sunnuntai 1. elokuuta 2010

Pieni kertomus siitä, miten modernismi syntyi Kaarlo Sarkian raunioille

Eräs modernismin keskeisistä kätilöistä oli Suomessa Kai Laitinen, jonka 1980-luvulla kirjoittama kirjallisuushistoria on vuosia kulunut kirjallisuuden perusaineopiskelijoiden käsissä. Laitinen oli itse aikoinaan 1950-luvulla muokkaamassa historiaa ja vaikuttamassa modernismin syntyyn, hyväksyttävyyteen ja lopulta sen institutionalisoitumiseen, ja voiko muuta odottaakaan Laitisen laatimalta kirjallisuuden yleisesitykseltä kuin sidonnaisuutta modernismifaabeliin?

En sano tätä pahalla, pidän Laitisen kirjallisuushistoriankirjasta ja ihailen kirjoittajan tapaa puhua selkeästi ja ymmärtää erilaisia estetiikkoja suhteellisen pitkälle. Yhden miehen kirjallisuushistorioita on kritikoitu kovasti ihan ilmeisestä seikasta: kukin on väistämättä katsomuksensa vanki, jokaisella on joku kulma, josta tarina nähdään ja esitetään - muutoinhan tarina lakkaisi olemasta tarina. En pidä tällaista katsomuksellisuutta tai sitoutuneisuutta haitallisena. Objektiivisuuskin katoaa tällaisessa käytössä ja muuttuu yksinkertaisesti laaja-alaisuudeksi tai sivistykseksi, joka on vanha, hyvä sana kuvaamaan tietynlaista kaukonäköistä pyrkimystä.

Laitisen oman sidonnaisuuden ja vaikutuksen takia erityisen akuutteina ja kertovina voidaan pitää katkelmia, jotka hän on laatinut suomalaisen (lyriikan) modernismin murroksesta. Tavallaan viimeiseksi metrisen runouden lyyrikoksi Laitinen nimeää Kaarlo Sarkian, jonka hän väittää vieneen lajin eräät piirteet kotimaisessa lyriikassa huipulle, ja sitä myöten loppuunsa. Sarkian aikana ja jälkeen (kuoli 1945) alkoi metrisen runouden (väistämätön?) degeneraatio, jonka jälkeen modernismin vyöry vallitsevaksi lyyriseksi tyylilajiksi oli tavallaan ilmeistä. Pienimuotoisesti tässä toteutuu ajatus historiankirjoituksesta "voittajien historiana". Eihän mikään metrisen runouden ominaisuus tee siitä jälkijättöistä tai vanhahtavaa sinänsä, jossain kontekstissa se vain alkoi näyttää vanhalta. Periaatteessa mikään ei estä sen muotoja tulemasta uudelleen käyttöön vaikka suomalaisen kirjallisuudenhistorian kirjoituksessa metriselle runoudelle on sanottu perusteelliset jäähyväiset.

Eräs keskeinen ero vanhan metrisen runouden ja modernismin välillä on suhde paperiin ja kirjaimeen. Modernismi on korostuneen kirjallista runoutta, joka ei kuitenkaan postmodernismin tavoin mehustele omalla paperisuudellaan. Se myös hakee kaikupohjaa visuaalisuudesta, jota on sen traditiossa totuttu nimittämään kuvallisuudeksi. Laitinen kirjoittaa Sarkiasta: "Hän kehitti huippuunsa suomalaisessa lyriikassa erään linjan, sidonnaisen mitan melodisen soinnuttelun [...] suomenkielen tarjoamilla rikkailla akustisilla mahdollisuuksilla [...] Sarkilla melodisuus vielä entisestään herkistyy ja hienostuu, saa suoranaisia laulumusiikin piirteitä [...] Rytmitaiturina hän on sidonnaismittaisen suomalaisen lyriikan ylivertainen virtuoosi, samoin riimittäjänä [...] Hänen lyriikkansa vaikuttaa monesti ylikypsältä, siinä on samantapaista kiikeää syksyistä loistoa, "hehkua kuoleman kynnyksellä", kuten hänen erään runonsa myöhäisessä georgiinissa" (Laitinen 1981, 405-406). Vielä Laitinen toteaa Sarkian jäljittelijöiden osoittaneen, ettei tällä tiellä voitu enää edetä. Toisaalta ymmärryksensä Sarkian esteetiikkaa kohtaan Laitinen ilmaisee myös: ensinnäkin kuvalliset kvaliteetit ovat Sarkian lyriikassa voimakkaita ja toiseksi Sarkia ei ollut pelkkä sisäänpäinkääntynyt esteetti, vaan toisen maailmansodan aiheuttama henkilökohtainen tuska ja kauhu kuvastuvat jäntevällä tavalla hänen viimeiseksi jääneessä teoksessaan Kohtalon vaaka (1943).

En ollenkaan ihmettele Laitisen näkemyksiä ja ratkaisuja. Lyyrisen ilmaisun radikaali muutos tuntuu esimerkiksi tällaista tietoa vasten väistämättömältä, tosin näkemys jättää ottamatta huomioon sen mahdollisuuden, että metrisen runouden toteuttamistapa voi olla myös aivan toinen kuin sarkialainen estetiikka, joka todellakin omalla alallaan hipoo täydellisyyttä, ja on varmastikin aiheuttanut jonkinlaisen ylimenovaiheen. Tuskin modernismin voitonlippua mitenkään yksioikoisesti pystytettiin suoraan Kaarlo Sarkian raunioille, vaikka Kai Laitisen kertomus suomalaisesta kirjallisuudenhistoriasta ja omaelämäkerrallinen anekdootti runouden tilasta näin antavatkin ymmärtää. Modernismin ja vanhan riimirunouden erot ovat paljon laajempia kuin vain radikaali mutta silti formaali ero, jonka huomaa kyllä kuka tahansa auttavastikin lukutaitoinen verratessaan jonkun Kaarlo Sarkian teoksen aukeamaa jonkun Pentti Saarikosken teoksen lehtiin.

Esitelmässään Sarkiasta Panu Rajala avaa erään kiinnostavan ulottuvuuden (esitelmä "Kaarlo sarkian arvoitus", 2002, sivulla alempana). Karrikoiden: eipä tainnut Kaarlo eläessään aavistaa, että hyvin pian mitallinen runous lakkaa olemasta JA että hänen kootuista runoistaan otetaan vimmattu määrä painoksia. Nämä kaksi huomiota ovat sinänsä ristikkäisiä keskenään, mutta kuvaavat hyvin modernismivetoisen kirjallisuushistorian näköharhaa, joka oikeastaan huipentuu siihen, että painosten kuningas (koottujen runojen 14. painos ilmestyi vuonna 2008) Sarkia on jätetty uusimmassa kirjallisuushistorian suurteoksessa (SKS 1999) kuvatekstimaininnalle. Modernismin voittokulku sulkeisti mitallisen runouden historialliseksi erityistapaukseksi ja oli samalla valmis hylkäämään kansallisen runomaun.

Modernismin myötä tapahtui runouden kirjallistuminen ja elitisoituminen. Kenties jollekin eliitille modernistinen kieli on tänäkin päivänä ilmeisen runollista ja avointa, mitä se ei syntyaikanaan ollut. Eikä se ole sitä edelleenkään isolle osalle yleisöstä. Modernismin kansantajuistuminen johtaa (on johtanut) väistämättä väljään ja ilmaisuköyhään runouteen, jolla ei ole oikeastaan mitään merkittävää eroa proosaan, kenties vain muodon lyhyys ja tekstityypin nimittäminen runoudeksi. Nykyisessä tilanteessa modernismi on käytännössä etabloitunut ainoaksi runoudeksi (ei yksi Ilpo Tiihonen kesää tee). Onko se kuitenkaan koskaan ollut mitään muuta kuin eliitin runoutta? Jos tämä mahdollisuus otetaan vakavasti, voi uuteen, modernistista estetiikkaa puolustavaan runousnäkemykseen, keskittyä uudella tavalla - miten eliitin runouskäsitys voi lähtökohtaisesti kritikoida toisia käsityksiä elitistisiksi? Ehkäpä on aika kääntää tarina "Kivisestä jumalasta" (Aila Meriluoto, 1946) nurin: jos sodan raunioilta nousee uuden polven desillusorinen modernismi, voi sen raunioilta puolestaan nousta ei kauha, ei kiulu vaan...

torstai 22. heinäkuuta 2010

LESPO eli itäsuomalaista street-runoutta



Street-runous on aina paikallista mutta muotokieleltään universaalia, ja sitä voi tavata periaatteessa missä vaan. Eräs tuore mutta luultavasti jo hävinnyt havainto on Vuorilammelta Kuopiosta. Vakiintuneet kirjaimet O, P ja S esiintyvät runossa, mutta T-konsonantti puuttuu, mutta poetiikkaan on liitetty kirjaimet L ja E. Kirjainyhdistelmä LESPO, joka saattaa merkitä naispuolista homoseksuaalia (siis lesboa), mutta street-runouden poetiikassa on pidettävä mielessä mahdollisuus siihen, että sanasta puuttuu T-kirjain. Hiljan myös Reijo Valta havaitsi street-runouden ilmaisukeinojen todellisen laajuuden – eivät vain O, P, S ja T -kirjainten erilaiset muunnelmat ole street-runoutta, vaan sen rikkauteen on luettava myös tiemaalaus “80”. LESPO -runon tapauksessa myös street-runouden ilmaisuvälineistö on selvästi laajentunut, kyseessä on uniikki kepillä tehty kaiverrus hiekkatiehen.

Koska korostetun lyhyissä runomuodoissa potentiaaliset kirjoitusasut korostuvat väistämättä, on pohdittava millä tavalla street-runouden koko niukan aakkoston käyttely olisi mukana LESPO-runossa. Mahdollisesti se olisi LESPOT, joka on suomenkielen monikkomuoto sanasta lespo (lesbo), mutta street-runouden kontekstissa oleellinen SPOT, paikkaa tai kohtaa merkitsevä englanninkielinen sana luo tälle runolle selvän pohjavireen. Se on saanut eteensä vielä ranskankielen maskuliinin määräisen artikkelin LE, joka kiistää suomenkielisen merkityksen täysin – ensinnäkin asettamalla LESPO:n feminiinisyyden vastakohdaksi maskuliinisuuden, ja toisaalta kiistämällä sanan potentiaalisen monikollisuuden mahdollisessa LESPO(T) -muodossa. Piilevä, toteutuva tai toteutumaton konsonantti T siis pystyy herättelemään kokonaisen merkityksen maailman.

Toisaalta Vuorilammen ja sitä kautta Kuopion Neulamäen lähiön erityiskontekstissa LESPO-sanalla on erityinen intertekstuaalinen yhteys vanhempaan, nyt jo pahoin haalistuneeseen esiintymään. Neulamäen torin välittömässä läheisyydessä sijaitsevassa leikkipuistossa liukumäkeen tekstattuna on runo: “LESPOLÄÄKÄRI / HOMOLUOLA”. Tässä yhteydessä teksti liittyy kasvun maailmaan, se esiintyy lasten ja nuorten käyttämällä alueella, ja liittyy selvästi lapsuuden lääkärileikkien pervojen aspektien esiinnostamiseen. Tuoreemman LESPO-kaiverruksen tekijä on myös nuori, arviolta 10-12-vuotias poika – sikälikin LESPO muodostaa historiallisen virstanpylvään street-runouden taipaleella. Ensimmäistä kertaa alan tutkija on nähnyt tekijän luomistyössään! Ikävä kyllä tekijän kiire, runontekemisen herkkyys ja tarve tallentaa muutoksille altis teksti nopeasti estivät tutkijaa pyytämästä tekijältä haastattelua. Runon olemassaoloa olisi myös uhannut tekijän paljastuminen huoltajalleen. Mikäli street-runouden tekeminen on tyypillistä näinkin nuorissa ikäluokissa, on ymmärrettävää, että tekijät haluavat paeta akateemikoiden, journalistien ja vanhempiensa kynsistä.

Tekijän nuoresta iästä ja mahdollisesta edesvastuuttomuudesta huolimatta LESPO-teksti saattaa nousta vielä tärkeään asemaan runouden dynaamisella kentällä. Aleksis Salusjärvi on jo aiemmin liittänyt street-runouden olennaisilta piirteiltään löydettyyn runouteen (found poetry), aiemmassa artikkelissani minä arvelin sillä olevan suoria yhteyksiä beat-kirjallisuuteen, tuoreessa tekstissään Reijo Valta vihjaa street-runouden liukuvan visuaalisen runouden suuntaan. LESPO-teksti antaa ymmärtää siirtymän tapahtuneen jo, muistuttaahan se selvästi visuaalisen runouden VISPO-lempinimeä. Lisäksi paikallinen interteksti “LESPOLÄÄKÄRI / HOMOLUOLA” tuo street-runouden piiriin hieman flarffahtavan ulottuvuuden.

Jos ajatellaan sana LESPO tahallisesti väärinkirjoitetuksi sanaksi “lesbo”, viestii kirjoitus myös heteronormatiivisen mentaliteetin esilletuomisesta ja yleistyvästä kantasuomalaisuus-ajattelusta, sellaisen etnisen enemmistön olemassaolosta, jota uhkaa esimerkiksi juuri homoseksuaalisuuden olemassaolo. Kuitenkin juuri voimakas poeettinen konteksti kohostaa heteronormatiivisen teon ambivalenssia, ja kääntää vierauden ja toiseuden pelon suorastaan lesPolaiseksi karnevaaliksi, samalla korostaen runon yhteiskunnallista kantaaottavuutta ja päivänpoliittisuutta.

Kuten Salusjärvi maineikkaassa manifestissaan kirjoitti, street-runous “on poetiikaltaan suorempi ja ytimekkäämpi - se astuu yli rajojen, joita runouden äärelle on ymmärtämättömyydestä pystytetty.” Tämä pitää paikkansa myös rajoja rikkovan, transgressiivisen ja rohkean LESPO-runon kohdalla.


--- [Blogi tekee jälleen siirtymistä, palataan toisaalla.]

keskiviikko 23. kesäkuuta 2010

Linkkiliuta

Karri Kokon postaus Suomen Kuvalehden blogissa
"Ajaisin myös asiantuntijapiirien vaihtamista ja julkaisukynnyksen madaltamista yhä enemmän ja enemmän; päinvastoin kuin ajatellaan, mitä enemmän kirjoja on tarjolla, sitä varmemmin laadukkaat kirjailijat pääsevät esille," sanoo Teemu Manninen. Tässä on seikka, joka tavallaan muuttaa kirjallista julkisuutta. Suomalaisen kulttuuriajattelun pitäisi jo päästä irti designillekin keskeisestä "less is more"-ideologiasta, koska enemmän nyt vaan yksinkertaisesti on enemmän. Enkä ole koskaan tajunnut mitä vahinkoa surkeat kirjalliset teokset varsinaisesti tuottaisivat kenellekään, saattaisiko niiden tekijä vaikkapa olla suurissa luuloissa itsestään?

Risto Niemi-Pynttärin "amerikanserkku" eli kirjallinen agentti, jonka rooli on samantapainen kuin managerin musiikkiteollisuudessa, jos nyt oikein ymmärsin. Ajatus, ja rooli, joka saattaa hyvinkin syntyä, kun kustannuskenttä hajautuu ja samoja (kustannus)taloja ei enää asuta hautaan asti.

Ylen juttu kustannusalan muutoksesta. Ihan hyvä, että siitä joku juttukin tehdään, kun näyttävät joissakin muissa medioissa pitävän muutospuhetta jonkinlaisena mantrana.

Mutta. Heti ingressiä seuraa ensimmäinen hupaisa lause: "Ykkösen Aamu-tv:ssä vierailleet Laiho ja Tapaninen korostavat, että suomalainen kirjallisuus ei ole kriisissä" (niin, eihän maailmantalouskaan ole). Jotenkin puuttuu taju siitä, että kirjallisuuden kustantamisen ja markkinoinnin muutos on _jo_ aiheuttanut ns. kriisin kirjallisuuteen. Se on kriisissä, ja on ollut. Se lienee aina kriisissä, onko kriisi oikeastaan sen luonne? Tämä nyt on vain typonsyömä Wikipedia, mutta kuitenkin: "Kriisi on ihmiselle tai organisaatiolle tapahtuvaa uusi tilanne, jossa aiemmin oppimamme ongelmien ratkaisukeinot eivät toimi. [...] Kriisi yleisesti tarkoittaa kreikkalaisen sanan krisis (suom. "päätös") mukaisesti käännekohtaa jossa yksilön tai ordanisaation tulevaisuuden suunta määräytyy, paremmaksi tai huonommaksi toimiemme mukaan." Itse asiassa kriisi ei kuulosta ollenkaan pahalta, vaan ideaaliselta tilanteelta: tulevaisuuteen voidaan vaikuttaa toimimalla, ja pitää löytää uusia ratkaisumuotoja vanhojen sijaan. No, joka tapauksessa herrat Laiho & Tapaninen pitävät kriisiä kustantamojen, ei kirjallisuuden ongelmana - täytyy vaan hämmästellä sen jätkän sinisilmäisyyttä tai juksaushermoa, joka väittää ettei kirjallisuutta markkinatalouden verkostoissa kannattelevan rakenteen kriisi vaikuttaisi mitenkään kirjallisuuteen. HÖPÖ HÖPÖ.

JA kun WSOY on kyseessä, täytyisi varmaan muistaa ja tajuta, että Sanoma-konserni hallitsee suomalaista mediaa todella laaja-alaisesti. Tietysti WSOY on vain pieni osa suuressa kokonaisuudessa, mutta ainakin kaunokirjallisuuden vähäisen kentän muutokset vertautuvat nyt media-alan muutoksiin, joista ei kai sanomalehdissä hirveästi kirjoitella. Jos kustannusala tuntuukin hajaantuvan useampien toimijoiden ja yrittäjien käsiin, media senkun keskittyy.


Vielä kaunokirjallisuutta:

Teemu Mannisen Futurama ilmestyi. Siitä kaiketi myöhemmin lisää.

sunnuntai 20. kesäkuuta 2010

Kaihtaminen, hylkääminen

1. Schlegel argumentoi runouden kaikenkattavuuden, sen luontaisen hybridisyyden ja moniaineksisuuden saattelevan sitä kohti klassisuuden horisonttia. Tämä on nimenomaan romanttisen runouden piirre, ja romanttisen runouden luonne on itse progressio, se on jatkuva kehkeytymisen tila, johon jokainen runoteos voi "tietyssä mielessä" liittyä, lähinnä oman runollisuutensa kautta - siksi että kuuluu runotaiteen piiriin. Schlegelin oma kirjoitusmuoto tässä pohdinnassa on fragmentti, muoto, joka sekin merkitsee keskeneräisyyttä sinänsä, sen sijaan että ajatus suljettaisiin, se avataan. [1]

2. Tätä voi verrata joihinkin näkemyksiin proosan eduista lyyriseen runouteen nähden, esim. Mihail Bahtin piti runoudelle tyypillisenä yksiäänisyyttä, so. yhden puhujanäänen vallitsevuutta proosan näkökulmavaihteluihin verrattuna. Eli syntyy vastakkainen tilanne kuin Schlegelin idealisoimassa romanttisessa runoudessa - proosan potentiaali sulkea itseensä maailmoja, pluraliteetteJA ja ensyklopedioita on mahtava, kun taas runous voi sisältää vain yhden linjan. Ja samalla kun nimitän tilannetta vastakkaiseksi, asetelma näyttääkin typerältä: mitä ihmeen vastakkaisuutta on proosassa ja runoudessa, mitä on kirjoitettujen muotojen vastakkaisuus.

3. Minä en oikeastaan tiedä mitä tarkoitan puhuessani runoudesta. Ehkä se on jokin vakiintunut julkisen toiminnan ala, ehkä viittaan johonkin yhtä täsmälliseen kuin media puhuessaan "peliriippuvuudesta" - toimiiko se samalla tavalla kuin Wittgensteinin pelimetafora perheyhtäläisyysteorian yhteydessä? Peliriippuvainen voi siis olla koukussa shakkiin ja jalkapalloon, WoWiin ja monopoliin, pajatsoon ja ässäarpaan, pirunnyrkkiin ja faroon. Runous -> teko, teksti, metaforarakenne, tarina, elämäntapa, julkisen esittämisen ja sanankäytön traditio, kuvaus, laulu, arvoitus, rakastettu, tiivis tai lyhyt sanamuoto, laaja kertova säemuoto, kirjallisuushistorian määrittelemä kulttuurin perusteksti (Kalevala, Beowulf). Tarkoittaa paljon ja ei-mitään.

4. Miltä näyttää tätä vasten lause: "2000-luku" "on" "suomalaisen" "runouden" "juhlaa". Mitä siis merkitsee "runouden" "monimuotoisuus"? Mitä tarkoittaa se, että joku "kustantaa" "runoja"? Miksi kukaan haluaisi "kuulla" "tämän" "runon". Ja miten kummassa kukaan pystyy "lopettamaan" "runouden" "kirjoittamisen"? Miksi kriitikko sanoo että jokin "on" "runollista"? [2]

5. Runo & toisto [3]:

a) Tietysti jonkun sanan hokeminen aiheuttaa kyseisen sanan merkityksen väljymisen. RUNORUNORUNO US, runOUsrunousRUNOUSRUNous, runollINENRUNOllinenRunOLLInen. runorunorunorunorunorunoruno.

b) MUNAMUNAMUNAMUNAMU

Osasin rakentaa äänteellisen ketjun, jossa sana muna muuttuu sanaksi namu. Eli esittelin ihmeellisen mutta pienen verbaalisen oivalluksen, joka paljastaa meille hirveän olennaisia seikkoja kielen toiminnasta.

Kuten että hokemalla

KOVAKOVAKOVAKO

VAKOVAKOVAKOVA

kovasta tulee ennenpitkää vako ja vaosta kova. Sehän merkitsee maskuliinisen ja feminiinisen elementin yhtymistä, absoluuttista ja loppumatonta hedelmällistä aktia, universumin jatkuvaa syntymää - ja tämä kaikki vain kahden tavun ja kahden sanan voimalla. Tässä on sitä universumia sokean kanan nokkaamassa hiekanjyvässä, romanttinen runous toiminnassa.

6. "Pitäisi olla puhumatta runoudesta" (Teemu Manninen, kommentti aiempaan entryyn, ihan sivun alapäässä) / Olisi vaiettava runoudesta. Viittaako runous ilmiöön vai ilmiön nimeen, tarvitseeko ilmiö nimetä?

7. Jos ilmiön nimeää uudelleen, merkitseekö se ennen kaikkea riisuutumista nimistä? Ennen: "kirjoitan runoja"; Nyt: "kirjoitan". Poistaa kaikessa hiljaisuudessa tunnisteet runo, runous. Kirjoittaa tästälähtien suoria kritiikkejä autuaan tietämättömänä tekstin julkaisugenrestä: x:n tekstit, kirjoitukset, kirja, teos, tarinat, lauseet, virkkeet, väitteet, lemma, teoreema, kuvaus, sanat.

8. Pentti Saarikoski.

9. Äskeinen vain osoituksena tapahtumisesta, liittämisestä ja kylkiäisistä.

10. Halusin vain kysyä olematta kysyvä.

11. Tämä johtaa siihen, että runoutta ei voi olla olemassa, eikä sitä ole koskaan ollutkaan olemassa. Sikäli kun sitä on ollut olemassa, se ei ole koskaan ollut leikin tai taiteen muoto, ainakaan missään absoluuttisessa, jakamattomassa, kevyessä mielessä, vaan se on ollut kaupallisen toiminnan muoto ja sikäli osa aikuisten maailmaa. Nyt kaikki tämä vaikuttaa vähemmän välttämättömältä, joskaan ei täysin.

12. Tietysti juontuu reductio ad absurdum.


[1] Friedrich Schlegel, "Fragmentteja". suom.Vesa Oittinen. Teoksessa Oi runous. Romantiikan ja modernismin runouskäsityksiä. Toim. Tuula Hökkä. SKS 2000. Englanniksi täällä. Kiitos Schelgelistä, T.
[2] "lainausmerkkimeemi" "anastettu" "ihmisten" "eleistä"; "kiitos" "P" & "V" "," .
[3] toiston vieraannuttavuudesta.

perjantai 18. kesäkuuta 2010

reppanat raukat ja

parat

kesän harrastuksena kirjojen ensimmäisten lehtien lukeminen

torstai 17. kesäkuuta 2010

ne jokka ei tänä iltana - tai jonaki toisena - välitä jalakapallosta - tai jostaki muusta urheilujalista - voi lukia - tai kahtua - runoja - eiväkkä tosiaankaan mittään muuta - , vaikkapa

Henriikka Tavin Sanakirjaa (poEsia, 2010) täältä.

keskiviikko 16. kesäkuuta 2010

Runouksien kritiikistä

Huitaisin keskustelupalstojen innoittamana entryn, joka kommenttiosiossa heräsi... keskustelua. Tuntuu, että siihen pitää vastata kokonaisella entryllä, koska kyse on perusasioista.

Huomaan, että tässä touhussa on jatkuva riski ajautua ns. kokeellisen runouden ystäväksi. Jos nyt otetaan ihan perustava seikka esille: jokainen teos pitää lukea erikseen. Yksittäisten tekstien hyvyys ja merkittävyys ei riipu suoraan siitä, mikä on niiden paikka kentällä. Minusta tämä on täysin selvä lähtökohta. Mutta nykytilanteessa suurin osa poetiikkaan, kritiikkiin, runouden ehtoihin ja muotoihin liittyvästä keskustelusta käydään siinä lohkossa kenttää, jota nimitetään kokeelliseksi. Muualla saatetaan pitää kaikkea tällaista keskustelua selittelynä, ja ajatella, että hyvän runouden on puhuttava puolestaan. Minä taas ajattelen, että runous, joka kykenee tässä historiallisessa tilanteessa puhumaan puolestaan, on runoutta, jonka puolesta on puhuttu jo aikaisemmin. Sehän on silloin tuttua.


Lyriikan kolme lajia

Karkeasti ottaen suomalainen runouskeskustelu koskettelee kolmenlaista runoutta - tämä on siis tulkintani ja yleistykseni keskustelusta, ei keksintöni, saati sitten sellainen jakolinja, jota olisi syytä jotenkin puolustaa.

1) Kokeellinen Runous. Mainitsen tämän ensimmäisenä, koska kyseessä on kaikkein selvimmin hahmotettu ilmiö, ja jonka piirteistä ja motivaatioista on olemassa ehkä selkeimpiä mielikuvia. Kokeellisen runouden julkaisuympäristöjäkin osataan nimetä, se liitetään esimerkiksi Tuli&Savu -lehteen, joka on kuitenkin koko ajan julkaissut kaikenlaista runoutta ja kirjoittanut esim. kritiikkiä kaikenlaisesta runoudesta, mutta esimerkiksi kokeellisuuspuheen laajentaminen kritiikkiin löi varmasti leimaa lehdelle kokeellisen kirjoittelun suojapaikkana. Samaten lehti on ollut ainoita paikkoja, jossa poetiikkaan liittyviä esseitä julkaistaan, ja poetiikkaahan aletaan yleensä kirjoittaa (ja vaatia) silloin, kun joku näyttää poikkeavan valtavirrasta. Kokeellisen runouden voi ymmärtää tarkoittavan runoutta, jonka poetiikka (metodi, motivaatio, intentio) vaatii jotain selityksiä.

2) Runous. Siis se, mitä oikeat runoilijat kirjoittaa. Se, mikä saa kirjallisuuspalkintoja. Se, mikä ei vaadi selittelyä, apologioita tai perehtymistä. Tämä on tietysti pelkkää harhaa, koska tämänhetkinen valtavirtarunous on käynyt läpi selittelyvaiheen jo aikaa sitten. Sen ei tarvitse edes hahmotella estetiikkaansa, tekijöiden ei tarvitse selittää ratkaisujaan.

3) Historiallinen Runous. Vanha runous, riimirunous, mitallinen runous, klassinen, kansallinen. Tällä alueella on yhtymäkohta sekä runouteen 1) että runouteen 2). Tosin metriikka ymmärretään usein meneisyyden ilmiöksi, ja mitta käsitetään riimiksi, mitä se ei tietenkään ole. Liittyy ryhmään 2) kyseenalaistamattoman runollisuusasemansa vuoksi mutta ryhmään 1) metodin (metristen rakenteiden käyttö) hallitsevan aseman vuoksi.

Kommenttiosiossa nousi esille erityisesti se, että modernistiseen perinteeseen kirjoitettu runous on saanut jo runsaasti kritiikkiä osakseen. Voi ollakin, esimerkiksi Poetiikkaa-kirjasessa Jarkko Tontti kirjoittaa kriittisesti modernistisen tyylin kirjoitustavasta, mutta Tontinkin terä kohdistuu ennen kaikkea historialliseen modernismiin, nykyrunoutta hän ei mainitse; ja Tontin kirjoitus liittyy hänen omiin poeettisiin ratkaisuihinsa. Toisessa Poetiikkaa -kirjassa on Ville-Juhani Sutisen kasvishampurilaisessee, mutta sekin puhuu yleisluontoisella tasolla, ja vieläpä runoudesta ylipäänsä, ei mistään tietystä estetiikasta. Olisiko ihan konkreettisia esimerkkejä siitä, missä ja millaista kritiikkiä modernistiseen perinteeseen kirjoitettu nykyrunous on saanut? Eihän minun aivojeni arkisto mikään kattava ole, varsinkaan useamman vuoden taakse, ja jotain on saattanut mennä ohi.


Runouksien nimeämisestä

Jonkun teoksen liittäminen modernistiseen perinteeseen taas tulkitaan monesti jo itsessään loukkaavana, ikäänkuin olisi syntiä kirjoittaa modernistiseen valtatyyliin. Ikäänkuin perinteen tunnistaminen ja teoksen arviointi perinnettä vasten olisi kriittinen hyökkäys runotyyliä itseään vastaan. En ole kuitenkaan vielä nähnyt sellaista ihmettä, että modernistista tyyliä vastaan olisi argumentoitu kriittisesti jossain spesifissä yhteydessä, konkreettisia runotekstejä lainaten. Joten tämä kuuluisa modernismin kritiikkikin tuntuu latistuvan kahteen asiaan: A) on isohko joukko kirjoittajia, jotka eivät halua kirjoittaa modernistiseen tyyliin, ja joutuu perustelemaan esteettisiä ratkaisujaan jatkuvasti. Peruskysymys tuntuu koskevan runotyyliä - miksi tämä tekijä ei kirjoita tavallista runoutta (ja tavallinen runous taas on... mitä?); B) on olemassa itsepintainen juoru, jonka mukaan modernistinen lyriikka on jossain vaiheessa haukuttu.

Tietysti jo vanhemmilta ajoilta voidaan muistaa modernismin ja postmodernismin välinen kiista. Mahtaako sillä olla jotain merkittävämpiä kotimaisia heijastumia? On olemassa eritoten poetiikkoja miettineiden kirjoituksia, ja jostain syystä nämä ovat nimenomaan kokeelliseen leiriin luettujen henkilöiden kirjoittamia. Mutta näissäkin kritiikki on yleensä yleisluontoista ja solmiutuu oman tekemisen perusteluun - jota vaaditaan "kokeellisiksi" leimatuilta runoilijoilta kärkkäästi, ja muut taas jätetään rauhaan. Vaikenemista pidetään jopa arvona sinänsä, ja kaikkea tunnistamista ja nimeämistä pidetään pahanlaisena leimakirveilynä ja ivana tai kriittisyytenä. Miten tämä on mahdollista?

Modernistisen perinteen jatkumoa ei edes mielellään tunnusteta suomalaisessa runopuheessa. Joten jos modernistinen perinne on yksinkertaisesti Runoutta, modernismia edeltävä mitallinen runous on Historiallista Runoutta, jää kaikki selittämisen, puheen, kritiikin ja puolustuksen taakka Kokeelliselle Runoudelle, jota on siis ilmeisesti kaikki muu paitsi modernistista estetiikkaa mukaileva JA historiallinen runous, tai sitten riimittely, joka yleensä mainitaan kuriositeettina. Mutta kaikkea nykyrunoutta, kuului se sitten ryhmään 1) tai 2), tunnistaminen ja nimeäminen sinänsä häiritsee. Kokeellisen, poikkeavan, runouden mekaniikka on varautunut siihen, mutta Runouden, sen tavallisen runouden, mekaniikka taas ei. Sille tunnistamisesta on enemmän haittaa - siksikö, että kokeellinen runous on joutunut teoretisoimaan itseään, ja on siis saanut sananvaltaa panemalla itsensä alttiiksi; siksikö että tavallinen runous ei koe mitään tarvetta selittää, tunnistautua, antautua nimettäväksi? Pahentaako nimi sitä?

Minusta tuntuu, että kokeellinen runous on periaatteellisesti varautunut nimeämiseen ja hyökkäävyyteenkin, myös pilkkaan. Kritiikissä ja arkisessa puheessa kokeellinen runous saa jatkuvasti osakseen kritiikkiä esimerkiksi tunteen puutteesta, runoutta verrataan ristisanatehtäviin tai pidetään tekijöitä älyllisinä keikareina, joilla ei ole mitään oikeaa sanottavaa. Runoja pidetään triviaaleina ja muodon itsensä takia tehtyinä. Nämä kaikki argumentit on käytetty jo moneen kertaan avantgardeaaltojen yhteydessä. Joten ne eivät oikeastaan yllätä, koska ne on esitetty niin moneen kertaan. Ne eivät kuitenkaan ole saaneet aikaan muutoksia kokeellisen lyriikan piirissä, koska ollakseen dynaamista ja muutosvoimaista kritiikin täytyy ymmärtää kohdettaan ja tuntea se. Tällaisten argumenttien esittäjät eivät yleensä haluakaan tietää runoudesta, sen historiasta ja nykytilanteesta yhtään mitään, eikä heitä myöskään kiinnosta se, mitä kokeelliseksi nimetty lyriikka tekee tai sanoo.


Puhun mieluiten nykyrunoudesta, joka tarkoittaa kaikkea aikalaisrunoutta, siis nyt, näinä aikoina, vuosina, julkaistavaa runoutta. Nähdäkseni ryhmät 1) ja 2) eivät ole mitenkään kattavia. Esimerkiksi proosarunous jää siitä ulkopuolelle, toisinaan proosarunon kirjoittajia pidetään kokeellisina, toisinaan ei. Koko lajittelutapa on mieletön, ja oikeastaan keskustelumekaniikan tuottama. Kun monimuotoisuuspuhehan edellyttäisi sitä, että kaikki runous olisi Runoutta (ryhmä 2). Toisaalta se voi edellyttää myös sitä, että kaikki runous kuuluisi ryhmään 1), jolloin kaiken runouden pitäisi olla valmistusperiaatteiltaan ja ideoiltaan avointa, mikä yleensä taas edellyttää poetiikkaa. Kirjailijan itsensä ei tarvitse runoutta selittää, riittäähän tähän esimerkiksi kriitikon tai jonkun muun julkisen lukijan tunnistaminen ja selittäminen.

Jos sinun, hyvä lukija, pitäisi kirjoittaa essee aiheesta "Vuoden 2010 runouden ilmiöt", miten hahmottelisit aihealueen?

tiistai 8. kesäkuuta 2010

...ja vastaukset Usein Kysyttyihin Kysymyksiin

1 [Mikä siinä on kun mitään ei jää mieleen?]

vähän itsekuria! otapa esim. esa ja mene nurkkaan seisomaan, ja pänttää värssyä niin kauan, että osaat etu- ja takaperin, sisä- ja ulkolukuna, kuten ennen sanottiin. täytyy olla tyhmä, jos ei päivä nurkassa opeta nykyrunoa ulkoa. tämän tästä voi vaikka opetella, poljentokin on ihan mukava:

AALLOKKO

syvällinen lapanen aaltoilee, perhonen
aallosta irtoaa sormi, kas pohjaan putoaa pelastunut
säde moni ja, perhosia aaltoja ja jalkoja, ja nuorempi häntiä olkia


2 [Mikä siinä on kun nykyrunous on niin vaikeaa?]

pitää pelata trivial pursuitia. jos peliä ei löydy kotoa, se on monessa kapakassa, ja sieltä saa pelikavereitakin. tai matin helppojen ristikoiden kanssa kun harjoittelee, niin voi siirtyä nykyrunoon aika näppärästi. mutta sitäkään ei tarvita, kun tässäkin runossa kerrotaan kuka tuo anselmi on, niin ei jää vaivaamaan yöunia:

Historian puhdistaminen IV

“...silloin isäni sanoi: ei, sinun ei pitäisi tehdä tätä, tulet vielä
katumaan, historia ei ole noin yksinkertaista, se voi muuttua, ja
toisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa tämäkin runo on luettavissa
toisin, kävisi vähän kuin Anselm Kieferillä, tiedättekö,
saksalaistaiteilijalla joka on toistanut tiettyjä natsieleitä,
tavoitteenaan historian puhdistamien...”


3 [Mikä siinä on kun sellainen television ja Nintendon räiske ja väkivalta on levinnyt nykyrunouteenkin?]

pitää lukea Helkavirsiä:

"Oi Taatto opeta meille
huurut hurmehen jumalan"

ja totta, tällaista sukupolvien katkeamatonta perinnettä juhlivaa säeparia on vaikea löytää nykyrunoudesta.


4 [Mikä siinä on kun nykyrunous on sellaista sisäpiirien hommaa?]

politiikka ja talous on sisäpiirien hommaa. tarkkailkaa vaikka noita huippujohtajia ja -poliitikkoja. ne tuntee kaikki toisensa, ja kierrättävät keskenään kaikki rahakkaat duunit. toista oli ennen, kun metsäläiset pystytti myllyn joen rannalle hartiavoimin ja kuoli rikkaina miehinä, siinä ei sisäpiirejä tunnettu vaan töitä tehtiin.


5 [Mikä siinä on kun nämä nykyrunoilijat on niin nokkavia? Sellaisia nuoria arrogantteja kolleja ja mirrejä, jotka kirjoittavat lähinnä itsestään]

"Häikäisevän sanamusiikin ja täydellisyyttä hipovien rytmien takaa paljastuu rehellinen itsetilityksen tarve" (Aune Hiisku: Kaarlo Sarkia. takakansitekstistä).

"Poetry was for him a serious instrument of introspection." Books and Writers, Juhani Siljo.

"Runot koettiin yleisesti ottaen vaikeatajuisina ja runoilijan itsevarmuus provosoivana ylimielisyytenä." Kansallisbiografia, Södergran, Edith.

MOT.



----
lainaukset: 1) Henriikka Tavin Esim. Esasta; 2) Anna Halmkronan Kolmannesta sotaleikistä ; 3) Eino Leinon Helkavirsistä.

maanantai 7. kesäkuuta 2010

Nykyrunouden ukk

1 Mikä siinä on kun mitään ei jää mieleen? Vaikken koskaan luekaan runoja, niin en osaa siteerata ulkomuistista ainuttakaan nykyrunoteosta. Toista on vanha suomalainen runous, josta muistan vaikka mitä, kun koulussa aikoinaan päntättiin, ja seistiin nurkassa ja taas päntättiin. Nämä nykynuoretkaan eivät opi enää mitään ulkoa, kun ei ole kunnon kuria. Mutta joka tapauksessa nykyrunous on turhanpäiväistä ja mitään siitä ei jää mieleen.

2 Mikä siinä on kun nykyrunous on niin vaikeaa? En kyllä ole sitä paljoa lukenut, ja syy siihen on, että se on niin vaikeaa. Kun siitä ei ymmärrä mitään ilman akateemista sivistystä, ja sitten kun pitäisi kuulua runopiireihin, että ymmärtäisi ne sisäpiirin vitsit, joita nykyrunoilijat julkaisevat. Toista oli ennen, kun runous oli kansallista ja kaikki ymmärsivät sitä. Silloin minäkin luin runoutta kun ymmärsin sitä. Mutta nyt on tällaista: "Mä olen mies. En mä enää aja virvatulta / mua puri baarikärpänen joka päivä / ja joka ikinen yö". Mitä tästäkin voi käsittää, akateemista postmodernia sotkua. Kuuntelen mieluummin radiosuomipoppia.

3 Mikä siinä on kun sellainen television ja Nintendon räiske ja väkivalta on levinnyt nykyrunouteenkin? On niin verta ja suolenpätkiä, ja oksennusta ja syömishäiriötä ja vaikka mitä raiskausta. Siksi en koskaan lue nykyrunoutta. Toista se oli ennen, kun runoilijat tekivät esimerkiksi kansalliseepoksemme aiheistosta tunnelmallisia runoja, semmoisia rauhoittavia ja koskettavia, ilman mitään mässäilyä.

4 Mikä siinä on kun nykyrunous on sellaista sisäpiirien hommaa? En viitsi lukea sitä, koska en tunne ketään runoilijaa, ja kun tiedän, että runoilijat kirjoittavat kuitenkin toisilleen. Toista oli ennen, Koskenniemen aikoina, silloin ei ollut mitään ahdasta runouseliittiä, jonne noustiin vain jos päästiin jonkun kaveriksi. Silloin luonnonlahjakkuudet nousivat korvesta, siihen ei salonkeja tarvittu. Silloin osattiin, eikä tunnettu oikeita tyyppejä.

5 Mikä siinä on kun nämä nykyrunoilijat on niin nokkavia? Sellaisia nuoria arrogantteja kolleja ja mirrejä, jotka kirjoittavat lähinnä itsestään, luulevat varmaan olevansa kiinnostavia. Minä en ole kiinnostunut heistä, siksi en lue nykyrunoutta. Toista se oli kun Eino Leino kirjoitti Lapin kesästä, siitä oli runkkaus kaukana.



(kiitokset erityisesti internetin anonyymeille; runolainaus Teemu Mannisen Lohikäärmeen pojasta)

tiistai 1. kesäkuuta 2010

Stop, pots - street-runouden yhteyksistä beat-runouteen

Vastikään manifestoitu street-runous on postmodernin semanttisen lyriikan aktiivinen, situationistinen ilmentymä, joka leikittelee oulipolaiseen tyyliin tiettyjä kirjaimia yhdistelemällä. Sen keinovaroihin kuuluuvat ainoastaan vokaali o ja konsonantit p, s ja t. Street-runoutta esittävät visuaaliset tallenteet kuvaavat lähes poikkeuksetta ajotietä, ja siten street-runous kirjoittautuu vaivatta sekä urbaaniin että suburbaaniin ja vieläpä ruraaliin on the road -kirjallisuuden perinteeseen. Asfalttimaalaukset näyttävät osapuilleen samoilta kaikkialla. Street-runouden yksinkertainen stop-yksikkö on suorastaan universaali. Samaan aikaan se sisällyttää itseensä perinteisen lyriikan seisauttavan voiman, sen ääreen on konkreettisesti pysähdyttävä (imperatiivi stop).

Tuore street-runousmanifesti julistaa:

"Ilmeisin stop-sanan muunnelma "spot" loistaa poissaolollaan ja siten ilmentää street-runouden mielenkiinnottomuutta tavanomaista semantiikkaleikittelyä kohtaan. Se elää enemmin äkillisestä havainnosta, siihen on törmättävä, se on tilallista."


Manifesti siis väittää, että street-runous on ekslusiivista, se sulkee semanttisia yksiköitä pois, toisin kuin perinteinen kokeellinen runous, joka manifestin kirjoittajan mukaan sulkee niitä sisäänsä. Manifestit eivät tietenkään sulata itseensä vuosisatojen hermeettistä perinnettä, nehän lähtökohtaisesti pyrkivät luomaan vaikutelman murtumakohdista. Manifesti kuitenkin unohtaa negaation hämmentävän voiman: neljän kirjaimen yhdistelmien määrä on sikäli rajallinen, että jokainen puuttuva yksikkö - etenkin semanttisesti mielekäs ja "ilmeisin" spot - kiinnittää huomiota sinänsä. Vaikka street-runous olemuksellisesti hyljeksiikin kaanoniin kiinnittymistä on kuitenkin tarpeellista etsiä sille paikkaa (spot) kirjallisuushistoriassa.

Manifesti mainitsee kuvataiteen puolelta Banksyn eräänä ilmeisenä viitekohtana. Kirjallisuuden puolelta streetrunouden ilmeinen lähtökohta on beat-kirjallisuudessa. Sekä streetrunouden tekeminen että vastaanottaminen edellyttävät tieromantiikkaa ja sijoittuvat ensisijassa motoroitujen väylien varsille. Ajopeli on klassisessa beatissa merkinnyt vapautta, valtateiden anonyymia aaltoilua sijainnista (spot) toiseen ja vaaran läsnäoloa. Nykyisessä kontekstissa voidaan ajatella myös öljyn loppumista ja länsimaisen elämäntavan aiheuttamaa tuhoa ympäristölle ja myös inhimilliselle kulttuurille olemattomuuden erämaissa, joita loputtomasti luuppiutuvat kehätiet tarjoavat kulkijalleen. Beatiin street-runouden liittää myös huonosti peitetty huumeviittaus - pot (pots) merkitsee tietysti kannabista, ja merkityshän selviää kun lukee street-runouden pysähdyskehotuksen toisin päin. Irrallinen s-kirjain jää vain merkitsemään sanan monikkoa. Smoke pot -sanonta kuitenkin street-runouden yhteydessä joustaa muotoon "smoke pots", jolloin päästään jo armeijakieleen ja savuverhon käyttöön taisteluissa. Joka tapauksessa yhteys erityisesti amerikkalaiseen elämäntapaan on väistämätön purkukohta street-runouden rajalliselle mutta rikkaalle merkityspotentiaalille.

Street-runous on myös läsnä tavallisen autoilevan länsimaisen ihmisen elämässä - aivan kuten terrorin pelko. Sen keskeisiä keinoja on tehdä läpinäkyväksi jokapäiväinen sääntöihin ja rajoituksiin alistuminen, mutta myös ihmisen kyky tulkita niinsanotusti väärin kirjoitettuja viestejä (vaikka street-runo onkin harkittu ja jokaista merkkiä myöten sommiteltu teos). Liikenteessä katuun maalattu pysähtymiskäsky toimii, vaikka kirjaimet eivät olisikaan juuri oikeassa järjestyksessä. Viestin täsmällisen kirjoitusasun häirintä pureutuu juuri liikennekulttuurin ytimiin: kyse on turvallisuudesta, toimivuudesta, viestin intentionaalisuudesta. Aktiivinen street-runous sumentaa anarkistisesti nämä kaikki aspektit.

Kuten manifesti huomauttaakin, on street-runous kulunut myös internetin suurkuluttajien käsissä. Tämä vain korostaa sen suunnatonta tehoa. Kuten monet muutkin postpostmodernin elämämme ilmiöt, se voidaan elää myös internetitse, sen tenhovoima kutkuttaa linkinlevittäjien lol-hermoa. Sen hypermediaalisuus takaa sille paikan myös sen kansanosan parissa, joka ei poistu näyttöpäätteen ääreltä edes autotielle, mutta tietää vielä mikä moottoritie on mutta on itse valinnut toisin: rajoitusten ja sääntöjen kahlitseman liikenneväylän sijaan on valittu rajoittamaton ja vapaa internetin laaja kaista.

Street-runouden merkitys ei tietenkään tyhjene tähän, mutta ainakin sen universaali tulkinta saa kritiikkiä näiden havaintojen kautta: kun kirjainten o, p, s ja t kautta toimiva runokieli lähtee rullaamaan, sen konteksti löytyy auttamatta englannin kielestä. Tietenkään tässä ei ole mitään ihmeellistä, koska sana stop on alkuaan englantia ja englanti on vallitseva maailmankieli. Näkyyhän englannin kielellinen dominanssi myös uuden runoussuunnan nimessä, street on englantia ja merkitsee katua.

Nämä pienet huomiot toivottavasti vain kirkastavat street-runouden lukijakunnalle sen kirjoittautumista elämyksellisyyden ja vastavirtaisuuden perinteisiin, ja samaan aikaan sen yksinkertaista vilpittömyyttä sen ihmetellessä: mihin kaikkeen kieltä käytämmekään. Tietysti vasta ajan kuluminen kirkastaa street-runouden lopullisen merkityksen kirjallisuuden historiassa, mutta sen päivänpolttavuutta ei viilennä mikään.



(kiitos Laadunvalvontayksikölle ja anteeksi anarkistinen, lupiapyytelemätön reagointi!)

keskiviikko 19. toukokuuta 2010

Gaston Bachelard, suomalaisen lyriikan harmaa eminenssi?


Villen taannoinen entryily
sai minuunkin vähän liikettä. Nimittäin Putte Wilhelmssonin runousesseestä minun piti jotakin kirjoittaa. Hän kirjoittaa huitovassa esseekokoelmassaan Turmio ja perikato (Savukeidas 2009) suomalaisesta runopuheesta. Selvimmin tekstistä nousee esille ranskalaisfilosofi Gaston Bachelardin vaikutus suomalaiseen runouteen esseessä "Miten runoudesta puhutaan". Tosin Wilhelmsson ei puhu mistään vaikutuksesta mitään, lähinnä se kuvaa sitä, mitä toivoin löytäväni esseestä. Se nimittäin olisi valtavan mielenkiintoinen asia. En itse asiassa tiedä, mihin Wilhelmssonin esseen nimi viittaa - pyrkiikö hän kuvailemaan runopuhetta vai opettamaan lukijaa runopuheen alalla.

Kuinkahan vakavasti kannattaa ylipäänsä ottaa kulttuurikriittistä puheenvuoroa, joka moukaroi Bachelardia sillä, että tämä ei ollut kirjallisuuden ekspertti vaan fyysikko, joka eläkepäivillään hurahti kirjoittamaan runoudesta? Tähän moitteeseen saattaa sisältyä kuitenkin aika paljon Wilhelmssonin asenteesta. Ensinnäkin Wilhelmsson ei koko esseensä aikana sano ainoatakaan (positiivista) sanaa runoudesta itsestään. Jos runopuhetta ruoskitaan, olisi kai hyvä samalla edes sivuta runoutta. Runoudesta puhuminen vaan tuppaa tuottamaan typerää runopuhetta, johon Wilhelmsson ei ehkä halua sortua. Joten hän puhuu vain metatason metatasolla, eli puhuu runopuheesta, joka on tietysti puhetta runoista, jotka puolestaan ovat puhetta... tai miten lie. Ja toiseksi Wilhelmsson pitää Bachelardin diletantismia jotenkin haitallisena - jos jollekin, poetiikan teorialle nimenomaan tämä ei ole rasite. Muusa pelastakoon meidät runouden ammattilaisilta.

Rasite ei myöskään ole "huikea itsevarmuus", jota Wilhelmsson itsekin harrastaa. Luulisin jopa, etteivät haltuunotot ja niiden yritykset ole mitään rasitteita. Lisää yhden ukon kirjoittamia totaalisia esityksiä kirjallisuudesta! Lisää yhden miehen fenomenologianteorioita! Lisää niitä, jotka unohtavat mainita itseään tärkeämmät herrat, kuten Husserlin ja Heideggerin!

Wilhelmssonin Bachelard on psykologisoiva höppänä, jonka esseetyyli sopii parhaiten itsestään suuria kuvitteleville runoilijoille:
"Runoilijat lukevat Tilan poetiikkaa samasta syystä kuin lapset Harry Potteria. Heistäkin on hauska kuvitella, että heillä on salattuja kykyjä arkisen mitättömyyden tunteen vastapainoksi, että jossakin toisessa maailmassa he ovat merkittäviä sankareita, ja että he kuuluvat johonkin merkittävämpään sukuun kuin tavalliset jästit."

Samasta syystä kaupan alan ihmiset kai haluavat mennä Jari Sarasvuon psyykkauskursseille. Samasta syystä minun ja Wilhelmssonin kaltaiset suunsoittajat kirjoittelevat esseitä marginaalisista aiheista, jotka eivät vähääkään liikuta tavallisia jästejä. Wilhelmssonin psykologisoima runoilija siis kärsii arkisesta mitättömyydentunteesta, ja Bachelardin teoksella on salattu kyky saada alavireinen runoilija kuvittelemaan olevansa jotakin? Sehän pitäisi lukea Bachelardille ansioksi. Miksi runoutta ylipäänsä kirjoitetaan? Entisaikojen kulttuureissa saatettiin jopa puhua runoilijasta henkilönä, jolla on erityinen yhteys todellisuuteen tai jopa toiseen todellisuuteen. Meidän kulttuurissamme täytyy tietysti olla rationaalinen, ja ajatella, että mitä harhaisempi kaveri, sen kamalampaa shittiä se kirjoittaa. Mutta ehkä runoudelle kuitenkin voidaan antaa mahdollisuus harhaisuuteen, edes ihan pieneen?

Bachelardin filosofia/poetiikka itsessään saa Wilhelmssonilta osakseen vain pintapuolista kritiikkiä. Enemmänkin Wilhelmssonin kohteena on jokin - kenties oletettu - fanikulttuuri, tai ainakin mannermaiseen höpötykseen perustuva runousretoriikka. Tämä kohde on niin löysästi yksilöity, ettei Wilhelmsson onnistu puhaltamaan siitä ilmoja pihalle. Vaikka kohde olisi täyttä höpöä, sen kritiikiltä voisi kuitenkin hyvällä syyllä odottaa vähän enemmän - näennäismystillisyydestä näennäisrationalistisuuteen ei kuitenkaan ole kovin pitkä matka, käteen jää kuitenkin pelkkiä mielikuvia.

Kyllähän Bachelardia epäilemättä luetaan, ja Tilan poetiikalla on varmastikin joku vaikutus runoestetiikkaan, ja minusta olisi hirveän lystikästä tietää lisää Bachelardin uneksunta-ajattelun vaikutuksesta suomalaisessa runoudessa - vai onko tämä Wilhelmssonin lainaama Jyrki Kiiskisen essee vain yksittäistapaus? Näyttää pikemminkin siltä, että Bachelard-ressukan rooli on havainnollistaa jotakin suomalaisen runopuheen typerää piirrettä.

Bachelardin esseetyyli ja siitä viehättyneet runoilijat eivät miellytä Wilhelmssonia. Miksi? Wilhelmsson ei siihen vastaa, minä voin tietysti vastata omasta puolestani, että staattiseen, hierarkkiseen ja kauniiseen kielellisen tilan ja ilmaisun teoriaan sisältyy vaara sisäänpäinkääntyneestä ja ihan suunnattoman tylsästä runoudesta, josta puuttuu kaikki muu paitsi ollaöllöttämisen ihanuus. Epäilemättä tällaistakin runoutta löytyisi kuritettavaksi, mutta Wilhelmsson ei vaivaudu edes vihjaamaan siihen suuntaan.

Minusta poetiikka on käytännöllinen filosofoinnin laji, joka punnitaan viime kädessä runouden käytännöissä. Jos joku poetiikka tuottaa surkeaa runoutta, sen voi tuomita. Wilhelmssonilla ei tunnu olevan runoudesta mitään sanottavaa. Esseen keskeiseksi sanomaksi jää, että runoilijat ovat taivaanrannanmaalareita, joilla ei ole ollut mitään uutta poetiikkaa sitten Schellingin tai viimeistään Björlingin päivien. Varsin haettu on Wilhelmssonin esseen lopun todistelu, jonka mukaan Bo Carpelan onnistuu romaanissaan Kesän varjot kirjoittamaan paljon osuvamman huomion lapsen ja kielen suhteesta kuin Jyrki Kiiskinen poetiikkakirjoitelmassaan. Esseestä proosaan, varhaisesta romantiikasta modernismitse postmoderniin - hyvä on, mutta lapsi meni tämän pesuveden mukana.

Tämä on harmillista. Wilhelmssonilla on käsissään hyvät elementit. Hän käyttää Jyrki Kiiskisen, Olli Sinivaaran ja Fredrick Herzbergin kirjoituksia, jotka ovat kuitenkin vielä suhteellisen tuoreita (2005 ->). Kiiskinen ilmeisesti kirjoittaa vielä kuvan käsitteestä, joka olisi jo sinänsä kiinnostava kriittisen luennan kohde. Wilhelmsson osaa lainata runouskritiikin ja runollisen esseetyylin hupaisia ja tyypillisiä latteuksia esseensä alussa. Näistä lähtökohdista voisi laatia relevantin puheenvuoron, etenkin jos sen Bachelardinkin pystyisi lukemaan seulaksi, ja jos oletetaan että Bachelardin uneksunnoilla on jotain merkitystä suomalaisessa poetiikassa. Onko - sen haluaisin tietää.

Bachelard on lähtökohtaisesti nostalgisoiva, konservatiivinen ja sisäänpäinkääntynyt kirjoittaja, hänen aiheistonsa ja tyylinsä sopivat yhteen mainiosti. Niinkin mainiosti, että Bachelardia voisi jopa epäillä kaunokirjailijaksi. Luen häntä aina enemmän lukemisen ja tulkinnan teoreetikkona kuin systeeminrakentajana, enemmän rustiikkisten nurkkien sisustajana kuin modernin kerrostalokorttelin pääarkkitehtina. Kotoisuudesta, mukavuudenhalusta ja sisustuspuuhastelusta luulisi saavan myös aineksia runouden ja nykypoetiikkojen kritiikkiin, mutta niitä ei Wilhelmssonin esseessä näy. Moittiessaan Kiiskisen näkemyksiä Wilhelmsson ryhtyy kritikoimaan häntä minäkokemuksen korostamisesta - mutta ei ota huomioon Bachelardin näkemystä subjektiivisen kokemuksen yleistettävyydestä, joka esiintyy Tilan poetiikassa eräänlaisena jungilaisen arkkityyppiteorian toisintona, voitaisiin puhua minän, tunteiden ja kokemusten yleiskäsitteistä. Bachelard itse käyttää termiä topos, joka oikeastaan aina tarkoittaa yksilöllisen kielenkäytön ja kokemuksen ylittävää kielellistä ainesta. Bachelardin niputtaminen yhteen yksilökeskeisen modernismin kanssa on siis sekin hataraa.

Wilhelmssonia ottaa pattiin lööperi, jota runopuhe, esimerkiksi kritiikki, on täynnä - esseen alussa on varsin kuvaavia lainauksia runokritiikin tyypillisistä epämääräisyyksistä. Täsmällisyyden puute vaivaa kritiikkiä ja runopuhe on todellakin usein kiemurtelevaa ja epäolennaista. Wilhelmsson voisi itsekin tavoitella täsmällistä tyyliä, joka tarttuu oleellisiin seikkoihin, mutta sen sijaan hänen kriittinen säilänsä laulaa, ettei auringon alla ole mitään uutta. Vuosituhantisella argumentilla luulisi olevan hankala lyödä runopuhetta, jonka argumentit ovat kuitenkin vanhenneet vasta vuosisatoja.

torstai 25. maaliskuuta 2010

Tahdomme tutkia lapsenne

Saimme koulusta kirjeen, jossa kerrottiin, että Nokia Oyj on aloittamassa yhteistyön lasten koulun ja luokan kanssa. Sinänsä tällainen ei ole uutta - viime vuonna pojan luokka osallistui suuren kansainvälisen autonrengasfirman (Bridgestone) viherpesupiirustuskilpailuun. Siinä skabassa kaikki lasten piirrokset jäävät firman käyttöön, joka voi käyttää niitä myöhemmin mainonnassa jne. ilman lupaa tai korvausta tekijälle. Kilpailun teema oli ympäristö ja kilpailuilmoitus harhaanjohtava, siinä annettiin selkeä viesti siitä, että autoilu on ympäristöystävällistä (opettaja puolustautui: kukaan lapsista ei piirtänyt autoa!). Lisäksi koulujen yritysyhteistyösäännöissä todetaan, että yhteistyön pitää olla perusteltua, siis vastavuoroista. Koululle pitää koitua siitä selkeää hyötyä ja oppimisen kannalta tulee tapahtua jotain olennaista. Lasten piirrosten lähettäminen kv-luokan yritykselle ei minusta ole sellaista. Otin yhteyttä kouluun, useisiin ihmisiin, ja lopulta ne vierittivät syyn luokassa toimivien harjoittelijoiden niskoille. Tyylikästä. Nyt olen jo niin kyllästynyt kyselemään opettajilta ja rehtoreilta tämän kaupallisen yhteistyön motiiveja ja pelisääntöjä, että kirjoitankin tänne saman tien.

No, mutta Nokiaan. Firma aikoo tehdä lapseni koulussa ja luokassa tutkimusta, johon se tarvitsee huoltajan luvan. Keräävät ilmoituksensa mukaan kuva-, ääni- ja haastattelumateriaalia lapsista, jotta saavat tietoa siitä, "miten ihmiset toimivat ja käyttäytyvät arkipäiväisissä tilanteissa". Tarkoitus on "kerätä huomioita" lasten "käyttäytymisestä". Tämä saamamme kaavake pitäisi palauttaa täytettynä siitä huolimatta, että lapsi ei osallistu tutkimukseen. Minä en aio palauttaa sitä, koska ensinnäkin tuo koko lappunen on aivan liian mainio poisannettavaksi ja toiseksi erikseen ei tarvitse ilmoittaa sitä, että lapsi ei osallistu tutkimukseen.

Poisleikattavassa osassa selkenee paremmin, mihin suostuu vanhempi laittaessaan nimensä alle:

"Tutkimuksen kuluessa saattaa olla tarpeen kerätä tietoja, jotka ovat yhdistettävissä lapseen. Tälläisiä henkilötietoja voivat olla mm. videokameran, digikameran, äänitteiden, haastattelujen, kyselyiden ja muistiinpanojen avulla kerätty tieto. Pyrimme poistamaan kaikesta kerätystä materiaalista sellaiset henkilötiedot, joitka eivät ole tarpeellisia tutkimuksen kannalta. Kaikki henkilötietojen käsittely tapahtuu soveltuvien lakien ja [firman] asiaa koskevien ohjeistusten mukaisesti.

Kerätty tieto pysyy [firman] omaisuutena, eikä [firma] ole velvollinen suorittamaan mitään rahallista korvausta tai muuta korvausta kerätyn tiedon käytöstä.

Allekirjoituksellani vahvistan, että minulle on selvitetty tämän tutkimuksen tarkoitus ja toimintatavat ja että annan suostumukseni lapseni henkilötietojen käsittelyyn tutkimuksen edellyttämässä laajuudessa."

Kirjeestä käy esille, että koulu saa yritysvierailuja ja Nokian "henkilöitä" järjestämään oppituntia tarjotessaan Nokialle ilmaista tutkimusmateriaalia. Nokia esittelee tietotekniikka-alaa oppilaille, mahtaa olla jo rekrytointipuuhissa alakoulun oppilaiden parissa. Vanhemmat taas osoittavat allekirjoituksellaan ymmärtävänsä mikä on tutkimuksen tarkoitus ja mitkä ovat sen toimintatavat. Jälkimmäiset tulivatkin selviksi suhteessa oppilaaseen, mutta tietenkään yritys ei kerro millä tavalla se käyttää keräämäänsä materiaalia. Tutkimuksen tarkoituksesta en kyllä ymmärtänyt tuon taivaallista - sanotaanhan tuossa kyllä, että tarkoitus on saada tietoa lapsen käyttäytymisestä arjessa, erityisesti matkapuhelimen ja palveluiden käytöstä. Sellaista tietoa en ole ajatellut antaa matkapuhelinfirmalle, varsinkaan kun en ymmärrä tutkimuksen tarkoitusta, siis päämäärää. MIKSI ja MIHIN Nokia kerää näitä tietoja? Lisäksi edellytetään, että vanhempi suostuu lapsen henkilötietojen käsittelyyn tutkimuksen edellyttämässä laajuudessa. Miten siihen voi suostua, kun ei tiedä, mitä on tutkimuksen edellyttämä laajuus? En myöskään tiedä mikä on firman "oma ohjeistus" lapseni henkilötietojen käsittelyssä.

Tarkoittaakohan tämä sitä, että kymmenvuotias lapseni alkaa myöhemmin saada personoitua mainontaa? Tai että yksivuotias lapseni alkaa kolmasluokkalaisena saada ronskia kohderyhmämainontaa omaan arkeensa? Kenties koulun kautta.

Huomioni kiinnittyi myös tuohon kohtaan, jossa kerrottiin, että tieto pysyy Nokian omaisuutena. Omaisuutena! Siis Nokia kartuttaa pääomaansa keräämällä ilmaista tietoa suomalaisen julkisen koululaitoksen avustuksella! Paljollakos tutkimustoiminta nostaa firman arvoa?

Minusta tämä on hävytöntä. Koulun, jos jonkun, pitäisi tajuta, että lapset eivät ole kaupallisen toiminnan resurssi, joiden henkilötietoja tuosta vaan lahjoitellaan. Nokia ei tietääkseni tee yleishyödyllistä perustutkimusta, vaan soveltavaa tutkimusta, jota se pystyy suoraan hyödyntämään tuotekehityksessä ja markkinoinnissa. Nokia tarjoaa todella huonoa sopimusta, ja koulu antaa sen tehdä niin - mitähän koulu kostuu tästä? Härpäkkeitä, sovelluksia, oppimateriaaleja?

Vanhemmilta tai oppilailta ei myöskään kysytä haittaako heitä Nokian läsnäolo koulumaailmassa, nehän tulevat sinne muitta mutkitta tutkimaan.

Sponsoritoiminnasta ja yritysyhteistyöstä kouluissa on olemassa pelisäännöt. Minusta näyttää nyt siltä, että tässä Nokian projektissa menevät tutkimus ja firman toiminta-alan ja tuotteiden mainostaminen sekaisin. Minkähän ihmeen takia koulu ei tiedota pelisäännöistä vanhemmille, vaan tyrkkää vaan noita kirjelippusia hyväksyttäväksi tai hylättäväksi?