Katsoin eilen runoraadin Yle Areenasta. Muutama kysymys:
- miks kolme viidestä runoilijasta oli jotain ihme professoreita & museonjohtajia?
- jos joku random tyyppi puskametsästä tarjoais jonnekin samanlaista runoa kuin Teemu Mäki luki, pääsiskö kässäri läpi?
- mistä Saska Saarikoski tykkää?
maanantai 18. lokakuuta 2010
perjantai 15. lokakuuta 2010
Voi vaikeutta
Aloin ajatella kirjallista vaikeutta seurattuani Tommi Melenderin blogissa käytyä keskustelua Markku Eskelisen vaikutuksesta. Kertomusten perusteella on ilmiselvää, että Eskelinen antoi aikanaan kasvot postmodernille. Lisäksi keskustelun sivutuotteena selviää, että postmoderni on akateemista, eli pikemminkin kirjallisuudentutkimuksen kuin kansallisen kirjallisuutemme heiniä. Eskelinen ja mm. Leevi Lehto, postmoderni taiteilija hänkin, ovat saaneet töillensä huomiota akateemisissa opinnäytteissä. Kenties tämän pohjalta voitaisiin puhua jostain akateemisesta mausta tai ymmärryksestä, jopa katsomuksesta.
Akateemisuuden tuominen suomalaiseen kirjallisuuskeskusteluun toimii aina samalla tavalla: kirjailijan on elettävä kirjailijan elämä ja kaikkihan tietävät, etteivät kalvakkaanverettömät akateemikot ole elossakaan. Jopa akateemisesti koulutetut kriitikot teeskentelevät mahdollisimman kansanomaista, leikkivät Pihtiputaan mummon aikamiespoikaa.
Asetelma on huvittava, etenkin kun merkittävä osa kirjallisuuden ja kirjallisuuskritiikin yleisöstä on Suomessa korkeakoulutettua. Nämä akateemiset tai muuten vaan avoimesti asennoituneet lukijat ovat usein kiinnostuneita siitä, mitä maan taiteilijat ovat heidän huvituksekseen tai opetuksekseen keksineet. Heitä ei välttämättä edes pieni vaikeus haittaa, useinhan sitä joutuu vaivaamaan päätään kun törmää johonkin itselle uuteen asiaan. Hyvinkoulutetut kriitikot puolestaan ovat juuttuneet voivotteluunsa ja päivittelyynsä. Ja näin eritoten niiden kohdalla, jotka avoimestikin ilmaisevat mieltyneensä moderniin postmodernin asemesta - tai kunhan vaan vihaavat postmodernia.
Olen itse vierastanut sanaa "postmoderni", jo siksi, että sana ei tarkoita mitään tai sitten se tarkoittaa liikaa. Ei ole mitään sellaista seikkaa, jonka voisi erikseen leimata postmoderniksi, koska se läpäisee koko kulttuurin. Taidan julistaa, että puhuessamme postmodernista puhumme mistä tahansa nykyrunoudesta tai nykykirjallisuudesta.
Toinen syy on se, että modernin ja postmodernin käsitteet ovat keskustelussa aina niin epämääräisiä, että puheesta tulee teennäistä. Puhutaan pelkistä makrotason rakennelmista, siis yläkäsitteistä, jotka ovat valmiiksi liian laajoja koskeakseen mitään erityistä tilannetta tai teosta. Lisäksi niihin heijastetaan kaikenlaisia tunteita, eikä vähiten katkeruutta. Ilmankos nykyrunouskin tuntuu vaikealta, kun aina pitää ajatella sitä postmodernia tai modernia. Hirvittävän raskas arsenaali, joka ei välittömästi pysty koskettamaan ainoatakaan kirjallista yksittäistapausta, mutta joka kylläkin miellyttää akateemista ennakkoluuloa ja leimakirvestelyä.
Jos nyt muistelen Jukka Petäjän nippukritiikkiä, tai tartun hetkeksi tuoreempaan, Sami Liuhdon kirjoittamaan arvosteluun Mikael Bryggerin konseptuaalis-minimalistisesta Valikoimasta asteroideja. Liuhto ottaa itse esille taustansa humanistiopiskelijana, hän siis on nauttinut akateemista sivistystä. Jukka Petäjä puolestaan käyttää vaikeaa, käsitteellistä akateemista sanastoa. Ja molemmat julistavat ylväästi ymmärtämättömyyttään nykyrunoutta kohtaan. Liuhto menee niinkin pitkälle kansan ja nykyrunouden vastakkainasettelussa, että ilmoittaa kysyneensä kansalta - ja saa vastaukseksi, että Bryggerin kirja antaa yhtä vähän kuin nykytaide, siis ei mitään. Koomisimmillaan Liuhto ehti jo vaatia "normaalia" runoutta - mikä on tietysti täysin vastakohtaista runoudelle ilmiönä, kun kerran runous on rakenteellisesti ja semanttisesti normaalista poikkeavaa kieltä.
Kysymys vaikeudesta on kiinnostanut minua pitkään. Tein graduni Dylan Thomasin (1914-1953) runoista, ja oikeastaan ensimmäinen asia minkä niiden Thomasin kanssa vietettyjen vuosien aikana jouduin selvittämään itselleni oli kysymys vaikeudesta. Jos Thomasin runot ovat itsestään selvästi vaikeita, millä tavalla ne ovat vaikeita? Tietysti tulkinnallisesti. Polysemia, kielellinen joustavuus ja useat rinnakkaiset merkitysketjut tekevät Thomasin runojen selittämisestä vaikeaa. Thomasin runot siis ovat vaikeita, koska pitävän tulkinnallisen tutkimustekstin tuottaminen niistä on vaikeaa, ja tutkimusprosessi pakottaa sellaisiin rajauksiin, jotka jättävät tekstin merkittäviä piirteitä kokonaan huomiotta.
Thomasin kohdalla on myös keskusteltu siitä onko hän modernisti vai postmodernisti. Kysymys on jokseenkin mieletön, koska se osoittaa lähinnä käsitteiden rajallisuutta. Jos jonkun lyriikka on liian vaikeaa tai tempoilevaa tai kohtuutonta, niin se on sitten postmodernia. Tällä metodilla löydämme nopeasti postmodernismimme miltä aikakaudelta tahansa, ja koko kysymyksenasettelu muuttuu lähinnä anakronismiksi.
Sen sijaan Thomasin lyriikka ei ole vaikeaa hengitettävää, syötävää tai luettavaa. Tulkitsijan omaa lukemisen tai ymmärtämisen tapaa ei kovin pitkälle voi sekoittaa sen kohteeseen - vai voiko? Vaikeus on laatusana, joka suuntautuu pääasiassa tietoon: jos teksti ei vaikuta ymmärrettävälle, tiedon piiriin otettavalle, se on vaikea. Lisäksi vaikutelma vaikeudesta voi nousta myös tekstin funktion määritelmästä: jos kirjallinen teos käsitetään ensisijaisesti kommunikaationa, siis samassa mielessä kuin suuri osa ihmistenvälisestä viestinnästä, tottahan se alkaa vaikuttaa vaikealta - siitä ei voi helposti purkaa viestiä. Mutta voidaan aivan hyvin ajatella myös mitä tahansa tunnustettua modernistista klassikkoa. Paavo Haavikko, Ezra Pound, Getrude Stein, Eeva-Liisa Manner, T.S.Eliot, Pentti Saarikoski, Mirkka Rekola. Vaikeita runoilijoita, eikös? Mitä erityisen vaikeaa on nykyrunoudessamme näihin verrattuna?
Adjektiivin "vaikea" vastakohtana mielletään tavallisesti "helppo". Tästä voidaankin päätellä, että postmodernistikriittisten kirjoittajien on helppo lukea runoutta, jonka he määrittelevät ei-postmodernistiseksi. Kun joku runoilija ei ole vaikea, hän olkoon sitten helppo! Ei varmaankaan mikään kunniamaininta runoilijalle.
Vai olisiko kysymys jostain muusta? Kenties akateemisesti koulutettujen kriitikoiden opinkehästä. Korkeakirjallisen modernismin hermetiikan alkeet opittuaan ei kriitikon tarvitse enää vaivautua kuin tunnistamaan ne, pinnallinen havainto riittää. Sen jälkeen kaikki muu alkaa tuntua vaikealta. Mutta en oikeastaan ymmärrä missä kohtaa kansan miellyttämisen voi sotkea tähän. Jos ajatellaan runouden marginalisoitumisen historiaa, eikö se alkanut modernismin valta-ajasta? Se oli runouden kirjallistumisen hetki, ja sillä hetkellä lukijakunnat alkoivat kaventua (jos ne eivät nyt niin ideaalisen jättimäisiä olleet aiemminkaan). Verrattuna johonkin Eino Leinoon, Lauri Viitaan tai Kaarlo Sarkiaan ovat monet korkeamodernistimme edelleen vain harvojen lukemistoa, hermeettisiä herkkupaloja. Siksi tuntuukin keinotekoiselta asettaa modernistinen ja postmodernistinen elitismi toistensa vastakohdiksi, ja ryhtyä rakentamaan laajoille yleisöille tarkoitettuja runoarvosteluja tämäntapaisten makujen päälle. Kriitikon voima on kyky lukea ja kyky selittää, parhaimmillaan kyky murtaa hermeettisiä kehiä.
Akateemisuuden tuominen suomalaiseen kirjallisuuskeskusteluun toimii aina samalla tavalla: kirjailijan on elettävä kirjailijan elämä ja kaikkihan tietävät, etteivät kalvakkaanverettömät akateemikot ole elossakaan. Jopa akateemisesti koulutetut kriitikot teeskentelevät mahdollisimman kansanomaista, leikkivät Pihtiputaan mummon aikamiespoikaa.
Asetelma on huvittava, etenkin kun merkittävä osa kirjallisuuden ja kirjallisuuskritiikin yleisöstä on Suomessa korkeakoulutettua. Nämä akateemiset tai muuten vaan avoimesti asennoituneet lukijat ovat usein kiinnostuneita siitä, mitä maan taiteilijat ovat heidän huvituksekseen tai opetuksekseen keksineet. Heitä ei välttämättä edes pieni vaikeus haittaa, useinhan sitä joutuu vaivaamaan päätään kun törmää johonkin itselle uuteen asiaan. Hyvinkoulutetut kriitikot puolestaan ovat juuttuneet voivotteluunsa ja päivittelyynsä. Ja näin eritoten niiden kohdalla, jotka avoimestikin ilmaisevat mieltyneensä moderniin postmodernin asemesta - tai kunhan vaan vihaavat postmodernia.
Olen itse vierastanut sanaa "postmoderni", jo siksi, että sana ei tarkoita mitään tai sitten se tarkoittaa liikaa. Ei ole mitään sellaista seikkaa, jonka voisi erikseen leimata postmoderniksi, koska se läpäisee koko kulttuurin. Taidan julistaa, että puhuessamme postmodernista puhumme mistä tahansa nykyrunoudesta tai nykykirjallisuudesta.
Toinen syy on se, että modernin ja postmodernin käsitteet ovat keskustelussa aina niin epämääräisiä, että puheesta tulee teennäistä. Puhutaan pelkistä makrotason rakennelmista, siis yläkäsitteistä, jotka ovat valmiiksi liian laajoja koskeakseen mitään erityistä tilannetta tai teosta. Lisäksi niihin heijastetaan kaikenlaisia tunteita, eikä vähiten katkeruutta. Ilmankos nykyrunouskin tuntuu vaikealta, kun aina pitää ajatella sitä postmodernia tai modernia. Hirvittävän raskas arsenaali, joka ei välittömästi pysty koskettamaan ainoatakaan kirjallista yksittäistapausta, mutta joka kylläkin miellyttää akateemista ennakkoluuloa ja leimakirvestelyä.
Jos nyt muistelen Jukka Petäjän nippukritiikkiä, tai tartun hetkeksi tuoreempaan, Sami Liuhdon kirjoittamaan arvosteluun Mikael Bryggerin konseptuaalis-minimalistisesta Valikoimasta asteroideja. Liuhto ottaa itse esille taustansa humanistiopiskelijana, hän siis on nauttinut akateemista sivistystä. Jukka Petäjä puolestaan käyttää vaikeaa, käsitteellistä akateemista sanastoa. Ja molemmat julistavat ylväästi ymmärtämättömyyttään nykyrunoutta kohtaan. Liuhto menee niinkin pitkälle kansan ja nykyrunouden vastakkainasettelussa, että ilmoittaa kysyneensä kansalta - ja saa vastaukseksi, että Bryggerin kirja antaa yhtä vähän kuin nykytaide, siis ei mitään. Koomisimmillaan Liuhto ehti jo vaatia "normaalia" runoutta - mikä on tietysti täysin vastakohtaista runoudelle ilmiönä, kun kerran runous on rakenteellisesti ja semanttisesti normaalista poikkeavaa kieltä.
Kysymys vaikeudesta on kiinnostanut minua pitkään. Tein graduni Dylan Thomasin (1914-1953) runoista, ja oikeastaan ensimmäinen asia minkä niiden Thomasin kanssa vietettyjen vuosien aikana jouduin selvittämään itselleni oli kysymys vaikeudesta. Jos Thomasin runot ovat itsestään selvästi vaikeita, millä tavalla ne ovat vaikeita? Tietysti tulkinnallisesti. Polysemia, kielellinen joustavuus ja useat rinnakkaiset merkitysketjut tekevät Thomasin runojen selittämisestä vaikeaa. Thomasin runot siis ovat vaikeita, koska pitävän tulkinnallisen tutkimustekstin tuottaminen niistä on vaikeaa, ja tutkimusprosessi pakottaa sellaisiin rajauksiin, jotka jättävät tekstin merkittäviä piirteitä kokonaan huomiotta.
Thomasin kohdalla on myös keskusteltu siitä onko hän modernisti vai postmodernisti. Kysymys on jokseenkin mieletön, koska se osoittaa lähinnä käsitteiden rajallisuutta. Jos jonkun lyriikka on liian vaikeaa tai tempoilevaa tai kohtuutonta, niin se on sitten postmodernia. Tällä metodilla löydämme nopeasti postmodernismimme miltä aikakaudelta tahansa, ja koko kysymyksenasettelu muuttuu lähinnä anakronismiksi.
Sen sijaan Thomasin lyriikka ei ole vaikeaa hengitettävää, syötävää tai luettavaa. Tulkitsijan omaa lukemisen tai ymmärtämisen tapaa ei kovin pitkälle voi sekoittaa sen kohteeseen - vai voiko? Vaikeus on laatusana, joka suuntautuu pääasiassa tietoon: jos teksti ei vaikuta ymmärrettävälle, tiedon piiriin otettavalle, se on vaikea. Lisäksi vaikutelma vaikeudesta voi nousta myös tekstin funktion määritelmästä: jos kirjallinen teos käsitetään ensisijaisesti kommunikaationa, siis samassa mielessä kuin suuri osa ihmistenvälisestä viestinnästä, tottahan se alkaa vaikuttaa vaikealta - siitä ei voi helposti purkaa viestiä. Mutta voidaan aivan hyvin ajatella myös mitä tahansa tunnustettua modernistista klassikkoa. Paavo Haavikko, Ezra Pound, Getrude Stein, Eeva-Liisa Manner, T.S.Eliot, Pentti Saarikoski, Mirkka Rekola. Vaikeita runoilijoita, eikös? Mitä erityisen vaikeaa on nykyrunoudessamme näihin verrattuna?
Adjektiivin "vaikea" vastakohtana mielletään tavallisesti "helppo". Tästä voidaankin päätellä, että postmodernistikriittisten kirjoittajien on helppo lukea runoutta, jonka he määrittelevät ei-postmodernistiseksi. Kun joku runoilija ei ole vaikea, hän olkoon sitten helppo! Ei varmaankaan mikään kunniamaininta runoilijalle.
Vai olisiko kysymys jostain muusta? Kenties akateemisesti koulutettujen kriitikoiden opinkehästä. Korkeakirjallisen modernismin hermetiikan alkeet opittuaan ei kriitikon tarvitse enää vaivautua kuin tunnistamaan ne, pinnallinen havainto riittää. Sen jälkeen kaikki muu alkaa tuntua vaikealta. Mutta en oikeastaan ymmärrä missä kohtaa kansan miellyttämisen voi sotkea tähän. Jos ajatellaan runouden marginalisoitumisen historiaa, eikö se alkanut modernismin valta-ajasta? Se oli runouden kirjallistumisen hetki, ja sillä hetkellä lukijakunnat alkoivat kaventua (jos ne eivät nyt niin ideaalisen jättimäisiä olleet aiemminkaan). Verrattuna johonkin Eino Leinoon, Lauri Viitaan tai Kaarlo Sarkiaan ovat monet korkeamodernistimme edelleen vain harvojen lukemistoa, hermeettisiä herkkupaloja. Siksi tuntuukin keinotekoiselta asettaa modernistinen ja postmodernistinen elitismi toistensa vastakohdiksi, ja ryhtyä rakentamaan laajoille yleisöille tarkoitettuja runoarvosteluja tämäntapaisten makujen päälle. Kriitikon voima on kyky lukea ja kyky selittää, parhaimmillaan kyky murtaa hermeettisiä kehiä.
sunnuntai 12. syyskuuta 2010
muodokas
- mikä on muoto
- mikä on sisältö
- onko erikseen muodontuottajia ja sisällöntuottajia
- vastaako muoto ruumista
- ja sisältö vastaavasti sielua
- miten tämä liittyy (kirjallisiin) teoksiin
...ja kiitos lukuisista muodollisista kannanotoista kommenttilootassa jo etukäteen.
[ja eihän tartte perustaa formalismia tän merkinnän jälkeen]
- mikä on sisältö
- onko erikseen muodontuottajia ja sisällöntuottajia
- vastaako muoto ruumista
- ja sisältö vastaavasti sielua
- miten tämä liittyy (kirjallisiin) teoksiin
...ja kiitos lukuisista muodollisista kannanotoista kommenttilootassa jo etukäteen.
[ja eihän tartte perustaa formalismia tän merkinnän jälkeen]
sunnuntai 5. syyskuuta 2010
perjantai 3. syyskuuta 2010
Tyly objektiivinen korrelaatti
Tänään [edit: ei ollut tänään, vaan 4.8., en vaan näe päivää tuossa ksml-nettisivulla, se näkyy Savon Sanomissa -- Heiskanen itse kirjoittaa arvostelusta tässä] ilmestyi Keskisuomalaisessa Hannu Waaralan arvostelu Marjo Heiskasen runokirjasta Äänes (Siltala, 2010). En jälleenkään ota mitään kantaa kirjaan, jota en ole lukenut, mutta arvostelussa on eräs mielenkiintoinen yksityiskohta:
Kaipaa... mitä? Miksi ihmeessä arvostelija mainitsee Eliotin objektiivisen korrelaatin käsitteen? Ja vielä "kaipaa", passiivimuodossa! Suurin osa arvostelun potentiaalisista lukijoista ei varmasti tiedä mitä objektiivinen korrelaatti merkitsee, siksi onkin tyylikkään elitististä mainita se "runouden olemisen kiinteänä perustana". Ja passiivihan korostaa kirjoittajan objektiivisuutta ja asiantuntevuutta.
Sacred Woodissa (1922) ilmestyneessä tekstissä "Hamlet and his Problems" Eliot määrittelee objektiivisen korrelaatin seuraavasti:
Oikeastaan on samantekevää mitä objektiivinen korrelaatti merkitsee. Eliotin ylläoleva määritelmä on varsin väljä ja epämääräinen: viime kädessä objektiivinen korrelaatti merkitsee taideteoksen kykyä herättää joku tietty, hallittu tunne-elämys, joka vaikkapa osallistaa yleisön henkilöhahmon tunnetilaan. T.S. Eliotille se merkitsi näppärää tapaa todistaa miksi Shakespearen Hamlet epäonnistuu yhdellä keskeisellä kirjallisen taideteoksen osa-alueella: se ei pysty konkretisoimaan henkilöhahmon tunnetilaa lukijalle aistivoimaisesti. Eliot luonnollisesti jättää huomiotta Hamletin luonteen näytelmänä ja lukee sitä kuin tekstiin vangittua runoa. Lisäksi Eliotin keskeinen argumentti on se, että Hamletin tunteet ylittävät näytelmätekstin niille luomat puitteet, eivätkä siksi löydä objektiivista korrelaattia. Tuntuu, että teoria on jopa psykologisesti heikko, koska tunneilmaisun, empatian ja liikuttumisen lait eivät ole kovinkaan yksinkertaisia. Miten kuvata koteloitumista, juuttumista ja sulkeutuneisuutta katharttisella tavalla? Objektiivinen korrelaatti ei Eliotin tekstissä vaikuta suinkaan miltään runouden olemuksellisuudelta, vaan nuijalta, jolla voidaan lyödä päähän teosta, joka epäonnistuu sykähdyttämään runoilija-teoreetikon sydäntä.
Marjo Heiskasenkin kohdalla objektiivinen korrelaatti päätyy tähdentämään tekijän epäonnistumista. Waarala ei edes vaivaudu kertomaan mistä Heiskasen kirjassa on kyse, vaan asettaa sen edustamaan jotain internetin tuottamaa kielellis-kulttuurista rappiotilaa. Sen lisäksi epämääräisen ja selittämättömän käsitteen negatiivisella käytöllä pystyy (uus)kriitikko hahmottelemaan runouden ikiaikaiselta kuulostavan olemuksellisen pohjan. Odottelenkin jo seuraavan eliotilaisen käsitteen esiinmarssia suomalaisessa kirjallisuuskritiikissä - hei Traditio, missä sä oo-oot?
"Heiskasen sinänsä nokkelaa kokelmaa lukiessa kaipaa taas T.S. Eliotin lanseeraamaa "objektiivista korrelaattia", runouden olemisen kiinteää perustaa."
Kaipaa... mitä? Miksi ihmeessä arvostelija mainitsee Eliotin objektiivisen korrelaatin käsitteen? Ja vielä "kaipaa", passiivimuodossa! Suurin osa arvostelun potentiaalisista lukijoista ei varmasti tiedä mitä objektiivinen korrelaatti merkitsee, siksi onkin tyylikkään elitististä mainita se "runouden olemisen kiinteänä perustana". Ja passiivihan korostaa kirjoittajan objektiivisuutta ja asiantuntevuutta.
Sacred Woodissa (1922) ilmestyneessä tekstissä "Hamlet and his Problems" Eliot määrittelee objektiivisen korrelaatin seuraavasti:
The only way of expressing emotion in the form of art is by finding an "objective correlative"; in other words, a set of objects, a situation, a chain of events which shall be the formula of that particular emotion; such that when the external facts, which must terminate in sensory experience, are given, the emotion is immediately evoked.
Oikeastaan on samantekevää mitä objektiivinen korrelaatti merkitsee. Eliotin ylläoleva määritelmä on varsin väljä ja epämääräinen: viime kädessä objektiivinen korrelaatti merkitsee taideteoksen kykyä herättää joku tietty, hallittu tunne-elämys, joka vaikkapa osallistaa yleisön henkilöhahmon tunnetilaan. T.S. Eliotille se merkitsi näppärää tapaa todistaa miksi Shakespearen Hamlet epäonnistuu yhdellä keskeisellä kirjallisen taideteoksen osa-alueella: se ei pysty konkretisoimaan henkilöhahmon tunnetilaa lukijalle aistivoimaisesti. Eliot luonnollisesti jättää huomiotta Hamletin luonteen näytelmänä ja lukee sitä kuin tekstiin vangittua runoa. Lisäksi Eliotin keskeinen argumentti on se, että Hamletin tunteet ylittävät näytelmätekstin niille luomat puitteet, eivätkä siksi löydä objektiivista korrelaattia. Tuntuu, että teoria on jopa psykologisesti heikko, koska tunneilmaisun, empatian ja liikuttumisen lait eivät ole kovinkaan yksinkertaisia. Miten kuvata koteloitumista, juuttumista ja sulkeutuneisuutta katharttisella tavalla? Objektiivinen korrelaatti ei Eliotin tekstissä vaikuta suinkaan miltään runouden olemuksellisuudelta, vaan nuijalta, jolla voidaan lyödä päähän teosta, joka epäonnistuu sykähdyttämään runoilija-teoreetikon sydäntä.
Marjo Heiskasenkin kohdalla objektiivinen korrelaatti päätyy tähdentämään tekijän epäonnistumista. Waarala ei edes vaivaudu kertomaan mistä Heiskasen kirjassa on kyse, vaan asettaa sen edustamaan jotain internetin tuottamaa kielellis-kulttuurista rappiotilaa. Sen lisäksi epämääräisen ja selittämättömän käsitteen negatiivisella käytöllä pystyy (uus)kriitikko hahmottelemaan runouden ikiaikaiselta kuulostavan olemuksellisen pohjan. Odottelenkin jo seuraavan eliotilaisen käsitteen esiinmarssia suomalaisessa kirjallisuuskritiikissä - hei Traditio, missä sä oo-oot?
tiistai 31. elokuuta 2010
Hedelmistään puu tunnetaan - omppuja vuosituhantisen filosofian oksilta
Sain pari päivää sitten sähköpostiviestin, jossa Helsingin yliopiston Tutkimus- ja innovaatiopalvelut mainosti alkavan syksyn koulutusta.
Yhteistyössä Filosofian Akatemia -nimisen yrityksen kanssa järjestetään suurmiesten mukaan nimettyjä aivomyrskyhautomotyöpajoja, joissa oppii mm. "eliminoimaan informaatiokohinaa" ja "synnyttämään loppumattoman ideoiden runsaudensarven". KOLUMBUS -suunnanottoseminaarissa pyritään "tavoittamaan kutsumuksellinen opiskelu ja työnteko". Kolumbus Länsi-Intian löytäjänä on tietysti luonteva suojelija kurssille, etenkin kun löydöstä seurasi kaikkea hienoa, kuten Amerikan alkuperäisväestön eiku informaatiokohinan eliminointi. Mutta mitäpä suuntia sitä ei edistyksen eteen ottaisi. DA VINCI, l'uomo universalen ruumiillistuma, on taas oikea henkilö antamaan kasvot työpajalle, jossa oppii "hiomaan työstään mestariteoksen". Voi Mona Lisan hymy. Yrityksen verkkosivuilta löytyy vielä mm. pikajuoksija Usain Boltin mukaan nimetty "ajattelunhallinta" -kokonaisuus, jonka tuloksena työteho "moninkertaistuu".
Omien verkkosivujensa mukaan Filosofian Akatemia yhdistää toiminnassaan filosofian tuhatvuotisen perinteen ja ajankohtaisen tieteen aallonharjalla kulkevan huippututkimuksen. Hiovat vissiin työstään mestariteosta. Mitä olennaisimmalla tavalla vuosituhantinen viisaudenrakkaus auttaa lisäämään ihmisten... "tuottavuutta", sic. Rakas Augustinuksemme lausui: "si enim fallor, sum" - siinäpä vasta tuottavuutta ja hyvinvointia lisäävä periaate. Aina iloinen Berkeleymme totesi: "esse est percipi" - näkyvyyden opin vakaan filosofisen pohjan. Näkyvyydestä on kuitenkin vielä pitkä matka tuottavuuteen, vaikka nykyinen pääomaa ja mielikuvateollisuutta palveleva filosofian nimeä käyttävä purple haze toisinaan sekoittaakin ne toisiinsa - ja mistä muusta kuin jämäkän Marximme "oopiumista kansalle" voi olla kyse, kun opiskelijoita kutsutaan mukaan "Laajennettu mieli" -kurssille, jossa laajennetaan muistia "verkkopilveä" hyödyntämällä.
Ja tähän käytetään yhteiskunnan varoja, tähän.
Aktiivinen kansalainen voi ladata Filosofian Akatemian sivuilta luettavaa, vaikkapa Ajattelunhallinnan oppaan 2.0. Siinä määritellään: "Visiointi tarkoittaa mahdollisimman positiivisen mielikuvan muodostamista tulevaisuudesta". Edustavatko nykyfilosofian operatiiviset mallit nyt sitten idealismia vai materialismia... Väliiks, kun suunnanottoseminaarit on käyty. Kun kävin filosofian kursseja 2000-luvun alussa HY:ssa, opetusta tuntui kovasti vaivaavan skeptisismin pelko. Mind the gap. Ja tähän se sitten vei.
Kiitos tästä, uusi uljas yliopisto. Mutta minä viihdyn tragediamoodissa, menkööt himaslaiset farssimoodissa.
Yhteistyössä Filosofian Akatemia -nimisen yrityksen kanssa järjestetään suurmiesten mukaan nimettyjä aivomyrskyhautomotyöpajoja, joissa oppii mm. "eliminoimaan informaatiokohinaa" ja "synnyttämään loppumattoman ideoiden runsaudensarven". KOLUMBUS -suunnanottoseminaarissa pyritään "tavoittamaan kutsumuksellinen opiskelu ja työnteko". Kolumbus Länsi-Intian löytäjänä on tietysti luonteva suojelija kurssille, etenkin kun löydöstä seurasi kaikkea hienoa, kuten Amerikan alkuperäisväestön eiku informaatiokohinan eliminointi. Mutta mitäpä suuntia sitä ei edistyksen eteen ottaisi. DA VINCI, l'uomo universalen ruumiillistuma, on taas oikea henkilö antamaan kasvot työpajalle, jossa oppii "hiomaan työstään mestariteoksen". Voi Mona Lisan hymy. Yrityksen verkkosivuilta löytyy vielä mm. pikajuoksija Usain Boltin mukaan nimetty "ajattelunhallinta" -kokonaisuus, jonka tuloksena työteho "moninkertaistuu".
Omien verkkosivujensa mukaan Filosofian Akatemia yhdistää toiminnassaan filosofian tuhatvuotisen perinteen ja ajankohtaisen tieteen aallonharjalla kulkevan huippututkimuksen. Hiovat vissiin työstään mestariteosta. Mitä olennaisimmalla tavalla vuosituhantinen viisaudenrakkaus auttaa lisäämään ihmisten... "tuottavuutta", sic. Rakas Augustinuksemme lausui: "si enim fallor, sum" - siinäpä vasta tuottavuutta ja hyvinvointia lisäävä periaate. Aina iloinen Berkeleymme totesi: "esse est percipi" - näkyvyyden opin vakaan filosofisen pohjan. Näkyvyydestä on kuitenkin vielä pitkä matka tuottavuuteen, vaikka nykyinen pääomaa ja mielikuvateollisuutta palveleva filosofian nimeä käyttävä purple haze toisinaan sekoittaakin ne toisiinsa - ja mistä muusta kuin jämäkän Marximme "oopiumista kansalle" voi olla kyse, kun opiskelijoita kutsutaan mukaan "Laajennettu mieli" -kurssille, jossa laajennetaan muistia "verkkopilveä" hyödyntämällä.
Ja tähän käytetään yhteiskunnan varoja, tähän.
Aktiivinen kansalainen voi ladata Filosofian Akatemian sivuilta luettavaa, vaikkapa Ajattelunhallinnan oppaan 2.0. Siinä määritellään: "Visiointi tarkoittaa mahdollisimman positiivisen mielikuvan muodostamista tulevaisuudesta". Edustavatko nykyfilosofian operatiiviset mallit nyt sitten idealismia vai materialismia... Väliiks, kun suunnanottoseminaarit on käyty. Kun kävin filosofian kursseja 2000-luvun alussa HY:ssa, opetusta tuntui kovasti vaivaavan skeptisismin pelko. Mind the gap. Ja tähän se sitten vei.
Kiitos tästä, uusi uljas yliopisto. Mutta minä viihdyn tragediamoodissa, menkööt himaslaiset farssimoodissa.
maanantai 23. elokuuta 2010
Kenen leipää syöt
Kiiltomadossa ilmestyi sinänsä hyvä arvostelu Henriikka Tavin Sanakirjasta. Erikoiseksi jutun tekee se, että Sanakirjan saa ladata ilmaiseksi netistä ja lukea vaikka tässä ja nyt - mutta Kiiltomato ei sitä välitä kertoa lukijalle. Ainoa linkki kirjan saamiseksi on tämä: "Etsi kirjailijan teoksia Adlibriksen verkkokirjakaupasta", ja etsivä löytää sen sieltä varsin tyyriiseen hintaan.
Toivottavasti Kiiltomatokin saa osansa, sen verran hyvin kuluttajaa osaavat ohjata!
Toivottavasti Kiiltomatokin saa osansa, sen verran hyvin kuluttajaa osaavat ohjata!
torstai 19. elokuuta 2010
perjantai 13. elokuuta 2010
Postikortti / Picassolta Tiepololle
Contre Venise -esseen kirjoittaneelta ranskalaisfilosofi ja -aktivisti Régis Debraylta kyllä riitti piiskaa Tiepololle ja kattofreskojen taivastelijoille, mutta missä on modernismi? Missä on Guggenheim, jossa majailevat oksettavimmat Picassot, ryöpsähtelevimmät Pollockit ja loputtomat naivistis-kubistis-futuristiset suurteokset? Tietysti modernismin suurta kertomusta vastaan on paljon vaikeampi taistella kuin aiemman esittävän taiteen, koska modernismi lähti vallankumousasemasta. Akateeminen taide oli tavallaan tullut tiensä päähän, ja sen mesenaattiketjut totalisoituneet täydellisesti. Modernismin keräily- ja museointiketju ei sen sijaan ole vielä saavuttanut loppusuoraa, sen verran tuoreena modernismi edelleen nähdään, ja sen verran kovasti museokauppojen tuotteissa kannustetaan ihmisiä ymmärtämään sitä, vaikka realistinen esittävyys sinänsä ei taida tehdä taulusta sen ymmärrettävämpää.
Tulin hetki sitten palazzo Venier dei Leonista, jossa sijaitsee Guggenheim-museo. Se on perustettu mesenaatti Peggy Guggenheimin kokoelman varaan, ja se käsittää maineikkaita modernin taiteen teoksia, mm. Calderin mobileita, Picasson ja Braquen kubismia, Duchampin Mona Lisa -postikortin, Magrittea, Pollockia, Rothkoa, Brancusia... Tarvitseeko jatkaa? Istun nyt Ca' Rezzonicossa, 1700-luvun venetsialaiselle taiteelle ja elämäntavalle omistetussa palatsissa. Täällä on Tiepolo poikineen, sisustusesineitä ja infotauluja. Väistämättä rinnastuu kaksi tapaa mesenoida taidetta: historiallinen, taloon ja perheeseen sidottu tapa, jossa jättimäisen talon (ca' eli casa) hallien kattoihin ja seinäpaneeleihin tilataan allegoriset freskot taiteilijalta ja sitten Peggy Guggenheimin tapa, jossa hän ikäänkuin "löysi" uusia kykyjä, ja käytti omaa perittyä omaisuuttaan nälkäänäkevien taiteilijoiden tukemiseen. Joten lähtökohdat ovat erilaiset: Tiepolo tuskin näki nälkää, hänen teoksensa tiukkuvat hyvinvointia jo valmiiksi, kun taas joukko taiteilijoita, joihin modernismit (eritoten jälkikäteen) kiinnittyvät, toimivat käytännössä aika niukoissa aineellisissa puitteissa.
Se ei kuitenkaan ole mikään este reseption todellisuudelle. Siinä missä Tiziano Scarpa ihmetteli, miten venetsialaiset ylipäänsä pysyvät järjissään kaiken tämän kauneuden keskellä, ihmettelee Régis Debray miten kukaan ylipäänsä kykenee näkemään mitään kauneutta Venetsiassa. Tämä kannattaa muistaa, kun näkee selvästi hyvinvoivan amerikkalaispariskunnan (tällä en tarkoita, että he olisivat ylipainoisia) ihmettelemässä Picasson maalausta Le Poet: "Aren't those his eyes, up there?" "They must be!" (Picasson teos on muuten varsin kiinnostava, jota on vaikea banalisoida itseltään edes sillä, että näkee ihmisiä etsimässä sen silmiä, jotka ovat tietysti varsin arvattavassa paikassa, joskin vähän nyrjähtäneinä). Inhimillisten piirteiden etsiminen kubistisista suikaleista tuskin todistaa varsinaisesta kauneudenetsinnästä.
Ja tiedän jo etukäteen, että kun menen Ca' Rezzonicon museoon, kuulen suurissa saleissa OOOH -huudahduksia, kun ihmiset katsovat niska kenossa ylöspäin. Eikä ihme - jumalainen liha taivaasta tuntuu putoavan niskaan, kun katsoo ylöspäin. Trompe l'oeil -efekteillä sokeroidut maalauskset, joiden tuulissa hulmuavat kankaat, täydellisen hyvinvoinnin muokkaamat alastomat, herkän vaaleanpunaihoiset naiset ojentelevat samaan aikaan siroja ja pehmoisia jäseniään sinisellä taivaalla! Ote materiaalista, sen painosta ja keveydestä on aivan toisenlainen kuin Guggenheimin esittelemässä modernissa taiteessa. Tämä nyt on pelkkä esseistinen ajatusleikki, mutta modernismin älyllisyydessä heijastuu pikemminkin materiaalinen niukkuus kuin runsaus. Teosten koko on pienempi, oikeastaan olin yllättynyt siitä, miten pieniä merkittävä osa modernismin suurteoksista on - tai miten vaatimattomista materiaaleista ne on tehty, kollaasi pahvista, vahaliidusta ja jostakin sanomalehtimainoksesta. Analyyttinen kubismi on puolestaan toteutettu kauttaaltaan muutamalla värituubilla, kuten se Picasson runoilijakin - särkyvä fyysinen hahmo tuntuu heijastavan loputtomia sisäisyyksiä, abstrahoivan ihmishahmon piirroksellisiksi viivoiksi ja jopa alkaviksi kirjainhahmoiksi, kenties siihen pisteeseen, jossa abstraktit suunnat lähtevät hakemaan esittävyyttä (hah, käänsin paradigman!) tai siihen, jossa runoilijan mielen voi kuvitella löytävän puitteista kirjainhahmoja, sanahahmoja.
Lähden nyt lämmittelemään Tiepolon kesäiseen valoon, koska modernismin reumaattinen muisto jäätää luita - ainakin jos on aivan märkä ja hyinen veto käy läpi vanhan rakennuksen alakerroksen.
Tulin hetki sitten palazzo Venier dei Leonista, jossa sijaitsee Guggenheim-museo. Se on perustettu mesenaatti Peggy Guggenheimin kokoelman varaan, ja se käsittää maineikkaita modernin taiteen teoksia, mm. Calderin mobileita, Picasson ja Braquen kubismia, Duchampin Mona Lisa -postikortin, Magrittea, Pollockia, Rothkoa, Brancusia... Tarvitseeko jatkaa? Istun nyt Ca' Rezzonicossa, 1700-luvun venetsialaiselle taiteelle ja elämäntavalle omistetussa palatsissa. Täällä on Tiepolo poikineen, sisustusesineitä ja infotauluja. Väistämättä rinnastuu kaksi tapaa mesenoida taidetta: historiallinen, taloon ja perheeseen sidottu tapa, jossa jättimäisen talon (ca' eli casa) hallien kattoihin ja seinäpaneeleihin tilataan allegoriset freskot taiteilijalta ja sitten Peggy Guggenheimin tapa, jossa hän ikäänkuin "löysi" uusia kykyjä, ja käytti omaa perittyä omaisuuttaan nälkäänäkevien taiteilijoiden tukemiseen. Joten lähtökohdat ovat erilaiset: Tiepolo tuskin näki nälkää, hänen teoksensa tiukkuvat hyvinvointia jo valmiiksi, kun taas joukko taiteilijoita, joihin modernismit (eritoten jälkikäteen) kiinnittyvät, toimivat käytännössä aika niukoissa aineellisissa puitteissa.
Se ei kuitenkaan ole mikään este reseption todellisuudelle. Siinä missä Tiziano Scarpa ihmetteli, miten venetsialaiset ylipäänsä pysyvät järjissään kaiken tämän kauneuden keskellä, ihmettelee Régis Debray miten kukaan ylipäänsä kykenee näkemään mitään kauneutta Venetsiassa. Tämä kannattaa muistaa, kun näkee selvästi hyvinvoivan amerikkalaispariskunnan (tällä en tarkoita, että he olisivat ylipainoisia) ihmettelemässä Picasson maalausta Le Poet: "Aren't those his eyes, up there?" "They must be!" (Picasson teos on muuten varsin kiinnostava, jota on vaikea banalisoida itseltään edes sillä, että näkee ihmisiä etsimässä sen silmiä, jotka ovat tietysti varsin arvattavassa paikassa, joskin vähän nyrjähtäneinä). Inhimillisten piirteiden etsiminen kubistisista suikaleista tuskin todistaa varsinaisesta kauneudenetsinnästä.
Ja tiedän jo etukäteen, että kun menen Ca' Rezzonicon museoon, kuulen suurissa saleissa OOOH -huudahduksia, kun ihmiset katsovat niska kenossa ylöspäin. Eikä ihme - jumalainen liha taivaasta tuntuu putoavan niskaan, kun katsoo ylöspäin. Trompe l'oeil -efekteillä sokeroidut maalauskset, joiden tuulissa hulmuavat kankaat, täydellisen hyvinvoinnin muokkaamat alastomat, herkän vaaleanpunaihoiset naiset ojentelevat samaan aikaan siroja ja pehmoisia jäseniään sinisellä taivaalla! Ote materiaalista, sen painosta ja keveydestä on aivan toisenlainen kuin Guggenheimin esittelemässä modernissa taiteessa. Tämä nyt on pelkkä esseistinen ajatusleikki, mutta modernismin älyllisyydessä heijastuu pikemminkin materiaalinen niukkuus kuin runsaus. Teosten koko on pienempi, oikeastaan olin yllättynyt siitä, miten pieniä merkittävä osa modernismin suurteoksista on - tai miten vaatimattomista materiaaleista ne on tehty, kollaasi pahvista, vahaliidusta ja jostakin sanomalehtimainoksesta. Analyyttinen kubismi on puolestaan toteutettu kauttaaltaan muutamalla värituubilla, kuten se Picasson runoilijakin - särkyvä fyysinen hahmo tuntuu heijastavan loputtomia sisäisyyksiä, abstrahoivan ihmishahmon piirroksellisiksi viivoiksi ja jopa alkaviksi kirjainhahmoiksi, kenties siihen pisteeseen, jossa abstraktit suunnat lähtevät hakemaan esittävyyttä (hah, käänsin paradigman!) tai siihen, jossa runoilijan mielen voi kuvitella löytävän puitteista kirjainhahmoja, sanahahmoja.
Lähden nyt lämmittelemään Tiepolon kesäiseen valoon, koska modernismin reumaattinen muisto jäätää luita - ainakin jos on aivan märkä ja hyinen veto käy läpi vanhan rakennuksen alakerroksen.
perjantai 6. elokuuta 2010
Sanapoetiikasta & mittakaavakangastuksesta
Keskustelua on tullut sanarunoudesta niin hirveästi, että en oikein pysty sitä enää seuraamaankaan, siksi tämmöinen hajatelmapostaus.
Minua ovat ilahduttaneet hirveän paljon Karri Kokon ja Henriikka Tavin kirjoitukset omasta sanarunoilustaan - molemmat ovat herättäneet keskustelua ja vastaavat ilmiöön oikeastaan täysin eri puolilta. KK:n kirjoituksessa sanarunous kytkeytyy taidemaailmaan ja sen konseptuaaliseen perinteeseen laajemminkin, eräänlaisena runouden konkretistisena (& minimalistisena) peruslajina, jonka parissa runoilijan on mielekästä työskennellä ja mielekästä myös julkaista prosessuaalista tavaraa. HT:n postauksessa taas välittyy subjektiivinen ote runoilijan rooliin ja sen purkamisen keinoihin sanarunon kautta, ja eritoten kommenteissa on kiinnostavaa pohdintaa blogien statuksesta julkaisualustoina ja yksityisenä, julkisena tai vakavasti otettavana tilana.
nanonen on eri teos kuin se oli toissapäivänä, sillä on enemmän tekijöitäkin ja valtavasti kommentteja. Yhdentoista runoilijan massa on sinällään vakuuttava. Yhteistyössä tuotetuista taideteoksista on joitakin huomioita ilmassa - minusta keskeisin (en muista sen alkuperää, mutta se on sen verran yleinen, ettei asialla varmaankaan ole suurta merkitystä?) on se, että yhteistyöprojekteissa on ihan aito institutionaalinen paino. Kun julkaistaan yhdessä toisten kanssa, näkyy esimerkiksi nanosen kokoisessa yhteistyöblogissa sen merkittävyys ihan yksinkertaisesti osallistuvan massan kautta. Kysymys on perinteisestä, aidosta tekijyydestä - ja jos blogi on julkinen, kyse on myös taideteoksesta. Jos taideteos on luonteeltaan kehkeytyvä, ovat kaikki ajankohdat yhtä sopivia tai sopimattomia sen kommentointiin. Tällaisessa yhteydessä ja useiden ihmisten keskittymisen kohteena sanaruno ei millään voi olla pieni tai vähäinen - turha kursailu siis pois. Samaten eräissä varsin hienoissa teoksissa, kuten Karri Kokon tuotannossa tai hänen mainitsemissaan Cia Rinteen zaroumissa ja Henriikka Tavin Sanakirjassa (ja lisäisin tähän vielä varauksella & tulkinnallisesti Mikael Bryggerin Emilyn, koska koen teoksen erittäin sanasensitiivinä minimalismin tapaan, vaikuttaakohan tähän englanninkielisyys) sanarunous on kyllä todistanut mahdollisuutensa ja vaikutusvoimansa runoudessa. Tämä ei kuitenkaan nähdäkseni poista edellisessä entryssä esille ottamiani kysymyksiä.
Nyt seuraa pelkkiä todella hajanaisia huomioita:
Karri Kokolle, a) "Sanojen runoudesta" -entryyn. Kiitos omakohtaisesta näkökulmasta, ja oman tekemisen taustoittamiseksi; taustoitusta tuli myös kirjallisuuden historiasta, ja se on varmasti monelle lukijalle tarpeellista. Juuri tällaisia tekstejä tarvitaan. Minulla on tähän pari ilmiön kannalta triviaalia kysymystä, jotka minusta kuitenkin toisessa, suuremassa kontekstissa näyttävät olennaisilta: Mikä on sanojen materiaali, ovatko sanat samaa materiaalia keskenään? Mikä on sanan asema perustavana kielellisenä olentona ja onko se asema sanalla? Ja missä kielessä, luetussa, nähdyssä vai lausutussa; ymmärretyssä vai käsittämättömässä?
JA b) "Sanarunojen taksonomiaa (tosikoille)" -entryyn, johon aion vastata kuten tosikon kuuluukin. Nähdäkseni mahdollisuus ja käytetty mahdollisuus luokitella joku ilmiö ja antaa sen muodoille nimiä ei välttämättä vielä tee ilmiöstä merkittävää. Oma positioni on yleisössä, ja olen kyllä pannut merkille, että sanarunojen tekotapoja on erilaisia ja niille voi olla omia nimityksiä tai olla olematta. En kuitenkaan pääse ollenkaan lähemmäksi sanarunoa ilmiönä, vaikka minulle esitettäisiin minkälaisia kaavioita sen rakentumisesta (sanoo nyt ihminen, joka rakastaa retoriikan sanastoja troopeista ja figuureista, joihin sanarunojen typologiakin näyttää osin perustavan). Taksonominen, kuvaileva luokittelu on eri asia kuin ilmiön perustelu ja sen laajemman vaikutuksen arvelu tai luominen.
Karri Kokko puhuu kommentissaan "sosiaalisesta veistoksesta", joka on Joseph Beuysin käsite:
"Tämä kaikki oli hänen 1982 esittelemänsä sosiaalisen veistoksen käsitteen taustalla. ”Väitän, että käsite ’sosiaalinen veistos’, on aivan uudenlainen taideluokitus...voin jopa huutaa: tulevaisuudessa ei maan päällä ole jäljellä minkäänlaista elinvoimasta veistotaidetta, jollei se huomioi elävää sosiaalista organismia elollisena olentona. Tämä on ajatus kokonaistaideteoksesta, jossa kaikki ihmiset ovat taiteilijoita”, hän julisti."
(lainaus Taide-lehdestä)
Tällaisen idealismin minäkin mieltäisin mielelläni osaksi sanarunoa, joka on niin lähellä erilaisia verbaalisia perinteitä ja periaatteessa sen ei edes tarvitsisi olla mitään "runoa". Se on lähellä sitä rajaa, jossa instituutio häviää ja tilalla on "vain" kieli. Kuitenkin sen nimi on "sanaruno". Kuitenkin sanarunous on minulle, lukijana, institutionaalinen laji, jota tuottaa ja puoltaa runoilijoiden keskinäinen sosiaalinen yhteisö, ei siis tämä meidän kokonainen kieliyhteisömme. Tämä on siis, korostan, kokemukseni lukijana.
Jos koen, etten voi luottaa runoilijoiden avoimuuteen periaatteidensa suhteen, minun on myöskin vaikeaa säästyä sanarunoblogin lukijuuteen liittyvästä vahvasta ulkopuolisuuden ja typerryksen tunteesta, mikä viittaa pikemminkin sosiaaliseen kuin esteettiseen kokemukseen - miten siis sivullisen lukijan kokemus voidaan siirtää sosiaalisesta (ulkopuolisuudesta, jopa ironian kohteeksi joutumisesta) esteettiseen (luottamuksen ja rohkeuden tila). Olen siis lukenut sanarunoja irrallisina teksteinä, mutta lukutapa ei toimi, koska sanarunolaji kokonaisuudessaan liittyy tekijöiden (suhteellisen laajaan) piiriin, jonka lukutapaa minulla ei ole.
Sanotaan usein, että kun kriitikko ymmärtää teosta, hän myös useammin kiittää sitä. En yhdy tähän varauksetta, koska on asioita, jotka voi mainiosti ymmärtää mutta olla silti eri mieltä, mutta omasta puolestani väitän, että sanarunon tuottama lukijakokemus voisi poetiikan esille kirjoittamisen kautta siirtyä useammassa tapauksessa kuitenkin hyväksyvälle puolelle. Puhumattakaan niistä hyödyistä, joita avoin ajatustyö voisi tuottaa tälle lajille, runoblogaukselle ylipäätänsä ja sille instituutiokriittisyydelle, jota tässä on peräänkuulutettu.
Syntyy paradoksinen tilanne: sanarunon pitää luottaa sanan auraattisuuteen ja ilmaisuvoimaan, mutta sitä ei sitten kuitenkaan voi tehdä selittelemättä - vähän samaan tapaan kuin abstrakti modernismi luottaa kuvataideteoksen nonverbaalisuuteen ja teoksen lähes uskonnolliseen säteilyyn, mutta ei ole pystynyt ajamaan sitä läpi taidemaailmaan ilman runsasta puhetta kokemuksellisuuden sanattomuudesta (tästä on kirjoittanut suomeksi vaikkapa Altti Kuusamo).
Minua ovat ilahduttaneet hirveän paljon Karri Kokon ja Henriikka Tavin kirjoitukset omasta sanarunoilustaan - molemmat ovat herättäneet keskustelua ja vastaavat ilmiöön oikeastaan täysin eri puolilta. KK:n kirjoituksessa sanarunous kytkeytyy taidemaailmaan ja sen konseptuaaliseen perinteeseen laajemminkin, eräänlaisena runouden konkretistisena (& minimalistisena) peruslajina, jonka parissa runoilijan on mielekästä työskennellä ja mielekästä myös julkaista prosessuaalista tavaraa. HT:n postauksessa taas välittyy subjektiivinen ote runoilijan rooliin ja sen purkamisen keinoihin sanarunon kautta, ja eritoten kommenteissa on kiinnostavaa pohdintaa blogien statuksesta julkaisualustoina ja yksityisenä, julkisena tai vakavasti otettavana tilana.
nanonen on eri teos kuin se oli toissapäivänä, sillä on enemmän tekijöitäkin ja valtavasti kommentteja. Yhdentoista runoilijan massa on sinällään vakuuttava. Yhteistyössä tuotetuista taideteoksista on joitakin huomioita ilmassa - minusta keskeisin (en muista sen alkuperää, mutta se on sen verran yleinen, ettei asialla varmaankaan ole suurta merkitystä?) on se, että yhteistyöprojekteissa on ihan aito institutionaalinen paino. Kun julkaistaan yhdessä toisten kanssa, näkyy esimerkiksi nanosen kokoisessa yhteistyöblogissa sen merkittävyys ihan yksinkertaisesti osallistuvan massan kautta. Kysymys on perinteisestä, aidosta tekijyydestä - ja jos blogi on julkinen, kyse on myös taideteoksesta. Jos taideteos on luonteeltaan kehkeytyvä, ovat kaikki ajankohdat yhtä sopivia tai sopimattomia sen kommentointiin. Tällaisessa yhteydessä ja useiden ihmisten keskittymisen kohteena sanaruno ei millään voi olla pieni tai vähäinen - turha kursailu siis pois. Samaten eräissä varsin hienoissa teoksissa, kuten Karri Kokon tuotannossa tai hänen mainitsemissaan Cia Rinteen zaroumissa ja Henriikka Tavin Sanakirjassa (ja lisäisin tähän vielä varauksella & tulkinnallisesti Mikael Bryggerin Emilyn, koska koen teoksen erittäin sanasensitiivinä minimalismin tapaan, vaikuttaakohan tähän englanninkielisyys) sanarunous on kyllä todistanut mahdollisuutensa ja vaikutusvoimansa runoudessa. Tämä ei kuitenkaan nähdäkseni poista edellisessä entryssä esille ottamiani kysymyksiä.
Nyt seuraa pelkkiä todella hajanaisia huomioita:
Karri Kokolle, a) "Sanojen runoudesta" -entryyn. Kiitos omakohtaisesta näkökulmasta, ja oman tekemisen taustoittamiseksi; taustoitusta tuli myös kirjallisuuden historiasta, ja se on varmasti monelle lukijalle tarpeellista. Juuri tällaisia tekstejä tarvitaan. Minulla on tähän pari ilmiön kannalta triviaalia kysymystä, jotka minusta kuitenkin toisessa, suuremassa kontekstissa näyttävät olennaisilta: Mikä on sanojen materiaali, ovatko sanat samaa materiaalia keskenään? Mikä on sanan asema perustavana kielellisenä olentona ja onko se asema sanalla? Ja missä kielessä, luetussa, nähdyssä vai lausutussa; ymmärretyssä vai käsittämättömässä?
JA b) "Sanarunojen taksonomiaa (tosikoille)" -entryyn, johon aion vastata kuten tosikon kuuluukin. Nähdäkseni mahdollisuus ja käytetty mahdollisuus luokitella joku ilmiö ja antaa sen muodoille nimiä ei välttämättä vielä tee ilmiöstä merkittävää. Oma positioni on yleisössä, ja olen kyllä pannut merkille, että sanarunojen tekotapoja on erilaisia ja niille voi olla omia nimityksiä tai olla olematta. En kuitenkaan pääse ollenkaan lähemmäksi sanarunoa ilmiönä, vaikka minulle esitettäisiin minkälaisia kaavioita sen rakentumisesta (sanoo nyt ihminen, joka rakastaa retoriikan sanastoja troopeista ja figuureista, joihin sanarunojen typologiakin näyttää osin perustavan). Taksonominen, kuvaileva luokittelu on eri asia kuin ilmiön perustelu ja sen laajemman vaikutuksen arvelu tai luominen.
Karri Kokko puhuu kommentissaan "sosiaalisesta veistoksesta", joka on Joseph Beuysin käsite:
"Tämä kaikki oli hänen 1982 esittelemänsä sosiaalisen veistoksen käsitteen taustalla. ”Väitän, että käsite ’sosiaalinen veistos’, on aivan uudenlainen taideluokitus...voin jopa huutaa: tulevaisuudessa ei maan päällä ole jäljellä minkäänlaista elinvoimasta veistotaidetta, jollei se huomioi elävää sosiaalista organismia elollisena olentona. Tämä on ajatus kokonaistaideteoksesta, jossa kaikki ihmiset ovat taiteilijoita”, hän julisti."
(lainaus Taide-lehdestä)
Tällaisen idealismin minäkin mieltäisin mielelläni osaksi sanarunoa, joka on niin lähellä erilaisia verbaalisia perinteitä ja periaatteessa sen ei edes tarvitsisi olla mitään "runoa". Se on lähellä sitä rajaa, jossa instituutio häviää ja tilalla on "vain" kieli. Kuitenkin sen nimi on "sanaruno". Kuitenkin sanarunous on minulle, lukijana, institutionaalinen laji, jota tuottaa ja puoltaa runoilijoiden keskinäinen sosiaalinen yhteisö, ei siis tämä meidän kokonainen kieliyhteisömme. Tämä on siis, korostan, kokemukseni lukijana.
Jos koen, etten voi luottaa runoilijoiden avoimuuteen periaatteidensa suhteen, minun on myöskin vaikeaa säästyä sanarunoblogin lukijuuteen liittyvästä vahvasta ulkopuolisuuden ja typerryksen tunteesta, mikä viittaa pikemminkin sosiaaliseen kuin esteettiseen kokemukseen - miten siis sivullisen lukijan kokemus voidaan siirtää sosiaalisesta (ulkopuolisuudesta, jopa ironian kohteeksi joutumisesta) esteettiseen (luottamuksen ja rohkeuden tila). Olen siis lukenut sanarunoja irrallisina teksteinä, mutta lukutapa ei toimi, koska sanarunolaji kokonaisuudessaan liittyy tekijöiden (suhteellisen laajaan) piiriin, jonka lukutapaa minulla ei ole.
Sanotaan usein, että kun kriitikko ymmärtää teosta, hän myös useammin kiittää sitä. En yhdy tähän varauksetta, koska on asioita, jotka voi mainiosti ymmärtää mutta olla silti eri mieltä, mutta omasta puolestani väitän, että sanarunon tuottama lukijakokemus voisi poetiikan esille kirjoittamisen kautta siirtyä useammassa tapauksessa kuitenkin hyväksyvälle puolelle. Puhumattakaan niistä hyödyistä, joita avoin ajatustyö voisi tuottaa tälle lajille, runoblogaukselle ylipäätänsä ja sille instituutiokriittisyydelle, jota tässä on peräänkuulutettu.
Syntyy paradoksinen tilanne: sanarunon pitää luottaa sanan auraattisuuteen ja ilmaisuvoimaan, mutta sitä ei sitten kuitenkaan voi tehdä selittelemättä - vähän samaan tapaan kuin abstrakti modernismi luottaa kuvataideteoksen nonverbaalisuuteen ja teoksen lähes uskonnolliseen säteilyyn, mutta ei ole pystynyt ajamaan sitä läpi taidemaailmaan ilman runsasta puhetta kokemuksellisuuden sanattomuudesta (tästä on kirjoittanut suomeksi vaikkapa Altti Kuusamo).
keskiviikko 4. elokuuta 2010
Vitsi(l)kiö eli sanarunoutta tunteville
Siinä vaiheessa, kun tunnetut ja näkyvät suomalaiset runoilijat tempaisevat ja perustavat sanarunoblogin (nanonen), on pieni virittelylaji jollain tasolla etabloitunut ja näin ollen varmasti valmis ottamaan vastaan kritiikkiä. Yksittäinen sanaruno sellaisenaan on hankala kritiikin kohde, on siis helpompi puhua ilmiöstä. Asia on sikälikin tuore, että tuoreimmassa Tuli & Savu -lehdessä ilmestyi sanarunoja käsittelevä juttu otsikolla "Suominimalismi". Pidän tässä nyt perinteiset kirjamuotoiset teokset juttuni ulkopuolella, vaikka minimalismi elää myös runokirjoissa.
Sanaruno on herättänyt puolijulkista keskustelua yhteisöpalvelussa (3.8.2010), olen käyttänyt keskustelua pohjana tähän juttuun. Sanaruno puolustautuu vetoamalla vapaaseen, luovaan tilaan ja puhumalla (sa)nasevuuksien hyväätekevyydestä: suhde kieleen muuttuu herkemmäksi, kielen potentiaalit tulevat näkyviksi. Näiden perustelujen myötä on edelleen vaikea ymmärtää minkä takia sanarunoja tuodaan voimakkaasti ja runsaasti esille - tällä hetkellä ne ovat ainakin blogistanin päällekäyvin runotendenssi. Varmasti osasyy on muodon helppous ja nopeus, kunhan keksaisee ja painaa muutamaa nappia, niin tadam, kas runo. En sinänsä puolla romanttista käsitystä runoilijasta säkeiden mehustelijana, joka vatvoo tekstinsä parissa vuosikausia ennenkuin päästää sen käsistään, vaikka siinä onkin jotain hienoa. Hyvää voi olla myös nopeus. Helppouden ja nokkeluuksien viljelemisen puolesta onkin jo vaikeampi puhua.
Runonnistumiset ja sanapeliikkeet
On minulla suosikkejakin sanarunojen joukossa. Mikael Bryggerin
kuumaailmapallo
Runo on nimetty "Objekti 1". Nimeäminen liittää sen taiteen laajempaan minimalismiin ja sen olemus tuo siihen lisäksi valtavat avaruudelliset ulottuvuudet pieneen tilaan.
Myös tämä Kristian Blombergin
a
r
v
o s t e l u
tai esimerkiksi Henriikka Tavin päättäväinen miniruno:
pää
määrä
tie
toinen
.
Yksittäiset sanarunot voivat siis olla mieleenpainuvia ja hyviä, merkityksellisiä tekstejä. Mutta ne tarvitsevat monesti muutakin - Blombergin teksti vaikuttaa varteenotettavalta osittain siksi, että se liittyy akuutin poliittisesti yliopistomaailmaan (tagi yliopistouudistus ja L-runon alle syntynyt keskustelu puhuvat puolestaan). Tämä L-runo on hyvä esimerkki mielekkäästä kontekstualisoinnista ja oivalluksesta - pienessä tilassa se pystyy mielestäni täyttämään vähintään sen minimin, mitä tekstin pitäminen varteenotettavana runoutena ja runollisena eleenä edellyttää. Oivallus ei rajoitu vain löysään puheeseen kielen luontaisesta taskuuntuvuudesta, taivuteltavuudesta tai leikillisyydestä, vaan se liikuttaa myös yliopistomaailman, markkinatalouden, mielikuvateollisuuden ja menestyksen alueita, on siis ulottuvainen omassa rajallisuudessaan.
Yksittäisistä sanarunoista on yleensä paha sanoa mitään, koska suurin osa niistä on helposti ohitettavaa hälyä, joka tuo esiin lähinnä mahdollisuuden monistaa oivallusta loputtomiin. Jos kielen herkkyysalueita etsitään, osaavathan myös mainosnikkarit ja Matti helppoine ristikkoineen leikitellä. Samanlaista kielellistä herkkyyttä löytää esimerkiksi vitsikirjoista, kuten siitäkin anekdootista, jossa lehmä kysyi poliisilta saako ammua, ja poliisi totesi että ilman muuta. Lehmä siihen että am, am, am. Tämä on tietysti hieman laaja sanarunoksi, mutta peli kielen logiikalla on täysin rinnasteinen. Kielen leikillinen, uppoava ja erkaneva potentiaali on selvä asia. Mutta mihin se tarvitsee runousinstituution suojelusta?
(SUO)Minimalismi taiteen ilmiönä
"Suominimalismi" -artikkeli Tuli & Savussa nojaa ennen kaikkea sanarunouden formaaleihin piirteisiin. Sanarunous on siinä otettu annettuna osana runouden instituutiota, vaikkakin sen status blogisormiharjoitelmina tulee myös esille. Kuitenkin: jos runoilijat roolinsa takaa tuottavat tekstejä julkisuuteen, ne on silloin otettava runoutena. Puolijulkisuudessa voidaan oikeuttaa omaa toimintaa harrasteluna tai kivana juttuna, mutta kasaantuvissa blogiteoksissa ei harrastelijamaisuus mitenkään välity, vaan runoilijat käyttävät julkista tilaa sanarunojen tekemiseen. Kyse on osittain sosiaalisesta tilauksesta, kuitenkaan lukijoilla ei ole juurikaan välineitä panna tätä sanailoa paikalleen, kun keskustelutkin käydään salamyhkäisesti omissa piireissä (kun niitä käydään). Julkisuuteen tuotetaan niukkoja tekstejä, joiden pitäisi itsessään riittää runoudeksi. Että näinkö ne Hesarin sedät ovat olleet aivan oikeassa, kun ovat puhuneet uuden runon sisäänpäinlämpiävyydestä, mukakriittisyydestä ja hekottelevuudesta!
Minimalistiset taideteokset ovat sananmukaisesti vähäeleisiä. Etenkin kuvataiteen ja arkkitehtuurin puolella teoksen mittakaava tuppaa olemaan pikemminkin suuri kuin pieni - minimalistinen ei siis tarkoita pienikokoista. Eritoten kuvataiteessa siihen kuuluu erottamattomasti tietynlainen monumentaalisuus, jossa yksittäinen teos hallitsee tilaa - oli kyseessä sitten plastinen teos tai taulumaalaus. Osa teoksen monumentaalista luonnetta on usein sen niukka ilmaisukieli, yksinkertainen muoto tai materiaalivalinta, pyrkimys ilmaista kantava idea mahdollisimman karuilla puitteilla ja luomatta merkitysverkostoa teoksen ulkopuolelle. Minimalismin esillepanoperinne on niin ikään totunnaisesti korostanut teosten partikulaarisuutta, ja siksi minimalistiset teokset ovat usein saaneet runsaasti näyttelytilaa ympärilleen, tai tila on järjestetty niiden ehdoilla. Ehkä minimalistisen idean on katsottu kääntyvän itseään vastaan, jos tilaa alkaa hallita piskuisten teosten joukko. Niukkuudesta tulee runsautta, ja vielä varsin monomaanista runsautta, jos useita teoksia ikäänkuin monistetaan samalla idealla tai ideanipulla. Tämä on oikeastaan se keskeinen asia, joka nähdäkseni luonnehtii suominimalismia edustavia blogeja. Kuitenkin "minimalismin" käyttäminen kattokäsitteenä antaa runojen vihkiytymättömälle yleisölle merkin perinteestä, johon kirjoittaudutaan ja josta näiden runotekojen ymmärtäminen voi lähteä.
Sanarunous on pikemminkin tekoja kuin tekstejä, tai tekosia kuin teoksia, ja se on jotakuinkin täysin sivussa varsinaisesta, vakavastiotettavasta runoudesta, jota sen tekijät kuitenkin tekevät. Kenties voidaan puhua jopa teoskriittisestä lajista, mutta se nyt ei aivan pidä paikkaansa, koska sanarunopohjaisia teoksia on olemassa. Sanarunon tekijät vetoavat harrasteluargumenttiin. Eli sikäli sanarunotulvaa ei saisi ottaa vakavasti millään tasolla, koska runoilijat kuitenkin haluavat edelleen rajata hienot ja oikeat teoksensa kansien sisälle mutta samalla he haluavat varata itselleen alueen julkiseen runoustoimintaan, jota ei pitäisi ottaa liian vakavasti runoutena.
Sanarunon tavallisesti antielegantin tiiviyden voi myös käsittää parodioivan esimerkiksi modernismiin vakiintunutta tiivistämisen ihannetta - tämä olisi mielestäni kuitenkin vahva ylitulkinta, koska sanarunouden ympäristöstä ei löydy jälkeäkään tällaisesta ohjelmallisuudesta. On myös kuulunut puhetta sanarunotteista pikku kiusana, joka kohdistuu institutionaalisuuteen ja ryppyotsaisuuteen - ja tietysti myös onnistuu siinä, koska sanarunoutta kritisoiva on automaattisesti turhantärkeä tosikko, joka samastuu "instituutioon". Sanarunoutta on vaikea ottaa vakavasti myöskään instituutiokritiikkinä, koska sen tekijät eivät kuitenkaan kiistä instituution perinteisiä laadullisia rajoja - muutoin kuin puskemalla vasemman käden pikkusormiharjoituksia ilmoille ja antamalla niille runouden nimen. Kiitokset otetaan instituutiolta vastaan kuitenkin pystyrinnoin.
Vastarintaproteesi
Tietysti voidaan kysyä mikä vastarinta on niin merkittävää, että se aidosti huojuttaa instituutiota, tai pitääkö taiteena (runous) julkaistun vastarinnan olla myös esteettisesti merkittävää. Tokihan ymmärrän, että sanarunot rakentuvat ja arkistoituvat massoiksi ja laumoiksi - mikä taas ainakin kyseenalaistaa niiden statuksen klassisesti ymmärrettynä minimalismina. Suhtaudun vastarinta-argumenttiinkin varauksella, koska nämä samat runoilijat ja uudet riippumattomat julkaisumuodot (kuten blogit) ovat jo huojuttaneet runouden instituutiota, monellakin tavalla. Kustannusmaailma on muuttumassa, ja runous on ollut prosessissa vaa'ankieliasemassa, se on pienenä ja tuottamattomana lajina ollut herkkä hakemaan uusia julkaisuväyliä. Tavallaan perinteinen kustannusmaailma ja kritiikki on jo hävinnyt taistelun tästä pienestä mutta perinteisesti arvovaltaisesta alueesta. Vai puhutaanko tässä nyt vielä pienemmästä instituution osa-alueesta? Siitä, että osa runoilijoista ja etenkin merkittävä osa lukijoista haluaa vielä ottaa runonsa jotenkin vakavasti? Siitäkö, että merkittävä osa nykyrunoilijoista ei millään usko itse olevansa ns. oikeita runoilijoita, joiden teoksilla, teoksennuksilla ja sanomisilla voisi olla laajempaakin merkitystä muutoin kuin Hesarin setien kyynisyyden oikeuttajina?
Eräs väistämätön seikka sisältyy lukijalähtöiseen näkökulmaan. Kenties runoilijat haluavat viestittää meille rajoittuneemmille, että mekin osaamme tekaista runoja. Sanarunon idea on simppeli, sen tekemiseen ei tarvita runoilijan asemaa, saati sitten taitoja. Minustakin sanaleikit ovat lystikkäitä ja rentouttavia, mutta jostain syystä minua ahdistaisi ajatus astua sisään johonkin tuottavaan runoilijuuteen tai runouden instituutioon siksi, että pystyn leikkimään kielellisiä leikkejä tai haluan leikkiä niitä. Toivottavasti kaikesta kielellisestä leikittelystä ei sentään tarvitse tulla runoutta, joka todellakin edelleen on osa länsimaista taideinstituutiota, johon sisältyy paljon näkymättömiä ja näkyviä statuksia.
Runoilijat itsekin "leikkivät" amatööriä sanarunojen varjolla, ja ovat sitä mieltä, että huolimattoman ja hupaisan tekemisen voi kuitenkin julkaista runoutena. Puolivillaisuus vastarinnan ja leväperäisyys kapinan muotona ovat tietysti varsin viehättäviä keksintöjä, joskin näen tämänmuotoisen runoudeksi nimetyn vastarinnan lähinnä ruokkivan niitä ennakkoluuloja, joista nykyrunous (tai kapeammin kokeellinen runous, HS:n nimeämänä "uusi runous") on yrittänyt päästä eroon.
Internetsiminen
Blogipohjilta runous on tietysti avoin käsite. Se ruokkii muotoja ja kasvustoja, jotka voidaan lukea tai olla lukematta runoudeksi verekseltään tai myöhemmin. Kuitenkin runoilijoiden yhdessä, siis kollektiivisesti, julkaisema "runoudeksi" nimetty blogi asettaa välittömästi suunnan ja jopa velvoitteen tarkastella sen sisältämiä tekstejä ja elehdintää runoutena. Kaikki runoutta seuraavat tietävät myös, että runoutta on internetissä. En suoraan sanottuna haluaisi olla se internetrunouden etsijä, joka ajattelee löytävänsä netistä jotain tyylikästä avantgardea, jota mikään iso talo ei suostu julkaisemaan. Saattaapa olla edessä melkomoinen antikliimaksi.
Tietysti avantgarden historiassa on useitakin tapauksia, joissa katsoja/kriitikko on voinut ykskantaan todeta, että lapsen raapustelua / kesy gorillakin kykenee tähän / minäkin kykenen tähän. Sellaiset tilanteet eivät ole aina hedelmättömiä, pikemminkin päin vastoin: niillä on tapana johtaa kysymykseen siitä, mitä taiteella kulloinkin tarkoitetaan. Tässä sanarunotilanteessa erona esim. taidegalleriaan on kuitenkin se, että ilmaisen blogialustan status taiteen esittämisen paikkana ei ole vakiintunut. Kuitenkin esim. nanonen -blogin tapauksessa taiteellisuuden takaa kirjoittajien nimilista, siitäkin huolimatta, että useat tekijät esiintyvät etunimillään. Siksi tämänkaltaiset yritykset saa arvioida taiteena, suorastaan tulee, koska ne kuuluvat silloin taidemaailman kollektiivisen puheen JA vastuun piiriin; etenkin kun "Suominimalismi" on nostettu esille myös alan johtavassa lehdessä - kylläkin alakulttuurina, mutta selvästi runouden piiriin kuuluvana alakulttuurina. Väistöliike runoilijuudesta harrastajuuteen käy siksi varsin vaikeaksi ja todellakin vaikuttaa vain väistöliikkeeltä, eikä suinkaan miltään vapaan tilan lunastamiselta omille joukoille.
Tietysti nanonen on toistaiseksi aika pieni runokokonaisuus, juurihan se avattiin. Samat tekijät ovat kuitenkin tehneet vastaavaa runoutta omissa blogeissaan ja yhteisöpalveluissa. Sanarunouteen kuuluu myös kommentointi, usein toisella sanarunolla, tai sitten toteamalla, että joku teksti on hyvä - kuten tässä (lainaan koko merkinnän, kehyksineen):
Itse runo on "kyyn eleet", joka sinänsä on klassinen runollisen kielen purkumuoto, eikä niinkään tekijänsä tuottama taideruno. Kommentti "oho onpa hieno" kirjoittautuu osaksi samaa runoa, ja kirjaimellisella tasolla se väittää, että Harry Salmenniemi on peräti häikäistynyt ja yllättynyt ("oho") "kyyn eleet" -runon upeudesta. Niin, eihän se turhaan ole klassikko, tai kansanruno, tai mitä lie. Kuitenkin runoilijoiden muodostama sosiaalinen alue, jossa runoutena ensinnäkin esitetään kamaa, joka saa lukijan tuntemaan itsensä hiukkasen typeräksi (kun minä en nyt tajua mikä tässä on niin hienoa) ja sitten vielä runoilija taputtaa toista selkään tällaisesta upeudesta. Onko kommentoija vilpitön? Voinko minä tietää sen? Väittääkö tekijä nyt omakseen tekstiä, joka on kuitenkin varsin tunnettu suullisessa perinteessä?
Kysymykset ovat tietysti typeriä, mutta niihin ei oikeastaan voi suhtautua typerinä kysymyksinä niin kauan, kun runoilijat edelleen ovat itse tarkkoja "oikeista" oivalluksistaan, jotka todellakin ovat heidän työtään. Ja runoilijat myös odottavat (meiltä) kriitikoilta rehellisyyttä, tarkkuutta, oikeutettuja luentoja ja mielellään ymmärrystäkin. Se kuuluu tavallaan alan sosiaaliseen sopimukseen. Minä oletan, että runoilijoina toimivat henkilöt tekevät runoina julkaisemansa tavaran tosissaan ja minulla on täysin jakamaton oikeus ottaa ne juuri niin tosikkomaisesti taiteena kuin sopivaksi katson, etenkin kun taideinstituutio on täysin vakavissaan käynyt keskustelua näistä aikaisemminkin.
Kun alan pohtia näitä kysymyksiä tykönäni, minulle tulee hitusen nenästä vedetty olo. Miksi ylipäänsä suhtaudun mihinkään vakavasti, tämähän vaatisi minulta nyt sitä leikkimielisen itseironista otetta, että nyt vaikka vähän pohtisin että kannattaako minun nyt ottaa tätä runostelua niin vakavasti, haluanko todella olla jonkun tosikkoinstituution portinvartija. Tietenkään tosikkoa ei kukaan ota vakavasti, koska kaikki kuitenkin tietävät hänet tosikoksi. Miksi minunkaan pitäisi ottaa vakavasti mitään, mitä runoilijat tekevät? Heille tärkeitä runouksia ovat myös nämä versovat yhdessäolomuodot, jotka meidän ulkopuolisten silmään sattuvat enemmänkin sulkevana sisäpiiritouhuna kuin minään kieltä ja runoa demokratisoivana kapinana. Parhaimmillaan kriittiset liikkeet ovat avoimia ja läpinäkyviä, niiden diskurssia pystyy riittävällä tasolla seuraamaan, ymmärtämään ja siihen voi jopa osallistua. Sanarunous ei ainakaan tällaisena instituutiovastaisena liikkeenä toimi, se tapahtuu siinä instituutiossa, jonka kritiikkiä se muka nyt on viljelemässä.
Sanarunot eleinä ja selkääntaputteluina ovat näkyviä ja julkisia, keskustelu niistä runoutena ei ole. Runous ei ole vain sitä, mitä tekijät tekevät vaan myös sitä, mitä yleisö lukee. Positiivinen ja avartava lukukokemus voi jäädä välistä, jos lukija kokee olevansa vanhan instituution vartija, ja ulkopuolinen tästä kivasta vitsistä ja vieläpä ilonpilaaja. Runoilijat haluavat instituution edut: kirjoja julki, arvosteluja lehtiin, teoksia myyntiin kirjakauppoihin, julkisiin tiloihin esiintymään runoilijoina, apurahoja, mainetta. Instituutiolla on kuitenkin muitakin tehtäviä kuin runoilijuuden ylläpitäminen, ja tämmöinen kitkerä tosikkoilu on tietysti niistä ikävimpiä. Instituutio ei kuitenkaan ole mikään kasvoton tukahdutuslaitos, vaan suojaava, keskusteleva ja elävä mekanismi, jonka toimintaa muovaa ja määrittää jokainen siihen osallistuva.
Sanaruno on herättänyt puolijulkista keskustelua yhteisöpalvelussa (3.8.2010), olen käyttänyt keskustelua pohjana tähän juttuun. Sanaruno puolustautuu vetoamalla vapaaseen, luovaan tilaan ja puhumalla (sa)nasevuuksien hyväätekevyydestä: suhde kieleen muuttuu herkemmäksi, kielen potentiaalit tulevat näkyviksi. Näiden perustelujen myötä on edelleen vaikea ymmärtää minkä takia sanarunoja tuodaan voimakkaasti ja runsaasti esille - tällä hetkellä ne ovat ainakin blogistanin päällekäyvin runotendenssi. Varmasti osasyy on muodon helppous ja nopeus, kunhan keksaisee ja painaa muutamaa nappia, niin tadam, kas runo. En sinänsä puolla romanttista käsitystä runoilijasta säkeiden mehustelijana, joka vatvoo tekstinsä parissa vuosikausia ennenkuin päästää sen käsistään, vaikka siinä onkin jotain hienoa. Hyvää voi olla myös nopeus. Helppouden ja nokkeluuksien viljelemisen puolesta onkin jo vaikeampi puhua.
Runonnistumiset ja sanapeliikkeet
On minulla suosikkejakin sanarunojen joukossa. Mikael Bryggerin
kuumaailmapallo
Runo on nimetty "Objekti 1". Nimeäminen liittää sen taiteen laajempaan minimalismiin ja sen olemus tuo siihen lisäksi valtavat avaruudelliset ulottuvuudet pieneen tilaan.
Myös tämä Kristian Blombergin
a
r
v
o s t e l u
tai esimerkiksi Henriikka Tavin päättäväinen miniruno:
pää
määrä
tie
toinen
.
Yksittäiset sanarunot voivat siis olla mieleenpainuvia ja hyviä, merkityksellisiä tekstejä. Mutta ne tarvitsevat monesti muutakin - Blombergin teksti vaikuttaa varteenotettavalta osittain siksi, että se liittyy akuutin poliittisesti yliopistomaailmaan (tagi yliopistouudistus ja L-runon alle syntynyt keskustelu puhuvat puolestaan). Tämä L-runo on hyvä esimerkki mielekkäästä kontekstualisoinnista ja oivalluksesta - pienessä tilassa se pystyy mielestäni täyttämään vähintään sen minimin, mitä tekstin pitäminen varteenotettavana runoutena ja runollisena eleenä edellyttää. Oivallus ei rajoitu vain löysään puheeseen kielen luontaisesta taskuuntuvuudesta, taivuteltavuudesta tai leikillisyydestä, vaan se liikuttaa myös yliopistomaailman, markkinatalouden, mielikuvateollisuuden ja menestyksen alueita, on siis ulottuvainen omassa rajallisuudessaan.
Yksittäisistä sanarunoista on yleensä paha sanoa mitään, koska suurin osa niistä on helposti ohitettavaa hälyä, joka tuo esiin lähinnä mahdollisuuden monistaa oivallusta loputtomiin. Jos kielen herkkyysalueita etsitään, osaavathan myös mainosnikkarit ja Matti helppoine ristikkoineen leikitellä. Samanlaista kielellistä herkkyyttä löytää esimerkiksi vitsikirjoista, kuten siitäkin anekdootista, jossa lehmä kysyi poliisilta saako ammua, ja poliisi totesi että ilman muuta. Lehmä siihen että am, am, am. Tämä on tietysti hieman laaja sanarunoksi, mutta peli kielen logiikalla on täysin rinnasteinen. Kielen leikillinen, uppoava ja erkaneva potentiaali on selvä asia. Mutta mihin se tarvitsee runousinstituution suojelusta?
(SUO)Minimalismi taiteen ilmiönä
"Suominimalismi" -artikkeli Tuli & Savussa nojaa ennen kaikkea sanarunouden formaaleihin piirteisiin. Sanarunous on siinä otettu annettuna osana runouden instituutiota, vaikkakin sen status blogisormiharjoitelmina tulee myös esille. Kuitenkin: jos runoilijat roolinsa takaa tuottavat tekstejä julkisuuteen, ne on silloin otettava runoutena. Puolijulkisuudessa voidaan oikeuttaa omaa toimintaa harrasteluna tai kivana juttuna, mutta kasaantuvissa blogiteoksissa ei harrastelijamaisuus mitenkään välity, vaan runoilijat käyttävät julkista tilaa sanarunojen tekemiseen. Kyse on osittain sosiaalisesta tilauksesta, kuitenkaan lukijoilla ei ole juurikaan välineitä panna tätä sanailoa paikalleen, kun keskustelutkin käydään salamyhkäisesti omissa piireissä (kun niitä käydään). Julkisuuteen tuotetaan niukkoja tekstejä, joiden pitäisi itsessään riittää runoudeksi. Että näinkö ne Hesarin sedät ovat olleet aivan oikeassa, kun ovat puhuneet uuden runon sisäänpäinlämpiävyydestä, mukakriittisyydestä ja hekottelevuudesta!
Minimalistiset taideteokset ovat sananmukaisesti vähäeleisiä. Etenkin kuvataiteen ja arkkitehtuurin puolella teoksen mittakaava tuppaa olemaan pikemminkin suuri kuin pieni - minimalistinen ei siis tarkoita pienikokoista. Eritoten kuvataiteessa siihen kuuluu erottamattomasti tietynlainen monumentaalisuus, jossa yksittäinen teos hallitsee tilaa - oli kyseessä sitten plastinen teos tai taulumaalaus. Osa teoksen monumentaalista luonnetta on usein sen niukka ilmaisukieli, yksinkertainen muoto tai materiaalivalinta, pyrkimys ilmaista kantava idea mahdollisimman karuilla puitteilla ja luomatta merkitysverkostoa teoksen ulkopuolelle. Minimalismin esillepanoperinne on niin ikään totunnaisesti korostanut teosten partikulaarisuutta, ja siksi minimalistiset teokset ovat usein saaneet runsaasti näyttelytilaa ympärilleen, tai tila on järjestetty niiden ehdoilla. Ehkä minimalistisen idean on katsottu kääntyvän itseään vastaan, jos tilaa alkaa hallita piskuisten teosten joukko. Niukkuudesta tulee runsautta, ja vielä varsin monomaanista runsautta, jos useita teoksia ikäänkuin monistetaan samalla idealla tai ideanipulla. Tämä on oikeastaan se keskeinen asia, joka nähdäkseni luonnehtii suominimalismia edustavia blogeja. Kuitenkin "minimalismin" käyttäminen kattokäsitteenä antaa runojen vihkiytymättömälle yleisölle merkin perinteestä, johon kirjoittaudutaan ja josta näiden runotekojen ymmärtäminen voi lähteä.
Sanarunous on pikemminkin tekoja kuin tekstejä, tai tekosia kuin teoksia, ja se on jotakuinkin täysin sivussa varsinaisesta, vakavastiotettavasta runoudesta, jota sen tekijät kuitenkin tekevät. Kenties voidaan puhua jopa teoskriittisestä lajista, mutta se nyt ei aivan pidä paikkaansa, koska sanarunopohjaisia teoksia on olemassa. Sanarunon tekijät vetoavat harrasteluargumenttiin. Eli sikäli sanarunotulvaa ei saisi ottaa vakavasti millään tasolla, koska runoilijat kuitenkin haluavat edelleen rajata hienot ja oikeat teoksensa kansien sisälle mutta samalla he haluavat varata itselleen alueen julkiseen runoustoimintaan, jota ei pitäisi ottaa liian vakavasti runoutena.
Sanarunon tavallisesti antielegantin tiiviyden voi myös käsittää parodioivan esimerkiksi modernismiin vakiintunutta tiivistämisen ihannetta - tämä olisi mielestäni kuitenkin vahva ylitulkinta, koska sanarunouden ympäristöstä ei löydy jälkeäkään tällaisesta ohjelmallisuudesta. On myös kuulunut puhetta sanarunotteista pikku kiusana, joka kohdistuu institutionaalisuuteen ja ryppyotsaisuuteen - ja tietysti myös onnistuu siinä, koska sanarunoutta kritisoiva on automaattisesti turhantärkeä tosikko, joka samastuu "instituutioon". Sanarunoutta on vaikea ottaa vakavasti myöskään instituutiokritiikkinä, koska sen tekijät eivät kuitenkaan kiistä instituution perinteisiä laadullisia rajoja - muutoin kuin puskemalla vasemman käden pikkusormiharjoituksia ilmoille ja antamalla niille runouden nimen. Kiitokset otetaan instituutiolta vastaan kuitenkin pystyrinnoin.
Vastarintaproteesi
Tietysti voidaan kysyä mikä vastarinta on niin merkittävää, että se aidosti huojuttaa instituutiota, tai pitääkö taiteena (runous) julkaistun vastarinnan olla myös esteettisesti merkittävää. Tokihan ymmärrän, että sanarunot rakentuvat ja arkistoituvat massoiksi ja laumoiksi - mikä taas ainakin kyseenalaistaa niiden statuksen klassisesti ymmärrettynä minimalismina. Suhtaudun vastarinta-argumenttiinkin varauksella, koska nämä samat runoilijat ja uudet riippumattomat julkaisumuodot (kuten blogit) ovat jo huojuttaneet runouden instituutiota, monellakin tavalla. Kustannusmaailma on muuttumassa, ja runous on ollut prosessissa vaa'ankieliasemassa, se on pienenä ja tuottamattomana lajina ollut herkkä hakemaan uusia julkaisuväyliä. Tavallaan perinteinen kustannusmaailma ja kritiikki on jo hävinnyt taistelun tästä pienestä mutta perinteisesti arvovaltaisesta alueesta. Vai puhutaanko tässä nyt vielä pienemmästä instituution osa-alueesta? Siitä, että osa runoilijoista ja etenkin merkittävä osa lukijoista haluaa vielä ottaa runonsa jotenkin vakavasti? Siitäkö, että merkittävä osa nykyrunoilijoista ei millään usko itse olevansa ns. oikeita runoilijoita, joiden teoksilla, teoksennuksilla ja sanomisilla voisi olla laajempaakin merkitystä muutoin kuin Hesarin setien kyynisyyden oikeuttajina?
Eräs väistämätön seikka sisältyy lukijalähtöiseen näkökulmaan. Kenties runoilijat haluavat viestittää meille rajoittuneemmille, että mekin osaamme tekaista runoja. Sanarunon idea on simppeli, sen tekemiseen ei tarvita runoilijan asemaa, saati sitten taitoja. Minustakin sanaleikit ovat lystikkäitä ja rentouttavia, mutta jostain syystä minua ahdistaisi ajatus astua sisään johonkin tuottavaan runoilijuuteen tai runouden instituutioon siksi, että pystyn leikkimään kielellisiä leikkejä tai haluan leikkiä niitä. Toivottavasti kaikesta kielellisestä leikittelystä ei sentään tarvitse tulla runoutta, joka todellakin edelleen on osa länsimaista taideinstituutiota, johon sisältyy paljon näkymättömiä ja näkyviä statuksia.
Runoilijat itsekin "leikkivät" amatööriä sanarunojen varjolla, ja ovat sitä mieltä, että huolimattoman ja hupaisan tekemisen voi kuitenkin julkaista runoutena. Puolivillaisuus vastarinnan ja leväperäisyys kapinan muotona ovat tietysti varsin viehättäviä keksintöjä, joskin näen tämänmuotoisen runoudeksi nimetyn vastarinnan lähinnä ruokkivan niitä ennakkoluuloja, joista nykyrunous (tai kapeammin kokeellinen runous, HS:n nimeämänä "uusi runous") on yrittänyt päästä eroon.
Internetsiminen
Blogipohjilta runous on tietysti avoin käsite. Se ruokkii muotoja ja kasvustoja, jotka voidaan lukea tai olla lukematta runoudeksi verekseltään tai myöhemmin. Kuitenkin runoilijoiden yhdessä, siis kollektiivisesti, julkaisema "runoudeksi" nimetty blogi asettaa välittömästi suunnan ja jopa velvoitteen tarkastella sen sisältämiä tekstejä ja elehdintää runoutena. Kaikki runoutta seuraavat tietävät myös, että runoutta on internetissä. En suoraan sanottuna haluaisi olla se internetrunouden etsijä, joka ajattelee löytävänsä netistä jotain tyylikästä avantgardea, jota mikään iso talo ei suostu julkaisemaan. Saattaapa olla edessä melkomoinen antikliimaksi.
Tietysti avantgarden historiassa on useitakin tapauksia, joissa katsoja/kriitikko on voinut ykskantaan todeta, että lapsen raapustelua / kesy gorillakin kykenee tähän / minäkin kykenen tähän. Sellaiset tilanteet eivät ole aina hedelmättömiä, pikemminkin päin vastoin: niillä on tapana johtaa kysymykseen siitä, mitä taiteella kulloinkin tarkoitetaan. Tässä sanarunotilanteessa erona esim. taidegalleriaan on kuitenkin se, että ilmaisen blogialustan status taiteen esittämisen paikkana ei ole vakiintunut. Kuitenkin esim. nanonen -blogin tapauksessa taiteellisuuden takaa kirjoittajien nimilista, siitäkin huolimatta, että useat tekijät esiintyvät etunimillään. Siksi tämänkaltaiset yritykset saa arvioida taiteena, suorastaan tulee, koska ne kuuluvat silloin taidemaailman kollektiivisen puheen JA vastuun piiriin; etenkin kun "Suominimalismi" on nostettu esille myös alan johtavassa lehdessä - kylläkin alakulttuurina, mutta selvästi runouden piiriin kuuluvana alakulttuurina. Väistöliike runoilijuudesta harrastajuuteen käy siksi varsin vaikeaksi ja todellakin vaikuttaa vain väistöliikkeeltä, eikä suinkaan miltään vapaan tilan lunastamiselta omille joukoille.
Tietysti nanonen on toistaiseksi aika pieni runokokonaisuus, juurihan se avattiin. Samat tekijät ovat kuitenkin tehneet vastaavaa runoutta omissa blogeissaan ja yhteisöpalveluissa. Sanarunouteen kuuluu myös kommentointi, usein toisella sanarunolla, tai sitten toteamalla, että joku teksti on hyvä - kuten tässä (lainaan koko merkinnän, kehyksineen):
3. elokuuta 2010
kyyn eleet
Lähettänyt marko klo 14.53
1 kommenttia:
Harry Salmenniemi kirjoitti...
oho onpa hieno!
3. elokuuta 2010 19.32
Itse runo on "kyyn eleet", joka sinänsä on klassinen runollisen kielen purkumuoto, eikä niinkään tekijänsä tuottama taideruno. Kommentti "oho onpa hieno" kirjoittautuu osaksi samaa runoa, ja kirjaimellisella tasolla se väittää, että Harry Salmenniemi on peräti häikäistynyt ja yllättynyt ("oho") "kyyn eleet" -runon upeudesta. Niin, eihän se turhaan ole klassikko, tai kansanruno, tai mitä lie. Kuitenkin runoilijoiden muodostama sosiaalinen alue, jossa runoutena ensinnäkin esitetään kamaa, joka saa lukijan tuntemaan itsensä hiukkasen typeräksi (kun minä en nyt tajua mikä tässä on niin hienoa) ja sitten vielä runoilija taputtaa toista selkään tällaisesta upeudesta. Onko kommentoija vilpitön? Voinko minä tietää sen? Väittääkö tekijä nyt omakseen tekstiä, joka on kuitenkin varsin tunnettu suullisessa perinteessä?
Kysymykset ovat tietysti typeriä, mutta niihin ei oikeastaan voi suhtautua typerinä kysymyksinä niin kauan, kun runoilijat edelleen ovat itse tarkkoja "oikeista" oivalluksistaan, jotka todellakin ovat heidän työtään. Ja runoilijat myös odottavat (meiltä) kriitikoilta rehellisyyttä, tarkkuutta, oikeutettuja luentoja ja mielellään ymmärrystäkin. Se kuuluu tavallaan alan sosiaaliseen sopimukseen. Minä oletan, että runoilijoina toimivat henkilöt tekevät runoina julkaisemansa tavaran tosissaan ja minulla on täysin jakamaton oikeus ottaa ne juuri niin tosikkomaisesti taiteena kuin sopivaksi katson, etenkin kun taideinstituutio on täysin vakavissaan käynyt keskustelua näistä aikaisemminkin.
Kun alan pohtia näitä kysymyksiä tykönäni, minulle tulee hitusen nenästä vedetty olo. Miksi ylipäänsä suhtaudun mihinkään vakavasti, tämähän vaatisi minulta nyt sitä leikkimielisen itseironista otetta, että nyt vaikka vähän pohtisin että kannattaako minun nyt ottaa tätä runostelua niin vakavasti, haluanko todella olla jonkun tosikkoinstituution portinvartija. Tietenkään tosikkoa ei kukaan ota vakavasti, koska kaikki kuitenkin tietävät hänet tosikoksi. Miksi minunkaan pitäisi ottaa vakavasti mitään, mitä runoilijat tekevät? Heille tärkeitä runouksia ovat myös nämä versovat yhdessäolomuodot, jotka meidän ulkopuolisten silmään sattuvat enemmänkin sulkevana sisäpiiritouhuna kuin minään kieltä ja runoa demokratisoivana kapinana. Parhaimmillaan kriittiset liikkeet ovat avoimia ja läpinäkyviä, niiden diskurssia pystyy riittävällä tasolla seuraamaan, ymmärtämään ja siihen voi jopa osallistua. Sanarunous ei ainakaan tällaisena instituutiovastaisena liikkeenä toimi, se tapahtuu siinä instituutiossa, jonka kritiikkiä se muka nyt on viljelemässä.
Sanarunot eleinä ja selkääntaputteluina ovat näkyviä ja julkisia, keskustelu niistä runoutena ei ole. Runous ei ole vain sitä, mitä tekijät tekevät vaan myös sitä, mitä yleisö lukee. Positiivinen ja avartava lukukokemus voi jäädä välistä, jos lukija kokee olevansa vanhan instituution vartija, ja ulkopuolinen tästä kivasta vitsistä ja vieläpä ilonpilaaja. Runoilijat haluavat instituution edut: kirjoja julki, arvosteluja lehtiin, teoksia myyntiin kirjakauppoihin, julkisiin tiloihin esiintymään runoilijoina, apurahoja, mainetta. Instituutiolla on kuitenkin muitakin tehtäviä kuin runoilijuuden ylläpitäminen, ja tämmöinen kitkerä tosikkoilu on tietysti niistä ikävimpiä. Instituutio ei kuitenkaan ole mikään kasvoton tukahdutuslaitos, vaan suojaava, keskusteleva ja elävä mekanismi, jonka toimintaa muovaa ja määrittää jokainen siihen osallistuva.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
