. Sen nimi on Reikä maailmassa, ulkoasu muistuttaa WSOY:n a-sarjan romaanien kansitaidetta. Julkaisija on Kansankulttuuri, vuosi 1967. En ole ehtinyt lukea Reikää maailmassa kokonaan, mutta haluan ihan välttämättä intoilla siitä jo nyt.

Tämä on kotimaista kokeellista kirjallisuutta. Kevyesti kokeellisempaa kuin Timo K. Mukka, vaikka hänkin sekoitti erääseen balladiinsa lyyrisiä kohtia. Koskisen kirjassa on nimittäin runon tapaan veistettyä typografiaa, joka saavuttaa aivan hillittömät ulottuvuudet, kun päähenkilö Valdemar kirjan loppupuolella kaivaa lompsastaan esille kultaisen lyyran, ja isomman lakistaan, ja sitten usean sivun ajan teksti valuu lehdillä kuin ylioppilaan lyyran kaaret. Lyyrillistä, vai? Ja samaten runolliset, herkät kuvaukset Aleksis Kiven kadusta voi kertoja listiä juuri päästettyään ne suustaan:

Se on työläisten kaupunginosan bulevardi, sen lehmukset kärsivät, ruoho tukehtuu, sen hiekkakäytävät täyttää roska ja kuona ja irtolaisten tippa- ja pulipullojen sirpaleet,
ratapihoilta ja tehtaista lankeaa sille nokea ja savua, vuokrayksiöiden ikkunoista ja venttiileistä köyhän ruuan ja laiminlyötyjen asuntojen lemua;
kun aurinko kesäisin laskee näkee länsipäästä itään katsoen miten katu imee kellervän hiipuvan autereen ja rakennukset hohtavat ja valo pakenee katua alas itää kohti ja köyhyys himertyy,
ja on niin runollista että oksettaa.

Palaan tähän kirjaan vielä, kunhan olen lukenut sen. Mutta oikeastaan sen voin jo sanoa, että harvan romaanin selailuvaihe vie kahta päivää - tässä on katsottavaksi pieniä ikonisia kuvia, luettavaksi eri tavoin präntättyjä kohtia ja loistavaa, nasevaa dialogia. Suhde kulmakuntaan on vähän samantapainen kuin Döblinin Berlin Alexanderplatzissa.

Mitähän jos kirjallisuushistoria muistaisi Koskisen kaltaiset tekijät paremmin? Vapaaehtoiset, eikös toimitettaisi nyrkkipajaesseekokoelma unohtuneista kotimaisista kirjoista? Ja jos tästä Koskisesta on joku kirjoittanut jossain, antakaa vinkkiä.

Onkohan Ari Koskinen vielä elossa?

Täällä on Henriikka Tavin vasta-arvostelu Pauliina Haasjoen Pääskysestä ja lepakosta.

Runo on ruma sana

...ainakin sen jälkeen kun on lukenut Poetiikkaa-kirjasta (Savukeidas, 2007) Joni Pyysalon runojuttua. Neljän ensimmäisen sivun aikana laskin runo-sanan tai sen johdannaisia mainitun 80 kertaa - pitemmälle ei humanistin laskupää jaksanut. Ja kannattaa ottaa huomioon, että pienen kirjan yksi sivu on noin kahden lyhyehkön tekstikappaleen pituinen.

"Vai lavennetaanko runousopeilla ylipäätään vain runouden aluetta runonharrastajien iloksi?"

Mieltälaventava lause.

Lukeako kuten professori lukee?

“Akuliina Saarikoski rikkoikin tätä kriittisen feministisen lukijan kuvaa ilmoittamalla, ettei hän lue kriittisesti ja analyyttisesti. Hän lukiessaan samaistuu henkilöihin ja heidän haluihinsa, haluaa henkilöitä. Näin lukeminen ei ole vain analyyttistä ja älyllistä, vaan se on olennaisesti ruumiillista. Tähän Lea Rojola puuttui sanomalla, ettei tutkija voi lukea niin, tutkijan täytyy etääntyä kohteestaan ja olla objektiivinen. Sehän on se vallitseva tutkijan ihanne: tullaan objektiivisiksi ja rationaalisiksi tutkijoiksi olemalla ruumiittomia ja sukupuolettomia, kieltämällä omat halut ja tunteet. Vaikka sukupuolentutkimus painottaa tiedon paikantumista ruumiiseen ja sukupuoleen, tutkimuksessa elää ajatus rationaalisesta tieteen subjektista, joka kykenee etääntymään omista haluistaan ja tunteistaan ja suhtautuu tutkimukseensa viileän analyyttisesti.” Harhautuksia (Vuokko Viljanen): "Feministinen lukija kirjamessuilla", 26.10.2009

“Minua jäi häiritsemään, että kirjan voi tulkita kuten haluaa. [...] Ja jollain lailla se tuntuu hassulta, että tulkitsee siinä jotain mitä siinä ei ole tarkoituksena olla. Tai että tulkitsisi jonkun kirjan sanoman aivan päinvastoin. Juuri tästä syystähän sanotaan, että Sokrates oli kova vastustamaan kirjoitettua sanaa, kirjoja. Hänestä ihminen tarvitsee opettajan vierelleen juuri siksi, ettei tulkitse tekstiä päin seiniä omien kokemustensa ja ajatustensa pohjalta. Onhan tästä pelottaviakin esimerkkejä kun väkivaltaa tehdään viitaten jonkun filosofin ajatusrakennelmiin.

On kuitenkin kiinnostavaa lukea kirjaa myös ”kirjallisuuden professorin” näkökulmasta. Kunhan se ei pilaa koko nautintoa ja lukemisesta tuleekin ilotonta kaiken analysointia, pilkkomista ja tarkastelua” Kirsi Piha, "Symboloiko se jotain?", 3.11.2009

Vuokko Viljanen kirjoittaa Harhautuksia-blogissaan Kirjamessujen keskustelutilaisuudesta, jossa puhuttiin feministisestä lukemisesta. Akuliina Saarikoski teki lukemisesta emootioiden pelikentän ja Lea Rojola muistutti tutkijan velvollisuudesta pitää yllä objektiivista lukutapaa.

Kirsi Piha puolestaan hapuilee tavallaan molempia näkökulmia kohti, tosin hän ei kirjoita sukupuolesta mitään. [1] On epämiellyttävää tulkita kirja “kuten haluaa”, eli omaa lukemista pitää viedä siihen suuntaan, mitä kirjassa on “tarkoituksena” olla. Toisin sanoen tämä lukemisasento ei usko siihen, että kirjoissa on valtavan paljon sellaista, mitä niissä ei ole tarkoituksena olla. Ehkä on turvallista ajatella, että joku, ainakin tekijä, hallitsee kommunikaation ja lukijan eetos on pyrkiä tarkoitettua viestiä kohti – suoraan sanottuna supistaa taiteesta sen taiteellisuus ja pyrkiä kohti viestin purkamista. Toisaalta Piha varoo lukemisensa tärvelemistä (ja syytäkin tietysti, eihän nautinnon vähentäminen voi koskaan olla oikein!). Analysointi, pilkkominen ja tarkastelu joutuvat jälleen kerran ilottomuuden laariin. Eikä siinä mitään, solunäytteen analysointi, possunruhon (linkin takaa löytyy eufemismien lätti, jonne on upotettu miljoonia euroja julkista rahaa) pilkkominen ja ysköksen tarkastelu saattavat olla varsin ilotonta touhua, mutta että kirjallisuuden... Näitä kaikkia toimintoja nimitetään kirjallisuuden yhteydessä myös lukemiseksi, ja jokainen lukija tekee kaikkia näistä. Varsinkin se, joka tahtoo päästä likimmäs tekijän aiottua viestiä.

Järjen ja tunteen vastakkainasettelu ei ole Pihan tekstissä avoin, mutta “kirjallisuuden professorin” näkökulmassa on järjen vaara, kun taas oma lukemistottumus sisältää nautinnon tunteen. Vuokko Viljasen seuraamassa keskustelussa on taas läsnä oikea kirjallisuuden professori, joka joutuu puoltamaan täysin arvattavaa näkökohtaa: tutkijan on luettava jotenkin hallitummin kuin muiden, jotka saavat antautua tunteidensa valtaan. Akuliina Saarikoski taas kertoo tunteellisesta ääriasennosta, joka ottaa henkilöhahmot lihoihinsa ja elää heidän mukanaan. Osa romaanitaiteesta on tietysti suorastaan tehty tätä tarkoitusta varten. Saarikoskenkin asema on jokseenkin objektiivinen: tuskin lukija voi ottaa sydämeensä syytä, jota romaanista ei löydy tai tuntea tunnetta, jota henkilöhahmo ei uskottavasti tunne jossakin psykososiaalisessa yhteydessä.

Tällainen vapaamuotoinen tunnestautuva lukeminen nähdään myös feministisessä kirjallisuusteoriassa marginaalisena tai vaihtoehtoisena. Eräs kokeilu oli Eva Maria Korsisaaren Tule rakkaani! -väitöskirja, joka haki tiedon ja tunteen synteesiä. Tällaiset ratkaisut ovat väistämättä tutkimuskohtaisia (kuten tietysti kaikkien ratkaisujen tulisi olla) ja ne synnyttävät väistämättä uusia ongelmia perinteisiin tutkimuskriteereihin nähden. Entä jos tunnettaan uhkuva tutkija-lukija ei onnistu edes lavastamaan tasapuolista “kohtelua” tutkimuskohteilleen? Jos hänen instituutionsa vaatii tätä lavastusta, hän on epäonnistunut.

Feministisessä lukemisessa objektiivisuus ja tasapuolisuus ovat erityisen heiluvia käsitteitä. Minä uskon, että kukaan ei oikeasti pysty lukemaan tasapuolisesti ja objektiivisesti, oli kyse sitten sukupuolesta, sukupolvesta, luokasta tai jostain muusta eroatekevästä asiasta. On muitakin täysin erilaisia ja keskustelukyvyttömiä näkemyksiä kuin sukupuolisuus. Tämä on täysin teoreettista, mutta lukeminen tapahtuu aina väistämättä lukevan subjektin omaksumassa keskustelutilassa ja sen tilan hallinnan tunteesta. Eräs tilaan liittyvä tunne on siis juuri hallinta ja objektiivisuus, jonka esimerkiksi tutkija tietää lähinnä munaskuissaan ennen yhdenkään tulkinnan julkaisemista. Objektiivisuuden kriteerit ja vaikutelmat siis syntyvät introspektion kautta (peruskysymys: keskustelenko minä nyt?). Valmis tulkinta, tai tutkimus, tulee sitten muidenkin silmäparien arvioitavaksi ja objektiivisuuden kriteerit syynätään uudestaan. Tutkija lukufiiliksissään ei voi koskaan asettua itsensä ulkopuolelle, vaikka hänen onkin akateemisen lukemisen nimissä alleviivattava etäännyttämisen taitoaan.

Etäännyttämisen voi ymmärtää naiivilla tavalla. Se voi tarkoittaa vaikka sitä, että lukiessaan Jane Austenin romaania Ylpeys ja ennakkoluulo tutkija ei vaikkapa eläydy henkilöhahmojen tunteisiin. Hän pitää hahmot tasapuolisesti kaukana. Ilmeisimmäksi lukijapositioksi romaani tarjoaa tuolia Elizabeth Bennetin viereltä, mutta tutkija ei istahda siihen tuoliin. Sen sijaan hän katselee tuolia, ja toteaa että tuohonhan minun olisi tarkoitus istua, mutta enpäs istukaan, koska se on tavallisen lukijan paikka. Metalukemiseksiko tätä voisi nimittää? Siis sellaista lukemista, joka tajuaa, että varsin useiden romantiikan tai realismin ajan “perusromaanien” tarkoitus on tarjota psykologisia kulmia ja tiloja, ja herättää henkilöhahmoihin kohdistuvia tunteita, mutta olla asettumatta näihin tunnetiloihin. Tunnistaa tunne, mutta ei elää sitä. Etäännyttäminen on tietyssä mielessä älyllisyyden ja tulkinnan sisältämä tunne.

Tämä voi vaikuttaa saivartelulta, mutta Kirsi Pihan kriittistä puuskahdus ja Lea Rojolan tervehenkistä muistutus tutkijalle ominaisesta – mutta sinänsä perin kummallisesta – lukutavasta asettavat vastakkain järjen ja tunteet. Sense and sensibility tarjoaa tässä jo toisen austenilaisen käännekohdan: lukemisen ehkä keskeisin dikotomia asettuu juuri tähän, yhtäältä analyyttisen järjen ja toisaalta mukaansatempaavan tunteen paaluun. Asetelman voi kääntää myös helposti ympäri kutsumalla tunnelukemista järjelliseksi lukemiseksi, koska lukija tekee silloin sitä mitä on tarkoitus tehdä (tarkoitus, tarkoitettu myös kirsipihalaisessa mielessä; ja myös sense – tolkku ja maalaisjärki), kun taas analyyttisesta lukemisesta tulee neuroottista sensibiliteettiä, herkkätunteisuutta, joka pyrkii tunnistamaan tunteet ja efektit alttiisti, mutta rimpuilemaan niistä irti, koska kuvittelee, ettei analyyttisyys kestä myötäelämistä.

Feministinen lukeminen on avoimesti temaattista lukemista ja se voi olla myös avoimesti myötäelävää lukemista. Vaikkapa nyt naisen aseman historiallisten vääryyksien tajuaminen ja tunnistaminen kirjallisuudesta vaatii tunnetta. Mutta sama koskee vanhaa marxilaista lukutapaa, postkolonialismia, erilaisia valtaan ja psykologiaan keskittyviä näkökulmia, ekokritiikkiä... Ja lisäksi kirjallisuudentutkimuksen tutkimuskohde on harvoin neutraali objekti, edes tutkijalle. On olemassa jokin alkusyy ja kipinä tiettyjen kohteiden ja näkökulmien valinnalle. Pilkkominen ja tarkastelu eivät kohdistu satunnaisiin objekteihin, joista voisi paljastaa toimintamekaniikan jollain yksinkertaisella tavalla, ja ehkä itsensä ja kohteensa suojelemiseksi tutkijat nykyisin laskettavat suustaan aina saman litanian: tämähän ei tähän minun luentaani tyhjene.

Feministiseen lukemiseen on jo valmiiksi kirjattu objektiivisuuden ankaruudelle vieras ohjelmallisuus. Tiukassa mielessähän objektiiivisuus menetetään jo tutkimuksen lähtöoletuksissa ja sen jälkeen objektiivinen on akateemisen katsomisen ja kirjoittamisen tekniikkaa, mutta ei enää kokonaisen näkemyksen peruskivi. Rehellisyyden nimissä se puuttuu kyllä useista muistakin rakennelmista.

Oikeastaan koko asian ydin on tässä: “[y]mmärrättehän, koko postmodernin humanistisen tieteen tarkoitus on olla satiirista suhteessa vakavaotsaiseen eksaktiin tieteilyyn” (Sven Laakso). Näin koko etäännyttävän objektivismin vaatimus, erittely ja pilkkominen alkavatkin näyttää ihan toisilta. Humanistinen tiede on pitkän aikaa sovittanut itseään vaihtelevilla taktiikoilla luonnontieteiden institutionaaliseen kehikkoon. Suomessa varsinkin nimitys “tiede” on omiaan likentämään näitä täysin erilaisia tietämisen tapoja, silläkin uhalla että luonnontieteen ulkopuoliset tieteet päätyvät helposti esittämään jopa tahatonta pilaelmaa luonnontieteen tiedosta. Yksinkertaistavat mallit näyttävät lähes poikkeuksetta vaikkapa taiteentutkimuksen yhteydessä naurettavilta, koska niiden toimivuus on joko puutteellista tai sitten liiankin loistavaa – eli ne ovat niin ilmeisiä, etteivät ne kerro enää mitään.

Siksi onkin aika harmillista, että jopa feminismi, siis näkemys, joka on jo tietoisesti leikannut itsensä irti totaalisen objektiivisuuden vaatimuksista, haluaa jossain suhteessa päteä objektiivisuudellaan. Toivottavasti se ei ole vakavissaan. Humanistisissa tieteissä kyse on mielestä ja ajattelusta, tunteista ja kulttuurista. Ehkä miltei kaikki ovat valmiita kyynisesti myöntämään, että mitään samanlaista tieteellisyyttä kuin luonnontieteissä ei voi ollakaan olemassa. Itse kuningas luonnontiedekään ei voi olla tyytyväinen narriin, joka tyytyy ainoastaan matkimaan hailakasti, koska se ei ole narri ensinkään. Vain narri tai lapsi voi osoittaa minkälaisella tuolilla kuningas istuu ja mitä kuningas väittää pukeneensa yllensä. Vain narri tajuaa että mikään tiede ei ole puhdasta. Akatemiassa jokaisen takapuolen alla on tuoli.

Kirsi Piha uskoo, että voi tulkita päin seiniä. Hän uskoo myös, että kirjallisuuden professorin lukutapaa voi itse kukin kokeilla, mutta että siinä on tylsän pilkkomismentaliteetin vaara (mitä tylsää muuten on pilkkomisessa?). Lea Rojola ajattelee, että feministisenkin tutkijan on kyettävä tuottamaan etäännytettyä ja objektiivista lukemista. Molemmissa lausunnoissa piilee ajatus kohtuullisuudesta – mutta miksi lukemisen, edes professoristasolla, olisi oltava kohtuullista suhteessa järkevinä pidettyihin tietämistapoihin?

--
[1] Kirsi Pihan blogi on todellinen runsaudensarvi, ainakin minä olen näkevinäni siinä ihan ainutkertaista lukemisen popularisointia, ja sellaisena siinä on valtavasti tarttumapintaa.

Ajateltavaa viikonlopuksi

"Keskisuuret ja pienet yliopistot ovat erittäin huolissaan Vanhasen hallituksen toimista Aalto-yliopiston tukemisessa. Ylä-Kotolan mukaan on hämmästyttävää, että Aalto-yliopisto saa 57 miljoonaa erityismäärärahoja kun muille yliopistolle jää vain rippeet, 17 miljoonaa euroa. " YLE.fi

Uutinen on pitkä, mutta kannattaa lukea huolellisesti. Jo pohjoinen näkökulma tarjoaa helsinkiläisille ajateltavaa - arktisiin asioihin keskittynyt huippuyksikkö, kertokaa lisää! Toinen uutinen eilen kertoi, että Oulun yliopisto lakkauttaa musiikkikasvatuksen pääaineohjelman. Kiitos yliopistouudistus ja Aallon pohjaton nielu.

*

Ylioppilaskuntien vaalit on pidetty, ja vaaleissa jotkut aina häviävät. Tällaiselta näyttää jyväskyläläinen kokoomuskatkeruus:

"Ei heikkosydämisille:

Kiitos hienosta kampanjasta kaikille ehdokkaillemme. Normaalissa yliopistossa kokoomus olisi vienyt kamppiksen ja muun habituksen perusteella jopa vaalivoiton, mutta meillä täällä vihreiden vassaripaskojen hautausmaalla on turha työnsä tulosta korjata. Välillä rupeaa miettimään, että mitä järkeä koko paskassa on...

Mutta tsemppiä meidän viidelle uudelle edaattorille. Hyviä hermoja, sillä haastetta ei puutu." Kokoomusehdokas, kaupunginvaltuutettu ja kaupunginjohtajan tytär Hennariikka Andersson Facebookissa.

Kommentti, ymmärrettävää kyllä, on poistettu myöhemmin, mutta kuvankaappaus tässä. Minähän en heikkosydäminen ole, mutta kieltämättä sieppaa tissin alta kun miettii, mitenkä kamalaa mahtaa olla kun hyvä habitus ei purekaan äänestäjiin, ja kuinka surullista on olla ehdolla epänormaalissa yliopistossa. Kokoomuksen kannattaminen kun on normaalia. Toivotaan, että kokoomus ottaa äänestäjien vihjeestä vaarin ja lähtee etsimään normaaleja äänestäjiä muualta.

[edit: Iltasanomat terävänä, ja mitäänhän Andersson ei aikuistenoikeesti tarkoittanut... Hyvää yhteisöviestintää alan pääaineopiskelijalta!]

*

Lopuksi vielä kuulumisia Espoosta. Jukka Laajarinne kirjoittaa blogissaan:

"Jos Espoolla ei olekaan rahaa koulutukseen, on sitä konsulttibisnekselle jaettavaksi. Efeko Oy onkin auliisti antanut selvityksensä, jonka mukaan 20% leikkaukset peruskoulutukseen ja peräti 30% leikkaukset päiväkotitoimintaan ja esikoulutukseen eivät vähennä asiakastyytyväisyyttä.

[...]

Jos muka raha on niin tiukassa, niin miksei sitä yksinkertaisesti kerätä enemmän? Espoossa on hyvätuloista väkeä eikä kunnallisveroprosentti ole toistaiseksi suunnitellun korotuksen jälkeenkään vielä edes maan keskitasoa."

Ilmeisesti rikkaat eivät halua hyvää julkista palvelua, vaan kuvittelevat voivansa ostaa ihan itse paremman tarvittaessa kun istuvat rahojensa päällä. Näinköhän.

"Nuorekkaita piirteitä kirjallisuudessa"

...kuuluu V. Artin Runon kevät -teoksen alaotsikko. Kirja on ilmestynyt vuonna 1930. Näyttää siltä, että 2000-luvun ensimmäisestä vuosikymmenestä ei tarvitse kirjoittaa mitään välitilinpäätöksiä erikseen, voi vain lainata 1920-luvun jälkeen tehtyä tekstiä. Maailmantilannekin oli vähän samanlainen, suuri ja hirveä talouskriisi oli meneillään.

Nuorisotyylinen kaunokirjallisuus on päässyt Suomessa tällä vuosikymmenellä suureen vauhtiin. Kun se nyt on siirtymässä uusille, kypsemmille urille, niin on syytä luoda katsaus tämän merkillisen, myös muissa maissa esiintyvän murroskautisen ilmiön luonteeseen. [...]


Kokeilujensa ohella ovat nykyiset suomalaiset nuoret runoilijat ehtineet jo kirjoittaa kypsempääkin runoutta, osaksi vanhoihin, osaksi uusiin muotoihin, mutta näiden täysipainoisempien tuotteiden käsittely ei kuulu tämän teoksen puitteisiin. En luule heidän itsekään ottavan usein hutiloituja tahi enemmän tai vähemmän tietoisen parodisia tuotteitaan kovin vakavalta kannalta [...]

Kirjailijat, jotka toimittavat puolikypsiä, heitä itseäänkin huonosti tyydyttäviä teoksia julkisuuteen [...] heikontavat sillä lailla suotta vastaista asemaansa ja pitävät suomalaisen kirjallisuuden tasoa alempana kuin se voisi olla.

V. Artissa oli kuitenkin eräs merkittävä ero verrattuna nykyiseen isäilykritiikkiimme: hän halusi nuoren runon olevan vielä kokeilevampaa ("Päinvastoin, olen [...] edistyshaluisempi kuin "nuoren" kirjallisuuden harrastajat itse"). Huvittavaa on kuitenkin huomata, että samat argumentit - kypsymättömyys, keskeneräisyys - ovat säilyneet käytössä ainakin nämä 80 vuotta. Nuorisotyyli ja nuorekkaat piirteet ovat moite. Mutta onkohan V. Artin teos samalla perinpohjaisinta, mitä "nuorisotyylin" poetiikasta on suomalaisessa kirjallisuudessa kirjoitettu?