keskiviikko 4. elokuuta 2010

Vitsi(l)kiö eli sanarunoutta tunteville

Siinä vaiheessa, kun tunnetut ja näkyvät suomalaiset runoilijat tempaisevat ja perustavat sanarunoblogin (nanonen), on pieni virittelylaji jollain tasolla etabloitunut ja näin ollen varmasti valmis ottamaan vastaan kritiikkiä. Yksittäinen sanaruno sellaisenaan on hankala kritiikin kohde, on siis helpompi puhua ilmiöstä. Asia on sikälikin tuore, että tuoreimmassa Tuli & Savu -lehdessä ilmestyi sanarunoja käsittelevä juttu otsikolla "Suominimalismi". Pidän tässä nyt perinteiset kirjamuotoiset teokset juttuni ulkopuolella, vaikka minimalismi elää myös runokirjoissa.

Sanaruno on herättänyt puolijulkista keskustelua yhteisöpalvelussa (3.8.2010), olen käyttänyt keskustelua pohjana tähän juttuun. Sanaruno puolustautuu vetoamalla vapaaseen, luovaan tilaan ja puhumalla (sa)nasevuuksien hyväätekevyydestä: suhde kieleen muuttuu herkemmäksi, kielen potentiaalit tulevat näkyviksi. Näiden perustelujen myötä on edelleen vaikea ymmärtää minkä takia sanarunoja tuodaan voimakkaasti ja runsaasti esille - tällä hetkellä ne ovat ainakin blogistanin päällekäyvin runotendenssi. Varmasti osasyy on muodon helppous ja nopeus, kunhan keksaisee ja painaa muutamaa nappia, niin tadam, kas runo. En sinänsä puolla romanttista käsitystä runoilijasta säkeiden mehustelijana, joka vatvoo tekstinsä parissa vuosikausia ennenkuin päästää sen käsistään, vaikka siinä onkin jotain hienoa. Hyvää voi olla myös nopeus. Helppouden ja nokkeluuksien viljelemisen puolesta onkin jo vaikeampi puhua.


Runonnistumiset ja sanapeliikkeet

On minulla suosikkejakin sanarunojen joukossa. Mikael Bryggerin

kuumaailmapallo

Runo on nimetty "Objekti 1". Nimeäminen liittää sen taiteen laajempaan minimalismiin ja sen olemus tuo siihen lisäksi valtavat avaruudelliset ulottuvuudet pieneen tilaan.

Myös tämä Kristian Blombergin

a
r
v
o s t e l u


tai esimerkiksi Henriikka Tavin päättäväinen miniruno:

pää
määrä
tie
toinen
.



Yksittäiset sanarunot voivat siis olla mieleenpainuvia ja hyviä, merkityksellisiä tekstejä. Mutta ne tarvitsevat monesti muutakin - Blombergin teksti vaikuttaa varteenotettavalta osittain siksi, että se liittyy akuutin poliittisesti yliopistomaailmaan (tagi yliopistouudistus ja L-runon alle syntynyt keskustelu puhuvat puolestaan). Tämä L-runo on hyvä esimerkki mielekkäästä kontekstualisoinnista ja oivalluksesta - pienessä tilassa se pystyy mielestäni täyttämään vähintään sen minimin, mitä tekstin pitäminen varteenotettavana runoutena ja runollisena eleenä edellyttää. Oivallus ei rajoitu vain löysään puheeseen kielen luontaisesta taskuuntuvuudesta, taivuteltavuudesta tai leikillisyydestä, vaan se liikuttaa myös yliopistomaailman, markkinatalouden, mielikuvateollisuuden ja menestyksen alueita, on siis ulottuvainen omassa rajallisuudessaan.

Yksittäisistä sanarunoista on yleensä paha sanoa mitään, koska suurin osa niistä on helposti ohitettavaa hälyä, joka tuo esiin lähinnä mahdollisuuden monistaa oivallusta loputtomiin. Jos kielen herkkyysalueita etsitään, osaavathan myös mainosnikkarit ja Matti helppoine ristikkoineen leikitellä. Samanlaista kielellistä herkkyyttä löytää esimerkiksi vitsikirjoista, kuten siitäkin anekdootista, jossa lehmä kysyi poliisilta saako ammua, ja poliisi totesi että ilman muuta. Lehmä siihen että am, am, am. Tämä on tietysti hieman laaja sanarunoksi, mutta peli kielen logiikalla on täysin rinnasteinen. Kielen leikillinen, uppoava ja erkaneva potentiaali on selvä asia. Mutta mihin se tarvitsee runousinstituution suojelusta?



(SUO)Minimalismi taiteen ilmiönä

"Suominimalismi" -artikkeli Tuli & Savussa nojaa ennen kaikkea sanarunouden formaaleihin piirteisiin. Sanarunous on siinä otettu annettuna osana runouden instituutiota, vaikkakin sen status blogisormiharjoitelmina tulee myös esille. Kuitenkin: jos runoilijat roolinsa takaa tuottavat tekstejä julkisuuteen, ne on silloin otettava runoutena. Puolijulkisuudessa voidaan oikeuttaa omaa toimintaa harrasteluna tai kivana juttuna, mutta kasaantuvissa blogiteoksissa ei harrastelijamaisuus mitenkään välity, vaan runoilijat käyttävät julkista tilaa sanarunojen tekemiseen. Kyse on osittain sosiaalisesta tilauksesta, kuitenkaan lukijoilla ei ole juurikaan välineitä panna tätä sanailoa paikalleen, kun keskustelutkin käydään salamyhkäisesti omissa piireissä (kun niitä käydään). Julkisuuteen tuotetaan niukkoja tekstejä, joiden pitäisi itsessään riittää runoudeksi. Että näinkö ne Hesarin sedät ovat olleet aivan oikeassa, kun ovat puhuneet uuden runon sisäänpäinlämpiävyydestä, mukakriittisyydestä ja hekottelevuudesta!

Minimalistiset taideteokset ovat sananmukaisesti vähäeleisiä. Etenkin kuvataiteen ja arkkitehtuurin puolella teoksen mittakaava tuppaa olemaan pikemminkin suuri kuin pieni - minimalistinen ei siis tarkoita pienikokoista. Eritoten kuvataiteessa siihen kuuluu erottamattomasti tietynlainen monumentaalisuus, jossa yksittäinen teos hallitsee tilaa - oli kyseessä sitten plastinen teos tai taulumaalaus. Osa teoksen monumentaalista luonnetta on usein sen niukka ilmaisukieli, yksinkertainen muoto tai materiaalivalinta, pyrkimys ilmaista kantava idea mahdollisimman karuilla puitteilla ja luomatta merkitysverkostoa teoksen ulkopuolelle. Minimalismin esillepanoperinne on niin ikään totunnaisesti korostanut teosten partikulaarisuutta, ja siksi minimalistiset teokset ovat usein saaneet runsaasti näyttelytilaa ympärilleen, tai tila on järjestetty niiden ehdoilla. Ehkä minimalistisen idean on katsottu kääntyvän itseään vastaan, jos tilaa alkaa hallita piskuisten teosten joukko. Niukkuudesta tulee runsautta, ja vielä varsin monomaanista runsautta, jos useita teoksia ikäänkuin monistetaan samalla idealla tai ideanipulla. Tämä on oikeastaan se keskeinen asia, joka nähdäkseni luonnehtii suominimalismia edustavia blogeja. Kuitenkin "minimalismin" käyttäminen kattokäsitteenä antaa runojen vihkiytymättömälle yleisölle merkin perinteestä, johon kirjoittaudutaan ja josta näiden runotekojen ymmärtäminen voi lähteä.

Sanarunous on pikemminkin tekoja kuin tekstejä, tai tekosia kuin teoksia, ja se on jotakuinkin täysin sivussa varsinaisesta, vakavastiotettavasta runoudesta, jota sen tekijät kuitenkin tekevät. Kenties voidaan puhua jopa teoskriittisestä lajista, mutta se nyt ei aivan pidä paikkaansa, koska sanarunopohjaisia teoksia on olemassa. Sanarunon tekijät vetoavat harrasteluargumenttiin. Eli sikäli sanarunotulvaa ei saisi ottaa vakavasti millään tasolla, koska runoilijat kuitenkin haluavat edelleen rajata hienot ja oikeat teoksensa kansien sisälle mutta samalla he haluavat varata itselleen alueen julkiseen runoustoimintaan, jota ei pitäisi ottaa liian vakavasti runoutena.

Sanarunon tavallisesti antielegantin tiiviyden voi myös käsittää parodioivan esimerkiksi modernismiin vakiintunutta tiivistämisen ihannetta - tämä olisi mielestäni kuitenkin vahva ylitulkinta, koska sanarunouden ympäristöstä ei löydy jälkeäkään tällaisesta ohjelmallisuudesta. On myös kuulunut puhetta sanarunotteista pikku kiusana, joka kohdistuu institutionaalisuuteen ja ryppyotsaisuuteen - ja tietysti myös onnistuu siinä, koska sanarunoutta kritisoiva on automaattisesti turhantärkeä tosikko, joka samastuu "instituutioon". Sanarunoutta on vaikea ottaa vakavasti myöskään instituutiokritiikkinä, koska sen tekijät eivät kuitenkaan kiistä instituution perinteisiä laadullisia rajoja - muutoin kuin puskemalla vasemman käden pikkusormiharjoituksia ilmoille ja antamalla niille runouden nimen. Kiitokset otetaan instituutiolta vastaan kuitenkin pystyrinnoin.


Vastarintaproteesi

Tietysti voidaan kysyä mikä vastarinta on niin merkittävää, että se aidosti huojuttaa instituutiota, tai pitääkö taiteena (runous) julkaistun vastarinnan olla myös esteettisesti merkittävää. Tokihan ymmärrän, että sanarunot rakentuvat ja arkistoituvat massoiksi ja laumoiksi - mikä taas ainakin kyseenalaistaa niiden statuksen klassisesti ymmärrettynä minimalismina. Suhtaudun vastarinta-argumenttiinkin varauksella, koska nämä samat runoilijat ja uudet riippumattomat julkaisumuodot (kuten blogit) ovat jo huojuttaneet runouden instituutiota, monellakin tavalla. Kustannusmaailma on muuttumassa, ja runous on ollut prosessissa vaa'ankieliasemassa, se on pienenä ja tuottamattomana lajina ollut herkkä hakemaan uusia julkaisuväyliä. Tavallaan perinteinen kustannusmaailma ja kritiikki on jo hävinnyt taistelun tästä pienestä mutta perinteisesti arvovaltaisesta alueesta. Vai puhutaanko tässä nyt vielä pienemmästä instituution osa-alueesta? Siitä, että osa runoilijoista ja etenkin merkittävä osa lukijoista haluaa vielä ottaa runonsa jotenkin vakavasti? Siitäkö, että merkittävä osa nykyrunoilijoista ei millään usko itse olevansa ns. oikeita runoilijoita, joiden teoksilla, teoksennuksilla ja sanomisilla voisi olla laajempaakin merkitystä muutoin kuin Hesarin setien kyynisyyden oikeuttajina?


Eräs väistämätön seikka sisältyy lukijalähtöiseen näkökulmaan. Kenties runoilijat haluavat viestittää meille rajoittuneemmille, että mekin osaamme tekaista runoja. Sanarunon idea on simppeli, sen tekemiseen ei tarvita runoilijan asemaa, saati sitten taitoja. Minustakin sanaleikit ovat lystikkäitä ja rentouttavia, mutta jostain syystä minua ahdistaisi ajatus astua sisään johonkin tuottavaan runoilijuuteen tai runouden instituutioon siksi, että pystyn leikkimään kielellisiä leikkejä tai haluan leikkiä niitä. Toivottavasti kaikesta kielellisestä leikittelystä ei sentään tarvitse tulla runoutta, joka todellakin edelleen on osa länsimaista taideinstituutiota, johon sisältyy paljon näkymättömiä ja näkyviä statuksia.

Runoilijat itsekin "leikkivät" amatööriä sanarunojen varjolla, ja ovat sitä mieltä, että huolimattoman ja hupaisan tekemisen voi kuitenkin julkaista runoutena. Puolivillaisuus vastarinnan ja leväperäisyys kapinan muotona ovat tietysti varsin viehättäviä keksintöjä, joskin näen tämänmuotoisen runoudeksi nimetyn vastarinnan lähinnä ruokkivan niitä ennakkoluuloja, joista nykyrunous (tai kapeammin kokeellinen runous, HS:n nimeämänä "uusi runous") on yrittänyt päästä eroon.


Internetsiminen

Blogipohjilta runous on tietysti avoin käsite. Se ruokkii muotoja ja kasvustoja, jotka voidaan lukea tai olla lukematta runoudeksi verekseltään tai myöhemmin. Kuitenkin runoilijoiden yhdessä, siis kollektiivisesti, julkaisema "runoudeksi" nimetty blogi asettaa välittömästi suunnan ja jopa velvoitteen tarkastella sen sisältämiä tekstejä ja elehdintää runoutena. Kaikki runoutta seuraavat tietävät myös, että runoutta on internetissä. En suoraan sanottuna haluaisi olla se internetrunouden etsijä, joka ajattelee löytävänsä netistä jotain tyylikästä avantgardea, jota mikään iso talo ei suostu julkaisemaan. Saattaapa olla edessä melkomoinen antikliimaksi.

Tietysti avantgarden historiassa on useitakin tapauksia, joissa katsoja/kriitikko on voinut ykskantaan todeta, että lapsen raapustelua / kesy gorillakin kykenee tähän / minäkin kykenen tähän. Sellaiset tilanteet eivät ole aina hedelmättömiä, pikemminkin päin vastoin: niillä on tapana johtaa kysymykseen siitä, mitä taiteella kulloinkin tarkoitetaan. Tässä sanarunotilanteessa erona esim. taidegalleriaan on kuitenkin se, että ilmaisen blogialustan status taiteen esittämisen paikkana ei ole vakiintunut. Kuitenkin esim. nanonen -blogin tapauksessa taiteellisuuden takaa kirjoittajien nimilista, siitäkin huolimatta, että useat tekijät esiintyvät etunimillään. Siksi tämänkaltaiset yritykset saa arvioida taiteena, suorastaan tulee, koska ne kuuluvat silloin taidemaailman kollektiivisen puheen JA vastuun piiriin; etenkin kun "Suominimalismi" on nostettu esille myös alan johtavassa lehdessä - kylläkin alakulttuurina, mutta selvästi runouden piiriin kuuluvana alakulttuurina. Väistöliike runoilijuudesta harrastajuuteen käy siksi varsin vaikeaksi ja todellakin vaikuttaa vain väistöliikkeeltä, eikä suinkaan miltään vapaan tilan lunastamiselta omille joukoille.

Tietysti nanonen on toistaiseksi aika pieni runokokonaisuus, juurihan se avattiin. Samat tekijät ovat kuitenkin tehneet vastaavaa runoutta omissa blogeissaan ja yhteisöpalveluissa. Sanarunouteen kuuluu myös kommentointi, usein toisella sanarunolla, tai sitten toteamalla, että joku teksti on hyvä - kuten tässä (lainaan koko merkinnän, kehyksineen):

3. elokuuta 2010

kyyn eleet

Lähettänyt marko klo 14.53

1 kommenttia:


Harry Salmenniemi kirjoitti...

oho onpa hieno!
3. elokuuta 2010 19.32



Itse runo on "kyyn eleet", joka sinänsä on klassinen runollisen kielen purkumuoto, eikä niinkään tekijänsä tuottama taideruno. Kommentti "oho onpa hieno" kirjoittautuu osaksi samaa runoa, ja kirjaimellisella tasolla se väittää, että Harry Salmenniemi on peräti häikäistynyt ja yllättynyt ("oho") "kyyn eleet" -runon upeudesta. Niin, eihän se turhaan ole klassikko, tai kansanruno, tai mitä lie. Kuitenkin runoilijoiden muodostama sosiaalinen alue, jossa runoutena ensinnäkin esitetään kamaa, joka saa lukijan tuntemaan itsensä hiukkasen typeräksi (kun minä en nyt tajua mikä tässä on niin hienoa) ja sitten vielä runoilija taputtaa toista selkään tällaisesta upeudesta. Onko kommentoija vilpitön? Voinko minä tietää sen? Väittääkö tekijä nyt omakseen tekstiä, joka on kuitenkin varsin tunnettu suullisessa perinteessä?

Kysymykset ovat tietysti typeriä, mutta niihin ei oikeastaan voi suhtautua typerinä kysymyksinä niin kauan, kun runoilijat edelleen ovat itse tarkkoja "oikeista" oivalluksistaan, jotka todellakin ovat heidän työtään. Ja runoilijat myös odottavat (meiltä) kriitikoilta rehellisyyttä, tarkkuutta, oikeutettuja luentoja ja mielellään ymmärrystäkin. Se kuuluu tavallaan alan sosiaaliseen sopimukseen. Minä oletan, että runoilijoina toimivat henkilöt tekevät runoina julkaisemansa tavaran tosissaan ja minulla on täysin jakamaton oikeus ottaa ne juuri niin tosikkomaisesti taiteena kuin sopivaksi katson, etenkin kun taideinstituutio on täysin vakavissaan käynyt keskustelua näistä aikaisemminkin.

Kun alan pohtia näitä kysymyksiä tykönäni, minulle tulee hitusen nenästä vedetty olo. Miksi ylipäänsä suhtaudun mihinkään vakavasti, tämähän vaatisi minulta nyt sitä leikkimielisen itseironista otetta, että nyt vaikka vähän pohtisin että kannattaako minun nyt ottaa tätä runostelua niin vakavasti, haluanko todella olla jonkun tosikkoinstituution portinvartija. Tietenkään tosikkoa ei kukaan ota vakavasti, koska kaikki kuitenkin tietävät hänet tosikoksi. Miksi minunkaan pitäisi ottaa vakavasti mitään, mitä runoilijat tekevät? Heille tärkeitä runouksia ovat myös nämä versovat yhdessäolomuodot, jotka meidän ulkopuolisten silmään sattuvat enemmänkin sulkevana sisäpiiritouhuna kuin minään kieltä ja runoa demokratisoivana kapinana. Parhaimmillaan kriittiset liikkeet ovat avoimia ja läpinäkyviä, niiden diskurssia pystyy riittävällä tasolla seuraamaan, ymmärtämään ja siihen voi jopa osallistua. Sanarunous ei ainakaan tällaisena instituutiovastaisena liikkeenä toimi, se tapahtuu siinä instituutiossa, jonka kritiikkiä se muka nyt on viljelemässä.

Sanarunot eleinä ja selkääntaputteluina ovat näkyviä ja julkisia, keskustelu niistä runoutena ei ole. Runous ei ole vain sitä, mitä tekijät tekevät vaan myös sitä, mitä yleisö lukee. Positiivinen ja avartava lukukokemus voi jäädä välistä, jos lukija kokee olevansa vanhan instituution vartija, ja ulkopuolinen tästä kivasta vitsistä ja vieläpä ilonpilaaja. Runoilijat haluavat instituution edut: kirjoja julki, arvosteluja lehtiin, teoksia myyntiin kirjakauppoihin, julkisiin tiloihin esiintymään runoilijoina, apurahoja, mainetta. Instituutiolla on kuitenkin muitakin tehtäviä kuin runoilijuuden ylläpitäminen, ja tämmöinen kitkerä tosikkoilu on tietysti niistä ikävimpiä. Instituutio ei kuitenkaan ole mikään kasvoton tukahdutuslaitos, vaan suojaava, keskusteleva ja elävä mekanismi, jonka toimintaa muovaa ja määrittää jokainen siihen osallistuva.

5 kommenttia:

  1. Olennaisia ja täsmällisiä huomioita, varsinkin tämän sanaruno-aiheen kontekstointi laajemmin minimalismiin ja runokirjalliseen kulttuuriin. Huti on lyöty, monta kertaa ja pahasti. Siinä sivussa osumiakin alkaa helposti epäillä.

    Tästä tuli viitteitä jo vuosi sitten (vai milloin se oli), kun Tuli&Savu julkaisi kaikille avoimen sanarunokilpailun, jonka kilpailuehdoissa oli ikimuistoinen klausuuli: Lähetä kilpailutekstit lehden sähköpostiin, lähetettävien runojen määrää ei rajoiteta, älä kuitenkaan spämmää.

    Eikö tässä jo määrity sanarunouden yksi kiusallinen olemus, joka on laajetessaan piirtänyt runouden sosiaalista ympyrää sisältöjen kustannuksella?

    Vetoat jälleen asemaasi tosikkona, mutta se on turhaa selustan turvaamista. Sisällölliset kysymykset sanarunouden poetiikasta (joka tuntuu ehkä enimmin sosiaaliselta polttoaineelta) ovat täysin vakavasti otettavia ja pohdinnan arvoisia. Olen itse ymmärtänyt blogisanarunouden pyrkivän osallistavaan leikittelyyn, joka oli pari vuotta sitten hauska juttu. Blogivyörystä huolimatta niistä ei kuitenkaan ole kasvanut mitään varteen otettavaa - ne ovat kuin tekstarihymiöitä 90-luvun alussa.

    Ongelmaksi mun mielestä ei niinkään ole muodostunut se, että sanoja tarkastellaan runollisina tai yllättäviä merkityksiä sisältävinä yksittäisinä kokonaisuuksinaan, vaan juurikin touhun kollektiivisuus, joka julistaa lukija-runoilija -asetelmaa ehkä tahattomasti, mutta kiusallisen helppohintaisesti.

    Niin, ja mäkin olen tehnyt yhden sanarunon, jolla osallistuin T&S:n kisaan, muistaakseni kuitenkin suullisesti enkä s-postilla: Krakapau

    VastaaPoista
  2. Kiitos Maaria, terävä kirjoitus! Söhlin alkuperäisen kommenttini, joten pikakirjoituksella sama täällä: http://hyminaa.blogspot.com/2010/08/sanaruno-kommentti.html

    VastaaPoista
  3. Tätä on kaivattukin, eli huomautusta että kaikki blogien sanarunot eivät ole erityisen hyviä.
    Mutta silti, pidän siitä että niitä tupsahtelee paljon, sellainen opettaa lukijaa ja ikäänkuin valmstelee häntä ilmestyksen omaisen sanan kohtaamiseen.

    VastaaPoista
  4. teemu, kiitos

    (ja loppu meneekin jo aika plörinäksi...)

    aksu, tässä tonavassa on vesi virrannut jo niin kovasti, että olen kuulemma luutinut jo huti \o/ semmosta se on ku siivoaa, kyl mää tiiän ku mulla noita lapsiakin on. tosikonasema ei kyllä mun mielestä ole ollenkaan turha, jos väittäisin olevani huumorintajuinen ihminen, kukaan ei ottais mua enää tosissaan.

    Henriikka, kiitos kommentistasi ja erityinen kiitos blogauksestasi. yritin alkaa vastata jotain jo tänään, mutta sitten totesin että keskustelu käyttäytyy kuin se pahamaineinen puuropata - kun saan yhden lautasellisen syötyä, toinen täyttyy. ähkyhän siinä tulee. mutta todellakin, postauksesi on hyvä ja samaten keskustelu siinä alla.

    risto, tuo on hyvä aspekti sinänsä. mutta toisaalta ilmestyksenomaisuus on mahdollista myös vähemmissä virroissa, ainakin minä koin sanarunot helpommin säteilevinä ja epifanisina ennen kuin niitä alkoi tulla viljalti.

    VastaaPoista