Keskustelua on tullut sanarunoudesta niin hirveästi, että en oikein pysty sitä enää seuraamaankaan, siksi tämmöinen hajatelmapostaus.
Minua ovat ilahduttaneet hirveän paljon Karri Kokon ja Henriikka Tavin kirjoitukset omasta sanarunoilustaan - molemmat ovat herättäneet keskustelua ja vastaavat ilmiöön oikeastaan täysin eri puolilta. KK:n kirjoituksessa sanarunous kytkeytyy taidemaailmaan ja sen konseptuaaliseen perinteeseen laajemminkin, eräänlaisena runouden konkretistisena (& minimalistisena) peruslajina, jonka parissa runoilijan on mielekästä työskennellä ja mielekästä myös julkaista prosessuaalista tavaraa. HT:n postauksessa taas välittyy subjektiivinen ote runoilijan rooliin ja sen purkamisen keinoihin sanarunon kautta, ja eritoten kommenteissa on kiinnostavaa pohdintaa blogien statuksesta julkaisualustoina ja yksityisenä, julkisena tai vakavasti otettavana tilana.
nanonen on eri teos kuin se oli toissapäivänä, sillä on enemmän tekijöitäkin ja valtavasti kommentteja. Yhdentoista runoilijan massa on sinällään vakuuttava. Yhteistyössä tuotetuista taideteoksista on joitakin huomioita ilmassa - minusta keskeisin (en muista sen alkuperää, mutta se on sen verran yleinen, ettei asialla varmaankaan ole suurta merkitystä?) on se, että yhteistyöprojekteissa on ihan aito institutionaalinen paino. Kun julkaistaan yhdessä toisten kanssa, näkyy esimerkiksi nanosen kokoisessa yhteistyöblogissa sen merkittävyys ihan yksinkertaisesti osallistuvan massan kautta. Kysymys on perinteisestä, aidosta tekijyydestä - ja jos blogi on julkinen, kyse on myös taideteoksesta. Jos taideteos on luonteeltaan kehkeytyvä, ovat kaikki ajankohdat yhtä sopivia tai sopimattomia sen kommentointiin. Tällaisessa yhteydessä ja useiden ihmisten keskittymisen kohteena sanaruno ei millään voi olla pieni tai vähäinen - turha kursailu siis pois. Samaten eräissä varsin hienoissa teoksissa, kuten Karri Kokon tuotannossa tai hänen mainitsemissaan Cia Rinteen zaroumissa ja Henriikka Tavin Sanakirjassa (ja lisäisin tähän vielä varauksella & tulkinnallisesti Mikael Bryggerin Emilyn, koska koen teoksen erittäin sanasensitiivinä minimalismin tapaan, vaikuttaakohan tähän englanninkielisyys) sanarunous on kyllä todistanut mahdollisuutensa ja vaikutusvoimansa runoudessa. Tämä ei kuitenkaan nähdäkseni poista edellisessä entryssä esille ottamiani kysymyksiä.
Nyt seuraa pelkkiä todella hajanaisia huomioita:
Karri Kokolle, a) "Sanojen runoudesta" -entryyn. Kiitos omakohtaisesta näkökulmasta, ja oman tekemisen taustoittamiseksi; taustoitusta tuli myös kirjallisuuden historiasta, ja se on varmasti monelle lukijalle tarpeellista. Juuri tällaisia tekstejä tarvitaan. Minulla on tähän pari ilmiön kannalta triviaalia kysymystä, jotka minusta kuitenkin toisessa, suuremassa kontekstissa näyttävät olennaisilta: Mikä on sanojen materiaali, ovatko sanat samaa materiaalia keskenään? Mikä on sanan asema perustavana kielellisenä olentona ja onko se asema sanalla? Ja missä kielessä, luetussa, nähdyssä vai lausutussa; ymmärretyssä vai käsittämättömässä?
JA b) "Sanarunojen taksonomiaa (tosikoille)" -entryyn, johon aion vastata kuten tosikon kuuluukin. Nähdäkseni mahdollisuus ja käytetty mahdollisuus luokitella joku ilmiö ja antaa sen muodoille nimiä ei välttämättä vielä tee ilmiöstä merkittävää. Oma positioni on yleisössä, ja olen kyllä pannut merkille, että sanarunojen tekotapoja on erilaisia ja niille voi olla omia nimityksiä tai olla olematta. En kuitenkaan pääse ollenkaan lähemmäksi sanarunoa ilmiönä, vaikka minulle esitettäisiin minkälaisia kaavioita sen rakentumisesta (sanoo nyt ihminen, joka rakastaa retoriikan sanastoja troopeista ja figuureista, joihin sanarunojen typologiakin näyttää osin perustavan). Taksonominen, kuvaileva luokittelu on eri asia kuin ilmiön perustelu ja sen laajemman vaikutuksen arvelu tai luominen.
Karri Kokko puhuu kommentissaan "sosiaalisesta veistoksesta", joka on Joseph Beuysin käsite:
"Tämä kaikki oli hänen 1982 esittelemänsä sosiaalisen veistoksen käsitteen taustalla. ”Väitän, että käsite ’sosiaalinen veistos’, on aivan uudenlainen taideluokitus...voin jopa huutaa: tulevaisuudessa ei maan päällä ole jäljellä minkäänlaista elinvoimasta veistotaidetta, jollei se huomioi elävää sosiaalista organismia elollisena olentona. Tämä on ajatus kokonaistaideteoksesta, jossa kaikki ihmiset ovat taiteilijoita”, hän julisti."
(lainaus Taide-lehdestä)
Tällaisen idealismin minäkin mieltäisin mielelläni osaksi sanarunoa, joka on niin lähellä erilaisia verbaalisia perinteitä ja periaatteessa sen ei edes tarvitsisi olla mitään "runoa". Se on lähellä sitä rajaa, jossa instituutio häviää ja tilalla on "vain" kieli. Kuitenkin sen nimi on "sanaruno". Kuitenkin sanarunous on minulle, lukijana, institutionaalinen laji, jota tuottaa ja puoltaa runoilijoiden keskinäinen sosiaalinen yhteisö, ei siis tämä meidän kokonainen kieliyhteisömme. Tämä on siis, korostan, kokemukseni lukijana.
Jos koen, etten voi luottaa runoilijoiden avoimuuteen periaatteidensa suhteen, minun on myöskin vaikeaa säästyä sanarunoblogin lukijuuteen liittyvästä vahvasta ulkopuolisuuden ja typerryksen tunteesta, mikä viittaa pikemminkin sosiaaliseen kuin esteettiseen kokemukseen - miten siis sivullisen lukijan kokemus voidaan siirtää sosiaalisesta (ulkopuolisuudesta, jopa ironian kohteeksi joutumisesta) esteettiseen (luottamuksen ja rohkeuden tila). Olen siis lukenut sanarunoja irrallisina teksteinä, mutta lukutapa ei toimi, koska sanarunolaji kokonaisuudessaan liittyy tekijöiden (suhteellisen laajaan) piiriin, jonka lukutapaa minulla ei ole.
Sanotaan usein, että kun kriitikko ymmärtää teosta, hän myös useammin kiittää sitä. En yhdy tähän varauksetta, koska on asioita, jotka voi mainiosti ymmärtää mutta olla silti eri mieltä, mutta omasta puolestani väitän, että sanarunon tuottama lukijakokemus voisi poetiikan esille kirjoittamisen kautta siirtyä useammassa tapauksessa kuitenkin hyväksyvälle puolelle. Puhumattakaan niistä hyödyistä, joita avoin ajatustyö voisi tuottaa tälle lajille, runoblogaukselle ylipäätänsä ja sille instituutiokriittisyydelle, jota tässä on peräänkuulutettu.
Syntyy paradoksinen tilanne: sanarunon pitää luottaa sanan auraattisuuteen ja ilmaisuvoimaan, mutta sitä ei sitten kuitenkaan voi tehdä selittelemättä - vähän samaan tapaan kuin abstrakti modernismi luottaa kuvataideteoksen nonverbaalisuuteen ja teoksen lähes uskonnolliseen säteilyyn, mutta ei ole pystynyt ajamaan sitä läpi taidemaailmaan ilman runsasta puhetta kokemuksellisuuden sanattomuudesta (tästä on kirjoittanut suomeksi vaikkapa Altti Kuusamo).
perjantai 6. elokuuta 2010
keskiviikko 4. elokuuta 2010
Vitsi(l)kiö eli sanarunoutta tunteville
Siinä vaiheessa, kun tunnetut ja näkyvät suomalaiset runoilijat tempaisevat ja perustavat sanarunoblogin (nanonen), on pieni virittelylaji jollain tasolla etabloitunut ja näin ollen varmasti valmis ottamaan vastaan kritiikkiä. Yksittäinen sanaruno sellaisenaan on hankala kritiikin kohde, on siis helpompi puhua ilmiöstä. Asia on sikälikin tuore, että tuoreimmassa Tuli & Savu -lehdessä ilmestyi sanarunoja käsittelevä juttu otsikolla "Suominimalismi". Pidän tässä nyt perinteiset kirjamuotoiset teokset juttuni ulkopuolella, vaikka minimalismi elää myös runokirjoissa.
Sanaruno on herättänyt puolijulkista keskustelua yhteisöpalvelussa (3.8.2010), olen käyttänyt keskustelua pohjana tähän juttuun. Sanaruno puolustautuu vetoamalla vapaaseen, luovaan tilaan ja puhumalla (sa)nasevuuksien hyväätekevyydestä: suhde kieleen muuttuu herkemmäksi, kielen potentiaalit tulevat näkyviksi. Näiden perustelujen myötä on edelleen vaikea ymmärtää minkä takia sanarunoja tuodaan voimakkaasti ja runsaasti esille - tällä hetkellä ne ovat ainakin blogistanin päällekäyvin runotendenssi. Varmasti osasyy on muodon helppous ja nopeus, kunhan keksaisee ja painaa muutamaa nappia, niin tadam, kas runo. En sinänsä puolla romanttista käsitystä runoilijasta säkeiden mehustelijana, joka vatvoo tekstinsä parissa vuosikausia ennenkuin päästää sen käsistään, vaikka siinä onkin jotain hienoa. Hyvää voi olla myös nopeus. Helppouden ja nokkeluuksien viljelemisen puolesta onkin jo vaikeampi puhua.
Runonnistumiset ja sanapeliikkeet
On minulla suosikkejakin sanarunojen joukossa. Mikael Bryggerin
kuumaailmapallo
Runo on nimetty "Objekti 1". Nimeäminen liittää sen taiteen laajempaan minimalismiin ja sen olemus tuo siihen lisäksi valtavat avaruudelliset ulottuvuudet pieneen tilaan.
Myös tämä Kristian Blombergin
a
r
v
o s t e l u
tai esimerkiksi Henriikka Tavin päättäväinen miniruno:
pää
määrä
tie
toinen
.
Yksittäiset sanarunot voivat siis olla mieleenpainuvia ja hyviä, merkityksellisiä tekstejä. Mutta ne tarvitsevat monesti muutakin - Blombergin teksti vaikuttaa varteenotettavalta osittain siksi, että se liittyy akuutin poliittisesti yliopistomaailmaan (tagi yliopistouudistus ja L-runon alle syntynyt keskustelu puhuvat puolestaan). Tämä L-runo on hyvä esimerkki mielekkäästä kontekstualisoinnista ja oivalluksesta - pienessä tilassa se pystyy mielestäni täyttämään vähintään sen minimin, mitä tekstin pitäminen varteenotettavana runoutena ja runollisena eleenä edellyttää. Oivallus ei rajoitu vain löysään puheeseen kielen luontaisesta taskuuntuvuudesta, taivuteltavuudesta tai leikillisyydestä, vaan se liikuttaa myös yliopistomaailman, markkinatalouden, mielikuvateollisuuden ja menestyksen alueita, on siis ulottuvainen omassa rajallisuudessaan.
Yksittäisistä sanarunoista on yleensä paha sanoa mitään, koska suurin osa niistä on helposti ohitettavaa hälyä, joka tuo esiin lähinnä mahdollisuuden monistaa oivallusta loputtomiin. Jos kielen herkkyysalueita etsitään, osaavathan myös mainosnikkarit ja Matti helppoine ristikkoineen leikitellä. Samanlaista kielellistä herkkyyttä löytää esimerkiksi vitsikirjoista, kuten siitäkin anekdootista, jossa lehmä kysyi poliisilta saako ammua, ja poliisi totesi että ilman muuta. Lehmä siihen että am, am, am. Tämä on tietysti hieman laaja sanarunoksi, mutta peli kielen logiikalla on täysin rinnasteinen. Kielen leikillinen, uppoava ja erkaneva potentiaali on selvä asia. Mutta mihin se tarvitsee runousinstituution suojelusta?
(SUO)Minimalismi taiteen ilmiönä
"Suominimalismi" -artikkeli Tuli & Savussa nojaa ennen kaikkea sanarunouden formaaleihin piirteisiin. Sanarunous on siinä otettu annettuna osana runouden instituutiota, vaikkakin sen status blogisormiharjoitelmina tulee myös esille. Kuitenkin: jos runoilijat roolinsa takaa tuottavat tekstejä julkisuuteen, ne on silloin otettava runoutena. Puolijulkisuudessa voidaan oikeuttaa omaa toimintaa harrasteluna tai kivana juttuna, mutta kasaantuvissa blogiteoksissa ei harrastelijamaisuus mitenkään välity, vaan runoilijat käyttävät julkista tilaa sanarunojen tekemiseen. Kyse on osittain sosiaalisesta tilauksesta, kuitenkaan lukijoilla ei ole juurikaan välineitä panna tätä sanailoa paikalleen, kun keskustelutkin käydään salamyhkäisesti omissa piireissä (kun niitä käydään). Julkisuuteen tuotetaan niukkoja tekstejä, joiden pitäisi itsessään riittää runoudeksi. Että näinkö ne Hesarin sedät ovat olleet aivan oikeassa, kun ovat puhuneet uuden runon sisäänpäinlämpiävyydestä, mukakriittisyydestä ja hekottelevuudesta!
Minimalistiset taideteokset ovat sananmukaisesti vähäeleisiä. Etenkin kuvataiteen ja arkkitehtuurin puolella teoksen mittakaava tuppaa olemaan pikemminkin suuri kuin pieni - minimalistinen ei siis tarkoita pienikokoista. Eritoten kuvataiteessa siihen kuuluu erottamattomasti tietynlainen monumentaalisuus, jossa yksittäinen teos hallitsee tilaa - oli kyseessä sitten plastinen teos tai taulumaalaus. Osa teoksen monumentaalista luonnetta on usein sen niukka ilmaisukieli, yksinkertainen muoto tai materiaalivalinta, pyrkimys ilmaista kantava idea mahdollisimman karuilla puitteilla ja luomatta merkitysverkostoa teoksen ulkopuolelle. Minimalismin esillepanoperinne on niin ikään totunnaisesti korostanut teosten partikulaarisuutta, ja siksi minimalistiset teokset ovat usein saaneet runsaasti näyttelytilaa ympärilleen, tai tila on järjestetty niiden ehdoilla. Ehkä minimalistisen idean on katsottu kääntyvän itseään vastaan, jos tilaa alkaa hallita piskuisten teosten joukko. Niukkuudesta tulee runsautta, ja vielä varsin monomaanista runsautta, jos useita teoksia ikäänkuin monistetaan samalla idealla tai ideanipulla. Tämä on oikeastaan se keskeinen asia, joka nähdäkseni luonnehtii suominimalismia edustavia blogeja. Kuitenkin "minimalismin" käyttäminen kattokäsitteenä antaa runojen vihkiytymättömälle yleisölle merkin perinteestä, johon kirjoittaudutaan ja josta näiden runotekojen ymmärtäminen voi lähteä.
Sanarunous on pikemminkin tekoja kuin tekstejä, tai tekosia kuin teoksia, ja se on jotakuinkin täysin sivussa varsinaisesta, vakavastiotettavasta runoudesta, jota sen tekijät kuitenkin tekevät. Kenties voidaan puhua jopa teoskriittisestä lajista, mutta se nyt ei aivan pidä paikkaansa, koska sanarunopohjaisia teoksia on olemassa. Sanarunon tekijät vetoavat harrasteluargumenttiin. Eli sikäli sanarunotulvaa ei saisi ottaa vakavasti millään tasolla, koska runoilijat kuitenkin haluavat edelleen rajata hienot ja oikeat teoksensa kansien sisälle mutta samalla he haluavat varata itselleen alueen julkiseen runoustoimintaan, jota ei pitäisi ottaa liian vakavasti runoutena.
Sanarunon tavallisesti antielegantin tiiviyden voi myös käsittää parodioivan esimerkiksi modernismiin vakiintunutta tiivistämisen ihannetta - tämä olisi mielestäni kuitenkin vahva ylitulkinta, koska sanarunouden ympäristöstä ei löydy jälkeäkään tällaisesta ohjelmallisuudesta. On myös kuulunut puhetta sanarunotteista pikku kiusana, joka kohdistuu institutionaalisuuteen ja ryppyotsaisuuteen - ja tietysti myös onnistuu siinä, koska sanarunoutta kritisoiva on automaattisesti turhantärkeä tosikko, joka samastuu "instituutioon". Sanarunoutta on vaikea ottaa vakavasti myöskään instituutiokritiikkinä, koska sen tekijät eivät kuitenkaan kiistä instituution perinteisiä laadullisia rajoja - muutoin kuin puskemalla vasemman käden pikkusormiharjoituksia ilmoille ja antamalla niille runouden nimen. Kiitokset otetaan instituutiolta vastaan kuitenkin pystyrinnoin.
Vastarintaproteesi
Tietysti voidaan kysyä mikä vastarinta on niin merkittävää, että se aidosti huojuttaa instituutiota, tai pitääkö taiteena (runous) julkaistun vastarinnan olla myös esteettisesti merkittävää. Tokihan ymmärrän, että sanarunot rakentuvat ja arkistoituvat massoiksi ja laumoiksi - mikä taas ainakin kyseenalaistaa niiden statuksen klassisesti ymmärrettynä minimalismina. Suhtaudun vastarinta-argumenttiinkin varauksella, koska nämä samat runoilijat ja uudet riippumattomat julkaisumuodot (kuten blogit) ovat jo huojuttaneet runouden instituutiota, monellakin tavalla. Kustannusmaailma on muuttumassa, ja runous on ollut prosessissa vaa'ankieliasemassa, se on pienenä ja tuottamattomana lajina ollut herkkä hakemaan uusia julkaisuväyliä. Tavallaan perinteinen kustannusmaailma ja kritiikki on jo hävinnyt taistelun tästä pienestä mutta perinteisesti arvovaltaisesta alueesta. Vai puhutaanko tässä nyt vielä pienemmästä instituution osa-alueesta? Siitä, että osa runoilijoista ja etenkin merkittävä osa lukijoista haluaa vielä ottaa runonsa jotenkin vakavasti? Siitäkö, että merkittävä osa nykyrunoilijoista ei millään usko itse olevansa ns. oikeita runoilijoita, joiden teoksilla, teoksennuksilla ja sanomisilla voisi olla laajempaakin merkitystä muutoin kuin Hesarin setien kyynisyyden oikeuttajina?
Eräs väistämätön seikka sisältyy lukijalähtöiseen näkökulmaan. Kenties runoilijat haluavat viestittää meille rajoittuneemmille, että mekin osaamme tekaista runoja. Sanarunon idea on simppeli, sen tekemiseen ei tarvita runoilijan asemaa, saati sitten taitoja. Minustakin sanaleikit ovat lystikkäitä ja rentouttavia, mutta jostain syystä minua ahdistaisi ajatus astua sisään johonkin tuottavaan runoilijuuteen tai runouden instituutioon siksi, että pystyn leikkimään kielellisiä leikkejä tai haluan leikkiä niitä. Toivottavasti kaikesta kielellisestä leikittelystä ei sentään tarvitse tulla runoutta, joka todellakin edelleen on osa länsimaista taideinstituutiota, johon sisältyy paljon näkymättömiä ja näkyviä statuksia.
Runoilijat itsekin "leikkivät" amatööriä sanarunojen varjolla, ja ovat sitä mieltä, että huolimattoman ja hupaisan tekemisen voi kuitenkin julkaista runoutena. Puolivillaisuus vastarinnan ja leväperäisyys kapinan muotona ovat tietysti varsin viehättäviä keksintöjä, joskin näen tämänmuotoisen runoudeksi nimetyn vastarinnan lähinnä ruokkivan niitä ennakkoluuloja, joista nykyrunous (tai kapeammin kokeellinen runous, HS:n nimeämänä "uusi runous") on yrittänyt päästä eroon.
Internetsiminen
Blogipohjilta runous on tietysti avoin käsite. Se ruokkii muotoja ja kasvustoja, jotka voidaan lukea tai olla lukematta runoudeksi verekseltään tai myöhemmin. Kuitenkin runoilijoiden yhdessä, siis kollektiivisesti, julkaisema "runoudeksi" nimetty blogi asettaa välittömästi suunnan ja jopa velvoitteen tarkastella sen sisältämiä tekstejä ja elehdintää runoutena. Kaikki runoutta seuraavat tietävät myös, että runoutta on internetissä. En suoraan sanottuna haluaisi olla se internetrunouden etsijä, joka ajattelee löytävänsä netistä jotain tyylikästä avantgardea, jota mikään iso talo ei suostu julkaisemaan. Saattaapa olla edessä melkomoinen antikliimaksi.
Tietysti avantgarden historiassa on useitakin tapauksia, joissa katsoja/kriitikko on voinut ykskantaan todeta, että lapsen raapustelua / kesy gorillakin kykenee tähän / minäkin kykenen tähän. Sellaiset tilanteet eivät ole aina hedelmättömiä, pikemminkin päin vastoin: niillä on tapana johtaa kysymykseen siitä, mitä taiteella kulloinkin tarkoitetaan. Tässä sanarunotilanteessa erona esim. taidegalleriaan on kuitenkin se, että ilmaisen blogialustan status taiteen esittämisen paikkana ei ole vakiintunut. Kuitenkin esim. nanonen -blogin tapauksessa taiteellisuuden takaa kirjoittajien nimilista, siitäkin huolimatta, että useat tekijät esiintyvät etunimillään. Siksi tämänkaltaiset yritykset saa arvioida taiteena, suorastaan tulee, koska ne kuuluvat silloin taidemaailman kollektiivisen puheen JA vastuun piiriin; etenkin kun "Suominimalismi" on nostettu esille myös alan johtavassa lehdessä - kylläkin alakulttuurina, mutta selvästi runouden piiriin kuuluvana alakulttuurina. Väistöliike runoilijuudesta harrastajuuteen käy siksi varsin vaikeaksi ja todellakin vaikuttaa vain väistöliikkeeltä, eikä suinkaan miltään vapaan tilan lunastamiselta omille joukoille.
Tietysti nanonen on toistaiseksi aika pieni runokokonaisuus, juurihan se avattiin. Samat tekijät ovat kuitenkin tehneet vastaavaa runoutta omissa blogeissaan ja yhteisöpalveluissa. Sanarunouteen kuuluu myös kommentointi, usein toisella sanarunolla, tai sitten toteamalla, että joku teksti on hyvä - kuten tässä (lainaan koko merkinnän, kehyksineen):
Itse runo on "kyyn eleet", joka sinänsä on klassinen runollisen kielen purkumuoto, eikä niinkään tekijänsä tuottama taideruno. Kommentti "oho onpa hieno" kirjoittautuu osaksi samaa runoa, ja kirjaimellisella tasolla se väittää, että Harry Salmenniemi on peräti häikäistynyt ja yllättynyt ("oho") "kyyn eleet" -runon upeudesta. Niin, eihän se turhaan ole klassikko, tai kansanruno, tai mitä lie. Kuitenkin runoilijoiden muodostama sosiaalinen alue, jossa runoutena ensinnäkin esitetään kamaa, joka saa lukijan tuntemaan itsensä hiukkasen typeräksi (kun minä en nyt tajua mikä tässä on niin hienoa) ja sitten vielä runoilija taputtaa toista selkään tällaisesta upeudesta. Onko kommentoija vilpitön? Voinko minä tietää sen? Väittääkö tekijä nyt omakseen tekstiä, joka on kuitenkin varsin tunnettu suullisessa perinteessä?
Kysymykset ovat tietysti typeriä, mutta niihin ei oikeastaan voi suhtautua typerinä kysymyksinä niin kauan, kun runoilijat edelleen ovat itse tarkkoja "oikeista" oivalluksistaan, jotka todellakin ovat heidän työtään. Ja runoilijat myös odottavat (meiltä) kriitikoilta rehellisyyttä, tarkkuutta, oikeutettuja luentoja ja mielellään ymmärrystäkin. Se kuuluu tavallaan alan sosiaaliseen sopimukseen. Minä oletan, että runoilijoina toimivat henkilöt tekevät runoina julkaisemansa tavaran tosissaan ja minulla on täysin jakamaton oikeus ottaa ne juuri niin tosikkomaisesti taiteena kuin sopivaksi katson, etenkin kun taideinstituutio on täysin vakavissaan käynyt keskustelua näistä aikaisemminkin.
Kun alan pohtia näitä kysymyksiä tykönäni, minulle tulee hitusen nenästä vedetty olo. Miksi ylipäänsä suhtaudun mihinkään vakavasti, tämähän vaatisi minulta nyt sitä leikkimielisen itseironista otetta, että nyt vaikka vähän pohtisin että kannattaako minun nyt ottaa tätä runostelua niin vakavasti, haluanko todella olla jonkun tosikkoinstituution portinvartija. Tietenkään tosikkoa ei kukaan ota vakavasti, koska kaikki kuitenkin tietävät hänet tosikoksi. Miksi minunkaan pitäisi ottaa vakavasti mitään, mitä runoilijat tekevät? Heille tärkeitä runouksia ovat myös nämä versovat yhdessäolomuodot, jotka meidän ulkopuolisten silmään sattuvat enemmänkin sulkevana sisäpiiritouhuna kuin minään kieltä ja runoa demokratisoivana kapinana. Parhaimmillaan kriittiset liikkeet ovat avoimia ja läpinäkyviä, niiden diskurssia pystyy riittävällä tasolla seuraamaan, ymmärtämään ja siihen voi jopa osallistua. Sanarunous ei ainakaan tällaisena instituutiovastaisena liikkeenä toimi, se tapahtuu siinä instituutiossa, jonka kritiikkiä se muka nyt on viljelemässä.
Sanarunot eleinä ja selkääntaputteluina ovat näkyviä ja julkisia, keskustelu niistä runoutena ei ole. Runous ei ole vain sitä, mitä tekijät tekevät vaan myös sitä, mitä yleisö lukee. Positiivinen ja avartava lukukokemus voi jäädä välistä, jos lukija kokee olevansa vanhan instituution vartija, ja ulkopuolinen tästä kivasta vitsistä ja vieläpä ilonpilaaja. Runoilijat haluavat instituution edut: kirjoja julki, arvosteluja lehtiin, teoksia myyntiin kirjakauppoihin, julkisiin tiloihin esiintymään runoilijoina, apurahoja, mainetta. Instituutiolla on kuitenkin muitakin tehtäviä kuin runoilijuuden ylläpitäminen, ja tämmöinen kitkerä tosikkoilu on tietysti niistä ikävimpiä. Instituutio ei kuitenkaan ole mikään kasvoton tukahdutuslaitos, vaan suojaava, keskusteleva ja elävä mekanismi, jonka toimintaa muovaa ja määrittää jokainen siihen osallistuva.
Sanaruno on herättänyt puolijulkista keskustelua yhteisöpalvelussa (3.8.2010), olen käyttänyt keskustelua pohjana tähän juttuun. Sanaruno puolustautuu vetoamalla vapaaseen, luovaan tilaan ja puhumalla (sa)nasevuuksien hyväätekevyydestä: suhde kieleen muuttuu herkemmäksi, kielen potentiaalit tulevat näkyviksi. Näiden perustelujen myötä on edelleen vaikea ymmärtää minkä takia sanarunoja tuodaan voimakkaasti ja runsaasti esille - tällä hetkellä ne ovat ainakin blogistanin päällekäyvin runotendenssi. Varmasti osasyy on muodon helppous ja nopeus, kunhan keksaisee ja painaa muutamaa nappia, niin tadam, kas runo. En sinänsä puolla romanttista käsitystä runoilijasta säkeiden mehustelijana, joka vatvoo tekstinsä parissa vuosikausia ennenkuin päästää sen käsistään, vaikka siinä onkin jotain hienoa. Hyvää voi olla myös nopeus. Helppouden ja nokkeluuksien viljelemisen puolesta onkin jo vaikeampi puhua.
Runonnistumiset ja sanapeliikkeet
On minulla suosikkejakin sanarunojen joukossa. Mikael Bryggerin
kuumaailmapallo
Runo on nimetty "Objekti 1". Nimeäminen liittää sen taiteen laajempaan minimalismiin ja sen olemus tuo siihen lisäksi valtavat avaruudelliset ulottuvuudet pieneen tilaan.
Myös tämä Kristian Blombergin
a
r
v
o s t e l u
tai esimerkiksi Henriikka Tavin päättäväinen miniruno:
pää
määrä
tie
toinen
.
Yksittäiset sanarunot voivat siis olla mieleenpainuvia ja hyviä, merkityksellisiä tekstejä. Mutta ne tarvitsevat monesti muutakin - Blombergin teksti vaikuttaa varteenotettavalta osittain siksi, että se liittyy akuutin poliittisesti yliopistomaailmaan (tagi yliopistouudistus ja L-runon alle syntynyt keskustelu puhuvat puolestaan). Tämä L-runo on hyvä esimerkki mielekkäästä kontekstualisoinnista ja oivalluksesta - pienessä tilassa se pystyy mielestäni täyttämään vähintään sen minimin, mitä tekstin pitäminen varteenotettavana runoutena ja runollisena eleenä edellyttää. Oivallus ei rajoitu vain löysään puheeseen kielen luontaisesta taskuuntuvuudesta, taivuteltavuudesta tai leikillisyydestä, vaan se liikuttaa myös yliopistomaailman, markkinatalouden, mielikuvateollisuuden ja menestyksen alueita, on siis ulottuvainen omassa rajallisuudessaan.
Yksittäisistä sanarunoista on yleensä paha sanoa mitään, koska suurin osa niistä on helposti ohitettavaa hälyä, joka tuo esiin lähinnä mahdollisuuden monistaa oivallusta loputtomiin. Jos kielen herkkyysalueita etsitään, osaavathan myös mainosnikkarit ja Matti helppoine ristikkoineen leikitellä. Samanlaista kielellistä herkkyyttä löytää esimerkiksi vitsikirjoista, kuten siitäkin anekdootista, jossa lehmä kysyi poliisilta saako ammua, ja poliisi totesi että ilman muuta. Lehmä siihen että am, am, am. Tämä on tietysti hieman laaja sanarunoksi, mutta peli kielen logiikalla on täysin rinnasteinen. Kielen leikillinen, uppoava ja erkaneva potentiaali on selvä asia. Mutta mihin se tarvitsee runousinstituution suojelusta?
(SUO)Minimalismi taiteen ilmiönä
"Suominimalismi" -artikkeli Tuli & Savussa nojaa ennen kaikkea sanarunouden formaaleihin piirteisiin. Sanarunous on siinä otettu annettuna osana runouden instituutiota, vaikkakin sen status blogisormiharjoitelmina tulee myös esille. Kuitenkin: jos runoilijat roolinsa takaa tuottavat tekstejä julkisuuteen, ne on silloin otettava runoutena. Puolijulkisuudessa voidaan oikeuttaa omaa toimintaa harrasteluna tai kivana juttuna, mutta kasaantuvissa blogiteoksissa ei harrastelijamaisuus mitenkään välity, vaan runoilijat käyttävät julkista tilaa sanarunojen tekemiseen. Kyse on osittain sosiaalisesta tilauksesta, kuitenkaan lukijoilla ei ole juurikaan välineitä panna tätä sanailoa paikalleen, kun keskustelutkin käydään salamyhkäisesti omissa piireissä (kun niitä käydään). Julkisuuteen tuotetaan niukkoja tekstejä, joiden pitäisi itsessään riittää runoudeksi. Että näinkö ne Hesarin sedät ovat olleet aivan oikeassa, kun ovat puhuneet uuden runon sisäänpäinlämpiävyydestä, mukakriittisyydestä ja hekottelevuudesta!
Minimalistiset taideteokset ovat sananmukaisesti vähäeleisiä. Etenkin kuvataiteen ja arkkitehtuurin puolella teoksen mittakaava tuppaa olemaan pikemminkin suuri kuin pieni - minimalistinen ei siis tarkoita pienikokoista. Eritoten kuvataiteessa siihen kuuluu erottamattomasti tietynlainen monumentaalisuus, jossa yksittäinen teos hallitsee tilaa - oli kyseessä sitten plastinen teos tai taulumaalaus. Osa teoksen monumentaalista luonnetta on usein sen niukka ilmaisukieli, yksinkertainen muoto tai materiaalivalinta, pyrkimys ilmaista kantava idea mahdollisimman karuilla puitteilla ja luomatta merkitysverkostoa teoksen ulkopuolelle. Minimalismin esillepanoperinne on niin ikään totunnaisesti korostanut teosten partikulaarisuutta, ja siksi minimalistiset teokset ovat usein saaneet runsaasti näyttelytilaa ympärilleen, tai tila on järjestetty niiden ehdoilla. Ehkä minimalistisen idean on katsottu kääntyvän itseään vastaan, jos tilaa alkaa hallita piskuisten teosten joukko. Niukkuudesta tulee runsautta, ja vielä varsin monomaanista runsautta, jos useita teoksia ikäänkuin monistetaan samalla idealla tai ideanipulla. Tämä on oikeastaan se keskeinen asia, joka nähdäkseni luonnehtii suominimalismia edustavia blogeja. Kuitenkin "minimalismin" käyttäminen kattokäsitteenä antaa runojen vihkiytymättömälle yleisölle merkin perinteestä, johon kirjoittaudutaan ja josta näiden runotekojen ymmärtäminen voi lähteä.
Sanarunous on pikemminkin tekoja kuin tekstejä, tai tekosia kuin teoksia, ja se on jotakuinkin täysin sivussa varsinaisesta, vakavastiotettavasta runoudesta, jota sen tekijät kuitenkin tekevät. Kenties voidaan puhua jopa teoskriittisestä lajista, mutta se nyt ei aivan pidä paikkaansa, koska sanarunopohjaisia teoksia on olemassa. Sanarunon tekijät vetoavat harrasteluargumenttiin. Eli sikäli sanarunotulvaa ei saisi ottaa vakavasti millään tasolla, koska runoilijat kuitenkin haluavat edelleen rajata hienot ja oikeat teoksensa kansien sisälle mutta samalla he haluavat varata itselleen alueen julkiseen runoustoimintaan, jota ei pitäisi ottaa liian vakavasti runoutena.
Sanarunon tavallisesti antielegantin tiiviyden voi myös käsittää parodioivan esimerkiksi modernismiin vakiintunutta tiivistämisen ihannetta - tämä olisi mielestäni kuitenkin vahva ylitulkinta, koska sanarunouden ympäristöstä ei löydy jälkeäkään tällaisesta ohjelmallisuudesta. On myös kuulunut puhetta sanarunotteista pikku kiusana, joka kohdistuu institutionaalisuuteen ja ryppyotsaisuuteen - ja tietysti myös onnistuu siinä, koska sanarunoutta kritisoiva on automaattisesti turhantärkeä tosikko, joka samastuu "instituutioon". Sanarunoutta on vaikea ottaa vakavasti myöskään instituutiokritiikkinä, koska sen tekijät eivät kuitenkaan kiistä instituution perinteisiä laadullisia rajoja - muutoin kuin puskemalla vasemman käden pikkusormiharjoituksia ilmoille ja antamalla niille runouden nimen. Kiitokset otetaan instituutiolta vastaan kuitenkin pystyrinnoin.
Vastarintaproteesi
Tietysti voidaan kysyä mikä vastarinta on niin merkittävää, että se aidosti huojuttaa instituutiota, tai pitääkö taiteena (runous) julkaistun vastarinnan olla myös esteettisesti merkittävää. Tokihan ymmärrän, että sanarunot rakentuvat ja arkistoituvat massoiksi ja laumoiksi - mikä taas ainakin kyseenalaistaa niiden statuksen klassisesti ymmärrettynä minimalismina. Suhtaudun vastarinta-argumenttiinkin varauksella, koska nämä samat runoilijat ja uudet riippumattomat julkaisumuodot (kuten blogit) ovat jo huojuttaneet runouden instituutiota, monellakin tavalla. Kustannusmaailma on muuttumassa, ja runous on ollut prosessissa vaa'ankieliasemassa, se on pienenä ja tuottamattomana lajina ollut herkkä hakemaan uusia julkaisuväyliä. Tavallaan perinteinen kustannusmaailma ja kritiikki on jo hävinnyt taistelun tästä pienestä mutta perinteisesti arvovaltaisesta alueesta. Vai puhutaanko tässä nyt vielä pienemmästä instituution osa-alueesta? Siitä, että osa runoilijoista ja etenkin merkittävä osa lukijoista haluaa vielä ottaa runonsa jotenkin vakavasti? Siitäkö, että merkittävä osa nykyrunoilijoista ei millään usko itse olevansa ns. oikeita runoilijoita, joiden teoksilla, teoksennuksilla ja sanomisilla voisi olla laajempaakin merkitystä muutoin kuin Hesarin setien kyynisyyden oikeuttajina?
Eräs väistämätön seikka sisältyy lukijalähtöiseen näkökulmaan. Kenties runoilijat haluavat viestittää meille rajoittuneemmille, että mekin osaamme tekaista runoja. Sanarunon idea on simppeli, sen tekemiseen ei tarvita runoilijan asemaa, saati sitten taitoja. Minustakin sanaleikit ovat lystikkäitä ja rentouttavia, mutta jostain syystä minua ahdistaisi ajatus astua sisään johonkin tuottavaan runoilijuuteen tai runouden instituutioon siksi, että pystyn leikkimään kielellisiä leikkejä tai haluan leikkiä niitä. Toivottavasti kaikesta kielellisestä leikittelystä ei sentään tarvitse tulla runoutta, joka todellakin edelleen on osa länsimaista taideinstituutiota, johon sisältyy paljon näkymättömiä ja näkyviä statuksia.
Runoilijat itsekin "leikkivät" amatööriä sanarunojen varjolla, ja ovat sitä mieltä, että huolimattoman ja hupaisan tekemisen voi kuitenkin julkaista runoutena. Puolivillaisuus vastarinnan ja leväperäisyys kapinan muotona ovat tietysti varsin viehättäviä keksintöjä, joskin näen tämänmuotoisen runoudeksi nimetyn vastarinnan lähinnä ruokkivan niitä ennakkoluuloja, joista nykyrunous (tai kapeammin kokeellinen runous, HS:n nimeämänä "uusi runous") on yrittänyt päästä eroon.
Internetsiminen
Blogipohjilta runous on tietysti avoin käsite. Se ruokkii muotoja ja kasvustoja, jotka voidaan lukea tai olla lukematta runoudeksi verekseltään tai myöhemmin. Kuitenkin runoilijoiden yhdessä, siis kollektiivisesti, julkaisema "runoudeksi" nimetty blogi asettaa välittömästi suunnan ja jopa velvoitteen tarkastella sen sisältämiä tekstejä ja elehdintää runoutena. Kaikki runoutta seuraavat tietävät myös, että runoutta on internetissä. En suoraan sanottuna haluaisi olla se internetrunouden etsijä, joka ajattelee löytävänsä netistä jotain tyylikästä avantgardea, jota mikään iso talo ei suostu julkaisemaan. Saattaapa olla edessä melkomoinen antikliimaksi.
Tietysti avantgarden historiassa on useitakin tapauksia, joissa katsoja/kriitikko on voinut ykskantaan todeta, että lapsen raapustelua / kesy gorillakin kykenee tähän / minäkin kykenen tähän. Sellaiset tilanteet eivät ole aina hedelmättömiä, pikemminkin päin vastoin: niillä on tapana johtaa kysymykseen siitä, mitä taiteella kulloinkin tarkoitetaan. Tässä sanarunotilanteessa erona esim. taidegalleriaan on kuitenkin se, että ilmaisen blogialustan status taiteen esittämisen paikkana ei ole vakiintunut. Kuitenkin esim. nanonen -blogin tapauksessa taiteellisuuden takaa kirjoittajien nimilista, siitäkin huolimatta, että useat tekijät esiintyvät etunimillään. Siksi tämänkaltaiset yritykset saa arvioida taiteena, suorastaan tulee, koska ne kuuluvat silloin taidemaailman kollektiivisen puheen JA vastuun piiriin; etenkin kun "Suominimalismi" on nostettu esille myös alan johtavassa lehdessä - kylläkin alakulttuurina, mutta selvästi runouden piiriin kuuluvana alakulttuurina. Väistöliike runoilijuudesta harrastajuuteen käy siksi varsin vaikeaksi ja todellakin vaikuttaa vain väistöliikkeeltä, eikä suinkaan miltään vapaan tilan lunastamiselta omille joukoille.
Tietysti nanonen on toistaiseksi aika pieni runokokonaisuus, juurihan se avattiin. Samat tekijät ovat kuitenkin tehneet vastaavaa runoutta omissa blogeissaan ja yhteisöpalveluissa. Sanarunouteen kuuluu myös kommentointi, usein toisella sanarunolla, tai sitten toteamalla, että joku teksti on hyvä - kuten tässä (lainaan koko merkinnän, kehyksineen):
3. elokuuta 2010
kyyn eleet
Lähettänyt marko klo 14.53
1 kommenttia:
Harry Salmenniemi kirjoitti...
oho onpa hieno!
3. elokuuta 2010 19.32
Itse runo on "kyyn eleet", joka sinänsä on klassinen runollisen kielen purkumuoto, eikä niinkään tekijänsä tuottama taideruno. Kommentti "oho onpa hieno" kirjoittautuu osaksi samaa runoa, ja kirjaimellisella tasolla se väittää, että Harry Salmenniemi on peräti häikäistynyt ja yllättynyt ("oho") "kyyn eleet" -runon upeudesta. Niin, eihän se turhaan ole klassikko, tai kansanruno, tai mitä lie. Kuitenkin runoilijoiden muodostama sosiaalinen alue, jossa runoutena ensinnäkin esitetään kamaa, joka saa lukijan tuntemaan itsensä hiukkasen typeräksi (kun minä en nyt tajua mikä tässä on niin hienoa) ja sitten vielä runoilija taputtaa toista selkään tällaisesta upeudesta. Onko kommentoija vilpitön? Voinko minä tietää sen? Väittääkö tekijä nyt omakseen tekstiä, joka on kuitenkin varsin tunnettu suullisessa perinteessä?
Kysymykset ovat tietysti typeriä, mutta niihin ei oikeastaan voi suhtautua typerinä kysymyksinä niin kauan, kun runoilijat edelleen ovat itse tarkkoja "oikeista" oivalluksistaan, jotka todellakin ovat heidän työtään. Ja runoilijat myös odottavat (meiltä) kriitikoilta rehellisyyttä, tarkkuutta, oikeutettuja luentoja ja mielellään ymmärrystäkin. Se kuuluu tavallaan alan sosiaaliseen sopimukseen. Minä oletan, että runoilijoina toimivat henkilöt tekevät runoina julkaisemansa tavaran tosissaan ja minulla on täysin jakamaton oikeus ottaa ne juuri niin tosikkomaisesti taiteena kuin sopivaksi katson, etenkin kun taideinstituutio on täysin vakavissaan käynyt keskustelua näistä aikaisemminkin.
Kun alan pohtia näitä kysymyksiä tykönäni, minulle tulee hitusen nenästä vedetty olo. Miksi ylipäänsä suhtaudun mihinkään vakavasti, tämähän vaatisi minulta nyt sitä leikkimielisen itseironista otetta, että nyt vaikka vähän pohtisin että kannattaako minun nyt ottaa tätä runostelua niin vakavasti, haluanko todella olla jonkun tosikkoinstituution portinvartija. Tietenkään tosikkoa ei kukaan ota vakavasti, koska kaikki kuitenkin tietävät hänet tosikoksi. Miksi minunkaan pitäisi ottaa vakavasti mitään, mitä runoilijat tekevät? Heille tärkeitä runouksia ovat myös nämä versovat yhdessäolomuodot, jotka meidän ulkopuolisten silmään sattuvat enemmänkin sulkevana sisäpiiritouhuna kuin minään kieltä ja runoa demokratisoivana kapinana. Parhaimmillaan kriittiset liikkeet ovat avoimia ja läpinäkyviä, niiden diskurssia pystyy riittävällä tasolla seuraamaan, ymmärtämään ja siihen voi jopa osallistua. Sanarunous ei ainakaan tällaisena instituutiovastaisena liikkeenä toimi, se tapahtuu siinä instituutiossa, jonka kritiikkiä se muka nyt on viljelemässä.
Sanarunot eleinä ja selkääntaputteluina ovat näkyviä ja julkisia, keskustelu niistä runoutena ei ole. Runous ei ole vain sitä, mitä tekijät tekevät vaan myös sitä, mitä yleisö lukee. Positiivinen ja avartava lukukokemus voi jäädä välistä, jos lukija kokee olevansa vanhan instituution vartija, ja ulkopuolinen tästä kivasta vitsistä ja vieläpä ilonpilaaja. Runoilijat haluavat instituution edut: kirjoja julki, arvosteluja lehtiin, teoksia myyntiin kirjakauppoihin, julkisiin tiloihin esiintymään runoilijoina, apurahoja, mainetta. Instituutiolla on kuitenkin muitakin tehtäviä kuin runoilijuuden ylläpitäminen, ja tämmöinen kitkerä tosikkoilu on tietysti niistä ikävimpiä. Instituutio ei kuitenkaan ole mikään kasvoton tukahdutuslaitos, vaan suojaava, keskusteleva ja elävä mekanismi, jonka toimintaa muovaa ja määrittää jokainen siihen osallistuva.
sunnuntai 1. elokuuta 2010
Pieni kertomus siitä, miten modernismi syntyi Kaarlo Sarkian raunioille
Eräs modernismin keskeisistä kätilöistä oli Suomessa Kai Laitinen, jonka 1980-luvulla kirjoittama kirjallisuushistoria on vuosia kulunut kirjallisuuden perusaineopiskelijoiden käsissä. Laitinen oli itse aikoinaan 1950-luvulla muokkaamassa historiaa ja vaikuttamassa modernismin syntyyn, hyväksyttävyyteen ja lopulta sen institutionalisoitumiseen, ja voiko muuta odottaakaan Laitisen laatimalta kirjallisuuden yleisesitykseltä kuin sidonnaisuutta modernismifaabeliin?
En sano tätä pahalla, pidän Laitisen kirjallisuushistoriankirjasta ja ihailen kirjoittajan tapaa puhua selkeästi ja ymmärtää erilaisia estetiikkoja suhteellisen pitkälle. Yhden miehen kirjallisuushistorioita on kritikoitu kovasti ihan ilmeisestä seikasta: kukin on väistämättä katsomuksensa vanki, jokaisella on joku kulma, josta tarina nähdään ja esitetään - muutoinhan tarina lakkaisi olemasta tarina. En pidä tällaista katsomuksellisuutta tai sitoutuneisuutta haitallisena. Objektiivisuuskin katoaa tällaisessa käytössä ja muuttuu yksinkertaisesti laaja-alaisuudeksi tai sivistykseksi, joka on vanha, hyvä sana kuvaamaan tietynlaista kaukonäköistä pyrkimystä.
Laitisen oman sidonnaisuuden ja vaikutuksen takia erityisen akuutteina ja kertovina voidaan pitää katkelmia, jotka hän on laatinut suomalaisen (lyriikan) modernismin murroksesta. Tavallaan viimeiseksi metrisen runouden lyyrikoksi Laitinen nimeää Kaarlo Sarkian, jonka hän väittää vieneen lajin eräät piirteet kotimaisessa lyriikassa huipulle, ja sitä myöten loppuunsa. Sarkian aikana ja jälkeen (kuoli 1945) alkoi metrisen runouden (väistämätön?) degeneraatio, jonka jälkeen modernismin vyöry vallitsevaksi lyyriseksi tyylilajiksi oli tavallaan ilmeistä. Pienimuotoisesti tässä toteutuu ajatus historiankirjoituksesta "voittajien historiana". Eihän mikään metrisen runouden ominaisuus tee siitä jälkijättöistä tai vanhahtavaa sinänsä, jossain kontekstissa se vain alkoi näyttää vanhalta. Periaatteessa mikään ei estä sen muotoja tulemasta uudelleen käyttöön vaikka suomalaisen kirjallisuudenhistorian kirjoituksessa metriselle runoudelle on sanottu perusteelliset jäähyväiset.
Eräs keskeinen ero vanhan metrisen runouden ja modernismin välillä on suhde paperiin ja kirjaimeen. Modernismi on korostuneen kirjallista runoutta, joka ei kuitenkaan postmodernismin tavoin mehustele omalla paperisuudellaan. Se myös hakee kaikupohjaa visuaalisuudesta, jota on sen traditiossa totuttu nimittämään kuvallisuudeksi. Laitinen kirjoittaa Sarkiasta: "Hän kehitti huippuunsa suomalaisessa lyriikassa erään linjan, sidonnaisen mitan melodisen soinnuttelun [...] suomenkielen tarjoamilla rikkailla akustisilla mahdollisuuksilla [...] Sarkilla melodisuus vielä entisestään herkistyy ja hienostuu, saa suoranaisia laulumusiikin piirteitä [...] Rytmitaiturina hän on sidonnaismittaisen suomalaisen lyriikan ylivertainen virtuoosi, samoin riimittäjänä [...] Hänen lyriikkansa vaikuttaa monesti ylikypsältä, siinä on samantapaista kiikeää syksyistä loistoa, "hehkua kuoleman kynnyksellä", kuten hänen erään runonsa myöhäisessä georgiinissa" (Laitinen 1981, 405-406). Vielä Laitinen toteaa Sarkian jäljittelijöiden osoittaneen, ettei tällä tiellä voitu enää edetä. Toisaalta ymmärryksensä Sarkian esteetiikkaa kohtaan Laitinen ilmaisee myös: ensinnäkin kuvalliset kvaliteetit ovat Sarkian lyriikassa voimakkaita ja toiseksi Sarkia ei ollut pelkkä sisäänpäinkääntynyt esteetti, vaan toisen maailmansodan aiheuttama henkilökohtainen tuska ja kauhu kuvastuvat jäntevällä tavalla hänen viimeiseksi jääneessä teoksessaan Kohtalon vaaka (1943).
En ollenkaan ihmettele Laitisen näkemyksiä ja ratkaisuja. Lyyrisen ilmaisun radikaali muutos tuntuu esimerkiksi tällaista tietoa vasten väistämättömältä, tosin näkemys jättää ottamatta huomioon sen mahdollisuuden, että metrisen runouden toteuttamistapa voi olla myös aivan toinen kuin sarkialainen estetiikka, joka todellakin omalla alallaan hipoo täydellisyyttä, ja on varmastikin aiheuttanut jonkinlaisen ylimenovaiheen. Tuskin modernismin voitonlippua mitenkään yksioikoisesti pystytettiin suoraan Kaarlo Sarkian raunioille, vaikka Kai Laitisen kertomus suomalaisesta kirjallisuudenhistoriasta ja omaelämäkerrallinen anekdootti runouden tilasta näin antavatkin ymmärtää. Modernismin ja vanhan riimirunouden erot ovat paljon laajempia kuin vain radikaali mutta silti formaali ero, jonka huomaa kyllä kuka tahansa auttavastikin lukutaitoinen verratessaan jonkun Kaarlo Sarkian teoksen aukeamaa jonkun Pentti Saarikosken teoksen lehtiin.
Esitelmässään Sarkiasta Panu Rajala avaa erään kiinnostavan ulottuvuuden (esitelmä "Kaarlo sarkian arvoitus", 2002, sivulla alempana). Karrikoiden: eipä tainnut Kaarlo eläessään aavistaa, että hyvin pian mitallinen runous lakkaa olemasta JA että hänen kootuista runoistaan otetaan vimmattu määrä painoksia. Nämä kaksi huomiota ovat sinänsä ristikkäisiä keskenään, mutta kuvaavat hyvin modernismivetoisen kirjallisuushistorian näköharhaa, joka oikeastaan huipentuu siihen, että painosten kuningas (koottujen runojen 14. painos ilmestyi vuonna 2008) Sarkia on jätetty uusimmassa kirjallisuushistorian suurteoksessa (SKS 1999) kuvatekstimaininnalle. Modernismin voittokulku sulkeisti mitallisen runouden historialliseksi erityistapaukseksi ja oli samalla valmis hylkäämään kansallisen runomaun.
Modernismin myötä tapahtui runouden kirjallistuminen ja elitisoituminen. Kenties jollekin eliitille modernistinen kieli on tänäkin päivänä ilmeisen runollista ja avointa, mitä se ei syntyaikanaan ollut. Eikä se ole sitä edelleenkään isolle osalle yleisöstä. Modernismin kansantajuistuminen johtaa (on johtanut) väistämättä väljään ja ilmaisuköyhään runouteen, jolla ei ole oikeastaan mitään merkittävää eroa proosaan, kenties vain muodon lyhyys ja tekstityypin nimittäminen runoudeksi. Nykyisessä tilanteessa modernismi on käytännössä etabloitunut ainoaksi runoudeksi (ei yksi Ilpo Tiihonen kesää tee). Onko se kuitenkaan koskaan ollut mitään muuta kuin eliitin runoutta? Jos tämä mahdollisuus otetaan vakavasti, voi uuteen, modernistista estetiikkaa puolustavaan runousnäkemykseen, keskittyä uudella tavalla - miten eliitin runouskäsitys voi lähtökohtaisesti kritikoida toisia käsityksiä elitistisiksi? Ehkäpä on aika kääntää tarina "Kivisestä jumalasta" (Aila Meriluoto, 1946) nurin: jos sodan raunioilta nousee uuden polven desillusorinen modernismi, voi sen raunioilta puolestaan nousta ei kauha, ei kiulu vaan...
En sano tätä pahalla, pidän Laitisen kirjallisuushistoriankirjasta ja ihailen kirjoittajan tapaa puhua selkeästi ja ymmärtää erilaisia estetiikkoja suhteellisen pitkälle. Yhden miehen kirjallisuushistorioita on kritikoitu kovasti ihan ilmeisestä seikasta: kukin on väistämättä katsomuksensa vanki, jokaisella on joku kulma, josta tarina nähdään ja esitetään - muutoinhan tarina lakkaisi olemasta tarina. En pidä tällaista katsomuksellisuutta tai sitoutuneisuutta haitallisena. Objektiivisuuskin katoaa tällaisessa käytössä ja muuttuu yksinkertaisesti laaja-alaisuudeksi tai sivistykseksi, joka on vanha, hyvä sana kuvaamaan tietynlaista kaukonäköistä pyrkimystä.
Laitisen oman sidonnaisuuden ja vaikutuksen takia erityisen akuutteina ja kertovina voidaan pitää katkelmia, jotka hän on laatinut suomalaisen (lyriikan) modernismin murroksesta. Tavallaan viimeiseksi metrisen runouden lyyrikoksi Laitinen nimeää Kaarlo Sarkian, jonka hän väittää vieneen lajin eräät piirteet kotimaisessa lyriikassa huipulle, ja sitä myöten loppuunsa. Sarkian aikana ja jälkeen (kuoli 1945) alkoi metrisen runouden (väistämätön?) degeneraatio, jonka jälkeen modernismin vyöry vallitsevaksi lyyriseksi tyylilajiksi oli tavallaan ilmeistä. Pienimuotoisesti tässä toteutuu ajatus historiankirjoituksesta "voittajien historiana". Eihän mikään metrisen runouden ominaisuus tee siitä jälkijättöistä tai vanhahtavaa sinänsä, jossain kontekstissa se vain alkoi näyttää vanhalta. Periaatteessa mikään ei estä sen muotoja tulemasta uudelleen käyttöön vaikka suomalaisen kirjallisuudenhistorian kirjoituksessa metriselle runoudelle on sanottu perusteelliset jäähyväiset.
Eräs keskeinen ero vanhan metrisen runouden ja modernismin välillä on suhde paperiin ja kirjaimeen. Modernismi on korostuneen kirjallista runoutta, joka ei kuitenkaan postmodernismin tavoin mehustele omalla paperisuudellaan. Se myös hakee kaikupohjaa visuaalisuudesta, jota on sen traditiossa totuttu nimittämään kuvallisuudeksi. Laitinen kirjoittaa Sarkiasta: "Hän kehitti huippuunsa suomalaisessa lyriikassa erään linjan, sidonnaisen mitan melodisen soinnuttelun [...] suomenkielen tarjoamilla rikkailla akustisilla mahdollisuuksilla [...] Sarkilla melodisuus vielä entisestään herkistyy ja hienostuu, saa suoranaisia laulumusiikin piirteitä [...] Rytmitaiturina hän on sidonnaismittaisen suomalaisen lyriikan ylivertainen virtuoosi, samoin riimittäjänä [...] Hänen lyriikkansa vaikuttaa monesti ylikypsältä, siinä on samantapaista kiikeää syksyistä loistoa, "hehkua kuoleman kynnyksellä", kuten hänen erään runonsa myöhäisessä georgiinissa" (Laitinen 1981, 405-406). Vielä Laitinen toteaa Sarkian jäljittelijöiden osoittaneen, ettei tällä tiellä voitu enää edetä. Toisaalta ymmärryksensä Sarkian esteetiikkaa kohtaan Laitinen ilmaisee myös: ensinnäkin kuvalliset kvaliteetit ovat Sarkian lyriikassa voimakkaita ja toiseksi Sarkia ei ollut pelkkä sisäänpäinkääntynyt esteetti, vaan toisen maailmansodan aiheuttama henkilökohtainen tuska ja kauhu kuvastuvat jäntevällä tavalla hänen viimeiseksi jääneessä teoksessaan Kohtalon vaaka (1943).
En ollenkaan ihmettele Laitisen näkemyksiä ja ratkaisuja. Lyyrisen ilmaisun radikaali muutos tuntuu esimerkiksi tällaista tietoa vasten väistämättömältä, tosin näkemys jättää ottamatta huomioon sen mahdollisuuden, että metrisen runouden toteuttamistapa voi olla myös aivan toinen kuin sarkialainen estetiikka, joka todellakin omalla alallaan hipoo täydellisyyttä, ja on varmastikin aiheuttanut jonkinlaisen ylimenovaiheen. Tuskin modernismin voitonlippua mitenkään yksioikoisesti pystytettiin suoraan Kaarlo Sarkian raunioille, vaikka Kai Laitisen kertomus suomalaisesta kirjallisuudenhistoriasta ja omaelämäkerrallinen anekdootti runouden tilasta näin antavatkin ymmärtää. Modernismin ja vanhan riimirunouden erot ovat paljon laajempia kuin vain radikaali mutta silti formaali ero, jonka huomaa kyllä kuka tahansa auttavastikin lukutaitoinen verratessaan jonkun Kaarlo Sarkian teoksen aukeamaa jonkun Pentti Saarikosken teoksen lehtiin.
Esitelmässään Sarkiasta Panu Rajala avaa erään kiinnostavan ulottuvuuden (esitelmä "Kaarlo sarkian arvoitus", 2002, sivulla alempana). Karrikoiden: eipä tainnut Kaarlo eläessään aavistaa, että hyvin pian mitallinen runous lakkaa olemasta JA että hänen kootuista runoistaan otetaan vimmattu määrä painoksia. Nämä kaksi huomiota ovat sinänsä ristikkäisiä keskenään, mutta kuvaavat hyvin modernismivetoisen kirjallisuushistorian näköharhaa, joka oikeastaan huipentuu siihen, että painosten kuningas (koottujen runojen 14. painos ilmestyi vuonna 2008) Sarkia on jätetty uusimmassa kirjallisuushistorian suurteoksessa (SKS 1999) kuvatekstimaininnalle. Modernismin voittokulku sulkeisti mitallisen runouden historialliseksi erityistapaukseksi ja oli samalla valmis hylkäämään kansallisen runomaun.
Modernismin myötä tapahtui runouden kirjallistuminen ja elitisoituminen. Kenties jollekin eliitille modernistinen kieli on tänäkin päivänä ilmeisen runollista ja avointa, mitä se ei syntyaikanaan ollut. Eikä se ole sitä edelleenkään isolle osalle yleisöstä. Modernismin kansantajuistuminen johtaa (on johtanut) väistämättä väljään ja ilmaisuköyhään runouteen, jolla ei ole oikeastaan mitään merkittävää eroa proosaan, kenties vain muodon lyhyys ja tekstityypin nimittäminen runoudeksi. Nykyisessä tilanteessa modernismi on käytännössä etabloitunut ainoaksi runoudeksi (ei yksi Ilpo Tiihonen kesää tee). Onko se kuitenkaan koskaan ollut mitään muuta kuin eliitin runoutta? Jos tämä mahdollisuus otetaan vakavasti, voi uuteen, modernistista estetiikkaa puolustavaan runousnäkemykseen, keskittyä uudella tavalla - miten eliitin runouskäsitys voi lähtökohtaisesti kritikoida toisia käsityksiä elitistisiksi? Ehkäpä on aika kääntää tarina "Kivisestä jumalasta" (Aila Meriluoto, 1946) nurin: jos sodan raunioilta nousee uuden polven desillusorinen modernismi, voi sen raunioilta puolestaan nousta ei kauha, ei kiulu vaan...
torstai 22. heinäkuuta 2010
LESPO eli itäsuomalaista street-runoutta
Street-runous on aina paikallista mutta muotokieleltään universaalia, ja sitä voi tavata periaatteessa missä vaan. Eräs tuore mutta luultavasti jo hävinnyt havainto on Vuorilammelta Kuopiosta. Vakiintuneet kirjaimet O, P ja S esiintyvät runossa, mutta T-konsonantti puuttuu, mutta poetiikkaan on liitetty kirjaimet L ja E. Kirjainyhdistelmä LESPO, joka saattaa merkitä naispuolista homoseksuaalia (siis lesboa), mutta street-runouden poetiikassa on pidettävä mielessä mahdollisuus siihen, että sanasta puuttuu T-kirjain. Hiljan myös Reijo Valta havaitsi street-runouden ilmaisukeinojen todellisen laajuuden – eivät vain O, P, S ja T -kirjainten erilaiset muunnelmat ole street-runoutta, vaan sen rikkauteen on luettava myös tiemaalaus “80”. LESPO -runon tapauksessa myös street-runouden ilmaisuvälineistö on selvästi laajentunut, kyseessä on uniikki kepillä tehty kaiverrus hiekkatiehen.
Koska korostetun lyhyissä runomuodoissa potentiaaliset kirjoitusasut korostuvat väistämättä, on pohdittava millä tavalla street-runouden koko niukan aakkoston käyttely olisi mukana LESPO-runossa. Mahdollisesti se olisi LESPOT, joka on suomenkielen monikkomuoto sanasta lespo (lesbo), mutta street-runouden kontekstissa oleellinen SPOT, paikkaa tai kohtaa merkitsevä englanninkielinen sana luo tälle runolle selvän pohjavireen. Se on saanut eteensä vielä ranskankielen maskuliinin määräisen artikkelin LE, joka kiistää suomenkielisen merkityksen täysin – ensinnäkin asettamalla LESPO:n feminiinisyyden vastakohdaksi maskuliinisuuden, ja toisaalta kiistämällä sanan potentiaalisen monikollisuuden mahdollisessa LESPO(T) -muodossa. Piilevä, toteutuva tai toteutumaton konsonantti T siis pystyy herättelemään kokonaisen merkityksen maailman.
Toisaalta Vuorilammen ja sitä kautta Kuopion Neulamäen lähiön erityiskontekstissa LESPO-sanalla on erityinen intertekstuaalinen yhteys vanhempaan, nyt jo pahoin haalistuneeseen esiintymään. Neulamäen torin välittömässä läheisyydessä sijaitsevassa leikkipuistossa liukumäkeen tekstattuna on runo: “LESPOLÄÄKÄRI / HOMOLUOLA”. Tässä yhteydessä teksti liittyy kasvun maailmaan, se esiintyy lasten ja nuorten käyttämällä alueella, ja liittyy selvästi lapsuuden lääkärileikkien pervojen aspektien esiinnostamiseen. Tuoreemman LESPO-kaiverruksen tekijä on myös nuori, arviolta 10-12-vuotias poika – sikälikin LESPO muodostaa historiallisen virstanpylvään street-runouden taipaleella. Ensimmäistä kertaa alan tutkija on nähnyt tekijän luomistyössään! Ikävä kyllä tekijän kiire, runontekemisen herkkyys ja tarve tallentaa muutoksille altis teksti nopeasti estivät tutkijaa pyytämästä tekijältä haastattelua. Runon olemassaoloa olisi myös uhannut tekijän paljastuminen huoltajalleen. Mikäli street-runouden tekeminen on tyypillistä näinkin nuorissa ikäluokissa, on ymmärrettävää, että tekijät haluavat paeta akateemikoiden, journalistien ja vanhempiensa kynsistä.
Tekijän nuoresta iästä ja mahdollisesta edesvastuuttomuudesta huolimatta LESPO-teksti saattaa nousta vielä tärkeään asemaan runouden dynaamisella kentällä. Aleksis Salusjärvi on jo aiemmin liittänyt street-runouden olennaisilta piirteiltään löydettyyn runouteen (found poetry), aiemmassa artikkelissani minä arvelin sillä olevan suoria yhteyksiä beat-kirjallisuuteen, tuoreessa tekstissään Reijo Valta vihjaa street-runouden liukuvan visuaalisen runouden suuntaan. LESPO-teksti antaa ymmärtää siirtymän tapahtuneen jo, muistuttaahan se selvästi visuaalisen runouden VISPO-lempinimeä. Lisäksi paikallinen interteksti “LESPOLÄÄKÄRI / HOMOLUOLA” tuo street-runouden piiriin hieman flarffahtavan ulottuvuuden.
Jos ajatellaan sana LESPO tahallisesti väärinkirjoitetuksi sanaksi “lesbo”, viestii kirjoitus myös heteronormatiivisen mentaliteetin esilletuomisesta ja yleistyvästä kantasuomalaisuus-ajattelusta, sellaisen etnisen enemmistön olemassaolosta, jota uhkaa esimerkiksi juuri homoseksuaalisuuden olemassaolo. Kuitenkin juuri voimakas poeettinen konteksti kohostaa heteronormatiivisen teon ambivalenssia, ja kääntää vierauden ja toiseuden pelon suorastaan lesPolaiseksi karnevaaliksi, samalla korostaen runon yhteiskunnallista kantaaottavuutta ja päivänpoliittisuutta.
Kuten Salusjärvi maineikkaassa manifestissaan kirjoitti, street-runous “on poetiikaltaan suorempi ja ytimekkäämpi - se astuu yli rajojen, joita runouden äärelle on ymmärtämättömyydestä pystytetty.” Tämä pitää paikkansa myös rajoja rikkovan, transgressiivisen ja rohkean LESPO-runon kohdalla.
--- [Blogi tekee jälleen siirtymistä, palataan toisaalla.]
keskiviikko 23. kesäkuuta 2010
Linkkiliuta
Karri Kokon postaus Suomen Kuvalehden blogissa
"Ajaisin myös asiantuntijapiirien vaihtamista ja julkaisukynnyksen madaltamista yhä enemmän ja enemmän; päinvastoin kuin ajatellaan, mitä enemmän kirjoja on tarjolla, sitä varmemmin laadukkaat kirjailijat pääsevät esille," sanoo Teemu Manninen. Tässä on seikka, joka tavallaan muuttaa kirjallista julkisuutta. Suomalaisen kulttuuriajattelun pitäisi jo päästä irti designillekin keskeisestä "less is more"-ideologiasta, koska enemmän nyt vaan yksinkertaisesti on enemmän. Enkä ole koskaan tajunnut mitä vahinkoa surkeat kirjalliset teokset varsinaisesti tuottaisivat kenellekään, saattaisiko niiden tekijä vaikkapa olla suurissa luuloissa itsestään?
Risto Niemi-Pynttärin "amerikanserkku" eli kirjallinen agentti, jonka rooli on samantapainen kuin managerin musiikkiteollisuudessa, jos nyt oikein ymmärsin. Ajatus, ja rooli, joka saattaa hyvinkin syntyä, kun kustannuskenttä hajautuu ja samoja (kustannus)taloja ei enää asuta hautaan asti.
Ylen juttu kustannusalan muutoksesta. Ihan hyvä, että siitä joku juttukin tehdään, kun näyttävät joissakin muissa medioissa pitävän muutospuhetta jonkinlaisena mantrana.
Mutta. Heti ingressiä seuraa ensimmäinen hupaisa lause: "Ykkösen Aamu-tv:ssä vierailleet Laiho ja Tapaninen korostavat, että suomalainen kirjallisuus ei ole kriisissä" (niin, eihän maailmantalouskaan ole). Jotenkin puuttuu taju siitä, että kirjallisuuden kustantamisen ja markkinoinnin muutos on _jo_ aiheuttanut ns. kriisin kirjallisuuteen. Se on kriisissä, ja on ollut. Se lienee aina kriisissä, onko kriisi oikeastaan sen luonne? Tämä nyt on vain typonsyömä Wikipedia, mutta kuitenkin: "Kriisi on ihmiselle tai organisaatiolle tapahtuvaa uusi tilanne, jossa aiemmin oppimamme ongelmien ratkaisukeinot eivät toimi. [...] Kriisi yleisesti tarkoittaa kreikkalaisen sanan krisis (suom. "päätös") mukaisesti käännekohtaa jossa yksilön tai ordanisaation tulevaisuuden suunta määräytyy, paremmaksi tai huonommaksi toimiemme mukaan." Itse asiassa kriisi ei kuulosta ollenkaan pahalta, vaan ideaaliselta tilanteelta: tulevaisuuteen voidaan vaikuttaa toimimalla, ja pitää löytää uusia ratkaisumuotoja vanhojen sijaan. No, joka tapauksessa herrat Laiho & Tapaninen pitävät kriisiä kustantamojen, ei kirjallisuuden ongelmana - täytyy vaan hämmästellä sen jätkän sinisilmäisyyttä tai juksaushermoa, joka väittää ettei kirjallisuutta markkinatalouden verkostoissa kannattelevan rakenteen kriisi vaikuttaisi mitenkään kirjallisuuteen. HÖPÖ HÖPÖ.
JA kun WSOY on kyseessä, täytyisi varmaan muistaa ja tajuta, että Sanoma-konserni hallitsee suomalaista mediaa todella laaja-alaisesti. Tietysti WSOY on vain pieni osa suuressa kokonaisuudessa, mutta ainakin kaunokirjallisuuden vähäisen kentän muutokset vertautuvat nyt media-alan muutoksiin, joista ei kai sanomalehdissä hirveästi kirjoitella. Jos kustannusala tuntuukin hajaantuvan useampien toimijoiden ja yrittäjien käsiin, media senkun keskittyy.
Vielä kaunokirjallisuutta:
Teemu Mannisen Futurama ilmestyi. Siitä kaiketi myöhemmin lisää.
"Ajaisin myös asiantuntijapiirien vaihtamista ja julkaisukynnyksen madaltamista yhä enemmän ja enemmän; päinvastoin kuin ajatellaan, mitä enemmän kirjoja on tarjolla, sitä varmemmin laadukkaat kirjailijat pääsevät esille," sanoo Teemu Manninen. Tässä on seikka, joka tavallaan muuttaa kirjallista julkisuutta. Suomalaisen kulttuuriajattelun pitäisi jo päästä irti designillekin keskeisestä "less is more"-ideologiasta, koska enemmän nyt vaan yksinkertaisesti on enemmän. Enkä ole koskaan tajunnut mitä vahinkoa surkeat kirjalliset teokset varsinaisesti tuottaisivat kenellekään, saattaisiko niiden tekijä vaikkapa olla suurissa luuloissa itsestään?
Risto Niemi-Pynttärin "amerikanserkku" eli kirjallinen agentti, jonka rooli on samantapainen kuin managerin musiikkiteollisuudessa, jos nyt oikein ymmärsin. Ajatus, ja rooli, joka saattaa hyvinkin syntyä, kun kustannuskenttä hajautuu ja samoja (kustannus)taloja ei enää asuta hautaan asti.
Ylen juttu kustannusalan muutoksesta. Ihan hyvä, että siitä joku juttukin tehdään, kun näyttävät joissakin muissa medioissa pitävän muutospuhetta jonkinlaisena mantrana.
Mutta. Heti ingressiä seuraa ensimmäinen hupaisa lause: "Ykkösen Aamu-tv:ssä vierailleet Laiho ja Tapaninen korostavat, että suomalainen kirjallisuus ei ole kriisissä" (niin, eihän maailmantalouskaan ole). Jotenkin puuttuu taju siitä, että kirjallisuuden kustantamisen ja markkinoinnin muutos on _jo_ aiheuttanut ns. kriisin kirjallisuuteen. Se on kriisissä, ja on ollut. Se lienee aina kriisissä, onko kriisi oikeastaan sen luonne? Tämä nyt on vain typonsyömä Wikipedia, mutta kuitenkin: "Kriisi on ihmiselle tai organisaatiolle tapahtuvaa uusi tilanne, jossa aiemmin oppimamme ongelmien ratkaisukeinot eivät toimi. [...] Kriisi yleisesti tarkoittaa kreikkalaisen sanan krisis (suom. "päätös") mukaisesti käännekohtaa jossa yksilön tai ordanisaation tulevaisuuden suunta määräytyy, paremmaksi tai huonommaksi toimiemme mukaan." Itse asiassa kriisi ei kuulosta ollenkaan pahalta, vaan ideaaliselta tilanteelta: tulevaisuuteen voidaan vaikuttaa toimimalla, ja pitää löytää uusia ratkaisumuotoja vanhojen sijaan. No, joka tapauksessa herrat Laiho & Tapaninen pitävät kriisiä kustantamojen, ei kirjallisuuden ongelmana - täytyy vaan hämmästellä sen jätkän sinisilmäisyyttä tai juksaushermoa, joka väittää ettei kirjallisuutta markkinatalouden verkostoissa kannattelevan rakenteen kriisi vaikuttaisi mitenkään kirjallisuuteen. HÖPÖ HÖPÖ.
JA kun WSOY on kyseessä, täytyisi varmaan muistaa ja tajuta, että Sanoma-konserni hallitsee suomalaista mediaa todella laaja-alaisesti. Tietysti WSOY on vain pieni osa suuressa kokonaisuudessa, mutta ainakin kaunokirjallisuuden vähäisen kentän muutokset vertautuvat nyt media-alan muutoksiin, joista ei kai sanomalehdissä hirveästi kirjoitella. Jos kustannusala tuntuukin hajaantuvan useampien toimijoiden ja yrittäjien käsiin, media senkun keskittyy.
Vielä kaunokirjallisuutta:
Teemu Mannisen Futurama ilmestyi. Siitä kaiketi myöhemmin lisää.
sunnuntai 20. kesäkuuta 2010
Kaihtaminen, hylkääminen
1. Schlegel argumentoi runouden kaikenkattavuuden, sen luontaisen hybridisyyden ja moniaineksisuuden saattelevan sitä kohti klassisuuden horisonttia. Tämä on nimenomaan romanttisen runouden piirre, ja romanttisen runouden luonne on itse progressio, se on jatkuva kehkeytymisen tila, johon jokainen runoteos voi "tietyssä mielessä" liittyä, lähinnä oman runollisuutensa kautta - siksi että kuuluu runotaiteen piiriin. Schlegelin oma kirjoitusmuoto tässä pohdinnassa on fragmentti, muoto, joka sekin merkitsee keskeneräisyyttä sinänsä, sen sijaan että ajatus suljettaisiin, se avataan. [1]
2. Tätä voi verrata joihinkin näkemyksiin proosan eduista lyyriseen runouteen nähden, esim. Mihail Bahtin piti runoudelle tyypillisenä yksiäänisyyttä, so. yhden puhujanäänen vallitsevuutta proosan näkökulmavaihteluihin verrattuna. Eli syntyy vastakkainen tilanne kuin Schlegelin idealisoimassa romanttisessa runoudessa - proosan potentiaali sulkea itseensä maailmoja, pluraliteetteJA ja ensyklopedioita on mahtava, kun taas runous voi sisältää vain yhden linjan. Ja samalla kun nimitän tilannetta vastakkaiseksi, asetelma näyttääkin typerältä: mitä ihmeen vastakkaisuutta on proosassa ja runoudessa, mitä on kirjoitettujen muotojen vastakkaisuus.
3. Minä en oikeastaan tiedä mitä tarkoitan puhuessani runoudesta. Ehkä se on jokin vakiintunut julkisen toiminnan ala, ehkä viittaan johonkin yhtä täsmälliseen kuin media puhuessaan "peliriippuvuudesta" - toimiiko se samalla tavalla kuin Wittgensteinin pelimetafora perheyhtäläisyysteorian yhteydessä? Peliriippuvainen voi siis olla koukussa shakkiin ja jalkapalloon, WoWiin ja monopoliin, pajatsoon ja ässäarpaan, pirunnyrkkiin ja faroon. Runous -> teko, teksti, metaforarakenne, tarina, elämäntapa, julkisen esittämisen ja sanankäytön traditio, kuvaus, laulu, arvoitus, rakastettu, tiivis tai lyhyt sanamuoto, laaja kertova säemuoto, kirjallisuushistorian määrittelemä kulttuurin perusteksti (Kalevala, Beowulf). Tarkoittaa paljon ja ei-mitään.
4. Miltä näyttää tätä vasten lause: "2000-luku" "on" "suomalaisen" "runouden" "juhlaa". Mitä siis merkitsee "runouden" "monimuotoisuus"? Mitä tarkoittaa se, että joku "kustantaa" "runoja"? Miksi kukaan haluaisi "kuulla" "tämän" "runon". Ja miten kummassa kukaan pystyy "lopettamaan" "runouden" "kirjoittamisen"? Miksi kriitikko sanoo että jokin "on" "runollista"? [2]
5. Runo & toisto [3]:
a) Tietysti jonkun sanan hokeminen aiheuttaa kyseisen sanan merkityksen väljymisen. RUNORUNORUNO US, runOUsrunousRUNOUSRUNous, runollINENRUNOllinenRunOLLInen. runorunorunorunorunorunoruno.
b) MUNAMUNAMUNAMUNAMU
Osasin rakentaa äänteellisen ketjun, jossa sana muna muuttuu sanaksi namu. Eli esittelin ihmeellisen mutta pienen verbaalisen oivalluksen, joka paljastaa meille hirveän olennaisia seikkoja kielen toiminnasta.
Kuten että hokemalla
KOVAKOVAKOVAKO
VAKOVAKOVAKOVA
kovasta tulee ennenpitkää vako ja vaosta kova. Sehän merkitsee maskuliinisen ja feminiinisen elementin yhtymistä, absoluuttista ja loppumatonta hedelmällistä aktia, universumin jatkuvaa syntymää - ja tämä kaikki vain kahden tavun ja kahden sanan voimalla. Tässä on sitä universumia sokean kanan nokkaamassa hiekanjyvässä, romanttinen runous toiminnassa.
6. "Pitäisi olla puhumatta runoudesta" (Teemu Manninen, kommentti aiempaan entryyn, ihan sivun alapäässä) / Olisi vaiettava runoudesta. Viittaako runous ilmiöön vai ilmiön nimeen, tarvitseeko ilmiö nimetä?
7. Jos ilmiön nimeää uudelleen, merkitseekö se ennen kaikkea riisuutumista nimistä? Ennen: "kirjoitan runoja"; Nyt: "kirjoitan". Poistaa kaikessa hiljaisuudessa tunnisteet runo, runous. Kirjoittaa tästälähtien suoria kritiikkejä autuaan tietämättömänä tekstin julkaisugenrestä: x:n tekstit, kirjoitukset, kirja, teos, tarinat, lauseet, virkkeet, väitteet, lemma, teoreema, kuvaus, sanat.
8. Pentti Saarikoski.
9. Äskeinen vain osoituksena tapahtumisesta, liittämisestä ja kylkiäisistä.
10. Halusin vain kysyä olematta kysyvä.
11. Tämä johtaa siihen, että runoutta ei voi olla olemassa, eikä sitä ole koskaan ollutkaan olemassa. Sikäli kun sitä on ollut olemassa, se ei ole koskaan ollut leikin tai taiteen muoto, ainakaan missään absoluuttisessa, jakamattomassa, kevyessä mielessä, vaan se on ollut kaupallisen toiminnan muoto ja sikäli osa aikuisten maailmaa. Nyt kaikki tämä vaikuttaa vähemmän välttämättömältä, joskaan ei täysin.
12. Tietysti juontuu reductio ad absurdum.
[1] Friedrich Schlegel, "Fragmentteja". suom.Vesa Oittinen. Teoksessa Oi runous. Romantiikan ja modernismin runouskäsityksiä. Toim. Tuula Hökkä. SKS 2000. Englanniksi täällä. Kiitos Schelgelistä, T.
[2] "lainausmerkkimeemi" "anastettu" "ihmisten" "eleistä"; "kiitos" "P" & "V" "," .
[3] toiston vieraannuttavuudesta.
2. Tätä voi verrata joihinkin näkemyksiin proosan eduista lyyriseen runouteen nähden, esim. Mihail Bahtin piti runoudelle tyypillisenä yksiäänisyyttä, so. yhden puhujanäänen vallitsevuutta proosan näkökulmavaihteluihin verrattuna. Eli syntyy vastakkainen tilanne kuin Schlegelin idealisoimassa romanttisessa runoudessa - proosan potentiaali sulkea itseensä maailmoja, pluraliteetteJA ja ensyklopedioita on mahtava, kun taas runous voi sisältää vain yhden linjan. Ja samalla kun nimitän tilannetta vastakkaiseksi, asetelma näyttääkin typerältä: mitä ihmeen vastakkaisuutta on proosassa ja runoudessa, mitä on kirjoitettujen muotojen vastakkaisuus.
3. Minä en oikeastaan tiedä mitä tarkoitan puhuessani runoudesta. Ehkä se on jokin vakiintunut julkisen toiminnan ala, ehkä viittaan johonkin yhtä täsmälliseen kuin media puhuessaan "peliriippuvuudesta" - toimiiko se samalla tavalla kuin Wittgensteinin pelimetafora perheyhtäläisyysteorian yhteydessä? Peliriippuvainen voi siis olla koukussa shakkiin ja jalkapalloon, WoWiin ja monopoliin, pajatsoon ja ässäarpaan, pirunnyrkkiin ja faroon. Runous -> teko, teksti, metaforarakenne, tarina, elämäntapa, julkisen esittämisen ja sanankäytön traditio, kuvaus, laulu, arvoitus, rakastettu, tiivis tai lyhyt sanamuoto, laaja kertova säemuoto, kirjallisuushistorian määrittelemä kulttuurin perusteksti (Kalevala, Beowulf). Tarkoittaa paljon ja ei-mitään.
4. Miltä näyttää tätä vasten lause: "2000-luku" "on" "suomalaisen" "runouden" "juhlaa". Mitä siis merkitsee "runouden" "monimuotoisuus"? Mitä tarkoittaa se, että joku "kustantaa" "runoja"? Miksi kukaan haluaisi "kuulla" "tämän" "runon". Ja miten kummassa kukaan pystyy "lopettamaan" "runouden" "kirjoittamisen"? Miksi kriitikko sanoo että jokin "on" "runollista"? [2]
5. Runo & toisto [3]:
a) Tietysti jonkun sanan hokeminen aiheuttaa kyseisen sanan merkityksen väljymisen. RUNORUNORUNO US, runOUsrunousRUNOUSRUNous, runollINENRUNOllinenRunOLLInen. runorunorunorunorunorunoruno.
b) MUNAMUNAMUNAMUNAMU
Osasin rakentaa äänteellisen ketjun, jossa sana muna muuttuu sanaksi namu. Eli esittelin ihmeellisen mutta pienen verbaalisen oivalluksen, joka paljastaa meille hirveän olennaisia seikkoja kielen toiminnasta.
Kuten että hokemalla
KOVAKOVAKOVAKO
VAKOVAKOVAKOVA
kovasta tulee ennenpitkää vako ja vaosta kova. Sehän merkitsee maskuliinisen ja feminiinisen elementin yhtymistä, absoluuttista ja loppumatonta hedelmällistä aktia, universumin jatkuvaa syntymää - ja tämä kaikki vain kahden tavun ja kahden sanan voimalla. Tässä on sitä universumia sokean kanan nokkaamassa hiekanjyvässä, romanttinen runous toiminnassa.
6. "Pitäisi olla puhumatta runoudesta" (Teemu Manninen, kommentti aiempaan entryyn, ihan sivun alapäässä) / Olisi vaiettava runoudesta. Viittaako runous ilmiöön vai ilmiön nimeen, tarvitseeko ilmiö nimetä?
7. Jos ilmiön nimeää uudelleen, merkitseekö se ennen kaikkea riisuutumista nimistä? Ennen: "kirjoitan runoja"; Nyt: "kirjoitan". Poistaa kaikessa hiljaisuudessa tunnisteet runo, runous. Kirjoittaa tästälähtien suoria kritiikkejä autuaan tietämättömänä tekstin julkaisugenrestä: x:n tekstit, kirjoitukset, kirja, teos, tarinat, lauseet, virkkeet, väitteet, lemma, teoreema, kuvaus, sanat.
8. Pentti Saarikoski.
9. Äskeinen vain osoituksena tapahtumisesta, liittämisestä ja kylkiäisistä.
10. Halusin vain kysyä olematta kysyvä.
11. Tämä johtaa siihen, että runoutta ei voi olla olemassa, eikä sitä ole koskaan ollutkaan olemassa. Sikäli kun sitä on ollut olemassa, se ei ole koskaan ollut leikin tai taiteen muoto, ainakaan missään absoluuttisessa, jakamattomassa, kevyessä mielessä, vaan se on ollut kaupallisen toiminnan muoto ja sikäli osa aikuisten maailmaa. Nyt kaikki tämä vaikuttaa vähemmän välttämättömältä, joskaan ei täysin.
12. Tietysti juontuu reductio ad absurdum.
[1] Friedrich Schlegel, "Fragmentteja". suom.Vesa Oittinen. Teoksessa Oi runous. Romantiikan ja modernismin runouskäsityksiä. Toim. Tuula Hökkä. SKS 2000. Englanniksi täällä. Kiitos Schelgelistä, T.
[2] "lainausmerkkimeemi" "anastettu" "ihmisten" "eleistä"; "kiitos" "P" & "V" "," .
[3] toiston vieraannuttavuudesta.
perjantai 18. kesäkuuta 2010
torstai 17. kesäkuuta 2010
ne jokka ei tänä iltana - tai jonaki toisena - välitä jalakapallosta - tai jostaki muusta urheilujalista - voi lukia - tai kahtua - runoja - eiväkkä tosiaankaan mittään muuta - , vaikkapa
Henriikka Tavin Sanakirjaa (poEsia, 2010) täältä.
Henriikka Tavin Sanakirjaa (poEsia, 2010) täältä.
keskiviikko 16. kesäkuuta 2010
Runouksien kritiikistä
Huitaisin keskustelupalstojen innoittamana entryn, joka kommenttiosiossa heräsi... keskustelua. Tuntuu, että siihen pitää vastata kokonaisella entryllä, koska kyse on perusasioista.
Huomaan, että tässä touhussa on jatkuva riski ajautua ns. kokeellisen runouden ystäväksi. Jos nyt otetaan ihan perustava seikka esille: jokainen teos pitää lukea erikseen. Yksittäisten tekstien hyvyys ja merkittävyys ei riipu suoraan siitä, mikä on niiden paikka kentällä. Minusta tämä on täysin selvä lähtökohta. Mutta nykytilanteessa suurin osa poetiikkaan, kritiikkiin, runouden ehtoihin ja muotoihin liittyvästä keskustelusta käydään siinä lohkossa kenttää, jota nimitetään kokeelliseksi. Muualla saatetaan pitää kaikkea tällaista keskustelua selittelynä, ja ajatella, että hyvän runouden on puhuttava puolestaan. Minä taas ajattelen, että runous, joka kykenee tässä historiallisessa tilanteessa puhumaan puolestaan, on runoutta, jonka puolesta on puhuttu jo aikaisemmin. Sehän on silloin tuttua.
Lyriikan kolme lajia
Karkeasti ottaen suomalainen runouskeskustelu koskettelee kolmenlaista runoutta - tämä on siis tulkintani ja yleistykseni keskustelusta, ei keksintöni, saati sitten sellainen jakolinja, jota olisi syytä jotenkin puolustaa.
1) Kokeellinen Runous. Mainitsen tämän ensimmäisenä, koska kyseessä on kaikkein selvimmin hahmotettu ilmiö, ja jonka piirteistä ja motivaatioista on olemassa ehkä selkeimpiä mielikuvia. Kokeellisen runouden julkaisuympäristöjäkin osataan nimetä, se liitetään esimerkiksi Tuli&Savu -lehteen, joka on kuitenkin koko ajan julkaissut kaikenlaista runoutta ja kirjoittanut esim. kritiikkiä kaikenlaisesta runoudesta, mutta esimerkiksi kokeellisuuspuheen laajentaminen kritiikkiin löi varmasti leimaa lehdelle kokeellisen kirjoittelun suojapaikkana. Samaten lehti on ollut ainoita paikkoja, jossa poetiikkaan liittyviä esseitä julkaistaan, ja poetiikkaahan aletaan yleensä kirjoittaa (ja vaatia) silloin, kun joku näyttää poikkeavan valtavirrasta. Kokeellisen runouden voi ymmärtää tarkoittavan runoutta, jonka poetiikka (metodi, motivaatio, intentio) vaatii jotain selityksiä.
2) Runous. Siis se, mitä oikeat runoilijat kirjoittaa. Se, mikä saa kirjallisuuspalkintoja. Se, mikä ei vaadi selittelyä, apologioita tai perehtymistä. Tämä on tietysti pelkkää harhaa, koska tämänhetkinen valtavirtarunous on käynyt läpi selittelyvaiheen jo aikaa sitten. Sen ei tarvitse edes hahmotella estetiikkaansa, tekijöiden ei tarvitse selittää ratkaisujaan.
3) Historiallinen Runous. Vanha runous, riimirunous, mitallinen runous, klassinen, kansallinen. Tällä alueella on yhtymäkohta sekä runouteen 1) että runouteen 2). Tosin metriikka ymmärretään usein meneisyyden ilmiöksi, ja mitta käsitetään riimiksi, mitä se ei tietenkään ole. Liittyy ryhmään 2) kyseenalaistamattoman runollisuusasemansa vuoksi mutta ryhmään 1) metodin (metristen rakenteiden käyttö) hallitsevan aseman vuoksi.
Kommenttiosiossa nousi esille erityisesti se, että modernistiseen perinteeseen kirjoitettu runous on saanut jo runsaasti kritiikkiä osakseen. Voi ollakin, esimerkiksi Poetiikkaa-kirjasessa Jarkko Tontti kirjoittaa kriittisesti modernistisen tyylin kirjoitustavasta, mutta Tontinkin terä kohdistuu ennen kaikkea historialliseen modernismiin, nykyrunoutta hän ei mainitse; ja Tontin kirjoitus liittyy hänen omiin poeettisiin ratkaisuihinsa. Toisessa Poetiikkaa -kirjassa on Ville-Juhani Sutisen kasvishampurilaisessee, mutta sekin puhuu yleisluontoisella tasolla, ja vieläpä runoudesta ylipäänsä, ei mistään tietystä estetiikasta. Olisiko ihan konkreettisia esimerkkejä siitä, missä ja millaista kritiikkiä modernistiseen perinteeseen kirjoitettu nykyrunous on saanut? Eihän minun aivojeni arkisto mikään kattava ole, varsinkaan useamman vuoden taakse, ja jotain on saattanut mennä ohi.
Runouksien nimeämisestä
Jonkun teoksen liittäminen modernistiseen perinteeseen taas tulkitaan monesti jo itsessään loukkaavana, ikäänkuin olisi syntiä kirjoittaa modernistiseen valtatyyliin. Ikäänkuin perinteen tunnistaminen ja teoksen arviointi perinnettä vasten olisi kriittinen hyökkäys runotyyliä itseään vastaan. En ole kuitenkaan vielä nähnyt sellaista ihmettä, että modernistista tyyliä vastaan olisi argumentoitu kriittisesti jossain spesifissä yhteydessä, konkreettisia runotekstejä lainaten. Joten tämä kuuluisa modernismin kritiikkikin tuntuu latistuvan kahteen asiaan: A) on isohko joukko kirjoittajia, jotka eivät halua kirjoittaa modernistiseen tyyliin, ja joutuu perustelemaan esteettisiä ratkaisujaan jatkuvasti. Peruskysymys tuntuu koskevan runotyyliä - miksi tämä tekijä ei kirjoita tavallista runoutta (ja tavallinen runous taas on... mitä?); B) on olemassa itsepintainen juoru, jonka mukaan modernistinen lyriikka on jossain vaiheessa haukuttu.
Tietysti jo vanhemmilta ajoilta voidaan muistaa modernismin ja postmodernismin välinen kiista. Mahtaako sillä olla jotain merkittävämpiä kotimaisia heijastumia? On olemassa eritoten poetiikkoja miettineiden kirjoituksia, ja jostain syystä nämä ovat nimenomaan kokeelliseen leiriin luettujen henkilöiden kirjoittamia. Mutta näissäkin kritiikki on yleensä yleisluontoista ja solmiutuu oman tekemisen perusteluun - jota vaaditaan "kokeellisiksi" leimatuilta runoilijoilta kärkkäästi, ja muut taas jätetään rauhaan. Vaikenemista pidetään jopa arvona sinänsä, ja kaikkea tunnistamista ja nimeämistä pidetään pahanlaisena leimakirveilynä ja ivana tai kriittisyytenä. Miten tämä on mahdollista?
Modernistisen perinteen jatkumoa ei edes mielellään tunnusteta suomalaisessa runopuheessa. Joten jos modernistinen perinne on yksinkertaisesti Runoutta, modernismia edeltävä mitallinen runous on Historiallista Runoutta, jää kaikki selittämisen, puheen, kritiikin ja puolustuksen taakka Kokeelliselle Runoudelle, jota on siis ilmeisesti kaikki muu paitsi modernistista estetiikkaa mukaileva JA historiallinen runous, tai sitten riimittely, joka yleensä mainitaan kuriositeettina. Mutta kaikkea nykyrunoutta, kuului se sitten ryhmään 1) tai 2), tunnistaminen ja nimeäminen sinänsä häiritsee. Kokeellisen, poikkeavan, runouden mekaniikka on varautunut siihen, mutta Runouden, sen tavallisen runouden, mekaniikka taas ei. Sille tunnistamisesta on enemmän haittaa - siksikö, että kokeellinen runous on joutunut teoretisoimaan itseään, ja on siis saanut sananvaltaa panemalla itsensä alttiiksi; siksikö että tavallinen runous ei koe mitään tarvetta selittää, tunnistautua, antautua nimettäväksi? Pahentaako nimi sitä?
Minusta tuntuu, että kokeellinen runous on periaatteellisesti varautunut nimeämiseen ja hyökkäävyyteenkin, myös pilkkaan. Kritiikissä ja arkisessa puheessa kokeellinen runous saa jatkuvasti osakseen kritiikkiä esimerkiksi tunteen puutteesta, runoutta verrataan ristisanatehtäviin tai pidetään tekijöitä älyllisinä keikareina, joilla ei ole mitään oikeaa sanottavaa. Runoja pidetään triviaaleina ja muodon itsensä takia tehtyinä. Nämä kaikki argumentit on käytetty jo moneen kertaan avantgardeaaltojen yhteydessä. Joten ne eivät oikeastaan yllätä, koska ne on esitetty niin moneen kertaan. Ne eivät kuitenkaan ole saaneet aikaan muutoksia kokeellisen lyriikan piirissä, koska ollakseen dynaamista ja muutosvoimaista kritiikin täytyy ymmärtää kohdettaan ja tuntea se. Tällaisten argumenttien esittäjät eivät yleensä haluakaan tietää runoudesta, sen historiasta ja nykytilanteesta yhtään mitään, eikä heitä myöskään kiinnosta se, mitä kokeelliseksi nimetty lyriikka tekee tai sanoo.
Puhun mieluiten nykyrunoudesta, joka tarkoittaa kaikkea aikalaisrunoutta, siis nyt, näinä aikoina, vuosina, julkaistavaa runoutta. Nähdäkseni ryhmät 1) ja 2) eivät ole mitenkään kattavia. Esimerkiksi proosarunous jää siitä ulkopuolelle, toisinaan proosarunon kirjoittajia pidetään kokeellisina, toisinaan ei. Koko lajittelutapa on mieletön, ja oikeastaan keskustelumekaniikan tuottama. Kun monimuotoisuuspuhehan edellyttäisi sitä, että kaikki runous olisi Runoutta (ryhmä 2). Toisaalta se voi edellyttää myös sitä, että kaikki runous kuuluisi ryhmään 1), jolloin kaiken runouden pitäisi olla valmistusperiaatteiltaan ja ideoiltaan avointa, mikä yleensä taas edellyttää poetiikkaa. Kirjailijan itsensä ei tarvitse runoutta selittää, riittäähän tähän esimerkiksi kriitikon tai jonkun muun julkisen lukijan tunnistaminen ja selittäminen.
Jos sinun, hyvä lukija, pitäisi kirjoittaa essee aiheesta "Vuoden 2010 runouden ilmiöt", miten hahmottelisit aihealueen?
Huomaan, että tässä touhussa on jatkuva riski ajautua ns. kokeellisen runouden ystäväksi. Jos nyt otetaan ihan perustava seikka esille: jokainen teos pitää lukea erikseen. Yksittäisten tekstien hyvyys ja merkittävyys ei riipu suoraan siitä, mikä on niiden paikka kentällä. Minusta tämä on täysin selvä lähtökohta. Mutta nykytilanteessa suurin osa poetiikkaan, kritiikkiin, runouden ehtoihin ja muotoihin liittyvästä keskustelusta käydään siinä lohkossa kenttää, jota nimitetään kokeelliseksi. Muualla saatetaan pitää kaikkea tällaista keskustelua selittelynä, ja ajatella, että hyvän runouden on puhuttava puolestaan. Minä taas ajattelen, että runous, joka kykenee tässä historiallisessa tilanteessa puhumaan puolestaan, on runoutta, jonka puolesta on puhuttu jo aikaisemmin. Sehän on silloin tuttua.
Lyriikan kolme lajia
Karkeasti ottaen suomalainen runouskeskustelu koskettelee kolmenlaista runoutta - tämä on siis tulkintani ja yleistykseni keskustelusta, ei keksintöni, saati sitten sellainen jakolinja, jota olisi syytä jotenkin puolustaa.
1) Kokeellinen Runous. Mainitsen tämän ensimmäisenä, koska kyseessä on kaikkein selvimmin hahmotettu ilmiö, ja jonka piirteistä ja motivaatioista on olemassa ehkä selkeimpiä mielikuvia. Kokeellisen runouden julkaisuympäristöjäkin osataan nimetä, se liitetään esimerkiksi Tuli&Savu -lehteen, joka on kuitenkin koko ajan julkaissut kaikenlaista runoutta ja kirjoittanut esim. kritiikkiä kaikenlaisesta runoudesta, mutta esimerkiksi kokeellisuuspuheen laajentaminen kritiikkiin löi varmasti leimaa lehdelle kokeellisen kirjoittelun suojapaikkana. Samaten lehti on ollut ainoita paikkoja, jossa poetiikkaan liittyviä esseitä julkaistaan, ja poetiikkaahan aletaan yleensä kirjoittaa (ja vaatia) silloin, kun joku näyttää poikkeavan valtavirrasta. Kokeellisen runouden voi ymmärtää tarkoittavan runoutta, jonka poetiikka (metodi, motivaatio, intentio) vaatii jotain selityksiä.
2) Runous. Siis se, mitä oikeat runoilijat kirjoittaa. Se, mikä saa kirjallisuuspalkintoja. Se, mikä ei vaadi selittelyä, apologioita tai perehtymistä. Tämä on tietysti pelkkää harhaa, koska tämänhetkinen valtavirtarunous on käynyt läpi selittelyvaiheen jo aikaa sitten. Sen ei tarvitse edes hahmotella estetiikkaansa, tekijöiden ei tarvitse selittää ratkaisujaan.
3) Historiallinen Runous. Vanha runous, riimirunous, mitallinen runous, klassinen, kansallinen. Tällä alueella on yhtymäkohta sekä runouteen 1) että runouteen 2). Tosin metriikka ymmärretään usein meneisyyden ilmiöksi, ja mitta käsitetään riimiksi, mitä se ei tietenkään ole. Liittyy ryhmään 2) kyseenalaistamattoman runollisuusasemansa vuoksi mutta ryhmään 1) metodin (metristen rakenteiden käyttö) hallitsevan aseman vuoksi.
Kommenttiosiossa nousi esille erityisesti se, että modernistiseen perinteeseen kirjoitettu runous on saanut jo runsaasti kritiikkiä osakseen. Voi ollakin, esimerkiksi Poetiikkaa-kirjasessa Jarkko Tontti kirjoittaa kriittisesti modernistisen tyylin kirjoitustavasta, mutta Tontinkin terä kohdistuu ennen kaikkea historialliseen modernismiin, nykyrunoutta hän ei mainitse; ja Tontin kirjoitus liittyy hänen omiin poeettisiin ratkaisuihinsa. Toisessa Poetiikkaa -kirjassa on Ville-Juhani Sutisen kasvishampurilaisessee, mutta sekin puhuu yleisluontoisella tasolla, ja vieläpä runoudesta ylipäänsä, ei mistään tietystä estetiikasta. Olisiko ihan konkreettisia esimerkkejä siitä, missä ja millaista kritiikkiä modernistiseen perinteeseen kirjoitettu nykyrunous on saanut? Eihän minun aivojeni arkisto mikään kattava ole, varsinkaan useamman vuoden taakse, ja jotain on saattanut mennä ohi.
Runouksien nimeämisestä
Jonkun teoksen liittäminen modernistiseen perinteeseen taas tulkitaan monesti jo itsessään loukkaavana, ikäänkuin olisi syntiä kirjoittaa modernistiseen valtatyyliin. Ikäänkuin perinteen tunnistaminen ja teoksen arviointi perinnettä vasten olisi kriittinen hyökkäys runotyyliä itseään vastaan. En ole kuitenkaan vielä nähnyt sellaista ihmettä, että modernistista tyyliä vastaan olisi argumentoitu kriittisesti jossain spesifissä yhteydessä, konkreettisia runotekstejä lainaten. Joten tämä kuuluisa modernismin kritiikkikin tuntuu latistuvan kahteen asiaan: A) on isohko joukko kirjoittajia, jotka eivät halua kirjoittaa modernistiseen tyyliin, ja joutuu perustelemaan esteettisiä ratkaisujaan jatkuvasti. Peruskysymys tuntuu koskevan runotyyliä - miksi tämä tekijä ei kirjoita tavallista runoutta (ja tavallinen runous taas on... mitä?); B) on olemassa itsepintainen juoru, jonka mukaan modernistinen lyriikka on jossain vaiheessa haukuttu.
Tietysti jo vanhemmilta ajoilta voidaan muistaa modernismin ja postmodernismin välinen kiista. Mahtaako sillä olla jotain merkittävämpiä kotimaisia heijastumia? On olemassa eritoten poetiikkoja miettineiden kirjoituksia, ja jostain syystä nämä ovat nimenomaan kokeelliseen leiriin luettujen henkilöiden kirjoittamia. Mutta näissäkin kritiikki on yleensä yleisluontoista ja solmiutuu oman tekemisen perusteluun - jota vaaditaan "kokeellisiksi" leimatuilta runoilijoilta kärkkäästi, ja muut taas jätetään rauhaan. Vaikenemista pidetään jopa arvona sinänsä, ja kaikkea tunnistamista ja nimeämistä pidetään pahanlaisena leimakirveilynä ja ivana tai kriittisyytenä. Miten tämä on mahdollista?
Modernistisen perinteen jatkumoa ei edes mielellään tunnusteta suomalaisessa runopuheessa. Joten jos modernistinen perinne on yksinkertaisesti Runoutta, modernismia edeltävä mitallinen runous on Historiallista Runoutta, jää kaikki selittämisen, puheen, kritiikin ja puolustuksen taakka Kokeelliselle Runoudelle, jota on siis ilmeisesti kaikki muu paitsi modernistista estetiikkaa mukaileva JA historiallinen runous, tai sitten riimittely, joka yleensä mainitaan kuriositeettina. Mutta kaikkea nykyrunoutta, kuului se sitten ryhmään 1) tai 2), tunnistaminen ja nimeäminen sinänsä häiritsee. Kokeellisen, poikkeavan, runouden mekaniikka on varautunut siihen, mutta Runouden, sen tavallisen runouden, mekaniikka taas ei. Sille tunnistamisesta on enemmän haittaa - siksikö, että kokeellinen runous on joutunut teoretisoimaan itseään, ja on siis saanut sananvaltaa panemalla itsensä alttiiksi; siksikö että tavallinen runous ei koe mitään tarvetta selittää, tunnistautua, antautua nimettäväksi? Pahentaako nimi sitä?
Minusta tuntuu, että kokeellinen runous on periaatteellisesti varautunut nimeämiseen ja hyökkäävyyteenkin, myös pilkkaan. Kritiikissä ja arkisessa puheessa kokeellinen runous saa jatkuvasti osakseen kritiikkiä esimerkiksi tunteen puutteesta, runoutta verrataan ristisanatehtäviin tai pidetään tekijöitä älyllisinä keikareina, joilla ei ole mitään oikeaa sanottavaa. Runoja pidetään triviaaleina ja muodon itsensä takia tehtyinä. Nämä kaikki argumentit on käytetty jo moneen kertaan avantgardeaaltojen yhteydessä. Joten ne eivät oikeastaan yllätä, koska ne on esitetty niin moneen kertaan. Ne eivät kuitenkaan ole saaneet aikaan muutoksia kokeellisen lyriikan piirissä, koska ollakseen dynaamista ja muutosvoimaista kritiikin täytyy ymmärtää kohdettaan ja tuntea se. Tällaisten argumenttien esittäjät eivät yleensä haluakaan tietää runoudesta, sen historiasta ja nykytilanteesta yhtään mitään, eikä heitä myöskään kiinnosta se, mitä kokeelliseksi nimetty lyriikka tekee tai sanoo.
Puhun mieluiten nykyrunoudesta, joka tarkoittaa kaikkea aikalaisrunoutta, siis nyt, näinä aikoina, vuosina, julkaistavaa runoutta. Nähdäkseni ryhmät 1) ja 2) eivät ole mitenkään kattavia. Esimerkiksi proosarunous jää siitä ulkopuolelle, toisinaan proosarunon kirjoittajia pidetään kokeellisina, toisinaan ei. Koko lajittelutapa on mieletön, ja oikeastaan keskustelumekaniikan tuottama. Kun monimuotoisuuspuhehan edellyttäisi sitä, että kaikki runous olisi Runoutta (ryhmä 2). Toisaalta se voi edellyttää myös sitä, että kaikki runous kuuluisi ryhmään 1), jolloin kaiken runouden pitäisi olla valmistusperiaatteiltaan ja ideoiltaan avointa, mikä yleensä taas edellyttää poetiikkaa. Kirjailijan itsensä ei tarvitse runoutta selittää, riittäähän tähän esimerkiksi kriitikon tai jonkun muun julkisen lukijan tunnistaminen ja selittäminen.
Jos sinun, hyvä lukija, pitäisi kirjoittaa essee aiheesta "Vuoden 2010 runouden ilmiöt", miten hahmottelisit aihealueen?
tiistai 8. kesäkuuta 2010
...ja vastaukset Usein Kysyttyihin Kysymyksiin
1 [Mikä siinä on kun mitään ei jää mieleen?]
vähän itsekuria! otapa esim. esa ja mene nurkkaan seisomaan, ja pänttää värssyä niin kauan, että osaat etu- ja takaperin, sisä- ja ulkolukuna, kuten ennen sanottiin. täytyy olla tyhmä, jos ei päivä nurkassa opeta nykyrunoa ulkoa. tämän tästä voi vaikka opetella, poljentokin on ihan mukava:
AALLOKKO
syvällinen lapanen aaltoilee, perhonen
aallosta irtoaa sormi, kas pohjaan putoaa pelastunut
säde moni ja, perhosia aaltoja ja jalkoja, ja nuorempi häntiä olkia
2 [Mikä siinä on kun nykyrunous on niin vaikeaa?]
pitää pelata trivial pursuitia. jos peliä ei löydy kotoa, se on monessa kapakassa, ja sieltä saa pelikavereitakin. tai matin helppojen ristikoiden kanssa kun harjoittelee, niin voi siirtyä nykyrunoon aika näppärästi. mutta sitäkään ei tarvita, kun tässäkin runossa kerrotaan kuka tuo anselmi on, niin ei jää vaivaamaan yöunia:
Historian puhdistaminen IV
“...silloin isäni sanoi: ei, sinun ei pitäisi tehdä tätä, tulet vielä
katumaan, historia ei ole noin yksinkertaista, se voi muuttua, ja
toisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa tämäkin runo on luettavissa
toisin, kävisi vähän kuin Anselm Kieferillä, tiedättekö,
saksalaistaiteilijalla joka on toistanut tiettyjä natsieleitä,
tavoitteenaan historian puhdistamien...”
3 [Mikä siinä on kun sellainen television ja Nintendon räiske ja väkivalta on levinnyt nykyrunouteenkin?]
pitää lukea Helkavirsiä:
"Oi Taatto opeta meille
huurut hurmehen jumalan"
ja totta, tällaista sukupolvien katkeamatonta perinnettä juhlivaa säeparia on vaikea löytää nykyrunoudesta.
4 [Mikä siinä on kun nykyrunous on sellaista sisäpiirien hommaa?]
politiikka ja talous on sisäpiirien hommaa. tarkkailkaa vaikka noita huippujohtajia ja -poliitikkoja. ne tuntee kaikki toisensa, ja kierrättävät keskenään kaikki rahakkaat duunit. toista oli ennen, kun metsäläiset pystytti myllyn joen rannalle hartiavoimin ja kuoli rikkaina miehinä, siinä ei sisäpiirejä tunnettu vaan töitä tehtiin.
5 [Mikä siinä on kun nämä nykyrunoilijat on niin nokkavia? Sellaisia nuoria arrogantteja kolleja ja mirrejä, jotka kirjoittavat lähinnä itsestään]
"Häikäisevän sanamusiikin ja täydellisyyttä hipovien rytmien takaa paljastuu rehellinen itsetilityksen tarve" (Aune Hiisku: Kaarlo Sarkia. takakansitekstistä).
"Poetry was for him a serious instrument of introspection." Books and Writers, Juhani Siljo.
"Runot koettiin yleisesti ottaen vaikeatajuisina ja runoilijan itsevarmuus provosoivana ylimielisyytenä." Kansallisbiografia, Södergran, Edith.
MOT.
----
lainaukset: 1) Henriikka Tavin Esim. Esasta; 2) Anna Halmkronan Kolmannesta sotaleikistä ; 3) Eino Leinon Helkavirsistä.
vähän itsekuria! otapa esim. esa ja mene nurkkaan seisomaan, ja pänttää värssyä niin kauan, että osaat etu- ja takaperin, sisä- ja ulkolukuna, kuten ennen sanottiin. täytyy olla tyhmä, jos ei päivä nurkassa opeta nykyrunoa ulkoa. tämän tästä voi vaikka opetella, poljentokin on ihan mukava:
AALLOKKO
syvällinen lapanen aaltoilee, perhonen
aallosta irtoaa sormi, kas pohjaan putoaa pelastunut
säde moni ja, perhosia aaltoja ja jalkoja, ja nuorempi häntiä olkia
2 [Mikä siinä on kun nykyrunous on niin vaikeaa?]
pitää pelata trivial pursuitia. jos peliä ei löydy kotoa, se on monessa kapakassa, ja sieltä saa pelikavereitakin. tai matin helppojen ristikoiden kanssa kun harjoittelee, niin voi siirtyä nykyrunoon aika näppärästi. mutta sitäkään ei tarvita, kun tässäkin runossa kerrotaan kuka tuo anselmi on, niin ei jää vaivaamaan yöunia:
Historian puhdistaminen IV
“...silloin isäni sanoi: ei, sinun ei pitäisi tehdä tätä, tulet vielä
katumaan, historia ei ole noin yksinkertaista, se voi muuttua, ja
toisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa tämäkin runo on luettavissa
toisin, kävisi vähän kuin Anselm Kieferillä, tiedättekö,
saksalaistaiteilijalla joka on toistanut tiettyjä natsieleitä,
tavoitteenaan historian puhdistamien...”
3 [Mikä siinä on kun sellainen television ja Nintendon räiske ja väkivalta on levinnyt nykyrunouteenkin?]
pitää lukea Helkavirsiä:
"Oi Taatto opeta meille
huurut hurmehen jumalan"
ja totta, tällaista sukupolvien katkeamatonta perinnettä juhlivaa säeparia on vaikea löytää nykyrunoudesta.
4 [Mikä siinä on kun nykyrunous on sellaista sisäpiirien hommaa?]
politiikka ja talous on sisäpiirien hommaa. tarkkailkaa vaikka noita huippujohtajia ja -poliitikkoja. ne tuntee kaikki toisensa, ja kierrättävät keskenään kaikki rahakkaat duunit. toista oli ennen, kun metsäläiset pystytti myllyn joen rannalle hartiavoimin ja kuoli rikkaina miehinä, siinä ei sisäpiirejä tunnettu vaan töitä tehtiin.
5 [Mikä siinä on kun nämä nykyrunoilijat on niin nokkavia? Sellaisia nuoria arrogantteja kolleja ja mirrejä, jotka kirjoittavat lähinnä itsestään]
"Häikäisevän sanamusiikin ja täydellisyyttä hipovien rytmien takaa paljastuu rehellinen itsetilityksen tarve" (Aune Hiisku: Kaarlo Sarkia. takakansitekstistä).
"Poetry was for him a serious instrument of introspection." Books and Writers, Juhani Siljo.
"Runot koettiin yleisesti ottaen vaikeatajuisina ja runoilijan itsevarmuus provosoivana ylimielisyytenä." Kansallisbiografia, Södergran, Edith.
MOT.
----
lainaukset: 1) Henriikka Tavin Esim. Esasta; 2) Anna Halmkronan Kolmannesta sotaleikistä ; 3) Eino Leinon Helkavirsistä.
maanantai 7. kesäkuuta 2010
Nykyrunouden ukk
1 Mikä siinä on kun mitään ei jää mieleen? Vaikken koskaan luekaan runoja, niin en osaa siteerata ulkomuistista ainuttakaan nykyrunoteosta. Toista on vanha suomalainen runous, josta muistan vaikka mitä, kun koulussa aikoinaan päntättiin, ja seistiin nurkassa ja taas päntättiin. Nämä nykynuoretkaan eivät opi enää mitään ulkoa, kun ei ole kunnon kuria. Mutta joka tapauksessa nykyrunous on turhanpäiväistä ja mitään siitä ei jää mieleen.
2 Mikä siinä on kun nykyrunous on niin vaikeaa? En kyllä ole sitä paljoa lukenut, ja syy siihen on, että se on niin vaikeaa. Kun siitä ei ymmärrä mitään ilman akateemista sivistystä, ja sitten kun pitäisi kuulua runopiireihin, että ymmärtäisi ne sisäpiirin vitsit, joita nykyrunoilijat julkaisevat. Toista oli ennen, kun runous oli kansallista ja kaikki ymmärsivät sitä. Silloin minäkin luin runoutta kun ymmärsin sitä. Mutta nyt on tällaista: "Mä olen mies. En mä enää aja virvatulta / mua puri baarikärpänen joka päivä / ja joka ikinen yö". Mitä tästäkin voi käsittää, akateemista postmodernia sotkua. Kuuntelen mieluummin radiosuomipoppia.
3 Mikä siinä on kun sellainen television ja Nintendon räiske ja väkivalta on levinnyt nykyrunouteenkin? On niin verta ja suolenpätkiä, ja oksennusta ja syömishäiriötä ja vaikka mitä raiskausta. Siksi en koskaan lue nykyrunoutta. Toista se oli ennen, kun runoilijat tekivät esimerkiksi kansalliseepoksemme aiheistosta tunnelmallisia runoja, semmoisia rauhoittavia ja koskettavia, ilman mitään mässäilyä.
4 Mikä siinä on kun nykyrunous on sellaista sisäpiirien hommaa? En viitsi lukea sitä, koska en tunne ketään runoilijaa, ja kun tiedän, että runoilijat kirjoittavat kuitenkin toisilleen. Toista oli ennen, Koskenniemen aikoina, silloin ei ollut mitään ahdasta runouseliittiä, jonne noustiin vain jos päästiin jonkun kaveriksi. Silloin luonnonlahjakkuudet nousivat korvesta, siihen ei salonkeja tarvittu. Silloin osattiin, eikä tunnettu oikeita tyyppejä.
5 Mikä siinä on kun nämä nykyrunoilijat on niin nokkavia? Sellaisia nuoria arrogantteja kolleja ja mirrejä, jotka kirjoittavat lähinnä itsestään, luulevat varmaan olevansa kiinnostavia. Minä en ole kiinnostunut heistä, siksi en lue nykyrunoutta. Toista se oli kun Eino Leino kirjoitti Lapin kesästä, siitä oli runkkaus kaukana.
(kiitokset erityisesti internetin anonyymeille; runolainaus Teemu Mannisen Lohikäärmeen pojasta)
2 Mikä siinä on kun nykyrunous on niin vaikeaa? En kyllä ole sitä paljoa lukenut, ja syy siihen on, että se on niin vaikeaa. Kun siitä ei ymmärrä mitään ilman akateemista sivistystä, ja sitten kun pitäisi kuulua runopiireihin, että ymmärtäisi ne sisäpiirin vitsit, joita nykyrunoilijat julkaisevat. Toista oli ennen, kun runous oli kansallista ja kaikki ymmärsivät sitä. Silloin minäkin luin runoutta kun ymmärsin sitä. Mutta nyt on tällaista: "Mä olen mies. En mä enää aja virvatulta / mua puri baarikärpänen joka päivä / ja joka ikinen yö". Mitä tästäkin voi käsittää, akateemista postmodernia sotkua. Kuuntelen mieluummin radiosuomipoppia.
3 Mikä siinä on kun sellainen television ja Nintendon räiske ja väkivalta on levinnyt nykyrunouteenkin? On niin verta ja suolenpätkiä, ja oksennusta ja syömishäiriötä ja vaikka mitä raiskausta. Siksi en koskaan lue nykyrunoutta. Toista se oli ennen, kun runoilijat tekivät esimerkiksi kansalliseepoksemme aiheistosta tunnelmallisia runoja, semmoisia rauhoittavia ja koskettavia, ilman mitään mässäilyä.
4 Mikä siinä on kun nykyrunous on sellaista sisäpiirien hommaa? En viitsi lukea sitä, koska en tunne ketään runoilijaa, ja kun tiedän, että runoilijat kirjoittavat kuitenkin toisilleen. Toista oli ennen, Koskenniemen aikoina, silloin ei ollut mitään ahdasta runouseliittiä, jonne noustiin vain jos päästiin jonkun kaveriksi. Silloin luonnonlahjakkuudet nousivat korvesta, siihen ei salonkeja tarvittu. Silloin osattiin, eikä tunnettu oikeita tyyppejä.
5 Mikä siinä on kun nämä nykyrunoilijat on niin nokkavia? Sellaisia nuoria arrogantteja kolleja ja mirrejä, jotka kirjoittavat lähinnä itsestään, luulevat varmaan olevansa kiinnostavia. Minä en ole kiinnostunut heistä, siksi en lue nykyrunoutta. Toista se oli kun Eino Leino kirjoitti Lapin kesästä, siitä oli runkkaus kaukana.
(kiitokset erityisesti internetin anonyymeille; runolainaus Teemu Mannisen Lohikäärmeen pojasta)
tiistai 1. kesäkuuta 2010
Stop, pots - street-runouden yhteyksistä beat-runouteen
Vastikään manifestoitu street-runous on postmodernin semanttisen lyriikan aktiivinen, situationistinen ilmentymä, joka leikittelee oulipolaiseen tyyliin tiettyjä kirjaimia yhdistelemällä. Sen keinovaroihin kuuluuvat ainoastaan vokaali o ja konsonantit p, s ja t. Street-runoutta esittävät visuaaliset tallenteet kuvaavat lähes poikkeuksetta ajotietä, ja siten street-runous kirjoittautuu vaivatta sekä urbaaniin että suburbaaniin ja vieläpä ruraaliin on the road -kirjallisuuden perinteeseen. Asfalttimaalaukset näyttävät osapuilleen samoilta kaikkialla. Street-runouden yksinkertainen stop-yksikkö on suorastaan universaali. Samaan aikaan se sisällyttää itseensä perinteisen lyriikan seisauttavan voiman, sen ääreen on konkreettisesti pysähdyttävä (imperatiivi stop).
Tuore street-runousmanifesti julistaa:
Manifesti siis väittää, että street-runous on ekslusiivista, se sulkee semanttisia yksiköitä pois, toisin kuin perinteinen kokeellinen runous, joka manifestin kirjoittajan mukaan sulkee niitä sisäänsä. Manifestit eivät tietenkään sulata itseensä vuosisatojen hermeettistä perinnettä, nehän lähtökohtaisesti pyrkivät luomaan vaikutelman murtumakohdista. Manifesti kuitenkin unohtaa negaation hämmentävän voiman: neljän kirjaimen yhdistelmien määrä on sikäli rajallinen, että jokainen puuttuva yksikkö - etenkin semanttisesti mielekäs ja "ilmeisin" spot - kiinnittää huomiota sinänsä. Vaikka street-runous olemuksellisesti hyljeksiikin kaanoniin kiinnittymistä on kuitenkin tarpeellista etsiä sille paikkaa (spot) kirjallisuushistoriassa.
Manifesti mainitsee kuvataiteen puolelta Banksyn eräänä ilmeisenä viitekohtana. Kirjallisuuden puolelta streetrunouden ilmeinen lähtökohta on beat-kirjallisuudessa. Sekä streetrunouden tekeminen että vastaanottaminen edellyttävät tieromantiikkaa ja sijoittuvat ensisijassa motoroitujen väylien varsille. Ajopeli on klassisessa beatissa merkinnyt vapautta, valtateiden anonyymia aaltoilua sijainnista (spot) toiseen ja vaaran läsnäoloa. Nykyisessä kontekstissa voidaan ajatella myös öljyn loppumista ja länsimaisen elämäntavan aiheuttamaa tuhoa ympäristölle ja myös inhimilliselle kulttuurille olemattomuuden erämaissa, joita loputtomasti luuppiutuvat kehätiet tarjoavat kulkijalleen. Beatiin street-runouden liittää myös huonosti peitetty huumeviittaus - pot (pots) merkitsee tietysti kannabista, ja merkityshän selviää kun lukee street-runouden pysähdyskehotuksen toisin päin. Irrallinen s-kirjain jää vain merkitsemään sanan monikkoa. Smoke pot -sanonta kuitenkin street-runouden yhteydessä joustaa muotoon "smoke pots", jolloin päästään jo armeijakieleen ja savuverhon käyttöön taisteluissa. Joka tapauksessa yhteys erityisesti amerikkalaiseen elämäntapaan on väistämätön purkukohta street-runouden rajalliselle mutta rikkaalle merkityspotentiaalille.
Street-runous on myös läsnä tavallisen autoilevan länsimaisen ihmisen elämässä - aivan kuten terrorin pelko. Sen keskeisiä keinoja on tehdä läpinäkyväksi jokapäiväinen sääntöihin ja rajoituksiin alistuminen, mutta myös ihmisen kyky tulkita niinsanotusti väärin kirjoitettuja viestejä (vaikka street-runo onkin harkittu ja jokaista merkkiä myöten sommiteltu teos). Liikenteessä katuun maalattu pysähtymiskäsky toimii, vaikka kirjaimet eivät olisikaan juuri oikeassa järjestyksessä. Viestin täsmällisen kirjoitusasun häirintä pureutuu juuri liikennekulttuurin ytimiin: kyse on turvallisuudesta, toimivuudesta, viestin intentionaalisuudesta. Aktiivinen street-runous sumentaa anarkistisesti nämä kaikki aspektit.
Kuten manifesti huomauttaakin, on street-runous kulunut myös internetin suurkuluttajien käsissä. Tämä vain korostaa sen suunnatonta tehoa. Kuten monet muutkin postpostmodernin elämämme ilmiöt, se voidaan elää myös internetitse, sen tenhovoima kutkuttaa linkinlevittäjien lol-hermoa. Sen hypermediaalisuus takaa sille paikan myös sen kansanosan parissa, joka ei poistu näyttöpäätteen ääreltä edes autotielle, mutta tietää vielä mikä moottoritie on mutta on itse valinnut toisin: rajoitusten ja sääntöjen kahlitseman liikenneväylän sijaan on valittu rajoittamaton ja vapaa internetin laaja kaista.
Street-runouden merkitys ei tietenkään tyhjene tähän, mutta ainakin sen universaali tulkinta saa kritiikkiä näiden havaintojen kautta: kun kirjainten o, p, s ja t kautta toimiva runokieli lähtee rullaamaan, sen konteksti löytyy auttamatta englannin kielestä. Tietenkään tässä ei ole mitään ihmeellistä, koska sana stop on alkuaan englantia ja englanti on vallitseva maailmankieli. Näkyyhän englannin kielellinen dominanssi myös uuden runoussuunnan nimessä, street on englantia ja merkitsee katua.
Nämä pienet huomiot toivottavasti vain kirkastavat street-runouden lukijakunnalle sen kirjoittautumista elämyksellisyyden ja vastavirtaisuuden perinteisiin, ja samaan aikaan sen yksinkertaista vilpittömyyttä sen ihmetellessä: mihin kaikkeen kieltä käytämmekään. Tietysti vasta ajan kuluminen kirkastaa street-runouden lopullisen merkityksen kirjallisuuden historiassa, mutta sen päivänpolttavuutta ei viilennä mikään.
(kiitos Laadunvalvontayksikölle ja anteeksi anarkistinen, lupiapyytelemätön reagointi!)
Tuore street-runousmanifesti julistaa:
"Ilmeisin stop-sanan muunnelma "spot" loistaa poissaolollaan ja siten ilmentää street-runouden mielenkiinnottomuutta tavanomaista semantiikkaleikittelyä kohtaan. Se elää enemmin äkillisestä havainnosta, siihen on törmättävä, se on tilallista."
Manifesti siis väittää, että street-runous on ekslusiivista, se sulkee semanttisia yksiköitä pois, toisin kuin perinteinen kokeellinen runous, joka manifestin kirjoittajan mukaan sulkee niitä sisäänsä. Manifestit eivät tietenkään sulata itseensä vuosisatojen hermeettistä perinnettä, nehän lähtökohtaisesti pyrkivät luomaan vaikutelman murtumakohdista. Manifesti kuitenkin unohtaa negaation hämmentävän voiman: neljän kirjaimen yhdistelmien määrä on sikäli rajallinen, että jokainen puuttuva yksikkö - etenkin semanttisesti mielekäs ja "ilmeisin" spot - kiinnittää huomiota sinänsä. Vaikka street-runous olemuksellisesti hyljeksiikin kaanoniin kiinnittymistä on kuitenkin tarpeellista etsiä sille paikkaa (spot) kirjallisuushistoriassa.
Manifesti mainitsee kuvataiteen puolelta Banksyn eräänä ilmeisenä viitekohtana. Kirjallisuuden puolelta streetrunouden ilmeinen lähtökohta on beat-kirjallisuudessa. Sekä streetrunouden tekeminen että vastaanottaminen edellyttävät tieromantiikkaa ja sijoittuvat ensisijassa motoroitujen väylien varsille. Ajopeli on klassisessa beatissa merkinnyt vapautta, valtateiden anonyymia aaltoilua sijainnista (spot) toiseen ja vaaran läsnäoloa. Nykyisessä kontekstissa voidaan ajatella myös öljyn loppumista ja länsimaisen elämäntavan aiheuttamaa tuhoa ympäristölle ja myös inhimilliselle kulttuurille olemattomuuden erämaissa, joita loputtomasti luuppiutuvat kehätiet tarjoavat kulkijalleen. Beatiin street-runouden liittää myös huonosti peitetty huumeviittaus - pot (pots) merkitsee tietysti kannabista, ja merkityshän selviää kun lukee street-runouden pysähdyskehotuksen toisin päin. Irrallinen s-kirjain jää vain merkitsemään sanan monikkoa. Smoke pot -sanonta kuitenkin street-runouden yhteydessä joustaa muotoon "smoke pots", jolloin päästään jo armeijakieleen ja savuverhon käyttöön taisteluissa. Joka tapauksessa yhteys erityisesti amerikkalaiseen elämäntapaan on väistämätön purkukohta street-runouden rajalliselle mutta rikkaalle merkityspotentiaalille.
Street-runous on myös läsnä tavallisen autoilevan länsimaisen ihmisen elämässä - aivan kuten terrorin pelko. Sen keskeisiä keinoja on tehdä läpinäkyväksi jokapäiväinen sääntöihin ja rajoituksiin alistuminen, mutta myös ihmisen kyky tulkita niinsanotusti väärin kirjoitettuja viestejä (vaikka street-runo onkin harkittu ja jokaista merkkiä myöten sommiteltu teos). Liikenteessä katuun maalattu pysähtymiskäsky toimii, vaikka kirjaimet eivät olisikaan juuri oikeassa järjestyksessä. Viestin täsmällisen kirjoitusasun häirintä pureutuu juuri liikennekulttuurin ytimiin: kyse on turvallisuudesta, toimivuudesta, viestin intentionaalisuudesta. Aktiivinen street-runous sumentaa anarkistisesti nämä kaikki aspektit.
Kuten manifesti huomauttaakin, on street-runous kulunut myös internetin suurkuluttajien käsissä. Tämä vain korostaa sen suunnatonta tehoa. Kuten monet muutkin postpostmodernin elämämme ilmiöt, se voidaan elää myös internetitse, sen tenhovoima kutkuttaa linkinlevittäjien lol-hermoa. Sen hypermediaalisuus takaa sille paikan myös sen kansanosan parissa, joka ei poistu näyttöpäätteen ääreltä edes autotielle, mutta tietää vielä mikä moottoritie on mutta on itse valinnut toisin: rajoitusten ja sääntöjen kahlitseman liikenneväylän sijaan on valittu rajoittamaton ja vapaa internetin laaja kaista.
Street-runouden merkitys ei tietenkään tyhjene tähän, mutta ainakin sen universaali tulkinta saa kritiikkiä näiden havaintojen kautta: kun kirjainten o, p, s ja t kautta toimiva runokieli lähtee rullaamaan, sen konteksti löytyy auttamatta englannin kielestä. Tietenkään tässä ei ole mitään ihmeellistä, koska sana stop on alkuaan englantia ja englanti on vallitseva maailmankieli. Näkyyhän englannin kielellinen dominanssi myös uuden runoussuunnan nimessä, street on englantia ja merkitsee katua.
Nämä pienet huomiot toivottavasti vain kirkastavat street-runouden lukijakunnalle sen kirjoittautumista elämyksellisyyden ja vastavirtaisuuden perinteisiin, ja samaan aikaan sen yksinkertaista vilpittömyyttä sen ihmetellessä: mihin kaikkeen kieltä käytämmekään. Tietysti vasta ajan kuluminen kirkastaa street-runouden lopullisen merkityksen kirjallisuuden historiassa, mutta sen päivänpolttavuutta ei viilennä mikään.
(kiitos Laadunvalvontayksikölle ja anteeksi anarkistinen, lupiapyytelemätön reagointi!)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
